Tässä vielä moniaita erikoisen ytimekkäitä, sisältörikkaita ja kauniita neuvoja:
"Ihmiset ovat olemassa toistensa takia. Opeta heitä tahi ole kärsivällinen heidän kanssansa." (VIII, 59)
"Paras kostamisen keino on, ettei tule väärintekijän kaltaiseksi."
"Jos joku on tehnyt vääryyttä, on vahinko hänen omansa. Mutta ehkäpä hän ei olekaan tehnyt väärin." (IX, 38.)
Huomattavimmat ovat kuitenkin ne yhdeksän perusohjetta, jotka hän laati harkittaviksensa, milloin joku oli häntä loukannut, nimittäin:
1. Ihmiset ovat luodut toisiansa varten; alempi ylempää ja molemmat toisiansa varten.
2. On vastustamattomia vaikutuksia, jotka painavat merkkinsä ihmisiin ja muodostavat heidän mielipiteitään ja heidän tekojaan.
3. Synti on pääasiassa hairahdusta ja tietämättömyyttä — tahdotonta orjuutta.
4. Me olemme itse heikkoja emmekä suinkaan tahrattomia; ja jos emme lankea erehdyksiin, niin johtuu se monesti enemmän pelkuruudesta ja oman maineen huolenpidosta kuin siitä, ettemme tuntisi halua sitä tekemään.
5. Tuomiomme me langetamme liian nopeaan ja harkitsematta. "Ja ihmisen täytyy oppia aika paljon, ennenkuin hän pystyy oikein arvostelemaan toisen ihmisen tekoja."
6. "Milloin olet suuresti kiusattu tai suruissasi, niin muista, että ihmisen elämä on vain hetkinen ja että me kaikki ennen pitkää olemme vainajia."
7. Ei mikään toisen ihmisen epäoikea teko voi tuottaa häpeää meille eivätkä ihmisten työt kuohuta mieltämme, vaan omat ajatuksemme niistä.
8. Oma vihamme vahingoittaa meitä enemmän kuin itse teot.
9. Hyväntahtoisuus on voittamaton, ellei se ole teeskenteliäs hymy tai pelkkää näyttelyä. "Sillä mitä tekee väkivaltaisinkaan mies sinulle, jos jatkuvasti osoitat hänelle hyväntahtoisuutta? Säveästi ja levollisesti oikaise häntä, varoita häntä, jos hän koettaa tehdä sinulle pahaa, sanoen: 'Ei niin, lapseni; me olemme luonnosta määrätyt johonkin aivan toiseen; minulle ei varmaankaan tapahdu mitään vääryyttä, mutta sinä teet vääryyttä itsellesi, lapseni.' Ja näytä hänelle lempeällä ja tahdikkaalla tavalla ja yleisiin näkökohtiin vedoten, että asia niin on ja etteivät mehiläisetkään eivätkä muut parvissa elävät eläimet menettele niinkuin hän. Ja tämä sinun tulee tehdä suoralla, ystävällisellä tavalla, ei moittien, ilman vihaa ja jos mahdollista kahden kesken." (XI, 18.)
"Ei niin, lapseni; sinä teet vääryyttä itsellesi, lapseni." Voiko vanha-aika näyttää mitään tätä hellävaraisempaa tai mitään, mikä olisi lähempänä kristinuskon henkeä kuin nämä yhdeksän elämän ohjetta? Ne olivat sen miehen arvon mukaiset, joka, toisin kuin stoalaiset yleensä, katsoi lempeyden hyveeksi ja katsoi sen todistavan sekä todellista filosofiaa että todellista miehevyyttä. Niissä paljastuu alakuloisuuden ja hyväntahtoisuuden sekainen mieliala, jolle on vaikea keksiä vertauskohtaa. Ne osoittavat, kuinka täydellisesti Marcus oli itsessään masentanut kaiken pikkumaisen nurjuuden ja kuinka vakavasti hän pyrki täyttämään omia käskyjään, että ajatukset tulee aina pitää niin leppeinä ja kirkkaina, että "jos joku äkkiä kysyisi: 'mitä sinä nyt mietit?' sinä täysin avomielisesti voisit välittömästi vastata: 'sitä tai sitä'." Lyhyesti, korkeimman kiitoksen niistä sanoaksemme: ne olisivat ihastuttaneet sitä suurta kristittyä apostolia, joka kirjoitti:
"Nuhdelkaa kurittomia, rohkaiskaa alakuloisia, holhotkaa heikkoja, olkaa pitkämielisiä kaikkia kohtaan. Katsokaa, ettei kukaan kosta kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää aina tekemään hyvää toisianne kohtaan ja kaikkia kohtaan." (1 Tess. V, 14-15.)
"Älkää kuitenkaan pitäkö häntä vihollisena, vaan neuvokaa niinkuin veljeä." (2 Tess. III, 15.)
"Kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi, jos kenellä on moitetta toista vastaan." (Kol. III, 13.) Niin, eivätkö ne myöskin ole täydessä sopusoinnussa hänen henkensä kanssa, joka sanoi:
"Jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä kahden kesken; jos hän sinua kuulee, niin olet voittanut veljesi."
Marcus Aureliuksen niinkuin niin monen muun elämässä me saatamme keksiä hyvityksen suuren lain. Ylhäisessä asemassaan hän viimeisten elinvuosiensa aikana joutui monen vilpillisen ja teeskentelevän ja alhaisen ihmisen seuraan; mutta hänen nuoruutensa oli kulunut onnellisemmissa olosuhteissa, ja se pelasti hänet vaipumasta sellaisten ihmisten alakuloisuuteen, joille ei kukaan, oli mies tai nainen, voi olla mieliksi. Nuorempana hän onneksi oli nähnyt kauniimpia puolia ihmiskunnasta, ja näiden puhtaampien ja onnellisempien päiväin muistelo oli hänelle kuin pelastuksen puu keskellä hänen hallituskautensa katkeria ja kuohuttavia myrskyjä.
3 Luku.
MARCUS AURELIUKSEN ELÄMÄ JA MIELIPITEET (jatkoa).
Marcus oli nyt Rooman maailman kiistämätön valtias. Hänen hallussaan oli korkein ja loistavin asema, mihin ihmissuuruus saattoi kohota.
Mutta tämä keisarikunnia ei sytyttänyt mitään ylpeyden tahi itsetyytyväisyyden kuohua hänen leppeässä ja nöyrähenkisessä luonteessaan. Hän katsoi itse asiassa olevansa kaikkien palvelija. Hänen velvollisuutensa oli omassa persoonassaan kohdata kaikkia vaaroja, kuten härkä tai jäärä tekee laumaansa varjellakseen, asettua etunenään kaikissa sodan vaivoissa ja kaivautua syvimmälle kaikkinaiseen rauhan raadantaan. Väenlaskun toimeenpano, riitajuttujen ratkaiseminen, kansan siveellisyyden kohottaminen, veriheimolaisten avioliittojen ehkäiseminen, alaikäisten holhoaminen, valtion menojen supistaminen, gladiaattorileikkien ja näytäntöjen vähentäminen, teitten kunnossapidon valvonta, senaattorien etuoikeuksien palauttaminen, todella arvokasten virkamiesten valitseminen, vieläpä katuliikenteenkin järjesteleminen — nämä ja lukemattomat muut tehtävät niin täydelleen anastivat hänen aikansa, että hänen täytyi monestikin, horjuvasta terveydestään huolimatta, uupumatta työskennellä aamuvaraisesta myöhään yöhön saakka. Useasti täytyi hänen asemansa takia olla läsnä kilpaleikeissä ja teatterinäytännöissä, mutta näissä tilaisuuksissa hän usein vietti aikansa lukemalla tai luetuttamalla itselleen tai tekemällä muistiinpanoja. Hän oli yksi niitä, joiden mielestä ei mitään saa tehdä kiireesti ja että harvat rikokset ovat pahempia kuin ajan tuhlaaminen. Sellaisia mielipiteitä ja sellaisia tottumuksia meidän on kiittäminen hänen teoksistaan. Hänen Itsetutkistelunsa kirjoitettiin keskellä raastavia huolia, suuressa itsensäkieltämisessä, kvaadeja ja markomanneja vastaan käytyjen sotien aikana, ja on hän kirjoittanut muitakin teoksia, jotka kovaksi onneksi ovat kadonneet. Harvojapa menetyksiä, mitä tulee vanhan ajan kadonneisiin kirja-aarteisiin, me kipeämmin valitamme kuin tämän keisareista viisaimman ja pakanoista hurskaimman omatekoista kadonnutta elämäkertaa.
Asemansa ulkonaiseen loistoon nähden — noihin upeihin ja uljaihin "valjaisiin" niin sanoaksemme, jotka herättävät ihmisten ihailua ja kateutta — ei kukaan saattanut osoittautua välinpitämättömämmäksi kuin hän. Hän käsitti kuitenkin välttämätöntä olevan ylläpitää korkean asemansa arvoa. "Joka hetki", sanoo hän, "ajattele kiinteästi, että sinun roomalaisena ja miehenä tulee tehdä tehtäväsi täysin ja koristelemattoman arvokkaasti, ja mielenkiinnolla ja vapaasti ja oikeudenmukaisesti" (II, 5). Toisessa paikassa hän sanoo: "Anna sinussa asustavan jumaluuden olla olemuksesi vartija; olet mies ja varttuneessa iässä, valtion asiain hoitaja, roomalainen ja hallitsija, joka on asettunut paikalleen lailla miehen, joka odottaa merkkiä, mikä kutsuu häntä elämästä pois." (III, 5). Mutta hänestä ei ollut tarpeellista ottaa vastaan niitä tympäiseviä kunnianosoituksia ja sitä alentavaa jumaloimista, jotka olivat monelle hänen edeltäjälleen niin mieluisia. Hän kielsi sen mahtailevan herjaamisen, joka sisältyy temppelien ja alttarien pyhittämiseen keisarille, sanoen että jokaiselle todelliselle hallitsijalle maailma oli temppeli ja kaikki kunnon ihmiset pappeja. Hän epäsi, mikäli mahdollista, kaikki kultaiset patsaat ja osanoton triumfikulkueisiin. Kaikkea komeutta ja loistoa, jota hän julkisten tehtäväinsä takia ei saanut vältetyksi, hän piti tyhjänä varjona vain. Marcus Aurelius tunsi, yhtä syvästi kuin Shakespeare näyttää tunteneen kaiken maallisen epäoleelliseksi, haihtuvaksi, katoavaksi; hän olisi omaksunut ajatuksen, että
Ainetta on ihminen mointa,
Mille unet kudotaan,
Ja elo lyhyt se unest' esiin sukeltaa
ja uni sen myös sulkee.
"Kun eteemme kannetaan ruokia", sanoo hän, "niin tuntuu meistä, että tuo on kalan kuollut ruumis, tuo taas linnun tai porsaan hengetön ruumis; ja edelleen, että tuo Falernon viini ei ole muuta kuin rahtunen rypälemehua ja tuo purppuravaate jonkun lampaan villaa, jota on värjätty kuolleen raakun verellä; niin meistä siis tuntuu ja täten olemmekin tavanneet itse esineet ja tulleet ne läpikotaisin tuntemaan ja siten näemme mitä laatua ne ovat. Juuripa samalla muotoa… milloin erikoiset asiat näyttävät meistä ansaitsevan tunnustustamme mitä suurimmassa määrässä, meidän tulisi ne paljastaa ja katsoa, kuinka arvottomia ne ovat; meidän pitäisi riisua niiltä koko se sanakoreus, jolla ne on arvoonsa nostettu" (VI, 13).
"Mille kannattaa panna arvoa? Sillekö että otetaan kättentaputuksilla vastaan? Ei suinkaan. Ei ole liioin pantava arvoa kielelle, joka kalkuttaa kiitosta, sillä joukkojen ylistys on kielen pieksäntää." (VI, 16.)
"Aasia ja Euroopa ovat vain kolkkia maailmankaikkeudessa; meri kokonaisuudessaan ei muuta kuin pisara; Athos pieni kivensiru; koko nykyinen aika piste iäisyydessä. Kaikki kappaleet ovat pientä, muuttuvaa, katoavaa." (VI, 36).
Marcuksesta samoin kuin Shakespearesta näyttää tuntuneen että
On mailma näyttämö, ja pelkkä näyttelijä niin mies kuin nainenkin,
sillä hän kirjoittaa nämä merkilliset sanat:
"Turhaa näyttelyä, esiintymistä estraadilla, lammaskatraita, karjalaumoja, keihäsharjoituksia, koiranpenikoille viskattu luu, leivänpalanen kalalammikossa, muurahaisen aherrusta, säikähtynyt hiiri-parka, joka tarakkaansa kantaen puikahtaa pakoon, rihmasta temmottava leikkinukke — kas tuota elämä muistuttaa. Velvollisuutesi siis on tämäntapaisten kappalten keskellä osoittaa hyvänsävyisyyttä eikä näyttää korskeita ilmeitä; kuitenkin tulee meidän ymmärtää, että jokainen ihminen on juuri sen arvoinen kuin ne asiat, joihin hän kiintyy."
Itse asiassa oli hovi Marcukselle taakka; hän sanookin, että filosofia oli hänen äitinsä, keisarikunta vain äitipuoli; ainoastaan se että hän toisesta saattoi saada lepoa, teki toisen rasitukset hänelle siedettäviksi. Niin keisari kuin olikin, kiitti hän jumalia siitä, että he olivat sallineet hänen tajuta Thrasean, Helvidiuksen, Caton, Brutuksen sielunelämän. Ennen kaikkea hän näyttää kammonneen sitä mahdollisuutta, että hänestä koskaan saattaisi tulla jonkun edeltäjänsä kaltainen. Hän kirjoittaa:
"Katso ettei sinusta tehdä Cæsaria;[80] katso että sinua ei värjätä sillä värillä. Pysy siis vaatimattomana, hyvänä, puhtaana, vakavana, teeskentelystä vapaana, oikeuden ystävänä, jumalten palvojana, ystävällisenä, uskollisena, uupumattomana kaikissa säädyllisissä toimissa. Kunnioita jumalia ja auta ihmisiä. Lyhyt on elämä. Vain yksi ainoa hedelmä on tällä maallisella elämällä: hurskas mielenlaatu ja yhteiskuntaa hyödyttävät teot." (IV, 19).
Samaan tulokseen on tullut toinen murheitten raastama, mutta vähemmän ihailtava kuningas: "Kuulkaamme siis kaiken opin päätöstä: pelkää Jumalata, ja pidä hänen käskynsä; sillä sitä tulee kaikkein ihmisten tehdä." (Salom. Saarn. 12, 13.) Mutta meidän on aika jatkaa laihahkoa kuvausta Marcuksen elämästä, mikäli Dio Cassiuksen[81] ja Capitolinuksen köykäiset ja lörpöttelevät kyhäykset sekä hajanaiset viittaukset muista kirjailijoista sallivat meidän sitä tehdä.
Raskain sydämin hän lienee vielä kerta lähtenyt Germaniaan kukistamaan kvaadein ja markomannein vaarallista kapinaa. Voidakseen täyttää armeijassaan ruton vaikutuksesta syntyneet aukot hänen täytyi ottaa riveihin orjia; ja rahaa saadakseen hänen oli pakko myydä palatsin koristuksia, vieläpä moniaita keisarinnan jalokivistäkin. Juuri ennen lähtöä kohtasi häntä syvä suru, kun hänen pieni poikansa kuoli, Commoduksen kaksoisveli, jonka kauniit kasvonpiirteet ovat vieläkin säilyneet erinäisissä rahoissa. Sodan alkuaikana hän oli kerta tutkimassa kahlaamon syvyyttä, kun vihollinen äkkiä hyökkäsi hänen kimppuunsa, ja hän pelastui heidän heittokeihäiltään vain siten, että sotilaat ehättivät suojaamaan häntä kilvillään. Talvisen Tonavan jäällä kävi sitten kiivas ottelu. Mutta kuuluisin sotatapaus oli hänen v. 174 kvaadeista saamansa suuri voitto, joka kristittyjen mielestä oli niin sanottu "ukkoslegionan ihme".
Kaikista eriskummallisista lisäkkeistä puhdistettuna tapahtuma — sen todenperäisyydestä puhuvat erinäiset muistorahat ja Antoninuksen pylväässä oleva kohokuva — näyttää olleen seuraavaa laatua. Marcus Aurelius ja hänen armeijansa oli teljetty vuorensolaan, jonne he liian varomattomasti olivat seuranneet vihollisen muka peräytyviä joutsimiehiä. Tässä solassa he vihollisten kaikkialla saartamina, paahtavan helteen ja polttavan janon näännyttäminä, eivät voineet taistella eikä sieltä paetakaan, ja heittivätkin kaiken toivon, puhkesivat parkuun ja valitukseen ja vaipuivat täydelliseen toivottomuuteen, josta eivät edes Marcuksen uupumattomat ponnistukset voineet heitä kohottaa. Vaaran ja hädän uhkaavimmalla hetkellä rupesi pilviä kerääntymään taivaalle ja sadetta ryöppynä lankesi maahan, niin että sotilaat saivat koota vettä kilpiinsä ja kypäreihinsä sammuttaakseen oman ja ratsujensa janon. Heidän juuri tätä tehdessä vihollinen kävi kimppuun, mutta sade oli rakeitten sekaista ja vimmatun raivokkaasti pieksi hyökkääjiä kasvoihin. Myrskyyn liittyi jyrinä ja salamat, jotka näkyvät tuottaneen vahinkoa viholliselle ja herättäneen heissä suurta kauhua, mutta roomalaisten puolella ei sattunut mitään vauriota. Roomalaiset luonnollisesti pitivät tapahtumaa jumalten varjeluksena ja saivat loistavan voiton, joka tuli ratkaisevaksi tässä vaarallisessa ja tärkeässä sodassa.
Kristityistä tapahtuma ei ollut mikään pelkkä kaitselmuksen varjelu, vaan suorastaan ihmetyö, ja he katsoivat sen johtuneen siinä legionassa palvelleitten veljiensä rukouksista, ja tämän seikan nojalla legiona sai nimekseen "ukkoslegiona", legio fulminata. Tiettyä kuitenkin on, että tämä nimi aina Augustuksen ajoista asti oli ollut eräällä legionalla, jonka kilpiin oli merkiksi kuvattu leimahtava salama; ja pakanat itse uskoivat saaneensa avun mitkä hurskaan keisarin rukousten, mitkä Arnufis-nimisen egyptiläisen taikurin loitsujen kautta.
Eräs kirkkoisistä, tulinen ja kaunopuheinen Tertullianus, on sitä mieltä, että tämä pelastus käänsi keisarin mielen suosiolliseksi kristityille ja viittaa hänen kirjeeseensä senaatille, jossa kirjeessä Aurelius tunnustaa saaneensa kristityiltä rukoilijoilta tehokasta apua ja kielsi ketään tästä pitäen häiritsemästä tämän uuden uskonnon tunnustajia, jotteivät he käyttäisi häntä vastaan sitä rukouksen asetta, joka oli ollut niin voimakas hänen hyväkseen. Tämä kirje tavataan Justinus marttyyrin Apologian lopulla, ja vieläpä siinä lisätään, että kristittyjä ei saa loukata eikä vainota, jopa että jokainen, joka heidät ilmiantoi, oli elävänä poltettava! Tästä näemme heti, että tämä kirje on noita julkeita ja ilmeisiä, läpikuultavan selviä petoksia, joita viiden ensimmäisen vuosisadan kirjallisuus valitettavasti on liiankin täynnä. Mikä oli Marcuksen todellinen suhde kristittyihin, sitä saamme tarkastaa myöhemmin.
Keisarin lempeälle sydämelle sota, voitollinenkin, oli erittäin vastenmielinen; ja sittenkin täytyi hänen viettää melkoinen osa elämästään tällaisissa tuskallisissa ja hedelmättömissä toimissa. Mitä hän ajatteli sodasta ja sen menestyksistä, se on elävästi ilmaistu seuraavassa huomautuksessa:
"Hämähäkki on ylpeä siepattuaan kärpäsen, joku toinen saalistettuaan jäniksen, toinen pyydystettyään kalan, toinen kaadettuaan karjun tai karhun, ja toinen voitettuaan sarmaatit. Eivätkö he ole rosvoja kaikki tyynni, jos tutkit heidän menettelynsä vaikuttimia?" Tässä hän tuomitsee omat tahdottomat tekonsa. Sittenkin soi hänen onneton kohtalonsa, että ennenkuin hän vielä oli selvinnyt tämänkään sodan päivistä, uusi ja paljon raastavampi ja peljättävämpi sälytettiin hänen käydä.
Kapina, jonka tekijä oli Avidius Cassius, sotapäällikkö vanhaa, jäykkää roomalaistyyppiä, jota Marcus huolimatta moniaista pahaenteisistä varoituksista sekä rakasti että uskoi. Sellaisen miehen osoittama kiittämättömyys herätti keisarissa mitä syvintä mielihaikeaa, joskin se yleinen rakkaus, jonka hänen oivallinen hallituksensa oli synnyttänyt, pelasti hänet niistä vaarallisista seurauksista, joita hankkeesta olisi saattanut johtua.
Kapinallisen kenraalin omat sotilaat luopuivat hänestä; eikä hän ollut kuin nimellisesti ollut keisarina kolme kuukautta ja kuusi päivää, kun omat upseerit murhasivat hänet. Hänen päänsä lähetettiin Marcukselle, joka otti sen surulla vastaan eikä murhaajia rohkaissut vähimmälläkään tavalla. Menestyksen ilo hälveni suruun siitä, että hänen vihamiehensä ei ollut elänyt, jotta hänen olisi ollut sallittu osoittaa hänelle totista anteeksiantoa. Hän pyysi senaattia armahtamaan Cassiuksen koko perhettä ja suostumaan siihen, että tämä yksi ainoa elämä jäisi kansalaissodan sovitusuhriksi. Senaattorit ottivat vastaan tämän lempeyden todisteen sillä innostuksella, minkä se ansaitsi, ja senaatin istuntosali kaikui siunauksista ja suosionhuudoista.
Ei koskaan ole vaarallista salaliittoa vaimennettu lempeämmin ja rauhallisemmin ja tehokkaammin. Marcus matkusti kaikissa maakunnissa, jotka olivat asettuneet Avidius Cassiuksen puolelle, ja kohteli niitä mitä täydellisimmällä ja maltillisimmalla sovinnollisuudella. Hänen saavuttuansa Syyriaan tuotiin hänelle Cassiuksen kirjeenvaihto, mutta loistavalla jalomielisyydellä, josta historia ei tiedä montakaan esimerkkiä, hän sitä lainkaan lukematta heitti sen liekkeihin.
Tämän rauhoitusretken aikana hän menetti vaimonsa Faustinan, joka äkkiä kuoli eräässä Taurusvuoren laaksossa. Historia, elikkä oikeammin se tarinakokoelma, joka usein käy tämän ajan historiasta, on leimannut Faustinan luonteen mitä likaisimmaksi ja kunniattomimmaksi, onpa se syyttänyt hänen puolisoaan Aureliustakin siitä, että hän liian anteeksiantavana oli sukoillut hänen rikkomuksiaan. Mitä Faustinaan tulee, ei meillä ole paljonkaan sanomista, vaikka on pätevät syyt uskoa, että monet hänen häpeällisestä elämästään kerrotut jutut ovat liioiteltuja, elleivät kerrassaan vääriä. Varmaa on että enimmät moitteet häntä ja hänen muistoansa vastaan pohjistuvat Dio Cassiuksen pahanilkisiin tarinoihin, hänen, joka erikoisesti rakasti kaikkinaisia häpeäjuttuja, omansa halventamaan ihmiskuntaa. Se erikoinen häntä vastaan tehty syyte, että hän muka olisi houkutellut Avidius Cassiuksen rikkomaan uskollisuuden ja kuuliaisuuden lupauksensa, on tykkänään riittävää pohjaa vailla, jos kohta ei täydellisesti ristiriidassa sen kanssa, mitä hänen omat säilyneet kirjeensä puhuvat. Ja lopuksi: Marcus ei ainoastaan hellästi rakastanut häntä, yhdentoista lapsensa äitiä, vaan nimenomaan Itsetutkisteluissaan kiittää jumalia siitä, että he ovat hänelle suoneet "sellaisen vaimon, niin kuuliaisen, niin hellän ja niin vaatimattoman". Epäilemättä Faustina ei ollut miehensä arvoinen; mutta varmasti on jalolle luonteelle kunniaksi eikä häpeäksi, jos luotaan torjuu mustasukkaisuuden ja epäluulot ja luottaa toisiin lujemmin kuin he ansaitsevatkaan.
Niin moitteeton oli Marcus Aurelius tavoiltaan, ettei aikalaisten ilkeys eikä jälkimaailman häpäisemisen halu ole onnistunut keksimään mitään tahrapilkkua hänen harvinaisen puhtaassa elämässään ja periaatteissaan. Mutta halpamaisuus ei tahdo menettää uhrejaan. Se kaiken etevyyden viha, joka pani Caligulan kykynsä mukaan halventamaan suurten miesten muistoa, raivoaa, vaikka vähemmän julkisena, monenkin ihmisen mielessä. Heitä ilahuttaa ihmiselämän polkeminen tuollaiseksi karuksi, ilottomaksi kankaaksi, "jossa jokainen myyränmätäs on vuori ja jokainen ohdake puu". Suuret miehet ovat heidän silmissään yhtä pienet kuin heidän sanotaan olevan omien kamaripalvelijainsa silmissä, ja ylen monet heistä, jos huomaavat:
Likaa tai virhettä kuuluisassa nimessä eivät sure että heidän suurimpansa ovat niin pienet paisuttavat itsensä mielettömässä ihastuksessa ja arvostavat koko luontoa savijaloiltansa tahtomatta nostaa silmänsä ja nähdä, kuinka sen kultaista päätä kruunaa hengen tuli, muita maailmoja tavoitellen.
Tästäpä syystä, luulisin, ovat jotkut, kun eivät ole onnistuneet riistämään Marcus Aureliusta alas hänen korkealta siveelliseltä tasoltaan, koettaneet hyökätä hänen maineensa kimppuun Faustinan oletetun turmeluksen ja Commoduksen tosiasiallisen viheliäisyyden takia. Faustinasta olen jo puhunut. Commodukseen katsoen luullakseni riittää Salomon kanssa kysyä: "Kuka tietää, tuleeko pojasta viisas mies vaiko hullu." Commodus oli isän kuollessa vain yhdeksäntoista vuotias; ensimmäisinä kolmena vuotena hän hallitsi kunnioitusta ja tunnustusta ansaitsevalla tavalla. Marcus Aurelius ei ollut jättänyt mitään keinoa koettamatta antaakseen hänelle hyvän kasvatuksen aikansa parasten opettajain ja viisaimpain miesten avulla; ja Herodianus nimenomaan sanoo hänen eläneen siveellistä elämää isän kuolemaan asti. Jos siksi toiseksi jätämme laskuista pois luonnollisen rakkauden ja myönnämmekin (kuten päättelisin parista Itsetutkistelun kohdasta), että Marcuksella oli pahoja aavistuksia poikansa suhteen, niin olisiko ollut helppoa, olisiko edes ollut mahdollista yleisillä perusteilla syrjäyttää poika, joka oli saavuttanut täysikäisyyden? Mitenkä tämä asia lieneekin, jos joku arveleekin olevansa oikeutettu moittimaan Marcusta siitä, että Commodus lopultakin tuli olemaan vain "vääräkasvuinen ihmishylkiö", niin on tämä moite tuskin riittävän terävä-älyinen ansaitakseen kumoamisen vaivaa.
"Mutta Marcus Aureliushan julmasti vainosi kristityitä." Silmätkäämme lyhyesti tätä syytettä. Epäämätön asia on, että vainoja tapahtui hänen hallituskautensa aikana, ja siitä ovat riittävänä todistuksena Justinus marttyyrin, Sardeen piispan Meliton, Athenagoraan ja Apollinariuksen puolustuskirjoitukset samoin kuin Smyrnan seurakunnan kirje, joka kuvaa Polykarpuksen marttyyrikuolemaa, sekä Lyonin ja Viennen seurakuntain kirje uskonveljilleen Vähässä-Aasiassa. On kuitenkin syytä muistuttaa, että on toisenlaisiakin kirjallisia tietoja. Lactantius suoraan vakuuttaa, että niiden erinomaisten ruhtinasten hallitessa, jotka seurasivat Domitianusta, kirkko ei kokenut mitään väkivaltaa vihollistensa taholta, vaan "levitti kätensä itään ja länteen"; Tertullianus, joka kirjoittaa vain kaksikymmentä vuotta Marcuksen kuoleman jälkeen, nimenomaan sanoo (ja Eusebius yhtyy hänen vakuutukseensa) keisarin kirjoittaneen kirjeitä, joissa hän ei ainoastaan julistanut pelastuksensa kvaadein sodassa johtuneen "ukkoslegionan" kristittyjen sotilasten rukouksista, vaan käski vielä, että jokainen, joka kanteli kristittyjen päälle, olisi ankarasti rangaistava; ja Justinus marttyyrin teosten lopulla tavataan samansisältöinen kirje, joka Marcuksen sanotaan osoittaneen Rooman senaatille. Me saatamme syrjäyttää nämä rohkeat todistukset, saatamme uskoa, että Tertullianus ja Eusebius erehtyivät ja että ne asiakirjat, joihin he vetosivat, olivat väärennettyjä; mutta silloinpa meidän ei pitäisikään olla niin lopen varmoja väittämään, että keisari tehokkaasti otti osaa näihin vainoihin. Oma uskoni on (ja sitä uskoani vahvistavat monet perusteet), että hänen osansa niiden aiheuttamiseen oli äärettömän vähäinen. Jos ne, jotka rakastavat hänen muistoansa, luopuvat kirkkoisien todistuksesta hänen puolestaan, niin sallittakoon heidän toki kieltäytyä hyväksymästä niitä vakuutuksia, joiden nojalla hänet on tuomittu.
Itsetutkisteluissaan Marcus ainoastaan yhden ainoan kerran viittaa kristittyihin, ja silloin vain ohimennen, moittiakseen sitä välinpitämättömyyttä kuoleman suhteen, jonka hän samoin kuin Epiktetos katsoi johtuvan pelkästään itsepäisyydestä ja uppiniskaisuudesta eikä mistään jalommista periaatteista. Hyvin uskottavaa on, että hänessä asui sama syvä vastenmielisyys kristityitä kohtaan kuin yleensä muissakin. Että hän olisi ollut kylmäverinen ja katkera vainooja, on täydelleen vasten koko hänen luontoansa, olennaisesti ristiriidassa hänen tavallisen lempeytensä kanssa, vierasta koko sille hengelle, joka sai hänet kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa lieventämään laillisten rangaistusten ankaruutta, ja on yleensä katsottava kerrassaan vääräksi väitteeksi. Kuka mieliikään uskoa, että mies, joka hallituskautensa aikana rakensi ja vihki vain yhden ainoan temppelin, ja senkin "Laupeudelle"; joka, kaukana siitä, että olisi osoittanut mitään epäluuloa muukalaisia uskontoja kohtaan, päinvastoin soi, että niitä kaikkia kunnioitettiin, jonka kirjoitukset joka rivillään huokuvat mitä sydämellisintä ja hellintä ihmisrakkautta ja lempeyttä, että sellainen mies olisi poikennut pois omalta tieltänsä vainoamaan viattomimpia, suoramielisimpiä ja rauhallisimpia alamaisiaan?
Asian todellinen laita näyttää olleen seuraava. Ne syvät onnettomuudet, jotka vainosivat valtakuntaa Marcuksen koko hallituksen ajan, synnyttivät hätää laajalti maassa ja sytyttivät maakunnissa hurjan raivon niitä ihmisiä kohtaan, joiden jumalattomuus — sillä se nimi annettiin kristittyjen uskolle — oli aiheuttanut jumalten vihan. Tämä raivo puhkesi useasti rajuihin kansanmellakkoihin, joita vain lujaluontoisimmat maaherrat pystyivät hillitsemään tahi ehkäisemään. Milloin Marcukseen vedottiin, hän yksinkertaisesti antoi voimassa olevan lain käydä tavallista tietään. Tämä laki oli peräisin Trajanuksen ajoilta. Nuorempi Plinius, Bitynian maaherra, oli kirjeessä Trajanukselta kysynyt, mitä olisi tehtävä kristityille, joiden hän täysin tunnusti olevan elämässään nuhteettomat, mutta joiden opit, kuten hän sanoi, olivat tyhjentäneet jumalten temppelit ja kiukustuttaneet niiden hartaat palvojat. Vastauksessaan Trajanus oli määrännyt, että kristittyjä ei tullut etsiä, mutta jos heitä tuotiin maaherran eteen, ja heidän huomattaisiin itsepintaisesti kieltäytyvän luopumasta uskonnostaan, heidät silloin vietäisiin kuolemaan. Hadrianus ja Antoninus Pius olivat noudattaneet samaa menetelmää eikä Marcus Aurelius huomannut olevan syytä sitä muuttaa. Mutta tämä laki, joka rauhallisina aikoina lienee muodostunut pelkästään kuolleeksi kirjaimeksi, saattoi pahempien häiriöiden sattuessa kääntyä vaaralliseksi vainokeinoksi, niinkuin se oli kunnianarvoisen Polykarpuksen kohtaloon nähden ja Lyonin ja Viennen onnettomain seurakuntain suhteen. Pakanat luulivat, että syy, miksi heidän jumalansa salaisesti ilkkuivat "katsellen autioiksi jääneitä maita, ruttoa ja nälänhätää, kulkutauteja ja maanjäristyksiä, ärjyviä kuohuja ja tulisia ryöppyjä, aseitten kalsketta ja palavia kaupunkeja ja haaksirikkoja ja rukoukseen kohoavia käsiä", oli vihattujen galilealaisten epäusko ja jumalattomuus, minkä rikkomuksen saattoi sovittaa vain syyllisen kuolema. "Heidän vihollisensa", sanoo Tertullianus, "ääneen vaativat viattoman verta, vihansa tekosyyksi ja verukkeeksi väittäen uskovansa, että kristityt ovat joka ainoan yleisen onnettomuuden syy ja alkujuuri. Jos Tiber on tulvinut yli äyräittensä tai Niili ei ole tulvinut ollenkaan, jos taivas on evännyt säteensä, jos nälänhätä tai rutto on uhreja riistänyt, niin heti huudetaan: 'kristityt leijonain eteen'." Ensimmäisinä kolmena vuosisatana vaatimus: "alas kristinusko!" oli yhtä karkea, yhtä kiihkeä ja yhtä ajattelematon kuin huuto "alas paavilaisuus!" usein on ollut nykypäivinä. Äärettömän paljon vähemmän häpeällistä Marcuksen oli kallistaa korvaansa edelliselle huudolle kuin joittenkuitten nykyajan valtiomiesten on ollut kuunnella jälkimmäistä mieletöntä raivoa.
Missä määrässä on Marcus Aurelius vastuussa niistä marttyyrituomioista, joita hänen hallitessaan langetettiin? Arvelen, että tuomita ei tässä suhteessa saa järeästi ja kaavamaisesti, vaan varoen ja harkitusti. Tavallinen oikeus varmaankin vaatii, että me emme sekoita nykyaikaa menneisyyteen tahi tuomitse keisarin menettelyä, ikäänkuin hän eläisi yhdeksännellätoista vuosisadalla tai ikäänkuin hän olisi toiminut täydellisesti tuntien Kristuksen evankeliumin ja pyhien historiat. Ennenkin häntä olivat viisaat ja hyvät miehet, ylpeässä tietämättömyydessään, inhoten ja halveksien puhuneet kristinuskosta. Filosoofit, jotka ympäröivät hänen valtaistuintansa, suhtautuivat siihen epäluuloisesti ja vastenmielisesti. Kansasta suurin osa uskoi lujasti yleisiä huhuja, että muka sen kannattajat saastuttivat kauheita yöllisiä kokoustilaisuuksiansa hirvittävillä taikauskoisilla menoilla ja pöyristyttävillä juhlallisuuksilla, joita on mahdoton mainitakaan. Näitä katalia parjauksia, — kammottavia syytöksiä, että he harjoittivat ihmissyöntiä ja sukurutsausta — vahvistivat orjilta tavan takaa kidutusneuvoilla kiristetyt väärät todistukset, mitä todistustapaa tuo aika samoin kuin paljon myöhemmätkin mielettömyydessään pitivät totuuden varmana, sitovana tunnustuksena.
Kristinusko sekoitettiin siihen aikaan monenmoisiin halpa-arvoisiin muukalaisiin taikauskoihin; ja jos keisari koskaan tuomarinammatissaan kohtasi kristittyjä, niin hän paljon uskottavammin kohtasi sellaisia, jotka eivät ansainneet sitä nimeä, kuin niitä, joiden hyveisiin kuuluivat lauhkeus, maailman hyörinän vierominen, nöyryys, ja jotka edustivat rauhallisinta, hurskainta, parasta ainesta koko valtakunnassa. Kun tämänkaltaisia seikkoja punnitsemme asianmukaisesti, lienemme valmiit antamaan anteeksi Marcus Aureliukselle, että hän tässä asiassa tietämättömyydestä on menetellyt väärin, ja myöntämään, että hän kristittyjä vainotessaan lienee täyttä totta luullut tekevänsä Jumalalle palveluksen. Hänen oman uskonsa syvä hurskaus, hänen hallituksensa tunnollisuus, hänen lämmin ihmisystävyytensä, hänen omien filosoofisten perustotuuksiensa vakavuus, kaikki oli omansa tekemään hänestä pahemman kirkon vihamiehen kuin mitä oli raaka Commodus tahi ilettävä Heliogabalus. Vaan että hänessä kumminkaan ei ollut vähintäkään viehtymystä vainoamiseen; että nämä vainot enimmältä osalta syntyivät itsestään ja tilapäisesti; että ne eivät missään määrässä johtuneet hänen suoranaisesta toimenpiteestään tai olleet hänen toivomuksensa mukaisia, se selviää siitä tosiseikasta, että vainot tapahtuivat Galliassa ja Vähässä-Aasiassa, vaan ei Roomassa. Kuitenkin on Roomassa epäilemättä ollut satoja kristityitä, vieläpä itsensä keisarin silmäin edessä; olipa hänen omassa armeijassaankin paljon kristittyjä, emmekä kumminkaan koskaan ole kuulleet hänen häirinneen heitä ketään. Sardeen piispa Melito, kirjoittaessaan keisarille, ilmaisee epäilevänsä, tiesikö hän todella, millä tavalla hänen kristittyjä alamaisiaan kohdellaan. Puolustuspuheessaan Justinus marttyyri puhuu hänelle täyden luottamuksen ja syvän kunnioituksen sanoin. Lyhyesti: hän oli tässä asiassa "syytön, mutta onneton". On tuskallista ajatella, että kunnianarvoisa Polykarpus ja syvämietteinen Justinus saattoivat periaatteittensa vuoksi menettää henkensä ei ainoastaan niin hyvän miehen hallitessa, vaan vieläpä hänen auktoriteettinsa nojalla; mutta olisimmepa kovin armottomia ja ylen heikko olisi ajatuskykymme, jollemme mielihalulla voi uskoa, että vaikka nämä pyhät miehet olivat saaneet marttyyrikruunun hänen käsistään, heidän lunastetut sielunsa olisivat olleet ensimmäiset rakkauden tervehdyksin vastaanottamaan pakanoista hurskaamman sen Vapahtajan luona, jonka kirkkoa hän vainosi, mutta jonka sisäisestä hengestä juontuivat hänen omat hyveensä, jota hän tietämättänsä palvoi ja jota hän, jos milloin olisi hänestä kuullut ja hänet tuntenut, olisi sydämestään rakastanut ja kunnioittanut jalolla, tahrattomalla elämällään.
Lyonin ja Viennen seurakuntien vainot tapahtuivat v. 177. Pian tämän jälkeen uudet vastapuhjenneet sodat kutsuivat keisarin pohjoiseen. Sanotaan, että Rooman huomatuimmat miehet, peläten, etteivät enää koskaan saisi häntä nähdä, pyysivät häntä antamaan heille jäähyväisiksi viimeiset neuvonsa ja että hän kolmena päivänä keskusteli heidän kanssansa filosoofisista asioista. Kun hän sitten saapui sotanäyttämölle, seurasi voitto taaskin hänen aseitaan. Mutta Marcus oli jo tulossa vanhaksi ja hänen voimansa olivat raatamisesta ja rasituksista ja matkustuksista pitkän ja työteliään elämänsä aikana lopen kuluneet. Hän sortui sekä sieluntuskiin että ruumiillisiin kärsimyksiin ja lyhyen sairauden jälkeen kuoli Pannoniassa, joko Viennessä tai Sirmiumissa, maaliskuun 17 päivänä v. 180, yhdeksännelläkuudetta ikävuodellaan ja kahdennellakymmenennellä hallitusvuodellaan.
Kuolema ei ollut hänelle mikään kauhistus. Hän oli aivan selvillä siitä, että "ei ole miestä niin onnekasta, että hänen kuollessaan ei olisi ketään, joka ei iloitsisi siitä mikä oli tapahtumassa. Olettakaamme, että hän oli hyvä ja viisas mies, niin ainakin joku sanoo hänestä: 'saapa toki viimeinkin hengähtää vapaasti, kun on päässyt tästä koulumestarista. Totta on, ettei hän ollut tyly kenellekään meistä, mutta minä tunnen, että hän kaikessa hiljaisuudessa halveksii meitä'… Ajattele tätä kuollessasi ja sinä eroat täältä tyytyväisempänä miettien näinikään: 'Olen poistumassa elämästä, josta ystävänikin, joitten puolesta minä olen niin paljon ahertanut, uurastanut ja murehtinut ja rukoillut, toivovat minun lähtevän, siinä mielessä, että siitä saisivat jotakin etua'. Miksi siis ihminen takertuisi pitempään elämään täällä? Älä kuitenkaan tästä syystä eroa vähemmän ystävällisenä mieleltäsi heitä kohtaan, vaan säilytä oma luonteesi ja pysy edelleen ystävällisenä ja hyväntahtoisena ja hyvänä." Ja peläten kuolemaa paljon vähemmän kuin hyveen laeista poikkeamista hän huudahtaa: "Tule joutuun, oi kuolema, sillä pelkään, että minä viimein unohdan itseni." Tätä lausuntoa on syystä verrattu niihin, jotka Bossuet on asettanut erään kristityn suuhun: "Oi kuolema, et sinä hämmennä suunnitelmiani, vaan ne toteutat. Kiiruhda siis, oi lempeä kuolema… Nunc dimittis."
Jalompi, hienompi, puhtaampi, ihanampi sielu — menestyksessä vähemmän pöyhistynyt tai vastoinkäymisessä lujamielisempi sielu, — hyveessä, puhtaudessa, itsensäkieltämisessä oikeutetumpi astumaan ikuiseen rauhaan, ei koskaan ole käynyt taivaallisen Isän kasvojen eteen. Yllättävää ei suinkaan ole, että kaikki, joilla oli siihen varoja, omistivat hänen kuvapatsaansa ja että vuosikausia myöhemmin niitä näki kotijumalten joukossa pakanaperheissä, jotka tunsivat olevansa toivorikkaampia ja onnellisempia omistaessaan muiston miehestä, joka keskellä vaikeuksia ja turmeltuneessakin ilmapiirissä kuitenkin osoittausi niin viisaaksi, niin suureksi, niin hyväksi ihmiseksi.
Oi sinä jalompia aikoja, rauhallisempia sydämiä varten luotu!
Oi ahkera ajattelija, totuuden kaunopuheinen julistaja!
Filosoofi, joka halveksit rikkautta, kuolemaa,
Mutta kärsivällinen kuni lapsi, lempeä ja elämää täynnä.
4 Luku.
MARCUS AURELIUKSEN "ITSETUTKISTELUT".
Niin keisari kuin olikin, huomasi Marcus Aurelius elävänsä vilpillisessä ja levottomassa maailmassa; mutta hän ei heittäytynyt turhanpäiväiseen murehtimiseen tai hyödyttömiin vaikerteluihin. Jos nämä surut ja huolet tulivat jumalilta, niin suuteli hän sitä kättä, joka häntä kuritti, "hän luovutti murtuneen miekkansa kohtalolle, voittajalle, nöyrin, miehekkäin sydämin". Joka tapauksessa oli hänellä velvollisuuksia suoritettavana, ja hän ryhtyikin ne suorittamaan kerrassaan sankarryhdein — innokkaasti, tunnollisesti, vieläpä ilomielin. Keisarin periaatteet eivät ole sovitettavissa minkään filosoofisen järjestelmän jäykkiin, pysyviin rajoihin. Mutta ne suuret lait, jotka ohjasivat hänen toimiansa ja muodostivat hänen elämänkatsomuksensa perustuksen, olivat harvat ja yksinkertaiset, ja Itsetutkisteluissaan, jotka ovat vain hänen yksityinen päiväkirjansa, kirjoitettu keventämään hänen mieltänsä keskellä kaikkia sodan ja hallituksen huolia, hän yhä uudelleen turvautuu niihin. "Näytännöt, sota, yllätykset, uupumus, orjuus", sanoo hän itselleen, "pyyhkivät pois nämä sinun hurskaat periaatteesi"; ja siitäpä syystä hän pani ne paperille. Muutamia niistä minä jo olen maininnut, toisia käyn nyt esittämään.
Kaikkea tuskaa, kaikkia onnettomuuksia ja kaikkea rumaa näytti keisarista olevan viisainta katsoa kolmelta näkökannalta: mitä jumaliin tulee, johtuvat ne laeista, jotka ovat heidän valtansa ulkopuolella; omaan luontoonsa nähden ne ovat hyödyllisiä ja välttämättömiä; meihin itseemme katsoen ne riippuvat siitä mielentyyneydestä ja lujuudesta, millä me niitä kärsimme.
Seuraavat kohdat valaisevat tätä katsantotapaa:
"Maailmankaikkeutta hallitseva järki on yhteiskunnallinen. Niinmuodoin se on tehnyt alemmat asiat ylempien takia ja järjestänyt korkeammat toisiansa varten." (V. 30.)
"Esineet eivät vaikuta sieluun, sillä ne ovat ikuiset ja pysyvät muuttumatta; mutta huolemme tulevat vain siitä mielikuvasta, mikä meissä on… Maailmankaikkeus on muuttumista; elämä on mielikuva." (IV, 3.)
"Keltatautisesta hunajalla on kitkerä maku ja hullun koiran purema kammoo vettä; ja pikku lapsista pallo on mainio kappale. Miksi minä siis vihoittelen? Ajatteletko, että väärä mielikuva on vähemmän voimakas kuin sappi keltatautisessa tai myrkky hullun koiran puremassa?" (VI, 52.)
"Kuinka helppo onkaan luotaan torjua ja pyyhkäistä pois jokainen häiritsevä ja hyödytön vaikutelma ja tuossa tuokiossa saavuttaa rauha." (V, 2.)
Ne kohdat, joissa Marcus puhuu pahasta suhteellisena asiana — se on näet hänestä hyvää, joka on vasta syntymässä — tuleentumaton ja katkera umppu sitä, mistä vastedes tulee kaunis kukka — eivät ole ilmaistut kyllin selvästi, mutta kumminkin tulkitsevat hänen uskoansa, että mielipiteemme pahoista asioista suurelta osalta johtuvat siitä, että me emme kykene käsittämään suurta kokonaisuutta, josta ne ovat vain alempiasteisia osia.
"Kaikki asiat", sanoo hän, "lähtevät yleisesti hallitsevasta voimasta, joko suoranaisesti tahi seurauksena. Ja sen mukaisesti leijonan ammottava kita ja se mikä on myrkyllistä ja jokainen vahingollinen seikka, kuten oka ja loka, ovat jälkituotteita siitä, mikä on suurta ja kaunista. Älä sentähden kuvittele, että ne ovat toista laatua kuin se, mitä sinä kunnioitat, vaan muodosta oikea mielikuva kaiken lähteestä."
Eräässä toisessa omalaatuisessa kohdassa hän sanoo, että kaikissa asioissa, jotka ovat luonnollisia ja niitä aiheuttavien syitten mukaisia, on itsessään jotakin kaunista ja puoleensavetävää; esim. rakosilla ja halkeamilla vastaleivotun leivän pinnassa. "Ja edelleen: kun viikunat ovat kypsät, aukeavat ne houkuttelevan avonaisiksi; ja tuleentuneissa öljymarjoissa juuri se seikka, että ne ovat lähellä mädäntymistilaa, lisää hedelmälle omituista kauneutta. Ja viljan nuokkuvat tähkäpäät ja leijonan kulmakarvat ja villisian kuonosta kuohuva vaahto ja monet muut seikat — vaikka ne eivät suinkaan ole itsessään kauniita, jos niitä ankarasti tarkastaa — kuitenkin, koska ovat luonnon muodostamain esineitten mukaisia, puolestaan kaunistavat niitä asioita, joihin ne kuuluvat, ja siten miellyttävät mieltä; niin että jos ihmisellä olisi tunteellisempi, syvempi käsitys maailmankaikkeuteen kuuluvista asioista, tuskinpa yksikään niistä, jotka muodostuvat johdonmukaisella tavalla, ei hänestä tuntuisi olevan omansa tavalla tai toisella miellyttämään häntä." (IV, 2.)
Tämä yhdenmukaisuus luonnon kanssa — luonnon seuraaminen ja kaikkien sen lakien noudattaminen — on Rooman stoalaisten opinkappalten avain.
"Kaikki, mikä on jollain tapaa kaunista, on kaunista itsessään, on oma rajansa, eikä sen osilla itsessään ole mitään arvoa. Niinpä ei asia kiitoksella tule pahemmaksi eikä paremmaksi… Käykö sentapainen esine kuin smaragdi huonommaksi entistänsä, ellei sitä ylistetä? Taikka kulta, norsunluu, purppura, lyyra, puukko, kukka, pensas?" (IV, 20.)
"Kaikki on sopusoinnussa minun kanssani, mikä sointuu yhteen sinun kanssasi, oi maailmankaikkeus. Ei mikään tule minulle liian varhain eikä liian myöhään, mikä on sinulle oikeaan aikaan. Kaikki on minulle hedelmää, minkä sinun vuodenaikasi tuottaa, oi luonto. Sinusta ovat kaikki kappaleet, sinussa ovat kaikki, sinuun kaikki palaa. Runoilija sanoo: Kekropsin ihana kaupunki; miksi et sinä sano: Jumalan ihana kaupunki." (IV, 23.)
"Antau mielelläsi kohtalon huomaan, sallien sen kehrätä lankasi minkälaisiin muotoihin sitä haluttaa." (IV, 34.)
Ja tässä hän käytännössä soveltaa sääntönsä hyvin vähäiseen seikkaan, nimittäin vuoteesta nousemiseen aamuisin. "Milloin aamusella vastenmielisesti teet nousua vuoteestasi, niin herätä itsessäsi tällaiset ajatukset: 'Olen nousemassa inhimillisen olennon työhön. Miksi siis olen tyytymätön, jos kerta olen tekemässä sitä, mitä varten olen olemassa ja mitä varten olen tullut maailmaan? Vai olenko minä luotu makaamaan sänkyvaatteissa ja pysyttäytymään lämpimänä?' 'Mutta tämä on paljon mieluisempaa.' Oletko siis olemassa nauttiaksesi etkä toimiaksesi ja ponnistaaksesi? Etkö näe pieniä kasveja, pikku lintusia, muurahaisia, hämähäkkejä, mehiläisiä, jotka työskentelevät yhdessä saattaakseen järjestykseen kukin oman omituisen osansa maailmankaikkeudesta? Ja oletko sinä vastahakoinen tekemään inhimillisen olennon työtä, etkö jo ehätä tekemään, mikä on luontosi mukaista?" (V, 1.) ("Mene, laiska, myyriäisen tykö, katso hänen menoansa ja opi." Sal. San. 6, 6.)
Sama periaate — että luonto on määrännyt meille oman paikkamme — että meille on annettu tehtävä suoritettavaksi ja että ainoa huolemme tulisi olla sen kunnollinen suorittaminen, sen suuren kaikkeuden siunaukseksi, jonka mitättömän pieniä osasia me vain olemme — vallitsee kaikissa niissä ihailtavissa normeissa, joilla keisari säännöstelee käyttäytymistämme toisia kohtaan. Muutamat ihmiset, hän sanoo, tekevät hyvää toisille ainoastaan siksi, että odottavat sen palkitsemista; toiset, elleivät pyydäkään mitään hyvitystä, kuitenkaan eivät unhota tehneensä hyvän työn; mutta toiset eivät edes tiedä, mitä ovat tehneet, vaan ovat kuin viiniköynnös, joka on kantanut rypäleet eikä hedelmänsä annettuaan muuta mitään pyydä. Siten meidänkin pitää tehdä hyvää toisille yhtä koruttomasti ja luonnonomaisesti kuin hevonen juoksee tai mehiläinen valmistaa hunajaa tai köynnös kantaa rypäleitä vuosi toisensa jälkeen ajattelematta kantamiansa rypäleitä. Ja toisessa kohdassa hän kysyy: "Mitä enempää pyydätkään tehtyäsi toiselle palveluksen? Etkö ole tyytyväinen toimittuasi luontosi mukaan ja täytyykö sinun koettaa saada siitä maksu, juuri kuin silmä pyytäisi korvausta näkemisestä tahi jalat kävelemisestä?"
"Olkoon sinusta jokainen sana ja teko, joka on luonnon mukainen, sinulle sopiva äläkä anna sitä seuranneen moitteen horjuttaa itseäsi… mutta jos jokin asia on hyvä tehdä tai sanoa, niin älä katso sitä itsellesi arvottomaksi." (V, 3.)
Toisinaan kuitenkin Marcus Aurelius horjuu. Elämän pahuus käy hänelle ylivoimaiseksi. "Kylpemiseen kuuluu sinun nähdäksesi", sanoo hän, "öljyä, hikeä, lokaa, likaista vettä, vastenmielisiä asioita nuo kaikki — samoinpa on elämä joka kohdaltaan ja kaikissa suhteissa" (VII, 24); ja toisessa paikassa: "Ihmisen elämässä aika on piste ja substanssi muuttuvainen ja havaintokyky ponneton ja koko ruumiin kokoonpano tuomittu mätänemään ja sielu kuin hyrrä ja onni vaikea ennustaa ja maine — sana vailla ajatusta." Mutta useammin hän sentään säilyttää täydellisen mielenrauhan ja sanoo: "Joko sinä elät täällä, ja olet jo tottunut siihen, tahi olet lähdössä pois, ja se on oma tahtosi, tahi olet kuolemaisillasi, ja olet täyttänyt velvollisuutesi. Mutta paitsi näitä ei ole mitään. Ole siis hyvällä mielellä." (X, 22.) "Ota ja heitä minut mihin mielit, sillä niinkin minä säilytän jumalallisen otsani rauhallisena eli tyytyväisenä, jos se voi tuntea ja toimia oman luontonsa mukaisesti." (VIII, 45.)
On jotakin viehättävää siinä, että stoalainen filosofia sisälsi niin paljon lohdutusta, että se pelasti ihmiset epätoivosta. Marcuksen tapaiselle hurskaalle ja tunnontarkalle sielulle olisi kristinuskon oppi "syntien anteeksiantamisesta" ollut arvaamattoman kallisarvoinen. Tästä jumalallisesta armosta — tästä syntiä poispyyhkivästä voimasta — vanha maailma ei tietänyt mitään; mutta Marcuksessa me tapaamme joitakin hämäriä ja heikkoja aavisteluja siitä opista ja esitettyinä sillä tavalla, että ne ainakin voivat huokua rauhaa filosoofin rintaan, jos kohta ei koskaan tunkeutua kärsivän kansan, rahvaan, sydämiin. Sillä "otaksu", sanoo hän, "että olet irtautunut yhteydestäsi luonnon kanssa — sillä osaksensa oli luonto sinut tehnyt, mutta nyt olet siitä itsesi erottanut — niin on sittenkin olemassa se sulo mahdollisuus, että pääset yhtymään siihen jälleen. Jumala ei ole sallinut kenenkään muun — sen tultua erotetuksi ja rikki lohkaistuksi — yhtyä jälleen yhteen. Muista siis, minkä hyvän lahjan Jumala täten on antanut ihmiselle etuoikeudeksi; sillä hän on jättänyt hänen valtaansa palata takaisin, milloin hän on tullut erotetuksi, ja yhtyä uudelleen ja asettua entiselle paikalleen." Ja vielä muualla hän sanoo: "Jollet saata säilyttää totista ja jalomielistä luonnetta, niin vetäydy rohkein mielin johonkin sellaiseen kolkkaan, jossa sinä voit sen säilyttää; mutta jos ei sinulla sielläkään olisi menestystä, niin erkane silloin heti elämästä, ei kiihkoisasti, vaan vaatimattomasti ja koruttoman vapaasti — ja silloin olet tehnyt ainakin yhden kiitettävän teon." Surullista, että Marcus Aureliukselle kuoleman piti näyttää ainoalta pakopaikalta, minne vetäytyä epätoivoissaan, kun lopultakin on joutunut tappiolle ponnistellessaan viisaaksi ja hyväksi ihmiseksi.
Kohtuullisuutta ja itsensäkieltämistä Marcus piti arvossa katsoen niiden olevan parhaita keinoja, millä karaista ja puhdistaa sydäntä; mutta iloista meidän on havaita, että hän ei antanut arvoa ylelliselle askeesille. Elämä toi mukanaan riittävästi, liiankin riittävästi vastahankaisuutta jännittämään hänen hermojaan; liiankin riittävästi tiukkaa vastatuulta hänen enää välttämättömästi tarvitakseen lisätä sitä oman toiminnan kautta. "Tarpeetonta", sanoo hän, "minun on hankkia itselleni vaivaa, sillä tahallani en ole koskaan tuottanut kenellekään tuskaa." (VII, 42.)
Vanhanajan filosofian yleisistä väitelmistä muuan sanoi, että viisaan miehen elämän pitäisi olla kuoleman mietiskelyä ja siihen valmistelua. Niin ainakin oli Marcus Aureliuksen laita. Ajatukset ihmisen "mitättömyydestä" ja siitä suuresta unhotuksen merestä, joka tämän jälkeen nielee kaiken, mitä hän on ja tekee, ovat alinomaa hänen mielessään; näihin ajatuksiin hän palaa säännöllisemmin kuin mihinkään muihin ja aina saa niistä saman siveellisen opetuksen.
"Koska kerran mahdollista on, että saatat erota elämästä juuri millä hetkellä hyvänsä, niin järjestä jokainen tekosi ja ajatuksesi sen mukaan… Varmastikin kuolema ja elämä, kunnia ja häpeä, vaiva ja ilo yhtä suuressa mitassa kohtaavat hyviä ihmisiä kuin pahojakin; ne ovat asioita, jotka eivät tee meitä paremmiksi eikä pahemmiksi, siksi ne eivät ole hyviä eikä pahoja." (II, 11.)
Toisaalla hän sanoo, että Hippokrates paransi tauteja ja kuitenkin kuoli, että kaldealaiset ennustivat tulevia asioita ja kuolivat, että Aleksanteri, Pompeijus ja Cæsar tappoivat tuhansia ihmisiä ja sitten kuolivat, että täit tuhosivat Demokritoksen ja toiset täit tappoivat Sokrateen, että Augustus ja hänen puolisonsa ja tyttärensä ja kaikki hänen jälkeläisensä ja kaikki hänen esivanhempansa ovat kuolleet, että Vespasianus ja koko hänen hovinsa ja kaikki, jotka hänen aikanaan juhlivat ja huolivat ja sairastivat ja harjoittivat kauppaa ja taistelivat ja liehittelivät ja virittivät salajuonia ja napisivat ja toivoivat toisten ihmisten kuolevan ja ikävöivät päästäkseen kuninkaiksi ja konsuleiksi, ovat kuolleet, että kaikki turhanaikaiset ihmiset, jotka paraikaa tekevät kaikkea tätä, ovat tuomitut kuolemaan, että kaikki inhimilliset asiat ovat savua eikä mitään muuta, että meidän asiamme ei ole ratkaista, esitämmekö näytelmän loppuun vaiko vain osan siitä, vaan että ratkaisu kuuluu jumalille. "Monta suitsutuksen jyvästä on samalla alttarilla; yksi putoaa ennemmin, toinen myöhemmin; mutta se ei tee erotusta." Ja kaikkien näiden ajatusten moraalinen lopputulos on tämä: "Kuolema vaanii sinua niin kauan kuin elät; niin kauan kuin vallassasi on, ole hyvä." (IV, 17).
"Olet astunut haahteen, olet tehnyt matkan, olet päässyt rannikolle; käy siis maihin. Jos toiseen elämään, niin ei siellä ole puutosta jumalista, ei sielläkään. Vaan jos tilaan ilman aistimuksia, niin lakkaa niin tuskain kuin riemujenkin valta sinuun." (III, 3.)
Kokemissaan vaivoissa ja vastuksissa ei Marcus liioin saanut lohdutusta siitä ajatuksesta, että maine eläisi hänen jälkeensä. "Kuinka katoavaisia ja arvottomia inhimilliset asiat ovatkaan", sanoo hän, "se mikä eilen oli vähän näljää, on huomenna muumio tai kourallinen tuhkaa." "Moni, joka nyt sinua kiittää, piankin sinua soimaa, eikä jälkeenjääneellä nimellä ole mitään arvoa eikä maineella eikä millään muullakaan." Mitä on tullut kaikista suurista ja kuuluisista miehistä ja kaikesta, mitä he toivoivat ja rakastivat? He ovat tomua ja tuhkaa ja satu eikä edes satukaan. Kaikkien kiihkeitten kilvoittelujensa jälkeen ihmiset ojennetaan pitkällensä ja kuolevat. Pian sinäkin olet unohtanut kaikki ja pian kaikki ovat unohtaneet sinut. Mutta tässäkin, moisten ajatusten jälkeen, taaskin samaan moraaliin aina vain palataan: "Vaella siis tämän lyhyen vaihekauden läpi sopusoinnussa luonnon kanssa ja päätä matkasi tyytyväisenä, aivan kuin öljymarja putoaa alas, tuleennuttuaan, siunaten luontoa, joka sen tuotti, ja kiittäen puuta, jossa kasvoi." "Yksi seikka vain minua häiritsee, etten nimittäin tekisi mitään, mitä ihmisen asemassa ei ole lupa tehdä tai tehdä jollakin tapaa, joka ei ole sallittu, tai tehdä jotakin, joka ei tällä hetkellä ole sallittu."
Erittäin viehättävää on minun esittää näitä Marcus Aureliuksen ajatuksia. Mutta olen jo antanut hänen puhua siksi laajasti omasta itsestään, että lukija jo halunnee jotakin käsitystä hänen johtavista motiiveistaan. On enää vain lisääminen moniaita niitä arvokkaita ja kultaisia mietelauseita, joihin hän kätkee elämänkatsomuksensa.
"Sanalla sanoen: kaikki, mikä kuuluu ruumiiseen on virta, ja mikä kuuluu sieluun, on unta ja usvaa; ja elämä on taistelua ja muukalaisuutta ja maineen jälkeen tulee unhotus. Mikä siis voi rikastuttaa ihmisen? Yksi seikka, ja se yksi on — filosofia. Mutta filosofia on siinä, että se pitää ihmisessä asustavan valvovan hengen vapaana kiihkomielestä ja vahingoittumattomana, tuskain ja riemujen saavuttamattomissa, ettei se tee mitään ilman tarkoitusta eikä vilpillisellä tai tekopyhällä tavalla… että se tyytyy kaikkeen, mikä tapahtuu ja mikä on suotu… ja lopuksi, että se iloisin mielin odottaa kuolemaa." (II, 17.)
"Jos sinä inhimillisessä elämässä löydät jotakin parempaa kuin oikeus, totuus, kohtuullisuus, urhoollisuus, sanalla sanoen parempaa kuin oman sielusi tyydytyksen asioihin, joita sinä sen avulla kykenet suorittamaan järkiperäisesti ja siinä asemassa, joka sinulle ilman omaa valintaasi on annettu; jos, sanon, keksit jotakin parempaa kuin tämän, niin antau sille koko sielullasi ja iloitse siitä, minkä olet parhaaksi havainnut. Mutta… jos huomaat, että kaikki muu on vähäpätöisempää ja arvottomampaa kuin se, niin älä myönnä tilaa millekään muulle… Yksinkertaisesti ja vapaasti valitse parempi ja pysy siinä." (III, 6.)
"Ruumis, sielu, äly: ruumiille kuuluu aistimukset, sielulle pyyteet, älylle periaatteet." Eläimet antavat aistien ohjata itseään; veltot miehet ja moiset kuin Phalaris ja Xero antavat pyyteitten kietoa itsensä; ateistit ja petturit ottavat ainoastaan älyn oppaakseen, ja "sellaiset miehet, jotka saastaisia tekojaan harjoittavat suljettujen ovien takana… Mikä sitten on ominaista hyvälle miehelle? Hyvä mies tyytyy ja alistuu siihen, mitä tapahtuu, ja lankaan, mikä on häntä varten kehrätty, hän ei tahraa sitä jumaluutta, joka on istutettu hänen rintaansa eikä loukkaa sitä kuvapaljoudella, vaan säilyttää sen tyynenä, seuraa sitä, jumalaansa, tottelevaisesti, ei sano mitään vasten totuutta eikä tee mitään vasten oikeutta." (III, 16.)
"Ihmiset etsivät itselleen pakopaikkaa, tyyssijaa mihin vetäytyä, taloa maaseudulla, merenrannalla, vuoristossa, ja niinhän sinäkin suuresti kaipaat sellaista. Mutta tuo on sittenkin ominaista kaikkein lavallisimmille ihmisille, vaan sinun vallassasi on milloin tahansa vetäytyä itseesi. Sillä ei mihinkään ihminen vapaammin ja suuremmassa rauhassa vai vetäytyä kuin omaan sieluunsa, etenkin milloin hänellä on sellaisia ajatuksia, että hän niihin huomionsa kiinnittäen heti pääsee täydelliseen levollisuuteen — mikä ei ole mitään muuta kuin mielen hyvää järjestämistä." (IV, 3.)
"Onnetonko olen, siksi että tämä on minulle tapahtunut? En, vaan onnellinen olen, vaikka se on tapahtunut minulle, koska edelleenkin olen vapaa tuskasta; nykyhetki ei minua murskaa, tulevaisuutta en pelkää." (IV, 19.)
On kylläkin mahdollista, että jotkut lukijat moniaissa kohdin keksivät kiusallisen itsetietoisuuden jälkiä ja kuvittelevat havaitsevansa myös rahtusen itserakkautta. Itsetietoisuutta ei ehkä kokonaan voikaan välttää päiväkirjassa ja oman itsensä tutkisteluissa, jonka on suorittanut niin yksinäisen ylhäisessä asemassa oleva henkilö; mutta itserakkautta siinä ei ole lainkaan. Ei, onpa toisinaan havaittavissa kovuuttakin, milloin keisari puhuu omasta itsestään. Hän ei varmaankaan hieronut kauppaa kanssansa, niinkuin mikä teeskentelijä Jumalan kanssa. "Kun", sanoo hän (X, 8), "sinä olet saavuttanut hyvän, vaatimattoman, järkevän, jalomielisen miehen nimen, niin pidä kiinni niistä nimistä; ja jos sinä ne menettäisit, niin palaa nopeasti niihin takaisin… Sillä vain perin tylsä ja ylenmäärin olentoonsa mieltynyt mies jatkaa elämäänsä samalla tapaa kuin tähänkin asti ja antaa repiä itsensä kappaleiksi ja tahrautua sellaisessa elämässä, aivan kuin nuo villipetojen kanssa tappelevat, rikkiraastetut miekkailijat, jotka haavain ja väriläiskäin peittäminäkin sittenkin itsepintaisesti kerjäävät mukaan seuraavanakin päivänä, vaikka joutuvatkin samaan tilaan ja samain kynsien ja hammasten uhriksi. Hanki siis omaksesi nämä moniaat nimet; ja jos sinä pystyt niihin turvaamaan, niin tee se ikäänkuin olisit siirretty Autuuden saarille." Voi, Aureliukselle olivat autuuden saaret tässä elämässä perin etäällä. Pakanallinen filosofia oli ylevä ja kaunopuheinen, vaan kaikki sen tunnustajat olivat raskasmielisiä; "siihen Jumalan rauhaan, joka ylikäy kaiken ymmärryksen", heidän ei ollut sallittu päästä. "Me näemme Marcuksen", sanoo Arnold, "miten viisas, maltillinen, itsensähillitsevä, lempeä, kiitollinen ja moitteeton olikin, kuitenkin kaikesta huolimatta levottomana ojentavan kätensä jotakin tuonnempana olevaa kohtaan — tendentemque manus ripae ulterioris amore."
Lopuksi lainaan vain kolme lyhyttä käskyä:
"Ole iloinen äläkä etsi mitään ulkonaista apua eikä sitä rauhaa, mitä muut antavat. Miehen tulee seisoa pää pystyssä, ei toisten kannattamana." (IV, 5.)
"Ole kuin kallionkieleke, jota vastaan aallot lakkaamatta murtuvat, mutta joka itse seisoo vaatimattomana ja hillitsee veden raivon ympärillänsä." (IV, 49.)
Tätä vertausta on sitten Marcus Aureliuksen päivien monesti käytetty.
Se johtaa mieleen Goldsmithin mainiot säkeet:
Kuni korkea kallio mi haahmonsa valtavan nostaa
Alhosta mannun ja juurelle jättää myrskyn;
Vaikka sen ympäri vyöryvät sataiset pilvet,
Laella tok' sees on ja kultainen päiväkin paistaa.
"Lyhyttä on se vähä, mikä sinulle elämästä jää. Elä kuin vuorella. Sillä ei sillä erotusta, elääkö ihminen siellä tai täällä, jos hän kaikkialla elää kuin sivistyneessä yhteiskunnassa. Anna ihmisten nähdä, anna heidän tietää, mitenkä elää oikea mies niinkuin hän oli aiottu elämään. Jolleivät he voi häntä sietää, niin tappakoot hänet. Sillä se on parempi kuin elää niinkuin ihmiset yleensä tekevät." (X, 15.)
Sellaisia ajatuksia piirteli Marcus Aurelius päiväkirjaan kvaadien, markomannien ja sarmaattien kanssa käytyjen taistelujen jälkeen. Ylempänä muita ei ainoastaan siveellisen etevämmyyden, vaan ylhäisen hallitsija-asemansakin kautta hän etsi seuraa oman ylevän sielunsa kanssa. Toisinaan kuvittelen näkeväni hänet leiriytyneenä jonkun synkän metsän reunaan Pannoniassa tai Unkarin soiden partaalle; halki pimeyden tuikkivat matkan päästä vihollisen vartiotulet, mutta sekä siellä että leirissä hänen ympärillään on joka ääni vaiennut, lukuunottamatta vahtimiehen askeleita keisarin teltan ulkopuolella; ja siinä teltassa istuu pitkään jälkeen puoliyön uuttera keisari yksinäisen lampun valossa ja tuolloin tällöin, yksinäisissä mietteissään, pysähtyy paperille panemaan puhtaita ja pyhiä ajatuksia, joitten tukemana hän paremmin pystyy niinhyvin palatsissaan Roomassa kuin taistelukentällä barbaarien maassa joka päivä kärsimään häntä ympäröivien ihmisten halpamaisuutta ja ilkeyttä, joka päivä parantamaan omia puutteitaan ja, samassa määrässä kuin maallisen elämän aurinko alkaa laskeutua, päivä päivältä yhä lähenemään iankaikkista valoa. Ja näin ajatellessani hänestä en tiedä, voiko koko pakanallinen vanha-aika kaikkien ylhäisten ja kuninkaallisten henkilöittensä joukosta esittää jalompaa tai puhtaampaa tai rakastettavampaa olentoa kuin tämän kruunupään filosoofin ja seppelöidyn sankarin, joka kuitenkin oli nöyrimpiä ja valistuneimpia vanhanajan "Jumalaa etsivistä".
LOPPUSANA.
Muuan skeptillinen kirjailija on huomauttanut, ivansekaisessa äänilajissa, että evankeliumin siveysopin jaloimmille lausunnoille voi löytää rinnastuksia pakanallisten filosoofien kirjoituksista. Iva on kuitenkin kärjetön, ja kristilliset siveydenopettajat ovat itsestään kiinnittäneet huomiota samaan seikkaan. Kaukana siitä, että olisin yrittänyt salata tätä asianlaitaa, olen tässäkin teoksessa mielihyvällä rinnastanut apostolien ja filosoofien sanoja. Kristinuskon jumalallinen alkuperä ei suinkaan perustu yksinomaan sen siveysoppiin. Sen valon avulla, joka heissä itsessään asui, tulkitsemalla sitä lakia, joka oli kirjoitettu heidän omaantuntoonsa, miten kuluneita ja himmeitä sen kirjaimet olivatkin, olisivat Platon ja Cicero ja Seneca ja Epiktetos ja Marcus Aurelius kyenneet käsittämään ja julistamaan monia suuria ja muistettavia totuuksia, ja kuitenkin he itse olisivat olleet ensimmäiset myöntämään toivonsa ja mietteensä horjuviksi ja epävarmoiksi ja jatkuvan valaistuksen ehdottoman välttämättömäksi. Niin ehdottomalta tuntui tämä välttämättömyys muutamista heidän viisaimmistaan, että Sokrates rohkenee selvin sanoin ennustaa jonkun taivaan lähettämän opastajan olevan tulossa.[82]
Ne, jotka kuvittelevat, että ilman kirjoitettua ilmoitusta olisi ollut mahdollista oppia kaikki se, mikä on välttämätöntä ihmisen autuudeksi, puhuvat suoraan suurimpia pakanallisia opettajia vastaan, vieläpä niitä vastaan, joiden kirjoituksiin he väitteensä todistamiseksi viittaavat. Augustinus ilmaisi todella syvän totuuden sanoessaan, että hän Platonissa ja Cicerossa kohtasi monta kaunista ja viisasta lausuntoa, mutta ei niiden joukossa koskaan tavannut tätä: "Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon." (Matt. 11, 28). Niin kirkas ja loistava kuin vanhanajan ajatuksen viisaus olikin, oli kuitenkin sen tieto hengen työstä ihmisessä, ruumiin ylösnousemisesta ja syntien anteeksiantamisesta vain vaillinainen ja häälyvä. Piispa Butler on syyllä huomauttanut, että "evankeliumit eivät ainoastaan vahvista suuria julistuksia tulevasta elämästä, paheellisen vaelluksen vaarallisuudesta ja katumuksen voimasta, vaan esittävät sen, nimenomaan viimeinen niistä, valolla niin kirkkaalla, että sen rinnalla luonnon valo on pimeyttä". Pakanuuden siveysoppi oli, oman tunnustuksensa mukaan, riittämätön. Se oli hapuileva, missä kristinuskon on velvoittava: se oli hämärä ja vajavainen, missä kristinuskon on kirkas ja täydellinen; se oli kykenemätön nostamaan ihmiset veltosta huolettomuudesta, missä kristinusko toi maailmaan käskevän ja elähyttävän voiman; se antaa vain ojennusnuoran, missä kristinusko lahjoittaa periaatteet. Vieläpä milloin sen opetukset täydellisesti kävivät yhteen raamatun kirjoitusten kanssa, se ei pystynyt lainaamaan niille riittävää varmuutta; ei jaksanut julistaa niitä samalla valtavalla ja tartuttavalla lämmöllä; ei kyennyt luomaan ehdottoman virheetöntä ja elävää esimerkkiä niiden harjoittamisesta; ei saattanut puhaltaa niihin vastustamatonta syytä, motiivia; ei osannut kannattaa niitä voimakkaalla virvoituksella niissä vaikeuksissa, joita saattoi olla varma kohtaavansa pyrittäessä totiseen ja hurskaaseen elämään. Kristittyjen kirkkoisien yritykset näyttää, että vanhanajan filosofian totuudet olivat lainattuja raamatusta, johtuvat toisissa tapauksissa tietämättömyydestä, toisissa oikean rehellisyyden puutteesta ristiriitaisissa kohdissa. Että Gideon (Jerubbaal) on sama henkilö kuin pappi Hierombalos, joka antoi opetusta Sankhunjatonille Berytoksesta;[83] että Thales kyhäsi filosofiansa juutalaisista opinkappaleista, joihin oli tutustunut Foinikiassa; että Pythagoras ja Demokritos käyttivät hyväkseen hebrealaisia traditsioneja, joita olivat keränneet matkoillansa; että Platon on pelkästään "attikalainen Mooses"; että Aristoteles "kääri kokoon" eetillisen järjestelmänsä eräältä Aasiassa tapaamaltaan juutalaiselta; ja että Seneca oli kirjevaihdossa Paavalin kanssa — ne ovat vakuutuksia, jokikinen yhtä epähistoriallisia ja vääriä kuin että Homeros ajatteli Genesistä kuvaillessaan Akilleyn kilpeä tai (kuten Clemens Aleksandrialainen tosissaan ilmoittaa) että Miltiades voitti Marathonin taistelun jäljitellen Beth-Horonin taistelun strategiaa! Aivan kestämättömän väitteen tekee se, joka sanoo, että pakanain siveysoppi "sytytti häälyvän vahakynttilänsä evankeliumin valossa joko salaisesti tai tietämättänsä" ja että se "teeskenteli eräänlaista yhteyttä ja kerskaili loistollansa, ikäänkuin se alkuisin olisi ollut sen oma tai sen käsissä riittäisi siveellisesti valaisemaan maailman".[84] Seneca, Epiktetos, Aurelius ovat pakanallisista moralisteista ylevimpiä ja parhaimman totuuden käsittäjiä, kuitenkaan eivät kristityt Senecalle merkinneet mitään, Epiktetos heitä halveksi ja Aurelius vainosi. Kaikki kolme olivat, mikäli mitään tiesivät kristityistä, onnettomasti kyllä oppineet pitämään heitä kaikista alhaisimpana ja halveksittavimpana lahkona sitä uskontoa, jota he kauan olivat pitäneet kaikkein alhaisimpana ja halveksittavimpana.
Tässä seikassa on jotakin liikuttavaa; mutta jos siinä on liikuttavaa, niin on siinä myös jotakin rohkaisevaa. Jumala oli heidän Jumalansa niinkuin meidänkin — heidän luojansa, heidän varjelijansa, joka ei jättänyt itseänsä ilman todistajaa heidän keskellään, joka, kun he sokeasti hamuillen tavoittelivat häntä, salli heidän hapuilevaan käsiensä tarttua hänen vaatteensa helmaan, joka lähetti heille sadetta taivaasta ja hedelmän kantavia vuodenaikoja, täyttäen heidän sydämensä ilolla ja riemulla. Ja hänen henkensä oli heidän kanssansa ja eli heissä, vaikka näkymättömänä ja tuntemattomana, puhdistaen ja pyhittäen heidän sydäntensä temppelin, lähettäen valosäteitänsä sen pimeyden läpi, joka heidät piiritti, lohduttaen heitä epätietoisuudessa, sanoin selittämättömin huokauksin rukoillen heidän puolestaan. Ja vieläkin enemmän: meidän Vapahtajamme oli heidänkin Vapahtajansa; hän, jota he pitivät ristiinnaulittuna pahantekijänä, oli heidän todellinen näkymätön kuninkaansa; hänen vanhurskautensa kautta heidän poloiset ansionsa laskettiin heidän hyväksensä, heidän sisäinen sairautensa parannettiin; hän, jonka palvomisen he julistivat "inhoittavaksi taikauskoksi", seisoi rukoillen heidän puolestaan majesteetin oikealla puolella korkeudessa, auttaen heitä (vaikka eivät häntä tunteneet) musertamaan kaiken mikä heissä oli pahaa ja rukoillen heidän edestään, kun he vainosivat hänen rakkaimpia pyhiään: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."
Niin, nekin olivat hänen lapsiaan. Ja vaikka he eivät olisikaan olleet, nurisisimmeko sitä, että muruja lasten ruuasta annettaisiin koirille? Kiellämmekö näiltä "pakanuuden itsetiedottomilta ennustuksilta" niiden oraakkelimaisen merkityksen? Kadehtisimmeko Platonin tai Aureliuksen korkeata siveellistä kantaa? Olisimmeko vastahakoiset tunnustamaan, että jokin Kristuksen hengen voima piti Senecaa hänen vaelluksensa pimeimmillä harharetkilläkin kuitenkin tietoisena jalommasta ja paremmasta tiestä tai että jokin jumalallisen toivon häive elähytti Epiktetosta hänen orjuutensa painostavassa ilmapiirissä? Koskeeko silmäämme, että Jumala hyvyydessään salli pakanainkin tulla tuntemaan sellaisia totuuksia, joitten nojalla he saattoivat "voittaa näkyväisen maailman houkutukset ja näkymättömän kauhut"? Niin kyllä, jos meillä on kristillisestä kirkosta niin alhainen käsitys, että se meistä näyttää, pelkästään inhimilliseltä yhteiskunnalta, "joka on, pystytetty puolustamaan muuatta määrättyä uskontoa toista uskontoa vastaan". Mutta jos me sitä vastoin uskomme, "että kirkko on Jumalan asettama yhteiskunta todistamaan kaikkien inhimillisten olentojen todellisesta yhteenkuuluvaisuudesta", niin me ilolla tunnustamme, että sen jäsenet ovat mitä itse uskoivat olevansa — sen totuuden tunnustajia ja marttyyreja, jota he eivät voineet kokonaan käsittää eikä tajuta, mutta joka heidän elämänsä ja kuolemansa, heidän hyvien ja huonojen tekojensa, heidän tosien ja vääräin sanojensa kautta oli ilmaiseva ja todistava itsensä. Ne, joilla on tämä vakaumus, eivät tohdi salata tai väärentää tai arvata liian vähäiseksi yhtäkään niistä tärkeistä ja muistettavista mietelauseista, joita tavataan Marcus Aureliuksen Itsetutkisteluissa. "Jos he sen tekisivät, niin he halventaisivat osan sitä samaa totuutta, jota evankeliumin saarnaajat olivat määrätyt julistamaan; he omaksuisivat filosoofisen keisarin hairahduksen, mutta heitä ei voisi siinä puolustaa niinkuin häntä. Eivätkä he liioin uskalla väittää, että kristillinen oppi tietämättänsä on suonut hänelle osuuden omasta valostaan, samalla kun hän näytti torjuvan sen luotaan. He uskonevat, että Jumala sulasta armostaan salli tämän ajan käsittää ja ymmärtää jonkinlaisen totuuden, ja voivat nähdä merkkejä siitä, mitä tämä totuus oli, Plutarkoksen ponnistuksissa ymmärtää sitä 'demoonia', joka johdatti Sokratesta, Ignatiuksen miehekkäässä kielenkäytössä, gnostikkojen eksyttävissä unelmissa, Justinus marttyyrin kiihkeässä halussa todistaa kristinusko filosofiaksi… siinäkin, kuinka Marcus Aurelius aivan oikein käsitti kristinuskon periaatteet ja sittenkin vihasi kristittyjä. Joka taholta he voivat päätyä siihen varmuuteen, että ihmiskunnalle aiottu oppi ja yhteiskunta ei saata riippua ihmisten ahtaan näkökulman luomista mielipiteistä ja vakaumuksista, vaan että nämät mielipiteet ja vakaumukset tulee todistaa, vahvistaa, sovittaa ja kumota tosiseikoilla".[85]
Mutta ehkä joku lukija sanonee: Mitä hyötyä siis meillä voikaan olla siitä, että pakanain kirjoituksista tutkimme totuuksia, jotka ovat jalommalla, selvemmällä ja äärettömän paljon tehokkaammalla tavalla ilmaistut omissa pyhissä kirjoissamme? Ennenkuin vastaan kysymykseen, sallittakoon minun mainita kaliifi Omarista kerrottu tuttu tarina.[86] Kun hän oli valloittanut Aleksandrian, näytettiin hänelle sen suurenmoista kirjastoa, jonka jalomielinen kuningassuku innolla ja ponnella oli koonnut. "Mitä hyödyttävät kaikki nämä kirjat?" sanoi hän. "Joko ne ovat sopusoinnussa koraanin kanssa tai sitä vastaan. Edellisessä tapauksessa ne ovat tarpeettomat, jälkimmäisessä vahingolliset. Miten hyvänsä: ne on poltettava." Ja niinkuin taru kertoo, ne poltettiinkin; mutta koko maailma on tuominnut kaliifin johtopäätelmän typeränä yksinkertaisuutena ja raakalaisen tekopyhyytenä. Kenties kysymys, mitä hyödyttää pakanafilosoofien siveysopin lukeminen, on yhtä epäfilosoofinen; joka tapauksessa me saatamme tuhlata vain perin vähän sanoja sen pohtimiseen. Vastaus ilmeisesti kuuluu, että Jumala on puhunut ihmisille "polymeros kai polytropos", "monin erin ja monin tavoin",[87] moninaisella viisaudella.[88] Toisinaan hän on opettanut totuuden hebrealaisten profeettain kautta, toisinaan pakanallisten filosoofien äänellä. Ja kaikki hänen sanansa vaativat meitä kallistamaan niille korvamme. Jos juutalaisen oli sallittu puhua jumalallisemmalla ymmärryksellä ja syvemmällä voimalla, niin oli toisin ajoin pakanankin suotu puhua väkevin ja ylevin sanoin; ja me saatamme oppia totuutta vierailta huulilta ja muukalaiskielistä. Heilläkin oli unelmansa, aavistuksensa, salaperäinen puhelunsa harpun säestyksellä, "äänen tytär", mystilliset välkähdykset kaiverretulla gemmalla. Ja sellaiset totuudet tulevat meille omituisen voimakkaina ja tuoreina; merkillisen kauniina, ollaksensa vähemmän kirkkaasti valaistun ihmiskunnan oppeja; uudella vakuutuksen voimalla sen muodon omintakeisuuden kautta, joka, vaikkakin meille vähemmän kotoinen, on hyvin laskettu kiinnittämään huomiotamme, sittenkun tutut toistelut ovat sen turruttaneet. Me emme ole kyllin äveriäitä menettääksemme nämä pakanain vahvistukset kristinuskon totuudesta; tai vaientaaksemme muusan ja sibyllan siivekkäät sanat, jotka ovat syyllä eläneet kauemmin kuin "satojen triumfien päryytys ja töminä". Meidän on tehtävä ne todella hyödyllisiksi itsellemme. Jos Paavali mielihyvin mainitsee Aratuksen ja Menanderin ja Epimenideksen[89] ja ehkäpä useammankin lyyrillisen säkeen, — jos tämä Jumalan innoittama apostoli saattoi sekä itse oppia että toisille opettaa lausuntoja joltakin kreetalaiselta filosoofilta tai attikalaiselta näytelmäkirjailijalta — niin saatamme olla varmat siitä, että monikin Senecan mielevä mietelause olisi täyttänyt hänet mielihyvällä ja että hän olisi voinut lukea Epiktetosta ja Aureliusta samalla jalolla ihmettelyllä, millä hän liikutettuna katseli sitä muistettavaa alttaria, joka oli pystytetty tuntemattomalle jumalalle.
Luokaamme vielä lyhyt loppukatsaus niihin kolmeen suureen stoalaiseen, joiden elämää olemme tarkastaneet, siinä mielessä, että kokoamme yhteen heidän erikoisuutensa, heidän puutteellisuutensa sekä heidän omalaatuisen suhteensa kristinuskon totuuteen, mikäli se heidän kirjoituksistaan ilmenee.
I. "Seneca saepe noster", "Seneca usein meikäläinen", sanoo Tertullianus ja tekee sen pyytääkseen anteeksi, että hän niin usein vetoaa hänen teoksiinsa. Vaan joskin hän näistä kolmesta filosoofista enimmän muistuttaa kristinuskoa yksityiskohdissa, niin hän kuitenkin enimmän eriää siitä oman henkisen suuntansa kautta.
Hän eriää kristinuskosta monessa suhteessa siinä, millä tavalla katselee elämää, ja monissa tärkeimmissä opinkappaleissaan. Mikä esim. on hänen yleisin käsityksensä jumaluudesta? Seneca on ylimalkaan panteisti. Epäilemättä hän puhuu Jumalan rakkaudesta ja hyvyydestä, mutta hänelle ei Jumala ole mikään persoonallisesti elävä Isä, vaan maailmankaikkeuden sielu — hehkuva, alkuperäinen, ikuinen periaate, joka itsestään valaa hitaan eikä vähemmän ikuisen aineen ja josta sielumme ovat, tavallaan, vain jumalallisia osasia elikkä haihtuvia säkeniä. "Jumala", sanoo hän, "on luonto, on kohtalo, onni, maailmankaikkeus, kaiken läpi tunkeva henki. Hän ei voi muuttaa maailmankaikkeuden substanssia, hän on itse vääjäämättömän kohtalon alainen, kohtalon, joka on muuttumaton, jolla ei rajoittajaa ole. Ei Jumala synnytä ukkosta, vaan kohtalo. Hän ei iloitse töistään, sillä hän on identtinen niiden kanssa." Seneca olisi todella sydämestään hyväksynyt Popen sanat:
Kaikk' osia on vain kumman kokonaisuuden,
Min ruumis luonto on ja sielu jumaluuden.