XIV.
Ollen ylhäällä jo varhaisesta aamun koitosta lähti isä Longuemare lakaistuaan huoneensa lukemaan messua erääseen Rue d'Enferillä sijaitsevaan kappeliin, joka oli erään valaatekemättömän papin hallussa. Pariisissa oli tuhansittain samanlaisia lymypaikkoja, joissa niskoitteleva papisto piti salaisia kokouksia pienille uskollisten laumoille. Vaikkakin piirin poliisi muuten oli hyvin valpas ja epäileväinen, se sulki silmänsä näiden salaisten lammaskarsinoiden suhteen, osaksi peläten lampaiden vihaa, osaksi myös jonkinlaisesta kunnioituksen jätteestä pyhiä asioita kohtaan. Barnabiitti otti hyvästit isännältään, joka suurella vaivalla sai hänet taivutetuksi tulemaan takaisin päivälliselle; hän sai hänet suostumaan vasta vakuutettuaan, että kestitys ei tulisi olemaan lainkaan runsas eikä hieno.
Jäätyään yksin hän pani tulen pieneen saviuuniin; ja siinä laitellessaan munkille ja epikurolaiselle päivällistä hän jälleen lueskeli Lucretiustaan ja tuumiskeli ihmisten kohtaloa.
Tuota viisasta miestä ei yhtään hämmästyttänyt se, että kurjat olennot, luonnonvoimien voimattomat leikkikalut useimmiten olivat mahdottomassa ja tuskallisessa asemassa, mutta hänellä oli se heikkous, että hän uskoi vallankumouksellisten olevan vieläkin häijympiä ja tyhmempiä kuin muut ihmiset, ja siinä suhteessa hän vajosi ideologiaan. Muuten hän ei ollut lainkaan pessimisti eikä pitänyt elämää kauttaaltaan pahana. Hän ihaili luontoa monessa suhteessa, etenkin siinä ilmenevää taivaallista koneellisuutta ja ruumiillista rakkautta, ja mukautui omalta kohdaltaan elämän pikku puuhiin sitä pian lähestyvää päivää odotellessaan, jolloin hänen ei enää tarvitsisi tuntea pelkoa eikä himoa.
Hän väritti huolellisesti muutamia jäsennukkeja ja muovaili erään Zerlinen, josta tuli aivan Théveninin näköinen. Tämä tyttö miellytti häntä ja hänen epikurolainen henkensä ylisti sitä atomien järjestystä, josta hän oli kokoonpantu.
Tällaisissa puuhissa kului hänen aikansa aina siihen asti, kunnes barnabiitti palasi.
— Arvoisa isä, hän sanoi avatessaan hänelle oven, — sanoinhan jo teille, että ateriastamme tulisi laiha. Meillä ei ole muuta kuin kastanjoita. Eivätkä nekään ole lähimainkaan niin höystettyjä kuin niiden pitäisi olla.
— Kastanjoita! huudahti isä Longuemare hymyillen, — ei ole sen ihanampaa ruokaa. Tietäkää, hyvä herra, että minun hyvän isäni, joka oli köyhä limousinilainen aatelismies, koko omaisuus oli rappeutunut kyyhkyslakka, metsistynyt puutarha ja kastanjalehto. Hän elätti itsensä, vaimonsa ja kaksitoista lastaan suurilla, viheriäisillä kastanjoilla, ja kaikki me olimme suuria ja voimakkaita. Minä olin nuorin ja vallattomin: isäni sanoi usein leikillään, että minut olisi pitänyt lähettää Amerikkaan merirosvoksi… Ah, herra Brotteaux, miten tämä kastanjaliemi tuoksuu hyvältä! Se tuo mieleeni sen lapsilla seppelöidyn pöydän, jota äitini hymy valaisi.
Aterian jälkeen Brotteaux lähti Jolyn, Rue Neuve-des-Petits-Champs'in varrella asuvan leikkikalukauppiaan luo, joka otti kaikki nuo Cailloun hylkäämät jäsennuket ja tilasi niitä lisää, ei kahtatoista tusinaa kerrallaan niinkuin tämä, vaan kaksikymmentäneljä tusinaa ensi aluksi.
Tultuaan entiselle Rue Royalelle hän näki Vallankumoustorilla välkkyvän teräksisen kolmikolkan kahden maahan pystytetyn puupaalun välissä: se oli giljotiini. Sankka ja hilpeä parvi uteliaita tunkeili mestauslavan ympärillä odottaen täysinäisiä kärryjä. Torieukot, suuret kopat vatsansa päällä, huutelivat kaupan Nanterren leivoksia. Limonadin myyjät helisyttivät kulkusiaan; Vapauden patsaan juurella näytteli muuan vanha eukko valokuvakaappia, jonka päällä nuorakeinussa hyppelehti apina. Teloituslavan alla juoksenteli koiria, jotka nuolivat sinne edelliseltä päivältä jäänyttä verta. Brotteaux kääntyi pois Rue Honorélle päin.
Tultuaan takaisin ullakkokomeroonsa, jossa barnabiitti istui ja luki messukirjaansa, hän pyyhki tarkasti pöydän ja otti esiin värilaatikkonsa ja muut ammattiinsa kuuluvat työkalut ja vehkeet.
— Arvoisa isä, hän sanoi, — jos ette katso tätä toimitusta pyhää arvoanne alentavaksi, niin suvaitkaa auttaa minua näiden jäsennukkien valmistamisessa. Muuan herra Joly on juuri tänä aamuna tehnyt aika suuren tilauksen. Tekisitte minulle suuren palveluksen, jos te, sill'aikaa kun minä maalaan näitä valmiiksi leikattuja kuvia, leikkelisitte päitä, käsivarsia, jalkoja ja vartaloita näiden mallien mukaan, mitä minulla tässä on. Sen parempia ei saa mistään: ne ovat Watteaun ja Boucher'n esikuvien mukaan tehtyjä.
— Uskon kyllä, hyvä herra, sanoi Longuemare, — että Watteau ja Boucher olivat mestareita juuri tuollaisen jonninjoutavan keksimisessä: parempi olisi heidän maineelleen ollutkin, jos he olisivat tyytyneet vain tämänkaltaisten viattomain nukkien valmistamiseen. Olen iloinen saadessani auttaa teitä, mutta pelkään vain, ettei taitoni riitä siihen.
Isä Longuemare oli oikeassa epäillessään kätevyyttään: monen epäonnistuneen yrityksen jälkeen täytyi myöntää, ettei hän ollut luotu leikkaamaan kynäveitsen terällä miellyttäviä ääriviivoja ohueen pahviin. Mutta kun Brotteaux hänen pyynnöstään oli antanut hänelle purjelankaa ja parsinneulan, hän näyttäytyi hyvin taitavaksi luomaan liikuntoa näihin pieniin olentoihin, joille hän ei ollut osannut antaa muotoa, ja opettamaan niitä tanssimaan. Niinpä hän mielellään kokeili niillä antaen kunkin niistä ottaa pari gavottiaskelta, ja kun kaikki kävi toivottuun tapaan, levisi pieni hymyily hänen ankarille huulilleen.
Kerrankin kun hän par'aikaa veti nauhasta erästä ilveilijänukkea, hän sanoi:
— Tiedättekö mitä, herra Brotteaux, tämä pikku naamiohenkilö johdattaa mieleeni erään omituisen jutun. Se tapahtui v. 1746. Lopettelin noviisiaikaani isä Magitot'n johdolla, joka oli jo ikämies, syvästi oppinut ja ankara tavoiltaan. Ehkäpä muistattekin, että siihen aikaan jäsennukeilla, jotka alkuaan olivat tarkoitetut huvittamaan lapsia, oli tavaton vetovoima naisiin ja vieläpä miehiinkin, nuoriin ja vanhoihin. Koko Pariisi oli aivan hulluna niihin. Kaikkien muotikauppiaitten ikkunat olivat niitä täynnä; niitä oli ylhäisten henkilöiden kodeissa, eikä ollut harvinaista nähdä vakavan miehen tanssittavan kadulla jäsennukkeaan. Isä Magitot'n ikä, luonne ja ammatti eivät säästäneet häntä yleiseltä tartunnalta. Kun hän näki kaikkien tanssittelevan pientä pahviukkoa, niin tunsi hänkin sormissaan eräänlaista levottomuutta, joka pian kävi hänelle hyvin kiusalliseksi. Eräänä päivänä kun hän tärkeällä asialla, joka koski koko munkkikuntaa, tuli herra Chauvelin, parlamentin asianajajan luo ja hänen luonaan näki takasta riippuvan jäsennuken, niin hän tunsi hirvittävää kiusausta vetää langasta. Ainoastaan erityisen suurella tahdonponnistuksella hän voitti sen. Mutta tuo sopimaton himo vaivasi häntä eikä suonut hänelle enää hetkenkään rauhaa. Keskelle pyhiä tutkimuksia ja rukouksia, kirkkoon, kapituliin, rippituoliin, saarnastuoliin, kaikkialle se seurasi häntä. Kiduttuaan muutaman päivän julmissa sieluntuskissa hän tunnusti tämän harvinaisen tapauksen munkkikunnan yli-isälle, joka juuri silloin onneksi oli Pariisissa. Tämä oli etevä tiedemies ja yksi Milanon kirkon ruhtinaita. Hän neuvoi isä Magitot'ta tyydyttämään himon, joka laatuaan oli viaton, mutta seurauksiltaan harmillinen, ja joka äärimmilleen yltyneenä uhkasi aikaansaada sielussa, jonka se oli ottanut valtoihinsa, mitä vakavimpia häiriöitä. Ylijohtajan neuvosta tai oikeammin käskystä isä Magitot palasi herra Chauvelin luo, joka kuten edelliselläkin kerralla otti hänet vastaan työhuoneessaan. Kun hän jälleen näki jäsennuken keikkuvan takan nyörissä, hän meni kiihkeästi sen luo ja pyysi isännältään lupaa saada jonkun kerran vetää langasta. Asianajaja salli sen kernaasti ja uskoi hänelle, että välistä hän itsekin tanssitti Scaramoucheaan (se oli jäsennuken nimi) valmistaessaan puolustuspuheitaan ja että juuri edellisenä päivänä hän oli Scaramouchen liikkeiden perusteella laatinut lausuntonsa erään naisen hyväksi, jota viattomasti oli syytetty miehensä myrkyttämisestä. Isä Magitot tarttui vavisten lankaan ja näki Scaramouchen kätensä voimasta huiskivan kuin mielipuolen, jota pahat henget riivaavat. Täten tyydytettyään oikkunsa hän pääsi vapaaksi kiusauksesta.
— Teidän kertomuksenne ei minua hämmästytä, arvoisa isä, sanoi Brotteaux. — Tämäntapaiset kiusaukset ovat tavallisia. Mutta niitä eivät aina aiheuta pahviukot.
Isä Longuemare, joka oli uskovainen, ei puhunut koskaan uskonnosta; Brotteaux puhui siitä yhtä mittaa. Ja kun hän tunsi myötätuntoa barnabiittia kohtaan, oli hänestä hauskaa saattaa hänet hämilleen ja häiritä hänen rauhaansa tekemällä huomautuksia erinäisiä kristillisiä uskonkappaleita vastaan.
Erään kerran, kun he yhdessä näpertelivät Zerlinejä ja Scaramoucheja,
Brotteaux sanoi:
— Kun minä oikein ajattelen niitä tapahtumia, jotka ovat vieneet meidät tähän, missä nyt olemme, ja kysyn itseltäni, mikä puolue tässä yleisessä mielettömyydessä on ollut mielettömin, niin olenpa melkein taipuvainen vastaamaan, että se on ollut hovipuolue.
— Hyvä herra, vastasi munkki, — kaikki ihmiset tulevat mielettömiksi niinkuin Nebukadnesar, kun Jumala hylkää heidät, mutta ei kukaan meidän päivinämme ole vajonnut niin syvälle tietämättömyyteen ja erhetykseen kuin herra apotti Fouchet, ei kenenkään vaikutus ole ollut kuningaskunnalle niin turmiollinen kuin hänen. Jumalan on täytynyt olla suuresti vihastunut Ranskalle lähettääkseen sille herra apotti Fouchet'n.
— Olemmepa mielestäni sentään nähneet muitakin pahantekijöitä kuin tuon Fouchet-paran.
— Herra apotti Grégoire on myös osoittanut paljon ilkimielisyyttä.
— Entä Brissot ja Danton ja Marat, ja sata muuta samanlaista, mitä sanotte niistä, isäni?
— Oh, herra Brotteaux, he ovat maallikoita: maallikoilta ei voi vaatia samaa edesvastuullisuutta kuin hengellisiltä. He eivät riko niin korkealla tasolla, eivätkä heidän rikoksensa ole niin kaikkeutta syleileviä.
— Entä teidän Jumalanne, arvoisa isä, mitä sanotte hänen käyttäytymisestään tämän vallankumouksen aikana?
— Minä en käsitä teitä, herra.
— Epikuros on sanonut: Joko Jumala tahtoo estää pahan eikä voi, tai hän voi sen, mutta ei tahdo, tai hän ei tahdo eikä voi, tai hän tahtoo ja voi sen tehdä. Jos hän tahtoo eikä voi, niin hän on voimaton, jos hän voi eikä tahdo, niin hän on ilkeä; jos hän ei voi eikä tahdo, niin hän on voimaton ja ilkeä; jos hän sekä tahtoo että voi, niin minkätähden hän ei sitten tee sitä, arvoisa isä?
Ja Brotteaux heitti puhekumppaniinsa tyytyväisen silmäyksen.
— Herra Brotteaux, vastasi munkki, — ei ole mitään sen kurjempaa kuin nuo vaikeudet, joita juuri latelitte. Kun tarkastelen epäuskon järkisyitä, on aivan kuin näkisin muurahaisten asettavan muutamia ruohonkorsia padoksi vuorilta ryöppyävää koskea vastaan. Suvaitkaa minun olla väittelemättä kanssanne: minulla olisi liian paljon asiaa ja liian vähän älyä. Sitä paitsi voitte löytää itsellenne tuomion apotti Guénéen ja monen muun teoksista. Sanonpa vain, että nuo esittämänne Epikuroksen sanat ovat sulaa typeryyttä: sillä niissä arvostellaan Jumalaa aivan kuin olisi hän ihminen ja aivan kuin hänellä olisi ihmismoraali. Niinpä niin, hyvä herra, epäuskoiset ovat aina, Celsuksesta Bayleen ja Voltaireen asti, vetäneet typeriä ihmisiä nenästä samantapaisilla paradokseilla.
— Nähkääs nyt, arvoisa isä, sanoi Brotteaux, — mihin teidän uskonne teidät johtaa. Ei sillä hyvä, että uskotte oman teologianne sisältävän kaiken totuuden, vaan vielä lisäksi tahdotte väittää, ettei kaikkien niiden lukemattomien suurien nerojen teoksissa, jotka ovat ajatelleet toisin kuin te, ole mitään totuutta.
— Te erehdytte aivan kokonaan, herra Brotteaux, vastasi Longuemare. — Päinvastoin minä uskon, ettei mikään voi olla kokonaan väärää ihmisajatuksessa. Ateistit seisovat tiedon alimmalla askelmalla; mutta tällekin asteelle tunkee järjen valon ja totuuden salamain heijastus, ja vielä silloinkin, kun ihminen kokonaan on vajonnut pimeyteen, kohottaa hän esiin otsan, johon Jumala on asettanut älyn: niin on Lusiferin laita.
— Minä puolestani, hyvä herra, sanoi Brotteaux, — en voi olla noin jalomielinen arvostelussani ja minä tunnustan suoraan, että en voi löytää atomiakaan tervettä järkeä kaikessa siinä, mitä teologit ovat kirjoittaneet.
Hän torjui kuitenkin sen syytöksen, että hän muka tahtoisi hyökätä uskonnon kimppuun, jota hän piti välttämättömänä kansoille: hän olisi vain toivonut, että sen johto olisi ollut filosofien eikä väittelijäin käsissä. Hänestä oli surullista, että jakobiinit tahtoivat asettaa sen sijaan nuoremman ja pahankurisemman uskonnon: vapauden, tasa-arvoisuuden, tasavallan, isänmaan uskonnon. Hän oli huomannut, että uskonnot yleensä nuoruuden voimassaan ovat hurjimmat ja julmimmat ja että ne tyyntyvät vanhemmiten. Siksipä hän toivoikin, että edelleen olisi pysytetty maassa katolisuus, joka voimansa päivinä oli niellyt paljon uhreja ja jolla nyt vuosien painon raskauttamana ei enää ollut sellaista ruokahalua, vaan tyytyi jo neljään, viiteen kerettiläispaistiin sadassa vuodessa.
— Sitä paitsi, hän lisäsi, — olen aina tullut hyvin toimeen teofagien ja ristinmiesten kanssa. Minulla oli oma omituinen pappini Ilettes'issä: joka sunnuntai luettiin sen kappelissa messu; kaikki vieraani olivat sitä kuuntelemassa. Filosofit olivat kaikista tarkkaavaisimmat ja oopperan tytöt kaikista hartaimmat. Silloin minä olin onnellinen ja minulla oli paljon ystäviä.
— Ystäviä! huudahti isä Longuemare, — ystäviä!… Oi, herra Brotteaux, luuletteko todellakin, että he olivat ystäviänne kaikki nuo filosofit ja kaikki nuo ilonaiset, jotka ovat alentaneet teidän sielunne siinä määrin, että itse Jumalan olisi vaikea tuntea sitä yhdeksi niistä temppeleistä, jotka hän on rakentanut kunniakseen?
Isä Longuemare asui vielä kahdeksan päivää publikaanin luona kaikessa rauhassa. Hän seurasi parhaansa mukaan veljeskuntansa sääntöjä nousten yölläkin olkivuoteeltaan ylös polvistuakseen kivipermannolle ja lukeakseen yörukouksensa. Vaikkakaan heillä kummallakaan ei ollut kuin kurjia murusia syötävänä, hän piti kiinni paastosta ja kieltäymyksestä. Säälinsekaisella hymyllä katseli filosofi näitä ankaria elämäntapoja, ja eräänä päivänä hän kysäisi:
— Uskotteko todellakin, että Jumala tuntee jonkinlaista iloa siitä, että hän näkee teidän noin kärsivän kylmää ja nälkää?
— Jumala itse, vastasi munkki,— on antanut meille esimerkin kärsimyksestä.
Yhdeksäntenä päivänä sen jälkeen, kun barnabiitti oli muuttanut filosofin ullakkokamariin, lähti tämä iltahämärässä kuljettamaan jäsennukkejaan leikkikalukauppias Jolylle Rue Neuvedes-Petits-Champs'ille. Kun hän sieltä palaili mielissään siitä, että oli saanut ne kaikki kaupaksi, niin juoksi häntä vastaan entisellä Karusellitorilla kärpännahalla reunustettuun, siniseen satiiniturkkiin pukeutunut, ontuva ilotyttö, joka heittäytyi hänen syliinsä ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, kuten apua etsivät naiset kaikkina maailman aikoina ovat tehneet.
Tyttö värisi; saattoi aivan kuulla hänen sydämensä lyönnit. Ihastellen sitä korkealentoisuutta, joka ilmeni tämän alhaisonlapsen käyttäytymisessä, Brotteaux, joka oli vanha teatterin ystävä, ajatteli, että neiti Raucourt'ille olisi ollut terveellistä nähdä hänet.
Tyttö puhui huohottavalla äänellä ja hiljaa, jotta ohikulkevat eivät kuulisi:
— Ottakaa minut mukaanne, kansalainen, piilottakaa minut, olkaa niin armollinen!… Ne ovat huoneessani, Rue Fromenteaulla. Kun ne tulivat portaita ylös, pakenin Floran huoneeseen, joka on vieressä, ja hyppäsin ikkunasta alas kadulle, niin että nyrjäytin jalkani… Ne tulevat, ne tahtovat panna minut vankeuteen ja surmata minut… Viime viikolla ne tappoivat Virginien.
Brotteaux käsitti varsin hyvin, että hän puhui vallankumouskomitean valtuutetuista tai varmuusvaliokunnan komissaareista. Kunnallisneuvostolla oli siihen aikaan erittäin hyveellinen lainvalvoja, kansalainen Chaumette, joka vainosi ilotyttöjä tasavallan turmiollisimpina vihollisina. Hän tahtoi parantaa tavat. Totta puhuen Palais-Égalitén tytöt olivatkin hyvin vähässä määrin isänmaallisia. He kaipasivat vanhoja aikoja, eivätkä aina sitä salanneet. Useita oli jo teloitettu salaliittolaisina, ja heidän traagillinen kohtalonsa oli aiheuttanut paljon hämminkiä heidän vertaistensa parissa.
Kansalainen Brotteaux kysyi avunanojalta, mikä rikkomus hänen puoleltaan oli aiheuttanut vangitsemismääräyksen.
Tyttö vannoi ja vakuutti, ettei hän tiennyt siitä mitään, ettei hän ollut tehnyt mitään sellaista, josta häntä saatettaisiin syyttää.
— Jos niin on asia, tyttöseni, sanoi hänelle Brotteaux, — et sinä ole epäilyksenalainenkaan: sinun ei tarvitse mitään pelätä. Mene nukkumaan ja jätä minut rauhaan.
Silloin hän tunnusti kaikki:
— Minä repäisin irti kokardin ja huusin: "Eläköön kuningas!"
Brotteaux asteli pitkin autioita rantakatuja hänen kanssaan.
Puristautuen kiinni hänen käsipuoleensa tyttö sanoi:
— Eipä siltä, että minä häntä erityisesti rakastaisin, kuningasta; kyllä kai käsitätte, etten minä milloinkaan ole tuntenut häntä, ja kentiespä hän ei ole sen kummempi kuin muutkaan. Mutta nämä ovat pahoja. He ovat julmia meitä tyttöparkoja kohtaan. He kiusaavat, häiritsevät ja vahingoittavat minua kaikilla tavoin; he tahtovat estää minua harjoittamasta ammattiani. Minulla ei ole muuta. Ymmärrätte kai, että jos minulla olisi jokin muu, en tekisi tätä… Mitä he tahtovat? He vainoavat pieniä ja heikkoja, maidonkuljettajaa, hiilikauppiasta, vedenkantajaa, silittäjää. He eivät ole tyytyväisiä, ennenkuin ovat saaneet vihollisikseen koko köyhän kansan.
Brotteaux katseli häntä: hän oli melkein lapsen näköinen. Hän ei pelännyt enää. Hän jo puolittain hymyili, keveästi ja hieman väkinäisesti. Brotteaux kysyi hänen nimeään. Hän vastasi, että hänen nimensä oli Athénaïs ja että hän oli kuusitoistavuotias.
Brotteaux tarjoutui saattamaan häntä minne hän halusi. Hän ei tuntenut ketään Pariisissa; mutta hänellä oli eräs täti, joka oli palvelijattarena Palaiseaussa ja joka kyllä päästäisi hänet luokseen.
Brotteaux oli tehnyt päätöksensä:
— Tule, lapseni, hän sanoi.
Ja hän vei käsipuoleensa nojautuvan tytön mukaansa.
Kun hän saapui ullakolleen, istui isä Longuemare lukemassa messukirjaansa.
Brotteaux osoitti tälle Athénaïsia, jota hän talutti kädestä:
— Arvoisa isä, tässä on muuan tyttö Rue Fromenteaulta, joka on huutanut: "Eläköön kuningas!" Vallankumouspoliisi on hänen kantapäillään. Hänellä ei ole kattoa pään päällä. Sallitteko, että hän viettää yönsä täällä?
Isä Longuemare sulki messukirjansa.
— Jos käsitän teidät oikein, hän sanoi, — niin kysytte minulta, voiko tämä nuori tyttö, jota kuten minuakin uhkaa vangitsemiskäsky, viettää yönsä ajallisen pelastuksensa vuoksi samassa huoneessa kuin minä.
— Aivan niin, isäni.
— Millä oikeudella minä voisin vastustaa sitä?
Ja kuinka voisin tuntea itseni loukatuksi hänen läsnäolostaan? Olenko varma olevani itse yhtään parempi?
Hän asettui yöteloille vanhaan rikkinäiseen nojatuoliin vakuuttaen, että hän nukkuisi siinä erinomaisesti. Athénaïs kävi maata matrassille. Brotteaux pani pitkäkseen olkipatjalle ja puhalsi kynttilän sammuksiin.
Kirkkojen kellot löivät koko- ja puolitunteja: Brotteaux ei nukkunut, hän kuunteli munkin ja tytön tasaista hengitystä. Kuu, tuo hänen entisten lemmenleikkiensä kuva ja todistaja, nousi taivaalle ja heitti ullakkokomeroon hopeisen sädejuovan, joka valaisi kädet nyrkissä nukkuvan pikku Athénaïsin vaaleaa tukkaa, kullankeltaisia silmäripsiä, hienoa nenää ja punaista, pyöreää suuta.
— Onpa tuossakin muka olevinaan hirmuinen tasavallan vihollinen! hän ajatteli.
Kun Athénaïs heräsi, oli jo täysi päivä. Munkki oli mennyt menojaan. Brotteaux istui ullakkoikkunan alla lukien Lucretiusta opetellakseen, latinalaisen runottaren neuvoja kuunnellen, elämään ilman pelkoa ja himoa; ja sentään häntä kalvoi kaipaus ja levottomuus.
Avatessaan, silmänsä näki Athénaïs hämmästyksekseen ullakon kattoparrut päänsä päällä. Sitten hän muisti, missä oli, hymyili pelastajalleen ja ojensi hyväilevästi häntä kohti somat, pienet, likaiset kätösensä.
Hän kohosi kyynärpäänsä varaan ja osoitti sormellaan rikkinäistä nojatuolia, jossa munkki oli viettänyt yönsä.
— Hän on poissa?… Ei suinkaan hän vain ole mennyt ilmiantamaan minua?
— Ei, lapseni. Sen rehellisempää ihmistä ei löydy koko maailmasta kuin tuo vanha hupsu.
Athénaïs kysyi, mitä laatua tuon ukko-pahasen hulluus oli; ja kun Brotteaux oli ilmoittanut hänelle, että se oli uskonto, niin nuhteli Athénaïs häntä vakavasti siitä, että hän puhui noin, selittäen, että uskonnottomat ihmiset olivat pahempia kuin eläimet ja että hän puolestaan rukoili Jumalaa usein ja toivoi myös, että Jumala oli antava hänen syntinsä anteeksi ja sulkeva hänet pyhään armohelmaansa.
Huomatessaan sitten, että Brotteaux'lla oli kirja kädessä, hän luuli sitä messukirjaksi ja sanoi:
— Siinä nyt näette, te itsekin luette rukouksianne! Jumala on palkitseva teille sen, minkä olette tehnyt minun tähteni.
Kun Brotteaux valaisi hänelle, että tuo kirja ei ollut mikään messukirja ja että se oli kirjoitettu jo ennenkuin kukaan koko maailmassa tiesi messuista mitään, niin hän luuli sitä Unikirjaksi ja kysyi, eikö siinä ehkä ollut selitystä erääseen ihmeelliseen uneen, jonka hän oli nähnyt. Hän ei osannut lukea, ja nämä kaksi lajia teoksia olivat ainoat, joista hän oli kuullut puhuttavan.
Brotteaux vastasi hänelle, että tuo kirja selitti ainoastaan elämän unen. Kaunis lapsi, joka piti tätä vastausta vähän vaikeatajuisena, ei yrittänytkään sitä ymmärtää, vaan upotti nenänpäänsä saviseen pesuvatiin, joka tätä nykyä korvasi Brotteaux'lle sitä hopeista pesuvatia, jota hän ennen oli käyttänyt. Sitten tyttö järjesti hiuksensa isäntänsä parranajopeilin edessä erinomaisen huolellisesti ja vakavana. Hänen valkeat käsivartensa kaartuivat pään yli, ja silloin tällöin hän aina sanoi jonkin sanan.
— Te olette ollut rikas.
— Miksi niin luulet?
— En tiedä. Mutta te olette ollut rikas ja te olette ylimys, siitä olen varma.
Hän veti esiin taskustaan pienen hopeisen, pyöreään norsunluukappeliin suljetun Jumalan Äidin kuvan, sokeripalan, lankaa, sakset, tulukset, pari kolme rasiaa, ja valittuaan niistä itselleen sen, mitä hän tarvitsi, hän alkoi paikata hamettaan, joka oli repeytynyt useasta kohden.
— Kiinnittäkää turvallisuutenne vuoksi tämä päähineeseenne, lapseni, sanoi hänelle Brotteaux antaen hänelle kolmivärikokardin.
— Mielelläni, herra, vastasi hänelle tyttö, — mutta vain rakkaudesta teihin eikä kansakuntaan.
Kun hän oli pukeutunut ja koristautunut parhaansa mukaan, hän niiasi, kohottaen molemmin käsin hamettaan, niinkuin hän oli oppinut tekemään kotikylässään, ja sanoi Brotteaux'lle:
— Nöyrin palvelijanne, hyvä herra!
Hän oli valmis palkitsemaan hyväntekijäänsä kaikin tavoin, mutta hän piti erittäin soveliaana sitä, että tämä ei pyytänyt mitään, eikä hän tarjonnut mitään: hänestä oli sievää ja hienoa erota noin, kaikessa kunniassa.
Brotteaux pisti hänen käteensä muutamia assignaatteja, jotta hän voisi ajaa vaunuilla Palaiseauhon. Siinä oli puolet hänen omaisuudestaan, ja vaikkakin hän oli tunnettu anteliaisuudestaan naisia kohtaan, ei hän vielä koskaan ollut jakanut omaisuuttaan niin tasan. Tyttö kysyi hänen nimeään.
— Minun nimeni on Maurice.
Kaipaus mielessään Brotteaux avasi ullakkokamarinsa oven:
— Hyvästi, Athénaïs.
Tyttö suuteli häntä.
— Maurice-herra, kun muistatte minua, niin nimittäkää minua Martheksi… se on ristimänimeni, jolla minua kutsuttiin kotikylässäni… Hyvästi ja kiitoksia… Kaikkein nöyrin palvelijanne, Maurice-herra.
XV.
Täytyi tyhjentää vankiloita, jotka olivat täpösen täynnä; täytyi tuomita, tuomita lakkaamatta, levähtämättä. Istuen pitkin raippakimpuilla ja punaisilla myssyillä koristettuja seiniä aivan kuin heidän virkaveljensä liljankukkasilla tuomarit säilyttivät kuninkaallisten edeltäjäinsä vakavuuden ja hirvittävän tyyneyden. Yleinen syyttäjä ja hänen apulaisensa, jotka olivat väsymyksestä, valvonnasta ja konjakista puolikuolleita, jaksoivat ainoastaan ankaralla tahdonponnistuksella voittaa raukeutensa; ja heidän heikko terveytensä teki heidät traagillisiksi. Valamiehet, jotka sukuperältään ja luonteeltaan olivat niin erilaisia, toiset sivistyneitä, toiset alkeellisuuden tilassa, toiset halpamaisia, toiset jaloja, toiset lempeitä, toiset kiivaita, toiset tekopyhiä, toiset vilpittömiä, mutta jotka kaikki vaaran uhatessa isänmaata ja tasavaltaa tunsivat tai olivat tuntevinaan samaa levottomuutta, palavinaan samaa innostusta ja jotka kaikki olivat julmia hyveellisyydestä tai pelosta, muodostivat yhden ainoan olennon, yhden ainoan salakavalan, vihastuneen pään, yhden ainoan sielun, jonkinlaisen mystillisen eläimen, joka luonnollisella elintoiminnallaan loi ympärilleen ylenpalttisesti kuolemaa. Ollen hyväntahtoisia tai julmia riippuen hetken tunnelmasta he saattoivat kesken kaikkea äkkinäisen säälin tunteen vallassa, kyynelsilmin, vapauttaa jonkun syytetyn, jonka he hetkistä aikaisemmin olisivat ivanauruin tuominneet kuolemaan. Mitä enemmän he perehtyivät tehtäväänsä, sitä välittömämmin he seurasivat sydämensä ääntä.
He langettivat tuomionsa kuumeessa ja puolihorrosmaisessa tilassa, joka johtui liiallisen työn rasituksesta, ulkoapäin tulevan kiihotuksen, itsevaltiaan käskyjen, sanskulottien ja lehtereillä ja kuuntelija-aitauksissa tunkeilevain trikotöösien uhkausten painostuksen alaisina, raivoisten todistusten ja hurjien rankaisuvaatimusten jälkeen, myrkyttyneessä ilmassa, joka teki aivot raskaiksi ja silmät verestäviksi, sai korvat humisemaan ja ohimot tykyttämään. Yleisön kesken liikkui epämääräisiä huhuja, että jotkut valamiehistä olisivat antaneet lahjoa itsensä syytettyjen rahalla. Mutta näihin huhuihin vastasi koko jury yksimielisesti harmistuneilla vastalauseilla ja säälimättömillä kuolemantuomioilla. Lyhyesti sanoen, he olivat pelkkiä ihmisiä, eivät sen pahempia eivätkä parempia kuin muutkaan. Viattomuus on useimmiten onni eikä mikään hyve: olisipa heidän sijaansa tullut kuka tahansa, hän olisi toiminut samoin kuin hekin ja hoitanut puolikuntoisesti näitä kauhistuttavia tehtäviä.
Antoinette, tuo kauan odotettu Antoinette tuotiin myös vihdoin oikeuden eteen, ja hän istuutui mustiin pukeutuneena tuohon kohtalokkaaseen tuoliin sellaisen vihan melskeen ympäröimänä, että ainoastaan varmuus kuulustelun lopputuloksesta pelasti oikeudenkäytön muodollisuudet. Kohtalokkaisiin kysymyksiin syytetty vastasi milloin itsesäilytysvaistolla, milloin tavanmukaisella kopeudellaan ja kerran myös, kiitos olkoon erään syyttäjän halpamaisuuden, äitiyden majesteetilla. Todistajat saivat esittää pelkkiä solvauksia ja panetteluja; puolustus jäätyi kauhuun. Tribunaali, jonka oli oikeudenkäytössä pakko seurata lain muotoja, odotti vain, että kaikki olisi pian lopussa, saadakseen viskata Euroopalle itävallattaren pään.
* * * * *
Kolme päivää Marie-Antoinetten mestauksen jälkeen kutsuttiin Gamelin kansalainen Fortuné Trubert'in luo, joka teki kuolemaa kolmenkymmenen askelen päässä siitä sotilastoimikunnasta, jossa hän oli rääkännyt itsensä loppuun. Hän makasi telttasängyssä jonkun karkotetun barnabiitin kopissa. Hänen kelmeä päänsä oli painunut tyynyn sisään. Hän loi jo hämärtyvistä silmistään lasittuneen katseen Évaristeen päin; hänen kokoon kuivunut kätensä tarttui ystävän käteen ja puristi sitä odottamattoman voimakkaasti. Hänellä oli ollut kolme verensyöksyä kahdessa päivässä. Hän yritti puhua; hänen äänensä, joka ensin oli verhottu ja heikko niinkuin kuiskaus, paisui ja kasvoi vähitellen:
— Wattignies! Wattignies!… Jourdan on hyökännyt vihollisen leiriin… tullut Maubeugen avuksi… Me olemme valloittaneet takaisin Marchiennes'in. Ça ira… ça ira…
Ja hän hymyili.
Ne eivät olleet mitään sairaan houreita; ne olivat kirkkaita todellisuuden näkemyksiä, jotka silloin äkkiä loistivat näihin ikuiseen pimeyteen vaipuviin aivoihin. Vihollisen hyökkäys näyttikin pysähtyneen: hirmuvallan säikyttämät kenraalit huomasivat, ettei heillä ollut mitään muuta pelastusta kuin voitto. Ja mitä eivät vapaaehtoiset kutsunnat olleet saaneet aikaan, sen sai aikaan pakko-otto, nimittäin suuren ja kuriin tottuneen sotajoukon. Vielä yksi ponnistus, ja tasavalta olisi pelastettu.
Puoli tuntia kestäneen horroksen jälkeen tuli Fortuné Trubert'in kuoleman leimaamiin kasvoihin jälleen eloa, ja hänen kätensä kohosivat.
Hän osoitti sormellaan ystävälleen sitä ainoaa huonekalua, mikä huoneessa oli, pientä pähkinäpuista piironkia.
Ja heikolla, huohottavalla äänellään hän puhui selväjärkisesti:
— Ystäväni, kuten Eudamidas annan minäkin sinulle perinnöksi velkani: kolmesataa kaksikymmentä livreä, jotka on merkitty muistiin… punaiseen vihkoon… Hyvästi, Gamelin. Älä nuku! Valvo tasavallan puolustuksen asiaa. Ça ira.
Yön pimeys verhosi kopin. Kuoleva kuului vetävän raskaan huokauksen, ja hänen kätensä hypistelivät peitettä.
Puolen yön aikaan hän alkoi puhua hajanaisia sanoja:
— Enemmän salpietaria… Luovuttakaa kiväärit… Terveyskö?
Erinomainen… Ottakaa alas nuo kirkonkellot…
Kello kaksi aamulla hän kuoli.
Piirin määräyksestä asetettiin hänen ruumiinsa esille entisen Barnabiittikirkon keskilaivaan, isänmaan alttarin eteen; ruumis lepäsi telttavuoteella, trikoloriin käärittynä, tammenlehväseppel otsalla.
Kuolinpaarien ympärillä seisoi kaksitoista roomalaiseen togaan puettua vanhusta palmunoksat kädessä ja kaksitoista pitkissä hunnuissa hulmehtivaa nuorta tyttöä, jotka kantoivat kukkia. Vainajan jalkapuolella seisoi kaksi lasta pidellen nurinkäännettyjä soihtuja. Évariste tunsi toisen heistä portinvartijansa tyttäreksi Joséphineksi, ja tämän lapsellinen vakavuus ja suloinen kauneus toi hänen mieleensä ne rakkauden ja kuoleman hengettäret, joita roomalaiset veistivät sarkofageihinsa.
Surusaatto lähti vierimään Saint-André-des-Arts'in hautausmaalle
Marseljeesin ja Ça ira laulun kaikuessa.
Painaessaan jäähyväissuudelman Fortuné Trubert'in otsalle Évariste itki. Hän itki itseään kadehtien sitä, joka päivätyönsä päätettyään oli päässyt rauhaan.
Kotiin tultuaan hän sai ilmoituksen siitä, että hänet oli nimitetty kommuunin yleisneuvoston jäseneksi. Oltuaan vaaliehdokkaana jo neljä kuukautta hänet oli nyt valittu ilman kilpailijaa usean äänestyksen jälkeen noin kolmellakymmenellä äänellä. Kukaan ei äänestänyt enää; piirikokouksissa ei käynyt ketään; rikkaat ja köyhät koettivat vetäytyä pois valtion toimista. Suurimmatkaan tapahtumat eivät herättäneet enää innostusta eivätkä uteliaisuutta; sanomalehtiä ei luettu enää, Évariste epäili, mahtoiko pääkaupungin seitsemästäsadasta tuhannesta asukkaasta edes kolme tai neljä tuhatta olla tasavaltalaisia.
Sinä päivänä tuotiin nuo kaksikymmentäyksi oikeuden eteen.
Ollen sitten syyllisiä tai syyttömiä tasavallan onnettomuuksiin ja rikoksiin, ja kylläkin turhamaisia, varomattomia, kunnianhimoisia ja kevytmielisiä, samalla kertaa maltillisia ja väkivaltaisia, heikkoja niin hirmuvaltaisuudessa kuin lempeydessä, nopeita julistamaan sotaa, hitaita sitä käymään, olivat nämä, itse antamansa esimerkin mukaan nyt tribunaalin eteen raahatut miehet joka tapauksessa vallankumouksen loistava nuoriso; ja he olivat kerran olleet sen hurmaus ja kunnia. Tuo tuomari, joka nyt on kuulusteleva heitä taitavan puolueellisesti, tuo kalpea syyttäjä, joka pienen pöytänsä ääressä valmistelee heidän kuolemaansa ja häpeäänsä, nuo valamiehet, jotka ovat valmiit heti vaientamaan heidän vastalauseensa, tuo parvekeyleisö, joka viskaa heidän silmilleen solvauksia ja häväistyksiä, tuomari, valamiehet, kansa, kaikki he ovat vielä äskettäin ihailleet heidän kaunopuheisuuttaan, ylistäneet heidän lahjojaan ja hyveitään. Mutta he eivät muista sitä enää.
Évariste oli aikaisemmin pitänyt Vergniaud'ta jumalanaan, Brissot'ta oraakkelinaan. Sitä hän ei enää muistanut, ja jos hänen muistissaan vielä oli joitakin jälkiä vanhasta ihailusta, niin se vain vahvisti häntä siinä vakaumuksessa, että nuo hirviöt olivat kietoneeet verkkoihinsa parhaat kansalaiset.
Istunnosta kotiin palatessaan Gamelin kuuli sydäntäsärkeviä huutoja. Pikku Joséphine sai selkäänsä äidiltään, sentähden että hän oli leikkinyt torilla katupoikien kanssa ja tahrinut kauniin, valkean hameensa, joka hänellä oli ollut päällään kansalainen Trubert'in hautajaisjuhlallisuuksissa.
XVI.
Annettuaan kolmen kuukauden ajan joka päivä isänmaalle sekä maineikkaita että tuntemattomia uhreja Évariste vihdoin sai käsiinsä sellaisen oikeusjutun, jota hän saattoi kutsua omakseen; syytettyjen joukosta hän valitsi itselleen oikein oman nimikon.
Koko ajan, minkä hän oli istunut tribunaalissa, hän oli silmiensä ohi lakkaamatta soluvain kanteenalaisten joukosta ahnaasti vainunnut Élodien viettelijää, josta hän työteliäässä mielikuvituksessaan jo oli muodostanut paikoitellen hyvinkin tarkkapiirteisen kuvan. Hän kuvitteli häntä nuoreksi, kauniiksi, ylimieliseksi, ja oli varma siitä, että hän oli muuttanut Englantiin. Gamelin luuli löytäneensä hänet eräässä nuoressa, Maubel-nimisessä emigrantissa, joka Ranskaan palattuaan oli vangittu isäntänsä ilmiantamana eräässä majatalossa Passyssa ja jonka asia tuhansien muiden mukana oli joutunut Fouquier-Tinvillen osaston käsiteltäväksi. Häneltä oli löydetty kirjeitä, joita kannekirjassa katsottiin todistuskappaleiksi Maubelin ja Pittin kätyrien välillä vallinneesta salaliitosta, mutta jotka itse asiassa olivat ainoastaan kirjeitä lontoolaisilta pankkiireilta, joille hän oli tallettanut rahaa. Maubel, joka oli nuori ja kaunis, näytti harrastavan etupäässä vain rakkausseikkailuja. Hänen taskupapereistaan löytyi merkkejä suhteista Espanjaankin päin, joka silloin oli sodassa Ranskan kanssa; nämä kirjeet olivat itse asiassa aivan yksityisluontoisia, ja että tuomioistuin ei heti vaatinut kanteen kumoamista, johtui varmaan siitä periaatteesta, että oikeuden ei koskaan tule liiaksi hätäillä vangittujen vapauttamisessa.
Gamelin sai olla mukana Maubelin-jutun ensimmäisessä kuulustelussa, ja hänen silmiinsä pisti jo silloin erityisesti tuon nuoren entisen ylimyksen luonne, joka oli aivan sellainen kuin miksi hän kuvitteli sitä miestä, joka oli väärinkäyttänyt Élodien luottamusta. Siitä asti hän istui tuntikausia protokollasihteerin huoneeseen hautautuneena innokkaasti tutkien syytetyn asiakirjoja. Hänen epäluulonsa saivat erityistä virikettä siitä, että hän eräästä emigrantille kuuluvasta vanhasta muistikirjasta löysi Maalaavan Amorin osoitteen, vaikkakin tosin samalla kohtaa oli Viheriäisen marakatin, entisen Perintöruhtinattaren muotokuvan ja monen muun piirros- ja taulukaupan osoitteita. Mutta kun Évariste sai tietää, että tästä samasta taskukirjasta oli löydetty muutamia punaisen neilikan terälehtiä, jotka olivat olleet huolellisesti silkkipaperiin kiedottuja, ja kun hän muisti, että punainen neilikka oli Élodien lempikukka, jota hän kasvatti akkunallaan, kantoi hiuksissaan ja jonka hän tarjosi (sen hän tiesi) rakkautensa merkiksi, niin ei hän enää yhtään epäillyt.
Kun hän siten oli saanut varmuuden, hän päätti vielä kysyä sitä Élodielta, kuitenkaan ilmaisematta niitä olosuhteita, joissa hän oli päässyt rikollisen perille.
Kun hän nousi kotiportaitaan ylös, hän tunsi jo alaeteisessä huumaavaa hedelmäntuoksua ja tapasi ateljeessaan Élodien, joka auttoi äiti Gamelinia kvittenien hilloamisessa. Sill'aikaa kun vanha emäntä sytytti tulta uuniin ja koetti päässään keksiä keinoja, miten säästää hiiliä ja sokerijauhoa huonontamatta hilloa, istui naiskansalainen Blaise olkituolilla, karkea keittiöesiliina edessään, helma täynnä kullankeltaisia hedelmiä, kuorien ja halkoen niitä ja heitellen niitä neljäsosalohkoina kuparikattilaan. Hänen pitsimyssynsä riippui niskassa, hänen musta tukkansa kierteli kiharoina kostealla otsalla; koko hänen olemuksensa uhosi kotoista viehätystä ja hiljaista onnen suloa, joka herätti helliä mielikuvia ja rauhallista mielihyvän tunnelmaa.
Paikaltaan liikahtamatta hän kohotti rakastajaansa kauniin katseensa, joka välkkyi kuin sula kulta, ja sanoi:
— Katsopas, Évariste, täällä me teemme työtä sinun vuoksesi. Koko talven saat syödä ihanaa kvittenihyytelöä, joka on hyvää vatsallesi ja tekee mielesi keveäksi.
Mutta Gamelin tuli hänen viereensä ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Jacques Maubel…
Samassa pisti suutari Combalot punaisen nenänsä esiin oven raosta. Hän toi parin kenkiä, joihin hän oli pannut korot, ja samalla laskun muutamista puolipohjauksista.
Käydäkseen kunnon kansalaisesta hän käytti uutta kalenteria. Muori Gamelin, joka tahtoi tarkastaa, olivatko laskut oikein, sekaantui hänen fructidoreissaan [Fructidor: hedelmäkuu. Elok. 18 p. — syysk. 16 p. Suomentaja] ja vendémiaireissään. Hän huokasi:
— Herranjesta, kaiken ne tahtovat muuttaa, päivät, kuukaudet, vuodenajat, auringon ja kuun! Herra Jumala, mikä tämä on, tämä kalossipari vendémiairen kahdeksantena, herra Combalot?
— Katsokaa almanakkaan, kansalainen, niin saatte kyllä selvän siitä.
Naiskansalainen Gamelin otti käteensä almanakan, silmäili sitä vähän, mutta laski sen sitten heti pois.
— Siinähän ei ole kristillistä ajanlaskuakaan, hän sanoi kauhistuneena.
— Ei olekaan, kansalainen, sanoi suutari, — eikä meillä myöskään ole enää kuin kolme pyhäpäivää neljän asemesta. Eikä siinä vielä kyllin: me saamme myös muuttaa laskutapamme. Ei mitään liardeja eikä denierejä enää, kaikki lasketaan tislatun veden mukaan.
Kun naiskansalainen Gamelin kuuli tämän, värähtivät hänen huulensa, hän nosti silmänsä kattoon ja huokasi:
— He menevät liian pitkälle!
Hänen näin valitellessaan, kuten pyhät naiset maalaiskirkkojen Golgata-tauluissa, oli kekäle huomaamatta päässyt putoamaan lattialle ja täytti ateljeen ilkeällä katkulla, joka yhdessä kvittenien pyörryttävän tuoksun kanssa teki ilman mahdottomaksi hengittää.
Élodie valitti, että hänen kurkkuaan karvasteli, ja pyysi saada avata ikkunan. Mutta heti kun suutarikansalainen oli sanonut hyvästit ja naiskansalainen Gamelin jälleen siirtynyt uuninsa ääreen, kuiskasi Évariste uudelleen tuon nimen naiskansalainen Blaisen korvaan:
— Jacques Maubel.
Élodie katsoi häneen vähän hämmästyneenä ja kysyi sitten hyvin tyynesti halkaisten samalla kädessään olevan kvittenin neljään osaan:
— No niin? Mitä Jacques Maubelista?…
— Se on hän.
— Mikä hän?
— Sinä olet antanut hänelle punaisen neilikan. Élodie sanoi, ettei hän ymmärtänyt tuosta puheesta yhtään mitään, ja pyysi, että Évariste selittäisi asian lähemmin.
— Tuo ylimys! Tuo emigrantti! Tuo konna!
Élodie kohautti olkapäitään ja kielsi hyvin uskottavalla ilmeellä koskaan tunteneensa mitään Jacques Maubelia.
Eikä hän todellakaan ollut häntä koskaan tuntenut.
Hän kielsi myös koskaan antaneensa punaisia neilikoita kenellekään muulle kuin Évaristelle, mutta tässä suhteessa hänen muistinsa hieman petti.
Évariste ei yleensä tuntenut naisia eikä myöskään ollut tunkenut erittäin syvälle Élodien luonteeseen, mutta hän arvasi, että tämä hyvin pystyi teeskentelemään ja pettämään jonkun typerämmän kuin hän.
— Mitä hyödyttää kieltää? hän sanoi. — Minä tiedän kaikki.
Élodie vakuutti uudelleen, ettei hän ollut tuntenut ketään Maubel-nimistä. Ja kun hän jo oli saanut kaikki kvitteninsä kuorituiksi, hän pyysi vettä, sillä hänen sormensa olivat hedelmistä tahmeat.
Gamelin toi hänelle pesuvadin.
Ja pestessään käsiään hän vielä kerran vakuutti samaa.
Évariste sanoi vielä kerran, että hän tiesi kaikki, ja siihen ei
Élodie enää vastannut mitään.
Hän ei voinut tietää, mihin hänen rakastajansa kysymyksellään oikein tähtäsi, eikä hänellä ollut pienintäkään aavistusta siitä, että tuo Maubel, josta hän ei ikinä ollut kuullut puhuttavan, tulisi vallankumoustribunaalin tuomittavaksi; hän ei käsittänyt mitään niistä epäilyistä, joilla Évariste kiusasi häntä, mutta hän tiesi ne vääriksi. Senpätähden, kun näyttäytyi mahdottomaksi haihduttaa niitä, ei hän viitsinyt niiden vuoksi nähdä sen suurempaa vaivaa. Hän luopui vakuutuksistaan, ettei hän koskaan ollut tuntenut mitään Maubelia, pitäen ehkä edullisenakin, että tuo mustasukkainen mies joutui harhapoluille, kun sattuma kuitenkin milloin tahansa olisi voinut johtaa hänet oikeillekin jäljille. Hänen entinen pikku kirjurinsa, josta nyt oli tullut kaunis, isänmaallinen rakuuna, oli joutunut epäsopuun ylimyksellisen rakastajattarensa kanssa. Kun hän tuli Élodieta vastaan kadulla, näytti hänen katseensa sanovan: "Kas vain, kaunokaiseni, minusta tuntuu, että tulen antamaan teille anteeksi sen, että olen ollut teille uskoton, sillä alanpa jälleen panna teihin arvoa." Élodie ei siis enää yrittänytkään parantaa ystäväänsä hänen päähänpistoistaan, joiksi Élodie nämä väitteet leimasi: Gamelin jäi siihen vakaumukseen, että Jacques Maubel oli Élodien raiskaaja.
* * * * *
Seuraavina päivinä jatkoi tribunaali väsymättömästi työskentelyään hävittääkseen federalismin, joka lohikäärmeen tavoin oli uhannut niellä vapauden. Ne olivat ankaria päiviä, ja lopenväsyneet valamiehet tuomitsivat mahdollisimman pian pois tieltä vaimo Roland'in brissotistipuolueen kiihottajana tai rikostoverina.
Sill'aikaa kävi Gamelin joka aamu Oikeuspalatsissa kiiruhtamassa Maubelin juttua. Bordeaux'ssa oli tärkeitä asiakirjoja: hän sai aikaan sen, että erityinen komissaari lähetettiin sinne niitä hakemaan postihevosilla. Vihdoin ne saapuivat.
Yleisen syyttäjän apulainen luki ne, irvisti ja sanoi Évaristelle:
— Eivät ole kehuttavia nämä asiakirjat!
Niissä ei ole kerrassaan mitään. Pelkkiä typeryyksiä!… Jos olisi edes varmaa, että tämä entinen kreivi koskaan on lähtenyt maasta!…
Vihdoin Gamelin onnistui puuhissaan. Nuorta Maubelia vastaan laadittiin syytöskirjelmä, ja hänet haastettiin vallankumoustribunaalin eteen brumaire-kuun 9:nä päivänä. [Brumaire: usvakuu Syysk. 22 p. — lokak. 21 p. Suomentaja.]
Jo heti istunnon alussa oli presidentti synkän ja hirvittävän näköinen, niinkuin hänen tapansa oli aina silloin, kun oli edessä jokin huonommin valmistettu juttu. Yleisen syyttäjän apulainen hiveli leukaansa kynällään teeskennellen hyvän omantunnon rauhaa. Sihteeri luki syytöskirjan: mitään niin onttoa ei ollut oikeussalissa vielä kuultu.
Presidentti kysyi syytetyltä, eikö tämä ollut tuntenut emigrantteja koskevia lakeja.
— Tunsin ne ja otin ne huomioon, vastasi Maubel, — ja lähdin
Ranskasta lainmukaisella passilla varustettuna.
Englannin-matkansa ja paluunsa syyt hän selitti tyydyttävällä tavalla. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, niiden suora ja ylpeä ilme herätti myötätuntoa. Lehterien naiset katselivat häntä suosiollisin silmin. Syytöskirjassa väitettiin, että hän oli oleskellut Espanjassa tämän maan jo käydessä sotaa Ranskan kanssa: hän vakuutti, ettei hän ollut liikkunut mihinkään Bayonnesta tähän aikaan. Eräs kohta oli vielä hämärä. Niissä papereissa, jotka hän oli viskannut uuniin, silloin kun hänet vangittiin, ja joista ei ollut löytynyt kuin pieniä siekaleita, oli espanjalaisia sanoja ja nimi "Nieves".
Jacques Maubel kieltäytyi tässä suhteessa antamasta niitä selityksiä, joita häneltä vaadittiin. Ja kun presidentti sanoi hänelle, että hänen oman etunsa vuoksi oli annettava selitys, niin hän vastasi, ettei aina ole tarvis valvoa omia etujaan.
Gamelin ajatteli vain yhtä rikosta, josta hän tahtoi Maubelin langettaa: kolme kertaa hän pyysi presidenttiä kysymään syytetyltä, saattoiko tämä selittää, minkätähden hän niin huolellisesti säilytti kuihtuneita neilikan lehtiä lompakossaan.
Maubel vastasi, ettei hän katsonut olevansa velvollinen vastaamaan kysymykseen, joka ei kuulunut oikeudelle, koskapa ei ollut löydetty mitään kirjelippuja tämän kukkasen sisältä.
Valamiehistö vetäytyi neuvottelemaan ollen hyvin suosiollisessa mielialassa tätä nuorta miestä kohtaan, jonka epäselvä juttu tuntui pääasiassa kätkevän vain rakkaussalaisuuksia. Tällä kertaa nuo hyvät ja puhtaatkin olisivat kernaasti hänet vapauttaneet. Eräs heistä, muuan entinen, joka oli lahjoittanut kaiken omaisuutensa vallankumoukselle, sanoi:
— Hänen syntyperänsäkö vuoksi häntä vainotaan? Minullakin on ollut onnettomuus syntyä ylimykseksi.
— Niinpä kylläkin, mutta sinä olet luopunut siitä säädystä, vastasi
Gamelin, ja hän on jäänyt siihen.
Ja hän puhui niin kiivaasti tuota salaliittolaista, tuota Pittin lähettilästä, tuota Cobourgi'n rikostoveria vastaan, joka oli matkannut yli merten ja vuorien etsimään vapauden vihollisia, hän vaati niin kiihkeästi petturille kuolemantuomiota, että hän sai isänmaalliset valamiehet jälleen levottomiksi ja herätti eloon heidän vanhan ankaruutensa.
Eräs heistä virkkoi hänelle kyynillisesti:
— Täytyyhän virkaveljien kesken tehdä toisilleen pieniä palveluksia.
Kuolemantuomio langetettiin yhden äänen enemmistöllä.
Syytetty kuunteli tuomiotaan hymyilevän rauhallisena. Hänen katseensa, joka levollisena kiersi salia, ilmaisi, kohdatessaan Gamelinin kasvot, sanoin kuvaamatonta halveksintaa.
Ei yhtään mielihyvän ilmausta kuulunut tuomion johdosta.
La Conciergerie-vankilassa, jonne Jacques Maubel jälleen vietiin, hän kirjoitti kirjeen odotellessaan teloitustaan, jonka piti tapahtua samana iltana, soihtujen valossa:
Rakas sisareni! Tribunaali lähettää minut mestauspölkylle täten suoden minulle sen ainoan ilon, joka minulle enää on mahdollinen rakkaan Nieves'ini kuoleman jälkeen. He ovat ottaneet minulta senkin ainoan muiston, mikä minulla oli hänestä, granaattiomenan kukan, jota he nimittävät, en tiedä minkätähden, neilikaksi.
Olen aina rakastanut taidetta: Pariisissa onnen aikoinani keräsin maalauksia ja piirustuksia, jotka nyt ovat varmassa tallessa ja jotka lähetetään sinulle, heti kun se on mahdollista. Pyydän sinua, rakas sisar, säilyttämään ne muistona minulta.
Hän leikkasi kutrin hiuksistaan, sulki sen kirjeeseen, jonka hän taittoi kiinni ja varusti seuraavalla päällekirjoituksella:
Kansalainen Clémence Dezeimeries, synt. Maubel. La Réole.
Hän antoi kaikki rahansa, mitä hänellä oli taskussaan, vanginvartijalle pyytäen tätä toimittamaan kirjeen postiin. Sitten hän pyysi saada pullon viiniä, jota hän hitaasti maisteli pyövelinkärryjä odotellessaan.
Illallisen jälkeen riensi Gamelin Maalaavaan Amoriin ja juoksi nopeasti ylös siihen siniseen huoneeseen, jossa Élodie joka yö odotti häntä.
— Sinä olet kostettu, hän sanoi. — Jacques Maubelia ei ole enää. Pyövelinkärryt kuljettivat häntä kuolemaan tästä aivan ikkunasi alaitse, soihtujen valossa.
Élodie ymmärsi nyt:
— Kurja! Sinä olet surmannut hänet, eikä hän ollut rakastajani. Minä en tuntenut häntä… en ole koskaan nähnyt häntä… Millainen mies hän oli? Nuori, rakastettava… viaton. Ja sinä olet tappanut hänet, sinä kurja, kurja!
Hän meni tainnoksiin. Mutta halki tämän keveän kuolon varjon hän tunsi vajoavansa samalla kauhun ja hekuman helmaan. Hän virkosi puoleksi; hänen raskaat luomensa raoittuivat niin, että silmien valkuainen näkyi, hänen povensa aaltoili, hänen vapisevat kätensä hapuilivat rakastajaa. Hän puristi tätä rintaansa vasten kuin olisi hän tahtonut tukehduttaa hänet siihen paikkaan, hän upotti kyntensä hänen lihaansa ja painoi hänen suulleen rikkipurruilla huulillaan mykimmän, pohjattomimman, pisimmän, tuskaisimman ja ihanimman kaikista suudelmista.
Hän rakasti Gamelinia koko ruumiinsa voimalla, ja mitä hirvittävämmältä, julmemmalta, inhottavammalta hän hänestä tuntui, mitä enemmän hän peittyi uhriensa vereen, sitä enemmän hän häntä isosi ja janosi.
XVII.
Frimaire-kuukauden [Frimaire: pakkaskuu. Marrask. 21 p. — jouluk. 20 p. Suomentaja] kahdentenakymmenentenä neljäntenä, kello kymmenen aamulla, kirkkaan ja aurinkoisen taivaan sulatellessa öistä routaa lähtivät kansalaiset Guénot ja Delourmel, yleisen varmuusvaliokunnan jäsenet, Barnabiittikirkkoon ja antoivat johtaa itsensä piirin valvontavaliokuntaan, kapitulisaliin, jossa par'aikaa kansalainen Beauvisage tunki puita uuniin. Mutta he eivät ensin ollenkaan huomanneet tuota lyhytvartista ja kokoonpainunutta miestä.
Sälöisellä äänellä, joka kyttyräselille on ominainen, pyysi kansalainen Beauvisage valtuutettuja istumaan ja kysyi, voisiko hän jollakin palvella heitä.
Guénot kysyi häneltä, tunsiko hän muuatta entistä herra des
Ilettes'iä, jonka piti asua jossakin Pont-Neufin lähellä.
— Hän on henkilö, joka minun on määrä vangita, lisäsi hän.
Ja hän näytti varmuusvaliokunnan määräystä.
Etsittyään jonkin aikaa tätä nimeä muististaan Beauvisage vastasi, ettei hän tuntenut yhtään des Ilettes-nimistä henkilöä, että tuo epäilyksenalainen mies ei ehkä asunutkaan tässä piirissä, sillä eräät osat Museumistä, Unitéstä ja Marat-et-Marseille'sta olivat myös Pont-Neufin lähettyvillä, ja että jos hän piirissä asui, niin hän varmaankin käytti jotakin toista nimeä kuin se, mikä oli valiokunnan vangitsemiskäskyssä, mutta että joka tapauksessa hänet kyllä pian löydettäisiin.
— Älkäämme hukatko yhtään aikaa! sanoi Guénot. — Hänet saatiin ilmi erään kirjeen kautta, jonka eräs hänen naispuolinen rikostoverinsa oli kirjoittanut ja joka napattiin talteen ja jätettiin valiokunnalle jo pari viikkoa sitten, vaikka kansalainen Lacroix vasta eilen illalla perehtyi sen sisältöön. Me aivan hukumme ilmiantoihin, niitä tulee meille joka puolelta niin suuret määrät, ettei tiedä mihin ryhtyä.
— Myöskin piirin valvontavaliokuntaan tulee runsaasti ilmiantoja, vastasi Beauvisage ylpeästi. — Toiset tekevät ilmiantonsa kansalaisvelvollisuudesta, toiset viisifrangisen houkuttelemina. Monet lapset ilmiantavat vanhempansa päästäkseen kiinni näiden perintöön.
— Äsken mainitsemani kirje, jatkoi Guénot, — on lähtöisin erään rouva Rochemauren, vanhan lemmenseikkailijattaren kädestä, jonka luona ennen on pelattu biribiä, ja sen kuoressa on erään kansalainen Raulinen nimi, mutta itse asiassa on se osoitettu eräälle Pittin palveluksessa olevalle emigrantille. Minä otin sen mukaani päästäkseni perille tuosta des Ilettes-nimisestä henkilöstä.
Hän veti kirjeen esiin taskustaan.
— Sen alussa on ensin pitkä luettelo niistä konventin jäsenistä, jotka voisi, sikäli kuin tuo nainen väittää, voittaa puolelleen rahasummalla tai lupaamalla heille jonkin korkean virka-aseman uudessa, nykyistä kestävämmässä hallituksessa. Sitten on tässä tällainen kohta:
Minä tulen juuri erään herra des Ilettes'in luota, joka asuu Pont-Neufin lähellä eräässä ullakkokomerossa, josta hänet löytääkseen täytyy olla kissa tai piru itse; hänen on pakko ansaita elatuksensa jäsennukkien valmistamisella. Mutta hän arvostelee asioita järkevästi: sentähden kerron tässä teille pääkohdat hänen keskustelustaan. Hän ei usko tämän nykyisen asiaintilan kestävän kauan. Hän ei kuitenkaan luule, että liittolaisten voitto lopettaisi sitä; ja tapahtumain kulku näyttää vahvistavan todeksi hänen mielipiteensä; sillä tiedättehän, hyvä herra, että viimeaikaiset sotauutiset ovat huonoja. Hän uskoo pikemminkin uskontoonsa syvästi kiintyneiden pieneläjien ja kansan naisten kapinaan. Hänen käsittääkseen yhdistää vallankumoustribunaalin aiheuttama yleinen kauhuntila pian koko Ranskan jakobiineja vastaan. "Tuo tribunaali", hän leikillään sanoi, "joka langettaa tuomion yht'aikaa Ranskan kuningattarelle ja jollekin leivänkaupustelijamummolle, on aivan tuon William Shakespearen kaltainen, jota englantilaiset niin suuresti ihailevat, jne." Hän ei pidä mahdottomana sitäkään, että Robespierre menisi naimisiin leski Capet'n kanssa ja nimityttäisi itsensä valtakunnan protektoriksi.
Olisin erittäin kiitollinen teille, hyvä herra, jos lähettäisitte minulle tulevan rahasumman, s.o. tuhat sterlingipuntaa, samalla tavalla kuin ennenkin, mutta älkää missään nimessä kirjoittako herra Morhardtille: hänet on vangittu ja teljetty tyrmään jne., jne.
— Herra des Ilettes valmistaa jäsennukkeja, sanoi Beauvisage, — sehän on arvokas tiedonanto… vaikkakin piirissämme on paljon sellaisia pikkuteollisuuden harjoittajia.
— Tuosta muistan, sanoi Delourmel, — että minä olen luvannut ostaa kotiin nuken nuorimmalle tyttärelleni Nathalielle, joka makaa sairaana tulirokossa. Täplät ilmestyivät eilen. Tuo tauti ei ole kovin vaarallinen, mutta se vaatii huolellista hoitoa. Ja Nathalie, joka ikäisekseen on hyvin kehittynyt ja älykäs, on heikko terveydeltään.
— Minulla on vain yksi poika, sanoi Guénot. — Hän leikkii tynnyrin vanteilla ja tekee ilmalla täytetyistä pusseista pieniä ilmapalloja.
— Hyvin usein, huomautti Beauvisage, — lapset kernaimmin leikkivät sellaisilla esineillä, jotka eivät ole leluja. Minun veljenpoikani Émile, joka on seitsenvuotias vekara ja hyvin lahjakas, leikkii päivät pitkään pienillä neliskulmaisilla puupalasilla, joista hän rakentelee taloja… Saako olla?
Ja Beauvisage ojensi avatun nuuskarasiansa molemmille valtuutetuille.
— Nyt meidän täytyy napata kiinni tuo veijari, sanoi Delourmel, jolla oli pitkät viikset ja suuret, pyörivät silmät. — Tänä aamuna minulla on sellainen ruokahalu, että kernaasti pistäisin poskeeni ylimyspaistin ja siihen sivuun lasillisen valkoviiniä.
Beauvisage ehdotti valtuutetuille, että he menisivät tapaamaan hänen virkaveljeään Dupont vanhempaa tämän verstaaseen Place Dauphinelle, hän varmasti tuntisi tuon kyseenalaisen des Ilettes'in.
He astelivat rivakasti kylmässä aamuilmassa neljän piirikrenatöörin seuraamina.
— Oletteko nähneet Kuninkaiden viimeistä tuomiota? kysyi Delourmel seurakumppaneiltaan. — Sitä näytelmää kannattaa katsoa. Tekijä esittää siinä kaikki Euroopan kuninkaat, jotka ovat paenneet erääseen autioon saareen, tulivuoren juurelle, joka nielee heidät. Se on isänmaallinen kappale.
Delourmel äkkäsi Rue de Harlayn kulmassa pienen työntövaunun, joka kiilsi kuin kirkon kappeli ja jota muuan vanha vahakangashattuun pynttäytynyt eukko lykkäsi edellään.
— Mitä tuo mummo myy? hän kysyi. Vanhus vastasi itse:
— Katsokaa, hyvät herrat, valitkaa mieleisenne! Täällä on rukousnauhoja ja ruususeppeleitä, ristejä, pyhän Antoniuksen kuvia, pyhitettyjä hikiliinoja, pyhän Veronikan liinoja, Ecce homo, Agnus Dei, pyhän Hubertuksen torvia ja sormuksia ja kaikkia hartausesineitä.
— Siinähän on koko fanatismin asevarasto! huudahti Delourmel.
Ja hän toimeenpani äkkipikaa pienen kuulustelun kaupustelijaeukon kanssa, joka kaikkiin kysymyksiin vastasi:
— Poikani, jo neljäkymmentä vuotta olen myynyt hartausesineitä.
Nähdessään erään ohikulkevan sinimekon antoi varmuus valiokunnan valtuusmies tälle määräyksen viedä tuon hämmästyneen mummon La Conciergerie'hin.
Kansalainen Beauvisage huomautti Delourmelille, että paremminkin olisi ollut valvontavaliokunnan asia vangita tämä kaupustelijatar ja viedä hänet piirihallitukseen ja että sitä paitsi oli vaikea tietää, miten oikein suhtautua entiseen uskontoon, hallituksen näkökannalta nimittäin, oliko se kokonaan sallittava vai kokonaan kiellettävä.
Lähestyessään puusepän verstasta valtuusmiehet ja komissaari kuulivat vihastuneita huutoja, jotka sekoittuivat sahan sirinään ja höylän kirskunaan. Puuseppä Dupont vanhemman ja hänen naapurinsa portinvahti Remaclen välillä oli noussut riita naiskansalainen Remaclen vuoksi, jota vastustamaton voima lakkaamatta veti puusepän verstaan perälle, josta hän palasi asuntoonsa vaatteet höylänlastuissa ja sahajauhoissa. Loukkaantunut portinvahti potkaisi Moutonia, puusepän koiraa, juuri kun hänen oma tyttärensä Joséphine par'aikaa hellästi silitteli sitä. Suuttunut Joséphine yltyi torumaan isäänsä; puuseppä huusi vihasta vapisevalla äänellä:
— Heittiö, minä kiellän sinua lyömästä minun koiraani.
— Ja minä, vastasi portinvahti korottaen äänensä, — minä kiellän sinua…
Hän ei lopettanut lausetta: puusepän höylä oli hipaissut hänen päätään.
Nähdessään kaukaa kansalainen Beauvisagen ja valtuusmiehet hän riensi heitä vastaan ja sanoi:
— Kansalainen komissaari, sinä olet todistajani, että tuo konna on yrittänyt murhata minut.
Kansalainen Beauvisage, punainen virkamyssy päässään, ojensi pitkät käsivartensa ilmaan rauhoittavasti ja sanoi kääntyen portinvahdin ja puusepän puoleen:
— Sata souta sille teistä, joka voi ilmoittaa meille, missä täällä asuu eräs epäilyksenalainen henkilö, jota yleinen varmuusvaliokunta etsii, muuan entinen des Ilettes, jäsennukkien valmistaja.
Molemmat, portinvahti ja puuseppä, lähtivät heti osoittamaan tietä Brotteaux'n asuntoon eivätkä enää riidelleet mistään muusta kuin siitä sadan soun assignaatista, joka ilmiantajalle oli luvattu.
Delourmel, Guénot ja Beauvisage ja heidän jäljessään neljä krenatööriä, portinvahti Remacle, puuseppä Dupont ja tusina korttelin pieniä katunaskaleita kiipesivät nyt perätysten ylös natisevia portaita ja sitten lopuksi vielä tikapuita pitkin.
Brotteaux istui ullakkokamarissaan leikellen ilveilijänukkejaan ja vastapäätä häntä kokoili isä Longuemare lankaan niiden irrallisia jäseniä ja hymyili nähdessään sormiensa näin saavan aikaan poljentoa ja sopusointua.
Kuullessaan pyssynperien kolahtelevan porraskäytävässä hätkähti munkki koko ruumiiltaan, ei sentähden että hänellä olisi ollut vähemmän rohkeutta kuin Brotteaux'lla, joka pysyi aivan välinpitämättömänä, mutta hän ei ollut tottunut ulkonaiseen itsehillintään. Kansalainen Delourmelin kysymyksistä ymmärsi Brotteaux heti, mistäpäin tämä isku oli kotoisin, ja huomasi, vaikkakin liian myöhään, että ei koskaan pitäisi uskoa mitään naisille. Kun häntä kehoitettiin seuraamaan komissaaria, hän otti mukaansa Lucretiuksensa ja kolme paitaansa.
— Tämä kansalainen, hän sanoi osoittaen isä Longuemarea, — on apulaiseni, jonka olen ottanut tekemään jäsennukkeja. Hän asuu täällä.
Mutta kun munkilla ei ollut näyttää kansalaistodistusta, otettiin hänetkin vangiksi yhdessä Brotteaux'n kanssa.
Kun vankikulkue meni portinvahdin asunnon ohitse, näkyi naiskansalainen Remacle luutaansa nojaten katselevan vuokralaistaan samoin ilmein kuin hyve katselee lain kouriin joutunutta rikosta. Pikku Joséphine piteli kauniina ja huolettomana kaulanauhasta Moutonia, se kun tahtoi juosta tervehtimään ystäväänsä, joka usein oli antanut sille sokeria. Suuri joukko uteliaita seisoi Thionvillen torilla.
Portaiden alapäässä kohtasi Brotteaux nuoren maalaistytön, joka juuri oli nousemassa ylös portaita. Hänellä oli käsivarrellaan täysinäinen munakori ja kädessä leipä, liinan sisään käärittynä. Hän oli Athénaïs, joka tuli Palaisseausta antaakseen pelastajalleen pienen lahjan kiitollisuutensa osoitteeksi. Nähdessään että valtion virkamiehet ja neljä krenatööria raahasivat pois "herra Mauricea", hämmästyi hän kovin, kysyi, oliko se totta, lähestyi komissaaria ja sanoi hänelle hiljaa:
— Ette suinkaan te ota häntä? Se ei ole mahdollista… Mutta te ette tunne häntä! Hän on hyvä niinkuin hyvä Jumala itse.
Kansalainen Delourmel työnsi hänet syrjään ja antoi krenatööreille merkin lähteä eteenpäin. Silloin alkoi Athénaïs purkaa suustaan mitä saastaisimpia haukkumasanoja, mitä sopimattomimpia solvauksia virkamiehistä ja krenatööreistä, joista tuntui aivan kuin olisi heidän päälleen sillä kertaa tyhjennetty kaikki Palais-Royalin ja Rue Fromenteaun likavedet. Sitten hän huusi äänellä, joka kuului yli koko Thionvillen torin ja sai uteliaiden joukot värisemään:
— Eläköön kuningas! Eläköön kuningas!