"Sielu, joka viipyy hyveen vaiheilla, on kuin ikuinen kevät, sillä se on puhdas ja kirkas ja virvoittava ja puoleensavetävä ja avulias ja rikas ja viaton eikä mieti kenellekään vahinkoa."
"Jos tahdot tulla hyväksi, niin usko ensin olevasi paha." Vertaa Matt. IX, 12: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat". Joh. IX, 41: "Nyt te sanotte: Me näemme; sentähden syntinne jää olemaan". 1 Joh. I, 8: "Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä."
"Alhaista on ihmisen, joka juomansa maustaa mehiläisten antimilla, paheella kitkeröittää sielunsa, joka on Jumalan lahja."
"Ei mikään ole halpamaisempaa kuin huvitusten halu, rahanhimo ja julkeus: ei mikään jalompaa kuin ylevämielisyys ja säveys ja ihmisrakkaus ja hyvät työt."
"Viiniköynnöksessä on kolme terttua: ensimmäinen mielihyvän, toinen humalan, kolmas röyhkeyden."
"Hän on juomari, joka juo enemmän kuin kolme lasia; ellei hän olekaan humalassa, niin hän on kuitenkin mennyt yli kohtuuden."
Runoilija George Herbert on asettanut saman rajan:
"Sä kohtelias tahdotko olla? Muista:
Kolmas malja vain tai paikalta poistu,
Sillä ennen kaikkea viini
Lamaan lyö Jumalan leiman."
"Samoin kuin sataman majakkatulet, jotka muutaman risun avulla synnyttävät suuren lieskan ja antavat riittävän avun merellä kulkeville aluksille, samoin myös kirkassieluinen ja vähään tyytyväinen mies isossa kaupungissa aikaansaa suurta siunausta kaupunkilaisten parissa."
Yhtä kaunis on eräs Epiktetoksen vielä yleisemmin käyttämä vertaus.
"Mitä hyvää", kysyi joku, "Helvidius Priscus teki vastustaessaan
Vespasianusta, hän kun oli aivan yksin?" "Mitä hyvää", vastasi
Epiktetos, "purppura tekee kankaalle? Se on loistava itsessään ja
loistava myöskin antamansa esimerkin kautta."
"Samaten kuin aurinko ei odota rukouksia ja manauksia noustakseen, vaan kaikkien tervehtimänä heti puhkeaa paistamaan, siten älä sinäkään odota suosionosoituksia ja hyvähuutoja ja kiitospuheita tehdäksesi hyvää, vaan ole hyväntekijä omasta ehdostasi ja niin sinua rakastetaan kuin aurinkoa."
"Kun Thalekselta kerta kysyttiin, mikä oli yleisin omaisuuden laji, hän vastasi: 'toivo, sillä sekin, jolla ei ole mitään muuta, pitää kiinni toivosta'."
"Johtakaa, johtakaa minua eteenpäin, toivoni", sanoo Macdonald; "minä tiedän, että te olette totiset ettekä turhat. Te häviätte silmistäni päivä toisensa jälkeen, mutta nousette uusin muodoin. Minä tahdon seurata teidän pyhää vilppiänne; seurata, kunnes olette vieneet minut Isäni jalkain juureen taivaassa, jossa minä löydän teidät kaikki jälleen kootuin siivin välkehtien siinä safiirin hämyssä, missä seisoo Hänen valtaistuimensa, meidän kotimme."
"Mitä ei pidä tehdä — älä ajattelekaan sen tekemistä." Vertaa runosäettä
"Varo tarkkaan ajatuksiasi, ne kuullaan taivaassa."
Kun Epiktetokselta kysyttiin, mitenkä voisi vihamiestä vahingoittaa, vastasi hän: "pakottamalla hänet toimimaan niin jalosti kuin mahdollista". Vertaa Room. XII, 20: "Jos vihollisellasi on nälkä, ruoki häntä, jos hänellä on jano, juota häntä, sillä näin tehden sinä kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle."
"Jos aina muistat, että mitä tehnetkin ruumiin tai sielun puolesta, Jumala on todistajana, niin et erehdy et rukouksissasi etkä toimissasi; ja Jumala asuu luonasi." Vertaa Ilm. III, 20: "Katso, minä seison oven takana ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen luoksensa sisälle ja aterioin hänen kanssaan, ja hän minun kanssani."
Eräässä tutkielmassa, jonka hän kirjoitti todistaakseen, että Jumala valvoo ihmisten tekoja, Epiktetos on kunkin meidän rinnallemme asettanut oman vartijahenkemme — hengen, joka ei nuku ja jota ei voi pettää — ja jättänyt meidät sen suojeltaviksi. "Ja mille paremmalle tai huolekkaammalle vartijalle hän olisi voinut uskoa meidät? Kun siis olet sulkenut ovesi ja sammuttanut tulen, muista, ettet koskaan sano olevasi yksin. Sillä sinä et ole yksin; Jumala on läsnä ja hänen varjeleva henkensä; ja mitäpä he tarvitsevat valoa nähdäkseen, mitä sinä teet?" Tämä kohta on ajatukseltaan melkein yllättävän yhtäläinen kuin Syrakin kirjan sanat: "Mies, joka aviokäskynsä rikkoo, ja ajattelee itsellänsä: kuka minun näkee? Pimeys on minun ympärilläni ja seinät verhottavat minun, niin ettei kenkään näe minua: Ketä minun pitäis karttaman? se Korkein ei tottele minun syntiäni. Tämä välttää ainoasti ihmisten silmät, ja ei muista Herran silmää paljoa kirkkaammaksi aurinkoa. Joka näkee kaikki, mitä ihmiset tekevät, ja katsoo salaisiinkin loukkaisihin. Hän tietää kaikki kappaleet, ennenkuin ne luoduiksi tulevat, niinkuin sittenkin, koska ne luodut ovat. Se mies pitää julkisesti kaupungissa rangaistaman. Ja pitää otettaman kiinni, koska hän vähimmän eteensä katsoo." (Syrakin kirja XXIII, 25-31.)
"Kun olimme lapsia, uskoivat vanhempamme meidät kasvattajan huostaan, joka aina valvoi, että meille ei tapahtuisi mitään vahinkoa; mutta kun kasvoimme miehiksi, jättää Jumala meidät omantunnon varjeltaviksi. Siksi meidän ei millään muotoa pidä ylenkatsoa tätä valvontaa, koska siten olisimme Jumalan mieltä vastaan ja omantuntomme vihamiehiä."
Niin kauniita ja merkittäviä kuin nämä katkelmat ovatkin, ei meillä ole tilaa enemmälle, ja meidän täytyy lopettaa vertaamalla viimeksisanottua George Herbertin kuuluisiin sanoihin:
Herra! Kuinka huolekkaasti oletkaan meidät vyöttänyt!
Vanhemmat ensin totuttavat meitä. Sitten koulumestarit rakentavat
meidät lakien mukaan. He lähettävät meidät sidottuina
Järjen normeihin. Pyhiä lähettejä;
Papit ja pyhäpäivät, synnin kintereillä murhe;
Surut luokitellut; tuskia kaiken kokoisia;
Hienoja verkkoja ja sotajuonia, millä siepata meidät vangiksi!
Avatut raamatut; miljooneja yllätyksiä;
Siunauksia etukäteen; kiitollisuuden siteitä;
Kunnian sävel korvissa soiden:
Häpeä ulkona; sisällä omatuntomme;
Enkeleitä ja armoa; ikuista toivoa ja pelkoa!
Vaan kaikki nämä rajat varusteinensa
Ne kokenut helmasynti puhaltaa peräti pois.
5 Luku.
EPIKTETOKSEN TUTKIELMAT.
Epiktetoksen Tutkielmat, sellaisina kuin Arrianos ne alkuisin julkaisi, käsittivät kahdeksan kirjaa, mutta vain neljä on säilynyt. Monessa suhteessa ne ovat hänen mielipiteittensä arvokkain ilmaisu. Ojennasnuoran tylyssä suppeudessa, "käskevässä lyhyydessä" on jotakin lievästi vieroittavaa. "Ojennusnuorassa", sanoo Martha,[76] "stoalaisuus julistaa lakejansa milteipä epäinhimillisen tunteettomasti; se velvoittaa kaikki sydämen pyyteet, kunnianarvoisimmatkin, vaikenemaan; se kerskuu sillä, että käy niitä vastaan sotaa elämästä ja kuolemasta ja näyttää haluavan suistaa ihmisen oikeutetuimmatkin ja jaloimmatkin tunteet. Lukiessaan näitä jäyhiä säädöksiä melkeinpä uskoisi, että tämä siveyselämän lainlaatija on mies vailla sydäntä, ja jollei meitä viehättäisi kielen omaperäinen suorasukaisuus, niin ei tämä kivikova tyyli tuntuisi olevan muuta kuin haavemaisen systeemin sovinnaisia säädöksiä tahi pyrintöjä mahdottomaan täydellisyyteen." Tutkielmat ovat paremmin selittävää ja perustelevaa laatua, seikkaperäisempiä, inhimillisempiä. Niitä lukiessaan tuntee seisovansa vastakkain inhimillisen olennon kanssa, ei ihanteellisen viisaan miehen marmoripatsaan kanssa. Tyyli on, totta kyllä, yksinkertainen, mutta sen "atleettimainen alastomuus" sopii hyvin tähän taistelevaan siveysoppiin; sen pittoreski ja naulanpäähän osuva laatu, sen voimakkaat vertaukset, sen kansanomaiset käänteet, sovinnaisen sirouden täydellinen puute, luo sille jonkunlaisen "plebeijisen omaperäisyyden"; se viehättää melkeinpä kuin autobiografia. Terävällä logiikalla ja vääjäämättömällä vakaumuksella "hän painiskelee intohimojen kanssa, kyselee niiltä, panee ne vastaamaan ja hämmentää ne muutamin sanoin, jotka monesti ovat ihastuttavia. Tämä Sokrates vailla suloa ei huvita meitä sillä, että kaataisi vastustajansa kietovan väittelyn verkkoihin, vaan tarttuu häneen kovakouraisesti ja useasti parilla iskulla tekee hänestä lopun. Se on kuin Fokionin kaunopuheisuutta, jota Demosthenes vertaa herkeämättä nousevaan ja laskevaan kirveeseen."
Senecan tavoin Epiktetoskin on saarnamies, siveyssaarnaaja, joka tosin ei ole yhtä nerokas, yhtä kaunopuheinen, yhtä laajan sivistyksen saanut, mutta paljon miehekkäämpi, selkeämpi, johdonmukaisempi ja ainettansa paremmin hallitseva. Hänen oppinsa ja hänen elämänsä olivat harvinaisessa määrässä sopusoinnussa, ja hänen mielipiteensä tekivät tuollaisen lyhyen esitystavan mahdolliseksi, sillä niitä ei heikonna mikään tekijän horjuvaisuus valon ja varjon välillä. Tutkielmat eroavat Ojennusnuorasta ainoastaan esitystavan, lukuisain kaskujen, alleviivattujen kuvien ja elävän keskustelumuodon puolesta. Pascalin huomautus, että Epiktetos tunsi ihmissydämen lujuuden, vaan ei tuntenut sen heikkoutta, soveltuu kyllä Ojennusnuoraan, mutta on tuskin puolustettavissa, jos tuomitsemme häntä eräiden vastausten mukaan, joita hän antoi niille, jotka tulivat häneltä etsimään lohdutusta tai neuvoa.
Tutkielmat eivät ole systemaatiset luonteeltaan, ja vaikka ne olisivatkin, niin ehkäisisi neljän viime kirjan katoaminen meitä rakentamasta tätä systeemiä sillä lailla, että sille mitenkään voisi vaatia täydellisyyttä. Ojennusnuoran lyhyestä esityksestä lukija jo lie päässyt käsittämään Epiktetoksen tärkeimmät periaatteet ja ajatukset; filosoofisten koulujen fysiikkaan ja metafysiikkaan hän ei puuttunut lainkaan; hänen päämääränsä oli siveyden saarnaaminen, ihmisten elämän jalostaminen ja heidän sydämensä liikuttaminen. Hän ei lainaillut toisilta, ei liioin keksinyt mitään uutta, mutta hän antoi stoalaisuudelle käytännöllisen todellisuussuunnan. Meidän on nyt vain valitseminen hänen Tutkielmistaan muutamia häntä enimmän kuvaavia mielipiteitä ja esittäminen, miten hän teroitti niitä kuulijainsa huomioon.
Stoalaisuuden erikoisia omalaatuisuuksia oli ehdottoman riippumattomuuden eli itseriippuvaisuuden tavoittelu. Kun nyt ihmisten heikkous ja orjasielu enimmäksensä on seurausta siitä, että he havittelevat ylellisyyttä, täytyy tosi miehen ehdottomasti päästä irti kaikesta tämäntapaisesta halusta. Hänen täytyy lisätä rikkauttansa supistamalla toivomuksia; hänen täytyy ylenkatsoa kaikkea sitä ylellisyyttä, jota ihmiset kaipaavat, ja hänen täytyy melkoisesti vähentää muka välttämättömien tarpeittensa määrää. Olemme jo nähneet muutamia niistä todisteluista, jotka viittaavat tähän suuntaan; lisätkäämme niihin nyt joitakin Tutkielmien kolmannesta kirjasta.
Joku suuri puhuja, joka oli lähdössä Roomaan erästä oikeusjuttua varten, oli tullut tapaamaan Epiktetosta. Filosoofi otti hänet hyvin kylmästi vastaan, koska ei uskonut hänen tulleen tosi mielessä. "Minulta et saa enempää", sanoi hän, "kuin mitä saisit joltakin rajasuutarilta tai vihannesmyyjältä, sillä olet tullut vain, koska sattui niin sopimaan, ja sinä tahdot vain arvostella esitystapaani etkä todellisuudessa halua oppia periaatteita." "Hyvä", vastasi puhuja, "mutta jos minä harrastaisin sentapaisia asioita, niin olisinhan vain sinunlaisesi köyhä poloinen, vailla pöytäkalustoa tai ajoneuvoja tai maatilaa." "Minä en kaipaa moisia tavaroita", vastasi Epiktetos; "ja sitäpaitsi olet sinä loppujen lopuksi sittenkin minua köyhempi." "Mitenkä niin?" "Sinulla ei ole vakavuutta, ei sopusointua luonnon kanssa, et ole vapaa huolista. Oli mulla suojelija tai ei, mitä se minua liikuttaa? Sinua kyllä. Minä olen sinua rikkaampi. Minä en huoli siitä, mitä keisari ajattelee minusta. Minä en ketään mairittele. Siinä minun omaisuuteni sinun hopeisten ja kultaisten pöytäkalustojesi asemesta. Sinulla on hopeiset astiat, mutta saviset mielipiteet, periaatteet ja toivomukset. Minun sieluni on minulle kuningaskunta, ja se antaa minulle yltäkyllin ja mieluista toimintaa sinun levottoman tyhjäntoimituksesi sijasta. Kaikki sinun tavarasi näyttää sinun silmissäsi vähältä, minun näyttää suurelta omissa silmissäni. Sinun halusi on tyydyttämätön, minun on tyydytetty." Vertaus, johon hän päättää keskustelun, on todella merkillinen. Kerta oli minulla tilaisuus kuulla, kun Sir William Hooker selitti kuningatar Adelaide-vainajalle Kew-museon esineitä. Niitten joukossa oli kokos-pähkinä, jonka kyljessä oli reikä, ja Sir William selitti kuningattarelle, että kun alkuasukkaat eräässä osassa Intiaa haluavat pyydystää apinoita, he tekevät reikiä kokospähkinään ja täyttävät ne sokerilla. Apinat pistävät kätensä reiästä sisään ja kaappaavat sen täyteen sokeria; mutta kun he nyt aikovat vetää näin kasvaneen nyrkin takaisin ulos, onkin aukko liian pieni; apinat taas eivät älyä päästää saalistaan, ja niin ne saadaan kiinni. Aivan samanlaista kuvaa, kuin tämän pienen anekdootin, käyttää Epiktetos jatkossa: "Kun pikkupojat pistävät kätensä ahdaskaulaiseen kiviruukkuun, joka on täynnä viikunoita ja manteleita, eivät he saakaan vedetyksi täysiä käsiään jälleen ulos ja rupeavat silloin itkemään. Päästä joitakuita viikunoita ja manteleita putoamaan, ja saat kätesi irti. Niin sinäkin, luovu haluistasi. Älä tavoita niin paljoa, ja sinä saat mitä haluat." "Onnellinen hän, joka ei toivo mitään, sillä hän ei pety."
Toisekseen Epiktetos alituiseen kehoittaa pyrkimään korkealle; meidän ei pidä olla tavallisia lankoja elämän kankaassa, vaan paarre senaattorin toogassa, leveä purppurareunus, joka antaa loistoa ja kauneutta koko vaatteukselle. Mutta miten tietää, että meillä on voimia ja kykyjä tähän korkeaan tehtävään? Kuinka härkä leijonan lähetessä tietää, että sen asia on asettua puolustamaan koko laumaa? Jos meillä on suuret kyvyt, me kyllä pian olemme niistä tietoiset, ja jos meillä ei niitä ole, tulee meidän niitä vähitellen hankkia. Ei mitään suurta ole tehty tuota pikaa — viiniköynnöksen täytyy kukkia ja kantaa hedelmä ja hedelmän kypsyä, ennenkuin saamme rypäleen purppuraiset, tertut — "ensin oras, sitten tähkä, ja sen perästä kypsynyt vilja tähkässä".
Mutta mistä meidän on johtaminen tämä velvollisuuden ja mahdollisen suuruuden ylevä tajunta? No, jos keisari olisi ottanut sinut pojakseen, etkö ylväin katsein ilmaisisi olevasi tietoinen ylennyksestäsi? Miksi et ole ylpeä siitä, että olet Jumalan poika? Onhan sinulla tosin ruumis, jonka takia monet ihmiset vaipuvat aivan läheiseen sukulaisuuteen raatelevain sutten, villien leijonain ja viekasten kettujen kanssa turmellen sen mikä on järkevätä itsessään, ja niin heistä tulee syöläitä nautoja taikka vahingollisia tuhoeläimiä. Mutta toiselta puolen, "jos", sanoo Epiktetos, "ihmisessä on todella muodostunut vakaumus siitä, että me olemme kaikki jollakin muotoa syntyneet Jumalasta ja että Jumala on kaikkien jumalain ja ihmisten isä, niin arvelen, että me emme koskaan ajattele alhaisesti tai matalasti itsestämme". Tuskinpa on suuri Milton jalommalla tavalla ilmaissut tätä totuutta sanoessaan, että "se joka pitää itseään kunniassa ja velvollisuuden mukaisessa arvossa, hän sekä sen takia että on Jumalan kuva että myös lunastuksensa hinnan vuoksi, jonka hän uskoo olevan selvästi merkittynä otsalleen, katsoo pystyvänsä jaloimpiinkin ja hurskaimpiin tekoihin ja olevansa liian arvokas moisessa alhaisuudessa ja saastaisuudessa, kuin synti on, häpäisemään ja tahraamaan itseänsä, koska hän on niin kalliisti lunastettu ja korotettu uuteen ystävyyteen ja lapsensuhteeseen Jumalan kanssa".
"Ja mitenkä me voimme tietää, että olemme edistyneet? Me saatamme tietää sen, jos oma tahtomme on altis elämään sopusoinnussa luonnon kanssa; jos tulemme jaloiksi, vapaiksi, uskollisiksi, nöyriksi; jos emme mitään halaja, emme liioin mitään kaihda, joka on oman voimamme ulkopuolella, ja näin vapaudumme kaikista maallisista harrastuksista; jos elämämme on muuttumattomain ja jalojen lakien varman johdon alainen.
"Mutta emmekö kohtaa vastuksia elämässä? Kyllä, epäilemättä; vaan eikö mitään sellaista ole Olympiassa? Eikö sinua siellä kuumuus polta, eikö siellä tilasta taistella, eikö sinua sateenkuurokin kastele, milloin sataa? Eikö siellä ole ihan liiankin runsaasti huutoa ja kirkunaa ja muuta meteliä? Ja sittenkin oletan, että siedät kaikkea tätä, jos korvaukseksi rinnan asetat näytelmän suurenmoisuuden? Ja entäs vielä: etkö ole saanut voimia kantaaksesi mitä hyvänsä sattuneekin? Etkö ole saanut ylevämielisyyttä, rohkeutta, lujuutta? Ja jos kerta minä olen ylevämielinen, välittäisinkö minä niin ollen mistään, mikä sattua voipi? Mikä saattaisi häiritä tai säikähdyttää minua tahi näyttää tuskalliselta? Eikö minun pidä käyttää kykyäni niitä tarkoitusperiä varten, joihin se on minulle lahjoitettu, vai pitääkö minun surra ja valittaa kaikissa elämän kohtaloissa? Päinvastoin, nämä vastukset ja vaikeudet ovat kiivaita vihamiehiä, jotka on yllytetty meitä vastaan, ja me saatamme ne voittaa, jos tahdomme, elämän olympialaisessa kisassa.
"Mutta jos elämä taakkoinensa käy aivan sietämättömäksi, emmekö saa mennä takaisin Jumalan tykö, josta olemme tulleet? Eikö meidän tule näyttää varkaille ja rosvoille ja tyranneille, jotka vaativat vallitaksensa meitä ruumiimme ja tavaramme kautta, että heillä ei mitään valtaa ole? Sanalla sanoen, eikö meidän pidä tehdä itsemurha?" Tiedämme, mitä Shakespeare sanoo tästä asiasta:
"Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa,
Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,
Vääryyttä sortajan, lain väännellystä,
Virastoit' ylpeitä ja potkuja,
Joit' ansiokkaat epatoilta saavat,
Jos puukon tutkaimella suoran tehdä
Vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis
Ja hikois, voihkis elon kuorman alla,
Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, —
Tuoss' salatussa, jost' ei matkamiesi
Palaja ykskään, — niin ei huumais mieltä,
Ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat,
Kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne?"
(Hamlet, III, 1, — P. Cajanderin suom.)
Mutta Epiktetoksella ei ollut mitään ainehistoa sellaista vastausta varten. En muista ainoatakaan kohtaa, jossa hän viittaa kuolemattomuuteen tahi tulevaan elämään ja sen vuoksi on luultavaa, että hän joko ei ensinkään uskonut siihen tahi sivuutti sen sellaisena seikkana, joka ei ole meidän omassa vallassamme. Kuitenkaan ei hänen vastauksensa sisällä tuota itsemurhan ylistelyä, joka tavataan kauttaaltaan Senecan näytelmistä ja joka oli stoalaisuuden yleisimpiä lempiväitteitä. "Ystäväni", sanoo hän, "odottakaa Jumalan hetkeä, hetkeä, jolloin hän antaa teille merkin ja vapauttaa teidät tästä palveluksesta; sitten te saatatte vapauttaa itsenne mennäksenne hänen luoksensa. Mutta nykyisellänsä hillitkää itsenne, pitäkää paikkanne, jonka hän nyt on teille määrännyt. Sillä lopultakin on oleskelunne aika täällä lyhyt ja helppo niille, joitten mielipide on tätä laatua; sillä mitä tyrannia tai varasta tai tuomioistuinta saattavatkaan pelätä ne, jotka niin tyystin väheksyvät ruumista ja mitä siihen kuuluu? Jääkää siis älkääkä lähtekö ilman pätevää syytä."
Näyttää siltä että Epiktetos sallii itsemurhan sitä kumminkaan kehumatta, sillä eräässä kohdassa (II, 1) hän sanoo: "Mitä on tuska? Pelkkä ruma naamio; vaihda se, niin näet, että asia on siten. Pahasti pidellään täällä meidän ruumis-riepuamme, mutta sitten taas hellävaroen. Ellei sinun sovi asioitasi kantaa, niin ovi on avoin; jos sopii, niin kestä. Oikein on, että ovi kaikissa olosuhteissa on avoin, sillä siten ihmiset pääsevät kaikesta vaivasta."
Tämä kärsimisen voima on pääsävel stoalaisten elämänopissa, ja alituiseen teroitetaan mieleen sen saavuttamisen tapaa, nimittäin että kaikkia ulkonaisia sattumuksia on ylenkatsottava. Olen jo kertonut jutelman Agrippinuksesta, jossa Epiktetos ihaillen näyttää, ettei suurinkaan onnettomuus saattanut pusertaa totisesta stoalaisesta suuttumuksen tai murheen sanaakaan.
Kaikki välttämättömyys tulee siis stoalaisen näkökannan mukaan Jumalalta, ja meidän velvollisuutemme on olla nurkumatta sitä vastaan. Mutta kun tämä on johtava periaate mitä meihin itseemme tulee, kuinka meidän tulee kohdella toisia? Tässäkin velvollisuutemme kasvavat suorastaan suhteestamme Jumalaan. Tämähän suhde se juuri herättää meissä kunnioitusta itseämme kohtaan, senpä myöskin pitäisi velvoittaa meitä kunnioittamaan muitakin. "Orja, etkö mieli sietää omaa veljeäsi, jonka isä on sama Jumala kuin sinunkin? Mutta hän on kunnoton, ehkä — varas ja murhamies. Olkoon niin, sittenpä hän tarvitsee sitäkin enemmän sääliä. Ethän tahdo juurittaa pois sokeita ja kuuroja heidän onnettomuutensa takia, vaan säälit heitä; kuinka paljon säälittävämpiä ovatkaan kunnottomat ihmiset? Älä kiroa heitä. Oletko itse niin perin viisas?"
Epiktetoksen määräykset eivät liioin kaikki ole abstraktisia periaatteita; useasti hän pysähtyy antamaan täsmällisiä käyttäytymisen ohjeita. Voiko esim. tavata viisaampaa kuin mitä hän puhuu tavoista (II, 18) ja siitä, kuinka parhaiten voi saavuttaa hyviä tottumuksia ja kukistaa huonoja? Hän huomauttaa, että me olemme tottumusten orjia; että jokainen yksityinen teko on tosiasia jokapäiväisessä elämässämme niinkuin hiekkajyvänen aavikon hietameressä, että joka kerta, kun olemme vihassa tai paha meissä paisuu, me lisäämme puita tuleen, kylvämme taudin myrkyllisiä siemeniä. Kuume voi tulla parannetuksi, mutta terveys siitä sittenkin heikontuu; ja samaten on myös sielun tautien laita. Nekin jättävät merkit jälkeensä.
Otetaan esimerkiksi viha. "Sinähän et tahdo olla intohimoinen? Älä siis vaali sitä tapaa itsessäsi äläkä anna sille mitään yllykettä. Pysy alussa levollisena ja sitten luettele ne päivät, jolloin et ole ollut vihassa. Minun oli tapa suututella joka päivä, sitten vain joka toinen, sitten joka kolmas, sitten joka neljäs. Mutta jos kuluneeksi tulisi kolmekymmentä päivää ilman lankeemusta, niin uhraa Jumalalle kiitosuhri. Sillä tavat ensin irtaantuvat, vasta sitten kerrassaan saadaan juuritetuiksi pois. 'Minä en sortunut vihastukseen tänään, en liioin seuraavanakaan päivänä, enkä siten edelleen kahteen tai kolmeen kuukauteen, vaan hillitsin itseäni kaikissa kiusauksissa.' Ole varma, että jos näin voit sanoa, olet oikealla tolalla."
Mutta mitenkä kaikki tämä on tehtävä? Siinä se suuri kysymys, ja Epiktetos on aivan valmis antamaan parhaan vastauksen minkä taitaa. Olemme jo maininneet erään kohdan, jossa hän (toisin kuin pakanallisten moralistien enemmistö) osoittaa, että hän oli täydellisesti käsittänyt, kuinka siveellisyyden kannalta tärkeätä on vallita huonoja ajatuksiaankin. Samaa oppia edelleen valaisee muuan toinen tarina Agrippinuksesta. Neron oli ruma tapa velvoittaa roomalaisia ylimyksiä esiintymään näyttämöllä tai gladiaattorileikeissä siinä mielessä, että hän siten voisi näyttää heidänkin muka hyväksyneen hänen halveksittavat temppuilunsa. Erään kerran Florus, joka oli kahden vaiheilla, totellako käskyä vai ei, kysyi asiassa neuvoa Agrippinukselta. "Mene kaikin mokomin", vastasi Agrippinus. "Mutta miksi sinä et sitten mene?" kysyi Florus. "Koska", vastasi Agrippinus, "minä en tuumiskele sitä." Tähän vastaukseen sisältyi ajatus, että empiminen oli alistumista, tuumiskelu samaa kuin tuho; meidän täytyy aina toimia periaatteiden nojalla, emme saa koskaan pysähtyä tekemään laskelmia seurauksista. "Mutta jos minä en mene", huomautti Florus, "niin menetän pääni." "No menepä siis; mutta minä en mene." "Miksi sinä et mene?" "Siksi että minä en tahdo olla palanen elämän tavanomaista kangasta; minä tahdon olla siihen ommeltu purppura."
Ja jos vaadimme kuullaksemme pätevää motiivia näin ylevää pyrintöä varten, niin Epiktetos sen kyllä antaa. "Yritä voittaa oman sisäisen äänesi hyväksyminen", sanoo hän, "tahdo näyttää kauniilta Jumalalle. Pyydä olla puhdas oman puhtaan itsesi kanssa ja Jumalan kanssa. Ja milloin joku paha mieliteko valtaa sinut, 'mene silloin, sanoo Platon, sovitusjuhlille, mene rukoilijana jumalten temppeleihin, niitten luo, jotka kääntävät pois pahan'. Mutta saattaahan riittää sekin, jos nouset ylös ja lähdet jalojen ja hyvien ihmisten pariin, elämään heidän esikuvansa mukaan, oli sinulla tällaisia ystäviä elävien tai kuolleitten joukossa. Mene Sokrateen luo ja tarkkaa sitä ehdotonta herruutta, jolla hän vallitsee kiusaukset ja intohimot; muista, kuinka kunniakas oli hänen tietoinen voittonsa itsestään. Mikä olympialainen triumfi! Kuinka se asettaakaan hänet lähelle itseänsä Herkulesta! Sen vuoksi on, kautt' taivaan, oikeus ja kohtuus tervehtiä häntä: 'terve, ihmeteltävä voiton sankari, joka olet voittanut, voittanut muita kuin kurjia nyrkkeilijöitä ja voimailijoita, tahi miekkailijoita ja heidän kaltaisiaan'. Ja jos näin totut kurittamaan itseäsi, saat nähdä, minkälaiset sinulle kehittyy hartiat, mitkä hermot, mitkä lihakset, pelkän jaarittelun ja muun tyhjän asemesta. Se mies on oikea voimailija, joka harjoittaa itseänsä taisteluun sentapaisten vastustajain kanssa. Ankara on ottelu, jumalallinen itse työ; kuninkuus, vapaus, lepo, rauha siinä on kysymyksessä. Ajattele Jumalaa; kutsu häntä, auttajaasi ja esitaistelijaasi, turvaksesi, niinkuin merimiehet myrskyn käsissä kutsuvat isoja kaksoisia. Ja todella, mikä myrsky onkaan tuimempi sitä, jonka nostattavat mahtavat harhakuvat heittäen järjen tolaltaan. Mitä muuta kuin harhakuva on myrsky itsekään? Sillä poistahan tuo kuoleman pelko, ja nostata sitten niin paljon jyrinää ja salamoita kuin tahdot, ja saat tuntea; kuinka suuri rauha ja levollisuus vallitseekaan siinä ihmisessä, jonka sielun hallitsevana voimana on järki? Mutta jos sinä joskus joutuisit alakynteen ja sanoisit, että sinä ensi kerralla aiot voittaa, ja sitten samoin kerta toisensa perästä, niin tiedä, että sellainen tila on huono ja heikko, niin että sinä lopuksi et edes tiedä tekeväsi väärin, vaan alatpa keksiä puolustelujakin synnillesi; ja siten tulet vahvistaneeksi todeksi Hesioduksen sanan: 'Tuho vaanii miestä, joka tehtävänsä tuonnemmaksi lykkää'." Niin on laita. Näin varhain oli pakanallinen siveysoppinut tullut tajuamaan sen syvällisen tosiseikan, että "vain tämä kerta" päätyy myönnytykseen "eihän siinä ole mitään pahaa". Hyvinpä laulaa Coventry Patmore:
Miten helppo on pysyä synnistä irti;
Miten työlästä voittaa vapaus taas;
Sillä peloittava totuus on, että ihminen
Unohtaa taivaan, kotinsa entisen.
Toisessa paikassa Epiktetos varoittaa meitä kumminkin liian väleen menettämästä rohkeuttamme pyrkiessämme hyvää kohti; ja ennen kaikkea varoittaa koskaan lankeamasta epätoivoon.
"Kun painimestarin koulussa nuorukainen kaatuu, käsketään hänen nousta jälleen ylös ja käydä otteluun päivä toisensa jälkeen, kunnes hänellä on riittävät voimat; samoin täytyy meidänkin tehdä eikä olla niiden vaivaisten painijain kaltaisia, jotka yhden epäonnistumisen jälkeen antavat pyyhkäistä itsensä pois kuin pyörteen nieleminä. Sinun pitää vain tahtoa", sanoo hän, "ja se on tehty; mutta jos hellität, niin joudut perikatoon; sillä häviö ja voitto tulevat kumpikin sisältäpäin. — Ja mitä sinä tällä kaikella voitat? Sinä saavutat vaatimattomuutta röyhkeyden sijasta, puhtautta likaisuuden, kohtuutta päihtymyksen asemesta. Jos luulet olevan vielä parempia päämääriä kuin nämä, niin jatka kaikin mokomin syntiäsi, sillä ei mikään hyvä pysty sinua pelastamaan."
Mutta erikoisen ankarasti Epiktetos varoittaa meitä ajatuksesta, että näiden periaatteiden julistaminen ja niistä puhuminen on yksi asia — mutta aivan toista niiden mukaan toimiminen. Hän piiraisee humoristisen kuvan epäjohdonmukaisesta nimifilosoofista, joka kaunopuheisesti selvitteli, että mikään ei ole hyvää, paitsi mikäli se kuuluu hyveeseen, ja pahaa taas vain se, mikä on pahetta, sekä että kaikki muu on yhdentekevää. Läksipä hän sitten merelle. Nousee myrsky, mastot natisevat ja filosoofi huutamaan. Lähellä seisoo nenäkäs henkilö, joka ällistyneenä kysäisee: "Pahettako se haaksirikko onkin? Jollei, niin eihän se voi olla mitään pahaa." Kysymys siinä määrässä suututti filosoofia, että hän oli vähällä iskeä nuijalla haastajaa päähän. Mutta Epiktetos armotta ilmaisee hänelle, että mies ei konsanaan ollut filosoofi muuten kuin nimeksi; että kun hän istui koulussansa pöyhistyneenä kunnianosoituksista ja liehakoimisesta, peittyi hänen synnynnäinen pelkuruutensa ja omahyväisyytensä vain lainattuihin höyheniin ja että hän oli vääryydellä anastanut itselleen stoalaisen nimen.
"Miksi", kysyy hän toisessa kohdassa, "miksi kutsut itseäsi stoalaiseksi? Miksi petät joukkoja? Miksi näyttelet juutalaista, vaikka olet kreikkalainen? Etkö tiedä, millä perusteilla ihmistä sanotaan juutalaiseksi tai syyrialaiseksi tai egyptiläiseksi? Kun näemme jonkun joutavan tuuliviirin, on meidän tapana sanoa: 'Tuo ei ole mikään juutalainen, hän vain sellaista näyttelee'; mutta kun mies kokonaan rupeaa proselyytiksi ja täydelleen omaksuu juutalaisten opit, silloin hän sekä on todellisuudessa juutalainen että siksi kutsutaan. Näin on myös meidän filosoofien; jos väärällä värillä itsemme sivelemme, olemme juutalaisia nimeltä, mutta todellisuudessa jotakin muuta… Me kutsumme itseämme filosoofeiksi, kun emme osaa esittää muiden ihmisten osaa, aivan kuin mies koettaisi nostaa Ajaxin kiveä, vaikka ei jaksa kohottaa kymmentä naulaa." Kohta on mielenkiintoinen ei ainoastaan sinänsä, vaan senkin takia, että se omituisella tavalla sekä kielen että ajatuksen puolesta muistuttaa Paavalia: "Ei se ole Juutalainen, joka vain ulkonaisesti on Juutalainen, eikä ympärileikkaus se, joka ulkonaisesti lihassa tapahtuu; vaan se on Juutalainen, joka sisällisesti on Juutalainen, ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus Herrassa eikä kirjaimen mukaan; ja sellainen saa kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta." (Room. II, 28-29.)
Paras tie tulla tosi-filosoofiksi ei suinkaan ole pelkästään se, että lukee kirjoja ja perehtyy opinkappaleisiin, vaan että järkähtämättömästi ahkeroi toimiaksensa ja pysyäksensä omissa alkuperäisissä periaatteissaan; tähän voi vielä lisätä johdonmukaisuuden ja itsetarkkaamisen. "Nämä periaatteet", sanoo Epiktetos, "luovat ystävyyttä kodissa, yksimielisyyttä kaupungissa, rauhaa kansojen kesken; ne tekevät ihmisen kelvolliseksi Jumalalle ja miehuulliseksi kaikissa olosuhteissa, ikäänkuin hän olisikin tekemisissä hänelle vierasten ja arvottomain kappalten kanssa. Nyt me kyllä pystymme kirjoittamaan näistä asioista ja puhumaan niistä ja luettua niitä kiittelemäänkin, mutta emme likimainkaan niitä noudata. Siitäpä johtuu, että myöskin meihin soveltuu lakedaimonilaisiin kohdistettu moite, joiden sanottiin olevan 'leijonia kotona, mutta kettuja Efesossa'; koulussa me olemme leijonia, mutta ulkopuolella kettuja."
Nämä kohdat sisältävät, luulen ma, omaperäisimmät, tärkeimmät ja kuvaavimmat mielipiteet, mitkä tavataan Tutkielmissa. Eheimmin ne ovat selvitetyt pitkässä ja tärkeässä luvussa kyynillisestä filosofiasta. Oikea kyynikko — ei sellainen, joka siksi pyrki raaoilla tavoilla ja pöyhistellen hupsussa yltiöpäisyydessä, vaan elämänsä ja periaatteittensa kautta — oli ilmeisesti Epiktetoksen silmissä parhaita ihmisiä maan päällä. Ihanteensa hän haahmoittelee eräälle oppilaalleen, joka oli tiedustanut häneltä tätä asiaa.
Aluksi hän lausuu, että oikea kyynikko on niin jalohenkinen olento, että se, joka sen alan itsellensä valitsee, mutta ei omaa tarpeellisia ominaisuuksia, sytyttää vastaansa taivaan vihat. Hän on kuin törkeäsuinen Tersites,[77] joka itselleen vaatii Agamemnonin ylhäistä asemaa. "Jos luulet", puhuu hän tälle nuorelle oppilaalle, "voivasi tulla kyynikoksi pelkästään pukeutumalla vanhaan vaippaan ja nukkumalla kovalla vuoteella ja kantamalla kerjurin pussia ja keppiä, anelemalla armopalasia ja herjaamalla jokaista, jonka näet hempeästi vaatetettuna tai purppuraan puettuna, niin et tiedä, mistä on kysymys — mene silloin tiehesi; mutta jos tiedät, mitä oikea kyynikko tosiasiassa on, ja luulet kykeneväsi siksi, niin punnitse, mihin suureen tehtävään olet antautumassa.
"Mitä ensinnäkin itseesi tulee: Sinun täytyy ehdottomasti heittäytyä Jumalan tahdon varaan. Sinun täytyy voittaa kaikki intohimot, kuolettaa kaikki pyyteet. Sinun elämäsi täytyy olla kuin avattu kirja Jumalan ja ihmisten edessä. Toiset kätkevät työnsä taloilla ja ovilla ja pimeydellä ja vartijoilla; sinun talosi, ovesi, pimeytesi olkoon pyhän hävyn tunto. Sinä et saa salata mitään; sinulla ei saa olla mitään kätkettävänä. Sinun täytyy olla tunnettu Jumalan lähettinä ja sanansaattajana ihmisten keskuudessa. Sinun täytyy opettaa ihmisille, että onni ei ole siellä, mistä he sitä sokeudessaan ja viheliäisyydessään etsivät. Ei se ole voimassa, sillä Myro ja Ofellius eivät olleet onnellisia; ei rikkaudessa, sillä Kroisos ei ollut onnellinen; ei vallassa, sillä konsulit eivät ole onnellisia; eikä kaikessa tässä yhteensä, sillä Nero ja Sardanapalus ja Agamemnon huokasivat ja itkivät ja raastivat hiuksiaan ja olivat olosuhteitten orjia ja ulkokuori heitä petti. Onni on sinussa itsessäsi; todellisessa vapaudessa, tyytyväisyydessä ja rauhassa, siinä, että voitat tai kukistat jokaisen epäjalon pelon, täydellisesti hallitset itseäsi; ja onnea on silloin 'elämän tasainen juoksu' keskellä köyhyyttä, maanpakoa, sairautta, vieläpä itsensä kuoleman varjon laaksossakin. Voitko käydä tähän olympialaiseen kiistaan? Ovatko jäntereesi ja lihaksesi kyllin lujat? Voitko katsoa silmiin sitä tosiseikkaa, että ne, jotka joutuvat tappiolle, myöskin saavat kärsiä pilkkaa ja kuritusta?
"Ainoastaan Jumalan avulla sinä voit näin pitkälle päästä. Ainoastaan hänen avullansa voit antaa ruoskia itseäsi kuin aasi ja kuitenkin rakastaa niitä, jotka sinua ruoskivat, säilyttäen horjumattoman mielentyyneyden olosuhteissa, jotka toisissa ihmisissä herättäisivät levottomuutta ja surua ja pettymystä ja epätoivoa.
"Kyynikon täytyy oppia olemaan ilman ystäviä, sillä missä hän saattaisikaan tavata arvoisensa ystävän tahi kuninkaan, joka ansaitsisi kantaa hänen moraalista valtikkaansa. Todella ylevän ihmisen ystävän tulee olla yhtä jalo kuin hän itse, ja sellaista ystävää ei oikea kyynikko voi toivoa löytävänsä. Ei hänen liioin pidä naida; avioliitto on oikea ja kunniallinen teko toisille ihmisille, mutta sen aiheuttamat kiusat, kulut, häiriöt tekisivät mahdottomaksi elämän, joka on pyhitetty taivaan palvelukseen.
"Eikä hänen myöskään tule puuttua yhteiskunnan asioihin; hänen yhteiskuntansa ei ole Ateena eikä Korintto, vaan ihmiskunta.
"Hänen tulee olla voimakas, kestävä ja terve ja vähävaraisuudestaan huolimatta aina puhdas ja miellyttävä. Tahti ja ymmärrys ja nopsaälyinen kärkevyys puheissa ovat hänelle välttämättömät. Hänen omantuntonsa tulee olla kirkas kuin aurinko. Puhdas olkoon hänen unensa, puhtaampana vieläkin hän nouskoon. Vääryyttä ja solvausta kohtaan hänen tulee olla yhtä tunteeton kuin kivi, ja hänen täytyy jalkoihinsa tallata kaikki pelot ja toivomukset. Sellainen tulee kyynikon olla. Ennenkuin siksi aiot ruveta, punnitse tarkoin ja katso, kykenetkö Jumalan avulla viemään tehtäväsi onnelliseen loppuun."
Olen lyhykäisesti esitellyt tämän ylevämielisen luvun opetuksia, mutta täydelleen voidakseen nauttia sen moraalista ja kaunopuheisuudesta, täytyisi lukijan tutustua siihen kokonaisuudessaan ja panna merkille sen voimakkaan kiivas henki, sen ylevä into, sen elävät kysymykset, "joissa", kuten Martha sanoo, "ikäänkuin tuntuu hyveen ja vanhurskauden vimma ja joissa suuri sydän yltäkylläisyydessään ryöppynä purkaa esille pyhiä ajatuksia".
Epiktetos ei ollut kristitty. Hän on vain kerran teoksissaan viitannut kristittyihin ja tehnyt sen käyttäen heistä tuota herjaavaa nimitystä "galilealaiset", joille ominaista oli eräänlainen tunteettomuus tuskissa ja välinpitämättömyys maailmallisia harrastuksia kohtaan, minkä Epiktetos väärin ja halventaen katsoo olevan "pelkästään tottumusta". Kovaksi onneksi ei näiden pakanallisten filosoofien ollut sallittu päästä oikein käsittämään, mitä kristinusko todellisuudessa oli. Tietämättömyydessään he luulivat sen yrittävän omaksua filosofian tulokset, läpikäymättä sitä varten tarpeellista filosoofista kouluutusta. He suhtautuivat siihen epäluuloisesti ja kohtelivat sitä väärin. Ja kuitenkin he olisivat kristinuskossa, ja yksin kristinuskossa, löytäneet ihanteen, joka olisi voittanut heidän korkeimmatkin käsityksensä. Eikä se ollut pelkkä saavuttamaton ihanne; se oli ihanne, jonka korkein oli pyhittänyt ja siten tehnyt mahdolliseksi saavuttaa ja jonka avulla ihmisten kävi mahdolliseksi kantaa elämän vaikeudet lujuudella, levollisuudella, vieläpä sisällisellä ilollakin; se jalosti heidän kykyjänsä jännittämättä niitä liiaksi; sen avulla he saattoivat vähäksyä ajallisten koettelemusten taakkaa, ei turhaan koettamalla kieltää niiden katkeruutta tai itseltään salata niiden painoa, vaan siinä korkeassa tietoisuudessa, että ne ovat lyhyt ja välttämätön johdatus "paljon runsaampaan ja iankaikkiseen kunniaan".
MARCUS AURELIUS.
1 Luku.
KEISARIN KASVATUS.
Pakanakeisareista jaloimman elämä syyllä saattaa seurata jaloimman pakanaorjan elämäkertaa. Sitä puhtaampana ja kirkkaampana loistaa heidän kunniansa turmeltuneen ja säälittävän yhteiskunnan keskeltä. Epiktetos näytti, että fryygialainen orja kykenee elämään ylevimmän ihanteen elämää; Aurelius osoitti, että roomalainen keisari saattoi elää elämänsä syvimmässä nöyryydessä. Toinen — muukalainen, heikko, rujo, pimennon lapsia, kurjuudessa syntynyt, alennuksessa kasvanut, halveksittavan vapautetun orjan ylenkatsottu omaisuus, eläen mitä masentavimmissa, kehnoimmissa, surkuteltavimmissa olosuhteissa — osoitti, kuinka henkilö, joka näytti syntyneen hylkiöksi, saavuttaa jalon onnen ja kuolemattoman muiston; toinen — roomalainen, ylimys, voimakas, ihanteellisen kaunis, ylhäissukuinen, melkeinpä syntynyt purppuraa kantamaan, keisarien suosikki, aikansa suurin sotapäällikkö, suurin ajattelija, suurin hallitsija — näytti ikuisiksi ajoiksi, että on mahdollista olla hyveellinen ja lempeä ja hurskas ja murheissakin tyytyväinen, vaikka istuukin itsevaltiaan keisarin istuimella. Omituista, että näistä kahdesta keisari on orjaa hellempikin, yksinkertaisempi, ihailtavampi, nöyrempi ja liikuttavan alistuvainen. Hänessä stoalaisuus kadottaa kaiken ylvään itseluottamuksen, kaiken epäkäytännöllisen kohtuuttomuutensa, joka väistyy miehekkään alakuloisuuden tieltä, mikä samalla sekä hämmentää että viehättää mieltä. "Näyttää siltä", sanoo Martha, "että hänessä pakanamaailman filosofia käy vähemmän pöyhkeäksi, yhä suuremmassa määrässä lähenee kristinuskoa, josta se ei ollut tietävinään ja jota se halveksi, ja on valmis heittäytymään 'tuntemattoman Jumalan' syliin. Aureliuksen vakavissa Itsetutkisteluissa me havaitsemme puhtaan rauhan, lempeyden ja alistuvaisuuden Jumalan käskyihin, joka ennen häntä oli tuntematon ja jonka vain kristillisyyden hyve on voittanut. Ellei hän vielä olekaan päätynyt armeliaisuuteen siinä täydessä sanan merkityksessä, minkä kristinusko on antanut sille, niin on hänellä jo ainakin jotakin sen palsamista, eikä saata lukea hänen kirjaansa, ainokaista laatuaan pakanallisen filosofian historiassa, ajattelematta vakavamielistä Pascalia ja vienoa Fénélonia. Meidän täytyy pysähtyä tämän niin ylevän, niin puhtaan sielun eteen katselemaan vanhan ajan hyvettä sen lempeimmässä loistossa, näkemään, kuinka herkkään siveellisyyteen profaaniset opit olivat kehittyneet — kuinka ne ovat luopuneet korskeudestaan ja kuinka vaikuttavan sulon ne ovat löytäneet uudesta yksinkertaisuudestaan. Tehdäkseen asian vielä sattuvammaksi salli kaitselmus, joka stoalaisten mielestä ei tee mitään sattumalta, että näiden yksinkertaisten hyveitten esimerkki kohoaisi keskeltä kaikkea inhimillistä suuruutta — että ihmisrakkautta opettaisi verellä tahrattujen keisarien jälkeläinen ja sydämen nöyryyttä keisari."
Aurelius on aina voimakkaasti vetänyt puoleensa etevien miesten huomiota. "Jos hetkeksi huomiostanne syrjäytätte kristinuskon totuudet", sanoo kaunopuheinen ja syvämietteinen Montesquieu, "ja haette halki koko luomakunnan, ette löydä suurenmoisempaa aihetta kuin Antoninukset… Tunteehan salaista mielihyvää puhuessaan tästä keisarista; ei voi lukea hänen elämäkertaansa tuntematta vienoa mielenliikutusta. Sellaisen vaikutuksen tekee hän meihin, että ajattelemme itsestämme parempaa, koska ajattelemme parempaa ihmiskunnasta." "Ilahuttavampaa on", sanoo suuri historioitsija Niebuhr, "puhua Marcus Aureliuksesta kuin mistään muusta historian miehestä; sillä jos on mitään ylhäistä inhimillistä hyvettä, niin hänessä on. Hän oli varmaankin aikansa jaloin luonne, enkä tiedä ketään toista miestä, joka olisi ollut niin teeskentelemättömän hyvä, lempeä ja nöyrä ja samalla niin tunnollinen ja niin ankara itseänsä kohtaan. Hänestä on lukemattomia patsaita, sillä jokainen hänen aikansa roomalainen tahtoi omistaa hänen kuvansa, ja jos missä ilmenee hyve, niin Marcus Aureliuksen taivaallisissa piirteissä."
Marcus Aurelius oli syntynyt huhtikuun 26 päivänä v. 121. Oikeastaan olisi hänen nimityksensä Marcus Antoninus, mutta kun hänellä oli useita eri nimiä eri aikoina elämässään ja koska siihen aikaan ei mikään ollut yleisempää kuin nimen vaihto, niin tuskin maksaa vaivaa muuttaa nimeä, jolla hän on yleisimmin tunnettu. Hänen isänsä, Annius Verus, joka kuoli prætorina, oli kuuluisasta suvusta, joka väitti polveutuvansa Numasta, Rooman toisesta kuninkaasta. Hänen äitinsä Domitia Calvilla juonsi hänkin juurensa konsuleista ja kuninkaista. Kummankin luonne näyttää olleen heidän korkean asemansa mukainen. Isästään hän on saattanut tietää varsin vähän, sillä Annius kuoli Aureliuksen ollessa vielä lapsi; mutta Itsetutkisteluissaan hän kiitollisena muistelee vanhempiaan. Hän sanoo, että hän oli isoisältään oppinut (tai hänen olisi pitänyt oppia) hyviä tapoja ja mielensä hillitsemistä; isänsä maineesta ja muistosta vaatimattomuutta ja miehuutta; äidiltään hurskautta ja hyväntekeväisyyttä sekä ei ainoastaan pahojen tekojen, vaan vieläpä pahojen ajatustenkin karttamista; ja lisäksi elämäntavan yksinkertaisuutta, joka tykkänään erosi rikasten tottumuksista.
Aureliuksen lapsuus ja nuoruus sattui keisari Hadrianuksen hallitusaikaan. Ajat olivat paremmat kuin ne, joita olemme nähneet Cæsarein hallitessa. Neron itsemurhan ja Galban ja Othon lyhyen hallituskauden jälkeen Rooman valtakunta oli hetkisen hengittänyt vapaammin karkean, mutta hyvänsävyisen Vespasianuksen ja filosoofisesti hyveellisen Tituksen hallitessa. Mutta kun Domitianus seurasi veljeään Titusta, alkoi hallitus, joka tuskin oli vähemmän kauhea ja saastainen kuin Caiuksen tai Neron; mutta vähäistä ennen murhaansa tämä ruhtinas oli nähnyt unen, että kultainen kaula kasvoi esiin hänen omastaan, ja selitti unen sillä tapaa, että hänen jälkeensä tulisi parempi ruhtinassuku. Uni kävi toteen. Mitä vikoja lieneekään ollut Nervalla, Trajanuksella, Hadrianuksella, viisaita ja lempeämielisiä hallitsijoita he olivat; Antoninus Pius ja Marcus Aurelius taas olivat jaloimpia ja ylevimpiä hallitsijoita, mitä maailma koskaan on nähnyt.
Vaikka Hadrianus oli kykenevä, uupumaton ja kaiken kaikkiaan hyvä hallitsija, oli hänen luonteessaan arveluttavia vikoja. Kuitenkin koituu hänelle suureksi kunniaksi, että hän Aureliuksessa, tämän ollessa vasta kuusivuotias poikanen, älysi niitten erinomaisten avujen idut, jotka myöhemmin tuottivat valtakunnalle suurta siunausta ja olivat omansa ylentämään ihmiskunnan ajatustapaa. "Hadrianuksen huonot ja synnilliset tottumukset kaikkosivat pois", sanoo Niebuhr, "kun hän katseli tätä suloista, viatonta lasta. Laskien leikkiä pojan isän nimestä Verus hän kutsui tätä nimellä Verissimus, 'rehellisin' 'tosipuheisin'." Mielenkiintoista on havaita, että tämä luonteen piirre oli niin varhain kehittynyt henkilössä, jonka ajatus oli, että kaikkien ihmisten "pitäisi puhua sankarillisen rehellisesti niin kuin he ajattelevat". Pitkän hallituksensa lopulla sairauden ja rasitusten runtelemana lapseton Hadrianus oli lapsekseen ottanut Lucius Ceionius Commoduksen, miehen, jolla paitsi mieskohtaista kauneutta ei ollut paljonkaan suosittelevia ominaisuuksia. Kun tämä kuoli vuotta myöhemmin, kokosi Hadrianus senaattorit sairasvuoteensa ympäri ja siinä pojakseen otti sekä heille esitti tulevana keisarina Arrius Antoninuksen, paremmin tunnettu liikanimellä Pius, jonka hän sai edeltäjänsä muistoa kohtaan osoittamansa kiitollisuuden takia. Jos Aurelius olisi ollut vanhempi — hän oli silloin vain seitsentoistavuotias — olisi Hadrianus, kuten varmasti tiedetään, valinnut hänet eikä Antoninusta perillisekseen. Jälkimmäinen, joka silloin oli viisikymmentäkaksi-vuotias, oli valittukin perijäksi sillä nimenomaisella ehdolla, että hän vuorostaan adopteeraisi sekä Marcus Aureliuksen että Ceionius-vainajan pojan. Sitenpä Aurelius, joka lapsesta pitäen oli saanut suuria kunnianosoituksia, seitsentoista vuotiaana tiesi olevansa maailmanvallan tunnustettu perijä.
Onneksi me saatamme, parhaasta päästä hänen omien kirjoitustensa nojalla, jotenkuten kaavailla niitä vaikutuksia ja sitä kasvatusta, joka oli hänet muodostanut ennen tätä koroitusta.
Hänet kasvatettiin isoisänsä kodissa, miehen, joka oli kolmasti ollut konsulina. Hän onnittelee tästä itseään ja kiittää jumalia siitä, että häntä ei lähetetty mihinkään julkiseen kouluun, missä häneen olisi hyvinkin voinut tarttua sama hirvittävä turmelus, johon jo vuosia sitten Rooman nuoriso oli vajonnut. Hän tunnustaa olevansa kiitollisuuden velassa isoisälleen siitä, että tämä oli kustantanut hänelle hyvää opetusta kotona vakuutettuna siitä, että sellaisissa asioissa ei pidä säästää varoja. Hänen saamansa kasvatus ei ollut mitään varovaisen hemmoittelevaa, kaavamaista tai ahdasmielistä. Hän harrasti mielellään nyrkkeilyä, painia, kilpajuoksua; hän oli erinomainen palloleikeissä ja rakasti erikoisesti karjun vaarallista, mutta kiihoittavaa metsästystä. Nämä hänen terveelliset urheilunsa, hänen vakavat opintonsa, hänen, siveellinen kasvatuksensa, hänen julkiset virka-arvonsa ja -toimensa — kaikki oli omansa muodostamaan hänestä kaunista ja miehekästä luonnetta. Kuitenkin ansaitsee nimenomaan kolme kohtaa hänen kasvatuksessansa erikoista huomiotamme — tarkoitan sitä ahkeruutta, sitä kiitollisuutta ja sitä itsekuritusta, joita hyveitä häneen istutettiin ja joita hän myös tavoitti tulisen vakaumuksen koko palavalla innolla.
1. Sanan parhaassa merkityksessä Aurelius oli ahkera. Useammin kuin kerran hän Itsetutkisteluissaan koskettelee ajan arvaamattoman suurta arvoa ja palavaa pyrkimystänsä saada enemmän tilaisuutta henkisiin harrastuksiin. Hän antautui tavallisella horjumattomalla sitkeydellään kaikenlaisiin opiskeluihin; tosin hän ehdoin tahdoin syrjäytti retoriikan, mutta ponnella uurasti perehtyäksensä filosofiaan, aseharjoituksiin, hallitustoimiin ja tuohon melko vaikeaan roomalaiseen oikeusoppiin. Opettajaansa Rusticusta hän nimenomaan kiittelee eräästä avustansa, nim. huolellisen lukemisen taidosta, joka ei tyydy vain pintapuoliseen kirjan ymmärtämiseen. Niin todella uupumaton hän oli työskentelyssään ja elämäntavoiltaan niin ankaran kohtuullinen, että hänen terveytensä joutui tästä kärsimään.
2. Hänen lausuntonsa osoittavat, että hän muisteli kaikkia opettajiaan — mitättömintäkin — suurella kiitollisuudella. Hänestä jokainen heistä oli mies, jolta hän jotakin voi oppia ja jolta hän todella oli jotakin oppinut. Siitäpä johtui se kunnioittava arvonanto — arvonanto yhtä suuresti hänelle kuin heille kunniaksi — jota hän osoitti Frontolle, Rusticukselle, Julius Proculukselle ja muille, jotka hän jalossa ja tunnollisessa kiitollisuudessaan korotti valtion korkeimpiin arvoasemiin. Kiittääpä hän jumalia siitäkin, että "oli kiiruhtanut antamaan niille, jotka olivat hänet kasvattaneet, sen kunniasijan, jota he näyttivät toivovan, eikä mielinyt tyydyttää heitä pelkästään lupaamalla tekevänsä sen jonkun ajan kuluttua, koskapa he vielä muka olivat nuoria". Hän oli paljon ylempänä näitä miehiä, ei ainoastaan yhteiskunnallisesti, vaan siveellisessä ja älyllisessä suhteessa; ja kuitenkin hän ylhäisestä asemastaan ja arvostaan huolimatta mielellään seurusteli heidän kanssansa mitä ystävällisimmällä tavalla ja kohteli heitä heidän kuolemaansa asti nöyrästi ja kunnioittavasti, asetti heidän kuvansa kotijumalainsa joukkoon ja koristi heidän hautojaan seppeleillä ja uhreilla.
3. Vielä merkittävämmät ehkä olivat hänen itsekurituksensa ja itsekieltäymisensä. Minä toivon, että ne meidän päiviemme nuorukaiset, joista on alentavaa matkustaa kolmannessa luokassa, jotka pukeutuvat viimeisen muodin mukaan, pitävät ruusuja napinreiässä ja jäätelöön ja mansikkoihin kuluttavat summia, joilla köyhä mies tulisi toimeen kokonaisen vuoden, tahtoisivat ymmärtää, kuinka äärettömästi jalompaa oli tämän nuoren roomalaisen kieltäytyminen, hänen, joka, vaikka oli syntynyt keskellä loistoa ja ylellisyyttä, oppi heti alun pitäen kavahtamaan herkuttelun halpamaista nautintoa ja halveksimaan sitä miehettömyyttä, joka pyytää vain säästää omaa itseänsä. Hyvin varhain hän liittyi niiden tuttavuuteen, joitten mielestä ei ainoastaan ole velvollisuus, vaan mielihyväkin "ylenkatsoa huvituksia ja elää työteliästä elämää", ja oli oppinut "kestämään vaivoja, pyytämään vähän ja tekemään työtä omin käsin". Kymmenen vanhana hän tutustui Diognetukseen, joka ensimmäisenä perehdytti hänet stoalaiseen filosofiaan, ja kahdennellatoista ollessaan hän pukeutui stoalaisten pukuun. Tämä filosofia opetti häntä "tyytymään lautavuoteeseen ja taljaan ja muuhun, mitä tämä kreikkalainen oppi sisältää". Sanotaanpa että "taljan" hän oli vain äitinsä hartaista pyynnöistä suostunut ottamaan ja että tämä nuori filosoofi itse mieluummin olisi nukkunut pelkillä laudoilla tai maan päällä. Eikä hänen olemisessaan kuitenkaan ilmennyt mitään omahyväisyyttä tai kopeutta. Ystävilleen hän aina oli iloinen: ja hänen rauhallisia kasvonpiirteitänsä — joissa arvokkuus ja rikasaatteisuus muodostivat omituisen vastakohdan puhtaan ja siveän nuoruuden kukoistukselle ja kauneudelle — ei koskaan pahatuuli tai jurous varjostanut.
Marcus Aureliuksen holhoojat olivat hänen opettajikseen valinneet kaikki ajan kykenevimmät tiedemiehet. Ei koskaan ole millään ruhtinaalla ollut suurempaa määrää eteviä opettajia; ja kiitollisempaa, nöyrempää, nuhteettomampaa, tosi kuninkaallisempaa ja mainehikkaampaa oppilasta ei koskaan opettajilla ole ollut onni kutsua kasvatikseen. Vuosikausia sen jälkeen kun hänen kasvatuksensa oli päättynyt, sotaretkellään kvadeja vastaan, hän kirjoitti esityksen siitä, mistä oli heille kiitollisuuden velassa. Tämä esitys muodostaa hänen Itsetutkistelujensa ensimmäisen kirjan ja sitä kauttaaltaan värittää teeskentelemättömin yksinkertaisuus ja vaatimattomuus.
Marcus Aureliuksen Itsetutkistelut olivat itse asiassa hänen yksityinen päiväkirjansa; ne ovat ylevähenkistä itsepuhelua hänen oman sydämensä kanssa, totista omantunnon tutkistelua; ei ole lievintäkään merkkiä siitä, että ne olisi aiottu kenenkään silmälle paitsi hänen omalleen. Niissä hän toimi Augustinuksen periaatteen mukaisesti: "käy omantuntosi tuomioistuimen eteen ja asetu oman itsesi tuomittavaksi". Hänellä oli aina kerallansa
Hiljainen tuomioistuin itsessään,
Itse tuomarina ja valamiehinä,
Itse myöskin syytettynä.
Ja kirjoittaen keskellä sodan huolia ja häiriöitä, sodan, jota hän inhosi, hän käänsi silmänsä pois siitä moninaisesta reutomisesta, joka lakkaamatta repi ja raastoi hänen sieluansa, ja asettui rauhassa mietiskelemään kaikkia niitä suuria ominaisuuksia, joita oli tullut havainneeksi niissä, jotka olivat opettaneet ja ohjanneet häntä lapsuudessa ja valvoneet hänen elämäänsä monet pitkät vuodet.
Ja mitä hän oli oppinut — oppinut sydämestä ihailemaan ja (lisätkäämme) myös käytännössä toteuttamaan? Sen näyttää lyhyt selonteko hänen ensimmäisestä kirjastaan. Mitä hän oli perinyt lähimmiltä sukulaisiltaan, sen olemme jo nähneet; silmätkäämme, mitä muuta kiitollisuudenvelkaa hän tunsi.
"Kasvattajaltaan" — varmaa ei ole, kenelle opettajistaan hän antaa tämän nimityksen — hän oli oppinut välttämään sukukiistelyjä, työskentelemään sitkeästi ja sulkemaan korvansa panettelulta; Diognetukselta halveksimaan tyhjiä taikaluuloja ja harjoittamaan itsensäkieltämistä; Apolloniukselta horjumatonta kestävyyttä pyrinnöissä, kärsivällisyyttä vastoinkäymisessä ja suosionosoitusten vastaanottamista sillä tavalla, että ne eivät nöyryytä; Sextus Khaironeialaiselta (kuuluisan Plutarkoksen pojanpojalta) pitkämielisyyttä tietämätöntä kohtaan, teeskentelystä vapaata vakavuutta ja hyväsydämisyyttä; Aleksanterilta hellävaraisuutta toisten vikoja oikoessa; Severukselta "mielihalun tehdä hyvää ja kernaasti antaa toisille ja säilyttää hyvä toivo ja uskoa olevani ystäväin rakastama"; Maximukselta "lempeyttä ja arvokkuutta ja tehtävän suorittamista valituksitta"; platonikko Aleksanterilta, "ettei pidä puheissa tai kirjeissä yhä vakuuttaa: ei ole aikaa, sekä ettei pidä alinomaa puolustella tavallisten velvollisuuksien laiminlyömistä vetoamalla kiireellisiin tehtäviin".
Pariin henkilöön nähden tämä kiitollisuudenvelka on vieläkin kuvaavampaa ja merkittävämpää. Rusticukselta esim., oivalliselta ja pystyvältä mieheltä, jonka neuvoja hän oli vuosikausia tavannut etsiä, hän oli oppinut halveksimaan sofismia ja pöyhkeilyä, kirjoittamaan yksinkertaisesti, olemaan aulis sovintoon, olemaan huolellinen ja säntillinen, ja hänen kauttansa hän tutustui Epiktetoksen Tutkielmiin, mikä tuttavuus, arvaamaton hyvätyö hänelle, antoi värin hänen koko elämälleen. Ja ottoisältään, suurelta Antoninus Piukselta, hän oli perintöosanaan saanut vielä huomattavampia etuja. Hänessä hän näki esikuvallisen hallitsijan ja valtiomiehen, päätöksissään järkähtämättömän, itsensähillitsevän, vaatimattoman, velvollisuudentuntoisen ja tasamielisen; miehen, joka ylenkatsoi liehittelyä ja vihasi halpamaisuutta; joka kunnioitti viisaita ja ansiokkaat nosti arvoon; joka oli tunteeton joutaville pikku pyyteille, mutta väsymätön vakavassa työskentelyssä; lyhyesti, "jolla oli moitteeton, voittamaton sielu", joka, lailla Sokrateen, "kykeni kieltäytymään sellaisesta, mistä moni on liian heikko jaksaakseen kieltäytyä, ja taas nauttimaan paljosta, mistä monet eivät voi nauttia menemättä liiallisuuksiin". Hurskaus, mielen puhtaus, lempeys, tyhjän maineen ylenkatse, tunnonrauha, yksinkertaisuus, kärsivällisyys — kaikkia näitä hyveitä omasi keisari, kuten hän luettelee eräässä toisessa kuvauksessa (VI, 30), jonka hän päättää sanoihin: "Jäljittele kaikkea tätä, jotta sinulla olisi yhtä hyvä omatunto viime hetkesi tullen kuin hänellä oli."
Hän lopettaa nämä kiitollisuuden sanelemat muistelot lyhyeen esitykseen siitä, mistä oli velassa jumalille. Ja mistä hän kiittelee jumalia? Siitäkö että on rikas ja ylhäinen ja keisari? Ei suinkaan, ei sellaisista alhaisista ja epäiltävistä siunauksista kuin ne, vaan siitä johdatuksesta, jonka hän on saanut filosofian opiskelun kautta, ja siitä armosta, joka on estänyt häntä lankeamasta syntiin. Ja tässäpä hänen oikea vaatimattomuutensa todella ilmeneekin. Samaten kuin hurskaan Jumalan miehen Bradfordin oli tapana sanoa nähdessään pahantekijää vietävän mestauspaikalle: "Siinäpä kulkisi nyt ilman Jumalan armoa John Bradford", samaten sanoo Aurelius, ylistettyään jumalia kaikesta heidän hyvyydestänsä koko hänen perhettään ja omaisiaan kohtaan: "Edelleen minä kiitän jumalia siitä, että en ole eksynyt mihinkään loukkaukseen heitä vastaan, vaikka minussa oli taipumuksia, jotka tilaisuuden tullen olisivat saattaneet johtaa minut tekemään jotakin semmoista; mutta heidän suosiostaan ei sellaista asianhaarain tilannetta koskaan tullut, joka vei minut kiusaukseen. Vielä minä kiitän siitä, että he antoivat minulle opettajan ja isän, joka kitki minusta pois kaiken ylpeyden ja opetti, että oli mahdollista elää palatsissa ilman vartijoita tai kultakoristeisia pukuja tai tulisoihtuja tai kuvapatsaita ja muuta senkaltaista, ja sen sijaan opetti elämään jokseenkin niinkuin yksityinen mies olematta silti ajatuksilta halpamainen taikka tehtävissä leväperäinen; että minä paranin intohimoisen rakkauden hurmiosta, johon olin langennut; että vaikka äitini kohtalo oli nuorena kuolla, hän sai viettää viimeiset vuotensa minun kanssani; ettei koskaan ole voitu väittää, että kun tahdoin lähimmäistäni auttaa, minä en sillä olisi tarkoittanut totta; että minulla oli paljon hyviä opettajia lapsilleni: sillä kaikki nämä asiat vaativat jumalain ja onnen apua."
Marcus Aureliuksen Itsetutkisteluihin kannattaa meidän aikamme totisesti syventyä. Se itsensäkieltäminen joka niissä ilmenee, kirpeästi kurittaa aikamme yhä lisääntyvää ylellisyyttä; niiden ylevämielisyys muodostaa edullisen vastakohdan aikamme kyynillisyyden yhä kasvavan katkeruuden rinnalla; niiden tyytyväinen alistuminen Jumalan tahtoon nuhtelee meidän lakkaamatonta levottomuuttamme; ennen kaikkea niiden muuttumaton korkea henki saattaa häpeään tuon pikku syntien ja pienten heikkouksien runsauden, joka eräänlaisen rohtuman tavalla leviää kautta nykyajan sovinnaisen elämän. Mutta tällä alkuluvulla on myöskin arvoa nuorille. Se tarjoaa taulun, jota jos he voitaisiin saada tutkimaan, sekä heidän että meidän olisi parempi. Jos jo "siinä voimakkaassa valossa, joka valtaistuimelle lankeaa", Marcus Aureliuksen elämässä ei paljastu mitään siveellistä tahraa, niin sitäkin huomattavampaa on, että tämä roomalainen ruhtinas oli jo varhain vapaassa, ihanassa nuoruudessaan oppinut kiinnittämään huomionsa opettajiensa avuihin, heidän kärsivällisyyteensä ja mielenlujuuteensa, heidän hyväntahtoisuuteensa ja lempeyteensä, heidän nuhteettomuuteensa ja hyveihinsä. Keskellä pöyristyttävää yleistä siveellistä turmiota hän säilytti puhtaan omantunnon, tahrattoman ja suloisen kirkkaan sielun; hän kiitti Jumalaa sanoin, sekä ajatuksen että kielen puolesta kuulakkain ja täsmällisin, siitä, että turmelus ei ollut yllättänyt häntä nuoruuden keväimessä, että maaseudun rauhassa ja kodin helmassa filosofian opiskelu oli kirkastanut hänelle, kuinka sydämen puhtaus on nuoruuden pyhä panssari, kiitti siitä, että oli säilynyt muistettuna ja kunnioitettuna viimeisiin vuosiinsa saakka. "Varmaankin", sanoo Carlyle, "tulee kerta päivä, jolloin taaskin tunnetaan (ja tunnustetaan), mikä hyve puhdas ja kohtuullinen elämä on; kuinka jumalallinen on nuorten ihmiskasvojen punastuminen; kuinka korkea, puhdistava, tuiman vääjäämätön on jokaiselle luodulle näissä suhteissa asetettu velvollisuus. Vaan jos sellainen päivä ei koskaan tule, silloin ymmärrän, että paljon muutakaan ei koskaan tule. Jalomielisyys ja käsityksen syvyys ei tule koskaan; sydämen ja silmän sankarillinen puhtaus; jalo, hurskas rohkeus parantamaan meitä ja kiillon ja silauksen aikakauttamme, mitenkä ne koskaan voivat tulla? Nälkäisen eläimellisyyden häpeällinen kiiltosilaus, henkinen kyvyttömyys ja valheellisuus syöksee tietänsä eteen, kunnes horna sen nielee."
2 Luku.
MARCUS AURELIUKSEN ELÄMÄ JA AJATUKSET.
Hadrianuksen kuollessa v. 138 seurasi häntä valtaistuimella Antoninus Pius ja keisari-vainajan toivomusten mukaisesti pojikseen otti ja tunnusti Marcus Aureliuksen ja Lucius Commoduksen. Marcus oli viidentoista vanhana kihlattu Lucius Commoduksen sisarelle, mutta uusi keisari rikkoi tämän liiton ja kihlasi hänelle sen sijaan tyttärensä Faustinan. Avioliittoa ei kuitenkaan juhlallisesti solmittu ennenkuin seitsemän vuotta myöhemmin, v. 146.
Antoninus Piuksen pitkä hallitus on noita onnellisia ajanjaksoja, joilla ei ole mitään historiaa. Melkein rikkumaton rauha vallitsi niin kotona kuin ulkona, vierasten kansain kanssa. Veroja huojennettiin, kovanonnen kolhimia autettiin, ilmiantajat masennettiin; harvoin mitään takavarikoitiin, ja salaliitot ja mestaukset olivat miltei tuntemattomat. Kautta koko laajan valtakunnan kansa rakasti ja kunnioitti keisariansa, eikä keisari muuhun pyrkinyt kuin rakentamaan kansansa onnea. Hänkin oli, samoin kuin Aurelius, oppinut, että mikä oli hyvä mehiläisille, oli hyvä myös pesälle. Hänen uurastuksensa tarkoitusperä oli: sivilihallintomies rauhallisessa, yhdenmukaisessa tasavallassa; sota oli hänelle kauhistus, mitään arvoa hän ei pannut imperator-nimelle eikä koskaan suostunut ottamaan vastaan triumfia.
Tämän viisaan ja etevän ruhtinaan kanssa, joka oli yhtä rakastettava yksityiselannossaan kuin ihailtava valtiollisten velvollisuuksiensa täyttämisessä, Marcus Aurelius vietti seuraavat kolmekolmatta vuotta elämästään. Niin läheinen oli heidän suhteensa, niin täydellisesti katsoivat he olevansa isä ja poika, että Aurelius koko tänä aikana ainoastaan kahdesti nukkui yönsä muualla kuin Antoninuksen katon alla. Ei ollut kateellisuuden varjoakaan heidän välillään; kumpikin oli toisensa ystävä ja neuvoja, ja kaukana siitä, että keisari olisi perijäkseen määrättyä Aureliusta kohdellut epäluuloisesti, hän päinvastoin antoi hänelle nimityksen "Cæsar" ja mitä Rooman valtakunnalla oli kunnia-arvoja tarjottavana. Suotta pahat kielet kuiskeillaan koettivat horjuttaa tätä molemminpuolista keskinäistä luottamusta. Kerta Antoninus näki Aureliuksen äidin vakavan hartaasti rukoilevan Apollon patsaan edessä. "Mitä luulet hänen niin innokkaasti rukoilevan?" kysyi eräs kurja juonenpunoja nimeltä Valerius Omulus. "Sitä että sinä kuolisit ja hänen poikansa perisi hallituksen." Huonompiluontoisen ruhtinaan olisi tämä kehno vihjaus saattanut yllyttää suuttumukseen ja väkivaltaan, mutta ylenkatseellisesti Antoninus jätti sen omaan arvoonsa.
Antoninuksen paras ilo oli nauttia rauhasta huvilassaan maalla. Toisin kuin Hadrianus, joka teki pitkiä kiertomatkoja laajassa valtakunnassaan, Antoninus eli yksiksensä joko Roomassa tai kauniissa huvilassaan Loriumissa, pienessä merikaupungissa parin peninkulman päässä Roomasta. Tässä huvilassa hän oli syntynyt ja siellä hän kuoli, lapsuutensa muistojen keskellä. Täällä oli hänen todellinen kotinsa ja täällä hän tunsi erikoista nautintoa saadessaan heittää pois keisarillisen arvonsa komeuden ja taakan. "Hän ei kylpenyt mihin aikaan tahansa", sanoo Marcus; "talojen rakentaminen ei ollut hänen intohimojaan, ei hän välittänyt siitä mitä söi, ei pannut huomiota vaatteittensa kuosiin ja väriin, eikä orjien kauneus merkinnyt hänelle mitään." Hänen käyttämänsä puku oli tuon saman pienen kotipaikkakunnan räätälin tekemä. Hän ei suinkaan vastustanut ottopoikansa mieltymystä filosofiaan, vaan päinvastoin edisti sitä ja kutsui Apolloniuksen Khalkiista opettamaan hänelle stoalaisuuden totuuksia. Eräässä kirjelmässään Frontolle Marcus kuvailee heidän yksinkertaisia maalaistoimiskelujaan ja -huvituksiaan. Lomahetkinään ruhtinaat siellä metsästivät ja kalastivat ja harjoittivat nyrkkeilyä ja painia, ottivatpa osaa viininkorjuunkin kotoisiin juhliin. "Päivälliseksi olen syönyt pienen leivänkannikan", kirjoittaa hän… "Olimme aikalailla hikisiä, huusimme ja melusimme ja lopuksi ripustimme muutamia terttujen tähteitä ristikkoportille… Kotiin tultuani minä vähän lueskelin, mutta eipä siitä lähtenyt paljonkaan hyötyä. Sitten keskustelin pitkään äitini kanssa, joka lepäsi vuoteellaan." Kukapa osaa sanoa, kuinka paljon Aurelius ja kuinka paljon koko maailma onkaan voittanut senkaltaisista keskusteluista kuin tämä, äidin kanssa, jolta hän oli oppinut vihaamaan pahan ajatustakin? Eipä liioin kenkään ylenkatsone sitä sydämen yksinkertaisuutta, joka liitti hänet maalaistenkin pariin ja sai hänet esim. ottamaan osaa viininkorjuuseen, paitsi jos hän on niin vailla aistia ja niin hapan, että kehtaa pilkata Scipiota ja Læliusta siitä, että he keräilivät raakkuja merenrannalla, tai Henrik IV:ttä, joka oli nelinkontin hevosilla pikku poikastensa kanssa. Tuo vapautumisen kyky, tuo väärentämätön rattoisuus, joka sopivan hetken tullen osaa heittäytyä nauttimaan teeskentelemättömistä huvituksista, ei ole ollut niinkään harvinainen jaloimmissa ja puhtaimmissa mielissä.
Vuosikausiin ei mikään merkittävämpi vastoinkäyminen rikkonut Aureliuksen elämän tasaista juoksua. Rauha, onni, menestys ja rakkaus ympäröivät häntä, ja hän näki ottoisän ikävuosien karttumistaan karttuvan, mutta ei sitä kadehtinut. Mutta vuonna 161, Marcuksen ollessa nelikymmenvuotias, Antoninus Pius, joka oli saavuttanut viidenkahdeksatta vuoden iän, sairastui Loriumissa kuumeeseen. Tuntien loppunsa olevan lähellä hän kutsui ystävänsä ja Rooman huomatuimmat miehet vuoteensa ääreen, ja siellä hän (sanaa virkkamatta toisesta ottopojastaan, joka on yleisesti tunnettu Lucius Veruksen nimellä) juhlallisesti julisti heille Marcuksen seuraajakseen; ja sitten, antaen vartijain päällikölle tunnussanaksi "mielenrauha", hän, ikäänkuin hänen maallinen tehtävänsä olisi suoritettu, käski siirtää Marcuksen sänkykamariin pienen Fortunan, Onnettaren, kultaisen patsaan, jota oli pidetty keisarin yksityishuoneessa yleisen onnen ennusmerkkinä.
Uuden keisarin kaikkein ensimmäinen hallitustoimenpide osoitti loistavaa jalomielisyyttä, kun hän näet myönsi ottoveljelleen Lucius Verukselle mitä täydellisimmän osallisuuden keisarillisesta kunniasta, tribuunin ja konsulin vallasta sekä Cæsarin ja Augustuksen arvonimestä. Lucius Veruksen ottaminen jakamaan keisarivaltaa johtui kokonaan Marcuksen synnynnäisestä vaatimattomuudesta. Koska hän oli harras lukumies ja vähemmän välitti sotilaallisista harjoituksista, jotka olivat Veruksen vahva puoli, arveli hän, että kasvattiveli olisi parempi ja hyödyllisempi sotapäällikkö kuin hän itse ja että hän voisi parhaiten palvella valtiota pidättämällä itselleen sivilihallinnon ja uskomalla veljelleen sotilasjohdon. Mutta niin pian kuin Verus pääsi pois Marcuksen välittömästä vaikutuksesta ja hänen jalostavasta seurastaan, hän heitti luotaan kaiken häveliäisyyden ja osoittihe heikoksi ja arvottomaksi henkilöksi, yhtä kykenemättömäksi sotaan kuin rauhankaan jalompiin tehtäviin; muuhun hän ei pystynyt kuin ylöttömästi mässäilemään ja häpeällisesti noudattamaan kaikkia mielitekojaan. Vain kaksi seikkaa on mainittava hänen edukseen: toinen, että vaikka olikin turmeltunut, hän oli aivan vapaa julmuudesta; ja toinen, että hänellä oli kyllin ymmärrystä kokonaan alistua veljensä määräyksiin ja kohdella häntä sillä kiitollisuudella ja kunnioituksella, mikä hänelle kuului.
Marcuksella oli Faustinan kanssa iso perhe, ja hänen ensimmäisenä hallitusvuotenaan Faustina synnytti hänelle kaksoiset, joista henkiin jäänyt oli sittemmin kunnoton ja halveksittu keisari Commodus. Ikäänkuin sellaisen lapsen syntymä olisi itsessään ollut turmion enne, puhkesi heti onnettomuuksien myrsky kauan rauhaa nauttineessa valtakunnassa. Tiberin tulva hävitti taloja ja katuja isossa osassa Roomaa, vei mennessään joukottain karjaa, tuhosi viljasadon, paljasti pellot ja synnytti suuren ahdinkotilan, joka päätyi laajalle levinneeseen nälänhätään. Maanjäristykset, kaupunkien palot ja tuhohyönteisten summattomat parvet järkyttivät ihmisten mieliä. Näihin vitsauksiin, joita keisari koetti parhaansa mukaan lieventää, liittyivät sodan kauhut ja aseiden kalske. Parttilaiset, kuninkaansa Vologeseksen johdolla, voittivat ja melkein tyystin tekivät lopun yhdestä roomalaisesta armeijasta sekä rankaisematta hävittivät Rooman maakuntaa Syyriassa. Markomannien villit laumat hyökkäsivät Germaniaan sitä miekalla ja tulella hävittäen; ja Britanniasta ei muita uutisia kuulunut kuin kapinoista ja meteleistä. Sellaiset hämmingin ja sekasorron tapahtumat varjostivat Marcus Aureliuksen hallituskautta aina sen alusta hamaan sen loppuun saakka.
Koska parttilaisten sota oli kaikista näistä kolmesta vaarallisin, lähetettiin Verus tukahuttamaan sitä, ja vain hänen sotapäälliköittensä taitavuus — etevin niistä oli Avidius Cassius — pelasti hänet tuottamasta valtakunnalle korvaamatonta tappiota. Nämä kenraalit osasivat toki ylläpitää Rooman nimen mainetta, ja Verus palasi viettääkseen triumfin, mutta toi tullessaan idästä hirvittävän ruton, joka raivosi kautta koko valtakunnan ja johon Verus itse, uuden vereksen sodan puhjetessa, sortui Aquilejassa.
Vaikka hän oli arvoton mies, niin Marcus, joka hänen eläessään niin monesti oli antanut anteeksi ja peitellyt hänen vikojaan, kuitenkin toimitti hänelle mitä juhlallisimmat hautajaismenot ja kätki hänen tuhkansa Hadrianuksen hautaan. Eikä kumminkaan puuttunut niitä, jotka syyttivät häntä veljenmurhasta väittäen hänen jouduttaneen Veruksen kuolemaa!
Olen vain yhdestä syystä viitannut tämäntapaisiin ilkeisiin ja halveksittaviin parjauksiin, siitä nimittäin, että — koska tuollaiset kuiskeet epäilemättä saapuivat hänenkin korviinsa — ne osaltaan auttavat selittämään sen syvän, sanomattoman murhemielen, joka kauttaaltaan huokuu Itsetutkistelujen pienestä kultaisesta kirjasesta. Niissä tapaamme esimerkiksi seuraavan irrallisen katkelman:
"Musta luonne, oikullinen luonne, uppiniskainen luonne, eläimellinen, lapsekas, aistillinen, typerä, teeskentelijä, törkeä, vilpillinen, tyranni."
Emme tiedä, ketä hän ajatteli — ehkä Neroa, ehkä Caligulaa — mutta epäilemättä myöskin ihmisiä, jotka oli nähnyt ja tuntenut ja joiden olemassaolo katkeroitti hänen sieluaan. Sama synkkä mieli henkii myös seuraavasta kohdasta:
"Väleen, ylen väleen, olet sinä tomu ja tuhka tai luuranko tahi pelkkä nimi tai et edes nimikään; ja nimihän on vain ääni, kaiku. Ja ne asiat, joille elämässä annetaan suuri arvo, ovat tyhjiä, lahoja, mitättömiä, ovat kuin toisiaan purevat pienet koirat ja keskenään kiistelevät, nauravat ja taas itkevät lapsoset. Mutta uskollisuus ja vaatimattomuus ja oikeus ja totuus ovat paenneet avarasta maailmasta ylös Olympoon." (V, 33)
"Ihmisen onnellisin osa olisi erota maailmasta tarvitsematta kokea valhetta ja teeskentelyä ja koreilua ja kopeutta. Yhtä kaikki, kun vetää viimeisen hengenvetonsa saatuaan kyllänsä noista asioista, silloin tekee lähinnä parhaan matkansa, niinkuin sanotaan." (IX, 2.)
"Kyllästyttää jo tämä kurja elämä ja napina ja narrimaiset turhanpäiväisyydet. Miksi olet siis niin levoton? Mitä uutta siinä on? Mikä mieltäsi järkyttää?… Ole siis edes jumalille vihdoin viimein vilpittömämpi ja parempi." (IX, 37.) Ajatus muistuttaa sitä, mikä vallitsee Davidin katumusvirsissä — että meidän tulee paeta ihmisiä, heidän häijyyttään ja halpamaisuuttaan ja saada rauha sielullemme Jumalassa. Ihmisiin ei David pane toivoansa; ei hän heiltä muuta odota kuin pilkkaa, petosta ja vääryyttä — katkeruutta vihamiehiltä, kolkkoa välinpitämättömyyttä ystäviltänsä. Eikä tämä häntä suuresti huoletakaan, niin kauan kuin Jumalan kasvot eivät kokonaan häneltä peity. "Ei ole minulla mitään turvapaikkaa, ei kukaan välitä sielustani. Minä huudan sinua, Herra; minä sanon: Sinä olet turvani, osani elävien maassa".[78] "Älä heitä minua kasvojesi edestä pois, äläkä ota minulta pyhää henkeäsi".[79]
Mutta mitkä syyt hänellä lieneekään ollut näin toisin ajoin heittäytyä toivottomaksi yrittäessään jalostaa ympäristöänsä, oli hän kuitenkin totuttanut ylevän henkensä herkeämättä elämään aivan toisissa tunteissa. Olivatko ihmiset halveksittavia? Sitä suuremmalla syyllä hänen tuli itsensä olla jalo. Olivatko ihmiset halpamaisia ja pahanilkisiä ja kiihkomielisiä ja vääryydentekijöitä? Samassa suhteessa he olivat sitä enemmän säälin ja lempeyden tarpeessa ja samassa suhteessa hän oli velkapää kaiken kykynsä mukaan osoittautumaan suureksi ja anteeksiantavaksi ja tyynimieliseksi ja totuudentekijäksi. Siten Marcus kääntää katkerimmatkin kokemuksensa kullaksi, ja kaukana siitä että itse olisi katkeroitunut tahi synkistynyt ihmisten ilkeydestä, joka raateli hänen herkkämielistä henkeänsä, hän tästä vain rakensi uusia inhimillisyyden ja rakkauden opetuksia. Hän sanoo esim.: "Ala päiväsi sanomalla itsellesi: minä tapaan urkkijan, kiittämättömän, ylimielisen, kavalan, kateellisen, vastahankaisen. Mutta sellaisia he ovat vain tietämättömyyttänsä siitä, mikä on hyvä ja paha. Mutta minä, joka olen tullut huomaamaan, että luonteeltaan hyvä on kaunista ja että paha on rumaa ja että sen luonne, joka tekee väärin, on oman luonteeni heimolainen… ja että se on yhtä suuressa mitassa osallinen jumaluudesta, minulle ei kukaan heistä saata tehdä vääryyttä, sillä ei yksikään voi tartuttaa minuun sitä mikä on rumaa enkä minä saata suuttua sukulaiseen enkä häntä vihata. Sillä meidät on luotu yhteistoimintaa varten, niinkuin jalat, kädet, silmälaudat, niinkuin ylä- ja alahammasten rivit. Luonnonvastaista niin ollen on, jos toimii toistansa vastaan; ja jos kiukustuu ja kääntää toiselle selkänsä, niin silloinhan toimii toistansa vastaan." (11, 1.) Muuan toinen hänen ohjeitansa, erittäin viisas neuvo, sanoi, että tulee kiinnittää ajatuksensa niin paljon kuin mahdollista toisten avuihin mieluummin kuin heidän vikoihinsa. "Jos haluat tuottaa itsellesi iloa, niin ajattele niitten hyviä puolia, joitten kanssa elät — yhden työteliäisyyttä, toisen vaatimattomuutta, kolmannen anteliaisuutta, ja vielä jotakin neljännen muuta hyvää avua." Mikä läksytys sille halveksittavalle kyynillisyydelle, jota meidän joka päivä on kiusaus näytellä. "Kuolematon olento tulee eteemme", sanoo Robertson, "kokonainen iankaikkisuus mielessään ja sielussaan, ja me käymme luokittelemaan hänet, merkitsemme hänet lipulla niinkuin merkitsisimme lasipöntön sanoen: tässä on riisiä, tässä hyytelöä, tässä hiusvoidetta; ja sitten luulemme, että olemme säästyneet kannen avaamisesta. Kuinka toisin kohtelikaan Vapahtaja niitä, jotka tulivat hänen luoksensa!… ja Hänen kosketuksestaan laikahtikin heistä jokaisesta oma valonkipinänsä."