IV.
Kello oli kymmenen aamulla. Huhtikuun aurinko leikki puiden keväisen hennoilla lehdillä. Ilma, jonka yöllinen ukkonen oli keventänyt, oli hivelevän suloinen. Silloin tällöin joku ratsastaja karauttaen pitkin L'allée des Veuves'iä katkaisi yksinäisyyden hiljaisuuden. Varjoisan lehtikujan varrella puupenkillä Lillen kaunottaren huvimajan ulkopuolella istui Évariste odottaen Élodieta. Aina siitä päivästä asti, jolloin heidän sormensa olivat hipaisseet toisiaan hienon hunnun poimuissa ja jolloin heidän henkäyksensä olivat sulautuneet yhteen, ei hän ollut käynyt Maalaavassa Amorissa. Kokonaisen viikon ajan olivat hänen ylpeä stoalaisuutensa ja ujoutensa, joka yhä vain lisääntyi, pitäneet häntä poissa Élodien lähettyviltä. Hän oli kirjoittanut tälle vakavan, synkeän, hehkuvan kirjeen, jossa hän esittäen ne syyt, minkä vuoksi hän kantoi kaunaa kansalainen Blaiselle, mutta vaieten rakkaudestaan ja salaten tuskansa, ilmoitti päätöksensä olla enää tulematta kuvakauppaan, ja hän näytti myös pitävän tämän päätöksensä lujemmin kuin mitä rakastavainen nainen saattoi hyväksyä.
Élodie, joka oli aivan toista maata ja joka asiassa valmis pitämään puoliaan, rupesi heti miettimään, millä lailla hän saisi ystävänsä takaisin. Hän ajatteli ensin mennä hänen luokseen hänen työpajaansa Place de Thionvillen varrelle. Mutta tietäen, että hän oli raskasmielinen luonne, ja päättäen kirjeestä, että hän oli suutuksissaan, tyttö pelkäsi, että hän ulottaisi tuon saman vihan isästä tyttäreen eikä ehkä ottaisi vastaan häntä. Sentähden hänestä oli viisaampaa pyytää Gameliniä johonkin tunteelliseen ja romanttiseen kohtaukseen, josta tämä ei voisi kieltäytyä, jossa hänellä olisi hyvä tilaisuus miellyttää ja varmentaa häntä ja jossa yksinäisyys yhdessä hänen kanssaan liittoutuisi lumoamaan ja voittamaan hänet.
Siihen aikaan oli kaikissa englantilaisissa puutarhoissa ja kaikilla eniten käytetyillä kävelypaikoilla taitavien arkkitehtien rakentamia majoja, jotka oli tarkoitettu palvelemaan kaupunkilaisten maalaisvaistoja. Lillen kaunottaren maja, jonka omisti muuan sokerileipuri, oli keinotekoisen vaatimattomuutensa tueksi saanut taiteellisesti jäljitellyt torninrauniot, jotta maalaisviehätys yhtyisi rauniomelankoliaan. Ja ikäänkuin tupa ja rappeutunut torni ei olisi riittänyt liikuttamaan helliä sydämiä, oli sokerileipuri vielä varmuuden vuoksi erään piilipuun varjoon rakennuttanut haudan, uurnaa kannattavan pylvään, johon oli kaiverrettu tällainen kirjoitus: "Cléonice uskolliselle Azorilleen." Majoja, raunioita, hautoja — juuri ennen kukistumistaan oli ylimystö perintöpuistoihinsa pystyttänyt tällaisia köyhyyden, häviön ja kuoleman vertauskuvia. Ja nyt hoitivat isänmaalliset kaupunkilaiset huvituksiaan, joivat, tanssivat, rakastivat näissä keinotekoisissa mökeissä, keinotekoisten luostarien tekoraunioiden varjossa, väärennettyjen hautojen keskellä, sillä hekin kuten nuo toisetkin, olivat luonnonihailijoita ja Jean Jacques'in oppilaita ja heilläkin oli samanlainen tunteellinen sydän, täynnä filosofiaa.
Saavuttuaan kohtauspaikalle ennen sovittua aikaa Évaristen täytyi odottaa, ja hän mittasi ajan kulkua sydämensä lyöntien niinkuin kellon heilurin mukaan. Muuan sotilaspatrulli kulki ohitse kuljettaen vankeja. Kymmenen minuuttia sen jälkeen tuli näkyviin eräs nainen ruusunpunaisessa puvussa, kukkavihko kädessä, kuten ajan muoti vaati, sekä hänen ritarinsa päässään kolmikulmainen hattu, yllään punainen takki ja raitaiset liivit ja housut; he pujahtivat majaan muistuttaen molemmat niin suuresti l'ancien régimen keikareita ja hienohelmoja, että täytyipä melkein yhtyä kansalainen Blaiseen siinä uskossa, että ihmisten joukossa on sellaisiakin luonteita, joita eivät mitkään vallankumoukset voi muuttaa.
Muutamia hetkiä myöhemmin tuli Rueilin tai Saint-Cloud'n suunnalta muuan vanha eukko, joka kantoi kädessään pyöreää, kirkkain värein maalattua rasiaa, ja istuutui penkille Gamelinin viereen. Hän oli asettanut maahan rasiansa, jonka kannessa oli jonkinlainen tombolapeli. [Tombola: arpapeli, jossa voittaja saa osuutensa tavarana. Suomentaja.] Sitä tuo mummo-pahanen kuljetteli puistoissa antaen pikkulasten koettaa onneaan. Hän oli "tötteröiden" kaupustelija, joka myyskenteli uudella nimellä vanhaa leivoslajia, sillä joko sitten tuo ikivanha nimitys "kermaleivos" herätti sopimattomia mielikuvia nautiskelusta ja ylellisyydestä tai oltiin siihen pelkästä oikusta kyllästytty, joka tapauksessa oli "kermaleivosten" nimenä nyt "tötteröt".
Vanhus pyyhki esiliinansa kulmalla hikeä otsaltaan ja kohotti huokauksensa taivaalle valittaen, että Jumala teki väärin siinä, kun hän tuomitsi luotunsa näin kovaan raadantaan. Hänen miehensä piti viinitupaa virran rannalla, Saint-Cloud'ssa, ja eukon täytyi joka päivä tulla Champs-Élysées'lle, jossa hän kalisteli kulkustaan ja huuteli: "Tuoreita tötteröitä, hyvä herrasväki!" Ja kaikella tällä työllä eivät he ansainneet edes niin paljon, että olisivat saaneet vanhuutensa turvatuksi.
Nähtyään, että penkillä istuva nuori mies oli taipuvainen häntä surkuttelemaan, hän alkoi juurta jaksaen selittää vastoinkäymistensä syytä. Juuri tasavalta ryöstäessään rikkaat puti puhtaiksi otti leivän köyhien suusta. Ja parannusta ei tarvinnut odottaakaan. Päinvastoin hän näki moniaista merkeistä, että kaikki muuttuisi vain pahemmaksi ja pahemmaksi. Nanterressa oli muuan nainen synnyttänyt lapsen, jolla oli kyykäärmeen pää. Ukkonen oli iskenyt alas Rueilin kirkkoon ja sulattanut ristin kellotapulista; Chavillen metsässä oli nähty ihmissusi. Naamioidut miehet myrkyttivät kaivoja ja heittivät ilmaan jauhetta, joka teki sairaaksi…
Évariste näki Élodien hypähtävän alas eräistä vaunuista. Hän riensi tätä vastaan. Nuoren naisen silmät loistivat kirkkaina olkihatun läpikuultavan reunuksen varjossa; hänen huulensa, jotka olivat yhtä punaiset kuin neilikat hänen kädessään, hymyilivät. Rinnan yli ristiin soluva silkkiliina oli solmittu kiinni selästä. Hänen keltaisen hameensa läpi saattoi erottaa polvien vapaat liikkeet ja sen alta pistivät esiin mataliin tasapohjaisiin kenkiin kurotut jalat. Lanteet notkuivat pauloittamattomina: sillä vallankumous oli vapauttanut pinteistään naiskansalaisten vartalon, mutta runsain laskoksin poimuileva hame peitti muodot liioittelullaan ja verhosi oikeat suhteet luonnottomalla laajuudellaan.
Gamelin tahtoi puhua, mutta ei löytänyt sanoja, ja hän soimasi itseään tästä hämmennyksestä, joka kuitenkin Élodielle oli mieluisempaa kuin hellinkään vastaanotto. Hän huomasi myös, että maalari oli solminut kaulaliinansa taiteikkaammin kuin tavallisesti ja piti sitä hyvänä enteenä. Hän ojensi hänelle kätensä.
— Tahdoin tavata teitä, sanoi Élodie, — ja puhella kanssanne. En ole vastannut kirjeeseenne, sentähden että minä en pitänyt siitä, se ei ollut teitä itseänne. Se olisi ollut ystävällisempi, jos se olisi ollut luonnollisempi. Tekisin vääryyttä teidän luonteellenne ja älyllenne, jos uskoisin, että te ette tahdo palata Maalaavaan Amoriin, sentähden että teillä on ollut pieni valtiollinen kinastus miehen kanssa, joka on paljon vanhempi teitä. Olkaa varma siitä, että teidän ei lainkaan tarvitse pelätä, että isäni ottaa teidät huonosti vastaan, kun ensi kerran tulette meille. Te ette tunne häntä: hän ei enää muista, mitä hän on sanonut teille eikä mitä te olette hänelle vastannut. En tahdo väittää, että teidän välillänne vallitsisi mikään erityinen ystävyys, mutta ainakaan hän ei kanna mitään kaunaa teille. Sanon sen teille kaunistelematta, hän ei välitä suuriakaan teistä… eikä minusta. Hän ei ajattele mitään muuta kuin liikeasioitaan ja huvituksiaan.
Élodie suuntasi askelensa majaa ympäröivään lehtoon, jonne Évariste seurasi häntä hieman vastenmielisesti, sillä hän tiesi, että sitä käytettiin ostetun rakkauden ja hetkellisen lemmen kohtauspaikkana. Élodie valitsi parhaimmassa lymypaikassa olevan pöydän.
— Kuinka paljon minulla onkaan teille puhuttavaa, Évariste! Ystävyydellä on eräitä etuoikeuksia: sallinettehan, että käytän niitä? Tahdon puhua teille paljon teistä… ja vähän itsestänikin, jos ei teillä ole mitään sitä vastaan.
Kun sokerileipuri oli tuonut pöydälle karahvin ja pari lasia, kaatoi Élodie itse laseihin, kuten hyvä emäntä ainakin. Sitten hän rupesi kertomaan hänelle lapsuudestaan, hän kertoi hänelle äitinsä kauneudesta, jota hän aina mielellään ihannoi sekä tyttären rakkaudesta että oman kauneutensa alkujuurena; hän kehui isoisänsä ja isoäitinsä ehtymätöntä elinvoimaa, sillä hän oli ylpeä porvarillisesta verestään. Hän kertoi, miten hän kadotettuaan kuusitoista-vuotiaana tämän ihailtavan äidin oli elänyt ilman hellyyttä ja hoivaa. Hän kuvasi itsensä sellaiseksi kuin hän oli, vilkkaaksi, tunteelliseksi, rohkeaksi, ja hän lisäsi:
— Évariste, minulla on ollut liian synkkä ja yksinäinen nuoruus, jotta en ymmärtäisi panna arvoa sellaiseen sydämeen kuin teidän, ja saatte olla varma siitä, että en ehdoin tahdoin ja ponnistelematta vastaan aio luopua ystävyydestä, johon luulin voivani luottaa ja joka oli minulle kallis.
Évariste katsoi häneen hellästi:
— Olisiko mahdollista, Élodie, että minä en ole teille aivan yhdentekevä? Voinko uskoa?
Hän pysähtyi peläten sanovansa liikaa ja siten väärinkäyttävänsä tätä niin luottavaa ystävyyttä.
Élodie ojensi hänelle pienen, rehdin kätensä, joka pisti esiin pitkistä, ahtaista, pitsireunaisista hihansuista. Syvät huokaukset kohosivat hänen povestaan.
— Uskokaa tunteitani millaisiksi vain mieluimmin haluatte, ettekä tule pettymään sydämeni suhteen.
— Élodie, Élodie, pysyttekö sanassanne sittenkin, kun saatte tietää…
Hän epäröi.
Élodie painoi katseensa alas.
Hän jatkoi hiljemmin:
—… että minä rakastan teitä?
Kuullessaan nämä viimeiset sanat Élodie punastui: se tapahtui ilosta. Ja samalla kun hänen silmistään loisti hellä rakkauden hekuma, karehti pieni koomillinen hymy väkisinkin hänen suupielissään. Hän ajatteli:
"Ja hän luulee todellakin ottaneensa ensi askelen… ja hän pelkää vielä kenties pahoittavansa mieltäni!…"
Ja hän virkkoi ystävällisesti Évaristelle:
— Etkö siis ole huomannut, ystäväni, että minä rakastin sinua?
He luulivat olevansa yksin maailmassa. Hurmaantuneena nosti Évariste silmänsä valoa ja kirkkautta säteilevälle sinitaivaalle:
— Katso, taivas katsoo meihin! Se on armas ja laupias kuin sinäkin, rakkaani, se on yhtä loistava, lempeä ja hymyilevä kuin sinä.
Hän tunsi olevansa yhtä koko luonnon kanssa; hän liitti sen omaan riemuunsa ja autuuteensa. Hänen silmissään syttyivät kaikki kastanjankukkaset kuin kynttilähaarukat, ja poppelit loimusivat kuin jättiläissoihdut hänen kihlajaistensa kunniaksi.
Évariste riemuitsi voimastaan ja suuruudestaan. Élodie, ollen vienompaa ja hienompaa, taipuvaisempaa ja myös mukautuvaisempaa ainesta, turvautui mieluummin heikkouden etuoikeuksiin, ja heti kun hän oli saanut valloituksensa suoritettua, hän alistui Évaristen tahtoon. Nyt kun hän oli saanut tämän valtoihinsa, hän tunnusti hänet herraksi, sankariksi, jumalaksi, paloi halusta saada totella, ihailla häntä ja antautua hänelle. Puiden siimeksessä painoi Évariste pitkän hehkuvan suudelman hänen huulilleen, ja Élodie taivutti päänsä taaksepäin tuntien koko olemuksensa sulavan kuin vaha tässä syleilyssä.
He puhelivat sitten kauan vielä keskenään, unhottaen koko maailman. Évariste toi esiin etupäässä epämääräisiä, puhtaasti käsitteellisiä ajatuksia, jotka suuresti ihastuttivat Élodieta. Élodie puhui sydämellisiä, hyödyllisiä, yksityiskohtaisia asioita. Sitten kun hän mielestään ei enää voinut viipyä kauemmin, nousi hän päättävästi, antoi ystävälleen ne kolme punaista neilikkaa, jotka olivat auenneet hänen ikkunallaan, ja hypähti keveästi samoihin ajopeleihin, joissa hän oli tullutkin. Ne olivat keltaiseksi maalatut, hyvin korkeapyöräiset vuokravaunut, joissa ei ollut mitään merkillistä enempää kuin ajurissakaan. Mutta Gamelin ei milloinkaan käyttänyt vaunuja eikä kukaan muukaan hänen ympäristöstään. Nähdessään niiden korkein, nopein pyörin vyöryvän pois hän tunsi sydämensä puristuvan kokoon, ja jonkinlainen älyllinen kuvitelma valtasi hänet ikäänkuin tuskallinen aavistus: hänestä tuntui, että tuo ajurin hevonen kuljetti Élodieta pois jonnekin kauas nykyhetken ja kaiken olevaisen ulkopuolelle, kohti rikasta riemun kaupunkia, ylellisyyden ja huvin majoille, jonne hän itse ei koskaan voinut päästä.
Vaunut katosivat näkyvistä. Évaristen levottomuus lientyi; mutta hänen rintaansa jäi jonkinlainen kumea hätä, ja hän tunsi, että nuo äskeiset unhon ja hellyyden hetket eivät enää koskaan palaisi.
Hän kulki läpi Champs-Élysées'n, jonka varrella vaaleapukuiset naiset istuivat puutuoleilla ommellen ja kirjaillen lasten leikkiessä puiden alla. Muuan tötteröiden kaupustelija rummunmuotoisine laatikkoineen muistutti mieleen hänen L'allée des Veuves'illä tapaamansa tötterömummon, ja hänestä tuntui, että näiden kahden kohtauksen välillä oli vierähtänyt kokonainen elämä. Hän meni Vallankumoustorin poikki. Tuileries'n puutarhassa hän kuuli kaukaista äänten kaikua, tuota suurten päivien valtavaa yhteissorinaa, jonka vallankumouksen viholliset väittivät jo ainiaaksi vaienneen. Hän kiiruhti kulkuaan huudon ja metelin yhä kasvaessa ja saapui Rue Honorélle. Se oli täynnä kansaa, miehiä ja naisia, jotka huusivat: "Eläköön tasavalta! Eläköön vapaus!" Puutarhamuurit, ikkunat, parvekkeet, katot olivat täynnä katselijoita, jotka heiluttivat hattuja ja nenäliinoja. Muuan miinoittaja raivasi tietä kulkueelle, jonka ympärillä oli kunnallisvirkamiehiä, kansalliskaartilaisia, tykkimiehiä, santarmeja, husaareja — täten lähestyi hitaasti kansalaisten kantamana mies, jolla oli sappitautisen ihonväri, tammenlehväseppele otsalla, vanha, vihreä, kärpännahkakauluksella reunustettu viitta hartioilla. Naiset heittivät hänelle kukkia. Hänen keltaiset silmänsä katsoivat ympärilleen terävästi, ikäänkuin hän tästä intomielisestä kansanjoukosta olisi vielä tahtonut paljastaa kansan vihollisia, etsinyt kavaltajia rangaistakseen heitä. Kun hän oli Gamelinin kohdalla, huusi tämä paljastaen päänsä ja yhtyen äänellään tuohon satatuhantiseen sorinaan:
— Eläköön Marat!
Triumfaattori astui ikäänkuin kohtalo konventin saliin. Kansanjoukon hitaasti hajaantuessa Gamelin istui portailla Rue Honorén kulmassa tukien kädellään sydämensä kiivasta takomista. Se, mitä hän juuri oli nähnyt, täytti hänen mielensä ylevällä liikutuksella ja hehkuvalla innostuksella.
Hän jumaloi ja rakasti tuota Marat'ta, joka sairaana, kuume veressään, haavojen raatelemana, uhrasi viimeiset voimansa tasavallan palvelukseen ja joka köyhässä, kaikille avoimessa kodissaan otti hänetkin vastaan avoimin sylin, puhui hänelle hehkuvasti valtion menestyksestä ja kyseli häneltä joskus rikollisten aikeista. Hän riemuitsi siitä, että tuon vanhurskaan viholliset suunnitellessaan hänen perikatoaan olivat juuri sillä aiheuttaneet tämän voittojuhlan; hän siunasi vallankumoustuomioistuinta, joka vapauttaen Kansan ystävän oli jälleen antanut takaisin konventille sen innokkaimman ja puhtaimman lainlaatijan. Hän oli vielä näkevinään edessään tuon kuumeen polttaman, kansalaisseppelein koristetun pään, nuo miehekkään ylpeyden ja säälimättömän rakkauden leimaamat kasvot, nuo taudin jäytämät, kuluneet, mahtavat piirteet, tuon yhteenpuristuneen suun, tuon leveän rinnan, tuon väkevän, kuolemaan vihityn miehen, joka elävien voitto vaunujensa huipulta näytti sanovan kansalaistovereilleen: "Olkaa minun esimerkkiäni seuraten isänmaalle uskolliset kuolemaan asti."
Katu oli autio, yö peitti sen jo varjoonsa, lyhtyjensytyttäjä kulki ohitse tulituikkuineen, ja Gamelin kuiskasi:
— Kuolemaan asti!…
V.
Kello yhdeksän aamulla Évariste kohtasi Luxembourg'in puistossa
Élodien, joka odotti häntä eräällä penkillä.
Ensimmäisestä rakkaudentunnustuksestaan alkaen he olivat kuukauden ajan tavanneet toisensa joka päivä joko Maalaavassa Amorissa tai ateljeessa Place de Thionvillen varrella. He seurustelivat hyvin tuttavallisesti, mutta kuitenkin pidättyvästi, kuten tuon vakavan ja kunniallisen ihailijan luonne vaati. Hän oli sekä deisti että kunnon kansalainen ja valmis solmimaan liiton rakastettunsa kanssa joko lain tai ainoastaan Jumalan kasvojen edessä, aivan asianhaarojen mukaan, mutta missään nimessä hän ei tahtonut tehdä sitä muuten kuin täydessä päivän valossa ja julkisesti. Élodie käsitti kyllä hyvin, kuinka kunnioitettava tällainen aikomus oli, mutta kun hän ei uskonut tästä kaikin puolin mahdottomasta avioliitosta koskaan tulevan totta eikä myöskään tahtonut uhmata ulkonaista sopivaisuutta, hän alkoi totuttaa itseään siihen ajatukseen, että heidän välillään voisi olla suhde, joka salassa pidettynä olisi säädyllinen, kunnes pitkäaikainen kestävyys tekisi sen myös kunnioitettavaksi. Jonakin päivänä hän toivoi kyllä voittavansa tuon liian kunnioittavan ihailijansa epäröimiset, ja niinpä hän, kun hän ei tahtonut lykätä kauemmaksi eräitä välttämättömiä tunnustuksia, oli pyytänyt tunnin keskustelua tyhjässä puutarhassa Kartusiaaniluostarin lähellä.
Hän katsoi Évaristeen hellästi ja avomielisesti, tarttui hänen käteensä, veti hänet istumaan viereensä ja alkoi puhua vakavasti:
— Minä rakastan sinua liian paljon salatakseni sinulta mitään, Évariste. Luulen olevani arvoisesi: en olisi sitä, ellen sanoisi sinulle kaikkea. Kuule siis minua ja ole tuomarini! En voi soimata itseäni mistään alhaisesta, halvasta tai itsekkäästä teosta. Olen vain ollut heikko ja herkkäuskoinen… Ota myös huomioon, ystäväni, ne vaikeat olosuhteet, joissa olen elänyt. Sinä tunnet ne: minulla ei ollut enää äitiä; isäni, joka vielä oli nuori, ei ajatellut muuta kuin huvituksiaan eikä ollenkaan huolehtinut minusta. Minä olin tunteellinen; luonto oli lahjoittanut minulle hellän sydämen ja jalomielisen sielun; ja vaikka en myöskään ollut jäänyt vaille lujuutta ja tervettä arvostelukykyä, niin voitti tunne sillä kertaa minussa järjen. Voi, se voittaisi minussa vielä tänäkin päivänä, jos ne joutuisivat kiistaan siitä, antautuako vai ei kokonaan ja ikipäiviksi sinulle, Évariste.
Élodie ilmaisi ajatuksensa täsmällisesti ja hillitysti. Hänen sanansa olivat edeltäpäin harkittuja. Jo kauan sitten hän oli päättänyt tehdä tunnustuksensa, siksi että hän oli luonteeltaan suora, siksi että hänestä oli hauskaa jäljitellä Jean Jacques'ia, ja myös siksi, että hän, järkevästi kylläkin, ajatteli näin: "Jonakin kauniina päivänä Évariste voi saada tietää salaisuuksia, jotka eivät ole yksin minun hallussani; parempi siis on, että vapaaehtoisella tunnustuksella, joka koituu minulle kunniaksi, ilmaisen hänelle sen, minkä hän muuten eräänä päivänä saa kuulla muilta ikuiseksi häpeäksi minulle." Lempeämielinen ja luonnolle kuuliainen kun hän oli, ei hän tuntenut itseään erittäin syylliseksi, ja hänen tunnustuksensa ei sentähden ollut niinkään vaikea; eikä hän muuten aikonut sanoakaan enempää kuin mikä oli välttämätöntä.
— Ah, hän huokasi, — minkätähden et sinä tullut luokseni, rakas
Évariste, silloin kun olin yksin ja hylätty?…
Gamelin oli käsittänyt Élodien pyynnön ruveta hänen tuomarikseen aivan kirjaimellisesti. Ollen luonteensa ja kirjallisen kasvatuksensa nojalla kuin luotu kotioikeuden harjoittajaksi hän oli heti valmis kuulemaan Élodien tunnustuksia.
Kun tämä empi, hän antoi hänelle merkin puhua.
Silloin Élodie kertoi koruttomasti:
— Eräs nuori mies, jolla paitsi huonoja ominaisuuksia oli myös hyviä ja joka toi esille ainoastaan viimeksimainitut, tunsi jonkinlaista kiintymystä minuun ja osoitti minulle itsepintaista huomiota, joka hänenlaisensa miehen puolelta oli hämmästyttävää: hän oli parhaassa iässään, hyvin miellyttävä ja viehättävien naisten suosiossa, jotka eivät laisinkaan peittäneet lämpimiä tunteitaan. Hän ei hurmannut minua kauneudellaan eikä henkevyydellään… Hän osasi liikuttaa sydäntäni rakkaudenosoituksillaan, ja minä luulenkin, että hän todella rakasti minua. Hän oli hellä, tulinen. En vaatinut muita takeita kuin hänen sydämensä, ja hänen sydämensä oli huikentelevainen… En syytä ketään muita kuin itseäni, tunnustan ainoastaan oman vikani, en hänen vikaansa. En syytä häntä, sillä hän on käynyt minulle vieraaksi. Oi, minä vannon sinulle, Évariste, hän on minulle niinkuin ei häntä koskaan olisi ollutkaan!
Hän vaikeni. Gamelin ei vastannut mitään. Hän risti käsivartensa; hänen katseensa oli jäykkä ja pimeä. Hän ajatteli samalla kertaa rakastettuaan ja sisartaan Julie'tä. Juliekin oli kuunnellut rakastajan kuiskeita, mutta erosi siinä suhteessa onnettomasta Élodiesta, että hän oli antanut ryöstää itsensä, ei tunteellisen sydämensä hairahduksessa, vaan voidakseen kaukana omaisistaan elää huvituksissa ja ylellisyydessä. Ankaruudessaan hän oli tuominnut sisarensa, ja hän kallistui jo langettamaan tuomiota myös rakastetustaan.
Élodie jatkoi kaikkein suloisimmalla äänellään:
— Olin imenyt itseeni filosofien oppeja; uskoin, että ihmiset luonnostaan olivat hyviä. Onnettomuuteni oli siinä, että satuin saamaan rakastajan, joka ei ollut kehittynyt luonnon ja siveyden koulussa ja jonka yhteiskunnalliset ennakkoluulot, kunnianhimo, itserakkaus ja väärä kunniantunto olivat tehneet itsekkääksi ja petolliseksi.
Näillä, tarkoituksellisesti lausutuilla sanoilla oli toivottu vaikutuksensa. Gamelinin silmät kävivät lempeämmiksi. Hän kysyi:
— Kuka oli sinun viettelijäsi? Tunnenko minä hänet?
— Sinä et tunne häntä.
— Sano hänen nimensä!
Élodie oli ennakolta aavistanut, että tämä kysymys tehtäisiin ja oli myös päättänyt olla siihen vastaamatta.
Hän alkoi perustella kantaansa.
— Säästä minua, minä pyydän. Sekä itsesi tähden että minun. Olen jo sanonut liiankin paljon.
Ja kun Évariste edelleen piti kiinni vaatimuksestaan:
— Meidän rakkautemme pyhän asian vuoksi en tahdo sanoa mitään, mikä lähemmin hahmottelisi mielikuvituksellesi tuon… muukalaisen kuvan. En tahdo manata esiin mustasukkaisuuden kummitusta; en tahdo saada kiusallista varjoa välillemme. Kun kerran itse olen unohtanut tuon miehen, en tahdo tutustuttaa sinuakaan häneen.
Gamelin kiusasi häntä edelleen sanomaan viettelijän nimeä: hän käytti itsepintaisesti tätä sanaa, sillä hän ei vähääkään epäillyt sitä, että Élodieta oli vietelty, petetty, harhaanjohdettu. Hänen päähänsä ei edes pälkähtänytkään, että asia mahdollisesti olisi voinut olla toisin ja että Élodie olisi voinut totella himoa, vastustamatonta viettiä, ja seurata oman lihansa ja verensä ääntä; hänen järkeensä ei mahtunut, että tämä hekumallinen ja hellä olento, tämä kaunis uhri olisi voinut itse antautua; hänen oli välttämättä täytynyt, hänen käsityskantansa mukaan, joutua ylivoiman ja viekkauden uhriksi, hänelle oli tehty väkivaltaa, hänet oli; langetettu hänen joka askelensa alle viritettyihin pauloihin. Hän teki Élodielle kysymyksiä, jotka kyllä olivat muodoltaan hienotunteisia, mutta eivät silti sen vähemmän täsmällisiä, asian ytimeen tunkevia, kiusaavia. Hän kysyi häneltä, kuinka tämä suhde oli muodostunut, oliko se ollut pitkä vai lyhytaikainen, rauhallinen vai myrskyisä, ja millä tavalla se oli rikkoutunut. Ja yhä uudelleen ja uudelleen hän johti puheen niihin keinoihin, joita tuon miehen oli täytynyt käyttää vietelläkseen hänet, aivan kuin niiden olisi pitänyt olla aivan erityisen harvinaisia ja ennenkuulumattomia. Mutta kaikki nämä kysymykset olivat turhia. Lempeänä ja rukoilevana, mutta itsepäisenä Élodie vaikeni edelleenkin, huulet yhteenpuristuneina ja silmät täynnä kyyneliä.
Mutta kun Évariste kysyi, missä tuo mies nykyään oleskeli, vastasi hän:
— Hän on kuningaskunnan ulkopuolella.
Hän korjasi nopeasti:
—… poissa Ranskasta.
— Emigrantti! huudahti Gamelin.
Élodie katsoi häneen mykkänä, samalla kertaa rauhoittuneena ja murheissaan, nähdessään hänen noin sieppaavan ilmasta valtiollisten intohimojensa mukaisen totuuden ja antavan mustasukkaisuudelleen heti jakobiinisen värityksen.
Itse asiassa oli Élodien rakastaja ollut pieni, hyvin sievä kirjuri eräässä virastossa, oikea enkeli, joka paperit kainalossa kiiruhti katujen poikki; Élodie oli tätä poikasta rakastanut suuresti ja vielä nytkin kolmen vuoden jälkeen hän tunsi häntä muistellessaan povensa lämpimästi ailahtavan. Kirjuri etsi vanhempien ja rikkaiden naisten suosiota: hän hylkäsi Élodien erään yhtä ja toista kokeneen naisen vuoksi, joka palkitsi hyvin hänen vaivansa. Kun kuninkaalliset virat lakkautettiin, hän oli mennyt Pariisin määrin virastoon ja oli nykyään sanskulottirakuuna ja erään l'ancien régimeen kuuluvan naisen salarakastelija.
— Aatelismies! Maanpakolainen! toisti Gamelin, jonka erehdystä Élodie tyystin varoi korjaamasta, sillä hän ei ollut koskaan aikonutkaan valaista hänelle koko totuutta. — Ja hän hylkäsi sinut halpamaisesti?
Élodie nyökkäsi.
Gamelin painoi hänet rintaansa vasten:
— Sinä monarkistisen turmeluksen armas uhri, rakkauteni on kostava puolestasi tuolle kurjalle. Suokoon taivas, että saan kohdata hänet! Varmasti olen tunteva hänet!
Élodie käänsi päänsä pois samalla kertaa surullisena, hymyilevänä ja pettyneenä. Hän olisi toivonut, että Évariste olisi ollut älykkäämpi rakkauden asioissa, luonnollisempi ja raakamaisempi. Hän tunsi, että tämä antoi anteeksi niin nopeasti ainoastaan sentähden, että hänellä oli viileä mielikuvitus, ja että tuo tunnustus, jonka hän oli hänelle tehnyt, ei herättänyt hänessä mitään sellaisia mielikuvia, jotka kiduttavat hekumallisia, ja että hän sanalla sanoen näki tässä viettelyssä ainoastaan siveellisen ja yhteiskunnallisen tosiasian.
He olivat nousseet ja kulkivat pitkin puiston vihreitä käytäviä. Gamelin sanoi, että hän kunnioitti Élodieta nyt enemmän, sentähden että hän oli kärsinyt. Élodie ei olisi pyytänyt niin paljoa; mutta hän rakasti Évaristea sellaisena kuin tämä oli ja ihaili hänessä sitä taiteellista neroa, jonka hän näki hänestä loistavan.
Luxembourg'in puistosta ulos tullessaan he kohtasivat taajoja kansanjoukkoja Rue de l'Égalitélla ja Kansallisteatterin ympärillä, mikä seikka ei juuri hämmästyttänyt heitä; sillä jo muutamia päiviä oli vallinnut ankara mieltenkuohu kaikkein isänmaallisimmissa piireissä; singottiin vakavia syytöksiä Orleans'in puoluetta ja Brissot'n rikostovereita vastaan, jotka, mikäli kerrottiin, suunnittelivat Pariisin hävittämistä ja tasavaltalaisten joukkomurhaa. Ja Gamelin oli itse vähän aikaa sitten allekirjoittanut kunnallisneuvoston anomuksen, jossa vaadittiin noiden kahdenkymmenenyhden poissulkemista.
Aikoessaan mennä sen kaarikäytävän läpi, joka yhdisti teatterin lähimpänä olevaan taloon, heidän täytyi tunkeutua erään carmagnole-pukuisen kansalaisryhmän läpi, jolle muuan nuori sotilas, kaunis kuin Praksiteleen Eros, pantterinnahkainen kypärä päässään, puhui ylhäältä parvekkeelta. Tämä hurmaava sotilas syytti Kansan ystävää velttoudesta. Hän sanoi:
— Sinä nukut, Marat, ja federalistit takovat kahleita meille!
Tuskin oli Élodie luonut silmänsä sinnepäin, ennenkuin hän nopeasti huudahti:
— Tule pois, Évariste!
Kansanjoukko kauhisti häntä, hän sanoi, ja hän pelkäsi pyörtyvänsä tungoksessa.
He erosivat Place de la Nationilla vannoen toisilleen ikuista rakkautta.
* * * * *
Samana aamuna aikaisin oli kansalainen Brotteaux lahjoittanut Évaristen äidille, kansalainen Gamelinille, komean salvukukon. Olisi ollut hänen puoleltaan varomatonta ilmaista, miten hän oli hankkinut sen: sillä hän oli saanut sen eräältä Hallin rouvalta, jolle hän silloin tällöin toimitti sihteerin virkaa, ja tiedettiin, että Hallin rouvat olivat kuningasmielisiä ja kirjeenvaihdossa emigranttien kanssa. Naiskansalainen Gamelin oli ottanut kukon vastaan sydän täynnä kiitollisuutta. Sellaisia herkkuja ei usein nähty siihen aikaan: elintarpeet olivat kalliita. Kansa pelkäsi nälänhätää; ylimykset, niin sanottiin, toivoivat sitä, ja tavarakeinottelijat tekivät parhaansa, jotta siitä tulisi tosi.
Kansalainen Brotteaux, jota oli pyydetty tulemaan aterialle kello kaksitoista syömään osaansa kukosta, noudattikin tätä kutsua ja onnitteli emäntäänsä siitä suloisesta keittiöntuoksusta, joka tuntui hänen luonaan. Todellakin tuoksui nyt koko maalarin työpaja rasvaiselle lihaliemelle.
— Te olette hyvin kohtelias, vastasi tuo kunnon rouva. — Valmistaakseni vatsaa vastaanottamaan teidän kukkoanne olen keittänyt vihannesliemen vihanneksista, silavasta ja suuresta häränluusta. Ei mikään anna liemelle niin hyvää tuoksua kuin luun ydin.
— Tämä periaate on varsin kiitettävä, kansalainen, vastasi ukko Brotteaux. — Ja teettepä viisaasti, jos myös huomenna, ylihuomenna ja muinakin viikon päivinä panette tuon kallisarvoisen luun pataan, jonka se varmasti on pitävä hyväntuoksuisena. Siten menetteli myös Panzoust'in sibylla; hän valmisti lehtikaaliliemen pienestä kellahtuneesta silavanpalasta ja vanhasta _savorados'_sta. Siksi nimitetään hänen kotipuolessaan, joka myös on minun, mehukasta ja maukasta ydinluuta.
— Eiköhän tuo nainen, josta puhutte, herra, virkkoi naiskansalainen Gamelin, — ollut vähän kitsaanpuoleinen, kun hän niin kauan käytti yhtä ja samaa luuta?
— Hänellä ei ollut liikoja, vastasi Brotteaux. — Hän oli köyhä, vaikka olikin profeetta.
Samassa astui sisään Évariste Gamelin, vielä vallan järkyttyneenä niistä tunnustuksista, joita hän oli kuullut, ja siinä varmassa mielessä, että hän kyllä ottaisi selvän Élodien viettelijästä ja kostaisi hänelle samalla sekä tasavallan että oman rakkautensa puolesta.
Tavanmukaisten kohteliaisuuksien jälkeen jatkoi kansalainen Brotteaux äsken katkennutta puheenlankaa:
— Ne, joiden ammattina on ennustaa tulevaisia, rikastuvat harvoin. Huomataan liian pian heidän puijauksensa. Heidän vilpillisyytensä tekee heidät vihatuiksi. Mutta oikeastaan heitä pitäisi inhota paljon enemmän, jos he toden perään ilmaisisivat meille tulevaisuutemme. Sillä ihmisen elämä olisi sietämätöntä, jos hän tietäisi, mitä hänelle tapahtuu. Hän näkisi aina edessään tulevat onnettomuudet, joista hän kärsisi jo etukäteen, eikä hän voisi nauttia siitä hyvästä, minkä nykyhetki tarjoaa, kun hän tietäisi sen loppuvan. Tietämättömyys on ihmisten onnen välttämätön edellytys ja täytyypä tunnustaa, että heillä useimmiten onkin tämä edellytys erittäin suuressa määrässä. Itsestämme emme tiedä juuri mitään, toisista emme yhtään mitään. Tietämättömyydestä johtuu meidän rauhallisuutemme, valheesta meidän onnemme.
Naiskansalainen Gamelin toi liemen pöydälle, luki Benedicitensä, pyysi poikaansa ja vierastaan istumaan pöytään ja alkoi itse syödä seisoaltaan kieltäytyen ottamasta paikkaa, jonka kansalainen Brotteaux tarjosi hänelle vieressään, sillä hän tiesi, hän sanoi, mitä kohteliaisuus vaati.
VI.
Kello kymmenen aamulla. Ei pienintäkään tuulenhenkäystä. Oli kuumin heinäkuu, mitä miesmuistiin oli nähty. Ahtaalla Rue de Jérusalemilla seisoi satakunta sen piirin kansalaista jonottamassa leipurin oven edessä. Järjestystä valvoi neljä kansalliskaartilaista, jotka kivääri jalalla polttelivat piippuaan.
Kansalliskonventti oli määrännyt rajahinnan: heti olivat ryynit ja jauhot kadonneet. Niinkuin Israelin lasten korvessa oli pariisilaistenkin noustava jo ennen aamunkoittoa, jos he tahtoivat saada jotakin suuhunsa. Kaikki nämä ihmiset, miehet, naiset, lapset, seisoen kylki kyljessä paahtavan taivaan alla, joka hehkui kuin sula lyijy, hautoen katuojien rikkakasoja ja tehden hien ja lian hajun vieläkin tukehduttavammaksi, tuuppivat toisiaan, tekivät toisilleen kysymyksiä ja tarkastelivat toisiaan täynnä kaikkia niitä erilaisia tunteita, mitä ihmisolennot voivat tuntea toisiaan kohtaan, vastenmielisyyttä, inhoa, mielenkiintoa, himoa, välinpitämättömyyttä. Surullinen kokemus oli opettanut, että leipää ei riittänyt kaikille, niinpä viimeksi saapuneet koettivatkin salaa hiipiä jonon etupäähän; ne, jotka menettivät paikkansa, valittivat vääryyttä, suuttuivat ja huusivat turhaan loukatun oikeutensa puolesta. Naiset tuuppivat raivokkaasti olkapäillään ja lanteillaan säilyttääkseen paikkansa tai hankkiakseen itselleen paremman. Kun puristus kävi liian ankaraksi, alettiin huutaa: "Älkää työntäkö!" Ja jokainen puolustautui sillä, että häntä itseään työnnettiin.
Välttääkseen tätä joka päivä uudistuvaa epäjärjestystä olivat piirin valitsemat komissaarit keksineet kiinnittää leipurin oveen köyden, josta jokainen sai pitää kiinni vuoronsa mukaan; mutta liian lähekkäin olevat kädet yhtyivät köydellä ja joutuivat taisteluun keskenään. Joka vain päästi otteensa, ei enää saanut siitä kiinni. Pilantekijät tai tyytymättömät leikkasivat tavan takaa poikki sen, ja niin oli täytynyt luopua köyden käytöstä.
Tässä jonossa oli todella vähällä tukehtua, siinä luuli kuolevansa; siinä laskettiin leikkiä, päästeltiin pilapuheita, singottiin herjauksia ylimyksiä ja liittolaisia vastaan, jotka olivat kaiken pahan alkusyy. Kun joku koira sattui juoksemaan ohi, nimittivät irvihampaat sitä Pittiksi. Tuolla kuului joukosta mehevä korvapuustin läiskäys, jonka jonkun naiskansalaisen käsi oli lennättänyt jonkun hävyttömän poskelle; täällä nuori palvelustyttö naapurinsa tuuppimana, silmät puoliummessa ja suu raollaan huokaili tunteellisesti. Jokaista sanaa, jokaista elettä, jokaista liikettä, jossa vain tuo rakastettava ranskalaisluonne saattoi vainuta jotakin rivon hupailun aihetta, säesti muuan ryhmä nuoria irstailijoita Ça ira-laululla huolimatta erään vanhan jakobiinin vastalauseista, jota syvästi loukkasi se, että tuollaisiin likaisiin rivouksiin sekoitettiin tämä kertosäe, joka tulkitsi tasavaltalaista uskoa tulevaiseen onneen ja oikeuteen.
Ilmoitusten liisteröijä tuli tikapuut kainalossa ja kiinnitti seinälle vastapäätä leipuria erään kommuunin julistuksen, joka koski lihanjakelua. Ohikulkijat pysähtyivät lukemaan tuota vielä liimasta tahmeaa lehtistä. Muuan kaalien kaupustelija, joka kulki ohi kori selässä, pakisi karkealla, sälöisellä äänellään:
— Hyvästi, lihapadat! Nyt saadaan imeä peukaloitamme!
Äkkiä nousi jostakin likaviemäristä niin ruttoinen löyhkä, että monet rupesivat voimaan pahoin; eräs nainen pyörtyi ja jätettiin tajuttomana kansalliskaartilaisille, jotka kantoivat hänet muutaman askelen päässä olevan pumpun alle. Kaikki pitelivät nenäänsä; kuului murinaa, hätääntyneitä ja kauhistuneita huudahduksia. Ihmiset tuumivat, olisiko jokin eläin haudattu sinne tai olisiko kenties joku pahansuopainen pannut sinne kalan tai lähtisikö tuo löyhkä mahdollisesti jostakin ruumiista; se saattoi myös olla jonkun aatelismiehen tai papin raato, joka syyskuun murhien ajoilta oli unohtunut johonkin läheiseen kellariin. — Sinnekö niitä pantiin?
— Niitä heitettiin kaikkialle!
— Se on varmaankin joku Châtelet'n ruumiista. Syyskuun toisena päivänä näin niitä kolmesataa yhdessä kasassa Pont au Changella.
Pariisilaiset pelkäsivät näiden vanhan järjestelmän miesten kostoa, jotka kuolleinakin vielä myrkyttivät heidät.
Évariste Gamelin asettui jonoon: hän oli tahtonut säästää vanhalta äidiltään pitkän seisomisen vaivat. Hänen naapurinsa, kansalainen Brotteaux, oli hänen mukanaan, tyynenä, hymyilevänä, ja Lucretius pisti esiin hänen nuuskanruskean takkinsa aina avoimesta taskusta.
Tuo kunnon ukkeli kehui tätä näkyä erinomaiseksi irvileikiksi, uuden
Téniers'in siveltimen arvoiseksi.
— Nämä lumppuäijät ja nämä mummot, hän sanoi, — ovat paljon hauskempia kuin kreikkalaiset ja roomalaiset, jotka nykyään ovat niin rakkaita maalareillemme. Minä puolestani olen aina pitänyt flaamilaisesta koulusta.
Mutta viisaana ja tahdikkaana hän jätti mainitsematta, että hän oli omistanut kokonaisen gallerian hollantilaisia tauluja, gallerian, jonka kanssa ainoastaan herra de Choiseulin kokoelma kykeni kilpailemaan arvossa ja lukumäärässä.
— Ei ole muuta kaunista kuin antiikki, vastasi maalari, — ja se, mikä kantaa sen hengen leimaa; mutta myönnän kyllä, että Téniers'in, Steenin tai Ostaden karkeat kuvittelut ovat sittenkin arvokkaampia kuin Watteaun, Boucher'n tai Van Loon kiiltokoreus: ihmisyys on niissä rumennettu, mutta ei vedetty lokaan ja häpeään kuten Baudoin ja Fragonard tekevät.
Ilmoituslehtien myyjä meni ohi:
— Vallankumoustribunaalin tiedonanto!… Luettelo kuolemaantuomituista!
— Yksi vallankumousoikeus ei riitä, sanoi Gamelin. — Tarvitaan yksi jokaiseen kaupunkiin… Mitä sanonkaan? Jokaiseen kuntaan, jokaiseen kantoniin. Kaikkien perheenisien, kaikkien kansalaisten täytyy nousta tuomareiksi. Kun kansakuntaa uhkaavat vihollisten tykit ja petturien tikarit, on lempeys samaa kuin isänmaan kavallus. Ettekö huomaa! Lyon, Marseille, Bordeaux kapinoivat, Korsika on noussut, Vendée on tulessa ja liekissä, Mayence ja Valenciennes liittoutuneiden käsissä, petos kukoistaa maalla ja kaupungeissa, itse sotaleirissä, kavallus istuu kartta kädessä sotapäällikköjemme neuvospöydän ääressä!… Siispä pelastakoon giljotiini isänmaan!
— Minulla ei ole mitään oleellista vastaväitettä tehtävänä giljotiinia vastaan, vastasi vanha Brotteaux. —Luonto, tuo ainoa valtias ja opettaja, jonka tunnustan, ei millään tavoin varmista minua siitä, että ihmisen elämä olisi jonkin arvoinen, päinvastoin se kaikella tavoin opettaa, että sillä ei ole mitään arvoa. Elävien olentojen ainoa tarkoitus näyttää olevan joutua toisten samaan kohtaloon tuomittujen olentojen ruoaksi. Murha on luonnonoikeus, siispä on myös kuolemanrangaistus oikeutettu, sikäli kuin sitä ei käytetä siveyden ja oikeuden nimessä, vaan välttämättömyyden pakosta tai jonkin edun vuoksi. Kuitenkin mahtaa minulla olla hyvin turmeltuneet vaistot, koskapa minä inhoan verenvuodatuksen näkemistä, ja tätä heikkoutta minussa ei koko filosofiani ole vielä kyennyt parantamaan.
— Tasavaltalaiset, sanoi Évariste, — ovat inhimillisiä ja tunteellisia. Ainoastaan itsevaltiaat pitävät kuolemanrangaistusta välttämättömänä vallanvälineenä. Kaikkivaltias kansa on sen poistava kerran. Robespierre on jo noussut sitä vastustamaan ja hänen kanssaan kaikki isänmaanystävät; laki, joka määrää sen poistettavaksi, ei koskaan voi tulla liian aikaisin. Mutta sitä ei voida panna käytäntöön, ennenkuin tasavallan viimeinen vihollinen on kaatunut lain miekkaan.
Gamelinin ja Brotteaux'n takana seisoi nyt sankka joukko myöhästyneitä, ja niiden joukossa myös useita korttelin naisia, muun muassa eräs pitkä komea trikotöösi silomyssy päässä, puukengät jalassa, miekka vyöllä, ja eräs soma, vaalea, kiharatukkainen tyttönen, hyvin rypistynyt saali hartioilla, sekä eräs nuori, kalpea ja laiha äiti, joka antoi rintaa raihnaan näköiselle lapselle.
Lapsi, joka ei enää saanut rinnoista irti maitoa, huusi, mutta sen huudot olivat heikkoja ja nyyhkytykset olivat tukehduttaa sen. Se oli todella säälittävän pikkuinen raukka, sen iho oli kelmeänharmaa, silmät tulehtuneet, ja äiti tarkasteli sitä levottoman tuskaisesti.
— Siinäpä on kovin pikkuinen, sanoi Gamelin kääntyen tuon kurjan kapalovauvan puoleen, joka valitti ja vikisi aivan hänen selkänsä takana viimeksi saapuneiden jonottajien tukahduttavassa tungoksessa.
— Hän on puolen vuoden vanha, tuo pikku kulta! Hänen isänsä on armeijassa: hän on ollut Condéssa ajamassa pois itävaltalaisia. Hänen nimensä on Michel Dumonteil ja hän on kangaskauppa-apulainen ammatiltaan. Hän kirjoitutti itsensä armeijaan eräässä teltassa, joka oli pystytetty vastapäätä kaupungintaloa. Ystävä-raukkani tahtoi puolustaa isänmaataan ja nähdä vähän maailmaa… Hän kirjoittaa, että minun pitäisi olla kärsivällinen. Mutta kuinka herran nimessä voin antaa ruokaa Paulille — hänen nimensä on Paul — kun en voi hankkia ruokaa itsellenikään?
— Voi, huudahti tuo kaunis, vaalea tyttö, — täällä saamme vielä jonottaa tunnin ja illalla on sama surkeus sekatavarakaupan edessä. Saa melkein panna henkensä alttiiksi saadakseen kolme munaa ja pienen murenan voita.
— Voita, huokasi naiskansalainen Dumonteil, — sitä en ole nähnyt kolmeen kuukauteen!
Ja kuorossa naiset valittivat elintarpeiden niukkuutta ja kalleutta lingoten kirouksia emigrantteja vastaan ja vaatien giljotiinin alle piirin komissaareja, jotka häpeällisen suosion hinnalla antoivat kananpoikasia ja neljän naulan painoisia leipiä kevytmielisille naisille. Kerrottiin hälyyttäviä uutisia häristä, joita oli upotettu Seineen, viljasäkeistä, joita oli tyhjennetty likaviemäreihin, leivistä, joita oli heitetty makkeihin… Kuningasmieliset, rolandilaiset ja brissotisti-verenimijät koettivat noilla keinoin näännyttää nälkään Pariisin väestöä.
Äkkiä tuo kaunis, vaalea, rypistyneeseen saaliin kääriytynyt tyttö alkoi parkua niinkuin hänellä olisi ollut tuli hameissaan, joita hän kiivaasti pudisteli käännellen taskujaan ja selittäen, että häneltä oli varastettu kukkaro.
Tieto tästä varkaudesta herätti suurta paheksumista tässä pieneläjäjoukossa, joka oli ryöstänyt Saint-Germainin esikaupungin hotellit ja valloittanut Tuileries'n ottamatta mitään mukaansa, näissä käsityöläisissä ja työläisvaimoissa, jotka aivan halusta olisivat polttaneet Versailles'n linnan, mutta jotka olisivat katsoneet itselleen ikihäpeäksi, jos he olisivat varastaneet nuppineulankaan. Nuoret pojanvekkulit uskalsivat heittää jonkin ilkeän letkauksen tuon kauniin tytön onnettomuudesta, mutta yleinen mumina keskeytti heti heidän pilansa. Ehdotettiin jo, että varas olisi hirtettävä lyhtypylvääseen. Myrskyinen ja puolueellinen etsintä alkoi. Pitkä trikotöösi osoitti sormellaan muuatta vanhaa miestä, jota epäilin entiseksi munkiksi, ja sanoi vaikka vannovansa, että juuri tuo "kapusiini" oli tehnyt nuo kepposet. Väkijoukko, joka heti oli varma asiasta, huusi: "Hirteen, hirteen!"
Tuo vanha mies, joka näin yht'äkkiä oli joutunut yleisen kostonhimon esineeksi, seisoi hyvin nöyrässä asennossa kansalainen Brotteaux'n edessä. Totta sanoen muistutti todella koko hänen ulkonäkönsä suuresti entistä munkkia. Hänen piirteensä olivat erittäin kunnianarvoiset, vaikkakin ne nyt vääristyivät levottomuudesta, jonka tuossa mies-parassa herätti väkijoukon uhkaava asenne ja vielä tuore muisto syyskuun päivistä. Pelko, joka kuvastui hänen kasvoillaan, teki hänet vieläkin enemmän epäilyksen alaiseksi rahvaan edessä, joka mielellään uskoo, että ainoastaan rikolliset pelkäävät sen tuomioita, ikäänkuin ei se harkitsematon nopeus, jolla se panee ne täytäntöön, voisi peloittaa kaikkein viattomimpiakin.
Brotteaux'n periaatteisiin kuului olla koskaan vastustamatta yleistä mielipidettä, etenkään silloin, kun se esiintyi typeränä ja julmana, "sillä silloin", hän sanoi, "kansan ääni oli Jumalan ääni". Mutta Brotteaux oli epäjohdonmukainen: hän väitti, että tämä mies, oli hän sitten kapusiini tai ei, ei mitenkään ollut voinut varastaa mitään kyseessä olevalta naiskansalaiselta, koskapa hän ei ollut hetkeäkään ollut hänen lähellään.
Kansanjoukko teki siitä sen johtopäätöksen, että se, joka puolusti varasta, oli hänen rikostoverinsa, ja oltiin sitä mieltä, että oli ryhdyttävä ankariin toimenpiteisiin noiden molempien pahantekijöiden suhteen, ja kun Gamelin meni takuuseen Brotteaux'n puolesta, ehdottivat varovaisimmat joukosta, että hänetkin oli noiden molempien toisten kanssa lähetettävä piirihallitukseen.
Mutta tuo kaunis tyttö huudahti äkkiä iloisesti, että hän olikin löytänyt kukkaronsa. Heti ruvettiin häntä joka taholta sättimään ja solvaamaan ja uhattiin vitsoa hänet julkisesti kuin nunna ikään.
— Herra, sanoi munkki Brotteaux'lle, — minä kiitän teitä siitä, että piditte puoltani. Nimeni on yhdentekevä, mutta tahdon kuitenkin sanoa sen teille: se on Louis de Longuemare. Minä olen tosiaankin munkki, mutta en kapusiini, kuten nämä naiset ovat väittäneet. Kaukana siitä: kuulun barnabiittien munkkikuntaan, joka on lahjoittanut kirkolle joukon opettajia ja pyhimyksiä. Jos tahtoo saada selville sen alkuperän, ei riitä mennä ajassa taaksepäin pyhään Carolus Borromeukseen asti: sen varsinaisena perustajana on pidettävä itse apostoli Paavalia, jonka nimimerkki sillä on vaakunassaan. Minun on täytynyt jättää luostarini, joka on muuttunut Pont-Neuf-piirin kokoushuoneistoksi, ja pukeutua maalliseen vaatetukseen.
— Arvoisa isä, sanoi Brotteaux, tarkastellen herra de Longuemaren pitkää mustaa lievenuttua, — teidän pukunne todistaa riittävästi, että te ette ole kieltänyt säätyänne, sen nähdessään luulisi teitä pikemmin munkkikuntanne uudistajaksi kuin luopioksi. Ja tuossa ankaran yksinkertaisessa puvussa asetatte itsenne tahallisesti alttiiksi jumalattoman rahvaan solvauksille.
— En suinkaan minä sentään voi kulkea sinisessä mekossa niinkuin nuorallatanssija, vastasi munkki.
— Arvoisa isä, mitä sanon takistanne, sen sanon antaakseni tunnustuksen teidän luonteellenne ja varoittaakseni teitä niistä vaaroista, joihin voitte joutua.
— Oi hyvä herra, parempi olisi, jos päinvastoin kehoittaisitte minua pysymään lujana uskossani, sillä olen liiankin taipuvainen pelkäämään vaaraa. Olen riisunut yltäni munkkipukuni, ja se on jo tavallaan eräänlaista uskostaluopumista. Olisin kuitenkin halunnut edelleenkin asua siinä talossa, jossa Jumala armossaan niin monta vuotta on sallinut minun viettää rauhallista ja maailman silmiltä kätkettyä elämää. Hankin luvan jäädä sinne ja sainkin pitää vanhan koppini, jota vastoin muu kirkko muodostettiin jonkinlaiseksi raatihuoneeksi, jota he nimittivät piirihallitukseksi. Minä näin, hyvä herra, niin, minä näin, miten he löivät rikki pyhän totuuden vertauskuvat; minä näin, miten he apostoli Paavalin nimen paikalle asettivat rangaistusvangin lakin. Olinpa välistä mukana piirihallinnon istunnoissakin ja kuulin niissä esitettävän aivan hämmästyttäviä erehdyksiä. Vihdoin kuitenkin jätin tämän häväistyn asuinmajan ja saatuani kansalliskonventilta sadan pistoolin suuruisen eläkkeen muutin asumaan erääseen talliin, josta hevoset oli viety pois sotatarkoituksiin. Siellä minä luen messuja muutamille uskovaisille, jotka tulevat sinne todistamaan Jeesuksen Kristuksen kirkon ikuista pysyväisyyttä.
— Minun nimeni on Brotteaux, jos tahdotte sen tietää, arvoisa isä, sanoi toinen, — ja minä olin muinoin publikaani.
— Pyhä Matteus on opettanut minulle, vastasi isä Longuemare, — että voi odottaa hyvää sanaa publikaanilta.
— Isäni, olette liian kohtelias.
— Kansalainen Brotteaux, sanoi Gamelin, — ettekö ihaile tätä hyvää kansaa, joka isoaa enemmän oikeutta kuin leipää: jokainen täällä oli valmis jättämään paikkansa rangaistakseen varasta. Nämä köyhät miehet ja naiset, jotka saavat alistua niin moniin kieltäymyksiin, ovat ankaran rehellisiä eivätkä voi kärsiä epärehellistä tekoa.
— Täytyypä myöntää, vastasi Brotteaux, — että nämä ihmiset innossaan saada hirttää varkaan olisivat voineet pidellä hyvinkin pahasti tätä kunnon munkkia, hänen puolustajaansa ja hänen puolustajansa puolustajaa. Yksistään jo heidän ahneutensa ja heidän itsekäs rakkautensa omaan omaisuuteensa oli omiaan yllyttämään heitä siihen: varas, joka oli rohjennut iskeä kyntensä yhteen heistä, uhkasi heitä kaikkia; he suojasivat itseään rankaisemalla häntä… Sitä paitsi on hyvin luultavaa, että useimmat näistä käsityöläisistä ja työläisvaimoista ovat rehellisiä ja kunnioittavat toisen omaisuutta. Tuota tuntemustapaa ovat heidän isänsä ja äitinsä heihin lapsuudesta asti istuttaneet antamalla heille kylliksi selkään ja ajamalla heihin hyvettä takapuolen kautta.
Gamelin ei salannut vanhalta Brotteaux'lta, että sellainen puhetapa ei tuntunut hänestä filosofin arvoiselta.
— Hyve, hän sanoi, — on luonnollinen ihmiselle: Jumala on istuttanut sen siemenen kuolevaisten sydämeen.
Brotteaux-vanhus oli jumalankieltäjä, ja tämä ateismi oli hänelle ehtymätön nautinnon lähde.
— Huomaanpa, kansalainen Gamelin, että te, vaikka olettekin vallankumouksellinen maanpäällisissä asioissa, olette vanhoillinen, jopa taantumuksellinenkin, kun on kysymys taivaallisista. Robespierre ja Marat ovat sitä yhtä paljon kuin tekin. Ja minusta on merkillistä, että ranskalaiset, jotka eivät enää siedä mitään kuolevaista kuningasta, kuitenkin itsepäisesti haluavat pitää kuolemattoman kuninkaan, joka on paljon hirmuvaltaisempi ja julmempi. Sillä mitä on Bastilji, niin, yksinpä kidutuskammiokaan helvettiin verraten? Ihmiskunta jäljentää jumalansa tyranniensa mukaan, ja te, jotka hylkäätte alkuperäisen kuvan, säilytätte kuitenkin jäljennöksen!
— Oh, kansalainen, huudahti Gamelin, — ettekö häpeä puhua tuolla tavalla! Ja kuinka voitte sekoittaa tietämättömyyden ja pelon synnyttämiä pimeitä jumaluuksia itse maailmojen Luojaan? Usko hyvään Jumalaan on siveellisyyden kannalta välttämätön. Korkein olento on kaikkien hyveiden alkulähde, eikä voi olla tasavaltalainen, ellei usko Jumalaan. Sen ymmärsi Robespierrekin, joka jakobiinien salista käski viedä pois filosofi Helvetiuksen rintakuvan, sentähden että tämä oli istuttanut ranskalaisiin orjuuden taipumusta opettamalla heille jumalankieltämistä… Toivon joka tapauksessa, kansalainen Brotteaux, että sitten kun tasavalta on säätänyt Järjen palveluksen, te ette kieltäydy tunnustamasta niin viisasta uskontoa.
— Minä rakastan järkeä, mutta minä en kiihkoile sen puolesta, vastasi Brotteaux. — Järki johtaa ja valaisee meitä; mutta sitten kun olette tehneet sen jumalaksenne, se on sokaiseva teidät ja vievä teidät rikoksiin.
Ja seisoen molemmin jaloin katuojassa Brotteaux jatkoi järkeilemistään aivan samoin kuin hän vielä jonkin aika takaperin keskusteli istuen jossakin noista paroni d'Holbachin kuuluista nojatuoleista, jotka, kuten hänellä oli tapana sanoa, muodostivat koko luonnonfilosofian pohjaperustuksen.
— Jean-Jacques Rousseau, hän sanoi, — jolla oli koko lailla kykyä, etenkin musikaalista, oli aika vekkuli väittäessään saaneensa siveysoppinsa luonnolta, kun hän itse asiassa oli saanut sen Calvinilta. Luonto opettaa meitä syömään toisiamme ja on itse meille esikuvana kaikkiin niihin rikoksiin ja paheisiin, jotka yhteiskuntalaitos parantaa tai salaa. Tulee rakastaa hyveellisyyttä; mutta on hyvä tietää, että se yksinkertaisesti vain on eräs keino, jonka ihmiset ovat keksineet voidakseen elää mukavasti yhdessä. Se, mitä me nimitämme moraaliksi, on ainoastaan meidän ja meidän kaltaistemme olentojen epätoivoista hyökkäystä yleistä maailmanjärjestystä vastaan, joka on taistelua, verilöylyä ja vastakkaisten voimien sokeata leikkiä. Se hävittää itse itsensä, ja mitä enemmän minä tuota asiaa ajattelen, sitä enemmän varmistun siitä, että maailma on raivohullu. Jumaluusoppineet ja filosofit, jotka tekevät Jumalasta luonnon alkusyyn ja maailmankaikkeuden rakentajan, antavat hänestä tällä menettelyllä sangen järjettömän ja ilkeän kuvan. He sanovat häntä hyväksi, sentähden että he pelkäävät häntä, mutta heidän täytyy sittenkin tunnustaa, että hän toimii julmasti. He edellyttävät hänen ominaisuudekseen yksinpä ihmisellekin harvinaisen pahanilkisyyden. Ja juuri siten he hankkivat hänelle palvelijoita maan päällä. Sillä meidän kurja sukukuntamme ei koskaan rupeaisi palvelemaan oikeudenmukaisia ja hyväntahtoisia jumalia, joita sen ei tarvitsisi pelätä; eikä se viitsisi osoittaa niille hyvistä töistäkään kiitollisuutta, jonka se tietäisi tarpeettomaksi. Ilman kiirastulta ja helvettiä olisi tuo hyvä jumala jotakuinkin vähäpätöinen herra.
— Hyvä herra, sanoi isä Longuemare, — älkää puhuko mitään luonnosta: te ette tiedä, mitä se on.
— Jumal'avita, sen tiedän minä yhtä hyvin kuin tekin, arvoisa isä!
— Te ette voi sitä tietää, koska teillä ei ole mitään uskontoa ja koska vain uskonto voi opettaa meille, mitä luonto on, missä suhteessa se on hyvä ja kuinka se on turmeltunut. Älkää muuten odottakokaan, että minä vastaisin syytöksiinne: Jumala ei ole suonut minulle sitä hengen voimaa ja puheen hehkua, jota tarvitsisin voidakseni todistaa vääriksi teidän erehdyksenne. Pikemminkin pelkään, että kykenemättömyydelläni vain antaisin teille uutta aihetta pilkkaan ja paatumukseen, ja vaikka tunnenkin palavaa halua palvella teitä, en varomattomalla ihmisrakkaudellani voittaisi muuta kuin…
Hänen puheensa keskeytti moniääninen huuto, joka tullen jonon etupäästä ilmoitti koko nälkäisten joukolle, että leipomo avasi ovensa. Alettiin edetä, mutta kovin hitaasti. Muuan kansalliskaartilainen päästi viran puolesta ostajat sisään yhden kerrallaan. Paitsi leipuria, hänen vaimoaan ja apulaispoikaansa oli leivänmyynnissä vielä mukana kaksi siviilipukuista komissaaria, jotka kolmivärinen nauha vasemmassa käsivarressaan ottivat selvän siitä, että ostaja todella kuului tähän piiriin, sekä valvoivat sitä, ettei hänelle annettu enempää kuin mitä hänelle suhteellisesti kuului niiden suiden mukaan, joita hänellä oli elätettävänä.
Kansalainen Brotteaux piti nautinnon etsimistä elämän ainoana päämääränä: hän oli varma siitä, etteivät järki ja aistit, nuo jumalien puutteessa ainoat tuomarit, voineet keksiä mitään sen parempaa. Koska siis tämän viisaan miehen mielestä maalarin mielipiteet olivat vähän liian kiihkeitä ja munkin taaskin liian yksinkertaisia ollakseen erityisen huvittavia, veti hän, sovelluttaakseen vallitsevissa olosuhteissa menettelynsä oppinsa mukaiseksi, nuuskanruskean takkinsa ammottavasta taskusta esiin rakkaan Lucretiuksensa, joka elämän joka kohdassa aina tuotti hänelle mitä vilpittömintä nautintoa ja hupia. Tuo punainen safiaaninidos oli käytännössä kulunut ja kansalainen Brotteaux oli varovaisuuden vuoksi raaputtanut kannesta pois vaakunansa, kolme kultasaarta, jotka hänen isänsä, vuokraaja, oli ostanut sievoisella käteisellä rahasummalla. Hän avasi kirjasta sen paikan, missä runoilijafilosofi, joka tahtoo parantaa ihmiset rakkauden turhasta levottomuudesta, yllättää erään naisen palvelijattariensa sylistä tilassa, joka oli omiaan loukkaamaan kaikkia rakastavan miehen vaistoja. Kansalainen Brotteaux luki nuo säkeet kuitenkaan voimatta samalla olla heittämättä katseitaan soman tyttönaapurinsa kullanhohtavaan niskaan ja nauttien hengittämättä tuon pienen risa-Liisan kostean hipiän tuoksua. Runoilija Lucretiuksella oli vain yksi viisaus: hänen oppilaallaan Brotteaux'lla oli useampia.
Hän luki ja eteni jonossa kaksi askelta neljännestunnissa. Hänen korvansa, jota latinalaisen runottaren vakavat ja runsaat soinnut iloittivat, oli kerrassaan kuuro kaikelle sille, mitä eukot hänen ympärillään hälisivät leivän, sokerin, kahvin, kynttiläin ja saippuan kallistumisesta. Täten hän säilytti sielunrauhansa saapuen vihdoin hartaana ja vakavana leipomon ovelle. Hänen takanaan seisoi Évariste Gamelin ja saattoi hänen päänsä yli nähdä oven rautaristikon päältä loistelevan kullatun lyhteen.
Hänkin astui nyt vuorostaan myymälään: korit ja hyllyt olivat tyhjiä; leipuri ojensi hänelle viimeisen leivän, joka vielä oli jäljellä ja joka ei painanut kahta naulaa. Évariste maksoi, ja rauta-aita suljettiin heti hänen kintereillään, ettei raivostunut rahvas pääsisi väkisin hyökkäämään leipomoon. Turha pelko: nämä ihmisparat, jotka olivat saaneet oppia kuuliaisuutta sekä entisiltä sortajiltaan että uusilta vapauttajiltaan, lähtivät hiljaa pois painunein päin ja laahustavin askelin.
Kun Gamelin tuli kadun kulmaan, hän näki naiskansalainen Dumonteilin istuvan eräillä portailla kapalovauva sylissään. Hän istui kuin kivettyneenä, värittömänä, kuivin, ilmeettömin silmin. Lapsi imi ahnaasti hänen sormeaan. Gamelin seisoi hetkisen hänen edessään, ujona, epävarmana. Nainen ei näyttänyt näkevän häntä.
Gamelin sammalsi muutamia sanoja, veti sitten taskustaan veitsen, luisella varrella varustetun linkkuveitsen, leikkasi leipänsä kahtia ja laski toisen puoliskon tuon nuoren äidin syliin, joka loi häneen hämmästyneen katseen: mutta Gamelin oli jo samassa kääntynyt nurkan taa.
Kun Évariste tuli kotiin, istui hänen äitinsä ikkunan ääressä ja parsi sukkia. Hän pani iloisesti jäljelläolevan leivän äitinsä käteen.
— Suo minulle anteeksi, äiti-kulta: olin niin väsynyt pitkäaikaisesta seisomisesta ja odottamisesta helteessä, että kotimatkalla vähitellen murentelin suuhuni puolet meidän leipäannoksestamme. Siitä on tuskin enää edes sinun osaasi jäljellä.
Ja hän oli pudistelevinaan murusia takistaan.
VII.
Ikivanhaa sananpartta käyttäen oli kansalainen leskirouva Gamelin sanonut: "Me syömme niin paljon kastanjoita, että pian muutumme itsekin samanlaisiksi." Tuona päivänä, heinäkuun kolmantenatoista, hän ja hänen poikansa olivat päivällisekseen syöneet kastanjalientä. Juuri kun he lopettelivat tätä karua ateriaa, aukaisi muuan hieno nainen oven ja täytti äkkiä koko ateljeen loistollaan ja hyvillä tuoksuillaan. Évariste tunsi hänet kansalainen Rochemaureksi. Luullen hänen erehtyneen ovessa ja etsivän kansalainen Brotteaux'ta, entistä ystäväänsä, hän oli jo vähällä lähteä ohjaamaan häntä "entisen" vinttikomeroon tai huutaa Brotteaux'ta alas säästääkseen tuolta hienolta naiselta vaivan kömpiä ylös myllyntikapuita pitkin; mutta ilmeni kuitenkin heti, että hänellä olikin asiaa Évariste Gamelinille, sillä hän sanoi olevansa erittäin iloinen tavatessaan hänet ja saadessaan olla hänen nöyrin palvelijansa.
He eivät olleet aivan outoja toisilleen. He olivat nähneet toisensa usean kerran Davidin ateljeessa, piirin kokouksissa, jakobiinien klubissa Vénuan ravintolassa: naiskansalainen Rochemaure oli kiinnittänyt Gameliniin huomiota hänen kauneutensa, nuoruutensa ja mielenkiintoisen ulkomuotonsa vuoksi.
Naiskansalainen Rochemauren hattu oli yltä päältä nauhoitettu kuin sorea ruokopilli, ja sitä koristavat töyhdöt vetivät vertoja itse juhlapukuisen lähettilään päähineelle. Peruukin, ihomaalin, kauneustäplien ja myskivoiteiden keinotekoisen kuoren allakin oli hänen hipiänsä vielä säilynyt raikkaana: nämä kirpeät, muodin vaatimat tehostukset ilmaisivat vain sitä elämän kiihkoa ja kuumetta, joka poltti ihmisiä näinä hirmun päivinä, epävarman huomisen kynnyksellä. Hänen leveäkäänteinen ja pitkäliepeinen liivinsä, jossa välkkyi valtavat teräsnapit, oli verenpunainen, ja hän vaikutti samalla kertaa niin ylhäiseltä ja vallankumoukselliselta, että oli vaikea päättää, kantoiko hän uhrien vai pyövelin värejä. Hänen mukanaan oli nuori rakuunasotilas.
Pitkä helmiäissauva kädessään hän kulki ympäri ateljeeta korkeana, kauniina, rehevänä, paisuvin povin, ja lähentäen tavan takaa kultalornettinsa harmaitten silmiensä eteen hän tarkasteli maalarin töitä, hymyillen, intoillen, antaen taiteilijan kauneuden tulistaa itsensä ihailuun ja imarrellen saadakseen itse imarteluja.
— Mitä tuo kuvaa, kysyi naiskansalainen, — tuo suurenmoinen ja liikuttava maalaus, tuo lempeä ja kaunis nainen nuoren sairaan vierellä?
Gamelin vastasi, että sen piti esittää Orestesta, jota hänen sisarensa Elektra vaalii, ja että jos hän olisi voinut suorittaa sen loppuun, olisi siitä kenties tullut hänen vähiten huono teoksensa.
— Aihe, hän jatkoi, — on otettu Euripideen Oresteesta. Olin lukenut tuosta murhenäytelmästä vanhan käännöksen mukaan erään kohtauksen, joka kerrassaan ihastutti minut, sen, missä nuori Elektra tukee veljeään tuskan vuoteella, pyyhkii vaahtoa hänen suupielistään, hivelee syrjään silmille valahtaneita hiuksia ja pyytää tätä rakastettua veljeä kuuntelemaan, mitä hänellä on sanottavana, sill'aikaa kun Raivottaret vaikenevat… Lukiessani tämän käännöksen useampaan kertaan alkoi minusta tuntua kuin olisivat nuo kreikkalaiset hahmot uineet jonkinlaisessa usvassa, niin etten voinut niitä oikein erottaa. Kuvittelin mielessäni alkutekstiä paljon voimakkaammaksi ja täyssointuisemmaksi. Tunsin vastustamatonta halua saada siitä oikean käsityksen ja sentähden menin professori Gailin luo, joka siihen aikaan luennoi kreikkaa Collège de Francessa, (tämä tapahtui vuonna 91) ja pyysin häntä selittämään minulle tuon kohtauksen sana sanalta. Hän tulkitsikin sen minulle pyyntöni mukaisesti ja minä sain silloin huomata, että nuo muinaisajan ihmiset ovat paljon yksinkertaisempia ja tuttavallisempia kuin mitä yleensä kuvitellaan. Niinpä sanoo Elektra Oresteelle: "Rakastettu veljeni, miten olen iloinen, että olet nukkunut! Tahdotko, että autan sinut istumaan?" Ja Orestes vastaa: "Niin, auta minua, ota minut hoivaasi ja pyyhi pois suuni ja silmäini ympärille kertynyt vaahto ja lima. Paina rintasi vasten rintaani ja siirrä pois kasvoiltani sikkaraiset hiukseni, sillä ne pimittävät katseeni…" Tämän nuoren ja raikkaan runouden ja näiden voimakkaiden ja naiivien ilmaisumuotojen lumoissa luonnehdin tuon taulun, jonka näette edessänne, kansalainen.
Maalari, joka tavallisesti puhui omista töistään niin kainosti ja arkatunteisesti, ei tahtonut ollenkaan lopettaa päästessään puhumaan tästä. Rohkaistuneena siitä pienestä hyväksymisen nyökkäyksestä, jonka kansalainen Rochemaure antoi hänelle lornettinsa takaa, hän jatkoi:
— Hennequin on mestarillisesti kuvannut Oresteen raivoa. Mutta Orestes liikuttaa meitä vielä enemmän murheessaan kuin raivossaan. Ajatelkaamme hänen kohtaloaan! Pojan rakkaudesta, kuuliaisuudesta pyhiä käskyjä kohtaan teki hän tuon rikoksen, josta jumalat vielä voivat hänet vapauttaa, mutta jota ihmiset eivät milloinkaan anna anteeksi. Kostaakseen loukatun oikeuden hän kielsi luonnon, teki itsensä epäinhimilliseksi, repi sydämen rinnastaan. Ja hän on ylpeä vielä tuon kauhistavan ja hyveellisen tihutyönsäkin taakan alla… Sitä juuri olen tahtonut tuoda esille tuossa veljen ja sisaren yhteisryhmässä.
Hän astui maalauksen eteen ja katseli sitä hyvillään.
— Muutamat kohdat, sanoi hän, — ovat jo melkein valmiit, esimerkiksi Oresteen pää ja käsivarsi.
— Se on vallan ihastuttava… Ja Orestes on teidän näköisenne, kansalainen Gamelin.
— Todellako? virkahti maalari vakavan hymyn valahtaessa hänen kasvoilleen.
Naiskansalainen Rochemaure istuutui tuolille, jonka Gamelin tarjosi hänelle. Nuori rakuuna jäi seisomaan hänen viereensä käsi tuolin selkämyksellä. Tästä asennosta jo saattoi nähdä, että vallankumous oli tapahtunut, sillä l'ancien régimen aikana ei mies koskaan olisi missään seurassa edes sormellaan koskettanut kenenkään naisen istuinta, sillä hänet oli tällöin kasvatettu kohteliaisuuden pakkovöihin, usein sangen ankariinkin, ja hän oli muutenkin sitä mieltä, että seuraelämässä noudatettu pidättyväisyys oli omiaan antamaan aivan erikoisen arvon salaiselle antautumiselle ja että voidakseen jättää kunnioituksen oli sitä ensin osoitettava.
Louise Masché de Rochemaure, kuninkaallisen hovijahtimestarin tytär, erään procureurin leski ja kahdenkymmenen vuoden aikana rahamies Brotteaux des Ilettes'in uskollinen ystävätär, oli myös kääntänyt kelkkansa uusien periaatteittensa mukaan. Heinäkuussa 1790 oli hänet nähty kuokka kädessä Mars-kentällä. Hänen luontaisesti selväpiirteinen taipumuksensa vallassaolijain puoleen oli johtanut hänet helposti feuillantista girondistiksi ja vuoripuoluelaiseksi, jota vastoin jonkinlainen sovittelemisen henki, liittoutumisen kiihko ja juonittelemisen halu vieläkin kiinnitti hänet ylimyksiin ja vastavallankumouksellisiin. Hän oli muuten henkilö, joka nähtiin kaikkialla: konserteissa, teattereissa, muotiravintoloissa, pelisaleissa ja salongeissa, sanomalehtien toimistoissa, komiteojen kokouksissa. Vallankumous toi hänen elämäänsä uutuutta, huvituksia, hymyilyjä, iloja, liikeasioita, hedelmällisiä aloitteita. Ja vaikka hän täten herkeämättä punoi poliittisia juonia ja vehkeili lemmenasioissa, soitti harppua, maalaili maisemia, lauloi romansseja, tanssi kreikkalaisia tansseja, antoi illallisia, otti vastaan kauniita naisia, sellaisia kuin kreivitär Beaufort ja näyttelijätär Descoings, pelasi yöt läpeensä trenteet-un- ja bridgepelejä ja antoi rulettipallojen kieriä, niin oli hänellä vielä aikaa harjoittaa hyväntekeväisyyttä ystäviään kohtaan. Ollen utelias, toimelias, riidanhaluinen ja rivo, suuri miestuntija, mutta vieras kansanjoukkojen sielulle ymmärtäen yhtä vähän niitä mielipiteitä, joita hän kannatti, kuin niitä, joita hänen tuli vastustaa, käsittämättä hiventäkään kaikesta siitä, mitä par'aikaa Ranskassa tapahtui, hän oli yritteliäs ja erittäin rohkea, oikea uskalikko, sentähden että hän ei tuntenut vaaraa ja etenkin sentähden, että hänellä oli niin rajaton luottamus omaan viehätysvoimaansa.
Hänen seurassaan oleva sotilas oli parhaassa nuoruuden kukoistuksessaan. Hänen keruubinpäätään varjosti tulipunaisella tupsulla koristettu, pantterinnahalla päällystetty vaskikypärä, josta valui hänen olalleen pitkä ja hirvittävä leijonanharja. Hänen punaiset liivinsä olivat lyhyet ja kaihtoivat kauniisti lantioita, jotta eivät peittäisi niiden siroa kaarta. Vyöllään oli hänellä valtava, välkähtelevällä kotkannokkakahvalla varustettu miekka. Vaaleansiniset, läpälliset polvihousut soljuivat ihomyötäisesti hänen soreita jalkalihaksiaan pitkin ja tummemman siniset korkoneulomukset kirjailivat runsaita korukuvioita hänen reiteensä. Hän oli aivan kuin tanssija, jonka joku Davidin puhdastyylinen oppilas oli pukenut esiintymään sotaisassa ja keikarimaisessa osassa, Akilles Skyroksessa- tai Aleksanterin häät- kuvaelmaa varten.
Gamelin muisteli hämärästi nähneensä hänet jossakin ennen. Ja aivan oikein, tämä olikin sama sotilas, jonka hän pari viikkoa sitten oli nähnyt pitämässä puhetta kansalle Kansallisteatterin parvekkeelta.
Naiskansalainen Rochemaure esitteli hänet:
— Kansalainen Henry, vallankumousvaliokunnan jäsen Ihmisoikeuksien piiristä.
Naiskansalainen Rochemaure riiputti nuorukaista aina hameissaan rakkaudenkuvastimena ja elävänä todistuskappaleena kansallisesta mielenlaadustaan.
Onniteltuaan Gameliniä tämän suurista lahjoista naiskansalainen kysyi sitten, suostuisiko maalari mahdollisesti piirustamaan ilmoituskilven eräälle muotimyyjättärelle, joka erikoisesti oli hänen suosiossaan. Hänen tulisi tietysti valita jokin sopiva aihe; nainen, joka koettelee koruliinaa kuvastimen edessä, esimerkiksi, tai nuori työläistyttö, joka kantaa hatturasiaa käsivarrellaan.
Tämänlaatuisen pikkutyön suorittajiksi oli hänelle suositeltu Fragonard'in poikaa, nuorta Ducis'ta sekä myös muuatta Prudhommea, mutta hän kääntyi sittenkin mieluummin kansalainen Évariste Gamelinin puoleen. Kuitenkaan ei tästä asiasta tullut sen selvempää, ja saattoi huomata, että hän oli tuonut esiin tämän tilauksen vain päästäkseen puheisiin. Itse asiassa hän olikin tullut aivan toisesta syystä. Hän pyysi kansalainen Gameliniltä pientä ystävyyden palvelusta: tietäen, että Gamelin tunsi kansalainen Marat'n, pyysi hän, että tämä esittäisi hänet Kansan ystävälle, jonka kanssa hän halusi keskustella.
Gamelin vastasi olevansa aivan liian mitätön henkilö esittämään häntä Marat'lle ja että hän sitäpaitsi ei tarvinnut mitään välittäjää siinä asiassa, sillä Marat, vaikkakin hänellä oli äärettömästi työtä, ei ollut niin vaikeasti tavattavissa kuin yleensä luultiin.
Ja Gamelin lisäsi:
— Hän ottaa teidät vastaan, kansalainen, jos olette onneton, sillä hänen suuri sydämensä tekee hänet vastaanottavaiseksi ja myötätuntoiseksi kaikille vastoinkäymisille ja kärsimyksille. Hän ottaa teidät vastaan, jos teillä on jokin valtion parasta tarkoittava tiedonanto omallatunnollanne, sillä hän on pyhittänyt elämänsä petturien paljastamiseen.
Naiskansalainen Rochemaure vastasi, että hän olisi erittäin onnellinen saadessaan Marat'ssa tervehtiä kuuluisaa kansalaista, joka oli tehnyt isänmaalle suuria palveluksia ja joka kykeni sille tekemään vieläkin suurempia, minkä vuoksi hän juuri toivoi voivansa saattaa tämän lainsäätäjän eräiden oikeamielisten henkilöiden, eräiden onnen suosimien ihmisystäväin yhteyteen, joilla oli tilaisuus hankkia hänelle uusia keinoja hänen hehkuvan ihmisyysrakkautensa toteuttamiseksi.
— On hyvin toivottavaa, lisäsi hän, — että saadaan rikkaatkin uhraamaan yhteisen hyvän alttarilla.
Totta olikin, että naiskansalainen oli luvannut pankkiiri
Morhardtille toimittaa hänet yhteisille päivällisille Marat'n kanssa.
Morhardt, sveitsiläinen niinkuin Kansan ystäväkin, oli solminut liiton useiden konventin edustajien, kuten Julien de Toulousen, Delaunay d'Angers'n ja entisen kapusiinimunkin Chabot'n kanssa keinotellakseen Itä-Intian kauppayhtiön osakkeilla. Peli oli sangen yksinkertainen: koetettiin levittämällä epäedullisia huhuja saada näiden osakkeiden arvo laskemaan 650 livreen, ostaa niitä mahdollisimman paljon sillä hinnalla ja sitten nostaa jälleen niiden arvo 4 000:een tai 5 000:een livreen rauhoittavilla tiedonannoilla. Mutta Chabot'n, Julienin ja Delaunayn puuha oli jo paljastettu. Lacroix'ta, Fabre d'Églantinia ja yksinpä Dantoniakin epäiltiin. Pörssikeinottelujen välittäjä, parooni de Batz, etsi paraillaan itselleen uusia rikostovereita konventista ja oli ehdottanut Morhardtille, että tämä pyrkisi Marat'n tuttavuuteen.