Päivällisen jälkeen antoi Jean Blaise, joka ei unohtanut asian vakavaa puolta, maalaisakatemiansa tehdä piirustuksia ja luonnoksia majatalosta, jota hän sen rappeutuneen ulkomuodon vuoksi piti erittäin romanttisena. Juuri kun Philippe Desmahis ja Philippe Dubois piirustivat navettarakennuksia, tuli La Tronche antamaan ruokaa sioille. Kansalainen Pelleport, "tohtori", joka samassa tuli ulos alatuvasta pikku Poitrinen luota, lähestyi molempia taiteilijoita, ja onniteltuaan heitä heidän lahjoistaan, jotka tuottivat kunniaa koko kansalle, hän osoitti sikalauman keskellä seisovaa La Tronchea.
— Katsokaa tuota olentoa tuossa, hän sanoi, — hän ei ole yksi tyttö, niinkuin voisitte luulla: hän on kaksi tyttöä. Huomatkaa, että tarkoitan aivan puustavillisesti sitä, mitä sanon. Kun ihmettelin hänen luurakenteensa valtavia mittasuhteita, tutkin häntä lähemmin ja huomasin, että hänellä oli useaita luita kaksittain: kummassakin reidessä kaksi yhteen sulautunutta reisiluuta, kummassakin olassa kaksi kyynärluuta. Myöskin hänen lihaksensa ovat kaksinkertaisia. Minun käsittääkseni on hänessä pari tiukasti yhteenkasvanutta tai, oikeammin sanottuna, yhteensulautunutta kaksosta. Tapaus on mielenkiintoinen. Minä olen huomauttanut siitä Saint-Hilairelle, joka oli siitä minulle erittäin kiitollinen. Teillä on edessänne todellinen epäsikiö, kansalaiset. Häntä nimitetään La Troncheksi. Mutta pitäisi sanoa "Les Tronches": heitä on kaksi. Luonnolla on oikkunsa silläkin… Hyvää yötä kansalaiset! Saamme rajuilman tänä yönä…
Syötyään illallista kynttiläin valossa ryhtyi Blaise-akatemia, liitettyään seuraansa vielä yhden poika- ja tyttö-Poitrinen, ravintolan pihamaalla leikkimään sokkosta, johon leikkiin nuoret naiset ja miehet erittäin vilkkaasti ottivat osaa, mikä seikka oli hyvin ymmärrettävää, kun muistaa heidän ikänsä, ja ehkäpä myös epävarma ja levoton aika lietsoi heidän intoaan. Kun tuli aivan pimeä, ehdotti Jean Blaise, että mentäisiin leikkimään alasaliin joitakin seuraleikkejä. Élodie tahtoi leikkiä "sydänten metsästystä", ja koko seura yhtyi hänen ehdotukseensa. Nuoren naisen neuvosta Philippe Desmahis piirusti liidulla eri paikkoihin, huonekaluihin, oviin ja seinille seitsemän sydäntä, s.o. yhtä vähemmän kuin oli leikkiin osanottajia, sillä vanha Brotteaux'kin oli suostunut olemaan mukana. Tanssittiin piiritanssia, ja kun Élodie antoi sovitun merkin, riensi jokainen laskemaan kätensä jollekin sydämelle. Kömpelö ja hajamielinen Gamelin näki kaikilla jo olevan omistajan: hän antoi pantin, pienen veitsen, jonka hän oli ostanut kuudella soulia Saint-Germainin markkinoilta ja jolla hän oli leikannut leipänsä nälkää näkevälle äidille. Alettiin alusta taas, ja Blaise, Élodie ja naiskansalainen Thévenin jäivät vuoron perään ilman sydäntä ja saivat antaa kukin pantin: sormuksen, käsilaukun, safiaanikantisen kirjasen, rannerenkaan. Sitten arvottiin pantit jälleen omistajilleen Élodien helmasta, ja jokaisen täytyi saadakseen omansa takaisin osoittaa seurataitoaan, laulaa jokin laulu tai lausua runoja. Brotteaux lausui Ranskan suojeluspyhän yksinpuhelun La Pucellestä:
Denis ma oon, pyhimys arvoltani,
ma lemmin Galliaa…
Kansalainen Blaise, vaikkakin hän oli vähemmän kirjanoppinut, lausui kuitenkin heti sen pitempää miettimättä Richemond'in vastauksen:
Oi, herra pyhimys, maksoiko vaivaa
noin turhan vuoksi jättää salit taivaan…!
Siihen aikaan lukivat kaikki myötäänsä ihastuneina tuon ranskalaisen Arioston mestariteosta; vakavimmatkin hymyilivät Jeannen ja Dunois'n lemmentarinalle, Agnesin ja Monrosen seikkailuille ja siivellisen aasin urotöille. Kaikki sivistyneet ihmiset osasivat ulkoa tämän hupaisan ja filosofisen runoelman kauneimmat kohdat. Yksin Évariste Gamelinkin, ankarasta maailmankatsomuksestaan huolimatta, lausui vastustelematta Grisbourdonin tulon helvettiin, ennenkuin hän otti Élodien helmasta kuusi souta maksavan veitsensä. Naiskansalainen Thévenin lauloi ilman säestystä Ninan romanssin: Kun armahin kerran palaa. Desmahis lauloi La Faridondainen sävelellä:
Talosta pyhän Antonin he porsaan vaativat ja käärivät sen kaapuihin, näin munkin laativat. Se kuosista vain riippuikin…
Mutta Desmahis oli yhtä kaikki vähän huolestunut. Tällä hetkellä hän rakasti tulisesti kaikkia noita kolmea naista, joiden kanssa hän leikki panttileikkiä, ja hän heitti kaikkiin kolmeen hehkuvia ja helliä silmäyksiä. Hän rakasti näyttelijätär Théveniniä hänen suloutensa, hänen notkeutensa, hänen taitavan esiintymisensä, hänen katseittensa ja sydämeen tunkevan äänensä vuoksi; hän rakasti Élodieta, jonka hän arvasi runsaaksi, rikkaaksi ja antavaksi luonnoltaan; hän rakasti Julienne Hasard'ia hänen värittömistä hiuksistaan, hänen valkeista kulmakarvoistaan, hänen pisamistaan ja laihasta varrestaan huolimatta, sentähden että hän aivan kuin tuo samainen Dunois, josta Voltaire puhuu La Pucellessään, oli aina jalomielisesti valmis antamaan vähimmän kauniille todistuksen rakkaudestaan, sitäkin enemmän kun Julienne Hasard tällä hetkellä näytti olevan vapain ja siis tietysti helpoimmin saatavissakin. Ollen kaikkea muuta kuin turhamainen Desmahis ei koskaan ollut varma siitä, kelpaisiko hänen tarjouksensa, mutta hän ei myöskään koskaan ollut varma päinvastaisesta. Niinpä hän pitikin itseään tarjolla joka tilaisuudessa. Käyttäen hyväkseen onnellisia sattumia panttileikissä hän puhui muutamia helliä sanoja näyttelijätär Théveninille, joka ei siitä pahastunut, mutta ei myöskään voinut vastata mitään kansalainen Jean Blaisen mustasukkaisten katseiden vuoksi. Hän puhui veläkin rakastuneemmin naiskansalainen Élodielle, jonka hän tiesi Gamelinin mielitietyksi, mutta hän ei ollut niin vaatelias, että olisi tahtonut pitää mitään sydäntä yksinomaisuutenaan. Élodie ei voinut häntä rakastaa; mutta hänen mielestään Desmahis oli kaunis, eikä hän onnistunut tätä seikkaa mieheltä kokonaan peittämään. Loppujen lopuksi Desmahis kuitenkin kuiski hehkuvimmat rakkaudentunnustuksensa naiskansalainen Hasard'in korvaan: tämä vastasi niihin hämmästyneellä ilmeellä, joka saattoi merkitä yhtä hyvin rakastunutta alttiutta kuin kalseaa välinpitämättömyyttä. Ja Desmahis ei ollenkaan uskonut häntä välinpitämättömäksi.
Majatalossa oli ainoastaan kaksi makuuhuonetta, molemmat ensimmäisessä kerroksessa ja yhteisessä eteisessä. Vasemmanpuolisessa, joka oli kauniimpi, oli kukalliset seinäpaperit ja käden suuruinen kuvastin, jonka kullatut kehykset olivat olleet alttiina kärpästen hävyttömyyksille aina Ludvig XV:n lapsuuden ajoista alkaen. Siellä kirjavan karttuunikatoksen alla oli kaksi vuodetta höyhen- ja untuvatyynyineen ja tikattuine patjapeitteineen. Tämä huone oli varattu noille kolmelle naiskansalaiselle.
Kun maatapanon aika tuli, toivottivat Desmahis ja naiskansalainen Hasard toisilleen hyvää yötä eteisessä, kummallakin kynttilä kädessä. Rakastunut kaivertaja pisti värikauppiaan tyttären käteen ohimennen pienen paperilipun, jossa hän pyysi tätä, sitten kun kaikki nukkuivat, tulemaan luokseen ullakolle, joka oli naiskansalaisten huoneen yläpuolella.
Viisaana ja eteensä katsovana miehenä hän oli jo päivällä ottanut selvää paikallisista olosuhteista ja tutkinut tuon ullakonkin, joka oli täynnä sipulinippuja ja hedelmiä, jotka olivat siellä kuivamassa keskellä ampiaisia, kirstuja ja vanhoja matkasäkkejä. Hän oli lisäksi keksinyt siellä vanhan, ontuvan telttasängyn, joka kaikesta päättäen oli virkaheitoksi tuomittu, ja rikkinäisen olkimatrassin, joka oli täynnä kirppuja.
Vastapäätä naiskansalaisten huonetta oli toinen jotenkin pieni huone, jossa oli kolme makuusijaa ja jossa matkustavaisten mieskansalaisten oli määrä nukkua. Mutta Brotteaux, joka oli sybariitti, oli mennyt latoon heiniin nukkumaan. Mitä Jean Blaiseen tulee, niin hän oli aivan kadonnut näköpiiristä. Dubois ja Gamelin nukkuivat pian. Desmahis paneutui vuoteeseen, mutta kun yön hiljaisuus oli niinkuin uinuva vesi peittänyt talon, nousi kaivertaja vuoteesta ja hiipi ullakolle puuportaita myöten, jotka narahtelivat hänen paljaiden jalkojensa alla. Ullakon ovi oli raollaan. Sieltä tulvahti vastaan tukehtava kuumuus ja mätien hedelmien kirpeä lemu. Ontuvassa telttasängyssä nukkui La Tronche suu auki, paita korvissa, sääret hajallaan. Hän oli vallan suunnaton. Ullakon akkunan läpi tunkeva kuun säde leikki sinervinä ja hopeisina läikkinä hänen ihollaan, joka likalaattojen ja lantavesitahrojen alla hohti nuoruutta ja raikkautta…
Seuraavana päivänä, vielä yhden ja viimeisen työpäivän jälkeen, lähti tuo vaeltava akatemia jälleen Pariisiin. Kun Jean Blaise maksoi isännälleen assignaateilla, valitteli kansalainen Poitrine sitä, ettei enää ollenkaan saanut nähdä muuta kuin "neliskulmaista rahaa" ja lupasi olla ikuisesti kiitollinen sille, joka jälleen toisi takaisin kultarahat.
Hän antoi naiskansalaisille kukkia. Hänen käskystään kiipesi La Tronche puukengissä, hame ylös käärittynä tikapuille, ja näyttäen sieltä likaisia ja kiiltäviä pohkeitaan hän leikkeli väsymättömällä innolla ruusuja seiniä peittävistä ruusuköynnöksistä. Hänen leveistä kämmenistään ruusut valuivat sateena, koskena, lumivyörynä Élodien Juliennen ja Rose Théveninin levitettyihin helmoihin. Koko vaunu täyttyi niistä. Kaikki saivat niitä suuret kantamukset kotiinsa, ja he nukkuivat ja heräsivät niiden tuoksuun.
XI.
Kun naiskansalainen Rochemaure aamulla syyskuun 7. p:nä oli menossa valamies Gamelinin luo saadakseen hänet suopeaksi jotakin epäiltyä kohtaan, joka kuului hänen ystäviinsä, hän tapasi portaissa entisen herra Brotteaux des Ilettes'in, jota hän oli rakastanut muinoin onnen päivinä. Brotteaux puolestaan oli juuri menossa Rue de la Loin varrella asuvan leikkikalukauppiaan luo viedäkseen tälle kaksitoista tusinaa valmistamiaan jäsennukkeja. Ja hän oli voidakseen kantaa niitä helpommin päättänyt pistää ne seipään nenään kuljeskelevien kaupustelijoiden esimerkkiä seuraten. Hän käyttäytyi aina erittäin kohteliaasti kaikkia naisia kohtaan, sellaisiakin, jotka pitkän seurustelun vuoksi jo olivat kadottaneet kaiken viehätysvoimansa, kuten oli laita rouva de Rochemauren, ellei mahdollisesti väliin tullut petoksen, pitkän eron; uskottomuuden ja lihavuuden höyste jonkin verran ärsyttänyt hänen ruokahaluaan. Joka tapauksessa hän otti hänet vastaan rikkinäisillä kivilaatoilla vuoratuissa, likaisissa portaissa aivan samoin kuin ennen Les Ilettes'in laajan kuistin portailla ja pyysi häntä tekemään hänelle sen kunnian, että tulisi katsomaan hänen ullakkokomeroaan. Rouva kipusi verraten vaivattomasti ylös portaita, ja pian hän oli pienen huoneensalvoksen suojassa, jonka kallellaan olevat parrut kannattivat luukkuakkunalla varustettua tiilikattoa. Siellä ei voinut seisoa suorana. Hän istuutui sille ainoalle tuolille, joka tässä komerossa oli, ja silmäiltyään hetkisen hatarasti liitettyjä tiilikiviliuskoja hän kysyi hämmästyneenä ja surullisena:
— Täällä te siis asutte, Maurice? No, ei teidän ainakaan ole tarvis pelätä tunkeilijoita. Täytyy olla piru itse tai kissa löytääkseen teidät täältä.
— Vähänhän täällä on ahdasta, vastasi tuo entinen herra. — Enkä tahdo teiltä kieltää, että vuode-pahaselleni joskus sataa. Mutta se on vähäpätöinen harmi. Ja kirkkaina öinä näen täältä kuun, ihmisten rakkauden todistajan ja vertauskuvan Sillä kuun, hyvä rouva, ovat rakastavaiset kaikkina aikoma kutsuneet todistajakseen, ja kalvaassa, pyöreässä täyteläisyydessään se muistuttaa rakastajalle hänen halujensa esinettä.
— Kyllä ymmärrän, sanoi naiskansalainen.
— Kissat, jatkoi Brotteaux, — pitävät hirveätä meteliä tällä räystäänkourulla, silloin kun niillä on aikansa. Mutta täytyy antaa rakkaudelle anteeksi, että se naukuu ja sähisee katoilla, kun se täyttää ihmistenkin elämän levottomuudella ja rikoksilla.
Molemmat olivat, viisaasti kyllä, kohdanneet toisensa aivan kuin kaksi ystävää, jotka edellisenä iltana olivat eronneet mennäkseen kotiin nukkumaan; ja vaikkakin he olivat vieraantuneet toisistaan, he keskustelivat ystävällisessä ja tuttavallisessa äänilajissa.
Kuitenkin tuntui rouva de Rochemaure huolestuneelta. Vallankumous, joka pitkin aikaa oli ollut hymyilevä ja edullinen hänelle, tuotti hänelle nykyään huolta ja levottomuutta; hänen illallisensa olivat käyneet vähemmän loisteliaiksi ja iloisiksi. Hänen harppunsa sävelet eivät enää jaksaneet kirkastaa synkkiä kasvoja. Rikkaimmat panosten tekijät olivat luopuneet hänen pelipöydistään. Useat hänen lähimmistä tuttavistaan olivat nyt epäiltyjä ja koettivat lymyillä; hänen ystävänsä, rahamies Morhardt, oli vangittu, ja juuri hänen tähtensä hän aikoi kääntyä apua pyytäen valamies Gamelinin puoleen. Hän itsekin oli epäilyksenalainen. Kansalliskaartilaiset olivat toimittaneet kotitarkastuksen hänen luonaan, kääntäneet nurin kaikki hänen piironginlaatikkonsa, nostaneet sijoiltaan lattiapalkit, pistäneet keihäillään puhki hänen patjansa. He eivät olleet mitään löytäneet, olivat pyytäneet anteeksi ja juoneet hänen viinejään. Mutta he olivat olleet aivan vähällä keksiä hänen kirjeenvaihtonsa erään emigrantin, herra d'Expillyn kanssa. Muutamat ystävät, joita hänellä oli jakobiinien parissa, olivat ilmoittaneet hänelle, että kaunis Henry, hänen sydänkäpysensä, oli laittanut itsensä huonoon valoon erinäisillä voimasanoilla, jotka olivat olleet liian väkivaltaisia ollakseen vilpittömiä.
Kyynärpäät polvien ja posket käsien varassa, mietteisiinsä vaipuneena, hän kysyi vanhalta ystävältään, joka istui olkirahilla:
— Mitä te tuumitte kaikesta tästä, Maurice?
— Tuuminpa vain, että nämä ihmiset voivat antaa filosofille ja asiaaharrastavalle katselijalle paljon ajattelemisen ja huvin aihetta, mutta että teille, rakas ystävätär, olisi parasta olla Ranskan rajojen ulkopuolella.
— Voi, Maurice, miten meidän käy?
— Samaa kysyitte minulta, Louise, kerran, kun olimme ajelemassa Cher-virran rantamalla ja hevosemme, joka oli pillastunut, lennätti meitä eteenpäin hurjaa neliä. Kuinka naiset sentään ovat uteliaita! Vielä nyt tahdotte tietää, mihin tämä meno vie. Kysykää sitä povariakoilta. Minä en ole mikään poppamies, armahaiseni. Ja filosofiasta, kaikkein terveimmästäkin, on sangen vähän apua silloin, kun on kysymys tulevaisuuden tulkitsemisesta. Tämä asiaintila loppuu kerran, sillä kaikki loppuu. Sen voi arvata tapahtuvaksi eri lailla. Voi olla, että liittolaiset voittavat ja marssivat Pariisiin. He eivät ole kaukana siitä, mutta epäilen kuitenkin, että he eivät pääse tänne. Nämä tasavallan sotilaat taistelevat lannistumattoman rohkeasti. Voi myös sattua, että Robespierre nai leskirouva Capet'n ja nimityttää itsensä valtionhoitajaksi Ludvig XVII:n alaikäisyyden aikana.
— Luuletteko todellakin? huudahti naiskansalainen Rochemaure innoissaan ja toivoen pääsevänsä osalliseksi niin ihanaan juoneen.
— Voi vielä sattua niinkin, jatkoi Brotteaux, — että Vendée voittaa ja pappishallitus asetetaan jälleen kunniaansa rauniokasojen ja ruumisläjien päälle. Ette voi käsittää, rakas ystävätär, millainen valta papistolla on noihin joukkoaaseihin… "Sieluihin"… tarkoitin tietysti sanoa, kieleni vain hiukan lipsahti. Mutta luultavinta on, mikäli minä voin asioita arvostella, että vallankumoustribunaali johtaa perikatoon sen hallituksen, joka sen on asettanut: se uhkaa liian monia päitä. Ne, joita se kauhistaa, ovat jo lukemattomat, he yhtyvät, ja kukistaakseen sen he kukistavat koko hallitusjärjestelmän. Luulen, että te juuri olette nimityttänyt nuoren Gamelinin tähän valamiehistöön. Hän on hyveellinen, hänestä on tuleva hirmuinen. Mitä enemmän asiaa ajattelen, kaunokaiseni, sitä varmempi olen siitä, että tämä tribunaali, joka on perustettu pelastamaan tasavaltaa, on kukistava sen. Konventti on tahtonut, kuten kuningasvaltakin, oman suuruudenaikansa, oman inkvisitionsa, se on tahtonut valvoa turvallisuuttaan itsevalitsemiensa ja siitä riippuvien virkamiesten avulla. Mutta miten paljon konventin suuruudenaika kuitenkin jää jäljelle kuninkuuden aikaisesta! Ja kuinka paljon epäpoliittisempi sen inkvisitio on Ludvig XIV:n aikaista! Vallankumoustribunaalissa vallitsee alhainen oikeudentunto ja nolo tasa-arvoisuuden ajatus, joka saattaa sen piankin vihatuksi ja naurunalaiseksi ja joka on herättävä inhoa kaikissa. Tiedättekö, Louise, että tämä sama tribunaali, joka aikoo kutsua aitauksensa eteen Ranskan kuningattaren ja kaksikymmentäyksi lainsäätäjää, tuomitsi eilen kuolemaan erään palvelijattaren, sentähden että hän pahoin aikomuksin, kumotakseen tasavallan, oli huutanut: "Eläköön kuningas." Meidän mustasulkaiset tuomarimme toimivat samaan tapaan kuin tuo englantilaisille niin rakas William Shakespeare, joka mitä traagillisimpiin kohtauksiin sekoittaa kömpelönkarkeita ilveitä.
— Sanokaas minulle, Maurice, kysyi naiskansalainen Rochemaure, — onko teillä yhä vielä onnea rakkaudessa?
— Valitettavasti, vastasi Brotteaux, — lentävät kyyhkyset valkoiselle kyyhkyslakalle eivätkä enää viihdy tornin raunioilla.
— Te olette aina vain sama kuin ennenkin… Hyvästi, ystäväni!
* * * * *
Kun rakuuna Henry samana iltana kutsumatta saapui rouva de Rochemauren luo, sinetöi tämä parhaillaan erästä kirjettä, joka oli osoitettu kansalainen Raulinelle Vernoniin. Se oli Englantiin menevä kirje, sen hän tiesi. Rauline sai rouva de Rochemauren kirjeen erään postinkantajan välityksellä sekä lähetti sen sitten Dieppeen erään kalankaupustelijan mukana. Muuan laivuri vei sen yöllä britannialaiseen laivaan, joka luovaili rannikolla; ja muuan emigrantti, herra d'Expilly, sai sen vastaanottaa Lontoossa ja välitti sen sisällön, mikäli hän katsoi sen edulliseksi, edelleen Saint-Jamesin kabinettiin.
Henry oli nuori ja kaunis. Itse Akhilleus ei ollut voimakkaampi ja kukoistavampi pukeutuessaan Odysseuksen antamiin ase varustuksiin. Mutta naiskansalainen Rochemaure, joka vielä äsken oli ollut niin altis tuon nuoren kommuunisankarin suloille, oli kääntänyt hänestä pois katseensa ja ajatuksensa, sen jälkeen kun hän oli saanut tietää, että tämä nuori sotilas herätettyään liioitteluillaan epäluuloja jakobiineissa saattoi käydä hänelle vaaralliseksi ja syöstä hänet perikatoon. Henry tunsi nahoissaan, ettei hänelle ehkä olisi ylivoimaista lakata rakastamasta rouva de Rochemaurea, mutta häntä harmitti se, ettei tämä enää osoittanut häntä kohtaan asiaankuuluvaa mielenkiintoa. Hän toivoi rouva de Rochemauren avulla suoriutuvansa eräistä maksuista, joihin tasavallan palvelus häntä velvoitti. Mutta kun hän nyt muisti, millaisiin äärimmäisyyksiin naiset voivat mennä ja miten nopeasti he voivat siirtyä hehkuvimmasta rakkaudesta kylmimpään tunteettomuuteen ja kuinka helppoa heidän on uhrata, mitä ovat rakastaneet, ja kadottaa, mitä ovat jumaloineet, hän alkoi epäillä, että tämä ihastuttava Louise vallan hyvin voisi eräänä päivänä heitättää hänet vankeuteen päästäkseen hänestä eroon. Hänen älynsä neuvoi häntä valloittamaan takaisin tämän kadottamansa kaunottaren. Sentähden hän nyt oli tullut hänen luokseen koko viehätysvoimallaan aseistettuna. Hän lähestyi häntä, vetäytyi kauemmaksi, lähestyi uudestaan, hipaisi häntä ja väistyi jälleen kaikkien balettiviettelyskeinojen mukaisesti. Sitten hän heittäytyi nojatuoliin ja alkoi tuolla vastustamattomalla äänellään, äänellä, joka tunki naisten sisimpään olemukseen, ylistää luontoa ja yksinäisyyttä sekä ehdotti hänelle huokaisten huvimatkaa Ermenonvilleen.
Mutta rouva de Rochemaure vain näpäytteli harppuaan ja heitteli ympärilleen kärsimättömiä ja ikävystyneitä silmäyksiä. Äkkiä Henry nousi synkkänä ja päättäväisenä ja ilmoitti, että hän aikoi lähteä armeijaan ja olisi jo muutaman päivän kuluttua Maubeugen edustalla.
Näyttämättä laisinkaan hämmästyneeltä tai epäilevältä rouva de
Rochemaure nyökkäsi hyväksyvästi.
— Te onnittelette minua tämän päätöksen johdosta?
— Niin onnittelen.
Rouva de Rochemaure odotti parhaillaan erästä uutta ystävää, joka häntä suuresti miellytti ja josta hän toivoi olevan itselleen suurta hyötyä; hän oli aivan toista maata kuin tämä: todellakin ylösnoussut Mirabeau, sievistelty Danton, josta oli tullut hankitsija, jalopeura, joka uhkasi heittää kaikki isänmaanystävät Seineen. Joka hetki hän luuli kuulevansa kellon kilinää ja säpsähteli.
Saadakseen Henryn lähtemään hän vaikeni, haukotteli, selaili erästä partituuria ja haukotteli jälleen. Nähdessään, ettei toisella ollut aikomustakaan lähteä, hän sanoi, että hänen oli pakko mennä ulos, ja hävisi pukukammioonsa.
Henry huusi hänelle liikuttavalla äänellä:
— Hyvästi, Louise!… Saanenko enää milloinkaan nähdä teitä?
Ja hänen kätensä kopeloivat avonaisen kirjoituspöydänlaatikon sisältöä.
Heti kun Henry oli ehtinyt kadulle, hän avasi kansalainen Raulinelle osoitetun kirjeen ja luki sen suuresti kiinnostuneena. Se sisälsi todellakin erittäin merkitsevän kuvauksen Ranskassa vallitsevasta mielialasta. Siinä puhuttiin kuningattaresta, näyttelijätär Théveninistä, vallankumoustribunaalista, ja monta kohtaa tuon kunnon Brotteaux des Ilettes'in tuttavallisesta rupattelusta oli siinä myös mainittu.
Luettuaan kirjeen ja pistettyään sen taskuunsa hän epäröi hetken; mutta sitten kuten ainakin mies, joka on tehnyt päätöksensä ja aikoo sen toteuttaa mitä pikemmin sitä parempi, hän suuntasi askelensa Tuileries'tä kohti ja astui varmuusvaliokunnan odotushuoneeseen.
* * * * *
Tuona päivänä istui Évariste Gamelin kello kolme iltapäivällä valamiesten penkillä yhdessä neljäntoista ammattiveljensä kanssa, jotka hän suurimmaksi osaksi tunsi, kaikki yksinkertaisia, rehellisiä ja isänmaallisia ihmisiä, tiedemiehiä, taiteilijoita tai käsityöläisiä: yksi maalari kuten hän itsekin, yksi piirustaja, molemmat hyvin lahjakkaita, yksi kirurgi, yksi suutari, yksi entinen markiisi, joka oli antanut täysin vakuuttavia todisteita kansallisesta mielenlaadustaan, yksi kirjanpainaja, pari pikkukauppiasta, toisin sanoen läpileikkaukselleen näytekokoelma Pariisin asutuksesta. He istuivat siinä työläis- tai porvarismekoissaan, millä tukka lyhyeksi leikattuna à la Titus, millä hiuspalmikko niskassa, millä kolmikulmainen hattu silmillä, millä pyöreä hattu takaraivolla, millä punainen myssy korvilla. Toiset olivat puetut jakkuun, takkiin ja polvihousuihin, jollaisia käytettiin vanhaan hyvään aikaan, toiset carmagnoleen ja pitkiin, raitaisiin housuihin sanskulottien tapaan. Jaloissa heillä oli millä saappaat, millä solkikengät, millä puutohvelit, joten he ulkokuorensa puolesta edustivat kaikkia niitä erilaisia muunnoksia, mitä miehisessä puvussa siihen aikaan esiintyi. Koska he kaikki jo useita kertoja olivat olleet istunnoissa mukana, he näyttivät olevan hyvin kotiutuneita penkillään, ja Gamelin kadehti heidän tyyneyttään. Hänen sydämensä tykytti haljetakseen, hänen korvissaan suhisi, hänen silmiään hämärsi, ja koko maailma peittyi häneltä sinikelmeään sumuun.
Kun vahtimestari ilmoitti tribunaalin kokouksen alkavaksi, asettui kolme tuomaria paikoilleen pienelle korokkeelle viheriäisen pöydän ääreen. Heillä oli päässään kokardeilla ja suurilla mustilla töyhdöillä koristettu hattu, yllään tuomarinviitta ja heidän rinnallaan riippui kolmiväri-nauhaan ripustettu raskas hopeamitali. Heidän edessään korokkeen juurella istui väliaikainen yleinen syyttäjä samanlaisissa pukimissa. Protokollasihteeri istuutui tribunaalin ja syytettyä varten varatun tyhjän tuolin väliin. Gamelinin silmissä nämä henkilöt olivat nyt aivan toisenlaisia kuin ennen, kauniimpia, vakavampia, hirvittävämpiä, vaikkakin he ottivat vaivattomia ja tuttavallisia asentoja, selailivat papereita, huutelivat vahtimestaria tai nojautuivat taapäin ottaakseen vastaan jonkin tiedonannon joltakulta valamieheltä tai virkaatekevältä upseerilta.
Tuomarien yläpuolelle oli ripustettu Ihmisoikeuksien taulut; heidän oikealla ja vasemmalla puolellaan, vanhojen keskiaikaisten muurien seinustalla, seisoivat Le Peltier'n, Saint-Fargeaun ja Marat'n kuvapatsaat. Salin perällä vastapäätä valamiehistön penkkiä oli yleisön parveke. Ensimmäisellä rivillä oli pelkkiä naisia, vaaleita, tummia, harmaita, mutta kaikilla oli korkea myssypäähine, jonka laskoteltu reunus varjosti poskia; heidän povelleen, joka ajan muodin mukaan oli korkea ja rehevä kuin imettäjän, oli solmittu valkea huntu tai kumpuili siinä sinisen esiliinan rintalappu. He istuivat käsivarret ristissä lehterin rintasuojukseen nojaten. Heidän takanaan nähtiin asteittain ylenevillä penkkiriveillä siellä täällä erinäisiä kansalaisia vaihtelevissa pukimissa, jotka siihen aikaan antoivat väkijoukoille niin eriskummallisen ja maalauksellisen leiman. Oikealla, sisäänkäytävän lähellä, oli aidoitettu ala seisovaa yleisöä varten. Tällä kertaa ei siellä ollut montakaan. Se asia, jota tämän tribunaalin osaston nyt oli määrä käsitellä, kiinnitti ainoastaan pienen kuulijapiirin mieltä, ja epäilemättä oli muilla osastoilla, joilla oli istunto samaan aikaan, jännittävämpiä juttuja tarjottavanaan.
Tämä rauhoitti jossakin määrin Gameliniä, joka ollen jo menehtymäisillään ei olisi kestänyt suurten oikeudenkäyntien hehkuvaa ilmakehää. Hänen silmänsä kiintyivät pienimpiinkin yksityiskohtiin: hän keksi pienen ihokarvan sihteerin korvassa ja mustepilkun yleisen syyttäjän asiakirjoissa. Hän näki aivan kuin suurennuslasin läpi kaikki nuo monet kapiteelit, jotka oli veistetty aikana, jolloin kaikki antiikkisen pylväsjärjestelmän tuntemus oli joutunut unhoon, ja jotka kietoivat goottilaisten pylväiden päät nokkosseppeliin ja rautatammen lehviin. Mutta hänen katseensa palasi lakkaamatta takaisin tuohon vanhanaikaiseen, punaisella Utrechtin sametilla päällystettyyn tuoliin, jonka istuin oli kulunut ja käsinoja mustunut. Aseistettuja kansalliskaartilaisia seisoi kaikkien ulkokäytävien kohdalla.
Vihdoin ilmestyi syytetty krenatöörien saattamana, mutta vapain jäsenin, niinkuin laissa oli määrätty. Hän oli noin viisikymmenvuotias, laiha, kuiva, tumma, kokonaan kalju mies; hänen poskensa olivat sisäänpainuneet, huulet ohuet ja sinertävät, ja hän esiintyi vanhan muodin mukaisesti yllään tummanpunainen takki. Hänessä oli kaikesta päättäen kuumetta, sillä hänen silmänsä loistivat niinkuin kiiltokivet ja hänen poskensa olivat kuin maalatut. Hän istuutui. Hänen ristissä olevat jalkansa olivat luonnottoman laihat, ja hänen suuret luiset kätensä ulottuivat hyvin niiden ympäri. Hänen nimensä oli Marie Adolphe Guillergues, ja häntä syytettiin tasavallan rehuvarastojen haaskaamisesta. Syytöskirjassa oli monta ja vakavaa asiaa, jotka puhuivat häntä vastaan; kuitenkaan ei mikään niistä ollut täysin todistettu. Kysyttäessä Guillergues kielsi useimmat näistä syytöksistä sekä selitti toiset itselleen edullisella tavalla. Hänen puhetapansa oli täsmällistä ja kylmää, erinomaisen taitavaa, ja kuvasti miestä, jonka kanssa ei ole hyvä joutua kauppasuhteisiin. Hänellä oli vastaus valmiina kaikkeen. Kun tuomari teki hänelle kiusallisen kysymyksen, pysyivät hänen kasvonsa tyyninä ja äänensä varmana, mutta hänen molemmat rinnalle ristityt kätensä tärisivät tuskasta. Gamelin huomasi sen ja kuiskasi naapurilleen, joka oli maalari kuten hän itsekin:
— Katsokaa hänen peukaloitaan!
Ensimmäinen todistaja, jota kuulusteltiin, toi esiin raskauttavia asianhaaroja. Hänen todistukseensa koko syytös perustui. Ne, jotka sen jälkeen kutsuttiin esiin, näyttäytyivät päinvastoin suosiollisiksi syytettyä kohtaan. Yleinen syyttäjä hyökkäsi kiivaasti, mutta pysyi ylimalkaisissa lauseissa. Puolustusasianajaja puhui vakuuttavasti ja hankki syytetylle jonkin verran myötätuntoa, jota hän ei itse ollut osannut voittaa. Istunto keskeytettiin, ja valamiehet vetäytyivät syrjään neuvottelemaan. Epäselvän ja hämärän keskustelun jälkeen he jakautuivat kahteen melkein yhtä suureen ryhmään. Toisella puolen olivat välinpitämättömät, haaleat, järkeilevät suunsoittajat, joita ei mikään intohimo tulistuttanut, ja toisella puolen ne, jotka seurasivat tunnetta, välittivät vähät todisteluista ja tuomitsivat sydämellään. Nämä viimeksimainitut eivät koskaan vapauttaneet. Nämä olivat niitä hyviä ja puhtaita, jotka ajattelivat ainoastaan tasavallan pelastamista; muu ei heitä liikuttanut. Heidän asenteensa teki syvän vaikutuksen Gameliniin, joka tunsi itsensä heidän hengenheimolaisekseen.
"Tämä Guillergues", hän ajatteli, "on taitava roisto, kavala konna, joka on keinotellut ratsuväkemme rehuvarastoilla. Julistaa hänet syyttömäksi olisi samaa kuin päästää karkuun petturi, pettää isänmaa, tuomita armeija perikatoon." Ja Gamelin oli jo näkevinään, miten vihollisen ratsujoukot löivät maahan tasavallan husaarit kompastuvine hevosineen… "Mutta jos Guillergues olikin viaton?"
Hän tuli äkkiä muistaneeksi Jean Blaiseä, jota myös oli epäilty petollisuudesta tavarain hankinnassa. Saattoi olla paljonkin sellaisia, jotka menettelivät samoin kuin Guillergues ja Blaise ja siten valmistivat maaperää tappiolle, tasavallan tuhoutumiselle. Olisi pitänyt antaa varoittava esimerkki. Mutta jos Guillergues olikin viaton?…
— Ei ole todistuksia, sanoi Gamelin ääneen.
— Ei milloinkaan ole todistuksia, vastasi olkapäitään kohauttaen juryn puheenjohtaja, joka kuului hyviin, puhtaisiin.
Lopuksi oli seitsemän ääntä langettamisen ja kahdeksan vapauttamisen puolella.
Valamiehistö palasi takaisin oikeussaliin ja istuntoa jatkettiin. Valamiesten velvollisuuteen kuului perustella lausuntonsa; kaikki puhuivat vuoron perään tuon tyhjän tuolin edessä. Toiset olivat monisanaisia; toiset tyytyivät pariin sanaan; on sellaisiakin, jotka ilmaisivat ajatuksensa täysin käsittämättömässä muodossa.
Kun tuli Gamelinin vuoro, hän nousi ja sanoi:
— Kun on kysymys niin suuresta rikoksesta kuin voiton mahdollisuuksien riistäminen isänmaan puolustajilta, täytyy olla selvät todistukset, joita meillä ei ole.
Äänten enemmistöllä syytetty julistettiin syyttömäksi.
Kun Guillergues jälleen tuotiin tuomareiden eteen, kuului hyväntahtoista sorinaa kuulijoiden puolelta, jotka tahtoivat ilmoittaa vapauttamistuomiosta. Hän oli nyt kokonaan toinen mies. Kuivuus oli kadonnut hänen piirteistään, hänen huulensa olivat pehmentyneet. Hän näytti kerrassaan kunnianarvoiselta; hänen kasvoillaan oli rehellinen ja viaton ilme. Tribunaalin presidentti luki liikuttuneella äänellä oikeuden päätöksen, joka julisti syytetyn vapautetuksi; koko sali puhkesi suosionosoituksiin. Santarmikin, joka oli tuonut sisään Guillergues'in, riensi syleilemään häntä. Presidentti kutsui hänet luokseen ja antoi hänelle veljellisen syleilyn. Valamiehet suutelivat häntä, Gamelin vuodatti kuumia kyyneliä.
Oikeuspalatsin pihalla, jota päivän viimeiset säteet valaisivat, tunkeili ulvova väkijoukko. Tribunaalin neljä osastoa olivat edellisenä päivänä julistaneet kolmekymmentä kuolemantuomiota, ja suuren sisäänkäytävän portailla kyyrötti joukko trikotöösejä, jotka odottivat pyövelinkärryjen lähtöä. Mutta Gamelin, joka laskeutui portaita valamiesten ja katselijain sankassa parvessa, ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään muuta kuin oman oikeuden- ja ihmisyydentekonsa, ja tunne siitä, että hän oli pelastanut viattoman, täytti hänen mielensä ylpeällä ilolla. Pihalla valkopukuinen Élodie heittäytyi kyynelsilmin ja hymyilevänä hänen syliinsä ja jäi siihen lepäämään mielenliikutuksesta hervottomana. Ja kun hän vihdoin kykeni puhumaan, hän sanoi:
— Évariste, sinä olet kaunis, sinä olet hyvä, sinä olet jalo! Tuolla salissa tunki sinun miehekkään ja lempeän äänesi kaiku olemukseni läpi magneettisin aalloin. Olin aivan sähköistynyt.
Katselin sinua koko ajan, kun istuit siinä penkilläsi. En nähnyt mitään muuta kuin sinut. Mutta sinä, ystäväni, etkö ollenkaan aavistanut minun läsnäoloani? Eikö mikään ilmoittanut sinulle, että minä olin siellä? Minä istuin lehterillä, toisella rivillä, oikealla. Jumalani, kuinka on suloista tehdä hyvää! Sinä olet pelastanut tuon onnettoman. Ilman sinua hänen olisi käynyt huonosti. Sinä olet pelastanut hänet elämälle ja omaistensa rakkaudelle. Miten hän mahtaakaan tällä hetkellä siunata sinua! Évariste, miten minä olen onnellinen ja ylpeä saadessani rakastaa sinua!
Käsikoukkua, kiinteästi toisiinsa nojaten he kulkivat pitkin katuja tuntien itsensä niin kevyiksi että luulivat lentävänsä.
He menivät Maalaavaan Amoriin. Tultuaan Oratorion kohdalle sanoi
Élodie:
— Ei viitsitä mennä myymälän läpi.
Hän johti Évaristen sisään ajoportin kautta ja vei hänet asuntoonsa.
Eteisessä hän veti laukustaan suuren rauta-avaimen.
— Sitä luulisi melkein vankilan avaimeksi, hän virkahti. —
Évariste, sinusta tulee nyt minun vankini.
He menivät ruokasalin läpi ja olivat pian tytön omassa huoneessa.
Évariste tunsi huulillaan Élodien suudelman raikkaan liekinnän. Hän sulki hänet syliinsä. Pää taaksepäin, silmät puoliummessa, auki hulmahtavin hiuksin, varpana kiertyvin varsin, puolitajuttomana tyttö riistäytyi irti hänen syleilystään, juoksi ovelle ja työnsi sen salpaan…
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun naiskansalainen Blaise avasi rakastajalleen oven ja kuiskasi hänen korvaansa pimeässä:
— Hyvästi, rakkaani! Tähän aikaan tulee isäni tavallisesti kotiin. Jos kuulet kolinaa portaista, niin kiiruhda nopeasti yläkertaan äläkä mene alas, ennenkuin olet varma siitä, että kukaan ei näe sinua. Koputa kolme kertaa ovenvartijan ikkunaan, niin hän avaa sinulle portin. Hyvästi, elämäni, oma sieluni!
Päästyään kadulle Évariste näki, miten Élodien huoneen ikkunaa raoitettiin ja miten pieni käsi katkaisi punaisen neilikan, joka putosi hän jalkoihinsa niinkuin veripisara.
XII.
Eräänä iltana, kun vanha Brotteaux taas tuli kansalainen Cailloun luo Rue de Loille mukanaan kaksitoista tusinaa jäsennukkeja, niin otti tuo tavallisesti niin ystävällinen ja kohtelias leikkikalukauppias hänet ja hänen nukkensa ja ilvekojeensa vastaan verrattain tylysti.
— Pitäkää varanne, kansalainen Brotteaux, hän sanoi, — pitäkää varanne! Ei ole aina aika nauraa; kaikenlainen leikinlasku on nyt poissa paikaltaan. Muuan varmuusvaliokunnan jäsen, joka eilen kävi täällä liikkeessäni, näki teidän jäsennukkenne ja piti niitä vastavallankumouksellisina.
— Hän laski leikkiä! sanoi Brotteaux.
— Ei sinne päinkään, kansalainen. Ei sinne päinkään. Hän oli sellainen mies, joka ei laske leikkiä. Hän sanoi, että noissa pikku ukkeleissa oli kansan edustavia henkilöitä ilkimielisellä tavalla vääristelty ja että etenkin helposti tunnettavia olivat Couthonin, Saint-Justin ja Robespierren irvikuvat, ja hän takavarikoi ne. Se on aikamoinen tappio minulle puhumattakaan niistä vaaroista, jotka tuon asian vuoksi minua uhkaavat.
— Mitä ihmettä! Että nuo arlekiinit, nuo pajatsot ja klovnit, nuo paimenet ja paimentytöt, jotka olen maalannut aivan samanlaisiksi kuin Boucher viisikymmentä vuotta sitten, että ne muka olisivat Couthonin ja Saint-Justin irvikuvia! Ei yksikään järkevä ihminen voi sellaista väittää!
— Mahdollista kyllä on, jatkoi Caillou, — että te ette ole ehdoin tahdoin tarkoittanut mitään pahaa, vaikkakin tuollaisesta älyniekasta kuin te aina voi epäillä mitä tahansa. Mutta se on vaarallista peliä. Tahdotteko, että kerron teille erään esimerkin? Natoile, jolla on pieni teatteri Champs-Elysées'llä, vangittiin toissapäivänä kansalaisvastaisen mielialansa vuoksi, sentähden että hän oli antanut Polichinellin ilvehtiä konventin kustannuksella.
— Mutta katsokaahan toki, sanoi Brotteaux nostaen liinaa, joka oli levitetty noiden pienten hirsipuussakeikkujain peitoksi,—katsokaahan toki vielä kerran noita naamioita ja noita kasvoja! Ovatko ne nyt mitään muuta kuin selviä huvi- ja paimennäytelmäin hahmoja? Kuinka saatoittekaan uskoa ja sanoa, että minä tein pilaa kansalliskonventista?
Brotteaux oli hämmästynyt ja yllättynyt. Vaikkakin hän tiesi inhimillisen typeryyden kykenevän melkein mihin tahansa, niin ei hän sentään ollut uskonut, että se koskaan voisi saattaa epäilynalaisiksi hänen Scaramouchejaan ja Colinettejaan. Hän vakuutti heidän viattomuuttaan ja omaansa. Mutta kansalainen Caillou ei tahtonut kallistaa korvaansa sille puheelle.
— Kansalainen Brotteaux, viekää pois nukkenne! Minä pidän teitä suuressa arvossa, minä kunnioitan teitä, mutta minä en tahdo teidän tähtenne joutua huonoon huutoon enkä hankkia ikävyyksiä itselleni. Minä kunnioitan lakia. Minä tahdon olla edelleenkin hyvä kansalainen ja tulla kohdelluksi sen mukaan. Hyvästi, kansalainen Brotteaux, viekää pois nukkenne!
Brotteaux-ukko asteli takaisin kotiinsa kantaen noita epäilyttäviä luomiaan olallaan pitkän tangon päässä, jäljessään joukko pilkkaavia lapsia, jotka luulivat häntä rotanloukkujen kaupustelijaksi. Hänen ajatuksensa olivat murheellisia. Tosin hän ei elänyt yksinomaan jäsennukeillaan: hän piirusteli kahdestakymmenestä sousta muotokuvia porttikäytävissä ja eräässä Hallin tynnyrissä sukanparsijain seurassa, ja monet nuorukaiset, jotka lähtivät armeijaan, tahtoivat antaa kuvansa nuorelle lemmitylleen. Mutta nämä pikku työt olivat hänelle sanomattoman tuskallisia, eikä hän tehnyt muotokuvia lähestulkoonkaan niin hyvin kuin jäsennukkeja. Väliin hän taas oli sihteerinä Hallin naisväelle, mutta se oli samaa kuin sekoittaa itsensä rojalistisiin salaliittoihin, ja vaaran uhka oli suuri. Hän muisti, että Rue Neuvedes-Petits-Champs'in varrella, lähellä entistä Vendome-toria, asui muuan toinen lelukauppias nimeltä Joly, ja hän päätti heti seuraavana päivänä mennä tarjoamaan hänelle tuota samaa tavaraa, jota arka Caillou kieltäytyi vastaanottamasta.
Hieno vihmasade alkoi laskeutua. Brotteaux, joka pelkäsi, että hänen jäsennukkensa voisivat siitä pilautua, kiiruhti askeliaan. Mentyään synkän ja aution Pont-Neufin yli ja juuri kääntyessään Place de Thionvillen nurkan taa hän näki lyhdyn valossa, että rajapyykkikivellä istui vanha, laiha mies, joka näytti olevan nälästä ja väsymyksestä aivan näännyksissä, mutta kumminkin vielä oli säilyttänyt kunnianarvoisan ulkomuodon. Hän oli risaisessa mekkokaavussa, hänellä ei ollut mitään hattua ja iältään hän näytti olevan yli kuudenkymmenen. Käydessään lähemmäksi tuota onnetonta Brotteaux tunsi hänet isä Longuemareksi, jonka hän puoli vuotta sitten oli pelastanut lyhtynuorasta kerran jonottaessaan hänen kanssaan yhdessä leipomon edessä Rue de Jérusalemilla. Tuon ensimmäisen hyväntyön velvoittamana, jolla hän oli aloittanut tuttavuutensa tämän munkin kanssa, Brotteaux nytkin lähestyi häntä ja teki tiettäväksi, että hän oli se sama publikaani, joka kerran, eräänä nälkäpäivänä, oli seisonut hänen vieressään leipäjonossa roskaväen joukossa, ja kysyi häneltä, eikö hän voisi jollakin tavoin palvella häntä.
— Te näytätte väsyneeltä, arvoisa isä. Ottakaa tästä pieni vahvistusryyppy!
Ja Brotteaux veti nuuskanruskean lievetakkinsa taskusta pienen konjakkipullon, jota hän säilytti siellä yhdessä Lucretiuksensa kanssa.
— Juokaa! Ja sitten minä autan teitä pääsemään kotiin.
Isä Longuemare torjui kädellään pois pullon ja yritti nousta. Mutta hän vaipui takaisin kivelleen.
— Hyvä herra, hän sanoi heikolla, mutta rauhallisella äänellä, —kolme kuukautta olen asunut Picpusissä. Mutta kun sain tietää, että minua eilen kello viisi iltapäivällä oli käyty etsimässä vangitsemistarkoituksin, en enää palannut asuntooni. Minulla ei ole mitään kattoa pään päällä; harhailen pitkin katuja ja tunnen itseni hieman väsyneeksi.
— Siispä, arvoisa isä, tehkää minulle se kunnia, että tulette jakamaan kanssani minun pienen ullakkokomeroni.
— Mutta, hyvä herra, sanoi barnabiitti, — kuulittehan, että olen epäilyksenalainen.
— Minäkin olen, sanoi Brotteaux, — ja minun jäsennukkeni ovat myöskin, mikä seikka onkin pahinta kaikesta. Juuri tämän ohuen liinan alla ne ovat, tämän tihkusateen syövytettävinä, joka meitäkin hyydyttää. Sillä tietäkää, isäni, että lakattuani olemasta publikaani valmistan nyt jäsennukkeja elääkseni.
Isä Longuemare tarttui käteen, jonka tuo entinen pankkiiri hänelle ojensi ja otti vastaan tarjotun vieraanvaraisuuden. Ullakkokomerossaan Brotteaux pani hänen eteensä leipää, juustoa sekä viiniä, jonka hän oli pannut kylmenemään kattokouruunsa, sillä hän oli suuri nautiskelija.
Tyydytettyään nälkänsä sanoi isä Longuemare:
— Hyvä herra, minun täytyy esittää teille ne olosuhteet, jotka ovat aiheuttaneet pakoni ja heittäneet minut puolikuolleena tuolle kivelle, josta te minut löysitte. Tultuani ajetuksi pois luostaristani elin sillä laihalla eläkkeellä, joka minulle oli myönnetty; annoin latinan ja matematiikan tunteja ja kirjoittelin pieniä lentolehtisiä kirkon vainoamisesta Ranskassa. Kirjoitinpa erään suuremmankin teoksen todistaakseni, että hallituksen papeilta vaatima virkavala on vasten kaikkia kirkollisia säädöksiä. Edelleen kehkeytyvä vallankumous riisti minulta kaikki oppilaani, enkä myöskään voinut nostaa eläkettäni, kun minulta puuttui lain vaatima kansalaistodistus. Tällaista todistusta juuri kävin pyytämässä kaupungintalolla, täysin varmana siitä, että olin sen ansainnut. Ollen itse pyhän Paavalin, tuon Rooman kansalaiseksi lukeutuvan pyhän Paavalin perustaman munkkikunnan jäsen kuvittelin itserakkaasti kyllä, että minäkin hänen esimerkkiään seuraten voisin käyttäytyä kuten hyvän Ranskan kansalaisen tulee, kunnioittaen kaikkia inhimillisiä lakeja, jotka eivät ole ristiriidassa jumalallisten lakien kanssa. Esitin anomukseni herra Colinille, joka on lihakauppias ja kunnollinen virkamies ja toimii tällaisten korttien jakajana. Hän kysyi säätyäni. Sanoin olevani pappi. Hän kysyi minulta, olinko naimisissa, ja kun vastasin, että en ollut, sanoi hän, että sitä pahempi minulle. Vihdoin kaikenlaisten utelujen jälkeen hän kysyi minulta, olinko antanut todisteen kansalaiskunnostani elokuun 10:nä, syyskuun 2:na ja toukokuun 31:nä päivänä. "Ei voida antaa todistuksia", hän lisäsi, "muille kuin niille, jotka käytöksellään ovat antaneet näytteen kansalaisinnostaan näissä kolmessa tilaisuudessa". En voinut vastata hänelle tyydyttävästi. Kuitenkin hän kirjoitti muistiin nimeni ja osoitteeni ja lupasi nopeasti ottaa selvän minun asiastani. Hän pitikin sanansa ja tuloksena hänen tutkimuksistaan oli se, että kaksi Picpusin varmuusvaliokuntaan kuuluvaa komissaaria saapui minun poissaollessani aseistetun miesvoiman kanssa asuntooni minua vangitsemaan. En tiedä, mistä rikoksesta minua syytetään. Mutta myöntäkää, että täytyy surkutella tuota herra Coliniä, jonka järki on niin pimitetty, että hän voi soimata jotakin kirkonmiestä siitä, että tämä ei ole osoittanut kansalaiskuntoaan elokuun kymmenentenä, syyskuun toisena ja toukokuun kolmantenakymmenentenä yhdentenä! Mies, joka voi ajatella noin, on todellakin säälittävä.
— Minullakaan ei ole henkilötodistusta, sanoi Brotteaux. — Me olemme epäilynalaisia. Mutta te olette väsynyt. Käykää levolle, arvoisa isä. Huomenna koetamme huolehtia turvallisuudestanne.
Hän antoi matrassin vieraalleen ja varasi itselleen olkipatjan, jota kuitenkin munkki osoittaakseen nöyryyttään pyyteli itselleen niin itsepintaisesti, että hänen täytyi myöntyä tämän pyyntöön: muuten hengenmies olisi nukkunut kivipermannolla.
Näitten toimenpiteitten jälkeen Brotteaux säästäväisyydestä ja varovaisuudesta puhalsi kynttilän sammuksiin.
— Hyvä herra, sanoi hänelle munkki, — olen syvästi kiitollinen teille siitä, mitä teette minun vuokseni; mutta, voi, mitäpä se teitä hyödyttää. Palkitkoon teitä siitä Jumala! Siitä olisi teille loppumatonta siunausta. Mutta Jumalakaan ei laske ansioksi sellaista, joka ei ole tehty hänen kunniakseen, vaan joka on ainoastaan puhtaasti luonnollisen hyveellisyyden ilmaisu. Sentähden kehoitan teitä, hyvä herra, hartaasti tekemään Hänelle sen, mitä aiotte tehdä minun hyväkseni.
— Isäni, vastasi Brotteaux, — älkää yhtään huolehtiko siitä, älkääkä tunteko olevanne minulle kiitollisuuden velassa. Sitä, mitä tällä hetkellä teen hyväksenne ja jonka arvoa te liioittelette, en tee lainkaan rakkaudesta teihin: sillä vaikkakin te, arvoisa isä, olette rakastettava, tunnen teitä kuitenkin liian vähän rakastaakseni teitä. Minä en tee sitä myöskään rakkaudesta ihmiskuntaan: sillä minä en ole niin yksinkertainen kuin Don Juan, että luulisin ihmiskunnalla olevan joitakin oikeuksia; ja tämä ennakkoluulo hänenlaisessaan vapaamielisessä henkilössä minua todella murehduttaa. Minkä teen, sen teen itsekkyydestä, josta kaikki ihmisen jalomieliset ja uhrautuvat teot johtuvat, koska se saa ihmisen näkemään oman kuvansa kaikissa kurjissa, saa hänet säälimään omaa onnettomuuttaan toisten onnettomuudessa ja innostaa häntä auttamaan toista kuolevaista, joka luonnon ja kohtalonsa puolesta on siinä määrin samanlainen kuin hän itsekin, että hän luulee auttavansa omaa itseään auttaessaan häntä. Minkä teen, sen teen vielä muun työn puutteessa: sillä elämä on siinä määrin tympäisevä, että täytyy koettaa etsiä itselleen hupia millä hinnalla tahansa, ja hyväntekeväisyys on yksi sellainen, vaikkakin sangen laimea huvitus, johon turvautuu paremman puutteessa. Minä teen sen vielä ylpeydestä ja saadakseni jonkinlaisen yliotteen teistä; minä teen sen kaiken lopuksi oman maailmankatsomukseni nimessä, näyttääkseni teille, mihin ateistikin kykenee.
— Älkää mustatko itseänne ollenkaan, hyvä herra, vastasi isä Longuemare. — Minä olen kyllä saanut Jumalalta enemmän armonosoituksia, kuin mitä hän on suonut teille tähän päivään asti, mutta minä olen arvottomampi kuin te, ja minulla on paljon vähemmän luonnollisia hyveitä kuin teillä. Sallikaa sentään minunkin yhdessä asiassa olla teistä edellä. Te ette voi rakastaa minua, koska ette tunne minua. Mutta minä, herra Brotteaux, vaikka en tunnekaan teitä, rakastan teitä sittenkin enemmän kuin itseäni; Jumala määrää niin.
Näin puhuttuaan isä Longuemare polvistui kivilattialle, ja luettuaan rukouksensa hän paneutui pitkäkseen olkipatjalle ja vaipui rauhalliseen uneen.
XIII.
Évariste Gamelin istui toista kertaa vallankumoustribunaalissa. Ennen istunnon alkamista hän keskusteli valamiestovereittensa kanssa aamun uutisista. Muutamat niistä olivat epävarmoja ja vääriä, mutta se mikä oli totta, oli hirveätä. Kaikki tiet olivat liittoutuneiden armeijain hallussa, jotka marssivat yhdessä eteenpäin, Vendée oli voitollinen, Lyon kapinassa, Toulon luovutettu englantilaisille, jotka siellä olivat laskeneet maihin neljätoista tuhatta miestä.
Nämä seikat olivat näille virkamiehille yhtä paljon yksityisasioita kuin yleistä mielenkiintoa herättäviä. Ollen varmoja omasta perikadostaan siinä tapauksessa, että isänmaa joutuisi perikatoon, he tekivät valtion asian omakseen. Ja kansakunnan tappio, joka niin läheisesti liittyi heidän omaansa, määräsi heidän tunteensa, intohimonsa ja toimintansa.
Gamelinille tuotiin hänen penkkiinsä kirje Trubert'iltä, puolustusvaliokunnan sihteeriltä; siinä oli ilmoitus hänen nimittämisestään ruudin ja salpietarin komissaariksi.
Sinun tulee tutkia kaikki piirin kellarit saadaksesi niistä esiin ne aineet, joita tarvitaan ruudin valmistamiseen. Vihollinen on kenties jo huomenna Pariisin edustalla: itse isänmaan maaperän on hankittava meille ne salamat, joilla iskemme sen ahdistajia. Lähetän sinulle tässä samalla konventin salpietarin hankintaa koskevat ohjeet. Veljellinen tervehdys.
Samassa tuotiin syytetty esiin. Hän oli vielä viimeisimpiä noista tappion kärsineistä kenraaleista, jotka konventti oli jättänyt tribunaalin tuomittaviksi, ja vähiten tunnettu kaikista.
Hänet nähdessään kävi kylmä väristys Gamelinin läpi: hän luuli näkevänsä saman sotaherran, jonka hän yleisön aitauksesta kolme viikkoa sitten oli nähnyt tuomittavan ja lähetettävän teloitettavaksi. Hän oli todella sama mies, sama itsepäisen typerä ulkomuoto: sama oikeusjuttu! Hän vastasi luihulla ja karkealla tavalla, joka pilasi hänen parhaimmatkin vastauksensa. Hänen kiertelynsä, viisastelunsa ja ne syytökset, joilla hän kuormitti käskynalaisiaan, saivat kuulijat aivan unohtamaan, että hän par'aikaa ajoi kunniansa ja elämänsä puolustamisen edesvastuullista asiaa. Tässä jutussa oli kaikki epämääräistä, ristiriitaista, armeijoiden asema, sotavoimien lukumäärä, muona- ja ampumavarat, annetut ja vastaanotetut määräykset, joukkojen liikehtiminen: ei tiedetty mistään mitään. Kukaan ei ymmärtänyt tämän taivaallista näistä sekavista, järjettömistä, tarkoituksettomista sotaliikkeistä, jotka olivat päättyneet tappioon, ei kukaan, ei enempää puolustusasianajaja tai syytetty itse kuin syyttäjä, tuomari tai valamiehet, ja, mikä ihmeellisintä, ei kukaan myöntänyt toiselle tai itselleen, että hän ei ymmärtänyt mitään. Tuomarit huvittelivat esittämällä suunnitelmia ja puhumalla taktiikasta ja strategiasta; syytetty osoitti selvästi luontaista taipumusta lain koukutteluun.
Väiteltiin aivan loppumattomiin. Ja Gamelin näki aivan edessään, näiden pitkien kiistojen aikana, miten kuormastovankkurit olivat tarttuneet kiinni mutaan Pohjois-Ranskan rämeisillä teillä, miten kanuunat makasivat kumossa kärrynpyöräin raiteilla ja miten voitetut kolonnat epäjärjestyksessä pakenivat kaikilla teillä vihollisen ratsuväen hyökätessä esiin kaikista autioituneista solista. Ja hän kuuli tämän petetyn sotajoukon nostavan ilmoille valtaisan syytöshuudon kenraalia vastaan. Kun asia vihdoin oli saatu loppuun käsitellyksi, oli salissa jo hämärä, ja Marat'n patsas kohosi epämääräisin ääriviivoin niinkuin aavekuva presidentin pään yläpuolella. Valamiehistön lausunnot menivät hajalle. Kumealla äänellä, joka oli tarttua kurkkuun, mutta päättävästi, lausui Gamelin mielipiteenään, että syytetty oli tehnyt itsensä syypääksi tasavallan kavallukseen, ja hyväksyvä mumina, jolla joukko tervehti näitä sanoja, hiveli suloisesti hänen nuorta hyveellisyyttään. Tuomio luettiin soihtujen valossa, ja niiden kelmeä hohto läikehti kuolemaantuomitun sisäänpainuneilla ohimoilla, joista näkyi kihoilevan hikipisaroita. Ulos johtavan käytävän portailla, jotka olivat täpösen täynnä kokardeilla koristautunutta naisväkeä, kuuli Gamelin kuiskuteltavan nimeään, joka alkoi olla jo tunnettu tribunaalin vakinaisen kuulijakunnan keskuudessa, ja alhaalla hyökkäsivät trikotöösit hänen kimppuunsa, heristellen nyrkkiään ja vaatien itävallattaren päätä.
Seuraavana päivänä oli Évaristen päätettävä erään vaimo-paran, leivänjakajan leski Meyrionin kohtalosta. Hän kulki päivät päästään pitkin katuja työntäen edellään pientä kärryä, ja vyöllään hänellä oli pieni puutaulukko, johon hän puukollaan teki piirtoja pitääkseen lukua ihmisille jättämistään leivistä. Hän ansaitsi kahdeksan souta päivässä. Virkaatekevä yleinen syyttäjä osoittautui aivan harvinaisen ankaraksi tätä onnetonta kohtaan, joka, kuten oikeuden kulusta ilmeni, oli useaan kertaan huutanut: "Eläköön kuningas!" lisäksi jutellut vastavallankumoukselliseen henkeen niissä taloissa, joihin hän joka päivä kuljetti leipää, ja ollut mukana salaliitossa, jonka tarkoituksena oli auttaa leski Capet'ta pakenemaan. Tuomarin edessä hän myönsi todeksi sen, mistä häntä syytettiin, ja joko sitten typeryydestä tai kiihkomielisyydestä hän toi kuningasmieliset tunteensa esiin erittäin hehkuvin sanoin ja syöksi itsensä siten perikatoon.
Vallankumoustribunaali edisti yhdenvertaisuuden voittoa osoittautumalla yhtä ankaraksi raskaan työn raatajia ja palvelijattaria kuin ylimyksiä ja rahamiehiä kohtaan. Gamelinin mielestä ei voinut toisin ollakaan kansanvaltaisessa valtiossa. Hän olisi pitänyt sitä kansan halveksimisena ja loukkaamisena, jos se olisi suljettu pois kuolemantuomioista. Aivan kuin sitä olisi pidetty rangaistavaksi arvottomana. Jos giljotiini olisi varattu yksinomaan ylimyksille, olisi se tuntunut hänestä jonkinlaiselta väärältä etuoikeudelta. Rangaistus alkoi Gamelinin mielessä saada jonkinlaisen uskonnollisen ja mystillisen merkityksen, hän rupesi näkemään siinä aivan erityisiä hyveitä ja ansioita. Rangaistus oli hänen silmissään kuin palkinto, jonka kansa oli velkaa rikollisille, ja hänestä olisi ollut suuri vääryys heitä kohtaan, jos se olisi heiltä riistetty. Hän julisti leski Meyrionin syylliseksi ja kuolemanragaistukseen arvolliseksi, pahoitellen ainoastaan sitä, että ne hurmahenget, jotka olivat syösseet hänet perikatoon ja olivat rikollisempia kuin hän, eivät olleet siinä saapuvilla jakamassa hänen kohtaloaan.
* * * * *
Évariste kävi melkein joka ilta jakobiinien kokouksissa, jotka pidettiin entisessä dominikaanien eli, kuten heitä kansan keskuudessa nimitettiin, jakobiinien kappelissa Rue Honorélla. Pihalla, jota koristi vapauden puu, poppeli, alati värähtelevine ja suhisevine lehtineen, kohotti synkkään ja arkipäiväiseen tyyliin kyhätty, raskasmuotoisella tiilikatolla varustettu kappeli alastonta julkiseinäänsä, jossa näkyi pyöreä häränsilmä-ikkuna ja holviovi: oven päällä loisti trikolori ja vapauden lakki. Jakobiinit olivat samoin kuin kordelieerit ja feuillantitkin ottaneet omakseen hajoitetun munkkikunnan asumuksen ja nimen. Gamelin, joka aikaisemmin oli innokkaasti ottanut osaa kordelieerien kokouksiin, kaipasi jakobiinien keskuudessa dantonilaisia puukenkiä, carmagnole-takkeja ja hurmanhuutoja. Robespierren klubissa vallitsi hallinnollinen viisaus ja porvarillinen vakavuus. Sen jälkeen kun Kansan ystävää ei enää ollut, seurasi Évariste Maximilienin luentoja, sillä hänen mielipiteensä olivat määrääviä jakobiinien kesken, ja sieltä ne tuhansien haarayhdistysten välityksellä levisivät kautta koko Ranskan. Asiakirjaa luettaessa antoi hän katseensa liukua pitkin paljaita ja surullisia seiniä, jotka ensin suojattuaan tuon suuren kerettiläisten inkvisiittorin henkisiä poikia nyt näkivät sisälleen kokoontuvan toisia kiihkomielisiä inkvisiittoreita, joiden etsiskelyjen esineinä olivat rikokset isänmaata kohtaan.
Siellä asusti nyt ilman mitään ulkonaista loistoa, pelkän sanan voimalla valliten, maan suurin valtiomahti. Se hallitsi kaupunkia ja valtakuntaa, se saneli käskynsä konventille. Näiden uuden järjestyksen luojien sieluissa, jotka kunnioittivat lakia niin suuresti, että he pysyivät kuningasmielisinä v. 1791 ja tahtoivat olla sitä vielä edelleenkin Varennes'ista palattua, jotka itsepintaisesti pitivät kiinni perustuslaillisuudesta, ollen vakiintuneen järjestyksen ystäviä vielä Mars-kentän murhienkin jälkeen, jotka eivät koskaan olleet vallankumouksellisia itse vallankumouksen suhteen, vaan vieraita kansanliikkeille, näiden miesten synkissä ja mahtavissa sieluissa eli isänmaanrakkaus, joka oli synnyttänyt neljätoista armeijaa ja pystyttänyt giljotiinin. Évariste ihaili heidän valppauttaan, heidän epäilevää henkeään, heidän uskonkaavaista ajatustapaansa, heidän järjestyksenrakkauttaan, hallitsemistaitoaan ja voitollista viisauttaan.
Yleisön joukosta, joka istui salissa, ei kuulunut muuta kuin yksimielistä ja säännöllistä suosionhuminaa, joka muistutti ovella kasvavan vapauden puun suhinaa.
Tuona päivänä, vendémiaire-kuukauden [Vendémiaire: viinikuu, vallankumouksellisen tasavaltaiskalenterin ensimmäinen kuukausi. Syysk. 22 p. — lokak. 21 p. Suomentaja] yhdentenätoista, nousi puhujalavalle hitaasti nuori mies, jolla oli kalteva otsa, läpitunkeva katse, terävä nenä, suippo leuka, rokonarpiset kasvot ja kylmä ilme kasvoissaan. Hän oli keveästi puuteroitu ja puettu siniseen vartalonmukaiseen takkiin. Hänellä oli niin täsmällinen esiintyminen, niin mittailtu käytös, että toiset pilallaan sanoivat hänen muistuttavan jotakuta tanssimestaria ja toiset taaskin tervehtivät häntä nimellä "Ranskan Orfeus". Robespierre esitti kirkkaalla äänellä kaunopuheisen lausunnon tasavallan vihollisia vastaan. Hän löi metafyysillisillä ja hirvittävillä todistuksilla Brissot'n ja hänen rikostoverinsa. Hän puhui pitkästi, sanarikkaasti, kauniisti. Filosofian taivaallisissa avaruuksissa liidellen hän sinkautteli ukkosen salamoita tomussa ryömiviin salaliittolaisiin.
Évariste kuuli ja ymmärsi. Tähän asti hän oli syyttänyt girondea siitä, että se teki työtä monarkian palauttamiseksi tai valmisteli orleansilaisen puolueen voittoa ja hautoi suunnitelmia sen sankarillisen kaupungin tuhoamiseksi, joka oli vapauttanut Ranskan ja joka kerran oli vapauttava koko maailman. Nyt kuullessaan tuon viisaan puhuvan hän keksi korkeampia ja puhtaampia totuuksia; hän pääsi vallankumouksellisen metafysiikan perille, se kohotti hänen henkensä kaikkien karkeiden satunnaisuuksien yläpuolelle, aistierheiden ulkopuolelle, ehdottoman varmuuden ilmapiireihin. Oliot itsessään ovat sekavia ja hämäryyden peitossa. Tosiasiain moninaisuus on niin suuri, että siihen hukkuu. Robespierre yksinkertaisti ne hänelle, esitti hänelle hyvän ja pahan yksinkertaisissa ja selvissä kaavoissa. Federalismi, jakamattomuus: ykseydessä ja jakamattomuudessa oli pelastus, federalismissa perikato. Gamelin tunsi syvää iloa niinkuin uskovainen, joka tietää sanan, joka vie pelastukseen, ja sanan, joka vie kadotukseen. Tästä lähin saisi vallankumoustribunaalikin oppia tuntemaan ehdottoman rikoksen, yhdestä sanasta langetettavan rikoksen, niinkuin muinoin kirkolliset tuomioistuimetkin. Ja kun Évariste oikeastaan oli pohjaltaan uskonnollinen, täytti tämä huomio hänet synkällä hurmauksella; hänen sydämensä riemuitsi ja haltioitui ajatuksesta, että hänellä tästä lähin oli vertauskuva, jonka avulla hän saattoi erottaa rikollisen viattomasta. Oi uskon aarteet, te korvaatte kaiken muun!
Viisas Maximilien valaisi hänelle myös niiden katalat tarkoitusperät, jotka tahtoivat jakaa tasan omaisuuden ja maan, poistaa rikkauden ja köyhyyden ja saattaa kaikki samaan onnelliseen keskinkertaisuuteen. Heidän ponsilauseittensa houkuttelemana hän oli hyväksynyt heidän päämääränsä, jotka hänen mielestään kävivät yhteen tosi tasavaltalaisten periaatteitten kanssa. Mutta Robespierre oli puheissaan jakobiineille paljastanut hänelle heidän vehkeensä ja tehnyt ilmeiseksi, että nuo miehet, joiden tarkoitukset näyttivät puhtailta, pyrkivät tuhoamaan tasavaltaa ja ahdistivat rikkaita ainoastaan saadakseen mahtavia ja leppymättömiä vihollisia lailliselle arvovallalle. Sillä niin oli asia, että jos omistusoikeutta uhattaisiin, oli koko maan väestö, joka sitä enemmän oli kiintynyt omaisuuteensa, mitä vähemmän se omisti, kääntyvä äkkiä tasavaltaa vastaan. Etujen ahdistaminen oli samaa kuin salajuonien punominen. Ne, jotka muka oikeuden ja yhteisen onnen vuoksi tekivät tasa-arvoisuudesta ja yhteisomaisuudesta kansalaisten pyrkimysten arvoisen asian, olivat pettureita ja konnia, vaarallisempia vielä kuin federalistit.
Mutta suurin asia, mikä selvisi hänelle Robespierren viisauden avulla, oli jumalankieltämisen rikollisuus ja kataluus. Gamelin ei ollut koskaan kieltänyt Jumalan olemassaoloa; hän oli deisti ja uskoi sallimukseen, joka valvoo ihmisten vaellusta. Mutta kun hänen samalla täytyi tunnustaa itselleen, että hän ainoastaan hyvin epätäydellisesti käsitti Korkeimman Olennon, hän kernaasti myönsi, ollen innokas omantunnon vapauden ystävä, että rehelliset ihmiset saattoivat, kuten esimerkiksi Lamettrie, Boulanger, parooni d'Holbach, Lalande, Helvetius, kansalainen Dupois, kieltääkin Jumalan olemassaolon, jos he sen sijaan seurasivat luonnollista moraalia ja jos he itsestään löysivät oikeuden lähteet ja säännöt hyveelliseen elämään. Olipa hän vielä lisäksi tuntenut myötätuntoakin ateisteja kohtaan nähdessään heitä solvattavan ja vainottavan. Maximilien oli avannut hänen silmänsä. Erinomaisella kaunopuheisuudellaan tuo suuri mies oli paljastanut hänelle ateismin oikean luonteen ja luonnon, sen tarkoitusperät ja seuraukset. Hän oli todistanut hänelle, että tämä ylimystön salongeissa ja naisbudoaareissa syntynyt oppi oli kavalin keksintö, minkä kansan viholliset koskaan olivat tehneet orjuuttaakseen kansaa ja turmellakseen sen siveellistä voimaa, että oli rikollista riistää onnettomien sydämestä se lohduttava ajatus, että oli olemassa vanhurskas sallimus, ja jättää heidät ilman mitään tienviittaa ja ohjaksia alttiiksi intohimoille, jotka alentavat ihmisen ja tekevät hänet kurjaksi orjaksi, ja että kaiken lopuksi Helvetiuksen tapaisten miesten monarkkinen epikurolaisuus johti siveettömyyteen, julmuuteen ja kaikkinaisiin rikoksiin. Ja sen jälkeen kun tuon suuren kansalaisen opetukset olivat valaisseet hänelle tämän asian, hän kirosi mielessään kaikki ateistit, etenkin sellaiset, jotka olivat sitä avomielisin ja iloisin sydämin kuten vanha Brotteaux.
* * * * *
Seuraavina päivinä Évaristella oli tuomittavanaan yhtä perää muuan "entinen", jota syytettiin siitä, että hän oli hävittänyt viljaa tappaakseen nälkään kansaa, kolme emigranttia, jotka olivat palanneet kotimaahan yllyttääkseen ihmisiä kansalaissotaan, kaksi Palais-Égalitén tyttöä, neljätoista bretagnelaista salaliittolaista, naisia, vanhoja ukkoja, nuorukaisia, isäntämiehiä ja palvelijoita. Rikos oli ilmeinen, lain pykälä selvä. Syyllisten joukossa oli muun muassa eräs kaksikymmenvuotias nainen, jonka nuoruuden loisto pian lähestyvän lopun siihen jo heittäessä varjoaan oli kerrassaan hurmaava. Sininen nauharuusu somisti hänen kultaisia hiuksiaan, ja hänen hienon, aivinaisen olkahuivinsa alta kuulsi valkea ja taipuisa kaula.
Évariste äänesti säännöllisesti kuolemanrangaistusta, ja kaikki syytetyt, muuatta vanhaa puutarhuria lukuunottamatta, lähetettiin mestattaviksi.
Seuraavana viikkona Évariste ja hänen piirinsä niitti neljäkymmentäviisi miestä ja kahdeksantoista naista.
Vallankumoustribunaalin tuomarit eivät tehneet mitään erotusta miesten ja naisten välillä seuraten siinä suhteessa periaatetta, joka oli yhtä vanha kuin itse oikeuskin. Ja vaikkakin presidentti Montané, jota Charlotte Cordayn kauneus ja rohkeus oli liikuttanut, oli koettanut pelastaa häntä väärentämällä asiakirjoja ja siten menettänyt virkansa, niin useimmiten kuitenkin tutkittiin naisia ilman minkäänlaisia lievennyksiä kaikille tuomioistuimille yhteisten ohjesääntöjen mukaan. Valamiehet epäilivät ja pelkäsivät heitä, heidän kavaluuttaan, heidän teeskentelykykyään, heidän viettelemiskeinojaan. Ollen rohkeudeltaan miesten veroisia he pakottivat tribunaalin kohtelemaan heitä samoin kuin miehiäkin. Useimmat niistä miehistä, jotka tuomitsivat heitä, olivat vain vähän tai vain aika ajoin sopivan tilaisuuden sattuessa aistillisia eivätkä antaneet heidän lainkaan häiritä mielenrauhaansa. He langettivat tuomioita näille naisille ja vapauttivat heitä omantuntonsa, ennakkoluulojensa, intonsa, haaleamman tai tulisemman tasavallanrakkautensa perusteella. Syytetyt naiset esiintyivät melkein kaikki huolellisesti kammattuina ja niin hyvässä puvussa kuin heidän onneton asemansa suinkin salli. Mutta heidän joukossaan oli vähän nuoria, vielä vähemmän kauniita. Vankeus ja murhe oli kuihduttanut heidät, ja oikeussalin raaka arkivalo toi näkyviin koko heidän väsymyksensä ja tuskansa, paljasti katsojalle heidän tulehtuneet silmäluomensa, heidän nypyllisen ihonsa, heidän kelmeät ja yhteenpuristetut huulensa. Kuitenkin nähtiin tuossa kohtalokkaassa tuolissa myös enemmän kuin kerran nuori, kalpean kaunis nainen, jonka katseet uivat kuoleman varjon hämärissä kuin salaisen hekuman harsoissa. Että tällaisen näyn edessä valamiehistä jotkut mahdollisesti heltyivät tai julmistuivat, että joku heistä kenties turmeltuneen sielunsa syvyydessä jäi pohtimaan tämän olennon herkimpiä salaisuuksia, nähden hänet mielikuvituksessaan yht'aikaa sekä elävänä että kuolleena, ja hekumallisten ja veristen kuvitelmiensa valossa kenties tunsi julmaa nautintoa voidessaan luovuttaa pyövelille tuon himoitun ruumiin, kaikesta tästä on paras vaieta, mutta voi otaksua niin, jos tuntee ihmiset. Évariste Gamelin, tuo kylmä ja kyvykäs taiteilija, ei tunnustanut mitään muuta kauneutta kuin antiikkisen, ja kauneus herätti hänessä vähemmän aistihurmaa kuin kunnioitusta. Hänen klassillinen taideaistinsa oli niin ankara, että hän ani harvoin näki mieleistänsä naista; hän oli aivan tunteeton sievien kasvojen sulolle samoin kuin Fragonard'in väreille ja Boucher'n muodoille. Hän ei ollut koskaan tuntenut himoa muuten kuin syvän rakkauden yhteydessä.
Samoin kuin useimmat hänen virkaveljistään tribunaalissa piti hänkin naisia vaarallisempina kuin miehiä. Hän vihasi kaikkia entisiä prinsessoja, jotka hän kauhu-unissaan näki yhdessä Elisabethin ja itävallattaren kanssa ampumatarpeita rouhimassa isänmaanystävien päiden menoksi; hän vihasi myös kaikkia noita raharuhtinaiden, filosofien ja kirjailijoiden kauniita ystävättäriä, jotka olivat tehneet itsensä syypäiksi hengen ja aistien nautintoihin ja eläneet aikana, jolloin oli suloista elää. Hän vihasi heitä tunnustamatta itselleenkään tätä vihaa, ja kun hänen oli langetettava tuomio jostakusta, hän tuomitsi hänet vanhan kaunansa perusteella luullen itse tuomitsevansa oikeuden ja yhteisen hyvän nimessä. Ja hänen rehellisyytensä, miehekäs puhtautensa, kylmä viisautensa, hänen uskollisuutensa valtiota kohtaan, lyhyesti sanoen hänen hyveensä syöksivät monta suloisen liikuttavaa päätä piilun alle.
Mutta mitä tämä on ja mitä merkitsee tämä outo ihme? Vielä äskettäin täytyi etsiskellä rikollisia, koettaa löytää heidät lymypaikoistaan ja houkutella heiltä esiin rikoksen tunnustus. Nyt ei enää tule kysymykseenkään tuollainen metsästys koirien avulla, tuollainen aran riistan ajojahti: nyt suorastaan tarjoutuu uhreja joka suunnalta. Aatelismiehet, nuoret tytöt, sotilaat, yleiset naiset työntyvät aivan väkipakolla tribunaaliin, vaatien tuomareilta nopeampaa tuomion langettamista, vaatien itselleen kuolemaa niinkuin oikeuttaan, josta he kärsimättöminä tahtovat päästä nauttimaan. Ei edes riitä se ihmispaljous, jolla ilmiantajain virkainto on täyttänyt vankilat ja jonka tutkimisessa yleisellä syyttäjällä ja hänen apulaisillaan on jo työtä enemmän kuin tarpeeksi: täytyy vielä ehtiä rangaista niitä, jotka eivät tahdo odottaa. Ja monet, vielä ylpeämmät ja kiihkeämmät, jotka eivät halua jättää kuolemantuomionsa toimeenpanoa tuomareille ja pyöveleille, lopettavat itsensä omin käsin! Kuolemisen halu on yhtä suuri kuin tappamisraivokin. Niinpä La Conciergerie-vankilassa on muuan nuori, kaunis, voimakas sotilas; hän on vankilaan jättänyt suloisen morsiamen, joka on kuiskannut hänelle: "Elä minun vuokseni!" Hän ei tahdo elää, ei lemmityn, ei rakkauden, ei kunnian vuoksi. Hän on sytyttänyt piippunsa syytöskirjallaan. Ja vaikkakin hän on tasavaltalainen, sillä vapautta hän hengittää joka huokosellaan, hän muuttuu kuningasmieliseksi saadakseen kuolla. Tribunaali yrittää vapauttaa häntä; syytetty on voimakkaampi; tuomarien ja valamiesten täytyy antaa myöten.
Évaristen sielu, joka luonnostaan oli levoton ja tunnontarkka, muuttui jakobiinien opista ja elämän näytelmästä pelokkaaksi ja epäluuloiseksi. Öisin kun hän Élodien luo mennessään kulki pitkin huonosti valaistuja katuja, hän luuli joka kellariluukun takana näkevänsä väärien assignaattien painajia; tyhjän leipä- tai sekatavarakaupan taustassa hän epäili olevan elintarpeilla täyteen ahdettuja varastoaittoja; ravintolanpitäjäin kiiltävien ikkunaruutujen läpi hän oli kuulevinaan, miten keinottelijat keskusteluissaan valmistelivat maan perikatoa tyhjentäen pullon toisensa perästä Beaune- tai Chablis-viiniä; löyhkäävillä syrjäkujilla hän oli näkevinään ilotyttöjä, jotka eivät parempaa toivoneet kuin saada polkea jalkoihinsa kansalliskokardin hienostoon kuuluvain nuorukaisten riemuitessa ympärillä; kaikkialla hän näki salaliittolaisia ja kavaltajia. Ja hän ajatteli: "Tasavalta, kaikkia noita salaisia ja julkisia vihollisia vastaan ei sinulla ole muuta kuin yksi keino. Pyhä giljotiini, pelasta isänmaa!…"
Élodie odotteli häntä sinisessä pikku huoneessaan Maalaavan Amorin yläpuolella. Merkiksi siitä, että hän saattoi tulla, tyttö asetti akkunalle neilikkaruukun viereen pienen viheriäisen ruiskukannunsa. Nyt Gamelin kauhisti häntä, hän näytti hänestä hirviöltä: hän pelkäsi häntä ja ihaili häntä. Koko yön makasivat verenhimoinen rakastaja ja intohimoinen tyttö tiukasti toisiinsa pusertuneina antaen toisilleen yön hiljaisuudessa kiihkoisia suudelmia.