Tässä hän ei pettynytkään. Kolme päivää myöhemmin hän sai sähkösanoman, että kaikki oli järjestetty hänen toivomuksiensa mukaan, ensi postissa tulisi apua. Tämä voitonsanoma kädessä hän ryhtyi panemaan omaa ja Rendalenin suunnitelmaa täytäntöön: hommaamaan Ragnia Kallemin serkun luo Madisoniin. Heti kirjoitti hän sinne ja pyysi saada sähkö teitse myöntävän tai kieltävän vastauksen.

Piian avulla, johon Ragni täydellisesti luotti, tapahtui heidän ensimäinen salainen kohtauksensa: tiellä, kaupungin ulkopuolella, ja se kesti vain vähän aikaa, sillä piika oli mukana. Kallem kertoi heti Ragnille, mistä oli kysymys ja miten se voitiin järjestää ja ketä siinä puuhassa oli mukana. Ragni hämmästyi niin kovin, että Kallem luuli olevan aivan mahdotonta päästä pitemmälle, ja lapsia Ragni ei missään nimessä tahtonut jättää. Tämän kohtauksen jälkeen Kallem oli epätoivoissaan ja meni Rendalenille valittamaan asiaa. Tämä ehdotti heti, että lapset saisivat tulla hänen äitinsä luo, hän kirjoittaisi siitä kyllä hänelle. Kun Kallem ensi tapaamalla ilmoitti tämän Ragnille, tuntui Ragni miettivän asiaa, ja nöyrästi hän tunnusti, että niin hyvin hän ei niitä puolestaan osaisi kasvattaa. Mutta sen, mitä hän yhtenä päivänä oli jo puoliksi luvannut, peruutti hän jo toisena. Ja joka kerta kun hän taas oli ollut lasten kanssa yhdessä, oli se tuntunut aina uudelleen hänestä mahdottomalta. Ja kun Ragni joka tapaamalla tuli niin liikutetuksi, että ohikulkijat heihin töllistelivät, eivät he enää voineet tavata toisiaan kadulla. Silloin ei muista yhtymäpaikoista voinut olla puhettakaan kuin joko Rendalenin tai Kallemin luona, mutta Ragni oli jälleen tullut niin araksi, että Kallem alkoi epäillä, tokko hän suostuisi ollenkaan. Kirjeellisesti selitteli hän asiaa, saipa vielä Marinkin yllyttämään Ragnia ja pyysi Maria seuraamaan mukana. Viimein sekin onnistui. Sitten he tapasivat pikaisesti pari kertaa Kallemin huoneessa ja kerran Rendaleninkin luona, mutta aina oli Ragni mielipiteissään sinne tänne hapuileva ja mitä suurimman epätoivon vallassa. Hän kauhistui jo itse matkaakin, ajattele nyt, mennä yksin Amerikaan! Ja yksin New Yorkista Madisoniin, se oli hirveintä kaikista! Mahdotonta, aivan mahdotonta! Mari tahtoi kyllä mielellään lähteä mukaan ja Kallem lupasi hänellekin piletin, mutta millään ehdolla eivät he kumpikin voisi jättää lapsia, ei, oli sulaa vääryyttä edes ajatellakaan sellaista. Senvuoksi päätettiin, että Mari jäisi tänne kotiin, siksi kun lapset olisivat hyvässä turvassa.

Jos Ragni itse lähtisi, niin olisi hänen mentävä laivalle kenenkään tietämättä. Senvuoksi olisi vain välttämättömimmät matkatarpeet ostettavat, mutta valmistukset olisi tehtävä kaikessa hiljaisuudessa. Tässä luuli Kallem taas kohtaavansa vastustusta, mutta Ragni oli vielä niin lapsellinen, että antoi, jo ennenkuin itse matkastakaan oli vielä varmaa päätöstä tehty, narrata itsensä ostamaan matkavaatteita, se huvitti näet häntä kovasti. Kunhan Kallem vain saisi häntä kauan puhutella tai vaikkapa hiukan joka päivä, — mutta Ragni oli kovin varuillaan. Sitten kirjoitti hän kyynärämittaisia kirjeitä, mutta Ragni ei uskaltanut vastata, sillä hän luuli tädin ja ruijalaistytön häntä vahtivan, mutta kun kirjeet uhkuivat täynnänsä Kallemin rakkautta, — ja kun ne myöskin käyttivät rakkauden vilppiä, ne kun näet kiihdyttivät mielikuvitusta, niin vaikuttivat ne enemmän kuin keskinäiset puhelut. Viekkaan Marin ansiota oli se, että kirjeet saapuivat perille, sillä hän voitti kekseliäisyydessä sekä tädin että ruijalaistytön. Näiden neuvottelujen aikana Kallem eli kokonaan sen asian hyväksi. Uutteruus lisää rohkeutta, ja kun sähkösanoma vihdoinkin toi myöntävän vastauksen, heräsi Kallemissa rohkea tuuma. Kaikki piti näet hommata valmiiksi siksi päiväksi, jolloin suuri englantilaislaiva ensi kerran lähtisi, hän ei puhuisi siitä Ragnille itselleenkään mitään, pyysi ainoastaan että Ragni ilmoittaisi lähtevänsä sinä päivänä aikaiseen ulos ja viipyvänsä sillä tiellä kauemman aikaa ja että hän hommaisi myöskin Marille vapautta. Kaksi tuntia ennen laivan lähtöä he tapaisivat toisensa Kallemin huoneessa, siellä oli matkakapineet ja piletti valmiina.

Määräajalla ilmestyi huoneesen Ragni ja Mari. Ragnin matkavarustukset oli viety laivalle jo varhain aamulla ja hevonen tilattu tänne häntä noutamaan. Huoneissa ei mikään muistuttanut matkalle lähtöä, mutta Kallemin vastaanotto herätti Ragnissa pelon, että jotain oli tekeillä. Kallem oli tätä ennen ollut hyvin kainosteleva, — jo senkin vuoksi, että Mari oli ollut mukana, nyt syleili hän Ragnia koko sydämensä hellyydellä ikäänkuin ei olisi tahtonut häntä päästääkään irti. Kallemin tuska ei ottanut mitään lukuun, eikä hän valinnut kiertoteitäkään, vaan Ragnin molemmat kädet omissaan hän kertoi nopeasti, että kapineet olivat jo laivalla, kahden tunnin päästä lähtisi laiva, — ja tässä oli piletti.

Ragni ymmärsi heti, että nyt oli valittava Kallemin tai kaiken muun välillä — eikä hänellä nyt ollut rahtuakaan miettimisaikaa. Siksipä Kallem nyt voittikin. Ensin seisoi Ragni siinä äänetönnä ja avuttomana, — sitten hän hiljaa nojautui Kallemiin ja jäi siihen asentoon. Kallem suuteli häntä: "tervetuloa", he syleilivät toisiaan ja itkivät kumpikin. Piika näki jonkun astelevan ikkunain editse, veti uutimet alas, joten huoneesen tuli hämärä, ja he kuulivat hänenkin itkevän toisessa huoneessa. Heidän syleilynsä muuttuivat viimein kuiskailuiksi, ensin katkonaisiksi, mutta sitten niitä seurasivat hillityt nyyhkytykset, jotka vaikenivat ja yltyivät aivankuin sordinosoitto. Siinä kuiskailtiin päivästä, jolloin Kallem matkustaisi jälestä yhtyäkseen ikuisesti hänen kanssaan, siinä kuiskailtiin, kuinka Kallem olisi hänelle uskollinen ystävä, kuinka se tulevaisuus, jota he odottivat, oli nykyisten uhrauksien vertainen, ja kuinka kummankin kirjeet tulisivat olemaan päiväkirjoja, — lyhyitä, pikaisia rakkauden tunnustuksia. Kaikki nämä lupaukset tulivat Kallemin huulilta, hillitty nyyhkytys oli Ragnin.

Vaikka tämä olikin nyt hyvästijätön hetki, antoivat he nyt vasta ensikertaa rakkaudelleen täyden vallan. Uutuuden viehätys loisti läpi tuskan, niin että se muuttui auringonsäihkyksi heidän ympärilleen. Ragnin hiljainen nyyhkytys muuttui kohta sekin kuiskailuksi, ensi sanat kuultuaan Kallem tahtoi nähdä hänen katsettaan, mutta sitä hän ei saanut. Jos hän istuisi hiljaa eikä katsoisi häneen, niin virkkaisi Ragni hänelle jotain. Kallem oli valkea pasha! Ragni ei tahtonut ilmaista mitä hän tällä tarkoitti, sen kertominen veisi liiaksi aikaa. Mutta hän oli odottanut valkeata pashaa jo lapsesta saakka, jo siitä lähtien kun hänen isänsä kuoli, hän oli silloin kahdentoista vanha. Hänen elämänsä oli ollut tukalaa, varsinkin silloin kun hän oli tullut Berlinistä eikä hänellä ollut rohkeutta esiintyä taiteilijana yleisön edessä, mutta siitäkään hän ei halunnut kertoa, sekin veisi liiaksi aikaa. Koko ajan hän oli unelmoinut valkeasta pashasta, — oi, jospa hän vielä saapuisi! Hän oli aivan varma siitä, että se kerran saapuisi. Sittenkin, kun hän oli tullut tänne "valaskalojen" luo, hänellä oli tietoisuus, että se tulisi perästä, se löytäisi kyllä tien. Kerran hän luuli, että Rendalen oli se valkea pasha, mutta kun se ei ollut hänkään, täytyi Rendaleninkin väistyä, jotta se oikea voisi tulla. — Ensi iltana he kohtasivat toisensa hiljaisessa lumisateessa. Miksi juuri siinä? Silloin hän oli katsonut Kallemiin ja ajatellut: onkohan hän se valkea pasha? Seuraavan kerran, kun he toisensa kohtasivat, kantoi Kallem pikku Juanitaa, ja silloin hän tuli melkein varmaksi siitä, että kukaan muu ei sellaista tekisi. Mutta sitten oli kaikki mennyt niin hirvittävän nopeasti ja kaikki tapahtunut tykkänään toisin kuin hän oli ajatellut. Kallem kysyi — myöskin kuiskaten — kertoisiko Ragni, mikä sai hänet vuosi sitten lähtemään tänne "valaskalojen" luo; Ragnia värisytti, kun Kallem tätä kysyi. — Ja voiko hän vielä avioliitossa ollessaan odottaa valkeata pashaa? — Enemmän kuin koskaan sitä ennen. — Eikö hän sitten ollut tiennyt, mitä oli avioliitto? — Ragni painautui lujemmin Kallemin rintaa vasten ja vaikeni.

Vaikka Kallem oli nyt päässyt siihen, jota hän kernaimmin halusi tietää, keskeytti hän kysymyksensä.

Hän kertoi Ragnille, että asia on järjestetty siten, että Rendalen kohtaisi Ragnin laivalla, hän matkustaisi samalla tiellä muutamiksi päiviksi kotiinsa, hän kyllä pitäisi Ragnista huolta. He nousivat kumpikin ylös.

Eikö sitten Kallem tulisi häntä saattamaan laivalle? Hän syleili Ragnia, painoi päänsä häntä vasten ja sanoi, ettei hän uskaltanut. Tämä oli kovinta kestää. Ragni antautui kokonaan hänen valtaansa. Jälleen he istuutuivat ja nyt ottivat he toisiltaan kauan kestävät ja liikuttavat jäähyväiset. Mari seisoi kuin tulisilla hiilillä. Vaunuihin saakka Kallem joka tapauksessa tahtoi tulla saattamaan, mutta sen kielsi Mari jyrkästi, ei kukaan saisi heitä nähdä yhdessä.

Kallem kuuli vaunujen vierivän pois näkemättä niitä lainkaan ja kaikkien seuraavien vuosien aikana oli hänen mielestään tämä hetki julmin koko hänen elämässään.

Hän ei mennyt ulos nähdäkseen laivaa kaukana ulapalla, hän meni iltapäivällä sinne, jossa se oli seisonut. Sieltä teki hän pitkän kävelymatkan, kulki sellaista tietä, että täti hänet näkisi. Hänellä oli omat tarkoituksensa.

Se poistikin joksikin aikaa epäilykset hänestä. Ei voitu ajatella, että se, joka oli syynä Ragnin pakoon, olisi jäänyt kotiin.

Jokainen, joka tämän tapauksen muistaa, muistaa myöskin, että Ragnia ankarasti tuomittiin. Ollen erilläänpysyvä ja ujo ei hänestä ollut muuta muistoa jäänyt kuin hänen tunteellinen, sointuva soittonsa, mutta se ei nyt voinut häntä täällä puolustaa. Vuosi takaperin hän oli ottanut elääkseen sisarensa lapsien hyväksi, nyt karkasi hän heidän luotaan. Tuon sokean miehen, jonka kanssa hän oli naimisissa, hän oli itse valinnut, se ei suinkaan häntä kaunistanut.

Jos hän sitä katui, niin miksi ei sanonut sitä suoraan? Miksi piti hänen kulkea niin kavalia teitä?

Kallemin oli vaikea tätä kuulla. Oliko hän pilannut Ragnin maineen? Jo nytkin pitivät kaikki päivänselvänä, että Ragni oli ollut suhteissa johonkin toiseen ja se hetki ei olisi kaukana, jolloin jokainen tietäisi, että hän oli syyllinen.

Eräänä päivänä hän kohtasi Marin lasten kanssa yliopiston edustalla ja ne kumpikin hyökkäsivät hänen luokseen. Mitä olisikaan hän antanut, jos olisi saanut nähdä Ragnin tulevan hymyillen heidän perästään? Hän vei tietysti lapset kahvilaan, kuuli heidän kertovan, että "mamma" oli matkustanut suurella laivalla, ja että "mamma" tulisi jouluksi kotiin ja toisi uusia mekkoja ja uusia nukkeja.

Siellä oli pöydällä kuvalehti, Juanitan mielestä jokainen naisen kuva oli "mamma" ja kun vanhempi sisar sanoi, ettei se ollut se, niin siirsi hän vain pikkuisen sormensa toiselle kuvalle ja sanoi: "tuossa on mamma!"

Kallem oli samana päivänä ollut läsnä epäonnistuneessa leikkauksessa, jossa sairas oli vähällä vuodattaa verensä kuiviin. Hänen hermostuneeseen mieleensä se oli vaikuttanut kovasti. Mutta kun hän lapsista erottuaan meni päivällistä syömään, tuntui hänestä kuin olisi hän itse ollut tuon onnistumattoman leikkauksen tekijä. Hän oli tahtonut vapauttaa Ragnin, mutta menetellyt hullusti. Nyt vuoti Ragnin hyvä maine verta. Olihan yhteiskuntaelämäkin kutoumus lihaksista, jänteistä, suonista…

Muutama päivä myöhemmin hän istui yliopiston kirjastossa ja tutkiskeli edessään olevia kuvia, kun hän äkkiä huomasi Ole Tuftin astuvan sisään hymyilevänä ja oudonnäköisenä. Hän ei tietänyt Kallemin nykyistä asuntoa ja etsi häntä senvuoksi täältä. Kallem nousi ylös ja seurasi häntä ulos kadulle.

Ei Kallemilla ollut enää vähintäkään halua lyödä lankoaan "puolikuoliaaksi", eipä edes luonut häneen nuhtelevaa katsettakaan. Hän oli enemmän kuin tyytyväinen, jos Ole ei häntä nuhtelevasti silmäilisi. Nähtävästi Ole tiesi sen, jonka pian kaikki asiata lähemmin seuraavat tulisivat tietämään, nimittäin, että Edvard Kallem oli syyllinen. Hän oli varmaankin saanut sen tietää Josefineltä, jolle isä oli ehkä asian kertonut. — Taikka erehtyikö hän? Eikö Olen ystävällisyydessä piillyt jotain epäilystä? Epäluulo hänen kunniallisuudestaan? Aavistus, että sellainen alku ei johtanut hyvään? Vai oliko tämä sydämellisyys oikeaa, puhdasta "veljeyttä", — nuoren teoloogin kuuliaisuutta käskylle: "rakastakaa kaikkia"?

Ole tuli ilmoittamaan, että hän oli valmistunut tutkinnoissaan ja oli nyt lähdössä kotiin. Hänen ilonsa tästä oli teeskentelemätön. Hän kysyi, saisiko hän viedä terveisiä, sanoi toivovansa kohta päästä "työalalleen", ja hän antoi ymmärtää, mitä sitten tapahtuisi: — Tie oli viitottu, päämaali korkealla. Kirjastossa kulkijat katsoivat tuota komeata miestä.

Edvard seisoi avopäin kirjaston portailla ja katseli Ole Tuftia, joka hiukan raskaalla tavallaan asteli poikki torin. Todellakin: tuolla kulki mies, joka oli varma itsestään, hänen alkunsa oli eheä samoinkuin hänen luonteensakin.

MIEHUUDEN AIKANA.

1.

"— — Vanhurskauttaminen tapahtuu Jumalan armosta. Sen alku ei ole syntisessä itsessään, hänen siveellisessä itsensä kehittämisessään, sillä hän on väärintekijä. Sellaisena ei hän sitä ansaitsekaan. Ainoastaan Jumalan ylevä tahto voi hänet vanhurskauttaa."

Pappi kulki edestakaisin lattialla, lukien ulkoa kädessään olevasta vihkosta. Aurinko paistoi sisään kirkkaasti, ikkunat olivat lounaasen päin ja selkiselällään, nurkimmaisesta lankesi maidonvalkea valo harmaalle, kiiltävälle lattialle. Lepattavia haapoja kasvoi piha-aidan vierustalla ja niiden levottomat lehdet kuvastuivat ikkunaruutuihin. Puutarhasta lehahteli huoneeseen tuoksu kevätesikoista, sireeneistä ja näsiäpensaista. Pappi saattoi eroittaa jokaisen tuoksuvivahduksen, sillä hän oli itse istuttanut puut ja kukkaset, ja ne oikein hyväilivät häntä. Kun ilmavirta sattui olemaan hiukankin voimakkaampi, saapui kartanon lähellä olevista, juuri lehteen-puhjenneista koivuista ja raikkaista kuusista väkevä tuoksuaalto, joka säälimättä kulki yli puutarhan. Joka kerta sen jälkeen tuntui raikas, keväinen mullantuoksu kohoilevan paljastuneilta pelloilta.

Vaiti!

"— — Mikä sitten saattaa Jumalan niin armolliseksi väärintekevää ihmisparkaa kohtaan, joka ei itsestänsä voi niin mitään? Hänen käsittämätön rakkautensa syntistä kohtaan, hänen suuri armeliaisuutensa hänet siihen saattaa."

Nyt vihelsi laiva kolmatta kertaa. — Ei, tämä kävi vastustamattomaksi, papin täytyi katsoa laivaa, joka suuressa kaarteessa eteni laiturista vuononselälle, jonka tyvenen pinnan se leikkasi kahtia. Suurempi osa siitä jäi tuolla kauempana olevan saaren puolelle, pienempi kaupungin puoleiselle rannalle. Pappi otti kiikarinsa pöydältä. Laituri tuolla alhaalla oli täynnä kirjavia päivänvarjoja, niiden välillä näkyi miesten hattuja, enimmäkseen tummanvärisiä, siellä täällä vilkuttivat jotkut nenäliinaansa jäähyväisiksi.

Hän kuuli askeleita oikeanpuoleiselta hiekkakäytävältä, ne saapuivat hänen äitinsä puutarhasta ja olivat nähtävästi tulossa tännepäin, — aikaihmisen askeleita ja lapsen tepsutusta. "Äiti, mitä sillä laivalla on vatsassa?" — "Ha, ha!" — Sieltä tuli näkyviin voimakkaan näköinen nainen. Kaula tanakka ja rinnat pyylevät, tavattoman hyvin muodostuneet, kookkaanlaiset kasvonsa olivat tummahkot, nenä kaartuva, tukka melkein musta. Yllään oli kellervä, tulipunaisilla kukilla koristettu musliinipuku, sen olkakannattimet olivat tulipunaista silkkiä, samoinkuin vyökin. Tämä oli jyrkkänä vastakohtana hänen tummalle iholleen, mustalle tukalleen ja syville silmilleen. Hän kunnioitti lämmintä kevätpäivää asiaankuuluvalla väriloistolla. Mutta heti huomattuaan hymyilevän Melanchton-pään ikkunassa, hän laski punaisen päivänvarjon kasvojensa eteen. Hän talutti kädestä neljävuotiasta poikaansa, tuon ikkunassa seisovan näköistä, vaaleatukkaista pientä vekkulia. Poika päästi äidin käden ja avasi puutarhojen välisen portin ja juoksi ikkunan sivuitse avatakseen myöskin tielle vievän. Rouvan tullessa jälestä kuiskasi pappi: "Onneksi olkoon! Oletpa sinä kaunis!" Tuo kuulosti happaman-imelältä. Voiko papin rouva pukeutua tuolla tavoin?

Laskematta päivänvarjoaan hän riensi avatulle portille ja edelleen tietä pitkin kaupunkia kohti. Poika pani kiireesti portin kiinni ja juoksi perästä. "Minnekäs te menette?" — "Tuonne alas katsomaan!" huusi poika juostessaan. Rouvan niska hatun alla, hänen ruumiinsa muodot auringon paisteessa, käyntinsä ja värit… pappi katsoi ikkunasta, rummutteli sormillaan ikkunalautaan ja vihelteli hiljaa. Hänen lämmin katseensa seurasi rouvaa, — kunnes hän voimakkaasti riuhtasihe taas kävelemään.

"— — Jumala ei rankaise, hän säälii, hän tahtoo vapahtaa. Kuitenkaan ei sillä tavoin kuin sotapäällikkö, joka lahjoittaa vapauden, eikä kuten kuningas, joka suo amnestin; jaa, kenties kaikki eivät ymmärrä sanaa 'amnesti', sanoisinkohan — unhoituksen?… Ei, se ei vastaa sitä, ehkäpä: 'armounhoituksena', no niin — kuitenkaan ei sillä tavoin kuin sotapäällikkö, joka lahjoittaa vapauden, eikä kuten kuningas, joka suo armounhoituksen, niin, sillä tavoin ei Jumala voi vanhurskauttaa, ei, se sotisi Jumalan iankaikkista pyhyyttä vastaan. Vanhurskauttaminen on tosin armo, mutta se on myöskin tuomio. Siinäkin täytyy olla oikeudellinen perustus olemassa, s.o. jumalallista lainvaatimusta täytyy noudattaa."

Oikeastaan tämä kuulostaa aika lailla lakitieteelliseltä.

Pappi kurkisti kirjaan, joka oli avattuna ikkunainvälisellä pöydällä, hän vertaili sitä kädessänsä olevaan vihkoon. Silloin kuuli hän vuonon selältä höyrylaivan kohinaa, se oli juuri menossa pappilan kohdalla. Hänen täytyi katsahtaa nurkkaikkunasta ja siihen hän sitten jäikin nojailemaan. Päivä paistoi laivan valkeaan katokseen, aaltolinja mantereen ja saaren välillä oli kuin pingoitettu nuora, taivaalla ei näkynyt niin pilvenhattaraa, savu kohosi selkeätä taustaa vasten ja melukin sieltä kuului aivan selvästi. Papin katse siirtyi laivasta kaupunkiin, rannalle, yli selän ja kohti kaukana siintäviä tuntureita, joiden laella vielä näkyi lunta. Laivan kohina levisi yli maiseman kuin sanatulva, joka ei antanut hänelle suunvuoroa. Vieno tuoksu puutarhasta houkutteli hänen silmänsä kaikesta tästä suuremmoisesta alas vähäpätöiseen. Tuon olivat hän ja pikku Edvard tehneet, kaiken tuon, elikä toisin sanoen hän sen oli tehnyt ja pikku Edvard oli ollut mukana häiritsemässä. Pappi tarkasteli varsinkin niitä lavoja, joissa ei vielä taimia näkynyt, sitten hän silmäili aikaisempia, jotka olivat jo täydellä taimella ja kitkemisen tarpeessa. Siinä työssä saattoi Edvard-vekkulikin olla mukana. Vaivaloistahan se työnteko kyllä oli, mutta nyt hän oli luvannut itselleen, että tänä vuonna ei kukaan muu saisi koskea puutarhaan, sitäpaitsi olihan sellainen kuukkiminen terveellistä, sappea sekoittui silloin vereen. Tahtomattaankin johtui hänen mieleensä, kuinka hänen vaimonsa silloin oli aina tuonut hänelle lasin viiniä ja hiukan leivoksia, naisen luontoonhan kuuluu aavistaa meidän heikkoutemme ja sitä mielitellä. Hän katsahti sinne, johon vaimonsa oli kadonnut, ja oikasihe seisomaan:

"— — Jumalallista lainvaatimusta täytyy noudattaa. Jos syntinen itse sen voisi tehdä, niin ei vanhurskauttaminen olisi mikään armo, sen täytyy niinmuodoin tapahtua Hengen kautta."

"Mutta myöskin tämä toisen kautta tapahtuva laintäyttämys saa alkunsa Jumalan vapahtavasta armosta, jotta sen kautta vanhurskauttamisen armo ei tulisi kumotuksi (uh, niin lakitieteellistä!). Ja jotta siis tämä uusi armontyö tulisi kaikkien hyväksi, täytyy laintäyttämyksen koskea koko syntistä ihmiskuntaa. Ainoastaan Jumala itse voi sellaisen laintäyttämyksen saada aikaan, sellaisen 'liiton', sellaisen 'sovinnon'. Kristityllä on uskonkappaleena, että tämän sovinnon on koko ihmiskunta kerta kaikkiaan saavuttanut Jesuksen Kristuksen kautta, ja että sen voi jokainen syntinen saavuttaa."

Pappi katsahti ulos. Kuinkahan kauas se höyrylaiva … kas, eikös se vielä olekin tuolla? Hän meni ikkunaan ja jäi katsomaan. Laiva kulki suoraan kohti niemen kärkeä, joka ulottui melkein saareen asti. Siellä niemessä, oikealla kädellä, näkyi loivasti viettävällä rinteellä suuri maalaiskylä. Siellä lekotti auringon paisteessa maatila toisensa vieressä vihreänä ja hedelmällisenä, talojen välillä oli laajoja peltoja. Mutta vasemmanpuolinen, saarta kohti iskevä niemenkärki oli matalaa suikaletta ja tuon salmen kautta katoaisi laiva suur-vuonoon.

Höyrylaivan kumea kohina kuulosti siltä kuin olisi luonto saanut puhekyvyn. Nimittäin koko maisema, eikä vain osa siitä. Kuvitelkaamme, että jos maiseman yli viritettäisiin kieli ja siihen jousella vedettäisiin, niin antaisi se saman äänen kuin laiva. — —

Vaiti!

"— — Se on ollut Jumalan tahto, ja hän on myös asettanut niin, että Jumalan armosta syntinen voi tulla vanhurskautetuksi, senkautta että Kristus on täyttänyt lain. Kristuksen ansiosta, Kristuksen vanhurskauden kautta on kaikki sovitettu. Jokainen voi ikäänkuin leikata osan siitä vanhurskaudesta, jonka Kristus on maailmalle voittanut." — Ei, tämä kuulostaa kenties liian ylimalkaiselta? Vaikka tarkoitus kylläkin on oikea.

Kohta hän taaskin meni katselemaan ikkunasta, ja jäi siihen nojaamaan kyynärpäittensä varaan, ikäänkuin ei enää tahtoisi siitä noustakaan. Hän katseli tielle, jonne Josefine pojan kanssa oli hävinnyt, ja vuonon selälle, ja hänen katseensa kiintyi saareen. Hän ajatteli mielessään pikkusaarta, joka oli kauempana vasemmalla, täältä hän ei sitä nähnyt, mutta hän tiesi, että se oli siellä ja että se oli niin hupaisa. Tuntureista hänen silmänsä siirtyivät jälleen laivaan, se pyrki nyt juuri salmea kohti. Tuolla saarella oli päässään metsähattu ja nyt sai se höyrylaivalta itselleen kaikuharson. Ilmavirta kulki varmaankin toista suuntaa tuolla kaukana? Kas, nyt kulki se täälläkin samaan suuntaan! Tähän aikaan se vaihtelee niin usein. Nyt se ei tuonut enää mukanaan tuoksuja puutarhasta, ei puista eikä mullasta, kohta kai saisimme nähdä vihurin tekevän mustia väreitä veden pintaan. Höyryputki sähisi ja puhkui rannalla, siellä oli varmaankin matkustajajuna lähdössä tai koottiin siellä vaunuja tavarajunaan.

Herranen aika, miten hiljaista oli muuten ja äänetöntä! Hän kuuli kaukaa lasten puhelua, niin, saattoipa erottaa joka äänenvivahduksenkin siitä. Alituista jyskettä ja sahaamista kuului tuolta alhaalta rantakadun ja tänne kulkevan tien kulmassa olevalta uudisrakennukselta, äänet kajahtelivat kuin tyhjistä huoneista ainakin. Etäältä kuului yhäti heikkenevää laivan koneen sytkytystä. Tämä talo oli erillään muista, tästä oli avara näköala ja ympäristön äänet kuuluivat tänne hyvin, mutta sitten kun ympäristö jaettaisiin tonteiksi, olisi sekin lysti pian lopussa.

Hän joutui miettimään tätä, eikö hänen pitäisi itsensä ostaa maata? Mielellään hän sen tahtoisi tehdä, mutta hänen vaimonsa huostassahan se oli heidän kotinsa ja kontunsa ja koko omaisuutensa. Hänen oma, pieni omaisuuden tähteensä oli tuossa oikealla olevassa vähäisessä kartanon tapaisessa, jossa hänen äitinsä asui.

Kyllähän rikkaasta vaimosta on monta etua, vaikkapa naimasopimuksessa sanottaisiinkin, että hän yksin hoitaa omaisuuttaan, siinä on kuitenkin monta hyvää puolta, jotka tekevät elämän valoisammaksi ja helpoittavat työehtoja, se suo yhtä ja toista mahdollisuutta päästä arvoon — varsinkin papille. Siinä voidaan tehdä paljon sellaista hyvää, jota muut eivät voi, ja sellainen lisää arvoa. Hän oli sen tuntenut, se oli hänestä hauskaa ja mieleistäkin.

Mutta —. Jokainen "mutta" syntyy siitä, millainen vaimo sattuu olemaan omaisuuden hoitajana. "Niinkuin seurakunta on Kristukselle alamainen —"

Vaiti! — Hän ryhtyi taas lukemaan, tällä kertaa ääneensä:

"Ulkonainen perustus vanhurskauttamiselle oli siis siinä, että Kristus täytti lain, sisäisenä ehtona siihen on se, että syntinen uskoo tämän. Niin sovinnossa kuin Jumala onkin maailman kanssa, voi hän armonsa antaa ainoastaan sille syntiselle, joka uskolla Vapahtajaan on liitossa Kristuksen kanssa."

Vihko vaipui alas, pappi ei itsekään tiennyt, mitä hän luki. Hänen mielessään pysyi yhä tuo kohta efesolaiskirjeessä. Jos vaimo ei ole miehellensä alamainen kaikessa, … niin, siinäpä juuri, että vaimo vallitsee omaisuuden, onkin erimielisyyden siemen olemassa.

Niin syvä oli nyt hänen vakaumuksensa siitä, niin järkähtämätön oli hän todistuksiensa oikeutuksesta, ettei enää kuullut eikä nähnyt mitään siitä, mitä tapahtui hänen ympärillään, sekä lähellä että kaukana — ei muuten kuin jos toinen siitä olisi kertonut. Hän rummutti sormillaan ikkunalautaan ja katseli tielle. Kaksi vastasyntynyttä perhosta liihoitteli tehden lukemattomia käänteitä hänen ikkunansa ylä- ja alapuolella, mutta niillä ei ollut vähintäkään aavistusta kaikista niistä tukaluuksista, joita aiheuttaa omaisuus, jota ei voi hallita. Vähän loitompana, Edvardin suuren pallon suojassa, jota poika ei ollut moneen päivään muistanut, soitteli viehkeä diclytra runsailla kukkaiskelloillaan, häihin, häihin — välittämättä vähääkään efesolaiskirjeen 5 luvun 24 värssystä. Siksipä ylenkatsoikin pappi sen. Niin, eipä hän kallistanut korvaansa puutarhuri Nergaardilta saatujen mehiläistenkään surinaan — kenties ne olivat ensi kertaa tänä vuonna ulkosalla (niin, mutta muistivatkohan ne tiensä nyt, kun ilmavirta muutti suuntaa, tuoksuhan niitäkin kiihoitti!) — ei hän kuullut niidenkään ryntäämistä ulos uudesta tyynenpuolella olevasta kolosta. Aviolliset huolet tuon efesolaiskirjeen 5 luvun 24 värssyn johdosta ajavat veren päähän, varsinkin kun päivä paistaa tukkaan. Tuolta loivalla rinteellä olevasta kylästä loisti kolmenlaista vihreää: nurmen, pellon ja metsän, mutta sekin häipyi hänen silmissään näkymättömäksi kuin ilmojen tuuli. Juuri nyt hyökkäsi järvelle vihuri, ensin kuin koetteeksi, vain muutamia tuuliaispäitä, — hän tuijotti sinne eikä sitä nähnyt. Lehmän-mullikka lönkytti metsästä kotiin ja ammui tullessaan: vettä, vettä! Kaikki hänen ympärillään odottivat, mutta sitä hän ei nähnyt, … kunnes äkkiä sydäntä vihlova lapsen kirkuna kuului halki lämpimän kevätilman, … vain yksi pitkä kirkaisu. Hän kuuli siitä joka äänenväreen, se koski kuin olisi voimakas käsi tarttunut hänen rintaansa, hän säpsähti ja jäi hengitystään pidättäen kuuntelemaan, vieläkö sieltä kuuluisi huutoa. Mutta mitään ei kuulunut enää, lapsi oli kai kuollut sillä hetkellä … ei, nyt se taas parkasi! Ensi kirkaisu oli ollut epätoivoinen, tämä toinen oli jo pelästyksen kauhua, ja samoin sitä seuraavat…! Pappi seisoi kalpeana, kaikki aistit jännityksessä. Silloin kuului nopeita askeleita oikealtapäin tulevalta hiekkakäytävältä, hänen äitinsä tuli puutarhojen väliselle portille. Äiti oli jo vanha ja laiha, musta myssy liidunvalkeilla hiuksillaan, jotka kammattuina alas poskille reunustivat varovaisia, kuivahkoja kasvoja.

"Ei", huudahti pappi, "se jumalankiitos ei olekaan Edvard, tuo tyrskivä rinkuminen ei ole hänen tapaistaan, hän ulvoo pitkissä äänenvedoissa!"

"Se on kuitenkin hyvin ikävää, olkoonpa se sitten kuka hyvänsä", vastasi äiti.

"Olet oikeassa, äiti", ja hän rukoili heti sydämessään pienokaisen puolesta, joka parkui niin surkeasti. Sen tehtyään hän kiitti luojaansa, ettei se ollut hänen oma poikansa, siihen hänellä toki täytyi olla oikeus.

Muuan pitkä herrasmies vaaleassa puvussa ja Stanley-hattu päässä tuli nyt kävellen tietä pitkin. Hän katseli tullessaan taloa ja puutarhaa, pappi silmäsi häneenkin mutta ei tuntenut häntä. Mies näytti suuntaavan askeleensa tännepäin, nyt asteli se aivan kohti portaita, — pitkä mies, lyhyet, päivettyneet kasvot, silmälasit nenällä, käyntinsä omituisen reipasta. Mutta herrannimessä —? … Pappi vetäytyi samassa sisään, parilla harppauksella oli mies portailla, nyt kuului askeleita jo eteisestä. Ovelle koputettiin.

"Sisään!"

Ovi aukeni selkiselälleen — mutta mies seisoi sen ulkopuolella.

"Edvard!"

Toinen ei vastannut. "Ei, mutta Edvard! Sinä täällä! Ja ilmoittamatta edeltäkäsin mitään? Sinäkö se todellakin olet?" Pappi meni häntä vastaan, ojensi hänelle molemmat kätensä ja veti hänet sisään. "Tervetuloa! Rakas ystävä, olet sydämellisesti tervetullut!" Hänen kasvonsa loistivat punaisina ilosta.

Edvard pudisti päivettyneillä käsillään lankoaan käsistä, hänen silmänsä lasien takana loistivat, mutta hän ei vielä ollut virkkanut sanaakaan.

"Eikö sinulla ole sanaakaan minulle sanottavaa!" huudahti pappi, irroitti kätensä ja laski ne hänen olkapäilleen. "Etkö tavannut sisartasi?" — "Kyllä, hän se neuvoi tänne, teidän asuntoonne." — "Ja sitten sinä lähdit juoksemaan hänen luotaan? Tahdoit tulla pikemmin perille? Kävi kai liian hitaasti pojan kanssa?" kyseli pappi katsellen häntä ilosta hehkuvin kasvoin. — "No, ei juuri senvuoksikaan. Sinulla on täällä kaunis asunto."

"Niin, yhtä kaunis tulee sinunkin asuntosi olemaan, vaikka minä olisin kernaammin valinnut kaupungin pohjoisosan kuin keskustan." — "Mutta eihän minulla ollut valtaa valita?" — "Niin kylläkin, sinulla ei ollut valitsemisen varaa. Kun kerran ostit sairashuoneen, täytyi sinun ostaa lääkärin asunto myöskin, nehän kuuluvat yhteen. Hyvä kauppa se muuten oli, sitä mieltä ovat kaikki. Ja onhan siellä koko lailla mukavaa, kun niin paljon maatakin on mukana! — Niin, kylläpä sinä nyt olet ollut kauan poissa näiltä mailta. Todellakin kauan yhtämittaa. — Mutta minkävuoksi sinä et kirjoittanut niin halaistua sanaa, miksi et ilmoittanut edeltäkäsin tulostasi? Herrajumala sentään, kun en sinua heti tuntenut! Etpä ole tosiaankaan entisestäsi paljoa muuttunut." Hän katseli lankonsa laihoja kasvoja, jotka hänen mielestään olivat tulleet lempeämmän näköisiksi. Ja hän puheli lakkaamatta. He astelivat siinä rinnakkain tai seisoskelivat ikkunan ääressä. Nyt kääntyi Edvard hänen puoleensa: "Mutta sinä, Ole, sinä olet muuttunut." — "Niinkö? Luultavasti. Niinhän ne sanovat kaikki minusta." — "Sinuun on tullut jotain papillista." — "Papillista? Ha, ha! Tarkoitat kai, että minä olen lihonut hiukan? Vakuutan sinulle, että minä teen voitavani sitä ehkäistäkseni, minä työskentelen puutarhassa, juoksen pitkiä matkoja, mutta ei!… Niin, katsos, se on minun vaimoni vika, hän pitää minua liian hyvällä. Ja ihmisetkin ovat täällä aivan liian ystävällisiä minua kohtaan." — "Tekisitpä kuten minä." — "Mitä sitten?" "Minä kävelen käsilläni." — "Ha, ha, ha, kävelläkö käsillään? Minun asemassani?" — "Sinun asemassasi? Kävelisitpä yli koko kirkon lattian käsilläsi, niin se se vasta saarna olisikin!" — "Ha, ha, ha! Osaatko sinä todellakin vielä käydä käsilläsi?" — "Josko osaan?" Hän kävi heti samassa toimeen; hänen lyhyt, raakasilkkinen takkinsa kääntyi yli pään, pappi seisoi ja katseli sitä ja liivin selkämystää, paitaa sen ja housunkauluksen välillä, katseli kannattimia ja housunlahkeita aina sukkiin ja ruskeisiin, guttaperkapohjaisiin vaatekenkiin saakka. Kohta oli Kallem kulkenut ympäri koko huoneen. Pappi ei oikein tiennyt, miltä kannalta tämän ottaisi. Kallem nousi punoittavana ja hengästyneenä, otti silmälasit nenältään ja rupesi niitä puhdistamaan, meni sitten lyhytnäköisillä silmillään tarkastelemaan kirjahyllyjä.

Silloin tunsi pappi, että tässä oli jotain kieroa olemassa. Lankomies oli jostain syystä huonolla tuulella. Olisikohan sisar sanonut veljelleen jotain loukkaavaa? Mitähän kummaa se voisi olla? Kuinka olisi Josefine sillä tavoin menetellyt, hänhän ihaili veljeään? Pappi tahtoi kysyä suoraan, parastahan oli päästä siitä heti paikalla selville? Kallem oli saanut silmälasit nenälleen ja kulki nyt hänen ohitsensa pöydän luo. Sen yläpuolella riippui Michel Angelon puupiirros Kristuksesta, hän katsahti sivumennen siihen ja sitten kirjaan, joka oli avattuna pöydällä. Ja ennenkuin pappi ennätti kysyä mitään, sanoi Kallem: "Johnsonin järjestelmällinen jumaluusoppi? Sen ostin minä heti tultuani Kristianssundiin." — "Senkö? Ja sinä?" — "Niin, sitä en ole vielä koskaan ennen tavannut käsiini. Nyt se oli siellä kirjakaupan pöydällä. Se tuntui niin meikäläiseltä." — "Ei, se ei kuvasta enää Norjaa", lausui pappi. "Suurin osa siitä on vain pelkkää lakitiedettä." — Kummastuneena papin vastauksesta ja sävystä, millä se lausuttiin, Kallem kääntyi häneen päin: "Onko se yleinen mielipide nuorempien norjalaisten teoloogien keskuudessa?" — "On. Minä otin kirjan tänään esille voidakseni huomenna esittää kaikki eri mielipiteet sovitusopista." — "Vai niin, se oli oiva keksintö." Kallem katsoi ulos ikkunasta, varmaankin jo neljännen tai viidennen kerran. Jotain kieroa oli kuin olikin nyt olemassa. "Tuolla ne tulevat!" hän huudahtaa. Hän seisoi nurkkaikkunassa ja pappi riensi toiseen ja siitä hän näki vaimonsa punaisen päivänvarjon ja musliinipuvun. Hän tuli sieltä verkalleen taluttaen kädestä poikaa, joka varmaankin koko ajan puheli, sillä kasvonsa olivat äitiin päin siinä tepsuttaessaan epätasaisella tiellä. He kulkivat tien toista laitaa. Mutta tuolla aivan aidan viertä asteli eräs toinen nainen. Nyt juuri kohotti hän vihreätä päivänvarjoaan (miten kaunis se oli!), ei hän aivan Josefinen pituinen ollut, mutta solakka, hän asteli katsellen ympärilleen ja liikkui niin sanomattoman keveästi. Hän oli vaaleaverinen, tukkansa hiukan punaiseen vivahtava, yllään ulkolaiskuosinen skotlantilainen matkapuku. Se oli varmaankin joku tuntematon nainen. Eipä siis kumma, että Edvard oli rientänyt edellä, tahtoi tietysti tulla yksin ja antaa heidänkin kulkea kahdenkesken. "Kuka on tuo nainen Josefinen seurassa? Tuliko hän samalla laivalla?" "Tuli." — "Sinä tunnet hänet?" — "Tunnen kyllä, hän on minun vaimoni." — "Sinun —? Oletko naimisissa?" — hän sanoi sen niin kovaa, että molemmat naiset katsahtivat ylös. Hän veti päänsä pois ikkunasta, mutta tapasi huoneessa ainoastaan tyhjää, tohtorin pää oli yhä ikkunasta ulkona. Sieltä myöskin vastattiin: "Olen ollut jo kuusi vuotta." — "Kuusi —?" Papin pää pistäytyi taas ulos, Kallemia kohtasi perin hämmästynyt katse. Kuusi vuotta. Kuinka kauan siitä oli kun…? Hyvä ystävä, eihän siitä ollut tuskin kuutta vuotta kun…?

Naiset olivat nyt siinä aivan lähellä, vieras nainen oli vielä tiellä, kun Josefine ja poika olivat tulleet jo portista pihalle: "Äiti hoi, minkä vuoksi pieni poika putoo päälaelleen?" Ei vastausta. "Äiti hoi, minkävuoksi hän ei putoa jaloilleen?" Ei vastausta. "Sentähden, että ruumiin yläosa on raskaampi, poikaseni!" Kallem hänelle vastasi. Kaikki kolme katsahtivat ylös.

Samassa hän poistui ikkunasta mennäkseen ulos heitä vastaan. Pappi tuli perästä, mutta hän pysähtyi kuistin alimmalle portaalle.

Kallemin tullessa pihalle vieraan naisen silmät olivat kyyneleissä, hän koetti turhaan salata sitä katselemalla ympärilleen. Josefinen katse oli kylmä. Pikku Edvard oli juossut isänsä luo ja kertoi nyt, että Nikolai Andersen oli kiivennyt tikapuille (poika viittasi uutisrakennusta kohti) ja sieltä "jytkähtänyt" alas. "Tuo vieras nainen" oli sitonut nenäliinansa pojan pään ympärille. Tähän ei pappi näyttänyt kiinnittävän niin suurta huomiota kuin poika oli odottanut, siksipä riensikin poika siitä kertomaan mummolle.

"Ei kai minun tarvitse häntä esitellä?" sanoi Edvard Kallem pitäen vaimoaan kädestä ja katsoen pappia silmiin. Tämä koetti löytää sanoja, mutta ei voinut ja iski katseensa Josefineen, joka puolestaan ei liioin näyttänyt haluavan häntä auttaa.

Tuskin vielä kahdeksaa päivää oli kulunut siitä, kun tuo innokas pappi oli kirjoittanut kaikkia niitä avioeroja vastaan, joita seuraa uusi avioliitto, kirjoittanut artikkelinsa "Morgenbladet'iin" nimellä: "Avioliittoa vaiko huoruutta?" Ja siinä hän oli todistuksilla koettanut näyttää, että raamattu ei hyväksy muita syitä avioeroon kuin uskottomuuden. Se, joka oli tavannut puolisonsa huorinteossa, oli vapaa menemään uuteen avioliittoon. Mutta jos henkilöt, jostain muusta syystä avioeron otettuaan menivät toisiin naimisiin entisen puolison vielä eläessä, niin ensimäinen avioliitto oli siitä huolimatta voimassa, toinen oli huoruutta. Tuskin kahdeksaa päivää sitten hän oli puolisonsa täydellä suostumuksella kirjoittanut tämän. Ja juuri senvuoksi, että tuo tapaus Kallemin ja Ragni Kulen välillä oli hänellä vielä niin tuoreessa muistossa, hän oli kirjoittanut, että kerran oli sairaan miehen vaimo väsynyt siihen asemaan, jonka Jumala oli hänelle valinnut ja salaa antautunut rakkaussuhteisiin toisen kanssa, mutta heti kun se tuli ilmi, paennut ja ottanut eron miehestään. Olettakaamme, oli hän siinä lausunut, että sellainen nainen päälle päätteeksi meni naimisiin sen kanssa, joka oli auttanut häntä pettämään miestään. Kuka voi sanoa sellaista avioliittoa muuksi kuin jatkuvaksi huoruudeksi?

Näin oli hän sanasta sanaan kirjoittanut. Hänen vaimonsa oli täydellisesti samaa mieltä, Josefine vihasi jo edeltäpäin sitä naista, joka oli vietellyt hänen veljensä. Tuossa ne olivat nyt kumpikin hänen edessään. Ja nyt oli Ragni hänen veljensä vaimona.

Tämä oli odottamattomin kohtaus, mitä saattoi ajatella. Ja kun he kumpikin olivat olleet niin vakuutettuja siitä, että veli oli parantunut kaikesta kevytmielisyydestä! Oli nyt oppinut mies, häntä oli pyydetty professoriksikin, ja kaikista nuoremmista lääkäreistä ehkä se, johon toverit kiinnittivät suurimpia toiveita.

Tämä oli masentava pettymys. Ja ajatelkaas, että näiden kanssa olisi seurusteltava ja esiteltävä heidät seurapiirille herra ja rouva Kallemina? Sen jälkeen, kun Ole Tuft oli nimellään varustetussa artikkelissa julistanut heidän yhteiselämänsä huoruudeksi?

Tietysti oli Kallem sen lukenut, hän kun niin uutteraan seurasi Norjan nykyisiä oloja, että oli lukenut Johnsonin jumaluusopinkin, … tietysti hän oli ennen kaikkea seurannut sanomalehtiä? Hän oli sen lukenut ja se selittikin nyt kaikki! Ragni seisoi siinä eikä tiennyt, minne mennä, painautui vain lähemmäksi miestään. Ja Kallem —? Hänen oikea kätensä oli vaimonsa vyötäisillä, kuin tahtoisi hän siten lausua hänelle tunnustuksensa. Oikealla kädellään piti Ragni itsepintaisesti päivänvarjoaan ylhäällä, jotta se peittäisi hänen kasvojaan, mutta sekään ei ajanpitkään käynyt päinsä, nenäliina oli otettava esille ja kun ei hänellä itsellään ollut, otti hän salaa Kallemilta.

Pappi sanoi koneellisesti: "Eikö mennä sisälle?" Hänen tahtonsa tapahtui. Hän näytteli heille koko huoneuston sillä aikaa kun Josefine laitteli virvokkeita. Puutarhan puolella olevasta kansliasta he menivät suureen perhehuoneeseen, sieltä ruokasaliin, sieltä kartanon pohjoispuolella olevaan, erityisellä kuistilla varustettuun kyökkiin. Samalla puolella oli ruokahuone ja vierastupa seinätysten pastorin kanslian kanssa, sen ulkopuolella oli parveke, joka vastasi pääsivustan toisessa päässä olevaa kuistia. Yläkerrassa oli useita makuuhuoneita y.m. Tämä kiertokulku kesti tuskin viittä minuuttia. Pappi puheli vain sellaista, mikä oli välttämätöntä, Kallem taas lausui pisteliäitä huomautuksiaan, sillä hän näki kaikista merkeistä, että pappi nukkui nykyisin vierastuvassa ja Josefine pojan kanssa yläkerrassa. Lisäksi hymähteli hän merkilliselle kuuluisien teoloogien valokuvanäyttelylle, joka oli järjestetty suurelle seinälle Lutherin kuvan ympärille. Josefinen tarjoamista virvokkeista hän ei huolinut, jätti hyvästit ja läksi.

Ragni oli seurannut mukana aivankuin näkymättömänä. Nyt lopuksi solahti hänen solakka, hento kätensä langon ja kälyn käden lävitse aivan kuin kärpän häntä kivenkoloon. Silmänsä vilkasivat heihin hätäisinä kuin siipien varjot. Pappi saattoi heitä portaille saakka, Josefine jäi seisomaan suuren ikkunan luo.

Kallem kulki niin nopeasti, että Ragnin täytyi oikein harpata joka kolmannella askeleella. Pappi seisoi ja katseli sitä. Tuo nopea vauhti lisäsi yhä Ragnin mielenliikutusta, niin että, kun he olivat tulleet noin puolitiehen pappilan ja rantakadun välillä, hän pyysi saada seisahtua. Hän purskahti itkuun.

Kallemia hämmästytti Ragnin tunnelaatu, sillä se erosi niin suuresti hänen omastaan. Hän tunsi vain suuttumusta, mutta ymmärsi kohta, että Ragni ehkä itki hänen omituisen käytöksensä johdosta. Hän veti Ragnin lähemmäksi aitaa, ja asettui itse selin sitä vasten: "Olenko minä käyttäytynyt tyhmästi?" — "Sinä olit niin paha, — oh, niin paha, eikä ainoastaan heitä kohtaan, vaan myös minuakin, niin, etupäässä minua kohtaan. Et katsonut minuun, etkä ottanut lainkaan minun läsnäoloani lukuun." — "Mutta, rakkaani, juuri sinun tähtesihän minä —!" — "Niin, mutta mieluummin tahdon minä matkustaa takaisin! Sellaista minä en voi kestää!" Hän heittäytyi Kallemin rintaa vasten. "Mutta, rakas Ragni! Näitkö sinä, millainen oli Josefine?" — "Näin kyllä", vastasi Ragni nostaen päänsä ylös, hattu niskassa ja tukka epäjärjestyksessä: "Hän vielä tappaa minut kerran!" Ja uudelleen painautui hän Kallemia vasten. — "No, no", sanoi Kallem, "hän ei saa tehdä sinulle vähintäkään pahaa. Mutta enkö minä sitten saisi sinua puolustaa?" — Heti oli hän taas pystyssä: "Ei sillä tavoin! Minä en olisi luullut sinua sellaiseksi! Tämä oli niin … niin epähienoa, Edvard", hän pudisti miestään takin kauluksesta. — "Kuules nyt", sanoi Kallem levollisesti, "se, mitä tuo mies on kirjoittanut meistä, se oli epähienoa. Entä Josefinen äänettömyys? Minusta se oli vielä pahempaa kuin koko Ole Tuftin kirjoitus." Tähän ei Ragni vastannut mitään. Hetkisen kuluttua Kallem kuuli hänen lausuvan: "Minä en sovellu tällaiseen." Kallem kumartui hänen päänsä yli, hattu putosi nyt maahan, mutta kumpikaan ei sitä huomannut, Kallem puheli hänelle hiljaa, eihän hänen pitäisi masentua eikä heti paikalla ruveta puhumaan kuolemasta tai paluumatkasta. "Meidän täytyy kestää kaikki rohkeasti, etkö sitä ymmärrä?" — "Kyllä", hänen pörröinen päänsä kohosi taas ylös. "Mutta sinun täytyy muistaa, että minä olen nyt sinun kanssasi, sinä et saa käyttäytyä niinkuin olisit yksinäsi." Ei, sen Kallem kyllä ymmärsi, paha omatunto häntä siitä kylläkin soimasi.

* * * * *

Tällä aikaa seisoi Josefine jälleen tienpuoleisessa huoneessa. Siinä oli yksi ainoa ikkuna, suurempi kuin kaksi tavallista ja hän nojasi nyt päätään yhtä sen poikkipuuta vasten. Pappi seisoi hänen takanaan. Hänen mielestään oli onneton sattuma se, että hän oli kirjoittanut tuon artikkelin "Morgenbladetiin". "Veljesi kertoi olleensa naimisissa jo kuusi vuotta." — Josefine pyörähti ympäri. Mutta hiukan ajateltuaan hän virkkoi ainoastaan: "Lorua!" — ja kääntyi jälleen ikkunaan päin. Pappikin oli sitä mieltä, että se mahtoi olla leikkiä. Ei suinkaan heitä voitu vihkiä, ennenkuin Ragni oli saanut laillisen eron? — "Hän oli niin omituinen", sanoi pappi, — "hän rupesi kävelemään käsillään." Taas käännähti Josefine ja katsoi silmät suurina häneen. "Hän kulki käsillään", vakuutti pappi, "koko kanslian ympäri hän kulki. Ja tahtoi, että minä kulkisin samalla tavoin alttarille. Pilkatessaan Lutheria hän pilkkaa tietysti minuakin." Josefine ei silminnähtävästi toivonut enää tällä hetkellä tästä keskusteltavan, se koski häneen liian kovasti. Pappi vetäytyi takaisin kansliaansa, mutta hän näytti muultakin kuin tyytymättömältä täyttäessään siellä piippuaan.

Josefine oli toivonut niin äärettömän paljon veljensä takaisintulosta ja seurustelusta hänen kanssaan. Hän ei ollut kärsinyt viittaustakaan siihen suuntaan, että kaikki voisi ehkä tapahtua kokonaan toisin kuin hän oli odottanut. Kenties hän oli nyt ansainnutkin sen kärsimyksen, jonka hän nyt sai kestää.

Oliko hän, Ole, sitten käyttäytynyt tänään niinkuin piti? Niin hän itse ainakin luuli. Kunpa hän aina voisi olla yhtä rauhallinen, sillä tähän se ei päättyisi, sen hän kyllä ymmärsi.

Piippu maistui hyvältä ja saarnavihko otettiin esille, — mutta ajatukset tahtoivat pyöriä Josefinen ympärillä. Hän ei uskonut koskaan saavansa avioliitossa sitä rauhaa, jota muut siinä nauttivat. Josefinellä oli tukalat aikakautensa ja tämä viime aika oli ollut perin vaikeaa. Tietysti senvuoksi, että hän ajatteli alinomaa veljeään, jonka piti tuleman.

"No niin!"

"— Vanhurskauttaminen on meissä hetken työ, joka pysyy ijankaikkisesti. Kaikki meidän syntimme pyyhitään pois, Jumalan edessä me olemme yhtä puhtaita ja pyhiä kuin Kristus."

2.

Nuo kaksi, jotka olivat tiellä rauhaa rakentaneet, kulkivat nyt käsikädessä eteenpäin.

Tien ja rantakadun nurkkauksessa seisoi muurari Andersen ylhäällä rakennustelineillä. Hän oli vankka, ruskeapartainen mies, siniset silmälasit nenällä, — kokomies valkeana kalkin pölystä. Nähtyään tuon vaaleapukuisen naisen, joka oli auttanut hänen poikaansa, tulevan käsikädessä silmälasi-herran kanssa, jonka oli äsken nähnyt menevän sinne ylöspäin, hän arvasi, että se oli kai uusi tohtori. Pappihan oli hänen lankonsa, ja sieltä ne nyt olivat tulossa. Andersen lakkasi työstään ja tervehti heitä. Ragni pysäytti miehensä ja sanoi jotain, sen saattoi Andersen huomata. Hän käski loiskajien olemaan hiljaa ja kysyi, mitä rouva oli sanonut. Rouva tahtoi tietää, oliko poika nukkunut. Kyllä tietenkin, mutta he haluaisivat — kernaasti, että tohtori tulisi häntä katsomaan, kun hän heräisi, "sillä kyllä kai tämä on se uusi tohtori?" — "Olipa niinkin." Työmiehet siellä sisällä tulivat heti ikkunaan, samoin pari henkilöä seuraavassakin talossa, eräs ohikulkija pysähtyi ja katsoi heihin, meni edelleen ja kertoi sen kaikille vastaantulijoille. Andersen käytti tilaisuutta hyväkseen ja mainitsi omista kivuloisista silmistään, niitäkin voisi tohtori katsoa sitten myöhemmin. Katsojia ilmestyi avonaisiin ikkunoihin ja kaduille, missä he kulkivat, monet tervehtivätkin. He olivat nuoria ihmisiä, eikä enempää tarvittu, kun he jo unhottivat äskeisen tapahtuman ja heistä tuntui jo siltä kuin voisivat he täällä viihtyä.

Tervehtivien joukossa oli eräs aivan nuori, tuuheatukkainen mies. Hän oli vaaleaverinen, pitkä ja kaunisvartaloinen, hänessä oli jotain hienoa ja kainostelevaa. Kun he katsoivat häneen, punastui hän. "Kas nyt teit sinä valloituksen", kuiskasi Kallem. Samassa tulla köykkysi heidän vastaansa kummallinen mies, pitkä ja kumaraharteinen hän oli, työpaita päällään ja edessään nahkainen esiliina. Tukka oli musta ja pölyä täynnä, kasvot likaiset, vieläpä nokisetkin. Hän kantoi joitain työkaluja hoikkasormisissa käsissään, käsivarret olivat tavattoman pitkät, ne heiluivat kaaressa hänen takanaan, jos ne olisivat hujahtaneet samalla kertaa, olisivat ne tavanneet toisiinsa. Hän kulki paljain päin, lyhyeksi leikattu tukka paljasti koko pään muodon, Otsa ei ollut leveä eikä korkea, mutta tavattoman hyvin muodostunut, kasvot pitkähköt ja poskiluut ulkonevat. Jotain pilkallista välähti hänen jääkylmistä, pienistä silmistään ja yhteen puristetuilta huuliltaan. Nenä oli pieni ja matala ja leuka pitkänlainen. "Mutta katsoppas tuota, Ragni!" kuiskasi Kallem. "Hyi!" vastasi hän. Nyt kulki mies heidän ohitsensa, katsoen tutkivasti heihin. Kallem katsoi taaskin häneen ja kun he olivat sivunneet toisensa, katsoivat he kumpikin taakseen. Eräs vanha vaimo tulla lyyhensi heitä vastaan. "Kuka tuo mies on?" kysyi Kallem. Hän katsahti Kallemiin ja sitten mieheen. "Kukako? Se on Kristen Larssen." — "Onko hän hienotakoja?" — "Mikä?" — "Hienotakoja!" — "On kyllä. Mutta hän on kelloseppä myös — ja pyssyseppä ja vaikka mitä." —

Rantakadun toisella puolen oli aukeata rantaan saakka eikä katua oltu kivitetty. Siellä oli rannassa mätänemässä kaikellaista rojua aivankuin maaseudulla. Koko kaupunki näytti ikäänkuin puolitekoiselta, suuri kartano oli pikku talon vieressä, sitten kivirakennus, sitten puutalo ja kaikki näyttivät kuin kiireessä ja huonoista aineksista tehdyiltä. Talotkaan eivät olleet suorassa linjassa ja kadut olivat ainoastaan siedettävässä kunnossa. Ihmiset, joita he nyt kohtasivat, eivät olleet oikein kaupunkilaisväkeä, eikä liioin enää maalaisiakaan, kauttaaltaan ne olivat "varovaisia ja ystävällisiä" eli kuten Kallem sanoi: — "sellaista keskilajin tavaraa".

Sitten he tulivat torin luo, siitä lähti tie kirkolle, joka seisoi yksinään kummulla, korkeana ja juhlallisena. Täällä he olivat tavanneet Josefinen juuri kun he olivat menossa ylöspäin, sillä tuolla kummulla sijaitsevassa puistossa, kirkon oikealla puolen, oli heidän talonsa ja puutarhansa, täältä he eivät vielä voineet sitä nähdä.

Katu nousi aivan kirkon edustalle ja jatkui edelleen sen molemmin puolitse, oikealle kädelle menevän tien varressa oli heidän talonsa. Lähestyessään kirkkoa he näkivät heidän oman talonsa takaisen puiston ja sairashuonerakennusten kattoja. Vihdoinkin — he astelivat verkalleen ja jännityksessä, virkkamatta sanaakaan — vihdoinkin näkyi tuo suuri puutarha ja heidän talonsa sen keskellä! Se oli sveitsiläiskuosinen puukartano, hiukan liiaksi leveä, ikkunat suuria ja nyt kaikki avoinna. Avokuistista johti portaat hiekoitetulle aukeamalle. Tämän aukeaman vieressä oli kukkatarha ja kauempana vihannestarha, sivustoilla ja alempana kaupungin puolella suuri hedelmäpuutarha. Molemmat omistajat näkivät sen samalla hetkellä. Täällä se siis oli! Kuusi pitkää vuotta he olivat kumpikin puolellaan työskennelleet sen saavuttamiseksi, unelmoineet sitä monenlaiseksi, mutta ei tällaiseksi, sijoittaneet sen jos jonnekin, vaan ei suinkaan tänne. Kaikki unelmat saivat siirtyä nyt tämän tieltä, jonka he nyt näkivät edessään! Kumpikin kääntyi katsomaan maiseman avaruutta ja loistoa, sitten he hymyilivät toisilleen. Kummallista, ettei juuri tällä hetkellä näkynyt niin ihmistä, ei kuulunut niin vähintäkään ääntä, joka olisi muistuttanut mitään läheltä tai kaukaa. Vain he ja heidän kotinsa! Toinen näki kaiken sen, mitä toinenkin, ja oli näkevinään sen vielä selvemmin siksi että toinenkin sen näki. Ragni otti kätensä Kallemin käsivarrelta, meni aidan luo (se oli katajista tehty), kumartui sen välitse ottaakseen muutamia heinänkorsia ja ruohoja, nämä kädessään hän tuli takaisin ja kiinnitti ne Kallemin rintaan. Kallem näki kauempana muutamia vuokkoja, meni sinne, poimi niitä ja toi ne Ragnille. Ragni otti ne ja keräsi lisää. Kun niitä oli paljon yhdessä, näytti se kauniilta.

Talon seinustalla ja pihamaalla oli laatikoita, saapuneita huonekaluja, olkia, sahajauhoja, mattoja. Ragnin suuri flyygeli oli juuri otettu ulos laatikosta ja jalat väännetty kiinni, mutta ei niin ihmistä näkyvissä.

Tuolla oli suuri kyyhkyslakka. "Ajatteles, jos sieltä nyt lentäisi ulos kyyhkysiä! Meillä täytyy olla kyyhkysiä!" — "Ei, mutta ajatteles, jos nyt koira juoksisi meitä vastaan! Koira meidän täytyy hankkia!" — Tällä puolen ei ollut porttia, se oli vasta tuolla puiston ja puutarhan välisen tien varrella. He seisahtuivat tässä ja kääntyivät vielä kerran katsomaan avarata maisemaa. Kentiespä maan rikkaimmassa, valoisimmassa ja iloisimmassa seudussa oli heidän oma kotinsa, kompassin keskus. Ragni kurkotti katsomaan näkyisikö pappila tänne. Ei vähintäkään siitä! Kallem arvasi, mitä Ragnin katse haeskeli, ja hän hymyili. Avonaisten ikkunain kautta kuului työmiesten ääniä huoneista, nyt kuuluivat ne menevän avokuistin portaista meluten ja nauraen, tuolta ne tulivat ja menivät suoraan flyygeliä kohti, huomaamatta noita kahta, jotka kunnaalla seisoivat. Ne lorusivat, koettelivat ja siinä puuhaillessaan melusivat tarpeettomasti niinkuin ainakin outoa työtä tehdessä. Sitten ne kulettivat flyygelin avokuistiin ja heidän askeleensa kuuluivat jälleen sen portailta. Kallem ja Ragni katsahtivat puistoon, siellä oli korkeita, kauniita puita ja runkojen välitse näkyi sairashuone, korkealle kivijalalle rakennettu suuri puurakennus, jossa oli pieniruutuiset ikkunat. Sitten he astuivat portista puutarhaan ja kohti omaa kotiaan.

He kohtasivat ensin pienen ulkorakennuksen, muuten oli talo aivan erillään muista.

Hedelmäpuut olivat juuri täydessä kukassa, niin että mahtoi siellä kaunista olla. Entäs kukkatarha! Ragnilla ei ollut aavistustakaan siitä, että tämä kuntoon laitettu kukkatarha oli Josefinen työtä, hän iloitsi mielessään siitä, että pääsi itse sitä hoitamaan. Talo oli maalauksen tarpeessa, toinen väri sillä täytyi ollakin kuin tuo kehno keltainen. Heidän talonsa, heidän oma kotinsa! Kallem polki kolmasti jalallaan maata, se oli nyt hänen omaansa. Hän tahtoi heti mennä sisälle, ei, mutta Ragni tahtoi kiiruhtaa ennemmin, ja he juoksivat kuistin portaita ylös. Talo oli pituuteensa ja leveyteensä nähden matalanlainen, katto ulottui pitkälle seinästä ja näytti raskaalta. Mutta se oli hyvä.

Myöskin avokuisti oli epäsuhteellinen, mutta se oli avara ja portaat mukavat.

He astuivat portaita ylös käsikädessä, mutta tässä heitä kohtasi pettymys, lasiovi ei ollutkaan keskellä seinää, vaan aivan salin etelänurkassa. Pian he kuitenkin huomasivat, ettei toisin voinut olla, avokuistin piti olla keskikohdalla taloa, oikealla oli nimittäin vielä kaksi huonetta salin vieressä. Miehet, jotka olivat kantaneet flyygelin sisään, tulivat kaikki heitä vastaan ja ymmärsivät heti, keitä he olivat ja kun Ragni katsoi heihin, otti ensin yksi ja sitten kaikki muut hatun päästään. Kallem tervehti heitä, Ragni vetäytyi syrjään flyygelin luo, joka oli keskellä lattiaa, otti esille avaimen ja aukasi sen, ikäänkuin olisi sitä nyt juuri koeteltava. Eikä hän voinut olla koettamatta, oliko se pysynyt vireessä. Hansikkaat kädessä alkoi hän soittaa Longfellowin "Sweet home'a". Tämän kodin ylistyshymnin ensi sävelten kaikuessa otti Kallem hatun päästään. Toiset tämän nähtyään luulivat, että se oli virsi ja seurasivat esimerkkiä.

Ragni seisoi selin oveen, eikä siis nähnyt, että kaksi henkilöä tuli oikealta puolen. Toinen oli pyöreänaamainen, sileäkasvoinen mies, toinen taas pieni eukko, joka tahtoi kurkistaa ja tehdä sen samalla niin, ettei sitä huomattaisi. Mutta nyt avautui myöskin Ragnin vastapäätä oleva ovi ja maalaistyttö tirkisti sieltä sisään, hän oli kuullut tuon kauniin säveleen. Ragni ymmärsi paikalla, että se oli heidän palvelustyttönsä, joka tuli kyökistä, ja hän meni tyttöä vastaan. "Oletko sinä Sigrid?" — Kyllä niinkin. — "Ja me taas olemme tohtorin väkeä." — "Minä arvaan sen", sanoi tyttö ja tuli saliin. Hän oli sievä ja hauskannäköinen tyttö. "Ensi kertaako sinä nyt olet vieraassa palveluksessa?" kysyi Kallem. — Aivan niin, ensi kertaa hän oli. — "Ja ensi kertaa mekin alotamme omaa taloutta", sanoi Kallem, "siitäpä tulee hauskaa!" Ragni meni tytön mukana kyökkiin, siellä näki hän heidän uuden pöytäkalustonsa, joka oli juuri otettu ulos laatikoista ja pesty puhtaaksi. Enempää ei Ragni voinut katsella, hän meni ulos käytävään ja nousi portaita ylös saadakseen hetken olla yksin. Aivan hänen edessään oli heidän makuuhuoneensa ovi auki, hän meni sinne ja sieltä avokuistin yläpuolella olevalle parvekkeelle. Millä oli hän näin suuren onnen ansainnut? Mitä olivat hänen työnsä ja kaipauksensa siihen verraten, mitä täällä, hänen rikkaan miehensä kodissa, oli häntä varten valmiina? Mutta kesken tätä suurta, ansaitsematonta onnea hän tunsi tuskaista pelkoa. Täältäkin katseli hän pohjoista kohti — näkyisikö pappila tänne? Ei, se ei näkynyt.

Josefinellä oli kaunaa häntä vastaan, hän oli huomannut sen kohta. Ja vaikkapa veljen mielestä se olikin paha, — rakasti hän kuitenkin sisartaan. Niin, Josefinessä oli jotain, josta Kallem piti tavattomasti, Ragni ei koskaan sellaisissa asioissa erehtynyt.

Kallem kulki huoneesta huoneesen siellä alhaalla. Nuo kaksi ovessaseisojaa olivat vetäytyneet takaisin ja miehet olivat ryhtyneet työhönsä. Sali oli suuri, ikkunoita oli sekä kirkolle että puutarhaan päin, mutta kirkonpuoleiset hän ehdottaisi tukittaviksi. Seinät olivat vaaleanharmaat, vaaleansinisessä laipiossa oli kultatähtiä, värit näyttivät jo vanhoilta, lattia vain oli vasta maalattu, sekin vaaleanharmaaksi. Tuolla vasemmalla olevaa huonetta laitettiin vielä. Johan nyt jotakin, eikö täällä vieläkään ole valmista! Eikö seuraavakaan huone ollut vielä kunnossa! Vain kaksi henkilöä oli siellä työssä, mies ja vaimo, jotka äsken olivat olleet siinä ovella. "Päivää!" tervehti Kallem. "Päivää!" vastasi pyöreänaama tanskalaisella murteella. Kallem meni lähemmäksi pöytää, jonka ääressä mies seisoi leikkelemässä seinäverhoja, vaimo pysyttelihe hänen kupeellaan, nyt vetäytyi hän miehen taakse. "Onko tämä teidän vaimonne?" — "Onhan se, hän on myös mulla sällinä, sekä sällinä että vaimona." Eukontypykkä hänen takanaan hihitteli, mutta melkein kuulumattomasti. Miehen ulkonevissa, pyöreissä silmissä välähteli veitikkamaisuutta. "Minä luulin, että kaikki olisi täällä jo valmista." — "Esteitäkin sattuu työntekijälle, herra tohtori." Vaimo nauroi täyttä kurkkua, mutta se kuului kuin vaatenyytin sisästä. "Onko vaimonnekin tanskalainen?" — "Ei, hän on norjalainen, mutta kyllä me silti sovimme." Vaimo kumartui yhä alemmaksi, aina vain nauraa hihittäen.

Huone, jossa he nyt olivat, oli soikea. Kallem huomasi kohta, että tämä oli varmaankin ruokasali, mutta luultavasti myöskin sairaiden odotushuone. Tuo seuraava huone, jonka ikkunat olivat pihalle ja kaakkoon päin, oli luonnollisesti hänen työhuoneensa. Siellä hän ottaisi vastaan, silloin kun ei olisi sairashuoneella. Hän ei mennyt sinne, vaan läksi ruokasalista eteiseen. Täältä meni ovi oikealle kyökkiin. Kyökin pöydällä hän näki kasan baierilaisia olutpulloja, sekä tyhjiä että täysinäisiä. "Kenen pulloja nuo ovat?" — "Satulamaakarin". — "Verhoilijan kai tarkoitatte?" — Nyt käsitti Kallem, minkälaisia "esteitä" täällä oli ollut ja että mies oli tällä hetkellä humalassa ja eukko vielä enemmän. Siksipä ne miehet viipyivätkin niin kauan sisällä, ennenkuin tulivat flyygeliä noutamaan, niille oli tarjottu olutta. "Olkaa hyvä ja käskekää se tanskalainen tänne!" Palvelustyttö lähti paikalla, ja kohta tulikin tuo pyöreänaama sata pirua silmissä kyökkiin ja hänen takanaan vaimo kurkaillen väliin yhdeltä väliin toiselta puolen.

"Nuo pullot tuossa ovat teidän?" — "No kuinka sen ottaa." — "Onko teitä useampia porukassa?" — "Kyllä, niitä juomassa kylläkin." — "Mutta te olette ne ostanut?" — "Niin, oluen kyllä, mutta en pulloja, ne ovat vietävät takaisin". Vaimo kuului tirskuvan.

"Saanko luvan kysyä nimeänne?" — "Sören Pedersen, totisesti se on minun nimeni". — "Kuulkaa nyt, Sören Pedersen, saanko minä ostaa nuo pullot teiltä?" — "Oluen kai tarkoitatte?" — "Niin, oluen." — "Hyvin kernaasti!" — "No, sitten on meillä yötä varten jotakin juotavaa, sillä meidän täytyy ensi yönä tehdä työtä, huomeneksi on saatava kaikki valmiiksi. Me autamme mukana. Suostutteko siihen?" — "Kun tohtori niin käskee." — "Sitten kai syötte illallista meidän kanssamme?"

Nyt hyppäsi Kallem kolmella neljällä harppauksella portaita myöten yläkertaan. Ragni seisoi auringon paisteessa parvekkeella. Hän kääntyi miestään kohden. Kallem kysyi oliko hän jo rukoillut ruokarukouksensa. Kyllä, nyt oli hän sen lopettanut.

Myöskin Kallem jäi hetkeksi parvekkeelle katselemaan tuota pientä saarenpoikasta, joka leikitteli äitinsä vieressä, tänne se näkyi — ja näkyipä tänne koko lahdelma, jossa hienot vihurit puhaltelivat, ja tunturit tuolla juhlallisessa kaukaisuudessa. Hän katsahti tuonne oikealle, jossa pastorin asunto sijaitsi, Ragni huomasi sen. "Eihän ne sentään, piru vieköön, voi meitä kohdella niinkuin emme olisi naimisissa? Vai mitä? Onpa se hauskaa nähdä!"

Ragni veti hänet sisään ja osotti seinän väriä heidän makuuhuoneessaan, se oli aivan hänen toivonsa mukaan, maalattu öljyvärillä himmeänvalkeaksi. Kaikki tulisi olemaan valkoista täällä ylhäällä, kaikki paitsi ikkunan uutimet ja verhot, jotka riippuivat laipiosta verhoten molempia sänkyjä, ja samoin ne, jotka olivat oven ja parveke-ikkunain edessä. Ne olivat väriltään siniset ja soveltuivat hyvin yhteen sängyissä ja muissa huonekaluissa olevien koristeiden kanssa. Nyt tuli Ragni puheliaaksi, mutta Kallemin täytyi lähteä katsomaan sairashuonetta ja Ragni tahtoi mukaan.

Kun he seisahtuivat puistossa katselemaan, huomasi Kallem, että muutamia vanhoja, kauniita puita, jotka olivat liian tiheässä sairashuoneen edustalla, täytyisi hakata pois. Niiden paikalle hän kuvitteli suurta kenttää suihkulähteineen ja siitä lähtemään teitä eri haaroille puistoon. Sairashuone oli kaksikerroksinen, keltaiseksi maalattu puurakennus, ikkunat siinä olivat tavattoman suuret, mutta pieniruutuiset. Tiilistä tehdyssä kivijalkakerroksessa oli asuntoja palvelusväelle ja taloudenhoitajalle, ne olivat hauskannäköisiä, uutimet ja kukkia oli ikkunoissa. Portti oli talon vasemmalla puolen, suurta pihamaata ympäröi tiheä, korkea aita. Kallem oli iloissaan siitä, että vaahterapuita oli istutettu pitkin aidan vierustaa, hän tiesi, että parin viikon päästä täällä olisi ameriikkalaisia telttoja sairaille kesäajaksi.

Portti oli auki eikä minkäänlaista portinvartijaa näkynyt. Vartijan ikkunalla oli jumalisia kirjoja ja vihkosia myytäväksi. Portilla ei näkynyt mitään ilmoitusta, milloin sairaita saisi käydä tapaamassa. Portinvartijan he tapasivat sitten pihalla, hän oli vanhanpuoleinen mies, katseensa vakava ja tutkiva, hän käytti silmälaseja, mutta katsoi niiden ylitse ja otti ne pois, kun huomasi, keitä tulijat olivat. "Oletteko se uusi tohtori?" — "Kyllä." Silloin otti hän hatun päästään: "tervetuloa!" Sairas, jonka kanssa hän oli keskustellut, läksi menemään edemmäksi, hän oli kalpea ja piti paksua villahuivia kaulassaan nyt kesäisenä päivänä, pysyttelihe kauempana eikä tervehtinyt. Portinvartija seurasi heitä.

Rakennuksessa oli huone toisensa vieressä molemmin puolin valoisaa käytävää, puistonpuoleiset olivat suuria, pihanpuoleiset pieniä, samalla tavoin kummassakin kerroksessa. Portinvartija ei ollut ainoastaan portinvartija, hän oli samalla taloudenhoitaja ja vanhin vahtimestari, tämän virkansa nojalla hän esitteli muun palveluskunnan, sitä mukaa kuin niitä tavattiin. Kunnon väkeä kaikki, sekä miehet että naiset, joukossa myös kaksi perin ystävällistä hoitajatarta. Ensi työkseen tahtoisi Kallem poistaa rakennuksesta nuo vanhat lavantautisten huoneet ja rakennuttaa talveksi erityisen sivurakennuksen heitä varten. Leikkaussali oli hyvin valoisa, mutta sen lattia oli heti uudestaan vahattava. Ilmanvaihtolaitos oli kerrassaan kehno. Mutta näitä ja useita pienempiä puutteellisuuksia lukuunottamatta — kuten esim. nuo pieniruutuiset ikkunat — sairashuone oli mainion hyvä, huoneet korkeita, käytävät tilavia, kokonaisuudessaan teki se iloisen vaikutuksen ja Kallem oli siitä hyvillään.

Vuodenaikaan nähden sairaita oli jotensakin paljon. Hänen erikoisalaansa, keuhkotautia, edusti kolme henkilöä, kaksi poikaa ja yksi kymmenvuotias tyttö, laihoja ja kalpeita raukkoja. Hän iloitsi jo siitä, että saisi heidät pian muuttaa ameriikkalaisiin teltteihinsä. Sairashuoneen entinen omistaja, vanha tohtori Kule — Ragnin entisen miehen setä — oli kuollut, Kallem oli sen ostanut hyvin huokealla, koska sillä hetkellä ei muitakaan halukkaita ostajia ilmaantunut. Täällä hänellä oli nyt valta järjestää kaikki mielensä mukaan ja hänellä olikin suuria tuumia. Hallitus antoi avustusta, komitea, johon kuului piirilääkäri ja eräs toinen, piti laitosta silmällä, mutta hän oli kuitenkin oma herransa. Tämä ensi käynti siellä ilahutti sekä Ragnia että häntä itseään. He tulivat kotiin hyvällä tuulella, mutta hirveän nälkäisinä, söivät kyökissä iltasensa ja joivat lasin viiniä ja vielä toisen lasin sen kunniaksi, että saivat ensi kerran syödä omassa kodissaan.

Salissa oli kaikki sikin sokin, mutta sentään meni Ragni pianon ääreen. Hän oli yritellyt tehdä käännöksiä vieraskielisestä kirjallisuudesta, — jota hän viiden, kuuden vuoden ajalla oli saanut omanaan pitää —, ja varsinkin runoja hän oli kääntänyt. Hiukan lämpimänä viinin vaikutuksesta ja hiukan kainostellen hän alkoi soittaa, — pyysi, ettei Kallem seisoisi häntä vastapäätä, — ja säestäen sointuvasti hän heikolla äänellään pikemmin lausui kuin lauloi:

Maja meidän on tää! Ilo taas elohon meissä nouseva on, — sävel uus' helähtää! Aina muistossa säilyen, kodin-ilmassa häilyen valovirroissa päilyen se onnemme luo.

Ja mun sieluni saa sun luonasi uutta nähdä ihanuutta, — surut kaikk' katoaa. Ja riemun ja turman mä mieleesi liehdon, mutt' sydämesi kiehdon mä hetkellä hurman leikkihin lemmen.

3.

Aamulla he heräsivät kajahtelevaan kuminaan. Päästyään täysin hereille he huomasivat, että se tuli kirkonkelloista, jotka kutsuivat jumalanpalvelukseen. He olivat nukkuneet kauan, mutta olivathan he työskennelleet ainakin kello kolmeen saakka, ja menneet levolle vasta sitten kun aurinko oli jo hetken ollut ylhäällä.

Tuossa tuokiossa oli Kallem pystyssä ja suoraa päätä hän hyökkäsi viereiseen kylpyhuoneesen ottamaan suihkua, olipa vanhalla lääkärillä ollut senverran mieltä päässä! Tuskin vielä puoliksi pukeutuneena hän riensi ulos parvekkeelle ihailemaan avarata näköalaa. Hän huusi Ragnille, että hänkin juoksisi ottamaan suihkukylpyä ja tulisi sitten tänne katsomaan. Mutta edellisenä päivänä oli Ragni saanut tuntea, miten hirvittävää oli kylmä vesi ja siksipä hän nyt lepäsi sängyssään ja tuumiskeli, laiskottelisiko vai rohkaisisiko luontonsa. Hän päätti laiskotella ja kohta seisoikin hän aistikkaassa aamupuvussaan Kallemin rinnalla. Mutta vaikka hän kuinka viattomasti olisi katsellut miestään ja kuinka innokkaasti ylistellyt kaunista näköalaa, — niin ei sittenkään hänen miehensä unohtanut suihkukylpyä. Ragni oli edellisenä päivänä juhlallisesti luvannut ottavansa suihkua säännöllisesti heti seuraavasta aamusta alkaen. Hän kun oli niin herkkä vilustumaan, täytyisi hänen tehdä sitä joka päivä, ja varsinkin täällä, jossa kylmä ja lämmin alituiseen vaihtelevat. Siis —! Ragni pani liikkeelle hellimmän hyväilytaitonsa ja koetti kääntää koko jutun leikiksi, — mutta hänen miehensä viittasi suihkua kohti, tahtoisiko hän syödä sanansa? Jos hän rikkoisi nyt lupauksensa, rikkoisi hän sen usein vastedeskin. Ragni suuteli miestään, ja sanoi, että Edvard oli paha, Edvard suuteli häntä ja sanoi, että Ragni oli suloinen, mutta se suihku! Silloin Ragni hyppäsi sisään, riisui aamupuvun yltään ikäänkuin lähteäkseen suihkukylpyyn, mutta ykskaks hän olikin sängyssään. Kun Edvard tuli sisään, veti Ragni peitettä korviinsa, mutta empimättä otti Edvard peitteen sisällyksineen ja kantoi sitä ovea kohti, silloin rupesi Ragni niin liikuttavasti rukoilemaan ja niin säikähtyneellä äänellä, että Edvardin täytyi viedä hänet takaisin. Ragni kietaisi kätensä hänen kaulalleen ja veti hänet sänkyyn, Ragni suuteli häntä ja kuiskasi jotain hänen korvaansa, ja silloin hänen lämpimän ruumiinsa ääressä unohtuivat johdonmukaisuuden säännöt.

Kirkonkellot soivat yhäti, ohitse kulki ajajia, poispäin kaupungista. Niitä kulki toinen toisensa perästä. Ovi oli avoinna, joka kerran kun kellojen kolmea lyöntiä seurasi hiljaisuus, kuului kärpästen surinaa huoneesta ja lintujen viserrystä ulkoa. Silloin he kuulivat myöskin pienen laivan kohinaa lahdelta, he olivat nähneet sen tulevan selän toiselta puolen, varmaankin siinä oli huviretkeläisiä. Jossain taisi olla juhlat, koska noin väkeä virtaili.

Hieno tuulenhenki kävi lounaasta, ja joka tuulahduksella virtasi huoneesen suloinen tuoksu metsistä ja pelloilta. Kumahtelujen välillä kuului kuiskauksia ja hyväilyjä; ilma oli huumaavaa.

Jonkun ajan kuluttua he seisoivat jälleen ulkona parvekkeella ja katselivat kirkkoon menevätä kansaa. Mutta yhä ajoi ihmisiä, vaunut kukkuranaan, kirkon ohitse ja siitä vielä eteenpäin. Laiva oli tullut aivan lähelle, nyt kuului junankin vihellys. Heidän katseensa kiintyi kahteen pääskyseen, jotka silminnähtävästi leikkivät varjonsa kanssa avokuistin edustalla. Ne lentelivät toistensa ylitse ja sivuitse ja varjot hietikolla tekivät samoja liikkeitä, linnut sujahtivat alas niiden luo ja vilahtivat jälleen ylemmäs, ja kun ne olivat kohonneet liiaksi korkealle, hävisivät varjot, mutta ne laskeutuivat uudelleen maanperään ja löysivät varjonsa jälleen. Ragni kuiskasi, että ensi vuodeksi he laittaisivat niille pesänalustoja.

Pukeuduttuaan he menivät alakertaan aamiaiselle. Sören Pedersen vaimoineen oli jo aikoja sitten tullut, he olivat jo syöneet aamiaisensa ja työskentelivät nyt ahkerasti.

Nyt he saivat kuulla, että kaikki, jotka kynnelle kykenivät, olivat nyt menossa naapuripitäjään, sen johdosta, että pastori Meek siellä vietti viisikymmen-vuotisjuhlaansa ja piti jäähyväissaarnaansa. Kaiken aamua oli mennyt jalkamiehiä, nyt tuli hevosella-kulkijoita, ja höyrylaiva toi täyden lastin ihmisiä selän toiselta puolen. Meek oli ollut viisikymmentä vuotta virassaan, — hän oli "hirveän hyvä mies".

Kallem ja Ragni söivät suuressa salissa, mutta kesken aamiaista koputettiin ovelle ja sisään astui vanhahko ja laiha, silmälasia käyttävä mies hymyilevänä ja kohteliaana. Se oli tohtori Kent, sama, joka tähän aikaan hoiti sairashuonetta, sieltä hän tuli nytkin. He nousivat kumpikin häntä tervehtimään. Hänen äänensä oli miellyttävä ja hiljainen, puhuessaan hän hymyili ystävällisesti. Hän istahti hiukan syrjemmälle, toiset jatkoivat syöntiään. Ja hän antoi lyhyitä tietoja "parantolan" sairaista ja yleisestä terveydentilasta paikkakunnalla. Kallem kyseli häneltä yhtä ja toista ja Kent luetteli hänelle ne viranomaiset, joiden luona Kallemin olisi käytävä tervehdyksellä, ja ne puheenjohtajat ja oikeusvirkamiehet, jotka hänen olisi tunnettava. Tohtori Kentin suussa kuuluivat kuivatkin asiat hauskoilta. Kun hänen vaununsa tulivat oven eteen — hänen oli näet mentävä maaseudulle sairasmatkalle —, pyysi Kallem saada lähteä mukaan, mutta Ragni halusi myöskin. Silloin piti heidän lainata suuremmat vaunut ja kohta he kaikki kolme istuivat niissä. Lähtiessä muisti Ragni, että flyygeliä olisi hiukan viritettävä ja hän kysyi Sören Pederseniltä, tuntisiko hän ketään, joka osaisi virittää jotta se kestäisi ainakin jonkun aikaa? Kyllä, Kristen Larssen oli sellainen mies. Kent kertoi, että Larssen oli kasvanut hyvin huonomaineisella paikkakunnalla ja jonkin vähäpätöisen asian vuoksi olivat viranomaisetkin häntä vainonneet, — hän oli muistavinaan sen tapahtuneen siitä syystä, että Larssen oli kutsunut erästä soittokappalettaan "syntien anteeksi annoksi". Kristen Larssen oli keksijä, hänen keksintöään oli eräs nykyisin hyvin yleisessä käytännössä oleva kutomakone ja sitäpaitsi hän oli keksinyt kaikenlaisia työkaluja. Hän oli luonteeltaan kylmä mies, — kylmä kuin rauta pakkasessa. Muita seurakumppania hänellä ei ollut kuin Sören Pedersen ja hänen vaimonsa. Millaisia ne sitten olivat? Heidän entisyyttään ei tohtori Kent tuntenut, vaimo oli täältä Norjan tuntureilta, mies Fyenistä. He olivat kumpikin kelpo työntekijöitä, mutta pian tuli yleiseksi tiedoksi, että he joivat. Siitä tavasta oli pappi koettanut saada heitä luopumaan, hän oli tullut tuntemaan heidät, silloin kun he olivat olleet työssä hänen uudessa talossaan. Merkillistä kyllä, pappi siinä onnistuikin, he eivät ainoastaan lakanneet juomasta, vaan tulipa vielä Sörenistä innokas raittiusmieskin ja lisäksi hyvin jumalinen, raamatunkin osasi hän ulkoa! Hän jutteli usein itse, kuinka hänen suurimpia ilojaan oli se, että Aase kuunteli häntä, ja pienemmissä seuroissa hän luki kokonaisia lukuja ulkoa raamatusta, toisten seuratessa kirjasta. Pappi ilmoitti hänet erääsen raamattukouluun, ja hänen suurin toivonsa olikin päästä sinne, mutta hän tahtoi Aasen mukaansa. Siihen kun ei kuitenkaan suostuttu, jätti hän koko raamattukoulun ja rupesi epäilemään kaikkea.

Sitten kohtasi hän tuon tuhattaiturin, Kristen Larssenin, joka juuri silloin oli asettunut tänne asumaan. Kristen Larssen oli kuullut Sören Pedersenin kyvystä oppia ulkoa ja sen koneiston tahtoi hän saada selville. Mutta minkäänlaista koneistoa hän ei Sörenin päästä löytänyt, kaikki oli vain jumalan armolahjaa, sillä eihän jumalalle ole mikään mahdotonta.