XXIII.
Évariste Gamelin oli väsynyt eikä voinut levätä; kaksikymmentä kertaa yössä hän hypähti hereille painajaisunistaan. Ainoastaan tuossa sinisessä huoneessa, Élodien sylissä, hän saattoi jonkin tunnin nukahtaa. Hän puhui ja huusi unissaan ja herätti Élodien; mutta tämä ei voinut ymmärtää Évaristen puhetta.
Eräänä aamuna taas sellaisen yön jälkeen, jolloin hän oli nähnyt eumenidit, hän heräsi kauhusta raukeana ja heikkona kuin lapsi. Aamun sarastus tunki uutimien lomitse huoneeseen kelmeinä valojuovina. Évaristen tukka oli sotkeutunut otsalle ja peitti hänen silmänsä kuin musta huntu: Élodie istui päänalaisen vieressä silittäen lempeästi syrjään villejä hiuskiehkuroita. Hän katseli häntä tällä kertaa sisarellisen hellästi pyyhkien nenäliinallaan kylmää hikeä onnettoman otsalta. Silloin muistui Évaristen mieleen tuo kaunis kohtaus Euripideen Oresteesta, jonka hän oli luonnostellut tauluksi, joka, jos hän olisi voinut sen valmistaa, olisi ollut hänen mestariteoksensa: tuo kohtaus, jossa onneton Elektra pyyhkii vaahtoa veljensä suupielistä. Ja hän oli kuulevinaan Élodienkin sanovan pehmeällä äänellään: "Kuule minua, rakas veljeni, sillä välin kun raivottaret jättävät sinut järkesi herraksi…" Ja hän ajatteli:
"Enkä minä sittenkään ole mikään äidinmurhaaja. Päinvastoin olen juuri lapsenrakkaudesta vuodattanut isänmaani vihollisten saastaista verta."
XXIV.
Vankilasalaliiton juttu ei tuntunut koskaan loppuvan. Neljäkymmentä yhdeksän syytettyä täytti nytkin tuon askelmittain korkenevan lavan. Maurice Brotteaux'lla oli siinä kunniapaikka, ylinnä oikealla. Hän oli pukeutunut nuuskanruskeaan lievetakkiinsa, jonka hän oli edellisenä iltana huolellisesti harjannut ja paikannut taskun kohdalta, jonka pikku Lucretius ajan mittaan oli kuluttanut rikki. Hänen vierellään istui vaimo Rochemaure maalattuna, puuteroituna, huomiota herättävänä, inhottavana. Isä Longuemare oli asetettu hänen ja katutyttö Athénaïsin väliin, joka kehruuhuoneessa oli saanut takaisin koko nuoruutensa raikkauden.
Santarmit kokosivat lavan askelmat täyteen ihmisiä, joita he eivät tunteneet ja jotka mahdollisesti eivät myöskään tunteneet toisiaan, mutta jotka kaikki siitä huolimatta olivat rikostovereita: parlamentinjäseniä, sanomalehtimiehiä, entisiä aatelismiehiä, porvarismiehiä ja -naisia. Naiskansalainen Rochemaure huomasi Gamelinin valamiesten penkillä. Vaikkakaan tämä ei ollut vastannut hänen hartaisiin kirjeisiinsä ja hänen lukemattomiin viesteihinsä, niin nainen pani kumminkin toivonsa häneen, lähetti hänelle rukoilevan katseen ja koetti näyttää niin kauniilta ja liikuttavalta kuin suinkin. Mutta nuoren tuomarin kylmä katse särki kaikki hänen toiveensa.
Tuomioistuimen sihteeri luki syytöskirjan, joka, niin lyhyesti kuin se käsittelikin itse kunkin syytetyn kohtaa, oli pitkä, sentähden että heitä oli niin paljon. Se selosti yleisin piirtein sitä salaliittoa, johon vangit vankiloissa olivat ryhtyneet upottaakseen tasavallan kansanedustajain ja Pariisin rahvaan vereen, ja kunkin erityisiä rikoksia koskevassa osassa luettiin seuraavasti:
"Yksi tämän tärkeän salaliiton kaikkein vaarallisimpia alkuunpanijoita on Brotteaux-niminen kansalainen, entinen des Ilettes, veronkantoasiamies tyrannin aikana. Tämä henkilö, joka yksinpä jo tyranniuden aikanakin herätti huomiota kevytmielisellä elämällään, on selvä todistus siitä, että vapaa-ajattelu ja epäsiveellisyys ovat kansojen vapauden ja onnen suurimpia vihollisia: niinpä siis ensin haaskattuaan valtion varoja ja tuhlattuaan irstailuihin huomattavan määrän kansan omaisuutta tämä samainen henkilö liittoutui entisen jalkavaimonsa vaimo Rochemauren kanssa harjoittaakseen kirjeenvaihtoa emigranttien kanssa ja antaakseen kavalasti ulkomaiselle puolueelle tietoja taloudellisesta asemastamme, sotajoukkojemme liikkeistä, yleisen mielipiteen vaihteluista.
"Brotteaux, joka halveksittavan elämänsä tällä kaudella eli konkubinaatissa erään prostituoidun, katutyttö Athénaïsin kanssa, jonka hän oli löytänyt Rue Fromenteaun likaviemäristä, voitti tämän helposti tarkoitusperäinsä puolelle ja käytti häntä lietsomaan vastavallankumousta hävyttömin sanoin ja epäsiveellisin ehdotuksin.
"Eräät tämän turmiollisen miehen lausunnoista antavat selvän kuvan hänen vääristä mielipiteistään ja vaarallisista tarkoitusperistään. Puhuessaan siitä isänmaallisesta tribunaalista, joka tänään on kokoontunut häntä rankaisemaan, hän sanoi aivan raakamaisesti: 'Vallankumousoikeus muistuttaa aivan jotakin tuollaista William Shakespearen näytelmää, jossa on sekaisin mitä verisimpiä kohtauksia ja mitä arkipäiväisimpiä narrinkujeita'. Alati hän ylisti ateismia tietäen sen varmimmaksi keinoksi halventaa kansaa ja vaivuttaa sitä epäsiveellisyyteen. La Conciergerie'n vankilassa, jossa hän istui pidätettynä, hän pahoitteli uljaiden armeijoittemme voittoja, ikäänkuin ne olisivat olleet suurimpia onnettomuuksia, ja koetti saada epäluulonalaiseksi meidän isänmaallisimpia kenraaleitamme väittäen heidän ajavan hirmuvaltaisia tarkoitusperiä. 'Odottakaahan vain', hän sanoi käyttäen kieltä niin julkeaa, että kynä empii sitä kirjoittaa, 'odottakaahan, vain, niin saatte nähdä, että eräänä kauniina päivänä nämä samat miekankalistelijat, joita nyt saatte kiittää pelastuksestanne, nielevät teidät kaikki, niinkuin sadun kurki nielee sammakot.'"
Ja syytöskirja jatkui edelleen seuraavasti:
"Vaimo Rochemaure, entinen aatelisnainen, Brotteaux'n jalkavaimo, ei ole vähemmän rikollinen kuin hän. Ei siinä kyllin, että hän oli kirjeenvaihdossa ulkomaiden kanssa ja itsensä Pittin palkkaama, vaan lisäksi hän, ollen yhdessä juonessa turmeltuneiden miesten sellaisten kuin Toulousen Jullienin ja Chabot'n kanssa, samoin entisen parooni de Batzin kanssa, keksi näiden roistojen avustuksella kaikenlaisia konnankoukkuja saadakseen Itä-Intian kauppayhtiön osakkeet laskemaan, ostaakseen niitä alhaisella hinnalla ja nostaakseen niitä sitten vastakkaiseen suuntaan käyvillä keinotteluilla, täten kavaltaen sekä yksityistä että valtion omaisuutta. La Bourben ja Les Madelonnettes'in vankiloissa, joissa häntä on säilytetty, hän on jatkuvasti punonut juoniaan, keinotellut ja yrittänyt lahjoa ja vietellä tuomareita ja valamiehiä.
"Louis Longuemare, entinen aatelismies ja entinen kapusiini, oli astunut konnuuden ja rikoksen tielle jo kauan ennen kuin hän ryhtyi niihin petoksellisiin tihutöihin, joista hän nyt on täällä vastaamassa. Eläneenä häpeällisessä yhdyselämässä ilotyttö Gorcut'n, eli kuten häntä nimitetään, Athénaïsin kanssa, juuri tuon samaisen Brotteaux'n katon alla, hän on tämän tytön ja tämän entisen aatelismiehen rikostoveri. Vankeutensa aikana La Conciergerie'ssa on hän jatkuvasti joka ikinen päivä kirjoittanut lentokirjasia, joissa hän tekee hyökkäyksiä vapautta ja valtakunnan rauhaa vastaan.
"Mitä Marthe Gorcut'hyn eli Athénaïsiin tulee, niin on sopiva tässä yhteydessä huomauttaa, että prostituoidut naiset ovat kaikkein suurin vaara hyville tavoille, joita he loukkaavat, ja häpeäpilkku koko yhteiskunnalle, jonka juuria he jäytävät. Mutta mitä hyödyttää kuvailla noita inhottavia rikoksia, jotka syytetty itsekin julkeasti myöntää?"
Syytöskirjassa siirryttiin sitten noihin viiteenkymmeneen neljään muuhun syytettyyn, joita ei Brotteaux, ei isä Longuemare eikä Rochemaure lainkaan tuntenut, paitsi että olivat nähneet useimmat heistä vankiloissa, ja jotka kaikki olivat ensinmainittujen kanssa yhdessä nuotassa sotkeutuneet "tuohon inhottavaan salaliittoon, jolle ei löydy vertaa minkään kansan historiassa".
Syytöskirja päättyi loppuponteen, jossa vaadittiin kuolemanrangaistusta kaikille syytetyille.
Brotteaux'ta kuulusteltiin ensin.
— Sinä olet kuulunut salaliittoon?
— En, en ole kuulunut mihinkään salaliittoon. Koko syytöskirjelmä on valetta alusta loppuun.
— Näepäs nyt: vielä tällä hetkelläkin sinä vehkeilet tribunaalia vastaan.
Ja oikeuden presidentti kääntyi sitten vaimo Rochemauren puoleen, joka vastasi epätoivoisin vakuutteluin, kyynelin ja viisastelevin selityksin.
Isä Longuemare alistui kokonaan Jumalan tahdon alle. Hän ei ollut edes tuonut mukaansa kirjoittamaansa puolustuspuhetta.
Kaikkiin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin, hän vastasi kieltäymyksen ja alistumisen hengessä. Ainoastaan silloin, kun presidentti nimitti häntä kapusiiniksi, heräsi vanha aatami hänessä eloon:
— Minä en ole mikään kapusiini, hän sanoi, — minä olen barnabiittimunkkikunnan jäsen ja pappi.
— Se on sama asia, vastasi presidentti hyväntahtoisesti muhoillen.
Isä Longuemare katsoi häneen harmistuneena:
— Onko sen kummempaa erehdystä kuultu! hän intti. — Mennäpäs sekoittamaan toisiinsa kapusiini ja munkki, joka kuuluu itse pyhän apostoli Paavalin perustamaan barnabiittien luostarikuntaan.
Kuulijoiden parvesta kuului naurunhohotusta ja vihellyksiä.
Ja isä Longuemare, joka katsoi tämän pilkan vastalauseeksi, vakuutti juhlallisesti, että hän tulisi kuolemaansa asti pysymään tuon Pyhän Barnabaan munkkikunnan jäsenenä, jonka pukua hän kantoi sydämessään.
— Tunnustatko sinä, kysyi presidentti, — vehkeilleesi yhdessä ilotyttö Gorcut'n eli niin kutsutun Athénaïsin kanssa, joka sinulle lahjoitti häpeällistä suosiotaan?
Tämän kysymyksen kuultuaan isä Longuemare kohotti ylös taivaaseen tuskaisan katseen ja vastasi ainoastaan vaikenemalla, jossa ilmeni samalla viattoman sielun hämmästys ja turhista sanoista pidättyvän hengenmiehen vakavuus.
— Naimaton nainen Gorcut, kysyi presidentti nuorelta Athénaïsilta, — tunnustatko sinä olleesi salajuonessa Brotteaux'n kanssa.
Hän vastasi sävyisästi:
— Herra Brotteaux ei ole minun tietääkseni tehnyt mitään muuta kuin mikä on oikein ja hyvää. Hän on sellainen mies, jollaisia pitäisi olla paljon ja jota parempaa ei ole. Ne, jotka väittävät toisin, erehtyvät. Siinä kaikki, mitä minulla on sanottavana.
Presidentti kysyi häneltä, tunnustiko hän eläneensä konkubinaatissa Brotteaux'n kanssa. Hänelle täytyi selittää tämä sana, jota hän ei ymmärtänyt. Mutta heti kun hänelle selvisi, mistä oli kysymys, vastasi hän, että se asia oli riippunut yksinomaan Brotteaux'sta, mutta että tämä ei ollut pyytänyt häneltä sellaista.
Lehteriltä tirskuttiin ja presidentti uhkasi ajaa naimattoman
Gorcut'n ulos salista, jos tämä vielä kerran vastaisi niin rivosti.
Silloin Athénaïs tiuskasi, että presidentti oli ulkokultainen, valkeaksi silattu hauta, aisankannattaja, ja syyti suustaan hänen, tuomarien ja valamiesten päälle aivan ryöppynään haukkumasanoja, kunnes santarmit vetivät hänet pois penkistä ja veivät hänet salista.
Presidentti kuulusteli sitten lyhyesti toisia syytettyjä siinä järjestyksessä, missä he istuivat korokkeilla. Muuan Navette-niminen vastasi, ettei hän ollut voinut ottaa osaa salaliittoon vankilassa, jossa hän ei ollut istunut kauempaa kuin neljä päivää. Presidentti huomautti, että tämä vastaus oli harkinnan arvoinen ja pyysi valamiehistöä ottamaan sen lukuun. Myös muuan Bellier vastasi samoin, ja presidentti teki hänen hyväkseen saman huomautuksen jurylle. Tätä tuomarin hyväntahtoisuutta pitivät toiset ylistettävänä oikeamielisyytenä, toiset palkkana ilmiannosta.
Virkaatekevä yleinen syyttäjä ryhtyi nyt puheisiin. Hän esitti laveasti kannekirjan sisällön ja pyysi vastausta seuraaviin kysymyksiin:
— Onko tullut toteennäytetyksi, että Maurice Brotteaux, Louise Rochemaure, Louis Longuemare, Marthe Gorcut, liikanimeltä Athénaïs, Eusébe Rocher, Pierre Guyton-Fabulet, Marcelline Descourtis jne. ovat muodostaneet keskenään salaliiton, jonka välineet ovat murha, nälänhätä, väärien assignaattien ja väärän rahan valmistaminen, yleisen kansanhengen ja moraalin turmeleminen, vankien kapinat, ja jonka päämäärä on kansalaissota, kansanedustuslaitoksen lopettaminen, kuninkuuden uudistaminen?
Valamiehet vetäytyivät eri huoneeseen neuvottelemaan. He olivat kaikki yksimielisesti myöntävän vastauksen kannalla kaikkiin vankeihin nähden, lukuunottamatta edellämainittuja Navettea ja Bellier'tä, jotka presidentti, ja hänen jälkeensä yleinen syyttäjä, oli tavallaan asiaan kuulumattomina jo erottanut pois jutusta. Gamelin perusteli lausuntoaan seuraavin sanoi:
— Syytettyjen rikollisuus on ilmeinen: heidän rankaisemisensa tapahtuu kansakunnan onneksi ja he mahtanevat itsekin toivoa saada kuolemanrangaistuksella, tällä ainoalla mahdollisella tavalla sovittaa rikoksensa.
Presidentti julisti oikeuden päätöksen asianomaisten poissaollessa. Näinä suurina päivinä ei enää kutsuttu, kuten laki määräsi, tuomittuja sisälle kuulemaan tuomiotaan epäilemättä siksi, että niin monen ihmisen epätoivo tuntui peloittavalta. Turha pelko, sillä uhrien alistuvaisuus oli suuri ja yleinen! Oikeusistuimen sihteeri meni alas lukemaan päätöstä, jota kuunneltiin niin hiljaa ja tyynesti, kuin olisivat nämä _prairial-_kuun lain tuomitut olleet vain hakattaviksi määrättyjä puita.
Naiskansalainen Rochemaure ilmoitti olevansa raskaana. Muuan kirurgi, joka samalla oli juryn jäsen, sai tehtäväkseen tutkia hänet. Hänet kannettiin pyörtyneenä koppiinsa.
— Voi, huokasi isä Longuemare, — nuo tuomarit ovat tosiaan hyvin säälittäviä ihmisiä. Heidän sieluntilansa on todella surkuteltava. He sotkevat kaikki asiat eivätkä osaa erottaa barnabiittia fransiskaanista.
Teloituksen piti tapahtua vielä samana päivänä "Kumotun valtaistuimen aidan" luona. Kun tuomitut olivat asiaankuuluvassa asussa, hiukset kerittyinä, paidan kaulanreikä kaarteelle leikattuna, odottivat he pyöveliä, yhteensullottuina kuin karjalauma, siinä pienessä salissa, jonka lasiseinä erotti kansliasta.
Kun pyöveli ja hänen apurinsa saapuivat, pani Brotteaux, joka rauhallisesti luki Lucretiustaan, merkin vasta-aloitetulle sivulle, sulki kirjan, pisti sen lievetakkinsa taskuun ja sanoi barnabiitille:
— Arvoisa isä, etenkin minua kiusoittaa se, etten voi mitenkään saada teitä uskomaan. Me käymme nyt molemmat nukkumaan viimeistä untamme, enkä minä voi vetää teitä hihasta ja herättää teitä sanoakseni: "Siinä nyt näette: teillä ei ole enää tuntoisuutta eikä tietoisuutta, te olette hengetön. Se, mikä seuraa elämää, on samanlaista kuin se, mikä käy sen edellä."
Hän tahtoi hymyillä; mutta julma tuska kouristi hänen sydäntään ja hän oli vähällä kadottaa tajuntansa.
Hän jatkoi sentään:
— Isäni, minä annan teidän nähdä heikkouteni. Minä rakastan elämää enkä luovu siitä ilman kaipausta.
— Hyvä herra, vastasi munkki lempeästi, — huomatkaa, että te luonnostanne olette rohkeampi kuin minä ja että kuolema sentään tekee teidät levottomammaksi. Mistä muusta se johtuisi kuin siitä, että minä näen sen valon, jota te ette vielä näe?
— Voisihan sen ehkä selittää niinkin, sanoi Brotteaux, — että minä kaipaan elämää sentähden, että olen siitä nauttinut enemmän kuin te, joka olette tehnyt sen mahdollisimman paljon kuoleman kaltaiseksi.
— Herra Brotteaux, sanoi isä Longuemare kalveten, — tämä hetki on vakava. Olkoon Jumala turvanani! Varmaa on, että saamme kuolla ilman uskonnon viimeistä lohdutusta. Varmaankin olen ottanut sakramentit vastaan laimealla ja kiittämättömällä sydämellä, koskapa taivas kieltää sen minulta nyt, kun sitä niin kipeästi tarvitsisin.
Kärryt odottivat jo. Siihen kuormattiin tuomitut, kädet selän taa sidottuina. Vaimo Rochemaure, jonka raskaudentilaa kirurgi ei ollut voinut todeta, hilattiin myös rattaille. Hän sai takaisin vähän entisestä tarmostaan tarkastellakseen katselijajoukkoa, josta hän vielä, niin vähän todennäköistä kuin se olikin, toivoi keksivänsä pelastajan. Hänen silmänsä rukoilivat. Tungos oli pienempi kuin ennen ja osanotto vähemmän kiihkeää. Ainoastaan muutamat naiset huusivat: "Kuolema heille!" tai pilkkasivat kuolemaantuomittuja. Miehet kohauttivat olkapäitään ja vaikenivat joko varovaisuudesta tai lain kunnioituksesta.
Pieni humaus kävi väkijoukossa, kun Athénaïs astui ulos portista. Hän oli aivan kuin lapsi.
Hän painoi päänsä alas munkin edessä:
— Herra rovasti, hän sanoi tälle, — antakaa minulle synninpäästö.
Isä Longuemare kuiskutti vakavasti sakramentin sanat ja sanoi:
— Tyttäreni, te olette langennut suureen syntiin; mutta toivoisinpa, että itse voisin tulla Herran eteen yhtä yksinkertaisin lapsensydämin kuin te!
Athénaïs hypähti keveästi kärryille. Ja sieltä hän suoraryhtisenä, lapsekas pää ylpeästi pystyssä, huudahti:
— Eläköön kuningas!
Hän antoi pienen merkin Brotteaux'lle osoittaakseen, että hänen vierellään oli tilaa. Brotteaux auttoi barnabiitin rattaille ja asettui itse munkin ja tuon viattoman tytön väliin.
— Herra Brotteaux, sanoi isä Longuemare epikurolaisfilosofille, — minä pyydän teiltä vielä yhtä palvelusta: rukoilkaa tuota Jumalaa, johon ette vielä usko, rukoilkaa häntä minun puolestani. Ei ole varmaa, vaikka te olisitte häntä lähempänäkin kuin minä; se voi riippua yhdestä ainoasta hetkestä. Yhdessä ainoassa sekunnissa voi teistä tulla Herran valittu. Hyvä herra, rukoilkaa minun puolestani.
Ja sill'aikaa kun kärryt rätisten vierivät esikaupungin pitkiä katuja, luki munkki sydämellään ja suullaan kuolevien rukouksia.
Brotteaux koetti johdattaa mieleensä suuren luonnonrunoilijan säkeitä: Sic ubi non erimus… Niin sidottuna kuin hän seisoikin noiden häpeällisten rattaiden tärinässä, hän kuitenkin säilytti rauhallisen ja melkein vaivattoman asenteen. Hänen vierellään Athénaïs, ylpeänä saadessaan kuolla samalla tavalla kuin Ranskan kuningatar, heitti väkijoukkoon ylvästeleviä katseita ja vanha rahamies, joka tuntijan silmäyksin tarkasteli tuon nuoren tytön valkeaa kaulaa, ajatteli kaivaten päivän kirkkautta.
XXV.
Sill'aikaa kun santarmien vartioimat pyövelinkärryt vierivät kohti Kumotun valtaistuimen toria kuljettaen kuolemaan Brotteaux'ta ja hänen rikostovereitaan, istui Évariste ajatuksiinsa vaipuneena eräällä Tuileries'n puiston penkillä. Hän odotti Élodieta. Aurinko, joka jo oli painumassa taivaanrannan taa, tunki hehkuvin nuolin tuuheiden kastanjapuiden lomitse. Puiston portilla Maine siipiratsunsa selässä puhalsi ikuista torveaan. Sanomalehtien myyjät huusivat Fleurus'n voittoa.
"Niin", ajatteli Gamelin, "voitto on meidän. Me olemme sen kalliisti ostaneet."
Hän oli näkevinään noiden huonojen kenraalien laahaavan tuomittuja haamujaan tuon saman Vallankumoustorin verisessä tomussa, johon heidän vaelluksensa oli päättynyt. Ja hän hymyili ylpeästi muistaessaan, että ilman sitä ankaruutta, johon hänkin oli myötävaikuttanut, pureskelisivat nyt itävaltalaisten hevoset noiden puiden kuoria.
Hän huudahti sydämessään:
"Terveellinen hirmuvalta, oi pyhä hirmuvalta! Viime vuonna tähän aikaan oli meillä puoltajina pelkkiä voitettuja ja rääsyisiä sankareita; isänmaa oli vieraan hallussa, kaksi kolmatta osaa maaseutua kapinassa. Nyt meidän sotajoukkomme ovat hyvin varustettuja, hyvin opetettuja, taitavat kenraalit komentavat niitä, ne hyökkäävät, valmiina kantamaan vapautta yli koko maailman. Rauha vallitsee koko tasavallan alueella… Terveellinen hirmuvalta, oi pyhä hirmuvalta! Oi armas giljotiini! Viime vuonna tähän aikaan tasavalta oli puolueiden rikkirepimä; federalismin lohikäärme uhkasi niellä sen. Nyt levittää jakobiinilainen ykseys voimaansa ja viisauttaan yli valtakunnan…"
Mutta sittenkin hän oli synkkä. Hänen otsallaan oli syvä ryppy ja hänen suupielissään katkera piirre. Hän ajatteli: "Me sanoimme: Voitto tai kuolema. Me erehdyimme, olisi pitänyt sanoa: Voitto ja kuolema."
Hän katseli ympärilleen. Lapset rakentelivat hiekkakumpuja. Naiskansalaiset istuivat puutuoleillaan puiden siimeksessä kirjaillen tai ommellen. Ohi kulki henkilöitä harvinaisen hienoissa takeissa ja polvihousuissa, he astelivat kotiinsa päin liikeasioitaan tai huvejaan ajatellen. Ja Gamelin tunsi itsensä vieraaksi heidän seassaan: hän ei ollut heidän maanmiehensä eikä heidän aikalaisensa. Mitä oli siis tapahtunut? Miten oli näiden ihanien vuosien innostusta saattanut seurata sellainen välinpitämättömyys, väsymys ja ehkäpä kyllästys? Ilmeisesti eivät nuo ihmiset enää tahtoneet kuulla puhuttavan vallankumoustribunaalista, vaan kääntyivät pois giljotiinista. Se oli käynyt kiusalliseksi Vallankumoustorilla, ja sentähden se oli nyt siirretty Antoinen esikaupunkiin. Mutta sielläkin jo kuului mutinaa, kun kärryt vierivät sivuitse. Jotkut olivat kuulemma huutaneet: "Riittää jo!"
"Riittikö, kun vielä oli olemassa pettureita, salaliittolaisia! Riittikö, kun täytyi uusia valiokunnat, puhdistaa konventti! Riittikö, kun konnat häpäisivät kansan eduskuntaa! Riittikö, kun yksin vallankumoustribunaalissakin haudottiin Oikeamielisen tuhoamista! Sillä niin hirmuista kuin se olikin ajatella, se oli kuitenkin liiankin totta! Yksinpä Fouquierkin punoi juonia, ja vain tuhotakseen Maximilienin hän oli juhlallisesti uhrannut hänelle viisikymmentä seitsemän henkeä, jotka raahattiin kuolemaan isänmurhaajan punaisessa paidassa. Millaiseen rikolliseen sääliin alkoikaan Ranska kallistua! Se täytyi siis pelastaa vasten tahtoaankin, täytyi tukkia korvansa ja iskeä, silloin kun se huusi armoa. Voi, niin oli kohtalon tahto: isänmaa kirosi pelastajiaan. Kirotkoon se meitä ja pelastukoon!
"Ei riitä uhrata vain tuntemattomia ylimyksiä, rahamiehiä, sanomalehtimiehiä, runoilijoita, Lavoisier'n, Rouher'n, André Chénier'n kaltaisia henkilöitä. Täytyy myös iskeä alas nuo kaikkivaltiaat konnat, jotka kädet täynnä kultaa ja tihkuen verta valmistelevat vuoripuolueen perikatoa, sellaiset kuin Foucher, Tallien, Roviére, Carrier, Bourdon. Täytyy vapauttaa valtio kaikista sen vihollisista. Jos Hébert olisi voittanut, olisi tasavalta kukistunut; jos Desmoulins ja Danton olisivat voittaneet, olisi kunniaton konventti luovuttanut tasavallan ylimyksien, rahakeinottelijain ja kenraalien käsiin. Jos Tallienin ja Foucher'n kaltaiset henkilöt, nuo ryöstöllä ja verellä elävät hirviöt voittavat, niin Ranska vaipuu rikokseen ja häpeään… Sinä nukut, Robespierre, sill'aikaa kun raivosta ja kauhusta päihtyneet rikoksentekijät suunnittelevat kuolemaasi ja vapauden hautaamista. Couthon, Saint-Just, minkätähden viivyttelette paljastamasta salaliittoja?
"Turvasihan entinenkin valtio, tuo kuninkaallinen hirmueläin, valtansa vangitsemalla joka vuosi neljäsataa tuhatta ihmistä, hirttämällä viisitoista tuhatta, teilaamalla kolme tuhatta, ja nytkö siis tasavalta empisi uhrata muutamia satoja päitä varmuutensa puolesta! Hukkukaamme vereen ja pelastakaamme isänmaa!…" Juuri hänen näitä ajatellessaan saapui Élodie kalpeana ja rasittuneena:
— Évariste, mitä sinulla on minulle sanottavana? Miksi et voinut tulla Maalaavaan Amoriin, siniseen huoneeseen? Minkätähden olet pyytänyt minua tulemaan tänne?
— Sanoakseni sinulle ikuiset jäähyväiset.
Élodie sopersi jotakin sellaista, että Évariste oli järjiltään, että hän ei voinut ymmärtää…
Évariste keskeytti hänet aivan pienellä käden liikkeellä:
— Élodie, minä en enää voi ottaa vastaan rakkauttasi.
— Vaikene, Évariste, vaikene!
Élodie pyysi häntä tulemaan kanssaan syrjemmälle: täällä heitä pidettiin silmällä, kuunneltiin.
Évariste otti parisenkymmentä askelta ja jatkoi sitten hyvin tyynesti:
— Minä olen uhrannut isänmaalleni elämäni ja kunniani. Minä olen kuoleva häväistynä enkä voi jättää sinulle, onneton, perinnöksi muuta kuin kirotun nimen… Rakastaa toisiamme?
Voiko minua enää rakastaa?… Voinko minä rakastaa?
Élodie väitti häntä hulluksi, sanoi rakastavansa häntä, rakastavansa häntä aina. Hän puhui hehkuvasti, rehellisesti, mutta hän tunsi yhtä hyvin kuin Évaristekin ja paremminkin kuin hän, että Évariste oli oikeassa. Mutta hän ponnisteli tätä ilmeistä totuutta vastaan.
Évariste jatkoi:
— Minä en kadu mitään. Minkä olen tehnyt, sen tekisin vieläkin uudestaan. Minä olen antautunut kiroihin isänmaan tähden. Minä olen pannaan julistettu. Minä olen asettautunut ulkopuolelle ihmisyyttä: minä en milloinkaan voi palata sen helmaan. Ei, tuo suuri tehtävä ei ole vielä loppuun suoritettu. Oh tuota armeliaisuutta, tuota anteeksiantoa!… Antavatko ehkä petturit anteeksi? Ovatko ehkä salaliittolaiset armeliaita? Noiden konnamaisten isänmaa-äidin murhaajain lukumäärä kasvaa lakkaamatta; niitä nousee maan alta, niitä puhkee esiin kaikilta rajoiltamme: nuoria miehiä, joiden pikemminkin olisi tullut kaatua rintamalla, vanhuksia, lapsia, viattomuuden, puhtauden, suloisuuden naamio kasvoillaan. Ja kun heidät on uhrattu, löytyy taas uusia… Sinähän näet hyvin, että minun täytyy luopua rakkaudesta, kaikesta ilosta, kaikesta elämän onnesta, itse elämästäkin.
Hän vaikeni. Ollen luotu rauhan nautintoja varten oli Élodie jo kauan kammoksunut sitä, että tuon traagillisen rakastajan suuteloissa hekumalliset tunnelmat yhtyivät verisiin mielikuviin: hän ei vastannut mitään. Évariste tyhjensi kuin katkeran kalkin tuon nuoren naisen vaikenemisen.
— Sinähän näet, Élodie: meillä on kiire; meidän tehtävämme nielee meidät kokonaan. Meidän päivämme, meidän tuntimme ovat vuosia. Pian olen elänyt kokonaisen vuosisadan. Katso tätä otsaa! Onko se muka rakastajan? Rakastaa!…
— Évariste, sinä olet minun, minä pidän sinut itselläni; minä en anna sinulle vapauttasi.
Hän puhui uhrautuvalla äänellä. Évariste huomasi sen; Élodie itsekin huomasi sen.
— Élodie, voinetkohan sinä, kerran, todistaa, että minä elin velvollisuudelleni uskollisena, että minun sydämeni oli oikeamielinen ja sieluni puhdas, että minulla ei ollut muuta intohimoa kuin yhteinen hyvä, että olin syntynyt tunteelliseksi ja helläksi? Mahtanetko sanoa: "Hän teki velvollisuutensa"? Ei, ei, sinä et sano niin. Enkä minä pyydä sinua niin sanomaan. Hukkukoon minun muistoni! Minun kunniani on minun sydämessäni, häpeä ympärilläni. Jos joskus olet rakastanut minua, niin hautaa nimeni ikuisen vaitiolon alle.
Noin kahdeksan- tai yhdeksänvuotias poikanen, joka leikitteli vanteella, juoksi samassa suoraan Gamelinin syliin.
Tämä nosti hänet äkkiä käsivarsillaan ilmaan:
— Lapsi, sinusta tulee vapaa ja onnellinen ja siitä saat kiittää tuota kurjaa Gameliniä. Minä olen julma, jotta sinusta tulisi hyvä. Minä olen armoton, jotta huomenna kaikki ranskalaiset syleilisivät toisiaan ilon kyyneliä vuodattaen.
Hän puristi lasta rintaansa vasten.
— Pikku lapsi, kun sinusta kerran sukeuu mies, saat kiittää onnestasi, viattomuudestasi minua; mutta jos koskaan olet kuuleva minun nimeäni mainittavan, niin olet kiroava sitä.
Ja hän laski maahan lapsen, joka säikähtyneenä pakeni äitinsä luo, joka samassa oli rientänyt paikalla vapauttaakseen poikansa.
Nuori äiti, joka oli kaunis ja ylimyksellisen miellyttävä valkeassa ja hienossa palttinapuvussaan, talutti pois pikku poikansa ylpeän näköisenä.
Gamelin heitti Élodie'hin vauhkon katseen:
— Minä olen suudellut tätä lasta, hän sanoi, — kenties olen mestauttava hänen äitinsä.
Ja hän kääntyi pois ja etääntyi pitkin askelin puiden lomiin.
Élodie seisoi hetkisen liikkumattomana, tuijottaen jäykästi maahan. Sitten hän äkkiä syöksyi rakastajansa jälkeen ja hyökkäsi häneen käsiksi raivoissaan, hurjistuneena kuin menadi, ikäänkuin olisi tahtonut repiä hänet tuhansiksi palasiksi, huutaen hänelle kyynelten ja veren tukahtamalla äänellä:
— Niin, lähetä minutkin, rakkaani, lähetä minutkin giljotiinin alle; hakkauta minultakin pää pois!
Ja kuvitellessaan veitsenterää niskassaan hän oli kauhuun ja hekumaan menehtymäisillään.
XXVI.
Thermidorin [Thermidor: lämpökuu. Heinäk. 19 p. — elok. 17 p. Suomentaja] auringon painuessa veriseen purppuraan harhaili Évariste synkkänä ja surullisena Marbeufin puutarhoissa, jotka olivat muuttuneet kansallisomaisuudeksi ja joissa joutilaat pariisilaiset oleilivat. Siellä sai limonadia ja jäätelöä; siellä oli myös karuselleja ja ampumaratoja nuorille isänmaanystäville. Erään puun alla seisoi pieni, repaleinen poika musta lakki päässä ja tanssitti murmelieläintä lyyransa kimeillä äänillä. Muuan solakka, vielä nuori mies, jolla oli sininen takki, puuteroitu tukka ja suuri koira jäljessään, pysähtyi kuuntelemaan tätä maalaissoittoa. Évariste tunsi hänet Robespierreksi. Hän näki, että hän oli kalvennut, laihtunut ja että hänen kasvonsa olivat kovettuneet ja käyneet tuskallisille vaoille. Ja hän ajatteli:
"Miten rasitus ja kärsimys painavat leimansa hänen otsalleen! Miten raskasta on työskennellä ihmisten onnellistuttamiseksi! Mitähän hän tälläkin hetkellä ajatellee? Voineekohan vuoristolaislyyran ääni saada hänet hetkeksi unohtamaan valtioasiain huolet? Tai ajatteleekohan hän sitä, että hän on tehnyt sopimuksen kuoleman kanssa ja että sen täyttämisen aika lähestyy. Tuumineeko hän vielä tulla voittajana takaisin tuohon yhteishyvänvaliokuntaan, josta hän jo on vetäytynyt pois, kyllästyneenä olemaan Couthonin ja Saint-Justin kera kapinallisen enemmistönsä ainaisena silmätikkuna? Minkälaisia toiveita ja pelon aavistuksia mahtaneekaan liikkua noiden läpitunkemattomien kasvojen takana?"
Mutta Maximilien hymyili lapselle, kyseli häneltä lempeällä ja ystävällisellä äänellä yhtä ja toista hänen kotilaaksostaan, kotimökistään ja vanhemmistaan, jotka tuon pikku raukan oli täytynyt jättää, heitti hänelle pienen hopearahan ja jatkoi kävelyään. Otettuaan muutaman askelen hän kääntyi takaisin ja huusi koiraansa, joka tuntiessaan rotan hajun näytti ikeniään harjaksiaan nostavalle murmelille.
— Brount! Brount!
Sitten hän hävisi tummiin lehtokäytäviin.
Kunnioituksesta Gamelin ei lähestynyt yksinäistä vaeltajaa, mutta jäädessään katsomaan tuon hennon, yöhön häipyvän hahmon jälkeen hän omisti hänelle mielessään tällaisen puheen:
"Minä olen nähnyt sinun suuren murhemielesi, Maximilien; minä olen ymmärtänyt sinun ajatuksesi. Sinun kaihomielisyytesi, sinun väsymyksesi, yksinpä tuo kauhunilmekin, joka kuultaa katseistasi, kaikki sinussa sanoo: 'Jospa jo hirmun aika päättyisi ja veljeyden kausi alkaisi. Ranskalaiset, olkaa yksimielisiä, olkaa hyveellisiä, olkaa hyviä! Rakastakaa toinen toisianne'… No hyvä! Minä olen palveleva sinun tarkoitusperiäsi; jotta sinä voisit viisaudessasi ja hyvyydessäsi tehdä lopun sisäisestä eripuraisuudesta, sammuttaa veljesvihan, muuttaa pyövelin puutarhuriksi, joka ei koskaan elämässään enää katkaise muita päitä kuin kaalien ja salaattien, minä olen virkaveljineni tribunaalissa valmistava tietä tälle lempeydelle hävittämällä sukupuuttoon kaikki salaliittolaiset ja petturit. Me kaksinkertaistamme valppautemme ja ankaruutemme. Ei yksikään rikollinen ole pääsevä käsistämme. Ja kun viimeisen tasavallan vihollisen pää on pudonnut tapporaudan alla, silloin voit sinä olla suvaitsevainen rikoksetta, silloin voit sinä, oi maan isä, perustaa Ranskaan viattomuuden ja hyveen valtakunnan!"
* * * * *
Lahjomaton oli jo kaukana. Eräässä lehtokujan mutkassa tuli häntä vastaan kaksi miestä, pyöreät hatut päässä ja nankingipolvihousut jalassa. Toinen heistä oli pitkä ja laiha, hurjan näköinen, kiilusilmäinen ja muistutti paljon Tallienia. He katsoivat häneen syrjäsilmällä eivätkä olleet tuntevinaan, vaan menivät ohitse. Kun he olivat niin pitkän välimatkan päässä, ettei heidän puhettaan enää voinut kuulla, he mumisivat matalalla äänellä:
— Tuo oli siis se kuningas, se paavi ja jumala! Sillä Jumala hän on.
Ja Cathérine Theot on hänen profeettansa! Mutta vielä on olemassa
Brutuksia.
— Vapise, konna! Tarpeian kallio ei ole kaukana Capitoliumista.
Brount-koira tuli heidän lähelleen. He vaikenivat ja kiiruhtivat askeliaan.
XXVII.
Sinä nukut, Robespierre! Hetki rientää, kallis aika kuluu…
Vihdoin, thermidorin kahdeksantena, nousee Lahjomaton konventissa puhumaan. Sinä toukokuun 31:n päivän aurinko, nousetko vielä toisen kerran? Gamelin odottaa, toivoo. Siis vihdoinkin on Robespierre heittävä nuo lainsäätäjät, jotka ovat rikollisempia kuin federalistit, vaarallisempia kuin Danton, ulos penkeistään, joita he häväisevät… Ei, ei vielä! "Minä en tahdo", hän sanoo, "vielä kokonaan reväistä rikki sitä verhoa, joka peittää vääryyden syvän mysteerin". Ja hajoittunut salama, joka ei iske keneenkään erityiseen kapinallisista, säikyttää heidät kaikki. Kuusikymmentä heistä ei kahteen viikkoon ole uskaltanut paneutua vuoteeseensa levolle. Marat mainitsi petturit nimeltä, osoitti heitä sormellaan.
Lahjomaton epäröi, ja siitä silmänräpäyksestä lähtien hän on itse syytetty…
Jakobiinien klubissa on samana iltana kokoushuone tupaten täynnä väkeä, samoin käytävät ja piha.
Siellä ovat kaikki, kovaääniset ystävät ja mykät viholliset. Robespierre lukee heille saman puheen, jota jo konventti on kaamean hiljaisuuden vallitessa kuunnellut ja jota jakobiinit tervehtivät liikuttunein suosionosoituksin.
— Se on minun testamenttini, sanoo mies, — saatte nähdä minun tyynenä tyhjentävän myrkkypikarin.
— Minä tyhjennän sen sinun kanssasi, vastaa David.
— Me kaikki teemme sen, kaikki! huutavat jakobiinit, jotka hajaantuvat tekemättä mitään päätöstä.
Sill'aikaa kun Oikeamielisen kuolemaa valmisteltiin, nukkui Évariste niinkuin opetuslapset Öljymäen yrttitarhassa. Seuraavana päivänä hän lähti tribunaaliin, jossa kahdella osastolla oli istunto. Se, mihin hän kuului, tutki par'aikaa kahdenkymmenen yhden Lazaren salaliittoon kuuluvan rikollisen juttua. Ja silloin saapui uutinen: "Konventti on kuuden tunnin neuvottelun jälkeen päättänyt nostaa kanteen Maximilien Robespierreä, Couthonia, Saint-Justia sekä Augustin Robespierreä ja Lebas'ta vastaan, jotka viimeksimainitut ovat pyytäneet saada jakaa syytettyjen kohtalon. Nuo viisi rikollista on haastettu oikeuteen."
Vielä saadaan tietää, että viereisessä salissa istuvan osaston presidentti, kansalainen Dumas, on vangittu tuomarintuoliltaan, mutta että istunto jatkuu. Kuuluu rummun pärinää ja hätäkellon ääntä.
Évariste penkillään saa kunnallisneuvostolta käskyn lähteä kaupungintaloon ottamaan osaa yleisneuvoston kokoukseen. Kellojen ja rumpujen metelissä hän virkaveljineen antaa päätöksensä ja rientää sitten nopeasti kotiinsa syleilläkseen äitiään ja ottaakseen päälleen virkanauhansa. Place de Thionville on aivan autio. Piirihallitus ei uskalla antaa lausuntoa puoleen eikä toiseen konventin menettelystä. Ihmiset hiipivät pitkin seinän vieruksia, pujahtelevat porttikäytäviin ja menevät kotiinsa. Rummun pärinään ja hätäkellon kumahteluun vastaa sulkeutuvain akkunaluukkujen läiskähdykset ja kiinni kiertyväin lukkojen kirahtelu. Kansalainen Dupont vanhempi on sulkeutunut myymäläänsä; portinvartija Remacle laittaa sulkuja asuntonsa oven eteen. Pikku Joséphine kiertää pelokkaasti käsivartensa Moutonin kaulaan. Kansalainen leskirouva Gamelin huokailee elintarpeiden kalleutta, josta kaikki paha saa alkunsa. Portaiden alapäässä Évariste kohtaa Élodien, joka kiiruhtaa sisään henki kurkussa, mustat kiharat liimautuneina hikiseen kaulaan.
— Olen etsinyt sinua tribunaalista. Olit jo lähtenyt. Minne nyt menet?
— Kaupungintaloon.
— Älä mene sinne! Se on turmiosi: Hanriot on vangittu… Piirihallitukset eivät toimi, Piques-piiri, Ropespierren oma piiri, on aivan rauhallinen. Minä tiedän sen: isäni kuuluu siihen. Jos menet kaupungintaloon, syökset itsesi turhan päiten perikatoon.
— Tahdotko siis, että olisin pelkuri?
— Päinvastoin on uljasta olla uskollinen konventille ja totella lakia.
— Laki on kuollut, silloin kun rikolliset voittavat.
— Évariste, kuule mitä oma Élodiesi sanoo: kuuntele sisaresi neuvoa; tule istumaan hänen viereensä, että hän saa tyynnyttää myrskyävän sielusi.
Évariste katsoi häneen: ei milloinkaan vielä Élodie ollut näyttänyt hänestä niin kiehtovalta; ei milloinkaan vielä tämä ääni ollut kaikunut hänen korvissaan niin suloisena ja vakuuttavana!
— Pari askelta minun kanssani vain, pari askelta, ystäväni!
Hän veti Évaristen mukanaan kumotun kuvapatsaan jalustan juurelle. Sen ympärillä oli penkkejä, joilla istui miehiä ja naisia. Muuan rihkamankaupustelijatar tarjoili pitsejä; limonadin kauppias kulki ympäri säiliö selässään kulkustaan helistellen; muutamat pikkutytöt leikkivät seppelleikkiä. Rannalla istui onkijoita, liikkumattomina, vapa kädessään. Ilmassa oli ukkosta, taivas oli pilvessä. Gamelin nojautui kaidepuuta vasten ja pysähtyi tuijottamaan saarta, joka oli terävä kuin laivan kokka, kuunnellen tuulen huokausta puiden latvoissa ja tuntien sydämessään ääretöntä kaipuuta rauhaan ja yksinäisyyteen.
Ja aivan kuin hänen oman ajatuksensa suloinen kaiku kuiskasi Élodien ääni:
— Muistatko, kuinka sinä silloin maalla toivoit pääseväsi rauhantuomariksi pikku kylään? Se olisi onnea se!
Mutta halki tuulen huminan ja naisen kuiskauksen hän kuuli hätäkellon ja rummun äänen, hevosten kavioiden ja kanuunain pyöräin kaukaisen jyrinän kiveyksellä.
Parin askelen päässä hänestä virkahti muuan nuori mies, joka jutteli erään hienosti puetun naiskansalaisen kanssa:
— Oletteko kuullut viimeistä uutista?… Ooppera on muutettu Rue de la Loille.
Yhtä ja toista jo tiedettiin: kuiskailtiin Robespierren nimeä, mutta vavisten, sillä häntä pelättiin vielä. Ja kuullessaan hiljaa huhuiltavan hänen kukistumisestaan koettivat naiset salata hymyilyään.
Évariste Gamelin tarttui Élodien käteen, mutta työnsi sitten sen heti rajusti pois.
— Hyvästi! Minä olen sekoittanut sinutkin hirvittävään elämäntehtävääni, minä olen ainaiseksi turmellut sinun elämäsi. Hyvästi. Koeta unohtaa minut!
— Älä missään nimessä vain, sanoi Élodie, — mene kotiisi tänä, yönä: tule Maalaavaan Amoriin. Älä soita! Heitä kivellä ikkunaluukkuun. Minä tulen itse avaamaan sinulle oven ja piilotan sinut ullakolle.
— Sinä saat nähdä minut voittajana tai et enää milloinkaan. Hyvästi!
Lähestyessään kaupungintaloa hän kuuli taas noiden suurien päivien sorinan kohoavan raskasta taivaankantta kohden. Place de Grèvellä on aseiden kalsketta, sotapukujen ja nauhojen kirjavaa vilinää, Hanriot'n kanuunat ovat ampumakunnossa. Hän kiipeää ylös juhlaportaita, astuu neuvossaliin ja merkitsee itsensä läsnäolevaksi. Kaikki kommuunin yleisneuvoston läsnäolevat 491 jäsentä äänestävät syytettyjen puolesta.
Määri antaa tuoda esiin ihmisoikeuksien taulun ja lukee sen pykälän, jossa sanotaan: "Kun hallitus loukkaa kansan oikeuksia, on kapina kansan pyhin ja tärkein velvollisuus", ja Pariisin korkein hallitusvirkamies julistaa, että kunnallisneuvosto on vastaava konventin vallankaappaukseen yleisellä kansan kapinalla.
Yleisneuvoston jäsenet vannovat kuolevansa paikalleen. Kahdelle kunnalliselle virkamiehelle annetaan tehtäväksi mennä Place de Grèvelle kehoittamaan kansaa yhtymään päällysmiehiinsä pelastaakseen isänmaan ja vapauden.
Koetetaan tavata toisiaan, vaihdetaan uutisia, annetaan neuvoja. Näiden virkamiesten joukossa on vain vähän käsityöläisiä. Kunnallisneuvosto on kokoonpanoltaan nyt sellainen, miksi jakobiininen puhdistus sen on tehnyt: vallankumousoikeuden tuomareita ja valamiehiä, taiteilijoita, sellaisia kuin Beauvallet ja Gamelin, koroillaeläjiä ja opettajia, vakavaraisia porvareja, suuria tukkukauppiaita, puuteroituja päitä, koruvitjoilla koristettuja mahoja; erittäin vähän puukenkiä, pitkiä housuja, carmagnoleja ja punaisia myssyjä. Nämä porvarit ovat mieslukuisia, päättäväisiä. Mutta, kun asiaa lähemmin ajattelee, niin siinä onkin kaikki, mitä Pariisissa on tosi tasavaltalaisia. He seisovat nyt kaupungintalossa niinkuin vapauden kallio ympäröivän välinpitämättömyyden valtameressä.
Sill'aikaa saapuu suotuisia uutisia. Kaikki vankilat, joihin nuo lainsuojattomat on teljetty, avaavat porttinsa ja luovuttavat pois saaliinsa. Augustin Robespierre, joka tulee La Foreestä, saapuu ensimmäisenä kaupungintaloon ja otetaan vastaan suurella riemulla. Kello kahdeksan saadaan tietää, että Maximilien pitkän vastarinnan jälkeen on luvannut jättäytyä kunnallisneuvosten turviin. Häntä odotetaan, hän on saapuva, hän saapuu: hirvittävä suosion myrsky tärisyttää vanhan kunnallispalatsin holveja. Hän saapuu kahdenkymmenen käsivarren kantamana. Tuo hintelä, huolellisesti siistiytynyt mies, sinisessä takissa ja keltaisissa polvihousuissa, hän se on. Hän nousee puhujantuoliin, hän puhuu.
Hänen saapuessaan neuvosto antaa määräyksen, että raatihuoneen julkipuoli on heti valaistava ilotulituksella. Hän puhuu, hän puhuu ohuella äänellä, sirostelevasti. Hän puhuu luistavasti, pitkään. Läsnäolevat, jotka ovat laskeneet henkensä hänen päänsä varaan, huomaavat kauhukseen, että hän onkin vain sanan mies, valiokuntien, lehterien mies, kykenemätön nopeaan päätökseen ja vallankumoukselliseen tekoon.
Hänet raahataan mukaan istuntosaliin. Nyt he ovat siellä kaikki, nuo kuuluisat lainsuojattomat: Lebas, Saint-Just, Couthon. Robespierre puhuu. Kello on puoli yksi yöllä: hän puhuu vielä. Mutta Gamelin seisoo neuvossalissa otsa ikkunaruutua vasten ja tuijottaa ulos levottomana; hän näkee maljatulien käryävän pimeässä yössä. Hanriot'n kanuunapatteri on kaupungintalon edessä. Pimeällä torilla liikkuu epämääräinen, levoton ihmisjoukko. Kello puoli yksi näyttäytyy soihtuja Rue de la Vannerien kulmassa; ne ympäröivät erästä konventin valtuusmiestä, joka arvomerkkeihinsä sonnustautuneena aukaisee jonkin paperin ja lukee soihtujen punaisessa valossa konventin päätöksen, jossa kapinallisen kunnallisneuvosten jäsenet julistetaan lain ulkopuolella oleviksi, samoin sitä avustavat yleisneuvoston jäsenet ja kaikki ne kansalaiset, jotka noudattavat sen kehoitusta.
Olla lainsuojaton, tulla surmatuksi ilman laillista tuomiota!
Pelkkä sen ajatteleminenkin saa jo päättävimmätkin kalpenemaan.
Gamelin tuntee kylmän hien kohoavan otsalleen. Hän näkee ihmisten
kiireimmiten rientävän pois Place de Grèveltä.
Ja kun hän kääntää päänsä, hän huomaa, että sali, jossa neuvoston jäsenet vielä äsken tunkeilivat, on melkein tyhjä.
Mutta turhaan he ovat paenneet; he ovat kirjoittaneet itsensä läsnäolleiksi.
Kello on kaksi. Lahjomaton neuvottelee viereisessä salissa kunnallisneuvosten ja lainsuojattomien edustajien kanssa.
Gamelin suuntaa epätoivoisen katseensa pimeälle torille. Hän näkee lyhtyjen valossa puukynttilöiden lyövän toisiaan vastaan sekatavarakauppiaan suojakaton yllä kolahdellen niinkuin keilapallot; katulyhdyt huojuvat ja lekottavat: myrskytuuli on virinnyt. Hetkistä myöhemmin lankeaa ankara ukkossade: tori tyhjenee kokonaan; nekin, joita ei tuo hirvittävä julistus ollut karkottanut, hajautuvat nyt muutaman vesipisaran vuoksi. Hanriot'n kanuunat ovat vailla puolustajia. Ja kun samassa salamain välkkeessä konventin sotajoukkojen nähdään vyöryvän esiin yht'aikaa pitkin Rue Antoinea ja rantakatua, niin ovat raatihuoneen sisäänkäytävät jo ilman yhtään vartijaa.
Vihdoinkin on Maximilien päättänyt konventin julistuksen johdosta vedota Piques-piirin apuun.
Yleisneuvosto tuottaa itselleen miekkoja, pistooleja, kiväärejä. Mutta aseiden kalske, askelten töminä ja särkyvien ruutujen helinä täyttää samassa talon. Konventin sotajoukot hyökkäävät niinkuin lumivyöry istuntosalin läpi ja vyöryvät neuvossaliin. Kuuluu laukaus: Gamelin näkee Robespierren kaatuvan musertunein leukapielin. Itse hän tempaa kääntöveitsensä, tuon saman kuuden soun veitsen, jolla hän eräänä suurena nälkäpäivänä oli leikannut leipää köyhälle äidille ja jota Élodie eräänä kauniina kesäiltana oli pidellyt helmassaan Orangis'n majatalossa panttileikkiä leikittäessä; hän avaa sen, työntää sen sydämeensä: terä iskee kylkiluuhun, veitsi taipuu käänteestään, ja hän haavoittaa itseään kahteen sormeen. Gamelin vaipuu verissään maahan. Hän makaa liikkumattomana, jäätävä kylmän tunne koko ruumiissaan; ja kauheassa taistelun melskeessä jalkoihin survoutuneena hän kuulee selvästi nuoren rakuuna Henryn äänen huutavan:
— Tyrannia ei ole enää; hänen henkivartiostonsa on lyöty! Vallankumous on jälleen jatkava majesteetillista ja hirvittävää valtauraansa!
Gamelin pyörtyi.
Kello seitsemän aamulla hänet sitoi konventin lähettämä lääkäri. Konventti piti erittäin hyvää huolta Robespierren rikostovereista: se ei tahtonut, että yksikään heistä säästyisi giljotiinista. Taidemaalari, entinen valamies ja kommuunin yleisneuvoston entinen jäsen kuljetettiin paareilla La Conciergerie'hin.
XXVIII.
Thermidorm kymmenentenä, kun Évariste kuumeunensa jälkeen sanoinkuvaamattoman kauhun vallassa hypähti hereille vankityrmänsä lavitsalla, oli koko tuo suloinen ja suunnaton Pariisi pelkkää hymyilyä ja auringon paistetta; toivo syttyi uudestaan vankien sydämiin; kauppiaat avasivat hilpeinä myymälänsä; porvarit tunsivat itsensä rikkaammiksi, nuorukaiset onnellisemmiksi, naiset kauniimmiksi Robespierren kukistumisen jälkeen. Ainoastaan kourallinen jakobiineja, muutamat perustuslailliset papit ja muutamat vanhat naiset vapisivat nähdessään valtakunnan siirtyvän pahojen ja turmeltuneiden ihmisten käsiin. Vallankumoustribunaali lähetti konventtiin lähetystön, johon kuului yleinen syyttäjä ja kaksi tuomaria, onnittelemaan konventtia siitä, että se oli tehnyt mitättömiksi salaliitot. Kokous päätti, että mestauslava pystytettäisiin uudestaan Vallankumoustorille. Oli nimittäin suotavaa, että kaikki rikkaat, hienot ja sievät naiset saisivat ilman erityistä epämukavuutta nähdä Robespierren teloituksen, jonka piti tapahtua samana päivänä. Diktaattori ja hänen rikostoverinsa olivat lain suojan ulkopuolella: riitti, että kaksi kunnallisvirkailijaa totesi heidän identtisyytensä, sitten saattoi tribunaali heti sen pitemmittä mutkitta jättää heidät pyövelille. Mutta yksi vaikeus siinä kumminkin oli: tämä toteaminen ei voinut tapahtua lain pykälien mukaan, koska koko kunnallisneuvosto oli lain ulkopuolella. Kokous oikeutti tribunaalin toteamaan identtisyyden tavallisten todistajien avulla.
Triumviirit ja heidän huomattavimmat rikostoverinsa raahattiin kuolemaan riemun ja raivon huutojen, kirousten, naurun ja tanssin raikuessa.
Seuraavana päivänä Évariste, joka jo vähän oli voimistunut ja melkein saattoi pysytellä jaloillaan, vedettiin esiin kopistaan, vietiin tribunaaliin ja istutettiin tuolle samalle lavalle, jonka hän niin monesti oli nähnyt täpö täynnä syytettyjä, jossa oli vuoron perään istunut niin paljon sekä kuuluisia että tuntemattomia uhreja. Nyt se huokaili ja notkui seitsemänkymmenen hengen painosta, joista useimmat olivat kunnallisneuvosten jäseniä ja niistä jotkut valamiehiä kuten Gamelin, lainsuojattomiksi julistettuja kuten hänkin. Hän näki taas oman penkkinsä, sen selkänojan, johon hänen oli ollut tapana nojautua, sen paikan, josta hän oli tuominnut kuolemaan niin monta onnetonta, jossa hänen oli täytynyt kestää Jacques Maubelin, Fortuné Chassagnen, Maurice Brotteaux'n katseet ja kansalainen Louise Rochemauren, tuon saman naisen rukoilevat silmäykset, joka juuri oli hankkinut hänelle valamiehen viran ja jonka hän siitä palkaksi oli tuominnut kuolemaan. Hän näki myös edessään, sen korokkeen yläpuolella, jolla tuomarit istuivat kolmella, punaisella sametilla päällystetyllä mahonkituolillaan, Chalier'n ja Marat'n kuvapatsaat ja tuon Brutus-patsaan, jonka hän kerran oli ottanut todistajakseen. Ei mikään ollut muuttunut, eivät piilut, eivät raippakimput, eivät punaiset paperimyssyt, eivät haukkumasanat, joita trikotöösit linkosivat lehteriltä kuolemaan käyjille, ei myöskään tuo yksivakainen virkamiessielu Fouquier-Tinville, joka ahkerana ja hartaana selaili veripapereitaan ja lähetti, yhä yhtä suurella virkainnolla, äskeisiä ystäviään mestauslavalle.
Kansalaiset Remacle, räätäli ja portinvahti, ja Dupont vanhempi, Place de Thionvillen puuseppä ja Pont-Neuf-piirin valvontavaliokunnan jäsen, tunsivat Évariste Gamelinin, taidemaalarin, vallankumoustribunaalin entisen valamiehen, kommuunin yleisneuvoston entisen jäsenen. He todistivat sen sadan soun assignaatista, piirin kustannuksella; mutta kun he olivat olleet naapuruus- ja ystävyyssuhteissa tuohon lainsuojattomaan, oli heistä ilkeää kohdata hänen katsettaan. Sitä paitsi oli kuuma: heillä oli jano ja kiire päästä juomaan lasillinen viiniä.
Gamelin sai ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen ylös pyövelinkärryille: hän oli menettänyt paljon verta ja hänen haavansa tuotti hänelle kovia tuskia. Hevosmies löi ruoskalla koniaan ja saattue lähti liikkeelle väkijoukon viheltäessä ja ulvoessa.
Muutamat naiset tunsivat Gamelinin ja huusivat hänelle:
— Onnea matkalle, verenimijä! Kahdeksantoista frangin päiväpalkasta pestattu murhaaja!… Eipäs naura enää: katsokaa, miten kalpea hän on, pelkuri raukka!
Ne olivat samoja naisia, jotka aikaisemmin olivat pilkanneet niitä salaliittolaisia ja ylimyksiä, niitä liian ankaria ja liian lempeitä, jotka Gamelin virkaveljineen oli lähettänyt mestauslavalle.
Kärryt kääntyivät Quai des Morfondus'lle ja saapuivat vähitellen Pont-Neufille ja Rue de la Monnaielle: oltiin matkalla Vallankumoustorille, Robespierren mestauslavalle. Hevonen ontui; yhtä mittaa antoi ajomies ruoskansa viuhua sen korvien ympärillä. Iloisesti ja vilkkaasti tunkeileva katsojajoukko hidastutti saattueen etenemistä. Ihmiset onnittelivat santarmeja, jotka valvoivat järjestystä hevostensa selästä. Rue Honorén kulmassa yltyi solvausten sorina. Nuoret miehet, jotka istuivat syömässä muotiravintolain alakertain saleissa, työntyivät ikkunoihin ja huusivat ruokaliinaansa heiluttaen:
— Kannibaalit, ihmissyöjät, vampyyrit!
Ja kun kärryt olivat vähällä jäädä kiinni rikkaläjään, jota ei ollut näinä kahtena levottomuuden päivänä ehditty korjata, puhkesi "kultainen nuoriso" riemuhuutoihin:
— He juuttuvat kiinni lokaan!… Lantakasalle kaikki jakobiinit!
Gamelin mietiskeli ja luuli ymmärtävänsä.
"Kuolema on ansaittua", hän ajatteli. "On oikein, että me otamme vastaan nuo tasavaltaa kohtaan tähdätyt solvaukset, joilta meidän olisi pitänyt voida sitä suojella. Me olemme olleet heikkoja; me olemme tehneet itsemme syypäiksi liialliseen suvaitsevaisuuteen. Me olemme pettäneet tasavallan asian. Me olemme ansainneet kohtalomme. Itse Robespierrekin, tuo puhdas, tuo pyhä, on rikkonut liiallisella lempeydellään ja mukautuvaisuudellaan; hän on sovittanut syynsä marttyyrikuolemallaan. Hänen esimerkkiään seuraten olen minäkin pettänyt tasavallan; se menee kohti perikatoaan: on oikein, että minä kuolen sen kanssa. Minä olen säästänyt verta: siispä oma vereni vuotakoon! Minun täytyy tulla turmioon; minä olen ansainnut sen…"
Hänen näin miettiessään pisti hänen silmäänsä äkkiä Maalaavan Amorin nimikilpi, ja kokonaiset ryöpyt katkeria ja suloisia mielikuvia tulvahtivat samassa hänen sydämeensä.
Myymälä oli suljettu, kaikki välikerroksen kolme ikkunaa olivat uutimilla tyystin peitetyt. Kun kärryt vierivät vasemmanpuoleisen ikkunan, sinisen huoneen ikkunan alitse, niin ojentui uutimien raosta ulos naisen käsi, jonka nimettömässä sormessa välkkyi hopeasormus ja joka heitti Gamelinille punaisen neilikan; hänen sidotut kätensä eivät kylläkään kyenneet sitä tavoittamaan kiinni, mutta siitä huolimatta otti hänen sydämensä sen ihastellen vastaan kuin vertauskuvan noista tuoksuvista punahuulista, joilla hänen oli suotu suutaan virkistää. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä ja nähdessään verisen piilun kohoavan edessään Vallankumoustorilla hän oli vielä kokonaan tuon suloisen jäähyväistervehdyksen lumoissa.
XXIX.
Seine ajeli nivôse-kuukauden [Nivôse: lumikuu. Jouluk. 21 p. — tammik. 19 p. Suomentaja] jäitä. Tuileries'n lammet, purot ja suihkukaivot olivat jäässä. Pohjatuuli kokosi kaduille oikeita lumiaaltoja. Hevoset henkäilivät valkeaa huurua sieraimistaan. Kaupungin asukkaat katsahtivat ohimennessään lämpömittariin optikkojen ovilla. Muuan kauppa-apulainen pyyhki huurretta Maalaavan Amorin ikkunasta ja uteliaat heittivät pienen silmäyksen näytteillä oleviin muotipiirroksiin: Siellä nähtiin Robespierre, joka puristaa maljan päällä sydäntä kuin sitruunaa, imeäkseen siitä veren, ja suuria allegorisia esityksiä, sellaisia kuin Robespierren tigrokratia: pelkkiä lohikäärmeitä, matelijoita ja kammottavia hirviöitä, jotka tyranni oli laskenut irti Ranskaa tuhoamaan. Ja vielä nähtiin siellä: Robespierren hirvittävä salaliitto, Robespierren vangitseminen, Robespierren kuolema.
Tuona päivänä, päivällisaterian jälkeen, astui Philippe Desmahis salkku kainalossaan Maalaavaan Amoriin tuoden kansalainen Jean Blaiselle erään kuvan, jonka hän juuri oli kaivertanut, nimittäin Robespierren itsemurhan. Taiteilijan pikareski piirtorauta oli tehnyt Robespierrestä mahdollisimman inhottavan. Ranskan kansa ei vielä ollut saanut kylläkseen kaikista näistä kuvaesityksistä, joissa havainnollistettiin tämän vallankumouksen kaikkien rikoksien syntipukiksi tehdyn miehen häpeää ja inhottavuutta. Mutta kuvakauppias, joka tunsi yleisön, ilmoitti Desmahis'lle, että hän tästä lähin oli antava hänelle kaiverrettavaksi sotilasaiheita.
— Meillä täytyy nyt olla voittoja ja valloituksia, sapeleita, hatuntöyhtöjä, kenraaleja. Me tahdomme nyt kunniaa. Minä tunnen sen aivan omasta itsestäni; minun sydämeni sykkii ilosta kuullessani kerrottavan uljaiden armeijaimme urotöistä. Ja kun minä kerran tunnen jonkin tunteen, niin tuntevat tavallisesti kaikki ihmiset silloin samoin. Me tarvitsemme nyt sotilaita ja naisia, Marsia ja Venusta.
— Kansalainen Blaise, minulla on vielä kotonani Gameliniltä pari kolme piirustusta, jotka annoitte minulle kaiverrettaviksi. Ovatko ne kiireellisiä?
— Eivät laisinkaan.
— Gamelinistä puhuttaessa muistan, että eilen kulkiessani Boulevard du Templea pitkin näin eräällä taide-esineiden kaupustelijalla, jolla on myymälä vastapäätä Beaumarchais'n taloa, kaikki tuon raukan taulut. Siellä oli hänen Orestes ja Elektra-taulunsakin. Oresteen pää, joka on Gamelinin itsensä näköinen, on todella kaunis, minä vakuutan teille… pää ja käsivarret ovat suurenmoiset… Tuo kamasaksa sanoi, että hän luultavasti myisi nämä maalikankaat taiteilijoille, jotka voisivat maalata niiden yli… Tuota Gamelin-raukkaa! Hänestä olisi ehkä voinut tulla etevä maalari, ellei hän olisi ruvennut politikoimaan.
— Hänellä oli rikollisen sielu! vastasi kansalainen Blaise. — Minä paljastin hänet juuri tällä paikalla kerran maailmassa, jolloin hänen verenhimoiset vaistonsa eivät olleet ehtineet puhjeta. Sitä hän ei koskaan voinut antaa anteeksi minulle… Hohhoo, olipa siinä korea lurjus!
— Poika-parka! Hän tarkoitti hyvää. Kiihkoilijat johtivat hänet turmioon.
— Ette suinkaan te vain, Desmahis, puolustane häntä!… Häntä ei voi millään puolustaa.
— Ei, kansalainen Blaise, häntä ei voi tosiaan puolustaa.
Ja taputtaen kaunista Desmahis'ta olalle virkkoi kansalainen Blaise:
— Ajat ovat muuttuneet. Teitäkin voi nyt kernaasti nimittää
Barbaroux'ksi, kun konventti kutsuu takaisin kaikki valtionkirouksen
alaiset… Nytpä keksinkin jotakin: Desmahis, kaivertakaa minulle
Charlotte Cordayn muotokuva!
Myymälään astui nyt pitkä, komea, ruskeaverinen, turkispukuinen nainen, joka tervehti kansalainen Blaiseä pienellä tuttavallisella ja hienon-varovalla päännyökkäyksellä. Hän oli Julie Gamelin; mutta hän ei kulkenut enää tällä häväistyllä nimellä; hän antoi nimittää itseään "leskikansalainen Chassagneksi" ja käytti viittansa alla punaista tunikaa hirmuhallituksen punapaitojen muistoksi.
Julie oli ensin tuntenut jonkinlaista vastenmielisyyttä Évaristen rakastajatarta kohtaan: kaikki, mikä vain oli jossakin tekemisessä hänen veljensä kanssa, oli hänestä inhottavaa. Mutta naiskansalainen Blaise oli Évaristen kuoleman jälkeen ottanut onnettoman äidin hoivaansa ja antanut hänen asuttavakseen pienen kattokomeron Maalaavan Amorin ullakolla. Julie oli myös aluksi hakenut suojaa sieltä; sitten hän oli jälleen saanut paikan Rue des Lombards'in muotiliikkeestä. Lyhyeksi leikatulla tukallaan "à la victime", ylimyksellisellä ulkomuodollaan, leskensurullaan hän piankin voitti "kultaisen nuorison" myötätunnon. Jean Blaise, jonka Rose Thévenin puolittain oli hylännyt, tarjosi hänelle suosiotaan, jonka hän ottikin vastaan. Sentään Julie mielellään käytti miehen pukua niinkuin tuona traagillisena aikanakin: hän oli teettänyt itselleen kauniin keikarinpuvun ja kävi usein, valtava sauva kädessä, illastamassa jossakin Sèvres'n tai Meudonin ravintolassa jonkun muotiompelijattaren seurassa. Yhä vieläkin lohduttomasti surren tuon nuoren aatelisen kuolemaa, jonka nimeä hän kantoi, tuo miehekäs Julie löysi murheelleen lievitystä ainoastaan raivosta, ja kun hän kohtasi jakobiineja, hän yllytti verisillä kostonhuudoilla ohikulkijoita heidän kimppuunsa. Hänelle ei jäänyt paljon aikaa äitinsä varalle, joka yksin huoneessaan päivät päästään luki rukousnauhaansa, niin murtuneena poikansa traagillisesta lopusta, ettei hän voinut siitä edes enää tuntea tuskaa. Rose oli nykyään joka hetki yhdessä Élodien kanssa, jolla nyttemmin ei enää ollut mitään äitipuoltaan vastaan.
— Missä on Élodie? kysyi naiskansalainen Chassagne.
Jean Blaise pudisti päätään merkiksi, ettei häh siitä asiasta tiennyt mitään. Hän ei tiennyt sitä koskaan: se kuului sääntöön.
Julie oli tullut noutamaan Élodieta näyttelijätär Théveninin luo Monceaux'hon; tämä asui siellä pienessä talossa, jossa oli englantilainen puutarha.
La Conciergerie'ssa oli Rose Thévenin tutustunut erääseen rikkaaseen armeijan hankitsijaan, kansalainen Montfort'iin. Päästyään ensimmäiseksi pois vankilasta Jean Blaisen toimesta hän hankki vapauden myös kansalainen Montfort'ille, joka, heti kun oli päässyt vapaalle jalalle, alkoi taas toimittaa elintarpeita sotajoukoille ja keinotella Pépinière-korttelin tonteilla. Arkkitehdit Ledoux, Olivier ja Wailly rakensivat sinne somia taloja, ja maan arvo oli kolmessa kuukaudessa noussut kolminkertaiseksi. Montfort oli yhteisestä vankila-ajasta alkaen Luxembourg'issa Rose Théveninin rakastaja: hän antoi tälle Tivolin ja Rue du Rocher'n läheltä pienen talon, joka oli hyvin kallis, mutta ei maksanut hänelle itselleen mitään, sillä naapuritonttien myynti oli jo moneen kertaan tuottanut hänelle tuon talon hinnan. Jean Blaise oli maailmanmies; hän ajatteli, että mitä ei voinut estää, se täytyi kestää: hän luovutti Rose Théveninin Monfort'ille kaikessa sovinnossa.
Vähän sen jälkeen kun Julie oli tullut Maalaavaan Amoriin, astui Élodiekin täysissä juhlapukimissaan myymälään. Kylmästä vuodenajasta huolimatta hänellä oli päällysvaipan alla ainoastaan ohut, valkea puku; hänen kasvonsa olivat kalvenneet, hänen vartalonsa hoikistunut, hänen katseensa kuvasti kaihoavaa riutumusta ja koko hänen olentonsa huokui intohimoa.
Molemmat naiset lähtivät Rose Théveninin luo, joka odotti heitä. Desmahis lähti mukaan: näyttelijättärellä oli tapana kysyä häneltä neuvoa hotellinsa koristamisasioissa, ja hän rakasti Élodieta, joka jo puolittain oli päättänyt tehdä lopun Desmahis'n kärsimyksistä. Kun molemmat naiset tulivat Monceaux'n lähelle, sille kohdalle, jonne Vallankumoustorin uhrit oli haudattu kalkkikerrosten alle, sanoi Julie:
— Tuo käy vielä, niin kauan kun on kylmä, mutta keväällä tästä maasta kohoavat höyryt myrkyttävät varmasti puolen kaupunkia.
Rose Thévenin otti molemmat ystävättärensä vastaan antiikkisessa salongissa, jonka sohvat ja nojatuolit olivat Davidin piirustamia. Kameaan jäljennetyt matalat roomalaiset kohokuvat kiersivät seiniä kuvapatsaiden, veistosten ja pronssisten kynttilähaarojen yläpuolella. Näyttelijättärellä oli oljenkeltainen kiharaperuukki. Tähän aikaan olivat peruukit kovin muodissa: niitä piti olla puoli, koko, jopa puolitoistakin tusinaa kaikkien morsiuskapioiden mukana. Cyprienne-mallinen puku verhosi hänen ruumiinsa umpikuoreen kuin huotra ikään.
Heitettyään vaipan olalleen hän vei ystävättärensä ja vaskenkaivertajan puutarhaan, jota Ledoux paraillaan suunnitteli hänelle ja jossa ei vielä ollut muuta kuin paljaita puita ja soraa. Kuitenkin hän jo saattoi näyttää vierailleen Fingalin luolan, goottilaisen kappelin, temppelin ja vesiputouksen.
— Tuonne, hän sanoi osoittaen pientä kuusikkoa, — tahtoisin pystyttää patsaan tuon onnettoman Brotteaux des Ilettes'in muistolle. Minä en ollut hänelle aivan yhdentekevä. Hän oli rakastettava. Verihurtat mestasivat hänet: minä olen itkenyt hänen vuokseen. Desmahis, teidän täytyy piirustaa minulle jonkinlainen uurna pylvään päähän.
Ja hän jatkoi melkein samassa hengenvedossa:
— Voi, miten ikävää… minä aioin panna toimeen tanssiaiset tällä viikolla; mutta kaikki viulunsoittajat ovat tilatut kolmeksi viikoksi eteenpäin. Naiskansalainen Tallienin luona tanssitaan joka ilta.
Päivällisen jälkeen veivät näyttelijättären vaunut nuo kolme ystävätärtä ja Desmahis'n Théâtre Feydeau'hon. Koko Pariisin hienosto oli siellä. Naiset kammattuina "à l'antique", tai "à la victime", hyvin avorintaisissa, purppuraisissa tai valkeissa, kullalla kirjailluissa puvuissa; miehet hyvin korkeissa, mustissa kauluksissa ja leuka laajan valkean kaulaliinan peitossa.
Ohjelmassa oli Phèdre ja Puutarhurin koira. Koko salonki tahtoi kuulla tuon kaikille muotikeikareille, "myskiherroille" ja "kultaiselle nuorisolle" niin rakkaaksi käyneen hymnin Kansan herääminen.
Väliverho kohosi ja pieni, lyhyt ja paksu mies astui lavalle: se oli kuuluisa Lays. Hän lauloi kauniilla tenoriäänellään:
Peuple français, peuple de frères!…
Suosionosoitukset olivat niin myrskyiset, että kattokruunun kristallit helisivät. Sitten kuului vähän muminaa ja jonkun pyöreähattuisen kansalaisen ääni vastasi permannolta marseljeesilla:
Allons, enfants de la patrie!…
Tämä laulu tukahdutettiin ulvontaan ja vihellyksiin; huudettiin:
— Alas hirmuvallan miehet! Kuolema jakobiineille!
Ja Lays, joka uudelleen huudettiin esiin, lauloi vielä toisen kerran thermidorilaisten hymnin:
Peuple français, peuple de frères!…
Kaikissa teatterisalongeissa komeili Marat'n rintakuva jonkin pylvään tai jalustan nenässä. Théâtre Feydeaussa se oli asetettu eräälle jalustalle "puutarhan" puolelle sitä seinämuuria vastaan, joka kiersi katsomoa.
Orkesterin juuri soittaessa Phèdre et Hippolyten alkusoittoa, osoitti muuan nuori muotiherra kepillään kuvapatsasta ja huusi:
— Alas Marat!
Koko sali toisti:
— Alas Marat! Alas Marat!
Ja yli metelin kuului kaikuvia huudahduksia:
— On kerrassaan häpeä, että tämä patsas vielä on paikallaan!
— Tuon kurjan Marat'n näemme kuin häpeämerkkimme kaikkialla! Hänen kuvapatsaansa ovat yhtä lukuisat kuin ne päät, jotka hän tahtoi katkaista!
— Tuo myrkyllinen rupikonna!
— Tiikeri!
— Musta käärme!
Äkkiä eräs hienosti puettu katsoja nousee aitionsa laidalle ja työntää patsaan kumoon. Ja kipsipää putoaa tuhansina sirpaleina soittajien niskaan koko katsomon taputtaessa käsiään ja yleisö, joka on noussut seisomaan, virittää yksiäänisesti laulun Kansan herääminen:
Peuple français, peuple de frères!…
Kaikkein innokkaimpien laulajien joukossa tunsi Élodie Henryn, tuon kauniin rakuunan, tuon pienen lainvalvojanapulaisen, ensimmäisen rakkautensa.
Näytännön jälkeen huusi kaunis Desmahis ajurin ja lähti saattamaan naiskansalainen Blaiseä Maalaavaan Amoriin.
Vaunuissa taiteilija otti Élodien käden omiensa väliin:
— Uskottehan, Élodie, että minä rakastan teitä?
— Tietysti uskon, koskapa te rakastatte kaikkia naisia.
— Minä rakastan niitä teidän hahmossanne.
Élodie hymyili.
— Kävisipä minulle tosiaan raskaaksi, kaikista noista mustista, vaaleista ja punaisista peruukeista huolimatta, jotka nykyään ovat niin muodissa, jos minun pitäisi teihin nähden edustaa kaikkia naisia.
— Élodie, minä vannon…
— Ohoh, vielä valojakin, kansalainen Desmahis! Joko te olette hyvin yksinkertainen tai pidätte minua sellaisena.
Desmahis ei osannut siihen vastata mitään, ja Élodie nautti niinkuin voitosta saatuaan hänet näin typerretyksi.
Rue de la Loin kulmassa he kuulivat laulua ja huutoa ja näkivät tulen, jonka ympäri liikehti varjoja. Muutamat muotiherrat, jotka juuri olivat tulleet Théâtre Françaisista, polttivat siinä erästä jäsennukkea, joka esitti Kansan ystävää.
Rue Honorélla kolahti ajurin hattu karkeatekoiseen Marat'n kuvaan, joka riippui lyhtytolpassa.
Ajuri, jota tämä yhteentörmäys huvitti, kääntyi herrasväkeensä päin ja kertoi, kuinka edellisenä iltana muuan sisälmysten kauppias Rue Montorgueilillä oli voidellut verellä Marat'n pään sanoen: "Siitä hän piti", kuinka pienet kymmenvuotiaat pojat olivat heittäneet patsaan lokaviemäriin ja kuinka kansalaiset silloin olivat huutaneet: "Se on hänen Pantheoninsa!"
Kaikista ravintoloista ja kahviloista kuului laulu:
Peuple français, peuple de frères!…
He saapuivat Maalaavaan Amoriin.
— Hyvästi, sanoi Élodie hypähtäen alas ajopeleistä.