Tämä vastavallankumouksellisten pörssikeinottelijain sotasuunnitelma ei ollut niinkään ihmeellinen kuin miltä se alussa saattoi näyttää. Tällaiset ihmiset pyrkivät aina liittoutumaan niiden kanssa, jotka kulloinkin olivat vallassa, ja kansansuosionsa, kynänsä ja luonteensa vuoksi oli Marat peloittava voima. Girondistien valta oli lopussa; dantonilaisten leirin oli myrsky myös lyönyt hajalle, eivätkä he enää olleet hallituksessa. Robespierre, kansan epäjumala, oli tuskallisen rehellinen, epäileväinen, eikä päästänyt ketään lähelleen. Oli tärkeätä saada Marat verkkoihin, virittää hänet hyväntahtoiseksi sen päivän varalle, jolloin hänestä tulisi diktaattori; ja kaikki merkit viittasivat siihen suuntaan, että hänestä todella oli tuleva sellainen: hänen kansansuosionsa, hänen kunnianhimonsa, hänen taipumuksensa turvautua mahtikeinoihin. Ja kentiespä vielä, kaiken lopuksi, Marat palauttaisi järjestyksen, vakiinnuttaisi raha-asiat ja yleisen hyvinvoinnin. Useasti hän oli jo noussut niitä hurmahenkiä vastaan, jotka isänmaallisuudessaan menivät häntä itseään pitemmälle; nyt hän oli jonkin aikaa vastustanut demagogeja melkein yhtä paljon kuin maltillisia. Ensin yllytettyään kansaa hirttämään tavarainkeinottelijat omiin ryöstettyihin puoteihinsa kehoitti hän nyt kansalaisia levollisuuteen ja varovaisuuteen, hän oli muuttumaisillaan hallituskelpoiseksi mieheksi.
Huolimatta eräistä huhuista, joita levitettiin hänestä niinkuin kaikista muistakin vallankumousmiehistä, eivät nämä kullankalastelijat uskoneet voivansa häntä lahjoa, mutta he tiesivät hänet turhamaiseksi ja herkkäuskoiseksi. He toivoivat voittavansa hänet imarteluilla ja etenkin eräänlaisella alentuvalla tuttavallisuudella, jota he puolestaan pitivät kaiken imartelun huippuna. He suunnittelevat voivansa hänen avullaan huokua kylmää ja kuumaa kaikkien niiden arvopaperien yli, joita he tahtoivat ostaa ja myydä, ja saada hänet palvelemaan heidän etujaan luullessaan valvovansa vain valtion parasta.
Ollen luonteeltaan oikea parittaja, vaikkakin vielä rakkaus-iässä, naiskansalainen Rochemaure oli ottanut tehtäväkseen välittää lainsäätäjäsanomalehtimiehen ja pankkiirin tuttavuuden, ja lennokkaassa mielikuvituksessaan hän oli jo näkevinään tuon kellarikerrosten miehen, kädet vielä syyskuun verestä punaisina, palvelemassa rahamiesten puoluetta, jonka kätyri hän oli. Niin, Marat'n herkkyys ja avomielisyys oli syöksevä hänet keskelle rahavehkeilyjä, juuri tuohon keinottelijain, tavaranvaihtajain, hankkijain, ulkomaalaisten vakoilijain, pelipankin pitäjäin ja kevytmielisten hienohelmain maailmaan, jota naiskansalainen Rochemaure niin suuresti rakasti.
Hän piti tiukasti kiinni siitä, että kansalainen Gamelinin oli saatettava hänet Kansan ystävän luo, joka asui verraten lähellä Rue des Cordeliers'lla, kirkon vieressä. Vähän vastusteltuaan maalari vihdoin suostui naiskansalaisen pyyntöön.
Rakuuna Henry, jota he pyysivät tulemaan mukaan, kieltäytyi, esittäen syyksi sen, että hän tahtoi säilyttää vapautensa yksin kansalainen Marat'nkin suhteen, joka epäilemättä oli tehnyt tasavallalle palveluksia, mutta joka tätä nykyä oli heikontumaan päin: eikö hän ollut sanomalehdessään kehoittanut Pariisin väestöä maltillisuuteen?
Ja nuori Henry surkutteli sointuvalla, pitkäin huokausten säestämällä äänellään tuota tasavaltaa, jonka pettivät kaikki, joihin se oli pannut toivonsa: Danton, joka ei hyväksynyt rikkaiden verotusta, Robespierre, joka vastusti piirineuvostojen muuttamista pysyviksi laitoksiksi, Marat, jonka arkamieliset neuvot laimensivat kansalaisten innostusta.
— Oi, huudahti hän, — kuinka nuo miehet tuntuvat heikoilta Leclerc'iin ja Jacques Roux'hun verrattuina!… Roux! Leclerc! Te olette oikeita kansan ystäviä!
Gamelin ei kuullut tätä puhetta, joka varmasti olisi harmittanut häntä: hän oli mennyt viereiseen huoneeseen muuttaakseen ylleen sinisen takkinsa.
— Te voitte olla ylpeä pojastanne, sanoi naiskansalainen Rochemaure äiti Gamelinille. — Hän on suuri sekä lahjojensa että luonteensa puolesta.
Naiskansalainen Gamelin antoi vastaukseksi hyvän mainesanan pojastaan eksymättä kuitenkaan kerskailuun niin ylhäisen naisen edessä, sillä hän oli oppinut lapsuudessaan, että pienien ensimmäinen velvollisuus on nöyryys suuria kohtaan. Hänellä oli taipumusta valittelemiseen, sillä hänellä oli siihen yllin kyllin aihetta ja valittelut ikäänkuin helpottivat vaivoja. Hän puhui mielellään onnettomuuksistaan niille, joiden hän luuli voivan auttaa, ja rouva de Rochemaure näytti hänestä kuuluvan näihin. Niinpä hän nyt käyttäen hyväkseen otollista hetkeä kertoi yhteen hengenvetoon, miten vaikea äidin ja pojan oli tulla toimeen ja miten he molemmat olivat nälkään kuolemaisillaan. Tauluja ei enää mennyt kaupaksi. Vallankumous oli kuin veitsellä leikaten katkaissut kaiken liike-elämän. Elintarpeita oli vaikea saada ja ne olivat mielettömän kalliita…
Ja eukko-pahainen lasketti tämän sanatulvan niin liukkaasti kuin hänen veltot huulensa ja kankea kielensä suinkin antoivat myöten, jotta hän olisi ehtinyt päästä laulunsa loppuun, ennenkuin poika jälleen tuli saapuville, sillä tämän ylpeys ei olisi hyväksynyt sellaisia valitteluja. Hän koetti mahdollisimman lyhyessä ajassa liikuttaa tätä hienoa naista, jota hän piti rikkaana ja vaikutusvaltaisena, ja herättää hänessä mielenkiintoa lapsensa kohtaloon. Ja hän tunsi vaistomaisesti, että Évaristen kauneus tuli hänelle avuksi hellyttämään ylhäisen naisen sydäntä.
Tosiaan näyttäytyikin naiskansalainen Rochemaure erittäin tunteelliseksi: häntä liikuttivat Évaristen ja hänen äitinsä kärsimykset ja hän koetti tuumiskella keinoja niiden lieventämiseksi. Hän oli taivuttava joitakin rikkaita ystäviään ostamaan maalarin tauluja.
— Sillä, sanoi hän hymyillen, — Ranskassa on vielä rahaa, vaikka se on piilossa.
Mikä vielä parempaa: kun taide ei nykyään ollut arvossa, oli hän hankkiva Évaristelle paikan Morhardtin tai Perregaux-veljesten luona tai kirjanpitäjän viran jonkun armeijan hankitsijan luona.
Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että tällainen toimi ei ehkä sittenkään soveltunut Évaristen luontoiselle miehelle; ja hetkisen tuumittuaan hän ilmaisi pienellä eleellä, että nyt oli keksinyt oikean:
— Vallankumoustribunaaliin täytyy vielä nimittää useita valamiehiä.
Valamiehen, tuomarin tehtävä sopii pojallenne. Minä olen paljon
tekemisissä yhteishyvänvaliokunnan jäsenien kanssa; minä tunnen
Robespierre vanhemman; hänen veljensä illastaa hyvin usein luonani.
Minä puhun hänelle. Toimitan niin, että asiasta puhutaan myös
Montanéelle, Dumas'lle, Fouquier'lle.
Liikutettuna ja kiitollisena naiskansalainen painoi äkkiä sormen suulleen: Évariste astui jälleen ateljeehen.
Hän laskeutui naiskansalainen Rochemauren kanssa alas pimeitä portaita, joiden tiilikivin reunustettuja puuaskelmia peitti vuosien vanha lika.
Pont-Neufillä, jolle kerran pronssihevosta kantanut, nyt kansallisvärein liputettu jalusta loi laskevassa auringossa yhä pidentyvän varjon, seisoi joukko kansanmiehiä ja -naisia pikku ryhmissä kuunnellen hiljaisella äänellä puhuvain kansalaisten supatusta. Hämmästyneessä kansanjoukossa vallitsi äänettömyys, jota vain silloin tällöin huokaukset ja suuttumuksen huudahdukset keskeyttivät. Monet lähtivät nopein askelin Rue de Thionvillelle, entiselle Rue Dauphinelle päin; Gamelin, joka myös oli pujottautunut yhteen tuollaiseen ihmisryhmään, sai kuulla, että Marat oli juuri murhattu.
Vähitellen tämä uutinen varmistui ja asiasta saatiin yksityiskohtaisia tietoja: hänet oli murhannut kylpyammeessa eräs nainen, joka oli saapunut Caenista varta vasten suorittamaan tämän murhan.
Toiset luulivat, että hän oli paennut; mutta useimmat sanoivat, että hänet oli vangittu.
Siinä seisoivat nyt kaikki niinkuin lauma ilman paimenta.
He ajattelivat:
"Marat, tuo tunteellinen, inhimillinen, hyväntahtoinen Marat ei ole enää meitä johtamassa, hän, joka ei missään asiassa erehtynyt, joka aavisti edeltäpäin kaikki, joka uskalsi kaikki paljastaa!… Mitä nyt teemme? Mitä meistä nyt tulee? Me olemme kadottaneet neuvonantajamme, puolustajamme, ystävämme."
He tiesivät, miltä taholta tämä isku tuli ja kuka oli ohjannut tämän naisen käsivartta. He huokailivat:
— Marat'n ovat lyöneet kuoliaaksi samat rikolliset kädet, jotka tahtovat meidätkin hävittää maan pinnalta. Hänen murhansa on merkki siitä, että nyt alkaa kaikkien isänmaanystäväin joukkoteurastus.
Kierteli ristiriitaisia kertomuksia tämän traagillisen kuoleman yksityiskohdista ja uhrin viimeisistä sanoista: kyseltiin murhaajasta, josta ei tiedetty muuta, kuin että hän oli nuori nainen ja liittolaispetturien lähettämä. Kynsiään ja hampaitaan näyttäen naiskansalaiset huusivat rikolliselle kuolemantuomiota. Ja pitäen giljotiinia liian lempeänä rangaistuksena he vaativat, että tuo hirviö oli ruoskittava, heitettävä rattaiden alle, revittävä kappaleiksi hevosten välissä, ja keksivät vielä lisäksi uusia kidutustapoja.
Muutamat aseistetut kansalliskaartilaiset raahasivat piirihallitukseen erästä päättäväisen näköistä mieshenkilöä. Hänen vaatteensa olivat riekaleina, ja verivirrat valuivat hänen kalpeilta kasvoiltaan. Hänet oli yllätetty itse teosta hänen lausuessaan, että Marat oli ansainnutkin kohtalonsa kiihottamalla ihmisiä lakkaamatta ryöstämiseen ja murhaamiseen. Ja vain hädin tuskin olivat sotilaat saaneet hänet pelastetuksi kansan raivolta. Häntä osoitettiin sormella murhaajan myötärikolliseksi, ja kuoleman uhkaukset seurasivat häntä koko ajan kintereillä.
Gamelin seisoi paikallaan aivan tuskan murtamana. Kitsaasti esiin pusertuvat kyynelet kuivuivat takaisin hänen hehkuviin silmäteriinsä. Pojan suruun sekaantui lisäksi levottomuus isänmaan kohtalosta ja sydäntäsärkevä sääli kansaa kohtaan.
Hän ajatteli:
"Le Peltier'n, Bourdonin jälkeen Marat!… Siinä näkee isänmaanystävien kohtalon: Mars-kentällä, Pariisissa, Nancyssa, kaikkialla heitä murhataan, kaikki he menevät kohti perikatoaan." Ja hän ajatteli kavaltaja Wimpfeniä, joka vielä tuossa tuonoin kuudenkymmenen tuhannen kuningasmielisen etunenässä marssi Pariisia vastaan ja joka, elleivät urheat isänmaanystävät olisi pysähdyttäneet häntä Vernonissa, olisi hukuttanut vereen ja tuleen tuon sankarillisen ja tuhon omaksi tuomitun kaupungin.
Ja kuinka paljon olikaan vielä olemassa vaaroja, rikollisia suunnitelmia, kavalluksia, jotka Marat'n viisaus ja valppaus yksin olisi voinut saada selville ja tehdä tyhjäksi! Kuka osaisi nyt enää hänen jälkeensä paljastaa Custinen, joka virui joutilaana Caesarin leirissä ja kieltäytyi antamasta apua piiritetylle Valenciennes'ille, tai Bironin, joka tikkua ristiin panematta lojui Basse-Vendéessa jättäen Laumurin viholliselle ja Nantes'in piiritystilaan, tai Dillonin, joka petti isänmaataan Argonnessa?…
Mutta hänen ympärillään kasvoi hetki hetkeltä tuo kaamea huuto ja melu:
— Marat on kuollut! Ylimykset ovat tappaneet hänet!
Kun Gamelin sydän täynnä surua, vihaa ja rakkautta lähti osoittamaan vapaudenmarttyyrille viimeistä kunnioitustaan, niin tuli häntä vastaan vanha, limousinilaispäähineeseen puettu maalaiseukko, joka lähestyi häntä ja kysyi, oliko tuo herra Marat, joka oli murhattu, mahdollisesti kirkkoherra Mara Saint-Pierre-de-Queyroix'sta.
VIII.
Eräänä tyynenä ja kirkkaana iltana, päivää ennen juhlaa käveli Élodie Évaristen käsivarteen nojaten Liiton kentällä. Työmiehet lopettelivat vielä kaikessa kiireessä työtään pystyttäen pylväitä, kuvapatsaita, temppeleitä, vuoria ja alttareita. Jättiläismäisiä vertauskuvia — kansanomainen Herkules, joka heiluttaa nuijaansa, Luonto, joka ravitsee maailmankaikkeutta ehtymättömistä rinnoistaan — nähtiin yht'äkkiä kohoavan tässä nälän ja kauhun riuduttamassa pääkaupungissa, jossa koko ajan kuulosteltiin, eikö jo Meaux'n tieltä päin kuuluisi itävaltalaisten tykkien jyrinää. Vendée korvasi tappionsa Nantes'in edustalla rohkeilla voitoilla. Rautainen ja liekkinen vihan ketju ympäröi tätä suurta vallankumouskaupunkia. Ja kuitenkin se otti vastaan suurenmoisella loistolla, kuten ainakin laajan valtakunnan hallitsijatar, niiden ensimmäisten kokousten edustajat, jotka olivat tunnustaneet uuden hallitusmuodon. Federalismi oli voitettu; yksi, jakamaton tasavalta oli voittava kaikki vihollisensa.
Évariste osoitti kädellään väkirikasta kenttää:
— Täällä juuri 17 p:nä heinäkuuta 91 tuo kurja Bailly ammutti kansaa isänmaan alttarin juurella. Krenatööri Passavant, tuon verilöylyn todistaja, palasi silloin kotiin, repi rikki nuttunsa ja huudahti: "Olen vannonut kuolevani yhdessä vapauden kanssa; sitä ei ole enää: minä kuolen!" Ja hän ampui luodin otsaansa.
Sillä välin tarkastelivat rauhalliset porvarit ja taiteilijat juhlan valmistuksia, ja heidän kasvonsa kuvastivat elämänrakkautta, mutta yhtä synkkää kuin itse elämäkin: suurimmatkin tapahtumat muuttuivat heidän henkisessä näköpiirissään yhtä pieniksi kuin he itsekin ja yhtä mitättömiksi. Jokainen pariskunta käveli siinä kantaen sylissään perillistään tai taluttaen kädestä ja juoksuttaen edellään lapsia, jotka eivät olleet yhtään kauniimpia kuin vanhemmatkaan ja joilla ei näyttänyt olevan edellytyksiä tulla onnellisemmiksikaan, mutta jotka myös kerran puolestaan tulisivat antamaan elämän toisille, ilon ja kauneuden puolesta yhtä keskinkertaisille lapsille. Mutta väliin sukeltautui väkijoukosta myös esiin joku kaunis ja solakka nuori tyttö, joka herätti nuorukaisissa hehkuvia aistikuvitelmia ja vanhuksissa kaipuuta suloiseen nuoruusaikaan.
Sotakoulun kohdalla Évariste näytti Élodielle muutamia egyptiläisiä kuvapatsaita, jotka David oli piirustanut Augustuksen ajalta periytyväin roomalaisten esikuvien mukaan. He kuulivat silloin erään vanhan puuteroidun pariisilaisen huudahtavan:
— Luulisi aivan olevansa Niilin rannoilla! Näinä kolmena viimeisenä päivänä, joina Élodie ei ollut yhtään tavannut ystäväänsä, oli Maalaavassa Amorissa tapahtunut vakavia asioita. Kansalainen Blaise oli ilmiannettu varmuusvaliokunnalle kavalluksista tavaranhankinnassa. Onneksi kuvakauppias oli piirissään tunnettu: Piques-piirin valvontavaliokunta oli yleiselle varmuusvaliokunnalle mennyt takuuseen hänen kansallisesta mielenlaadustaan kokonaan puhdistaen hänet epäluulonalaisuudesta.
Kerrottuaan suuresti liikuttuneena tämän tapahtuman Élodie jatkoi:
— Me olemme nyt taas rauhassa, mutta kovin me säikähdimme. Ei paljon puuttunut, etteivät pistäneet isääni vankeuteen. Jos vaarallista tilaa olisi kestänyt vielä joitakin tunteja kauemmin, olisin tullut pyytämään, että sinä, Évariste, olisit mennyt puhumaan hyvää hänen puolestaan vaikutusvaltaisille ystävillesi.
Évariste ei vastannut. Ja Élodie ei ollenkaan aavistanut, mitä tämän vaikenemisen alla piili.
He kulkivat käsi kädessä pitkin Seinen rantoja. He tunnustivat toisilleen keskinäistä mieltymystään Julien ja Saint Preux'n lauseparsin: tuo hyvä Jean-Jacques lahjoitti heille keinot maalata ja koristaa rakkauttaan.
Kunnallishallitus oli saanut aikaan tuon ihmeen: loihtinut päiväksi ylellisyyden hohteen nälkiintyneen kaupungin ylitse. Invaliditorille pitkin joen rantaa oli järjestetty markkinat: siellä myytiin kojuissa sianmakkaroita ja lihamakkaroita, laakerinlehdillä koristettuja siankinkkuja, Nanterren torttuja, piparkakkuja, ohukaisia, neljän naulan painoisia leipiä, limonadia ja viiniä. Lisäksi oli sellaisia myymälöitä, joissa myytiin isänmaallisia lauluja, kokardeja, kolmivärinauhoja, kukkaroita, messinkiketjuja ja kaikenlaista pientä korurihkamaa. Pysähtyen erään vaatimattoman kultasepän näytekaapin eteen Évariste valitsi sieltä itselleen hopeasormuksen, joka oli somistettu Marat'n liinaankäärittyä päätä esittävällä kohokuvalla. Ja hän pujotti sen Élodien sormeen.
* * * * *
Samana iltana Gamelin meni Rue de l'Arbre-Secille, naiskansalainen Rochemauren luo, joka oli pyytänyt häntä tulemaan tärkeän asian vuoksi. Hän tapasi rouva Rochemauren sänkykamarista, missä tämä makaili keimailevassa kotipuvussa leposohvallaan.
Aivan kuin naiskansalaisen asento, joka ilmaisi hekumallista riutumusta, niin kaikki hänen ympärilläänkin todisti hänen sulouttaan, leikitteleviä elämän tapojaan ja lahjojaan: harppu puoleksiavatun klaveerin vieressä, kitara nojatuolissa, kirjailukehys siihen jännitettyine silkkikankaineen, hiukan hahmoteltu miniatyyrimaalaus pöydällä, papereita, kirjoja, epäjärjestyksessä oleva kirjasto, jossa näkyi ilmeisesti yhtä tiedonjanoisen kuin hyväilynhaluisenkin käden hävityksen jäljet. Hän ojensi kätensä suudeltavaksi ja sanoi:
— Terve teille, kansalainen valamies!… Juuri tänään antoi Robespierre vanhempi minulle teidän puolestanne suosituskirjeen presidentti Hermanille. Kirje oli erittäin hyvin kokoonpantu ja kuului jotenkin tähän tapaan: "Kiinnitän huomiotanne kansalainen Gameliniin, jota on suositeltava sekä lahjojensa että isänmaanrakkautensa puolesta. Katson velvollisuudekseni saattaa tietoonne isäänmaanystävän, jolla on vallankumoukselliset periaatteet ja joka myös järkähtämättä toimii niiden mukaan. Varmastikaan ette laiminlyöne tilaisuutta olla hyödyksi tasavaltalaiselle…" Kiireimmiten vein tämän kirjeen presidentti Hermanille, joka otti minut vastaan erinomaisen kohteliaasti ja heti allekirjoitti nimityksenne. Asia on selvä.
Hetkisen vaitiolon jälkeen sanoi Gamelin:
— Kansalainen, vaikkakaan minulla ei ole edes leipäpalastakaan äidilleni annettavana, niin vannon kunniani kautta, että en ota vastaan valamiehen tehtävää muun vuoksi kuin palvellakseni tasavaltaa ja kostaakseni kaikille sen vihollisille.
Naiskansalaisen mielestä hänen kiitoksensa oli liian kylmä ja hänen kohteliaisuutensa liian ankara. Hän alkoi epäillä Gameliniltä puuttuvan tahdikkaisuutta. Mutta hän rakasti nuoruutta siksi paljon, että hän saattoi antaa sille anteeksi eräänlaisen karuuden. Gamelin oli kaunis: hän tahtoi nähdä hänessä ansioita. "Häntä täytyy vähän sivistää", hän ajatteli. Ja hän kutsui hänet illanviettoihinsa: hänellä oli vastaanotto joka ilta, teatterin jälkeen.
— Te tulette tapaamaan minun luonani henkeviä ja lahjakkaita miehiä: Ellevioun, Talman, kansalainen Vigéen, joka käyttelee loppusointuja aivan erinomaisen taiturimaisesti. Kansalainen François on lukenut meille Pamelansa, jota juuri parhaillaan harjoitellaan Kansallisteatterissa. Sen tyyli on hieno ja puhdas niinkuin kaikki, mikä lähtee kansalainen François'n kynästä. Kappale on vallan liikuttava: se sai meidät kyynelöimään. Nuori naiskansalainen Lange on esittävä Pamélan osaa.
— Luotan aivan teidän arvostelukykyynne, kansalainen, vastasi Gamelin. — Mutta Kansallisteatteri on sangen vähän kansallinen. Ja on ikävää kansalainen François'lle, että hänen teoksensa esitetään noilla samoilla näyttämöpalkeilla, jotka Layan kurja runous on tahrannut. Ei ole vielä joutunut unohduksiin _L'ami des Lois'_n häväistysjuttu.
— Kansalainen Gamelin, Layasta saatte sanoa mitä tahansa: hän ei kuulu ystäviini.
Naiskansalainen Rochemaure ei suinkaan ollut vain pelkästä hyvyydestä käyttänyt vaikutusvaltaansa hankkiakseen Gamelinille noin kadehdittavan aseman: sillä, mitä hän oli tehnyt ja mitä hän mahdollisesti vielä tulisi tekemään tämän hyväksi, hän toivoi kiinnittävänsä Gamelinin lujasti itseensä ja siten takaavansa itselleen tärkeän tuen oikeudessa, jonka kanssa hän kenties jonakin kauniina päivänä tulisi tekemisiin, sillä hän lähetti paljon kirjeitä sekä maaseudulle että ulkomaille, ja sellainen kirjeenvaihto oli siihen aikaan epäluuloa herättävää.
— Käyttekö usein teatterissa, kansalainen Gamelin?
Samassa astui huoneeseen rakuuna Henry, kauniimpana kuin Adonis.
Hänen vyöltään riippui kaksi valtavaa pistoolia.
Hän suuteli kauniin naiskansalaisen kättä, ja tämä sanoi hänelle:
— Täällä on kansalainen Évariste Gamelin, jonka vuoksi olen kuluttanut koko päivän varmuusvaliokunnassa ja joka ei osaa olla siitä edes kiitollinen. Torukaa häntä vähän!
— Ah, kansalainen, huudahti sotilas, — olette siis juuri nähnyt lainlaatijamme Tuileries'ssa? Mikä nöyryyttävä näky! Eihän toki pitäisi vapaan kansan edustajain asettua oleilemaan hirmuvaltiaan suojissa! Samat kynttiläkruunut, jotka vielä tuonoin helottivat Capetingin salaliittojen ja Antoinetten hekumallisten hurjistelujen yllä, valaisevat nyt lainsäätäjiemme yöllisiä kokouksia. Tuo ajatus aivan värisyttää.
— Ystäväiseni, onnitelkaa kansalainen Gameliniä, vastasi rouva de Rochemaure, — hänet on nimitetty vallankumoustribunaalin valamieheksi.
— Onneksi olkoon, kansalainen! sanoi Henry. — Olen iloinen nähdessäni sinun luontoisesi miehen pääsevän tällaiseen virantoimitukseen. Mutta totta puhuen luotan sangen vähän tämäntapaiseen menetelmälliseen oikeudenkäyttöön, jonka konventin maltilliset ainekset ovat saaneet voimaan, tuohon säyseään Nemesikseen, joka säästää salaliittolaisia, säälii pettureita, tuskin uskaltaa iskeä federalisteihin ja joka pelkää vaatia itävallatarta syytettyjen penkkiin. Ei, tuollainen vallankumousoikeus ei voi pelastaa tasavaltaa. Ne henkilöt ovat hyvin rikollisia, jotka tässä epätoivoisessa asemassa, missä me olemme, ovat ehkäisseet kansan oikeudentunnon luonnollisia ilmaisuja.
— Henry, sanoi naiskansalainen Rochemaure, — ojentakaa minulle tuo pullo…
* * * * *
Kotiin palatessaan Gamelin tapasi äitinsä ja Brotteaux-ukon pikettiä pelaamassa savuavan talikynttilän valossa. Naiskansalainen kuului aivan häpeämättömästi huutavan: "kuningas kolmantena!"
Saatuaan tietää, että hänen poikansa nyt oli valamies, hän syleili häntä sydämellisesti, sillä hän piti sitä suurena kunniana molemmille ja toivoi samalla, että he tästä lähin saisivat ruokaa joka päivä.
— Minä olen onnellinen ja ylpeä saadessani olla valamiehen äiti, hän sanoi. — Oikeus on hyvä asia ja tärkein kaikista: ilman oikeutta sorrettaisiin heikkoja joka hetki. Ja minä uskon aivan, että sinä olet tuomitseva oikein, Évariste poikani: sillä lapsesta alkaen olet ollut oikeudenmukainen ja hyvänsuopa joka asiassa. Et voinut koskaan kärsiä vääryyttä, vaan vastustit aina väkivaltaa voimiesi mukaan. Sinä säälit onnettomia, ja se juuri on tuomarin kaunein koristus… Mutta, sanohan minulle, Évariste, mikä puku teillä on tuossa suuressa tribunaalissa?
Gamelin vastasi hänelle, että varsinaisilla tuomareilla oli mustasulkainen hattu, mutta että valamiehillä ei ollut mitään erityistä ja yhdenmukaista virkapukua, vaan he olivat tavallisissa pukimissaan.
— Olisi sentään parempi, tuumaili siihen äiti, — että heillä olisi peruukki ja virkapuku; he näyttäisivät siten kunnianarvoisemmilta. Vaikka sinunkin asusi useimmiten on huolimaton, niin olet kuitenkin kaunis, ja huonokin puku näyttää hyvältä sinun ylläsi, mutta useimmat ihmiset tarvitsevat jonkinlaista koristusta näyttääkseen arvokkaammilta: parempi olisi, jos valamiehilläkin olisi virkapuku ja peruukki.
Äiti Gamelin oli kuullut kehuttavan, että valamiehen toimesta oikeudessa maksettiin jonkinlaista palkkaakin; hän ei malttanut olla kysymättä, oliko siitä niin paljon tuloja, että niillä saattoi kunniallisesti elää, sillä juryn jäsenen, hän tuumi, täytyi voida hiukan esiintyäkin.
Hän sai mielihyväkseen tietää, että valamiehet saivat kahdeksantoista livren suuruisen hyvityksen jokaisesta istunnosta ja että valtion turvallisuutta vastaan tähdättyjen rikosten runsas lukumäärä pakotti heidät pitämään istuntoja hyvin usein.
Ukko Brotteaux löi kokoon kortit, nousi ja sanoi Gamelinille:
— Kansalainen, teillä on nyt korkea ja peloittava tuomarin virka. Minä onnittelen teitä siitä, että saatte omistaa omantuntonne valon sellaisen oikeusistuimen palvelukseen, joka kenties on varmempi ja vähemmän erehdyksille altis kuin mikään muu, sentähden että se ei koetakaan etsiä pahaa ja hyvää sinään, niiden oman itsensä vuoksi, vaan ainoastaan sikäli kuin ne suhtautuvat kouraantuntuviin etuihin ja määrättyihin tunnesuuntiin. Teidän on valittava vihan ja rakkauden välillä, jonka vaalin voi tehdä välittömän vaistomaisesti, ei totuuden ja erehdyksen välillä, joita ihmisen heikon ymmärryksen on mahdoton erottaa toisistaan. Tuomitessanne sydäntenne ailahdusten mukaan te ette joudu erehtymisen vaaraan, sillä langetettu päätös on hyvä, sikäli kuin se tyydyttää niitä intohimoja, jotka ovat teidän pyhä lakinne. Mutta samapa tuo, ja jos minä olisin teidän presidenttinne, tekisin samoin kuin Bridoie, antaisin arpanappulain määrätä toimintani. Oikeusasioissa se on joka tapauksessa varminta.
IX.
Évariste Gamelinin piti astua virkaansa 14 p:nä syyskuuta, tribunaalin uudestijärjestelyn jälkeen: se oli tästä lähin jaettu neljään osastoon, ja kuhunkin niistä kuului viisitoista valamiestä. Vankilat olivat tulvillaan, yleinen syyttäjä teki työtä kahdeksantoista tuntia päivässä. Armeijan tappioiden, maaseutukapinain, salahankkeiden, juonien, petosten vastapainoksi konventti asetti hirmuvallan. Jumalat janosivat.
Uuden valamiehen ensimmäinen tehtävä oli tehdä kohteliaisuuskäynti presidentti Hermanin luona, joka kokonaan voitti hänen suosionsa herttaisella käytöksellään ja miellyttävällä puhetavallaan. Ollen Robespierren maanmies ja ystävä ja asioista yhtä mieltä hänen kanssaan Herman osoitti kaikissa toimissaan herkkää ja hyveellistä mielenlaatua. Inhimilliset tunteet, jotka liian kauan olivat olleet vieraita tuomarien sydämille ja jotka ovat Dupatyn ja Beccarian tapaisten miesten ikuinen kunnia, täyttivät kokonaan hänen mielensä. Hän iloitsi karkeiden tapojen lieventymisestä, joka oikeuslaitoksessa oli ilmennyt kidutuksen ja häpeällisten tai julmien rangaistuksien poistamisessa. Hän oli onnellinen nähdessään kuolemanrangaistuksen, joka ennen oli tuiki tavallinen ja jota vielä äskettäin käytettiin pienimmistäkin rikkomuksista, käyvän harvinaisemmaksi ja rajoittuvan vain suuriin rikoksiin. Omasta puolestaan olisi hän, samoin kuin Robespierrekin, mielellään poistanut sen kokonaan, mikäli ei ollut kysymys valtion turvallisuudesta. Mutta hän olisi luullut pettävänsä valtiota, jos hän ei olisi rangaissut kuolemalla niitä rikkomuksia, joita tehtiin kansallista kaikkivaltaa vastaan.
Kaikki hänen virkatoverinsa ajattelivat samoin: vanha monarkkinen usko valtioaatteeseen elähdytti vallankumoustribunaalia. Kahdeksan vuosisataa kestänyt yksinvalta oli kasvattanut sen virkailijat, ja se tuomitsi vapauden vihollisia jumalallisen oikeuden periaatteita seuraten.
Évariste Gamelin kävi myös samana päivänä esittämässä itsensä yleiselle syyttäjälle, kansalainen Fouquier'lle, joka otti hänet vastaan työhuoneessaan, missä hän parhaillaan työskenteli notaarinsa kanssa. Hän oli voimakasrakenteinen, karkeaääninen mies, jolla oli kissan silmät ja jonka rokonarpiset, lyijynharmaat kasvot kantoivat sen kuluttavan hävityksen leimaa, jonka istumatapoihin ja umpinaiseen kamariin kytketty elämä saa aikaan ulkoilmaan ja voimakkaisiin ruumiinliikkeisiin luoduissa ihmisissä. Asiapaperipinkat kohosivat hänen ympärillään niinkuin hautamuurit, ja kaikesta päättäen hän lisäksi rakasti tätä hirvittävää paperimäärää, joka näytti tahtovan tukehduttaa hänet. Hän puhui niinkuin ainakin ahkera ja velvollisuudentuntoinen virkamies, jonka henkinen näköpiiri ei ulotu virkatehtävien ulkopuolelle. Hänen kuuma hengityksensä hajahti konjakille, jota hän joi kestääkseen pystyssä ja joka ei laisinkaan näyttänyt menevän hänen päähänsä, niin selvän kirkasta oli hänen tasainen ja keskinkertainen puhelunsa.
Hän asui pienessä huoneistossa Oikeuspalatsissa nuoren vaimonsa kanssa, joka oli lahjoittanut hänelle kaksosparin. Tämä nuori vaimo, täti Henriette ja palvelijatar Pélagie muodostivat koko hänen huonekuntansa. Hän oli ystävällinen ja hyvä näitä naisia kohtaan. Sanalla sanoen hän oli erinomainen perheenisä ja virkamies, jolla ei ollut liiaksi ajatuksia eikä yhtään mielikuvitusta.
Gamelin ei voinut olla mielipahakseen toteamatta, miten suuresti nämä uuden hallituksen virkamiehet hengeltään ja tavoiltaan muistuttivat vanhan hallituksen aikaisia. Monta olikin siltä ajalta periytynyttä: Herman oli ollut asianajoviskaalina Artois'ssa; Fouquier oli Châtelet'n entinen lainvalvoja. He olivat säilyttäneet vanhan luonteensa. Mutta Évariste Gamelin uskoi vallankumoukselliseen uudestisyntymiseen.
Yleisen syyttäjän luota lähdettyään Gamelin kulki Oikeuspalatsin suuren käytävän läpi ja pysähteli puotien eteen, joissa kaikenlaisia esineitä oli taidokkaasti näytteillä. Naiskansalainen Ténot'n myymäläpöydällä hän selaili eräitä historiallisia, poliittisia ja filosofisia teoksia, sellaisia kuin Orjuuden kahleet, Tutkielma itsevaltiudesta, Kuningattarien rikokset. "Tuopa hyvä" hän ajatteli, "ne ovat tasavaltalaisia kirjoitelmia!" Ja hän kysyi myyjättäreltä, saiko hän paljonkin näitä kirjoja kaupaksi. Tämä pudisti päätään:
— Ei ole menekkiä muulla kuin lauluilla ja romansseilla.
Ja vetäen esiin erään pikku niteen pöytälaatikosta hän lisäsi:
— Kas tässä teille jotakin hyvää.
Évariste luki otsikon: Nunna paitasillaan.
Viereisen myymälän edessä hän näki Philippe Desmahis'n, joka komeana ja hempeänä naiskansalainen Saint-Jorren hajuvesien, ihovoiteiden ja tuoksupussien keskellä vakuutteli kauniille myyjättärelle rakkauttaan luvaten piirustaa hänen muotokuvansa ja pyytäen häneltä pientä kahdenkeskistä keskustelua illalla Tuileries'n puistossa. Hän oli kerrassaan kaunis. Vakuuttava voima tulvi hänen huuliltaan ja sädehti hänen silmistään. Naiskansalainen Saint-Jorre kuunteli häntä vaieten ja, valmiina uskomaan, loi alas katseensa.
* * * * *
Tutustuakseen lähemmin niihin hirvittäviin virkatoimiin, jotka nyt kuuluivat hänelle, päätti tuo uusi valamies eräänä päivänä yleisön joukossa kuunnella oikeudenkäyntiä. Hän kiipesi ylös portaita, joissa istui ääretön ihmisjoukko aivan kuin jossakin amfiteatterissa, ja astui sisälle Pariisin parlamentin entiseen saliin.
Se oli tupaten täynnä väkeä, sillä oli esillä erään kenraalin juttu, jota kaikki tahtoivat nähdä tuomittavan. Sillä, kuten Brotteaux-ukko sanoi, "konventti asetti syytteeseen, hänen brittiläisen majesteettinsa hallituksen esimerkkiä seuraten, voitetut kenraalit petollisten puutteessa, jotka viimeksimainitut eivät lainkaan antautuneet tutkittaviksi. Ei suinkaan siksi", Brotteaux lisäsi, "että voitettu kenraali aina välttämättä olisi ollut syyllinen, sillä jokainen taistelu tuo pakostakin mukanaan ainakin yhden sellaisen. Mutta ei mikään ole niin omiaan tehostamaan toisten rohkeutta kuin se, että joku kenraali tuomitaan kuolemaan…"
Syytettyjen penkillä oli jo istunut monta tuollaista huoletonta ja itsepäistä sotilasta, joilla oli linnun aivot härän kallossa. Tämä nyt vuorossa oleva ei tiennyt niistä piirityksistä ja taisteluista, joita hän oli johtanut, juuri enempää kuin ne tuomaritkaan, jotka kuulustelivat häntä. Sekä syytös että puolustus hukkuivat sekaviin todisteluihin joukkojen todellisista voimista, tarkoituksista, ampumavaroista, marsseista ja vastamarsseista. Ja kansalaisrahvas, joka seurasi näitä hämäriä ja loppumattomia kinasteluja, näki tuon paksukalloisen sotilaan takana vain turvattoman, rikkirevityn, tuhansille surmaniskuille alttiin isänmaan, ja huudahduksin ja silmäyksin se yllytti penkillään tyyninä istuvia valamiehiä langettamaan musertavan tuomionsa kuin nuijaniskun tasavallan vihollisten yli.
Évariste tunsi myös elävästi, että tuon kurjan hahmossa oli muserrettava ne kaksi kauheaa hirviötä, jotka runtelivat isänmaata: kapina ja tappio. Kysymys oli kylläkin siitä, oliko tuo sotilashenkilö syytön vai syyllinen! Mutta kun Vendée alkoi jälleen rohkaistua, kun Toulon antautui viholliselle, kun Reinin-armeija peräytyi Mainzin voittajia, kun pohjoinen armeija, joka oli vetäytynyt takaisin Caesarin leiriin, minä hetkenä hyvänsä saattoi joutua Valenciennes'issa valtikoivien keisarillisten, englantilaisten ja hollantilaisten saaliiksi, niin ainoa, mikä oli nyt tärkeää, oli opettaa kenraaleja voittamaan tai kuolemaan! Nähdessään edessään tuon heikon ja hölmistyneen sotaherran, joka oikeussalissa sekaantui selityksissään aivan kuin hän oli sekaantunut laskelmissaan tuolla pohjoisella sotakentällä, Gamelin lähti nopeasti ulos salista, jotta ei yhtyisi yleisön huutoon: "Kuolemaan!"
* * * * *
Piirihallituksen kokouksessa esitti puheenjohtaja Olivier onnentoivotuksensa uudelle valamiehelle ja otti häneltä barnabiittien vanhalla pääalttarilla, joka nyt oli muutettu isänmaan alttariksi, juhlallisen valan siitä, että hän ihmisyyden pyhässä nimessä tästä lähin oli tukehduttava sielussaan kaiken inhimillisen heikkouden.
Gamelin kohotti kätensä ottaen valansa todistajaksi Marat'n, tuon vapaudenmarttyyrin korkean henkiolennon, jonka patsas juuri oli asetettu pystyyn erästä entisen kirkon pilaria vastaan, vastapäätä Peltier'tä.
Kuului muutamia kättentaputuksia ja sekavaa äänten sorinaa. Kokouksen osanottajien kesken vallitsi kiihtymys. Kirkon pääkäytävän ovella seisoi joukko keihäillä varustettuja piirinjäseniä äänekkäästi ja tuimasti keskustellen.
— On vasten tasavallan tapoja, sanoi puheenjohtaja, — kantaa aseita vapaiden miesten kokouksessa.
Ja hän antoi käskyn, että pyssyt ja keihäät heti oli riisuttava ja vietävä entiseen sakaristoon.
Muuan vilkassilmäinen ja paksuhuulinen kyttyräselkä, kansalainen Beauvisage valvontavaliokunnasta, nousi saarnastuoliin, josta nyt oli tehty puhujalava ja jonka katonhuippua koristi punainen lakki.
— Kenraalit pettävät meitä, hän sanoi, — ja luovuttavat armeijamme viholliselle. Keisarilliset kaartelevat erinäisillä ratsujoukoilla Péronnea ja Saint-Quentiniä, Toulon on jätetty englantilaisille, jotka laskevat siellä maihin neljätoistatuhatta miestä. Tasavallan viholliset punovat juoniaan itse konventin helmassakin. Pääkaupungissa on suunniteltu lukemattomia salaliittoja itävallattaren vapauttamiseksi. Juuri par'aikaa huhutaan, että nuori Capet on paennut Le Templesta ja kannettu riemusaatossa Saint-Cloud'hun: häntä varten aiotaan jälleen pystyttää maahan tyrannien valtaistuin. Elintarpeiden kallistuminen ja assignaattien arvon laskeminen ovat seurauksena niistä vehkeilyistä, joita ulkomaalaiset kätyrit harjoittavat meidän kodeissamme, aivan meidän silmäimme alla. Yhteisen hyvän nimessä kehoitan kansalaistamme valamiestä olemaan säälimätön salavehkeilijöitä ja pettureita kohtaan.
Hänen astuessaan alas puhujalavalta kuului kokoontuneiden joukosta huutoja: "Alas vallankumousoikeus! Alas maltilliset!"
Pulleana ja punakkana nousi nyt kansalainen Dupont vanhempi, Place de Thionvillen puuseppä, puhujalavalle haluten, kuten hän sanoi, tehdä valamies-kansalaiselle erään kysymyksen. Ja hän kysyi Gameliniltä, mikä hänen kantansa tulisi olemaan brissotistien ja leski Capet'n asiassa.
Évariste oli ujo eikä osannut lainkaan puhua julkisesti. Mutta harmi lennätti hänelle sanat suuhun. Hän nousi kalpeana ja sanoi kumealla äänellä:
— Minä olen tuomioistuimen virkamies. Minä vastaan ainoastaan omantuntoni edessä. Jokainen lupaus, jonka antaisin teille, olisi ristiriidassa velvollisuuteni kanssa. Minun tehtävääni kuuluu puhua tribunaalissa ja vaieta muualla. Minä en tunne teitä enää. Minä olen tuomari: minä en tunne ystäviä enkä vihollisia.
Kokous, hajaantuen eri mielipiteisiin, epävarmana, horjuvana kuten kaikki kokoukset, ilmaisi hyväksymisensä. Mutta kansalainen Dupont vanhempi puuttui jälleen puheeseen; hän ei voinut antaa Gamelinille anteeksi sitä, että tällä oli virka, jota hän itse oli tavoitellut.
— Minä ymmärrän, hän sanoi, — niin, jopa hyväksynkin valamies-kansalaisen epäröimisen. Häntä sanotaan isänmaanystäväksi: saapa nähdä, salliiko hänen omatuntonsa hänen liittyä sellaisen tuomioistuimen jäseneksi, jonka tarkoituksena on tuhota tasavallan viholliset ja joka kuitenkin on päättänyt säästää heidät. On olemassa eräitä avunantosyntejä, joista hyvän kansalaisen tulee kavahtaa itsensä. Eikö ole kyllin selvästi tullut ilmi, että useat tuon tribunaalin valamiehistä ovat antaneet lahjoa itsensä syytettyjen kullalla ja että presidentti Montané on menetellyt vilpillisesti pelastaakseen tyttö Cordayn pään?
Näitten sanojen jälkeen sali puhkesi voimakkaisiin suosionosoituksiin. Niiden viimeinen kaiku kierteli vielä holveissa, kun Fortuné Trubert astui puhujantuoliin. Hän oli näinä viimeisinä kuukausina paljon laihtunut. Hänen kalpeista kasvoistaan pistivät punaiset poskipäät terävinä esiin; hänen silmäluomensa olivat tulehtuneet ja hänen silmänsä lasimaiset.
— Kansalaiset, hän sanoi heikolla, hiukan hengästyneellä, mutta harvinaisen läpitunkevalla äänellä, — ei voida epäillä vallankumousoikeutta tekemättä samalla epäilyksenalaiseksi konventtia ja yhteishyvänvaliokuntaa, jotka ovat tämän tuomioistuimen asettaneet. Kansalainen Beauvisage on säikyttänyt meitä kertomalla, että presidentti Montané on oikeudenkäynnissä kiertänyt lakia erään rikollisen hyväksi. Minkätähden hän ei myös rauhoittaakseen meitä lisännyt, että yleisen syyttäjän ilmiannon nojalla samainen Montané on erotettu virastaan ja vangittu?… Eikö voida valvoa yhteistä hyvää kylvämättä aina kaikkialle epäluuloa? Eikö siis konventissa enää ole kykyjä eikä hyveitä? Eivätkö Robespierre, Couthon, Saint-Just ole kunniallisia miehiä? On muuten merkille pantavaa, että tuimimmat hyökkäykset tulevat sellaisten henkilöiden taholta, joiden ei vielä koskaan ole nähty taistelevan tasavallan puolesta! He eivät puhuisi toisin, jos he tahtoisivat vahingoittaa sitä. Kansalaiset, vähemmän ääntä ja enemmän toimintaa! Ranskaa ei pelasteta huutamisella, vaan kanuunoilla. Toiset puolet piirin kellareista on vielä tutkimatta. Monella kansalaisella on vielä hallussaan huomattavia määriä pronssia. Meidän täytyy huomauttaa äveriäille, että isänmaalliset lahjoitukset ovat heidän paras turvansa. Suljen teidän avuliaaseen huomioonne kaikkien niiden sotilaittemme tyttäret ja vaimot, jotka niittävät itselleen kunniaa rajalla ja Loiren rannoilla. Erään heistä, husaari Augustin Pommier'n kimppuun, joka aikaisemmin palveli tarjoilijana Rue de Jérusalemilla, hyökkäsi viime kuun 10 päivänä, hänen ollessaan juottamassa hevosia Condén edustalla, kuusi itävaltalaista ratsumiestä: hän surmasi heistä kaksi ja otti toiset vangiksi. Pyydän, että piiri lausuu julkisen tunnustuksensa siitä, että Augustin Pommier on täyttänyt velvollisuutensa.
Tätäkin puhetta seurasi kättentaputukset, ja piirin jäsenet erosivat huutaen "eläköön tasavalta!"
Jäätyään pääkäytävälle kahden Trubertin kanssa Gamelin puristi hänen kättään:
— Kiitos. Kuinka jaksat?
— Minä, erinomaisesti, erinomaisesti! vastasi Trubert päästäen pienen nikotuksen ja sylkäisten verta nenäliinaansa. — Tasavallalla on paljon vihollisia, ulkoisia ja sisäisiä; ja meidän piirimme osalla on niitä aikamoinen joukko. Valtakuntia ei luoda huudolla ja hälinällä, vaan raudalla ja laeilla… Hyvästi, Gamelin; minun on kirjoitettava muutamia kirjeitä.
Ja hän katosi entiseen sakaristoon, nenäliina suun edessä.
* * * * *
Kansalainen leskirouva Gamelin, jonka kokardi nyt oli paremmin kiinnitetty myssyyn, oli muutenkin yks kaks saanut olemukseensa sellaisen porvarillisen arvokkuuden, tasavaltalaisen ylpeyden ja kunnioitusta herättävän käytöstavan, joka soveltuu valantehneen jurymiehen äidille. Oikeuden kunnioitus, jossa hänet oli kasvatettu, se ihailu, jota hän lapsesta saakka oli tuntenut tuomarinpukua ja virkaviittaa kohtaan, se pyhä pelko ja vavistus, joka hänet oli aina vallannut katsellessaan noita miehiä, joille Jumala itse oli luovuttanut maanpäällisen vallan elämän ja kuoleman ylitse, nämä tunteet tekivät hänelle nyt tämän pojan, jota hän äsken vielä oli pitänyt melkein lapsena, korkeaksi, kunnianarvoiseksi ja pyhäksi. Yksinkertaisuudessaan hän uskoi oikeuden pysyväisyyteen vallankumouksenkin aikana yhtä varmasti kuin konventin lainsäätäjät uskoivat valtion pysyväisyyteen eri hallitusmuotojen vaihdellessa, ja vallankumousoikeus näytti hänestä yhtä majesteetilliselta kuin kaikki entisetkin tuomiovallat, joita hän oli oppinut pitämään arvossa.
Kansalainen Brotteaux osoitti nuorta tuomaria kohtaan hämmästyksen sekaista mielenkiintoa ja hieman väkinäistä kunnioitusta. Kuten naiskansalainen Gamelinkin hän uskoi oikeuden pysyväisyyteen eri hallitusmuodoista riippumatta; mutta, aivan päinvastoin kuin tuo kunnon nainen, hän halveksi vallankumoustribunaaleja yhtä paljon kuin kaikkia vanhan hallituksen tuomioistuimia. Uskaltamatta avoimesti ilmaista mielipidettään ja voimatta myöskään vaieta hän lasketteli kaikenlaisia väitteitä, joista Gamelin ymmärsi juuri sen verran, etteivät ne ainakaan todistaneet oikeaa kansallista mielenlaatua.
— Tuon korkean oikeuden, jossa tekin pian tulette istumaan, hän tälle kerrankin sanoi, — on Ranskan senaatti perustanut tasavallan etuja valvomaan; ja epäilemättä olikin erittäin hyveellisesti ajateltu lainsäätäjien puolelta asettaa tuomareita vihollisilleen. Minä ymmärrän tämän ajatuksen ylevyyden, mutta minä en usko sitä erittäin valtioviisaaksi. Olisi ollut heille edullisempaa, siltä minusta tuntuu, toimittaa salaa pois tieltä kaikkein leppymättömimmät viholliset ja voittaa muut lahjoilla tai lupauksilla. Oikeusistuin iskee hitaasti ja se peloittaa enemmän kuin se todellisuudessa tekee pahaa: sillä on etenkin esikuvallaan kauhistava vaikutus. Siitä johtuu se epäkohta, että se yhdistää sovintoon kaikki ne, joita se peloittaa, ja luo täten erilaisten etujen ja vastakkaisien intohimojen kokoomuksesta kokonaisen suuren puolueen, joka pystyy yhteiseen ja voimakkaaseen toimintaan. Te kylvätte pelkoa: pelko synnyttää sankareita enemmän kuin rohkeus; kunpa ette vain, kansalainen Gamelin, saisi eräänä päivänä nähdä pelon synnyttämäin ihmeiden nousevan vastaanne!
Kaivertaja Desmahis, joka sillä viikolla oli rakastunut erääseen Palais-Égalitén tyttöön, jättiläiskokoiseen, tummaan Floraan, oli kuitenkin varastanut itselleen viisi vapaata minuuttia onnitellakseen toveriaan ja sanoakseen hänelle, että tuollainen nimitys tuotti suurta kunniaa kaunotaiteille.
Yksinpä Élodiekin, joka vaistomaisesti inhosi kaikkea vallankumouksellista ja sitä paitsi pelkäsi julkisia virkoja, koska ne olivat hänen kaikkein pahimpia kilpailijoitaan rakastajan sydämestä, niin, lempeä Élodiekin joutui tuon elämän ja kuoleman asioita ratkaisemaan kutsutun virkamiehen arvovallan lumoihin. Sitä paitsi sai Évaristen nimitys valamieheksi hänen lähimmässä ympäristössään aikaan eräitä miellyttäviä muutoksia, joista hänen täytyi tuntea itsensä iloiseksi. Kansalainen Jean Blaise lähti Place de Thionvillen ateljeehen varta vasten tapaamaan valamiestä ja sulki hänet syliinsä ylitsevuotavassa hellyyden puuskassa.
Niinkuin kaikki vastavallankumoukselliset tunsi hänkin jonkinlaista kunnioitusta Tasavallan hallintoviranomaisia kohtaan ja etenkin sen jälkeen kun häntä oli syytetty petoksesta armeijan tavaranhankinnassa, herätti vallankumousoikeus hänessä kunnioituksen sekaista pelkoa. Hän tiesi olevansa liian huomattu ja liian moneen liikeyritykseen sotkeutunut henkilö voidakseen nauttia häiriytymättömästä turvallisuudentunteesta: kansalainen Gamelin oli hänen mielestään mies, jonka kanssa oli paras pysytellä hyvissä väleissä.
Hän ojensi kätensä maalari-tuomarille, ollen sydämellinen ja isänmaallinen, suosiollinen taiteille ja vapaudelle. Gamelin puristi jalomielisesti tätä auliisti tarjottua kättä.
— Kansalainen Êvariste Gamelin, sanoi Jean Blaise, — minä vetoan teidän ystävyyteenne ja teidän lahjoihinne. Ryöstän teidät huomenna mukaani maalle pariksi päiväksi: siellä te piirustatte ja meillä on tilaisuus keskustella yhdessä.
Kuvakauppiaalla oli tapana useana kerran vuodessa tehdä tällainen parin kolmen päivän retki maalle maalarien kanssa, jotka hänen osviittojaan seuraten maalasivat maisemia ja raunioita. Ollen erittäin taitava keksimään sellaista, mikä saattoi miellyttää yleisöä, hän toi aina näiltä retkiltä sopivia luonnoksia, joista taiteilijain työpajoissa ja älykkäiden kaivertajain käsissä kypsytettyinä tehtiin kupari- tai väripainoksia, jotka hän sitten myi suurella voitolla. Näitten luonnosten mukaan hän myös valmistutti ovenpäällisiä ja seinämaalauksia, joita myytiin yhtä paljon ja enemmänkin kuin Hubert Robert'in koristeellisia teoksia.
Tällä kertaa hän tahtoi ottaa kansalainen Gamelininkin mukaansa maalaamaan maalaisaiheita luonnon mukaan, niin suuresti oli valamies hänen silmissään nostanut maalarinkin arvoa. Kahden muun taiteilijan piti myös tulla matkaan, kaivertaja Desmahis'n, joka piirusti hyvin, ja Philippe Dubois'n, jonka nimi oli vielä tuntematon, mutta joka maalasi mainiosti Robert'in tyyliin. Naiskansalainen Élodien ja hänen toverinsa naiskansalainen Hasard'in piti kuten ennenkin olla taiteilijain matkassa. Jean Blaise, joka erinomaisesti osasi etujensa valvontaan yhdistää huvituksen, oli tälle retkelle myös kutsunut naiskansalainen Théveninin, Vaudevilleteatterin näyttelijättären, jota yleensä luultiin hänen rakastajattarekseen.
X.
Lauantaina kello seitsemän aamulla tuli kansalainen Blaise mustassa, kolmikulmaisessa hatussa, helakanpunaisissa liiveissä, nahkaisissa polvihousuissa, keltaisissa kaulussaappaissa ja kopautti ratsupiiskansa varrella ateljeen ovelle. Kansalainen leskirouva Gamelin hoiti par'aikaa säädyllistä keskustelua kansalainen Brotteaux'n kanssa, ja Évariste sitoi pienen peilinpalasen edessä korkeaa valkeaa kaulaliinaansa.
— Onnellista matkaa, herra Blaise! sanoi naiskansalainen Gamelin. — Mutta koska te aiotte maalata maisemia, niin ottakaa mukaanne myös herra Brotteaux, joka on maalari.
— Sopiihan se, sanoi Jean Blaise. — Kansalainen Brotteaux, tulkaa mukaamme.
Kun Brotteaux oli päässyt varmuuteen siitä, ettei hänestä olisi mitään haittaa, hän suostui ehdotukseen, sillä hän oli seuraarakastava mies ja piti huvituksista.
Naiskansalainen Élodie oli myös noussut nuo neljä kerrosta antaakseen pienen aamusyleilyn leski Gamelinille, jota hän nimitti äitikullakseen. Hän oli aivan valkoisissa ja tuoksui lavendelille.
Vanhat kuomukattoiset, kahden hevosen vetämät vaunut odottivat torilla. Rose Thévenin istui etupaikalla Julienne Hasard'in kanssa. Élodie asetti näyttelijättären oikealle puolelle, istuutui itse vasemmalle ja istutti kapean Juliennen heidän molempain väliin. Brotteaux asettui taakse vastapäätä naiskansalainen Théveniniä, Philippe Dubois vastapäätä naiskansalainen Hasard'ia, Évariste vastapäätä Élodieta. Mitä taas Philippe Desmahis'hin tulee, niin näkyi hänen atleettinen yläruumiinsa korkealla ajurin penkillä, ajurin vasemmalla puolen, jota hän hämmästytti kertoilemalla hänelle, että eräässä Amerikan valtiossa kasvoi puussa silavamakkaroita ja metvursteja.
Kansalainen Blaise, joka oli erinomainen ratsastaja, oli noussut hevosen selkään ja lasketti täyttä ravia muiden edellä, jott'eivät vaunut pääsisi tomuttamaan häntä.
Sitä myöten kuin vaunujen pyörät loittonivat etukaupungin katuja, unohtivat matkailijat jokapäiväiset huolensa; ja nähdessään ympärillään ketoja, puita ja taivasta he kävivät mieleltään leppoisiksi ja hymyileviksi. Élodie haaveili, että hän oli luotu kasvattamaan kananpoikasia Évaristen rinnalla, joka jonkin kylän rauhantuomarina asuisi metsän reunassa, virran partaalla. Jalavat tien varrella vilisivät sivuitse. Kyläteille ajettaessa hyökkäsivät talojen vahtikoirat vinoittain vaunuja vastaan ja haukkuivat hevosten jaloissa, jota vastoin suuri espanjalainen lintukoira, joka oli maannut poikittain tiellä, vastahakoisesti laittautui syrjään; kanat lensivät joka suuntaan ja suoraan tien ylikin päästäkseen pakoon; hanhet etääntyivät hitaasti kiinteänä ryhmänä. Likaiset lapset katsoa töllistelivät vaunuja. Aamu oli lämmin, taivas kirkas. Kuivuuttaan halkeileva maa odotti sadetta. He nousivat alas vaunuista Villejuifin kohdalla. Kauppalan läpi kulkiessaan Desmahis pistäytyi hedelmäkauppaan ostaakseen kirsikoita, joita hän aikoi tarjota seurassaan oleville naiskansalaisille. Myyjätär oli sievä: Desmahis'ta ei näkynyt eikä kuulunut. Philippe Dubois huusi häntä liikanimeltä, jota hänen ystävänsä yleisesti käyttivät:
— Hei! Barbaroux… Barbaroux!
Tuon kirotun nimen kuullessaan höristivät ohikulkijat korviaan, ja kaikkiin ikkunoihin ilmestyi kasvoja. Ja kun muutamat sanskulotit näkivät nuoren, kauniin miehen tulevan hedelmämyymälästä liivit auki, pitsiröyhelö hulmuten jättiläismäisellä rinnalla, kirsikkakori olalla, takki kepin kärjessä, niin he luulivat häntä todellakin tuoksi pannaan julistetuksi girondistiksi ja kävivät kovakouraisesti häneen käsiksi ja olisivat hänen kiukustuneista vastalauseistaan huolimatta vieneet hänet kunnallishallitukseen, elleivät vanha Brotteaux, Gamelin ja nuo kolme nuorta naista olisi todistaneet, että tämän kansalaisen nimi oli Philippe Desmahis ja että hän oli ammatiltaan kaivertaja ja hyvä jakobiini. Vielä oli epäluulonalaisen näytettävä kansalaiskorttinsa, joka hänellä onneksi sattumalta oli mukanaan, sillä muuten hän oli kovin huolimaton tuollaisissa asioissa. Täten hänen onnistui päästä isänmaallisten kyläläisten kynsistä ilman pahoja vaurioita; ainoastaan toinen pitsikalvosin oli reväisty pois, joka vahinko oli verraten mitätön. Ne kansalliskaartilaiset, jotka olivat häntä kovakouraisimmin pidelleet, esittivät hänelle anteeksipyynnönkin ja ehdottivat, että hänet kannettaisiin riemusaatossa kunnallishallitukseen.
Päästyään jupakasta vapaaksi katsahti naiskansalaisten Élodien, Rosen ja Juliennen piirittämä Desmahis katkerasti hymyillen Philippe Dubois'han, josta hän ei pitänyt ja jota hän epäili tahallisesta koirankujeesta. Ollen päätä pitempi hän loi korkeudestaan häneen musertavan silmäyksen ja sanoi:
— Dubois, jos vielä kerrankin nimität minua Barbaroux'ksi, niin nimitän minä sinua Brissot'ksi; hän on pieni, paksu ja naurettavan näköinen äijän kanttura, jolla on rasvattu tukka, öljyinen iho ja niljaiset kädet. Kukaan ei epäile ettetkö sinä juuri ole tuo häpeämätön Brissot, kansan vihollinen; ja inhon ja kauhun valtaamina tulevat tasavaltalaiset heti sinut nähtyään hirttämään sinut lähimpään lyhtypylvääseen… Ymmärrätkö?
Kansalainen Blaise, joka juuri tuli juottamasta hevostaan, vakuutti, että hän oli selvittänyt tämän jutun, vaikkakin kaikille oli ilmeistä, että se oli selvinnyt ilman häntä.
Noustiin jälleen vaunuihin. Tiellä kertoili Desmahis taas hevosmiehelle, että tälle Longjumeaun tasangolle oli ennen muinoin pudonnut useita kuun asukkaita, jotka ulkomuodoltaan ja väriltään muistuttivat sammakoita, mutta olivat muuten paljon kookkaampia. Philippe Dubois ja Gamelin puhuivat taiteestaan. Dubois, joka oli Regnault'in oppilas, oli käynyt Roomassa. Hän oli nähnyt Rafaelin seinäverhomaalaukset, jotka hän asetti kaikkien mestariteosten yläpuolelle. Hän ihaili Correggion väritystä, Annibale Carraccin keksimiskykyä ja Domenichinon piirustusta, mutta mitä tyyliin tuli, ei hän tiennyt mitään, jota olisi voinut verrata Pompeo Battonin tauluihin. Hän oli Roomassa seurustellut herra Ménageot'n ja rouva Lebrunin kanssa, jotka molemmat olivat puhuneet vallankumousta vastaan: sentähden hän ei myöskään maininnut heistä mitään. Mutta hän kehui Angelica Kauffmannia, jolla oli puhdas maku ja joka tunsi antiikkia.
Gamelin valitteli sitä, että ranskalaisen maalaustaiteen myöhäistä kukoistusta, joka ei ulottunut Lesueurin, Clauden ja Poussinin aikaa kauemmaksi vastaten italialaisen ja flaamilaisen koulun rappeutumiskautta, oli seurannut niin nopea ja jyrkkä alasmeno. Syynä siihen hän piti yleisiä tapoja ja akatemiaa, joka oli niiden ilmaisumuoto. Mutta akatemia oli juuri saatu onnellisesti tukahdetuksi, ja uusia periaatteita seuraten David ja hänen koulunsa par'aikaa loivat uutta, vapaan kansan arvoista taidetta. Nuorempien maalareiden joukossa Gamelin kadehtimatta asetti ensimmäiselle sijalle Hennequinin ja Topino-Lebrunin. Philippe Dubois piti Regnault'ia, opettajaansa, Davidia parempana ja pani toivonsa maalaustaiteessa nuoreen Gérard'iin.
Élodie onnitteli naiskansalainen Théveniniä hänen punaisesta, samettisesta poimuhatustaan ja valkoisesta puvustaan. Ja näyttelijätär kiitteli molempain seuralaistensa pukuja sekä neuvoi heille keinoja, millä ne voisi saada vieläkin hienommiksi: hänen mielestään oli koristeita vähennettävä.
— Ei koskaan ole kyllin yksinkertaisessa puvussa, hän sanoi. — Sen oppii teatterissa, jossa vaatetuksen tulee päästää näkyviin kaikki ruumiin asenteet. Siinä on sen oikea kauneus, ja muuta se ei tarvitse.
— Aivan niin, kultaseni, vastasi Élodie. — Mutta mikään ei pukuasioissa ole kalliimpaa kuin yksinkertaisuus. Eikä se, että me käytämme yllämme kaikenlaista korurihkamaa, aina riipu huonosta mausta; välistä se myös johtuu säästäväisyydestä.
He puhelivat sitten suurella harrastuksella syksyn muodeista, sileistä mekkohameista, lyhyistä vartaloista.
— Niin monet naiset tekevät itsensä rumemmiksi seuratessaan muotia! sanoi Thévenin. — Pitäisi pukea itsensä vartalonsa mukaisesti.
— Ainoastaan ruumiin ympäri vapaasti kiedotut ja poimutetut kankaat ovat kauniita, sanoi Gamelin. — Kaikki leikattu ja neulottu on hirveätä.
Nämä ajatukset, jotka olisivat paremmin soveltuneet johonkin Winckelmannin kirjaan kuin pariisittarien kanssa puhelevan nuoren miehen suuhun, otettiin vastaan halveksivalla välinpitämättömyydellä.
— Täksi talveksi suunnitellaan vanulla sisustettuja, silkkipeittoisia kappoja à la laponne ja pyöreäksi leikattuja Zuleima-kappoja, joihin kuuluu turkkilaismalliset liivit.
— Nuo ovat vain hätäapukeinoja, sanoi Thévenin. — Niitä myydään valmiina. Minulla on muuan pikku ompelijatar, joka neuloo kuin enkeli ja joka ei ole kallis: minä lähetän hänet teille, rakas ystävä.
Ja sanat lentelivät keveinä ja innokkaina levitellen ja kohotellen silmien eteen kaikenlaisia hienoja kudoksia, raitaisia silkkejä, sileitä pekingsilkkejä, siciliennesilkkejä, harsoja ja nankingeja.
Ja vanha Brotteaux, joka kuunteli heitä, ajatteli surumielisin hekumantuntein noiden hurmaa vain muotojen verhoksi heitettyjä yhden muotikauden huntuja, jotka kestävät vain jonkin vuoden ja syntyvät alati uudestaan kuin kedon kukkaset. Ja hänen katseensa, joka noista kolmesta nuoresta naisesta siirtyi peltojen ruiskukkasiin ja unikkoihin, himmentyi kyyneleiseen hymyyn.
He saapuivat Orangis'hin yhdeksän aikana ja pysähtyivät Kellon majataloon, jossa Poitrine-puolisot tarjosivat ravintoa ja hoivaa ihmisille ja eläimille. Kansalainen Blaise, joka oli jo ehtinyt siistiä asunsa, tarjosi kätensä naiskansalaisille. Tilattuaan päivällisen kello kahdeksitoista he lähtivät, edellään pikkuinen kylän poika, joka kantoi heidän maalirasioitaan, salkkujaan, telineitään ja päivänvarjojaan, kulkemaan jalan ketojen poikki Orges-ja Yvette-virtojen yhtymäkohdalle, tuolle ihanalle paikalle, josta voi nähdä koko Longjumeaun viheriöivän tasangon Seine-virran ja Saint-Genevièven metsien kehyksessä.
Jean Blaise, joka johti tuota pientä taiteilijaryhmää, ylläpiti entisen rahamiehen kanssa hupaista keskustelua, jossa vilahteli sikin sokin mitä erilaisimpia henkilöitä, Verboquet Jalomielinen, Catherine Cuissot, kirjojenkaupustelijatar, Chaudronin neitoset, poppamies Galichet ja myös Cadet-Roussellen ja madame Angot'n nykyaikaisemmat hahmot.
Évariste, joka nähdessään elonkorjaajain sitovan lyhteitä oli leimahtanut äkilliseen luonnonrakkauteen, tunsi kyynelten nousevan silmiinsä; sopusoinnun ja rakkauden unelmat täyttivät hänen sydämensä. Desmahis puhalteli naiskansalaisten hiuksiin voikukkien siivekkäitä siemeniä. Koska kaikki kolme kaupunkilaisten tavoin pitivät kukkavihoista, he kokosivat niityltä peitsiruohoja, joiden kukat kiertävät vartta tiheänä tähkänä, pehmeän-sinipunervin kellokiehkuroin koreilevia kellokukkia, tuoksuvan rautayrtin hentoja korsia, seljapensaan oksia, minttuja, villiresedoita, pyörtänökärsämöitä, kaikkia syyskesän kasvikuntaan kuuluvia kukkia. Ja kun Jean-Jacques oli tehnyt kasvitieteen muotiasiaksi kaupungin tyttöjen keskuudessa, tiesivät kaikki kolme, mikä minkin kukan nimi oli ja mitä mikin merkitsi. Kun kuivuuden riuduttamat hennot terälehdet varisivat Élodien käsissä ja putosivat sateena hänen jalkoihinsa, hän huokasi:
— Kukatkin kuihtuvat jo!
Kaikki ryhtyivät nyt työhön ja koettivat ilmentää luontoa sellaisena kuin he sen näkivät, mutta jokainen näki sen jonkun mestarin kaavoissa. Ei aikaakaan niin oli jo Philippe Dubois Hubert Robert'in tyyliin luonnostellut autioksi jätetyn talon, kaadettuja puita, kuivuneen puron. Gamelin löysi Yvetten rannoilta Poussinin maisemia. Philippe Desmahis maalaili erään kyyhkyslakan edessä Callot'n ja Duplessis'n pikareskiin sävyyn. Vanha Brotteaux, joka kehui jäljittelevänsä flaamilaisia, piirusti huolellisesti erästä lehmää. Élodie hahmotteli mökin kuvaa, ja hänen ystävättärensä Julienne, joka oli värikauppiaan tytär, järjesti hänen värilautasensa. Muutamat lapset, jotka olivat tuppautuneet aivan kiinni häneen, katselivat hänen maalaamistaan. Hän sai heidät siirtymään vähän etäämmälle nimittämällä heitä pikkunaskaleiksi ja antamalla heille karamelleja. Ja kun naiskansalainen Thévenin keksi heidän joukossaan joitakin sievempiä tylleröitä, hän pesi heidät, suuteli heitä ja pisti kukkia heidän hiuksiinsa. Hän hyväili heitä surunsekaisen lempeästi, sentähden ettei hänellä itsellään ollut iloa olla äiti ja myös siksi että hän tahtoi somistaa itseään hellätunteisella ilmeellä sekä harjoitella asenteen ja ryhmityksen taitoa.
Hän oli ainoa, joka ei piirustanut eikä maalannut. Hän tahtoi lukea rooliaan ja vielä enemmän miellyttää. Ja roolivihko kädessään hän kulki yhden luota toisen luo, keveänä ja hurmaavana. "Ei ihoa, ei piirteitä, ei vartaloa, ei ääntä", sanoivat hänestä naiset, mutta hän täytti ympäristönsä liikkeellä, värillä ja sopusoinnulla. Kuihtuneena, somana, väsyneenä ja väsymättömänä, hän oli retken suurin sulostaja. Kun hän oli luonteeltaan epätasainen ja sentään aina iloinen, herkkähermoinen, helposti ärtyvä ja sentään mukautuva ja sopuisa, teräväkielinen mitä kohteliaimmassa sävyssä, turhamainen, vaatimaton, rehellinen, vilpillinen, ihastuttava, ei suinkaan ollut Rose Théveninin vika, jos ei häntä onnistanut maailmassa ja jos ei hänestä tehty jumalatarta; mutta ajat olivat huonot, eikä Pariisissa enää ollut suitsutusta eikä alttareita sulottarille. Naiskansalainen Blaisekään, joka hänestä puhuessaan, rypisti nenäänsä ja nimitti häntä "äitipuolekseen", ei voinut hänen läsnäollessaan vastustaa hänen lumoustansa.
Harjoiteltiin parhaillaan Les Visitandines näytelmää, ja Rose iloitsi siitä, että hän oli saanut siinä niin luonnonraikkaan osan. Sillä luonnollisuuteen hän kaikessa pyrki ja pääsikin.
— Emmekö siis ollenkaan saa nähdä Pamélaa? sanoi kaunis Desmahis.
Kansallisteatteri oli suljettu ja näyttelijät lähetetty
Madelonnettes'in nunnaturvalaan ja Pélagie-vankilaan.
— Onko tämä vapautta? huudahti naiskansalainen Thévenin kohottaen taivaaseen kauniit, suuttumusta leimuavat silmänsä.
— Kansallisteatterin näyttelijät, sanoi Gamelin, — ovat ylimysmielisiä, ja kansalainen François'n kappale on omiaan herättämään kaipausta aatelisiin etuoikeuksiin.
— Hyvät herrat, sanoi näyttelijätär Thévenin, — ettekö siis voi kuunnella mitään muita kappaleita kuin niitä, jotka imartelevat teitä?…
Puolenpäivän aikaan alkoi itse kukin tuntea itsensä aika nälkäiseksi, ja tuo pieni seurue palasi takaisin majataloon.
Évariste kulki Élodien rinnalla ja muistutteli hymyillen hänen mieleensä heidän ensimmäisiä tapaamisiaan.
— Kaksi linnunpoikaa oli pesästään katolta pudonnut sinun akkunalaudallesi. Sinä pistelit niiden nokkaan ruokaa; toinen niistä jäi eloon ja lensi tiehensä. Toinen kuoli siihen pieneen vanupesään, jonka sinä olit sille valmistanut. "Juuri se, josta minä pidin enemmän", sanoit sinä. Sinä päivänä sinulla, Élodie, oli punainen nauharuusu tukassasi.
Philippe Dubois ja Brotteaux, jotka tulivat vähän muiden jäljessä, puhuivat Roomasta, jossa he olivat olleet kumpikin, jälkimmäinen v. 72, edellinen akatemian viimeisinä aikoina. Ja vanha Brotteaux muisteli vieläkin prinsessa Mondragonea, joka kyllä olisi kallistanut korvansa hänen huokauksilleen ilman kreivi Altieria, joka lakkaamatta seurasi häntä kuin varjo. Philippe Dubois ei unohtanut mainita, että hän oli ollut kutsuttu päivällisille kardinaali de Bernis'n luo ja että tämä oli maailman kohteliain isäntä.
— Minäkin tunsin hänet, sanoi Brotteaux, — ja voinpa sanoa kerskumatta, että kuuluin jonkin aikaa hänen lähimpään seurapiiriinsä: hän seurusteli kernaasti roskaväen kanssa. Hän oli rakastettava mies ja vaikkakin hän mielellään lasketteli perättömiä, niin oli hänen pikkusormessaan jo enemmän tervettä filosofiaa kuin kaikkien noiden teidän jakobiinienne päässä yhteensä, jotka tahtovat meitä hyveellistyttää ja jumalallistuttaa. Tuhat kertaa enemmän pidän noista yksinkertaisista teofageistamme, jotka eivät tiedä, mitä he tekevät, eivätkä, mitä he sanovat, kuin noista raivohulluista poropeukaloista, jotka laativat lakeja ja koettavat mahdollisimman ahkerasti teloittaa meitä tehdäkseen meidät hyveellisiksi ja viisaiksi ja saadakseen meidät palvelemaan Korkeinta olentoa, joka on luonut heidät omaksi kuvakseen. Ennen aikaan oli minulla Les Ilettes'in kappelissa messunlukijana muuan köyhä pappisaakuli, joka saatuaan lasin sanoi: "Älkäämme panetelko syntisiä; niiden kustannuksellahan me arvottomat pappi-parat juuri elämme!" Myöntäkää, herra, että tuolla litanianlopottajalla oli terveet hallinnolliset periaatteet. Pitäisi palata takaisin niihin ja hallita ihmisiä sellaisina kuin he ovat eikä sellaisina kuin tahdottaisiin heidän olevan.
Naiskansalainen Thévenin oli lähestynyt ukko Brotteaux'ta. Hän tiesi, että tämä mies ennenaikaan oli elänyt komeasti, ja tällä loisteliaalla muinaisuuden muistolla koristi hänen mielikuvituksensa nyt tuon entisen rahamiehen nykyhetkistä köyhyyttä, joka hänen mielestään oli vähemmän nöyryyttävä siksi, että se oli yleinen ja yleisestä sekasorrosta johtuva. Hän tarkasteli häntä uteliaana, eikä ilman eräänlaista kunnioitusta, aivan kuin jonkun tuollaisen auliin Kroisoksen viimeisiä jäännöksiä, jollaisia hänen vanhemmat ammattisisarensa teatterissa huokaillen ylistivät. Ja sitä paitsi häntä miellytti tämä hyvin kuluneessa ja hyvin siistissä nuuskanruskeassa lievetakissa esiintyvä vanha herra.
— Herra Brotteaux, hän sanoi tälle, — kaikki tietävät, että te ennen muinoin hiiviskelitte kauniin, ilotulia tuikkavan öisen puiston myrttilehdoissa näyttelijättärien ja tanssijattarien seurassa kaukaisen huilun- ja viulunsoiton helinässä… Voi, he olivat varmaankin paljon kauniimpia, nuo teidän silloiset jumalattarenne oopperasta ja Comédie-Françaisestä, kuin me poloiset pienet kansallisnäyttelijättäret?
— Älkää luulkokaan sellaista, neiti, vastasi Brotteaux, — ja tietäkää, että jos siihen aikaan olisi ollut ainoakaan sellainen kuin te, niin olisi hän, jos hän vain olisi tahtonut, vaeltanut kuin kuningatar, yksin ja ilman kilpailijaa, tuossa samaisessa puistossa, jota te hyväntahtoisesti suvaitsette kuvitella niin imartelevan kauniiksi.
Ravintola Kello oli aivan maalaismallinen. Rautatammen oksa riippui ajoportin päällä, joka johti aina lokaiselle pihalle, missä kanat tepastelivat ja nokkivat maata. Pihan perällä oli kaksikerroksinen asuinrakennus, jota varjosti korkea, sammaloitunut tiilikatto ja jonka seinät peittyivät melkein kokonaan vanhojen, täydessä kukassa olevien köynnösruusujen alle. Oikealla ojentelivat muutamat leikatut hedelmäpuut latvojaan matalan puutarhamuurin ylitse. Vasemmalla oli talli ulkonevine rehuhäkkeineen ja heinäparvineen. Seinää vasten oli asetettu tikapuut. Samalla suunnalla oli vielä vaja täynnä maanviljelyskaluja ja pölkkyjä, ja siellä vanhojen kärryjen päällä seisoi valkea kukko pitäen silmällä kanaparveaan. Tältä puolelta sulki pihan navettarakennusten rivi, ja niiden edessä kohosi niinkuin kunniakas sukukumpu valtava lantakasa, jota juuri parhaillaan leveä, karkeatekoinen, keltahiuksinen tyttö väänteli tadikolla. Hänen puukenkänsä olivat täynnä lantavettä, joka liotti hänen paljaita jalkojaan, ja silloin tällöin loksahtivat hänen safraninkeltaiset kantapäänsä kengistä esiin. Hänen ylöskäärityn hameensa alta näkyivät hänen valtavan paksut, matalat ja lian peittämät pohkeensa.
Juuri kun Philippe Desmahis katseli häntä ihmeissään ja huvittuneena luonnon eriskummallisesta leikistä, joka oli rakentanut tämän tytön leveämmäksi kuin oli pitkä, huusi majatalon isäntä:
— La Tronche hoi! Mene hakemaan vettä!
Hän kääntyi näyttäen Desmahis'lle tulipunaiset kasvot ja leveän suun, josta puuttui yksi hammas. Oli tarvittu häränsarvi murtamaan tätä väkevää hammasriviä… Hän seisoi tadikko olalla ja nauroi. Hänen reisiä muistuttavat, mahtavat käsivartensa kiilsivät auringossa.
Pöytä oli katettu alakerran saliin, jossa kananpoikaset par'aikaa paistuivat vanhoilla pyssyillä koristetun uuninkuvun alla. Tuohon enemmän kuin kaksikymmentä jalkaa pitkään, kalkilla valkaistuun saliin pääsi valo vain oven vihertäväin ruutujen läpi ja yhdestä ainoasta ruusujen kehystämästä ikkunasta, jonka ääressä vanha mummo istui kehräämästä. Hänellä oli päässään vanhan hallituksen aikaan kuuluva päähine ja pitsimyssy. Hänen ryhmyiset, maatyössä mustuneet kätensä pitelivät kehrävartta. Kärpäset lensivät istumaan hänen silmäluomilleen eikä hän ajanut niitä pois. Pienenä, äitinsä sylissä, hän oli nähnyt Ludvig XIV:n ajavan ohi vaunuissaan.
Kuusikymmentä vuotta sitten hän oli tehnyt matkan Pariisiin. Heikolla ja laulavalla äänellä hän kertoi noille kolmelle ympärillään seisovalle nuorelle naiselle, että hän oli nähnyt Hôtel de Villen, Tuileries'n ja La Samaritainen ja että juuri hänen kulkiessaan Pont-Royalea oli muuan vene, joka vei omenia Mail-torille, särkynyt ja kaikki omenat joutuneet veden vietäviksi, niin että koko virta oli ollut aivan punainen omenista.
Hän oli selvillä niistä muutoksista, joita hiljattain oli tapahtunut valtakunnassa ja etenkin siitä eripuraisuudesta, joka vallitsi valantehneiden ja -tekemättömien kirkkoherrojen välillä. Hän tiesi myös, että oli sota, nälänhätä ja taivaalla uhkaavat merkit. Hän ei uskonut, että kuningas oli kuollut. Hänet oli päästetty pakenemaan, niin hän kertoi, maanalaista käytävää pitkin ja pyövelin käsiin oli annettu vain tavallinen, yksinkertainen mies.
Isoäidin jaloissa pajukopassa makasi Poitrine-perheen nuorin vesa, Jeannot, joka juuri sai hampaita. Naiskansalainen Thévenin otti vasun käteensä ja hymyili lapselle, joka kitisi heikosti kuumeen ja kouristusten näännyttämänä. Se oli varmaankin hyvin sairas, sillä oli lähetetty hakemaan lääkäriä, kansalainen Pelleport'ia, joka, ollen Konventissa varamiehenä, ei ottanut palkkaa sairaskäynneistään.
Naiskansalainen Thévenin, synnynnäisenä teatteri-ihmisenä, oli kotonaan kaikkialla; ja kun hän ei ollut oikein tyytyväinen siihen tapaan, millä La Tronche oli suorittanut astiain pesun, pyyhki hän lautaset, lasit ja haarukat. Sill'aikaa kun naiskansalainen Poitrine keitti lientä, jota hän kunnon emäntänä tavan takaa maisteli, leikkasi Élodie viipaleiksi neljän naulan leivän, joka vielä oli aivan uunilämmin. Katsellessaan hänen puuhailuaan sanoi Gamelin:
— Muutama päivä sitten luin erään nuoren saksalaisen kirjoittaman kirjan, jonka nimeä en nyt muista: se oli verraten hyvin ranskannettu. Siinä kerrottiin eräästä kauniista ja nuoresta, Charlotte-nimisestä tytöstä, joka, kuten sinäkin, Élodie, leikkasi leipää ja, kuten sinäkin, teki sen niin miellyttävästi ja niin sirosti, että sen nähdessään nuori Werther rakastui häneen.
— Ja se päättyi häihin? kysyi Élodie.
— Ei, vastasi Évariste; — se päättyi Wertherin väkivaltaiseen kuolemaan.
He söivät hyvällä ruokahalulla, sillä heillä oli kova nälkä; mutta ruoka oli kehnonlaista. Jean Blaise valitteli sitä: hän oli herkkusuu ja hyvinsyöminen kuului hänen elämänsääntöihinsä; ja juuri yleinen nälänhätä kiihotti häntä tekemään herkkusuisuudestaan järjestelmän. Vallankumous oli kaikissa kodeissa muuttanut ruokalistan. Useimmilla kansalaisilla ei ollut mitään suuhun pantavaa. Eteensäkatsovat miehet, jotka, kuten Jean Blaise, ansaitsivat suuria summia keskellä yleistä kurjuutta, kävivät ravintoloissa, joissa he osasivat näyttää nerouttaan ruokapöydän ääressä. Mitä taas Brotteaux'hon tulee, joka Vapauden vuonna II eli pelkillä kastanjoilla ja leivänkuorilla, niin hän muisteli ennen aikaan illastaneensa Grimod de la Reynièren luona Champs-Elysées'n varrella. Haluten saada herkkusuun maineen muori Poitrinenkin silava muhennoksen vierellä hän aivan tulvi oppineita ruokareseptejä ja hyviä gastronomisia ohjeita. Ja kun Gamelin selitti, että oikea tasavaltalainen halveksii pöydän iloja, antoi tuo vanha veronvuokraaja ja muinaistuntija nuorelle spartalaiselle oikean keitto-ohjeen spartalaiseen mustaan liemeen.