XVIII.
Naiskansalainen Gamelin piti paljon vanhasta Brotteaux'sta, tämä oli hänen mielestään rakastettavin ja arvokkain mies, minkä hän milloinkaan oli tuntenut. Hän ei ollut sanonut hyvästiä Brotteaux'lle, silloin kun tämä vangittiin, peläten vihoittavansa virkavaltaa ja katsoen alhaisessa asemassaan pelkuruutta miltei velvollisuudekseen. Mutta hän oli saanut ankaran iskun, jonka jälkeen hän ei enää tullut entiselleen.
Hän ei voinut syödä ja hän suri sitä, että hän nyt juuri oli kadottanut ruokahalunsa, kun hänellä vihdoinkin oli jotakin suuhun pantavaa. Hän ihaili vieläkin poikaansa; mutta hän ei uskaltanut enää ajatella niitä hirvittäviä tehtäviä, joita tämä hoiti, ja hän iloitsi siitä, että oli ainoastaan oppimaton vaimo, jonka ei tarvinnut arvostella hänen tekojaan.
Äiti-parka oli erään kirstun pohjalta löytänyt vanhan rukousnauhan; hän ei osannut oikealla tavalla käyttää sitä, mutta hän hypisteli sitä vapisevilla sormillaan. Elettyään vanhuutensa päiviin saakka ilman hartaudenharjoituksia hän nyt tuli hurskaaksi; hän rukoili Jumalaa koko päivän uunin nurkassa lapsensa ja tuon hyvän herra Brotteaux'n puolesta. Élodie kävi usein tervehtimässä häntä; he eivät uskaltaneet katsoa toisiinsa, vaan puhelivat siinä vierekkäin aivan mielenkiinnottomista asioista, mistä milloinkin sattui.
Eräänä päivänä pluviôse-kunssa [Pluviôse: sadekuu, tammik. 20 p. — helmik. 18 p. Suomentaja], kun lumi putoili suurina hiutaleina pimittäen taivaan ja vaimentaen kaiken kaupungin melun, kuuli naiskansalainen Gamelin, joka oli yksin kotona, ovelle kolkutettavan. Hän säpsähti: jo useita kuukausia hän oli ollut niin vauhko, että pieninkin risahdus sai hänet värisemään. Hän avasi oven. Noin kahdeksantoista tai kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen astui sisään hattu päässä. Hänellä oli yllään lasinvihreä matkavaippa, jonka kolme kaulusta peittivät rinnan ja vartalon seudun. Jalassa hänellä oli englantilaiset kaulussaappaat. Hänen kastanjanruskeat hiuksensa valuivat kutreina olkapäille. Hän asettui keskelle ateljeeta ikäänkuin päästäkseen osalliseksi kaikesta siitä valosta, minkä luminen ikkunaruutu suinkin saattoi päästää läpi, ja seisoi sitten muutaman hetken vaiti ja liikkumatonna.
Vihdoin, kun naiskansalainen Gamelin hämmästellen häntä katseli, hän sanoi:
— Etkö siis enää tunne tytärtäsi?… Vanha vaimo risti kätensä:
— Julie… Sinäkö se olet… Hyvä Jumala, onko se mahdollista!…
— Niin, minähän se olen. Syleile minua… äiti!
Kansalainen leski Gamelin sulki tyttärensä syliinsä pudottaen kyynelen matkavaipan kaulukselle. Sitten hän jatkoi levottomasti:
— Sinä olet Pariisissa!…
— Voi äiti, jospa edes olisin tullut yksin!… Minua ei kukaan voi tuntea näissä pukimissa.
Ja todellakin peitti kappa kokonaan hänen muotonsa, eikä hän ulkomuodoltaan muutenkaan mitenkään näyttänyt eroavan muista lukuisista nuorukaisista, jotka kuten hänkin pitivät pitkää, jakaukselle kammattua tukkaa. Hänen kasvonpiirteissään, jotka olivat hienot ja suloiset, mutta ahavoituneet, väsymyksen murtamat, huolien kovettamat, oli rohkea ja miehekäs ilme. Hän oli hento ja hänen jalkansa olivat pitkät ja suorat, hänen eleensä vaivattomat; hänen kirkas äänensä oli ainoa, mikä saattoi ilmiantaa hänet.
Hänen äitinsä kysyi häneltä, oliko hänellä nälkä. Tytär vastasi, että hän kernaasti söisi jotakin, ja kun hän oli saanut eteensä leipää, viiniä ja kinkkua, hän rupesi syömään, toisella kyynärpäällään pöytään nojaten, kauniina ja ahnaana kuin muinoin Ceres vanhan Baubon majassa.
Lasi vielä huulillaan hän kysyi:
— Äiti, tiedätkö sinä, milloin veljeni palaa? Minä olen tullut puhuakseni hänen kanssaan.
Tuo kelpo äiti katseli tytärtään hämillään eikä vastannut mitään.
— Minun täytyy tavata hänet. Mieheni on tänä aamuna vangittu ja viety Luxembourg'iin.
"Miehekseen" hän nimitti Fortuné de Chassagnea, entistä aatelismiestä ja Bouillén rykmentin upseeria. Tämä oli rakastanut häntä, kun hän vielä oli muotiompelijattarena Rue des Lombards'illa, ja vienyt hänet mukaansa Englantiin, jonne hän oli muuttanut elokuun 10:n päivän jälkeen. Fortuné de Chassagne oli hänen rakastajansa, mutta hänestä oli soveliaampaa äidin läsnäollessa nimittää häntä puolisokseen. Ja itsekseen hän sitä paitsi ajatteli, että kurjuus oli kylläkin väkevästi vihkinyt heidät toisiinsa ja että onnettomuuskin oli sakramentti.
Enemmän kuin kerran he olivat viettäneet yönsä molemmat jollakin penkillä Lontoon puistoissa ja kokoilleet leivänmurusia ravintolain pöytien alta Piccadillyssa.
Hänen äitinsä ei vastannut mitään, ainoastaan katseli häntä synkin silmäyksin.
— Etkö kuule minua, äiti? Aika rientää; minun täytyy tavata Évariste aivan heti: hän on ainoa, joka voi pelastaa Fortunén.
— Julie, vastasi äiti, — parempi on, että et puhu veljesi kanssa.
— Mitä? Mitä sinä sanot, äiti?
— Sanon vain, että on parempi, että et puhu veljellesi mitään herra de Chassagnesta.
— Mutta äiti, minun täytyy kumminkin tehdä se.
— Lapseni, Évariste ei voi antaa anteeksi herra de Chassagnelle sitä, että hän on ryöstänyt sinut omakseen. Sinähän tiedät, miten suuttunut hän oli puhuessaan hänestä, mitä nimityksiä hän hänelle antoi.
— Niin, hän nimitti häntä raiskaajaksi, sanoi Julie naurahtaen terävästi ja kohauttaen olkapäitään.
— Lapsi kulta, hän oli kuolettavasti loukkaantunut. Évariste on pannut päähänsä olla enää milloinkaan puhumatta herra de Chassagnesta. Ja kahteen vuoteen hän ei ole maininnut sanaakaan hänestä eikä sinusta. Mutta hänen tunteensa eivät ole muuttuneet; sinä tunnet hänet: hän ei anna teille anteeksi.
— Mutta äiti, Fortunéhän on nyt mennyt kanssani naimisiin…
Lontoossa…
— Ei tarvita muuta kuin että Fortuné on ylimys ja emigrantti, jotta
Évariste kohtelisi häntä vihollisenaan.
— Mutta sanohan toki, äiti, luuletko sinä, että jos minä pyydän häntä ryhtymään varmuusvaliokuntaan ja yleiseen syyttäjään nähden niihin toimenpiteisiin, jotka ovat välttämättömät Fortunén pelastamiseksi, luuletko sinä todellakin, että hän ei sitä tekisi?… Mutta äiti, hänhän olisi vallan hirviö, jos hän kieltäytyisi!
— Lapsi kulta, veljesi on rehellinen ihminen ja hyvä poika. Mutta älä pyydä häntä, voi, älä pyydä häntä tekemään mitään herra de Chassagnen puolesta… Kuuntele neuvoani, Julie. Hän ei usko minulle ajatuksiaan enkä minä niitä tietenkään voisi ymmärtääkään… mutta hän on tuomari: hänellä on määrätyt periaatteet; hän toimii omantuntonsa mukaan. Älä pyydä häneltä mitään, Julie.
— Näen, että sinä tunnet hänet nyt. Sinä tiedät, että hän on kylmä, tunteeton, että hän on paha ihminen, jolla ei ole muita vaikuttimia kuin kunnianhimo ja turhamaisuus. Ja sinä olet sentään aina pitänyt häntä minua parempana. Silloin kun me vielä asuimme yhdessä kaikki kolme, käskit minun pitää häntä esikuvanani. Hänen täsmällinen käytöksensä ja vakava puhetapansa herätti sinussa kunnioitusta: sinä luulit, että hänellä oli kaikki hyveet. Ja minua sinä et koskaan hyväksynyt, olit näkevinäsi minussa kaikki mahdolliset paheet, sentähden että olin suora ja avomielinen ja kiipeilin puissa. Sinä et koskaan ole voinut pitää minusta. Sinä rakastit ainoastaan häntä. Mutta minä, katsos, minä vihaan häntä, tuota sinun Évaristeasi! Hän on oikea teeskentelijä!
— Vaiti, vaiti, Julie! Minä olen ollut hyvä äiti niin sinulle kuin hänellekin. Olen antanut sinun käydä ammattioppia. Ei ollut minun syyni, ettet pysynyt kunniallisena tyttönä etkä mennyt säätysi mukaiseen avioliittoon. Minä olen rakastanut sinua hellästi ja rakastan vieläkin. Minä annan sinulle anteeksi ja rakastan sinua. Mutta älä sano mitään pahaa Évaristesta. Hän on hyvä poika. Hän on aina pitänyt huolta minusta. Kun sinä, lapseni, hylkäsit minut, kun jätit toimesi ja liikkeesi elääksesi yksissä herra de Chassagnen kanssa, niin mitä olisi minusta tullut ilman häntä? Minä olisin kuollut kurjuuteen ja nälkään.
— Älä puhu noin, äiti! Sinä tiedät kyllä, että me olisimme tehneet edestäsi parhaamme, Fortuné ja minä, ellet sinä itse, Évaristen yllyttämänä, olisi kääntänyt kasvojasi pois meistä. Ei, minä kyllä tiedän: hän on kykenemätön yhteenkään hyvään työhön. Ainoastaan tehdäkseen minut sinun silmissäsi inhottavaksi hän on ollut pitävinään huolta sinusta. Hänkö rakastaisi sinua!… Kykeneekö hän rakastamaan ketään? Hänellä ei ole sydäntä eikä henkevyyttä! Hänellä ei ole lahjoja, ei minkäänlaisia. Osatakseen maalata ihmisellä täytyy olla herkempi luonnonlaatu kuin hänellä.
Hän silmäili hiukan ateljeen tauluja, jotka olivat samalla asteella kuin hänen lähtiessäänkin.
— Tuollainen on hänen sielunsa! Kylmä ja synkkä, jollaisena hän on sen maalannut tauluihinsakin. Tuo hänen Oresteensa, jolla on noin typerä katse, ilkeät suunviivat ja joka törröttää siinä kuin seivästetty, se on juuri hän itse… Mutta, äiti, etkö sitten käsitä mitään? Minähän en voi jättää Fortunétä vankeuteen. Sinähän tunnet nuo jakobiinit, nuo isänmaanystävät, kaikki nuo Évaristen hengenheimolaiset! He surmauttavat hänet. Äiti, rakas äiti, rakas pikku äiti, minä en tahdo antaa heidän tappaa häntä minulta! Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä! Hän on ollut niin hyvä minulle, ja me olemme olleet yhdessä niin onnettomia. Katsos, tämä matkavaippa on hänen. Minulla ei ollut enää edes paitaa päälle. Muuan Fortunén ystävistä lainasi minulle jakkunsa, ja minä olin sokerileipurin apulaisena Doverissa ja hän työskenteli parturituvassa. Me tiesimme kyllä, että Ranskaan palaaminen oli samaa kuin panna henkensä alttiiksi, mutta meiltä kysyttiin, tahdoimmeko lähteä Pariisiin tärkeällä asialla… Me myönnyimme; me olisimme suostuneet lähtemään mille asialle tahansa. Meille maksettiin matka ja annettiin käteen eräälle pariisilaiselle pankkiirille osoitettu vekseli. Hänen konttorinsa olikin kiinni: pankkiiri on vankeudessa ja tulee teilattavaksi. Meillä ei ollut niin killinkiäkään. Kaikki ne henkilöt, joiden kanssa olimme jonkinlaisissa tuttavuussuhteissa ja joiden puoleen olisimme saattaneet kääntyä, olivat paenneet tai vangitut. Ei ainoatakaan ovea, jolle kolkuttaa. Me nukuimme eräässä tallissa Rue de la Femme-sans-têtellä. Eräs armelias kengänkiilloittaja, joka vietti yönsä oljilla samassa paikassa kuin mekin, lainasi ystävälleni yhden laatikoistaan, harjan ja melkein tyhjän rasvapurkin. Kaksi viikkoa ansaitsi Fortuné meidän elantomme kiilloittamalla jalkineita Place de Grèvellä, mutta viime maanantaina muuan kunnallisneuvoston jäsen asetti jalkansa laatikon syrjälle tahtoen saada kenkänsä kiilloitetuiksi. Hän oli eräs entinen teurastaja, jolle Fortuné kerran maailmassa oli antanut potkun takapuoleen siitä syystä, että hän oli myynyt lihaa väärillä punnuksilla. Kun Fortuné nosti päätään saadakseen nuo vaivaiset kaksi soutaan, niin roisto tunsi hänet, nimitti häntä ylimykseksi ja uhkasi vangituttaa hänet. Ympärille keräytyi paljon ihmisiä, joista osa oli kunnon väkeä, mutta joukossa myös konnia, jotka huusivat: "Kuolema emigrantille!" ja kutsuivat avukseen santarmeja. Juuri silloin tulin minä tuomaan vähän liemiruokaa Fortunélle. Näin, miten hänet vietiin piirihallitukseen ja suljettiin Pyhän Johanneksen kirkkoon… Koko yön istuin niinkuin koira ulkona kirkon portailla… Tänä aamuna he veivät hänet…
Julie ei voinut jatkaa; hänen äänensä sortui nyyhkytyksiin.
Hän heitti hattunsa lattialle ja lankesi polvilleen äitinsä jalkoihin.
— Tänä aamuna hänet vietiin Luxembourg'in vankilaan. Äiti, äiti, auta minua pelastamaan hänet, armahda tytärtäsi!
Kyynelissään kylpien hän avasi viittansa ja, esiintyäkseen enemmän rakastajattaren ja tyttären ottein, päästi naisellisen povensa näkyviin; ja tarttuen äitinsä käsiin hän pusersi niitä aaltoilevaa rintaansa vasten.
— Minun rakas tyttäreni, Julie-kultani, Julie-lapseni! huokaili leski Gamelin.
Ja hän painoi kyynelistä kosteat kasvonsa nuoren naisen poskea vasten.
Kotvaan aikaa ei kumpikaan puhunut mitään. Äiti-raukka koetti mielessään keksiä jotakin keinoa tyttärensä auttamiseksi, ja Julie vaani ahnaasti näiden kyynelten sumentamain silmien ilmettä.
"Ehkäpä", ajatteli Évaristen äiti, "ehkäpä, jos minä hänelle puhun, hän antaa hellyttää mielensä. Hän on hyvä, hän on lempeä. Ellei politiikka olisi kovettanut häntä, ellei hän olisi joutunut jakobiinien vaikutuksen alaiseksi, ei hän koskaan olisi muuttunut noin ankaraksi, joka ankaruus peloittaa minua, sentähden että en ymmärrä sitä."
Hän otti Julien pään molempien käsiensä väliin:
— Kuulehan, tyttäreni, minä puhun Évaristelle. Minä valmistan häntä näkemään ja kuulemaan sinua. Jos hän noin äkkipäätä saisi nähdä sinut, saattaisi hän suuttua, ja pelkään, että hän kiivastuisi… Ja, minä tunnen hänet: tuo puku loukkaisi häntä; hän vaatii kaikessa ankarasti tapojen ja sovinnaisuuden noudattamista. Minäkin vähän ällistyin ensin nähdessäni Julie-tyttöni pojanpuvussa.
— Voi, äiti, emigranttipakolaisuus ja se hirveä epäjärjestys, mikä valtakunnassa vallitsee, ovat tehneet tällaiset valepuvut sangen tavallisiksi. Täytyy käyttää niitä voidakseen harjoittaa jotakin ammattia, pysyäkseen tuntemattomana, saadakseen lainapassin tai väärän kansalaiskortin käymään täydestä. Lontoossa näin pikku Gireyn tytöksi pukeutuneena, ja hän oli oikein soma tyttönä; ja myöntänethän äiti, että se valepuku on vielä sopimattomampi kuin minun.
— Lapsi-rukkani, ei sinun tarvitse puolustaa itseäsi minun silmissäni, ei tässä asiassa eikä muussa. Minä olen sinun äitisi: minun silmissäni sinä olet aina viaton. Minä puhun Êvaristen kanssa, minä sanon…?
Sana katkesi häneltä. Hän tunsi sielussaan, millainen hänen poikansa oli; hän tunsi sen, mutta hän ei tahtonut uskoa sitä, ei tietää siitä…
— Hän on hyvä. Hän tekee kyllä minun tähteni… sinun tähtesi, mitä minä pyydän häneltä.
Ja molemmat naiset vaikenivat jälleen, äärettömän uupuneina kumpikin. Julie nukahti, pää samassa helmassa, missä hän oli nukkunut lapsena. Mutta rukousnauha kädessään istui äiti siinä tuskaisin sydämin ja itki, itki niitä onnettomuuksia, jotka hän aavistuksessaan tunsi hiljalleen lähestyvän tämän äänettömän pyrypäivän hämärässä, jossa kaikki vaikeni, askelet, kärrynpyöräin kolina, taivas.
Äkkiä, levottomuuden teroittamalla kuulolla, hän erotti poikansa askelet alhaalla porraskäytävässä.
— Évariste…! hän sanoi. — Piiloudu!
Ja hän työnsi tyttärensä omaan huoneeseensa.
— Miten voitte tänään, äiti rakas?
Évariste ripusti hattunsa vaatenaulakkoon, vaihtoi sinisen takkinsa työnuttuun ja istuutui maalaustelineensä eteen. Jo muutamia päiviä hän oli tehnyt hiilipiirrosta voiton jumalattaresta, joka painaa seppeleen isänmaan puolesta kaatuneen sotilaan otsalle. Hän olisi intomielin antautunut tähän työhön, mutta tribunaali nieli kaikki hänen päivänsä, hänen sielunsa kaikki voimat, ja hänen piirustuksesta vieraantunut kätensä toimi raskaasti ja kankeasti.
Hän hyräili Ça ira-laulua.
— Sinä laulat, lapseni, sanoi naiskansalainen Gamelin; — sinä olet siis iloinen.
— Meidän onkin iloittava nyt, äiti rakas: kuuluu hyviä uutisia. Vendée on muserrettu, itävaltalaiset lyöty; Reinin armeija on murtanut vihollisen rintaman Lauternin ja Wissembourg'in luona. Se päivä lähestyy, jolloin voitollinen tasavalta on näyttävä lempeytensä. Mutta minkätähden pitää salaliittolaisten rohkeuden kasvaa samassa määrin kuin tasavallan voimakin kasvaa? Minkätähden yrittävät petturit pimeydessä salaa tuhota isänmaata, silloin kun se lyö kaikki viholliset, jotka avoimesti käyvät sen kimppuun?
Naiskansalainen Gamelin kutoi sukkaa katsellen poikaansa silmälasiensa yli.
— Berzélius, sinun vanha mallisi, kävi täällä ja pyysi kymmentä livreä, jotka sinä olit hänelle velkaa: minä annoin sen hänelle. Pikku Joséphinella on ollut vatsa kipeänä kaikista niistä makeisista, joita puuseppä on syöttänyt hänelle. Minä keitin hänelle rohtoa… Desmahis kävi täällä myös sinua tapaamassa; hän oli pahoillaan siitä, ettet ollut kotona. Hän olisi kernaasti tahtonut kaivertaa jotakin sinun piirustustesi mukaan. Hän pitää sinua hyvin lahjakkaana. Tuo kunnon poika tarkasteli luonnoksia ja piti niistä hyvin paljon.
— Sitten kun on saatu rauha maahan ja kaikki salaliitot
tukahdetuksi, sanoi maalari, — niin jatkan jälleen Orestestani.
Minun tapanani ei ole kiittää itseäni, mutta tuo pää on tosiaan
Davidin arvoinen.
Hän muotoili majesteellisella ääriviivalla voiton jumalattarensa kättä.
— Hän ojentaa palmuja, hän sanoi. — Mutta olisi melkein kauniimpaa, jos itse hänen käsivartensakin olisivat palmuja.
— Évariste!
— Mitä, äiti?…
— Olen saanut tietoja… arvaa kenestä…
— En tiedä.
— Juliestä… sisarestasi… Hän ei ole onnellinen.
— Olisikin vallan häpeällistä, jos hän olisi.
— Älä puhu noin, lapseni: hän on sisaresi. Julie ei ole huono ihminen; hän on pohjaltaan hyvä, ja vastoinkäymiset ovat häntä kasvattaneet. Hän rakastaa sinua. Minä voin vakuuttaa sinulle, Évariste, että hän ei mitään niin toivo kuin päästä jälleen työteliääseen, moitteettomaan elämään ja omaistensa piiriin. Ei mikään estäisi sinua tapaamasta häntä. Hän on mennyt naimisiin Fortuné Chassagnen kanssa.
— Hän on siis kirjoittanut teille?
— Ei.
— Kuinka olette siis saanut nämä tiedot hänestä, äiti?
— En kirjeellisesti, lapseni, vaan… Évariste nousi tuoliltaan ja keskeytti hänet hirvittävällä äänellä:
— Ei sanaakaan enää, äiti! Älkää sanoko minulle, että he ovat palanneet Ranskaan molemmat… Koska heidän kerran täytyy kuolla, niin toivon ainakin, että se ei tapahdu minun välitykselläni. Heidän tähtensä, teidän ja minun itseni tähden minä en tahdo tietää, ovatko he Pariisissa… Älkää pakottako minua sitä tietämään, sillä muuten…
— Mitä tarkoitat, lapseni? Et suinkaan tahtoisi, uskaltaisi…?
— Äiti, kuulkaa minua: jos minä tietäisin, että sisareni Julie on tuossa huoneessa… (ja hän viittaa sormellaan suljettuun oveen) niin menisin heti ilmiantamaan hänet valvontavaliokunnalle.
Äiti-raukka oli käynyt kasvoiltaan yhtä valkeaksi kuin hänen myssynsä, hän pudotti sukankutimen vapisevista käsistään ja huokasi äänellä, joka oli heikompi kuin heikoin kuiskaus:
— Minä en tahtonut uskoa, mutta nyt minä näen sen kyllä: hän on hirviö…
Yhtä kalpeana kuin äitinsäkin, vaahto suupielissä, syöksyi Évariste ulos huoneesta paeten etsimään Élodien sylistä unhotusta, unta, kaiken häviön suloista esimakua.
XIX.
Sill'aikaa kun isä Longuemarea ja ilotyttö Athénaïsia kuulusteltiin piirihallituksessa, vietiin Brotteaux kahden santarmin välissä Luxembourg'iin, jonne kuitenkin portinvartija epäsi häneltä pääsyn, esittäen syyksi sen, ettei enää ollut tilaa. Vanha pankkiiri kuljetettiin sitten La Conciergerie'hin ja vietiin siellä ensiksi kansliaan, joka oli verrattain pieni, lasiseinällä kahtia jaettu huone. Kansliakirjurin viedessä hänen nimeään vankiluetteloon Brotteaux näki lasiruutujen läpi kaksi miestä, jotka istuivat kumpikin kurjalla matrassillaan, liikkumattomina kuin kuolleet, jäykästi tuijottavin silmin, mitään näkemättä. Lautaset, pullot, leivän ja lihan jätteet peittivät lattian heidän ympärillään. Ne olivat kuolemaan tuomittuja, jotka odottivat pyövelinkärryjä.
Entinen herra des Ilettes vietiin erääseen koppiin, jossa hän lyhdyn valossa erotti kaksi makaavaa ihmishahmoa, toinen raa'an näköinen, epämuotoinen, kammottava, toinen miellyttävä ja lempeä. Nämä molemmat vangit tarjosivat hänelle vähän mädäntyneistä ja syöpäläisten täyttymistä olkipahnoistaan, jotta hänen ei tarvitsisi nukkua ulostusten tahrimalla maapohjalla. Brotteaux vaipui eräälle penkille tuossa löyhkäävässä pimeydessä ja jäi siihen istumaan pää seinää vasten, mykkänä, liikkumattomana. Hänen tuskansa oli niin suuri, että hän olisi lyönyt päänsä murskaksi seinään, jos hänellä vain olisi ollut voimaa siihen. Hän ei voinut hengittää. Hänen silmissään pimeni; pitkä suhina, rauhallinen kuin hiljaisuus, täytti hänen korvansa, hän tunsi koko olemuksensa uivan suloisessa tyhjyydessä. Silmänräpäyksen ajan, joka oli sanoin kuvaamaton, oli kaikki hänestä pelkkää sopusointua, tyyntä kirkkautta, sulotuoksua ja autuutta. Sitten hän vajosi tiedottomuuteen.
Kun hän jälleen palasi tajuihinsa, oli hänen ensimmäinen tietoinen ajatuksensa kaipaus takaisin tuohon tajuttomuuden tilaan, ja ollen filosofi vielä epätoivon äärimmäisessä tylsyydessäkin hän teki sen huomion, että hänen oli ollut pakko laskeutua maanalaisen vankirotkon syvyyteen giljotiinia odottamaan, ennenkuin hän oli voinut kokea voimakkaimman nautinnon tunteen, mitä hänen aistinsa vielä milloinkaan olivat hänelle välittäneet. Hän koetti uudelleen päästä tajuttomuuden tilaan, mutta onnistumatta, päinvastoin tunsi hän, miten vähitellen vankityrmän ruttoinen ilma taas toi hänen keuhkoihinsa elämän lämmön ja sen mukana sietämättömän kurjuuden tunnon.
Mutta hänen molemmat toverinsa pitivät hänen äänettömyyttään julmana loukkauksena. Brotteaux, joka oli luonteeltaan seuranpitoon taipuvainen, koetti tyydyttää heidän uteliaisuuttaan; mutta kun he saivat kuulla, että hän oli ns. "poliittinen", yksi niistä, joiden rikos oli vain keveässä sanassa tai ajatuksissa, niin eivät he tunteneet häntä kohtaan kunnioitusta eivätkä myötätuntoa. Se, mistä näitä molempia toisia vankeja syytettiin, oli kouriintuntuvampaa, vanhempi oli murhamies, toinen oli tehnyt vääriä assignaatteja. He tyytyivät molemmat nykyiseen tilaansa, vieläpä tunsivat siitä jonkinlaista mielihyvääkin. Brotteaux tuli äkkiä muistaneeksi, että hänen päänsä yläpuolella oli liikettä, melua, valoa ja elämää ja että Palatsin somat myyjättäret hymyilivät siellä hajuvesi- ja ompelutarvevarastojen takana onnellisille ja vapaille ohikulkijoille, ja tämä ajatus lisäsi vielä hänen epätoivoaan.
Tuli yö, huomaamattomasti hiipien vankityrmän pimeyteen ja äänettömyyteen, mutta kuitenkin raskaana ja murheisena. Ojennettuaan toisen jalkansa pitkäkseen penkille ja nojautuen seinään Brotteaux nukahti. Hän oli istuvinaan tuuhean pyökkipuun alla, jossa linnut livertelivät; laskeva aurinko verhosi virran läikähteleviin liekkeihin ja pilvien palteet hehkuivat purppurassa. Yö kului. Ankara kuume vaivasi häntä ja hän joi ahnaasti ruukustaan vettä, jonka laatu vain lisäsi hänen sairauttaan.
Seuraavana päivänä vanginvartija tuodessaan lientä lupasi hankkia Brotteaux'lle eri korvausta vastaan paremman kopin heti kun vain paikka tulisi vapaaksi, jota seikkaa ei kauan tarvitsisi odottaa. Ja todellakin hän jo päivää myöhemmin tuli hakemaan vanhaa pankkiiria pois maanalaisesta tyrmästään. Joka askelella, jonka Brotteaux astui ylöspäin, hän tunsi voiman ja elämän palaavan, ja kun hän vihdoin näki edessään punaisella tiililattialla varustetun huoneen ja siinä kurjalla villapeitteellä verhotun telttasängyn, niin hän itki ilosta. Ei edes sekään kullattu, toisiaan suutelevilla kyyhkysillä koristettu vuode, jonka hän muinoin oli teettänyt Oopperan kauneimmalle tanssijattarelle, ollut näyttänyt hänestä niin suloiselta eikä luvannut sellaisia nautintoja.
Tämä telttasänky oli suuressa, jotensakin siistissä salissa, jossa oli seitsemäntoista samanlaista, korkeilla aitauksilla toisistaan erotettua vuodetta. Se entisten aatelismiesten, kauppiasten, pankkiirien ja käsityöläisten muodostama seura, joka asui täällä, ei lainkaan ollut epämieluisa vanhalle publikaanille, joka tuli toimeen kaikenlaisten ihmisten? kanssa. Hän pani merkille, että nämä ihmiset, joilta kuten häneltäkin oli riistetty kaikki ilo ja joita todennäköisesti odotti kuolema pyövelin kädestä, yleensä näyttivät iloisilta ja olivat kärkkäitä pilapuheille. Kun hänellä ei ollut erityisiä taipumuksia ihmisten ihailuun, niin hän pani onnettomuustoveriensa hyvän tuulen heidän kevytmielisyytensä laskuun, joka esti heitä kyllin selvästi tajuamasta asemaansa. Hän vakiintui tässä mielipiteessä nähdessään, että älykkäimmät heistä olivat syvästi murheellisia. Hän huomasi pian, että useimmat ammensivat viinistä ja viinasta ilonsa, joka alkulähteensä mukaisesti sai väkivaltaisen ja välistä vähän mielettömän luonteen. Kaikki eivät olleet rohkeita, mutta kaikki tahtoivat näyttää siltä. Brotteaux'ta se ei hämmästyttänyt: hän tiesi, että ihmiset mielellään myöntävät olevansa julmia, vihaansyttyviä, jopa kitsaitakin, mutta eivät koskaan pelkureita, sentähden että tällainen tunnustus helposti saattaisi heidät niin villien parissa kuin sivistyneessä yhteiskunnassa hengenvaaraan. Siitä johtuukin, hän tuumi, että kaikki kansat ovat sankarikansoja ja kaikki sotajoukot vain pelkistä urhoista tehtyjä.
Mutta vielä enemmän kuin viini ja viina huumasi vankeja aseiden ja avaimien kalina, lukkojen kirahtelu, vahtisotamiesten huudot, kansalaisten jalkojen töminä tribunaalin ovella, saaden aikaan sen, että he joko vaipuivat murheen valtaan tai rupesivat hourailemaan ja raivoamaan. Oli niitä, jotka leikkasivat kurkkunsa poikki partaveitsellä tai heittäytyivät ulos ikkunasta.
Brotteaux oli jo kolme päivää ollut tässä paremmassa vankilassa, kun hän sai tietää vanginvartijalta, että isä Longuemare virui mädäntyneillä pahnoilla syöpäläisten seassa, yhdessä varkaiden ja murhamiesten kanssa. Brotteaux pyysi vanginvartijan eri maksusta tuomaan hänetkin samaan huoneeseen, jossa hän itse asui ja jossa yksi vuode juuri oli tullut vapaaksi. Lupauduttuaan maksamaan munkin puolesta keksi tuo vanha publikaani, jolla ei ollut juuri liikoja aarteita, ruveta piirustamaan muotokuvia yhdestä écustä kappale. Hän hankki itselleen myös vanginvartijan välityksellä kapeita mustia kehyksiä sovittaakseen niihin pieniä hiustöitä, joita hän teki verrattain taitavasti. Ja näillä töillä olikin suuri kysyntä tällaisessa seurassa, jossa kaikki tahtoivat jättää itsestään jonkin muiston.
Isä Longuemare oli reippaalla ja iloisella mielellä. Odottaessaan kutsua vallankumousoikeuden eteen hän valmisteli puolustuspuhettaan. Kun hän ei tehnyt mitään eroa omansa ja kirkon asian välillä, hän päätti esittää tuomareilleen kaiken sen harmin ja häväistyksen, minkä papiston maallistaminen oli aiheuttanut Jeesuksen Kristuksen Morsiamelle; hän aikoi kuvata, miten kirkon vanhin tytär oli antautunut häpeälliseen sotaan paavin kanssa, miten maallikot ryöstivät, solvasivat ja inhottavasti sortivat Ranskan papistoa, miten luostariveljet, Kristuksen ainoat oikeat sotilaat, oli hävitetty ja hajoitettu. Hän viittasi pyhän Gregorius Suuren ja pyhän Irenaeuksen sanoihin, toi esiin lukuisia kohtia kanonisesta kirkko-oikeudesta ja kokonaisia pykäliä paavillisista säännöistä.
Päivät päästään hän istui vuoteensa jalkapuolessa kirjoittaa raaputellen, kastaen kuluneiden kyniensä tynkiä musteeseen, nokeen, kahvinporoon, tuhrien tolkuttoman epäselvällä käsialalla täyteen kaikki kynttiläpaperit, käärepaperit, sanomalehdet, kirjojen suojukset, vanhat kirjeet, vanhat laskut, pelikortit ja tuumien käyttää tähän tarkoitukseen vielä paitansakin saatuaan sen tärkätyksi. Hän kokosi täten lehden toisensa päälle ja osoittaen tuota tolkutonta töherrystä hän sanoi:
— Kun tulen tuomareitteni eteen, olen huikaiseva heidät valon voimalla.
Ja eräänä päivänä, kun hän tyytyväisenä silmäili tuota lakkaamatta kasvavaa puolustuskirjaa, niin hän muistaessaan tuomareitaan, jotka hän kiihkeästi halusi saada kukistaa, huudahti:
— Enpä vain tahtoisi olla heidän sijassaan.
Vangit, jotka kohtalo näin oli yhdistänyt samaan tyrmään, olivat joko rojalisteja tai federalisteja; olipa heidän joukossaan muuan jakobiinikin; heillä oli eroavat mielipiteet siitä, miten valtion asioita oli hoidettava, mutta kenelläkään heistä ei ollut enää hiventäkään kristinuskosta jäljellä. Niin feuillantit kuin girondistit ja perustuslailliset olivat Brotteaux'n kanssa yhtä mieltä siitä, että hyvä Jumala oli kovin sopimaton heille itselleen, mutta erinomainen rahvaalle. Jakobiinit asettivat Jehovan sijaan jakobiinilaisen jumalan heittääkseen jakobiinilaisuuden maailmaan oikein ylhäältä käsin. Mutta kun he eivät voineet ketkään käsittää, että ihminen voisi olla kyllin järjetön uskoakseen toden perään mihinkään ilmestykselliseen uskontoon, ja kun he samalla näkivät, että isä Longuemarelta ei puuttunut älyä, niin pitivät he häntä teeskentelijänä. Varmaankin hän tunnusti uskoaan joka tilaisuudessa vain tehdäkseen itsestään marttyyrin, ja mitä vilpittömämmin hän esiintyi, sitä tekopyhemmältä hän heistä tuntui.
Turhaan meni Brotteaux takuuseen hengenmiehen rehellisyydestä; Brotteaux'sta itsestäänkin oli vallalla se käsitys, ettei hän uskonut lähestulkoonkaan kaikkea, mitä hän puhui. Hänen mielipiteensä olivat liian omituisia tuntuakseen todenperäisiltä, eivätkä ne tyydyttäneet ketään kokonaan. Hän puhui Jean-Jacques'ista kuin mistäkin typerästä lurjuksesta ikään. Sen sijaan hän kohotti Voltairen aivan pilvien tasalle pitämättä häntä kuitenkaan rakastettavan Helvetiuksen, Diderot'n tai parooni d'Holbachin veroisena. Hänen mielestään vuosisadan suurin nero oli Boulanger. Hän pani myös suuren arvon tähtientutkijoihin Lalandeen ja Dupuis'hin, joka viimeksimainittu oli kirjoittanut Tutkimuksen tähtisikermien synnystä. Sukkelasuisimmat vangeista laskettelivat yhtä mittaa kokkapuheita tuon barnabiitti-raukan kustannuksella, joka ei koskaan huomannut niitä: hänen lapsellinen hurskautensa pelasti hänet kaikista hänelle viritetyistä ansoista.
Hälventääkseen kalvavia huoliaan ja vapautuakseen toimettomuuden tuskista vangit pelasivat tammi- ja lautapeliä ja korttia. Mitään soittokonetta ei ollut lupa pitää. Ilta-aterian jälkeen laulettiin ja lausuttiin runoja. Voltairen La Pucelle ilahdutti hiukan näiden onnettomien mieltä, jotka eivät koskaan väsyneet kuulemasta sen parhaita kohtia. Mutta kun he eivät kuitenkaan voineet vapautua siitä kamalasta ajatuksesta, jota he kukin kantoivat syvinnä sydämessään, niin he joskus yrittivät pitää iloa silläkin ja näyttelivät ennen maata panoaan tuossa kahdeksantoista vuoteen vankihuoneessa vallankumousoikeutta. Osat olivat jaetut kunkin maun ja taipumuksen mukaan. Toiset esittivät tuomareita ja yleistä syyttäjää, toiset syytettyjä tai todistajia, toiset taas pyöveliä ja hänen renkejään. Kaikki oikeudenkäynnit päättyivät muuttumattomasti syytettyjen mestauksella, joka tapahtui siten, että tuomitut pantiin pitkäkseen vuoteelle kaula laudan alle. Kuvaelma siirrettiin sitten helvettiin. Vikkelimmät joukosta esittivät hursteihin kääriytyneitä haamuja. Muuan nuori asianajaja Bordeaux'sta, nimeltä Dubose, pieni, musta, silmäpuoli, kyttyräselkäinen ja länkisäärinen, aivan ilmetty nilkku piru, tuli sarvet päässä Longuemaren luo ja veti hänet jaloista ulos vuoteesta ilmoittaen hänelle, että hän oli tuomittu ikuiseen tuleen ja auttamattomasti kadotettu, sentähden että hän maailman luojasta oli tehnyt kateellisen, tuhman ja ilkeän olennon, ilon ja rakkauden vihollisen.
— Hohoo, sinä vanha papin rutale, huusi tämä paholainen hirvittävällä äänellä, — sinä olet opettanut, että Jumalalle on ilo nähdä luotunsa riutuvan katumuksen harjoituksissa ja kieltäytyvän kaikista hänen kalleimmista lahjoistaan! Sinä petturi ja ulkokullainen tekopyhä, saat istuutua teräville neuloille ja syödä munankuoria iankaikkisesta iankaikkiseen!
Isä Longuemare tyytyi vastaamaan, että tässä suhteessa filosofi selvästi oli saanut yliotteen perkeleestä ja että helvetin mitättöminkin paholainen olisi sanonut vähemmän tuhmuuksia ollen tietenkin hieman perehtynyt teologiaan ja varmastikin vähemmän tietämätön kuin joku ensyklopedisti.
Mutta kun girondisti-asianajaja nimitti häntä kapusiiniksi, hän kävi aivan tulipunaiseksi suuttumuksesta ja sanoi, että sellainen mies, joka ei voinut erottaa barnabiittia fransiskaanista, ei toden totta huomaisi edes kärpästä maitovadissa.
Vallankumoustribunaali tyhjensi lakkaamatta vankiloita, joita valiokunnat yhtä väsymättömästi jälleen täyttivät. Kolmessa kuukaudessa ehti tuo kahdeksantoista hengen tyrmä puolittain uusiutua. Isä Longuemarekin kadotti kiusoittelevan pahanhenkensä. Asianajaja Dubose tuomittiin vallankumoustribunaalin edessä kuolemaan federalistina ja osallisena tasavallan eheyttä vastaan suunnattuun salaliittoon. Tribunaalista takaisin tullessaan hän sai kuten kaikki muutkin kuolemaantuomitut kulkea pitkin erästä käytävää, joka meni koko vankilan läpi ja senkin huoneen ohitse, jota hän kolme kuukautta oli huvittanut rattoisalla luonteellaan. Hyvästellessään tovereitaan hänellä yhä vieläkin oli sama kevyt sävy ja hupainen puhetapa.
— Suokaa minulle anteeksi, hyvä herra, hän sanoi isä Longuemarelle, — että vedin teitä jaloista. En koskaan enää ole sitä tekevä.
Ja kääntyen vanhan Brotteaux'n puoleen hän virkahti:
— Hyvästi, minä menen teidän edellänne häviön tyhjyyteen. Mielelläni luovutan luonnolle takaisin ne aineosat, joista olen muodostunut, toivoen, että se tulevaisuudessa on käyttävä niitä paremmalla tavalla, sillä täytyypä jokaisen myöntää, että se minun suhteeni oli onnistunut erinomaisen huonosti.
Ja hän meni alas aktuaarin kansliaan; Brotteaux jäi murheellisena katsomaan hänen jälkeensä, ja isä Longuemare oli värisevä ja vihreä kuin lehti nähdessään hänen huulillaan tuon jumalattoman naurun vielä kadotuksen partaallakin.
Kun germinal-kuu [Germinal: itämiskuu. Maalisk. 21 p. — huhtik. 19 p. Suomentaja] jälleen tuli valoisine päivineen, kävi Brotteaux, joka oli nautintojen mies, usean kerran päivässä alhaalla naisten osaston vieressä olevalla pihalla, lähellä kaivoa, jonne naisvangit aamuisin tulivat pesemään vaatteitaan. Rautaristikko erotti molemmat osastot toisistaan, mutta tangot eivät olleet niin tiiviisti liitetyt, että ne olisivat estäneet käsiä ja huulia yhtymästä. Leppoisan yön peitossa puristelivat rakastavaiset parit siinä toisiaan. Silloin vetäytyi Brotteaux hienotuntoisesti porraskäytävään, istuutui portaalle, veti nuuskanruskean lievetakkinsa taskusta pienen Lucretiuksensa ja luki siitä lyhdyn valossa muutamia katkeransuloisesti lohduttavia ydinlauselmia: "Sic ubi non erimus… Kun olemme lakanneet elämästä, ei mikään voi meitä liikuttaa, ei vaikka taivas, maa ja meri hukkuisi…" Mutta täten nauttiessaan korkeasta viisaudestaan Brotteaux samalla kadehti tuota barnabiitin sydämessä asuvaa hulluutta, joka verhosi häneltä maailmankaikkeuden.
Hirmuvalta kasvoi kuukausi kuukaudelta. Joka yö kulkivat juopuneet vanginvartijat suurien vahtikoiriensa seuraamina syytöskirjoineen kopista koppiin ulvoen esiin nimiä, jotka he väänsivät tuntemattomaksi, herättäen vangit ja täyttäen kahdenkymmenen uhrin vuoksi kauhulla kaksisataa. Noita verisin haamuin kyllästettyjä käytäviä pitkin vaelsi joka päivä, valittamatta, kaksikymmentä, kolmekymmentä, viisikymmentä kuolemaantuomittua, vanhuksia, naisia, nuorukaisia, niin erilaisia asemansa, luonteensa, tuntemistapansa puolesta, että saattoi melkein luulla, että heidät oli valittu arpomalla.
Ja korttia pelattiin, bourgogne-viiniä juotiin, suunnitelmia tehtiin, rakkauskohtauksia pidettiin öisin rautaristikon luona. Seuran, joka oli melkein kokonaan uusiutunut, muodostivat nyt suurimmaksi osaksi "äärimmäisyysmiehet" ja "raivohullut". Siitä huolimatta oli tuo kahdeksantoista vuoteen huone yhä vieläkin sirojen muotojen ja hienon käytöstavan tyyssija: kahta vankia, kansalaisia Navettea ja Bellier'tä lukuunottamatta, jotka äskettäin oli siirretty Luxembourg'ista La Conciergerie'hin ja joita epäiltiin vakoojiksi, ei siellä ollut muita kuin kunnon ihmisiä, jotka osoittivat toisiaan kohtaan keskinäistä luottamusta. Malja kädessä juhlittiin siellä tasavallan voittoja. Siellä oli myös useita runoilijoita, kuten ainakin joutilaitten ihmisten parvessa. Taitavimmat heistä sepittivät oodeja Reinin armeijan voitoista ja lausuivat niitä suurella mahtiponnella. Heidän osakseen tuli myrskyisiä suosionosoituksia. Brotteaux oli ainoa, joka verrattain laimeasti ylisti voittajia ja heidän laulajiaan.
— Homeroksen päivistä alkaen, hän kerrankin sanoi, — on runoilijoilla omituinen taipumus laulaa sotilaitten kunniaa. Sota ei ole mikään erityinen taito, ja vain sattuma määrää taistelujen kulun. Jos kaksi tyhmää kenraalia seisoo vastakkain, niin täytyy toisen heistä välttämättömyyden pakosta kuitenkin voittaa. Voitte olla varmat siitä, että eräänä kauniina päivänä joku näistä miekankalistelijoista, joita nyt jumaloitte, nielaisee teidät kaikki niinkuin tarun kurki nielaisee sammakot. Silloin hän vasta onkin oikea jumala! Sillä jumalat tunnetaan ruokahalustaan.
Brotteaux'hon ei aseiden kunnia ollut koskaan tehonnut. Hän ei lainkaan riemuinnut tasavallan voitoista, jotka hän edeltäpäin oli aavistanut. Hän ei lainkaan pitänyt uudesta hallituksesta, jonka aseman voitto vahvisti. Hän kuului tyytymättömiin. Ja vähemmästäkin!
Eräänä aamuna ilmoitettiin, että varmuusvaliokunnan komissaarit tulisivat tutkimaan vankeja ottaakseen heiltä pois kaikki assignaatit, kulta- ja hopeaesineet, veitset ja sakset ja että samanlaisia tarkastuksia oli jo tehty Luxembourg'issa ja että siellä oli takavarikoitu myös kirjeitä, papereita, kirjoja.
Jokainen koetti silloin keksiä jonkin piilopaikan kätkeäkseen sen mikä kullekin oli kallisarvoisinta. Isä Longuemare kantoi puolustuskirjaansa sylyksittäin vesiränniin. Brotteaux peitti Lucretiuksensa uunin tuhkaan.
Kun komissaarit tulivat, kolmivärinauhat kaulassa, toimittamaan tarkastustaan, eivät he löytäneet juuri mitään sellaista, jota heidän ei olisi suotu löytääkin. Kun he olivat menneet, riensi isä Longuemare kattorännilleen ja kokoili puolustuspuheestaan talteen sen, minkä vesi ja tuuli vielä olivat säästäneet, Brotteaux kaivoi uunista esiin nokimustan Lucretiuksensa.
"Nauttikaamme nykyhetkestä", hän ajatteli, "sillä muutamista merkeistä päättelen, että päivämme ovat tästälähin tarkkaan luetut".
Eräänä leutona yönä prairial-kuussa [Prairial: niittykuu Toukok. 20 p. — kesäk. 18 p. Suomentaja], kun kuu vankipihan yllä kalpealla taivaalla hohti hopeisin sarvin ja vanha veronvuokraaja tapansa mukaan istui lukemassa Lucretiustaan kiviportaalla, hän kuuli nimeään huudettavan naisen äänellä, suloisella naisen äänellä, jota hän ei tuntenut. Hän laskeutui alas pihalle ja näki ristikon takana hahmon, jota hän ei tuntenut enempää kuin ääntäkään ja jonka epämääräiset ja miellyttävät ääriviivat muistuttivat hänelle kaikkia niitä naisia, joita hän oli rakastanut. Taivas ympäröi hänet sinihopeisin valolainein. Äkkiä Brotteaux tunsi Rue Feydeaun soman näyttelijättären, Rose Théveninin.
— Te täällä, lapseni! Ilo tavata teidät täällä on minulle katkeraa.
Kuinka kauan olette ollut täällä ja mistä syystä?
— Eilisestä.
Ja hän lisäsi hyvin hiljaa:
— Minut on ilmiannettu kuningasmielisyydestä. Minua syytetään siitä, että olisin ollut mukana salaliitossa kuningattaren vapauttamiseksi. Kun tiesin teidän olevan täällä, koetin heti päästä lähettyvillenne. Kuulkaa minua, ystäväni… sillä saanhan nimittää teitä siksi?… Minä tunnen vaikutusvaltaisia henkilöitä; minulla on, minä tiedän sen, suosijoita yksinpä yhteishyvän valiokunnassakin. Minä panen ystäväni liikkeelle: he vapauttavat minut ja minä vapautan vuorostani teidät.
Mutta Brotteaux vastasi melkein kiihkeällä äänenpainolla:
— Kaiken sen nimessä, mikä teille on rakasta, lapseni, pyydän, ettette tekisi mitään! Älkää kirjoittako, älkää anoko apua, älkää pyytäkö mitään keneltäkään, minä rukoilen teitä, antakaa heidän unohtaa teidät!
Ja kun näyttelijätär ei oikein näyttänyt tulevan vakuuttuneeksi tästä puheesta, hän jatkoi vieläkin rukoilevammin:
— Olkaa aivan hiljaa, Rose, antakaa heidän unohtaa teidät: siinä on pelastus. Kaikki, mitä ystävänne yrittäisivät tehdä puolestanne, kiiruhtaisi vain teidän perikatoanne. Koettakaa voittaa aikaa. Pieni ajan viivytyskin, aivan pieni, toivon, riittää pelastamaan teidät… Älkää missään nimessä ainakaan koettako hellyttää tuomareita, valamiehiä, joitakin tuollaisia Gamelinejä. He eivät ole ihmisiä, vaan hengettömiä esineitä; esineiden kanssa ei voi neuvotella. Jättäkää itsenne unhoon. Jos seuraatte neuvoani, ystäväni, niin kuolen onnellisena siitä, että olen pelastanut henkenne.
Hän vastasi:
— Minä tottelen teitä… Älkää puhuko kuolemastanne.
Brotteaux kohautti olkapäitään:
— Minun elämäni on lopussa, lapsukaiseni. Eläkää te ja tulkaa onnelliseksi.
Rose tarttui hänen käsiinsä ja painoi ne rintaansa vasten:
— Kuulkaa minua, ystäväni… Olen tavannut teidät vain yhden kerran ja kuitenkaan ette ole minulle yhdentekevä. Ja jos se, mitä nyt sanon teille, voi kiinnittää sydäntänne elämään, niin uskokaa minua: minä olen oleva teille… kaikkea sitä, mitä tahdotte minun teille olevan.
Ja he suutelivat toisiaan suulle rautaristikon lävitse.
XX.
Tribuunaalilla on pitkä istunto, salissa on kuuma. Évariste Gamelin penkillään sulkee silmänsä ja ajattelee:
"Pahat, jotka pakottivat Marat'n kätkeytymään syvyyden onkaloihin, tekivät hänestä yölinnun, Minervan linnun, jonka silmä keksi salaliittolaiset siitä pimeydestä, jossa he piileksivät. Nyt toimii vartijana sininen, kylmä, tyyni katse, joka näkee läpi kaikkien valtion vihollisten ja saa ilmi petturit tavalla niin hienolla, ettei siitä ollut aavistustakaan edes Kansan ystävällä, joka nyt nukkuu iki-untaan kordelieerien puutarhassa. Tuo uusi pelastaja, joka on yhtä innokas, mutta terävänäköisempi kuin ensimmäinen, näkee sellaista, mitä ei kukaan ennen ole nähnyt, ja hänen kohotettu sormensa levittää kauhua. Hän huomaa ne hienot, huomaamattomat vivahduksetkin, jotka erottavat pahan hyvästä, paheen hyveestä, jotka ilman häntä olisivat jääneet sekaisin onnettomuudeksi isänmaalle ja vapaudelle; hän osaa vetää sen ohuen, suoran viivan, jonka molemmin puolin, oikealla ja vasemmalla, ei ole muuta kuin erhettä, rikosta ja konnuutta. Tuo lahjomaton opettaa, miten ihmiset hyödyttävät ulkomaiden asiaa liioittelullaan ja heikkoudellaan, vainoamalla uskontoa järjen nimessä ja vastustamalla uskonnon nimessä tasavallan lakeja. Aivan yhtä paljon kuin ne rikolliset, jotka uhrasivat Le Peltier'n ja Marat'n, palvelevat ulkomaita ne, jotka tekevät heistä jumalia häväistäkseen heidän muistoaan. Ulkomaiden kätyri on jokainen, joka hylkää järjestyksen, viisauden ja soveliaisuuden vaatimukset; ulkomaiden kätyri on jokainen, joka loukkaa tapoja, halveksii hyvettä ja sydämensä harhaannuksessa kieltää Jumalan. Uskonkiihkoiset papit ansaitsevat kuoleman; mutta on olemassa myös eräs vastavallankumouksellinen tapa taistella uskonkiihkoa vastaan; on olemassa rikollista uskon kieltämistä. Maltillisena voi syöstä tasavallan perikatoon; kiihkomielisenä samoin.
"Voi näitä tuomarin hirvittäviä velvollisuuksia, jotka kuitenkin ovat ihmisistä viisaimman säätämiä! Ei riitä enää, että hänen tuomionsa kohtaa ylimyksiä, federalisteja, orleansilaisen puolueen roistoja, isänmaan julkisia vihollisia. Salaliittolainen, ulkomaiden kätyri on Proteus, joka esiintyy kaikissa muodoissa. Hän pukeutuu isänmaanystävän, vallankumouksellisen, kuninkaiden vihollisen hahmoonkin; hän teeskentelee rohkeaa, vapaudelle sykkivää sydäntä; hän jyrisyttää ääntään, niin että tasavallan viholliset vapisevat: sellainen oli Danton; hänen väkivaltaisuutensa ei voinut täydelleen peittää hänen inhottavaa maltillisuuttaan, ja lopulta hänen turmeluksensa kuitenkin tuli ilmi. Salaliittolainen, ulkomaiden kätyri, oli tuo kaunopuheinen sammaltaja, joka ensimmäisenä tempasi hattuunsa vallankumouksellisten kokardin, tuo häväistyskirjoitusten laatija, joka ivallisen julmassa kansalaisinnossaan nimitti itseään 'lyhtypylvään lainvalvojaksi', tuollainen Camille Desmoulins: hän paljasti itsensä puolustamalla petturikenraaleja ja vaatimalla sopimattoman lempeitä rangaistustoimenpiteitä. Sellainen oli Philippeaux, Hérault, ja tuo kurja Lacroix. Salaliittolainen, ulkomaiden kätyri oli isä Duchesne, joka halvensi vapauden alhaisella kansankiihkoisuudellaan ja jonka saastaiset panettelut tekivät yksin Antoinettenkin mielenkiintoiseksi. Sellainen oli Chaumette, joka kuitenkin oli niin lempeä, kansanrakas, maltillinen, hyväntahtoinen ja hyveellinen kommuunin palveluksessa, mutta hän oli jumalankieltäjä! Salaliittolaisia, ulkomaiden kätyrejä, niitä ovat kaikki ne sanskulotit, jotka käyvät yllään punainen myssy, carmagnole ja puukengät ja jotka mielettömästi ovat koettaneet isänmaallisuudessa voittaa jakobiinit. Salaliittolainen, ulkomaiden kätyri oli myös Anacharsis Cloots, ihmiskunnan esipuhuja, jonka kaikki maailman yksinvallat olisivat tuominneet kuolemaan; mutta hänen suhteensa saattoi pelätä mitä tahansa: hän oli preussilainen.
"Mutta nyt ovat kaikki nämä pahat, kaikki nämä petturit, olivat he sitten väkivaltaisia tai maltillisia, Danton, Desmoulins, Hébert, Chaumette, kuolleet mestauspölkyllä. Tasavalta on pelastettu; yksimielinen ylistyksen sorina kohoaa kaikista valiokunnista ja kansankokouksista Maximilienille ja vuoripuolueelle. Kaikki hyvät kansalaiset huudahtavat: 'Te vapaan kansan arvoiset edustajat, turhaan ovat titaanien lapset nostaneet ilmoille ylpeän päänsä: siunausta tuottava vuori, suojeleva Sinai, sinun hehkuvasta povestasi on tuo terveellinen salama iskenyt…'
"Tästä ylistyskuorosta lankeaa osa tribunaalillekin. Miten suloista on olla hyveellinen ja miten kansan kiitollisuus on kallis vanhurskaan tuomarin sydämelle.
"Ja kuitenkin miten paljon hämmästyksen ja levottomuuden aiheita aika antaakaan isänmaanystävän sydämelle! Ei siis ollut kyllin siinä, että Mirabeau, La Fayette, Bailly, Pétion ja Brissot pettivät kansan asian! Nekin, jotka ilmiantoivat nämä petturit, olivat samanlaisia! Voi, kaikki, jotka ovat työskennelleet vallankumouksen hyväksi, ovat työskennelleet samalla sen vahingoksi! Nuo suurien päivienkin suuret miehet valmistelivat yhdessä Pittin ja Coburgin kanssa orleansilaista kuningassukua tai Ludvig XVII:n holhoojahallitusta. Oh, Danton oli vain uusi Monk! Entä sitten Chaumette ja hébertistit, jotka, ollen vieläkin kavalampia kuin ne federalistit, jotka he lähettivät teilattaviksi, olivat päättäneet syöstä valtakunnan perikatoon! Mutta eikö Robespierren sininen silmä ole ehkä jo huomenna keksivä vieläkin petollisempia niiden joukossa, jotka syöksevät kuolemaan nuo petolliset Dantonit ja Chaumettet? Kuinka pitkälle on menevä tuo petettyjen petturien ketju ja tuon Lahjomattoman terävänäköisyys?…"
XXI.
Sillä välin kävi Julie Gamelin pullonvihreään matka vaippaansa verhoutuneena joka päivä Luxembourg'in puutarhassa, hän istui penkillä erään lehtokujan päässä odotellen sitä hetkeä, jolloin hänen rakastajansa näyttäytyisi eräässä palatsin ikkunassa. He tekivät toisilleen merkkejä ja vaihtoivat ajatuksia mykällä kielellä, jonka he olivat keksineet. Täten hän oli tullut tietämään, että vangilla oli verrattain hyvä huone ja miellyttävää seuraa, että hän tarvitsi peitettä ja vuoteenlämmittäjää ja rakasti hellästi Julietään.
Julie ei ollut ainoa, joka tuon vankilaksi muutetun linnan ulkopuolella vaani rakkaita kasvoja. Hänen vieressään istui nuori äiti, katse suunnattuna erääseen suljettuun ikkunaan, ja heti kun hän näki ikkunan avautuvan, hän kohotti kaksin käsin pienen poikansa korkealle ilmaan. Muuan vanha, pitsipukuinen nainen istui siinä myös liikkumattomana telttatuolillaan tunnin toisensa jäljestä turhaan toivoen saavansa nähdä edes vilahduksen pojastaan, joka vastustaakseen mielenliikutustaan leikki pallopeliä vankilan pihalla aina siihen asti kun puutarha suljettiin.
Näinä pitkinä odotuksen hetkinä harmaan tai sinisen taivaan alla Julie usein näki viereisellä penkillä keski-ikäisen, verrattain hyvinvoivan, huolellisesti siistiytyneen miehen, joka leikitteli nuuskarasiallaan ja kellonvitjakoruillaan ja hypisteli käsissään sanomalehteä, jota hän ei koskaan lukenut. Hänellä oli vanhanaikaisen porvarismuodin mukaisesti kultanauhoilla koristettu kolmikulmainen hattu, sinipunerva takki ja siniset, hopealla kirjaillut liivit. Hän oli sävyisän näköinen; hän oli nähtävästi soittoniekka, päättäen huilusta, joka pisti esiin hänen taskustaan. Hän ei hetkeksikään irroittanut katsettaan tuosta valenuorukaisesta, hän hymyili hänelle yhtä mittaa, ja nähdessään hänen nousevan nousi hänkin ja seurasi häntä etäämpää. Yksinäisessä kurjuudessaan Julie tunsi itsensä oikein liikuttuneeksi tuosta hienotunteisesta myötätunnosta, jota tuo kunnon mies hänelle osoitti.
Eräänä päivänä kun Julie juuri oli aikeessa poistua puutarhasta, alkoi sataa, ja silloin tuo kiltti mies tuli hänen luokseen ja aukaisten suuren punaisen sateenvarjonsa pyysi saada lupaa varjostaa häntä. Julie vastasi pehmeästi, kirkkaalla äänellä, että hän kiitollisena otti vastaan hänen tarjouksensa. Mutta kuullessaan tämän äänen ja mahdollisesti myös epämääräisen hienon, naisellisen hajun valveuttamana mies kääntyi nopeasti pois jättäen siihen rajuun ukkossateeseen tuon nuoren naisen, joka nyt ymmärsi asian laidan eikä voinut olla kesken huoliaankaan vähän hymyilemättä.
Julie asui eräässä ullakkokomerossa Rue de Cherche-Midillä ollen olevinaan nuori kangaskaupan apulainen, joka etsi itselleen tointa. Kansalainen leskirouva Gamelin, joka nyt vihdoinkin oli aivan varma siitä, että hänen tyttärensä ei missään ollut niin suuressa vaarassa kuin kotona hänen luonaan, oli toimittanut hänet pois Place de Thionvilleltä ja koko Pont-Neufin piiristä ja hankki hänelle ruokaa ja vaatetta sikäli kuin hän suinkin saattoi. Julie keitti itselleen vähän ruokaa, kävi Luxembourg'issa katsomassa sydämensä rakastettua ja palasi jälleen komeroonsa; tämä yksitoikkoinen elämäntapa tuuditti jossakin määrin hänen huolensa lepoon, ja nuori ja voimakas kun hän oli, hän nukkui koko yön syvästi ja makeasti. Ollen luonteeltaan rohkea, tottunut seikkailuihin ja ehkäpä myös sen miehisen puvun ärsyttävissä lumoissa, jossa hän kulki, hän pistäytyi joskus öisin eräässä Punainen risti-nimisessä kahvilassa Rue du Fourilla, jossa kävi kevytkenkäisiä naisia ja miehiä joka säädystä. Hän luki siellä sanomalehtiä ja pelasi lautapeliä jonkun puotipojan tai sotilaan kanssa, joka puhalteli piipustaan savuja hänen nenälleen. Siellä juotiin, pelattiin, rakasteltiin, ja riitakohtaukset olivat tavallisia. Eräänä iltana kohotti muuan viinaveikko, kuullessaan ratsujoukon kavionkapseen katukivillä, ikkunaverhoa ja tuntiessaan kansalliskaartin päällikön, kansalainen Hanriot'n, joka täyttä neliä lasketti ohitse esikuntineen, mutisi hän hampaittensa välistä:
— Siinä meni Robespierren aasin leukaluu!
Nämä sanat kuullessaan purskahti Julie äänekkääseen nauruun.
Mutta muuan viiksiniekka isänmaanystävä pani tuon puheen kovin pahakseen.
— Se, joka niin puhuu, huudahti hän, — on saakulinmoinen ylimys, joka kernaasti saa mennä helvetin kattilaan! Tietäkää, että kenraali Hanriot on hyvä isänmaanystävä, joka tarpeen tullen kykenee puolustamaan sekä Pariisia että konventtia. Sitä eivät kuningasmieliset voi antaa hänelle anteeksi.
Ja kääntyen Julien puoleen, joka ei lakannut nauramasta, viiksiniekka isänmaanystävä jatkoi:
— Ja sinä, keltanokka, saat varoa, etten anna sinulle potkua takapuoleen opettaakseni sinua kunnioittamaan isänmaanystäviä.
Kuului ääniä:
— Hanriot on juoppolalli ja pölkkypää!
— Hanriot on hyvä jakobiini! Eläköön Hanriot!
Muodostui kaksi puoluetta. Jouduttiin käsikähmään, nyrkiniskut lennättivät hatut päistä, pöydät menivät kumoon, lasit särkyivät säpäleiksi, lamput sammuivat, naiset päästelivät kimeitä kirkaisuja. Useat isänmaanystävät karkasivat Julien kimppuun. Hän sieppasi penkin aseekseen, kynsi ja puri ahdistajiaan mutta hänet lyötiin lattiaan. Ja hänen auenneen viittansa ja rikkirevityn rintaröyhelönsä alta paljastui hänen aaltoava povensa. Patrulli kiiruhti metelin kuultuaan hätään ja nuori ylimysnainen livahti pakoon santarmien koipien välistä.
Joka päivä olivat pyövelinkärryt kukkurallaan kuolemaan tuomittuja.
— Mutta minähän en voi antaa rakastettuni kuolla! sanoi Julie äidilleen.
Hän päätti ryhtyä erityisiin toimenpiteisiin, mennä anomaan armoa, kääntyä valiokuntien, toimistojen, edustajien, tuomareiden puoleen, kaikkialle, mistä suinkin saattoi odottaa apua. Hänellä ei ollut hametta. Hänen äitinsä lainasi naiskansalainen Blaiseltä raitaisen hameen, olkaliinan ja pitsimyssyn, ja Julie lähti, naiseksi ja isänmaanystäväksi pukeutuneena, tuomari Renaudinin luo, joka asui kosteassa ja pimeässä talossa Rue Mazarinen varrella.
Hän kiipesi väristen ylös puu- ja kiviportaita, ja tuomari otti hänet vastaan kurjassa työhuoneessaan, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin kuusinen pöytä ja kaksi olkituolia. Seinäpaperit riippuivat riekaleina. Renaudin, jolla oli musta, yhteenliimautunut tukka, synkkä katse, paksut, ulostyöntyvät turpahuulet ja esiinpistävä leuka, antoi hänelle merkin puhua ja kuunteli häntä vaieten.
Julie sanoi hänelle, että hän oli sen kansalainen Chassagnen sisar, joka istui vangittuna Luxembourg'issa, hän esitti hänelle mahdollisimman taitavasti ne olosuhteet, joissa hänet oli vangittu, kuvasi hänet viattomaksi ja onnettomaksi ja puhui hartaasti ja vakuuttavasti.
Tuomari kuunteli kovana ja tunteettomana.
Silloin Julie lankesi polvilleen hänen jalkoihinsa ja puhkesi itkuun.
Heti kun Renaudin näki kyynelet, muuttuivat hänen kasvonsa: hänen punertavan mustat silmäteränsä alkoivat hehkua ja hänen valtavat, sinertävät leukapielensä liikahtelivat ikäänkuin kootakseen sylkeä hänen kuivaan kurkkuunsa.
— Kansalainen, tehdään kaikki mitä voidaan. Älkää olko levoton.
Ja avaten erään oven hän työnsi rukoilevan tytön pieneen ruusuiseen salonkiin, jossa oli seinämaalauksia, terrakottaryhmä, seinäkello, kultaisia kynttilänjalkoja, nojatuoleja ja Boucher'n paimenkuvaelmalla kirjailtu leposohva. Julie oli valmis kaikkeen pelastaakseen rakastajansa.
Renaudin oli raaka ja nopea. Kun Julie nousi sohvalta kohennellen kuntoon kansalainen Élodien kaunista hametta, kohtasi hän tuon miehen julman ja pilkallisen katseen; hän huomasi heti, että hän oli tehnyt turhan uhrauksen.
— Te lupasitte minulle päästää veljeni vapaaksi, hän sanoi.
Mies naurahti ivallisesti.
— Minä sanoin sinulle, että tehdään, mitä voidaan, s.o. että tullaan sovelluttamaan lakia, ei sen enempää eikä vähempää. Minä sanoin sinulle, ettet olisi levoton, ja minkätähden olisitkaan? Vallankumousoikeus on aina oikeudenmukainen.
Julie aikoi ensin heittäytyä hänen kimppuunsa, purra häntä, repiä häneltä silmät päästä. Mutta käsittäen samassa, että hän tällä tempulla heti tuhoaisi Fortuné Chassagnen, hän pakeni ja riensi ullakkokomeroonsa riisuakseen pois päältään Élodien tahritun hameen. Ja siellä yksinäisyydessä hän koko yön itki ja ulvoi raivosta ja tuskasta.
Kun hän seuraavana päivänä tuli Luxembourg'iin, oli puutarha täynnä santarmeja, jotka ajoivat pois kaikki vaimot ja lapset. Käytäville asetetut vahdit estivät ohikulkevia antamasta merkkejä vangeille. Tuo nuori äiti, joka myös kävi siellä joka päivä lapsi sylissään, sanoi Julielle, että puhuttiin jostakin salaliitosta vankiloissa ja että naisia syytettiin siitä, että he kokoontuivat puutarhaan kääntääkseen kansaa ylimyksille ja pettureille suosiolliseksi.
XXII.
Tuileries'n puistoon on äkkiä noussut kumpu. Taivas on pilvetön. Maximilien marssii virkaveljiensä etunenässä sinisessä nutussa, keltaisissa polvihousuissa, tähkäpäitä, ruiskukkia ja unikkoja kädessään. Hän nousee kummulle ja julistaa liikuttuneelle tasavallalle Jean-Jacques'in jumalan nimeä. Oi puhtautta, oi ihanuutta, oi uskoa, oi vanhaa yksinkertaisuutta, oi säälin kyyneliä, oi hedelmällistä kastetta, oi lempeyttä, oi ihmisveljeyttä!
Turhaan kohottaa vielä ateismi inhottavia kasvojaan: Maximilien tarttuu soihtuun; liekit nielevät hirviön, ja esiin astuu Viisaus kohottaen toisen kätensä kohti taivasta ja pidellen toisessa tähtikruunua.
Vastapäätä Tuileries'n linnaa rakennetulla lavalla seisoo Évariste liikuttuneen kansanjoukon keskessä vuodattaen suloisia kyyneliä ja kiittäen Jumalaa. Hän näkee uuden onnen ajan koittavan.
Hän huokaa:
— Vihdoinkin siis tulemme onnellisiksi, puhtaiksi, viattomiksi, jos nuo rikolliset vain sen sallivat.
Ikävä kyllä, rikolliset eivät salli sitä. Yhä vielä tarvitaan rangaistuksia; yhä vielä täytyy saastaista verta virtoina vuodattaa. Kolme päivää tuon uuden liiton juhlan ja taivaan ja maan sovinnon jälkeen julkaisee konventti prairial-kuun lain, joka eräänlaisella kaamealla hyväntahtoisuudella poistaa kaikki tavanmukaiset lainmuodot, kaiken sen, mitä oikeutta rakastavain roomalaisten ajoista asti on pidetty epäillyn viattomuuden turvana. Ei mitään tutkintoja enää, ei kuulusteluja, ei todistajia, ei puolustajia: isänmaanrakkaus korvaa kaiken. Syytetty, jonka povessa piilee rikos tai viattomuus, kulkee mykkänä isänmaallisen valamiehen ohitse. Ja tällä aikaa täytyy voida saada selvä hänen välistä vaikeasta, usein sekavasta ja hämärästä asiastaan. Miten tuomita nyt? Miten voida noin silmänräpäyksessä erottaa rehellinen mies konnasta, isänmaanystävä isänmaan vihollisesta?…
Hetkisen levottomuuden jälkeen Gamelin käsitti uudet velvollisuutensa ja mukautui uusiin tehtäviinsä. Hän näki tässä oikeudenkäytön lyhennyksessä tuon hävittävän ja terveellisen oikeuden oikean ilmennyksen, tuon oikeuden, jonka toimeenpanijat eivät suinkaan olleet mitään tavallisia pökkelöitä, jotka kaikessa rauhassa vanhanaikaisella vaa'alla punnitsivat puolesta ja vastaan, vaan sanskulotteja, jotka tuomitsivat sisäisen isänmaallisen kirkastuksen valossa ja jotka näkivät kaikki kuin salaman välähdyksessä. Sen sijaan että takuut ja varovaisuustoimenpiteet olisivat turmelleet kaiken, niin rehellisen sydämen tunteet pelastivat kaiken. Täytyi seurata luonnon, tuon hyvän ja aina erehtymättömän äidin välittömiä viitteitä; täytyi tuomita sydämellä, ja Gamelin rukoili Jean-Jacques'in henkiolentoa:
— Sinä hyveellinen ihminen, anna minulle rakkaus ihmisiin ja hehkuva into parantaa heitä!
Hänen virkaveljensä tunsivat pääasiassa samalla tavoin kuin hän. He olivat ennen kaikkea yksinkertaisia ihmisiä; ja kun muotoja yksinkertaistettiin, tuntui se heistä mukavalta. Lyhennetty oikeudenkäyttö tyydytti heitä. Sen nopea kulku säästi heidät kaikilta levottomuuksilta. He ottivat ainoastaan selvän syytettyjen maailmankatsomuksesta, sillä he eivät käsittäneet, että kukaan voisi ilman ilkimieltä ajatella toisin kuin he. Kun he luulivat itse omaavansa totuuden, viisauden ja korkeimman hyvyyden, he panivat vastustajiensa laskuun kaiken erheen ja pahuuden. He tunsivat itsensä voimakkaiksi: he näkivät Jumalan.
He näkivät Jumalan, nämä vallankumoustribunaalin valamiehet. Tuo Korkein Olento, jonka Maximilienkin oli tunnustanut, ympäröi heidät tulenliekillä. He rakastivat, he uskoivat.
Syytetyn tuolin paikalle oli asetettu laaja lava, johon mahtui viisikymmentäkin henkilöä. Heitä käsiteltiin nyttemmin enää vain tukuttain. Yleinen syyttäjä sotki samaan juttuun ja liitti rikostovereiksi henkilöitä, jotka useinkin vasta tribunaalissa ensimmäistä kertaa näkivät toisensa. Tribunaali langetti prairial-kuun lain hirvittävällä helppoudella tuomionsa näistä otaksutuista vankilasalaliitoista, jotka, ne kun olivat seuranneet dantonilaisten ja kunnallisneuvoston julistamista valtionkiroukseen, erittäin keinotekoisella ajatussaivartelulla saatiin tähän yhteyteen. Jotta siinä todellakin huomattaisiin ulkomaisella rahalla tasavaltaa vastaan ostetun salaliiton molemmat oleelliset pääpiirteet: sopimattomalla ajalla harjoitettu suvaitsevaisuus ja laskettu liioittelu, jotta siinä vielä nähtäisiin dantonilainen ja hébertistinen rikos, oli sen nimikilviksi ostettu kaksi eri päätä, kaksi naispäätä, Camillen leski, tuo suloinen Lucile, ja hébertisti Momoron leski, yhden päivän kuningatar ja hilpeä leikinlaskija. Molemmat oli tasasuhtaisuuden vuoksi teljetty samaan vankilaan, jossa he olivat yhdessä itkeneet, samalla kivipenkillä; molemmat olivat myös, saman tasasuhtaisuuden vuoksi, saaneet nousta mestauslavalle. Se oli kylläkin kekseliäs vertauskuva, tasapainon mestarisaavutus, joka epäilemättä oli syntynyt jonkun lainvalvojan sielussa ja josta kunnia lankesi Maximilienille. Tämän kansanedustajan laskuun pantiin kaikki onnelliset tai onnettomat tapahtumat, mitä tasavallassa sattui, lait, tavat, vuodenaikojen vaihdokset, hyvä ja huono sato, sairaudet. Se oli kylläkin ansaittu vääryys, sillä tällä hintelällä, sirostelevalla ja heikolla miehellä, jolla oli kissannaama, oli mahtava valta kansaan.
Tribunaali käsitteli sinä päivänä osan suuren vankilasalaliiton jutusta langettaen tuomion noin kolmestakymmenestä Luxembourg'in salaliittolaisesta, kaikki hyvin säveitä vankeja, mutta mielipiteiltään selviä rojalisteja ja federalisteja. Koko syytös perustui yhden ainoan ilmiantajan todistukseen. Valamiehet eivät tietäneet asiasta tämän taivaallista; he eivät tietäneet edes salaliittolaisten nimiäkään. Kun Gamelin katsahti syytettyjen penkkiin, hän tunsi niiden joukossa Fortuné Chassagnen. Julien rakastaja, joka pitkästä vankeudesta oli laihtunut ja kalvahtunut ja jonka piirteet oikeussalin karkeassa valaistuksessa saivat kovan ilmeen, oli kuitenkin vielä säilyttänyt jotakin entisestä miellyttävyydestään ja ylpeydestään. Hänen silmänsä kohtasivat Gamelinin katseen ja täyttyivät halveksinnalla.
Gamelin nousi hiljaisen raivon vallassa, pyysi puheenvuoroa ja lausui silmät tähdättyinä Brutus vanhemman kuvapatsaaseen, joka näkyi yli koko oikeussalin:
— Kansalainen presidentti, vaikkakin erään syytetyn ja minun välillä mahdollisesti on eräitä siteitä, joita, jos ne olisivat julkisia, voitaisiin nimittää sukulaisuussiteiksi, niin ilmoitan, että en silti ole jäävi. Molemmat Brutuksetkaan eivät jäävänneet itseään, kun heidän tasavallan hyväksi tai vapauden vuoksi täytyi tuomita kuolemaan oma poika tai raivata tieltä oma kasvatusisä.
Hän istuutui jälleen.
— Korea konnanaines siinäkin, mutisi Chassagne hampaittensa välistä.
Yleisö pysyi kylmänä, joko siksi, että se jo vihdoin alkoi väsyä yleviin luonteisiin, tai siksi, että Gamelin liian helposti tuntui voittaneen luonnolliset tunteensa.
— Kansalainen Gamelin, sanoi presidentti, — lain pykälien mukaan on kaikkien jäävien kirjallisesti ilmoittauduttava kaksikymmentä neljä tuntia ennen istunnon alkamista. Sitä paitsi sinulla ei ole mitään syytä ilmoittautua jääviksi: isänmaallinen valamies on intohimojen yläpuolella.
Jokaista syytettyä kuulusteltiin noin kolme tai neljä minuuttia. Syytöskirjelmässä vaadittiin kuolemanrangaistusta kaikille. Valamiehet äänestivät sen puolesta myönnytyssanalla, pään nyökkäyksellä ja hyväksymisen mutinalla. Kun Gamelinin vuoro tuli lausua mielipiteensä, hän sanoi:
— Kaikki syytetyt ovat havaitut rikollisiksi ja lain pykälä on selvä.
Kun hän astui alas Oikeuspalatsin portaita, sulki häneltä tien äkkiä muuan pullonvihreään vaippaan puettu nuorukainen, joka näytti olevan noin seitsemäntoista tai kahdeksantoista vuotias. Hänellä oli päässä takaraivolle työnnetty, pyöreä hattu, jonka reunat muodostivat mustan sädekehän hänen kauniille, kalpeille kasvoilleen. Hän pysähtyi valamiehen eteen ja huusi hänelle hirvittävän vihan ja epätoivon raivossa:
— Konna! Hirviö! Murhaaja! Lyö minua, halpamainen raukka! Minä olen nainen! Vangituta minut, teloituta minut, Kain! Minä olen sisaresi! Ja Julie sylki häntä silmille. Trikotöösien ja sanskulottien parvi ei enää silloin suorittanut yhtä valppaasti vallankumouksellista vartiopalvelustaan; sen kansalaisinto oli huomattavasti laimentunut: niinpä ei Gamelinin ja hänen ahdistajansa ympärilläkään ilmennyt kuin hieman epäselvää ja hämmentynyttä liikehtimistä. Julie työntyi väkijoukon läpi ja hävisi hämärään.