Jumaluskon alkuperä

JUMALAUSKON ALKUPERÄ

Kirj.

UNO HOLMBERG [UNO HARVA]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.

SISÄLLYS:

Alkusana.
Väkiusko.
Ihmisen sielu.
Eläinkunta.
Kasvikunta.
Eloton luonto.
Ihmiskäden valmistamat esineet.
Tilojen ja toimintojen haltiat.

ALKUSANA.

Tri Erkki Kailan Otavan kustannuksella viime vuonna ilmestynyt teos "Yleisen uskonnonhistorian pääpiirteet" tutustuttaa suomalaista lukijaa uskonnon eri muotoihin. Senvuoksi en ole tässä esityksessäni pitänyt tarpeellisena lähemmin selostaa kaikkia uskonnonhistoriallisia peruskäsitteitä, vaan on tarkoitukseni ollut lyhyesti esittää ainoastaan niitä uskonnollisia käsityksiä, joista kuvastuu eri jumalien ja haltioiden alkuperä. Näiden kehitystä silmällä pitäessä on usein yhdentekevää, minkä heimon tai rodun uskomuksista poimii asiaa valaisevat esimerkit. Kuten lukija huomaa, en tässä suhteessa useimpien uskonnontutkijain tavalla ole syrjäyttänyt suomensukua. En ole tahtonut tarpeettomasti "mennä virran yli vettä noutamaan" ja samalla toivon teokseni täten voivan enemmän kiinnittää suomalaisen lukijan mieltä.

Sääksmäellä, Saarniemessä heinäk. 24 p:nä 1916.

Tekijä.

VÄKIUSKO.

Jumalauskon uskonnonhistoriallinen alkuperä kätkeytyy alkukantaiseen sielu-uskoon, jota edustaa kaksi eri muotoa: usko sielullisiin voimiin ja sieluihin. Onko edellinen varhempi, jälkimäinen myöhempi aste, kuten jotkut uskonnontutkijat ovat olettaneet, emme enää voi varmasti päättää, sillä yksinomaan edellistä edustavaa luonnonkansaa ei nykyään ole olemassa. Jälkimäinen ei myöskään ole voinut edellistä syrjäyttää, kehittyneimmilläkin kansoilla elää näet tuo aikaisemmaksi oletettu uskonnonmuoto yhä edelleen henkisemmän sielu-uskon rinnalla.

Edellistä sielu-uskoa nimitämme väkiuskoksi, syystä että suomalainen taikuri sanoo kaikkialla luonnossa piilevää sielullista voimaa väeksi (= voima). [Muutamat tutkijat kuten jo M.A. Castrén (Nordische Reisen, III, 77) ovat mainitulla "väellä" ymmärtäneet kansaa, esim. "veden väellä" veden kansaa. Itse taikurien kielessä on tällä sanalla kuitenkin ilmeisesti ollut sen vanhempi, voiman merkitys. Väen toisintosanana esiintyykin "voima", esim. vedenväen asemesta puhutaan veden voimasta (ks. Suom. Kirj. Seuran arkist.: Krohn 11623, 13488; Meriläinen II, 1503).] Kuolleen jäännöksissä, luissa ja ruumiinmullassa, piilee kalmanväki, maassa maanväki, metsässä ja metsäeläimissä metsänväki, vedessä ja sen asujamissa vedenväki, tulessa tulenväki, rauta-aseessa raudanväki. Lisäksi puhutaan auringon, ukkosen, tuulen, pakkasen, vuoren, kallion, hetteen, tervahaudan, pajan, lastukon, katajan y.m., vieläpä pesinpytynkin väestä. Eri ilmiöihin ja esineisiin liittyvät väet ovat erilaisia ja erivoimaisia. Ne vaikuttavat mekaanisesti kuin luonnonvoimat. Niitä "nostetaan", "otetaan" ja "asetetaan". Yhtä mekaanisesti ne "kohoavat", "kohtaavat" ja "tarttuvat". Ne ovat varsin arkaluontoisia. Toinen väki voi helposti tehdä toisen tehottomaksi. Tulenväellä taikuri karkoittaa kalmanväen, vuorenväellä maanväen. Muita voimakkaampi on suomalaisten käsityksen mukaan veden-, varsinkin koskenväki. Jottei toinen väki voisi toista "pilata", noudatetaan monenlaisia varokeinoja. Metsämiehen tulee kotoa lähtiessään "puhdistautua" peseytymällä, pujottautumalla renkaan läpi, savustamalla itseään, tulen yli hyppimällä tai muulla tavalla. Usein hän sitäpaitsi vielä lakaisee jälkensä. Samoin on kalamiehen puhdistauduttava. Lappalaiset käyttivät metsästämään ja kalastamaan lähtiessään erikoista kodan perällä olevaa salaovea, jota tavallisissa oloissa kartettiin. Muistomerkkinä siitä on suomalaisilla säilynyt tapa irroittaa ovi alasaranasta ja siten saranain puolelle syntyneestä raosta hiipiä metsään. Samoin on erä- ja kalaretkiltä palattaessa "puhdistauduttava", jottei metsän- tai vedennenä tarttuisi kotiväkeen. Myös saalis ja pyyntiaseet vapautettiin taioilla metsän- ja vedenväen tartunnasta. "Ettei metsännenä puuttuisi, ei tohdittu ottaa jänistä langasta, ennenkuin oli lepänvarvuilla, eikä lintua rihmasesta, ennenkuin oli kuusenhavuilla pyyhitty." Sekä metsänriista että kalat tuotiin lappalaiskotaan mainitun salaoven kautta, ostjakit vievät karhuntaljan peräikkunan kautta tupaan ja sieltä samaa tietä aittaan.

Omituinen tapa estää metsän- tai vedennenän tarttumista on se, että luonnonihminen jo edeltäpäin ikäänkuin "rokottaa" itsensä, s.o. itse tartuttaa itseensä metsän- tai vedenväkeä. Mennessään metsään suomalainen erämies sivelee ruumistaan ja vaatteitaan kuusenhavulla. Jottei veden "vihat" tarttuisi, pesee syrjäni vieraaseen seutuun muutettuaan kasvonsa ja kätensä uuden asuinpaikan joessa. Samoin peseytyvät samojedit ja syrjänit joka kerta kun he venematkoillaan saapuvat uudelle joelle. Arvattavasti sama aate ilmenee viljanleikkaajien tavassa asettaa heti työhön ryhtyessään muutamia viljankorsia vyöhönsä, "jottei selkä tulisi kipeäksi".

Aivan erikoinen on naisen suhde metsästykseen, kalastukseen ja sotaan. Pyyntiaikoina ei mies saa lähestyä vaimoaan, jos toivoo menestystä yrityksilleen. Vielä nykyään pidetään Suomen saloilla pahana enteenä, jos nainen sattuu tulemaan vastaan erä- tai kalaretkille mentäessä. Pyydysaseen nainen voi tehdä tehottomaksi vain koskettamalla sitä, sen yli astumalla tai ympäri kulkemalla. Lappalaiset säilyttivät aseitaan kodan pyhässä peräosassa, jonne naiset eivät saaneet mennä. Muutkin miesten työaseet voi nainen saastuttaa. Virolaisten sanotaan varoneen, etteivät naiset joutuneet astumaan kirveen yli, sillä he uskoivat, että kirvestä käyttävän henkilön kädet tällöin rohtuisivat haavoille. Suomalaiset sanovat naisesta rienan tarttuvan. Jotta rienan pilaamaa asetta vielä voitaisiin käyttää, on se taioilla puhdistettava. Yhtä helposti kuin riena tarttuu naisesta metsä- ja kalamieheen, tarttuu näistä ja näiden pyydyksistä metsän- ja vedennenä naiseen. Kun karhunnahka tuodaan kylään, menevät ostjakkivaimot kujalle vastaan vesiastioin ja savustuskauhoin. Karhunnahka savustetaan ja sen päälle pirskotetaan kolmesti vettä. Samoin heitetään vettä metsämiesten päälle. Tässä tulen- ja vedenväki karkoittavat siis metsänväen. Syödessään peuran- tai karhunlihaa pitivät lappalaisnaiset vaskirengasta suunsa edessä tai pujottivat lihapalat vaskirenkaan läpi. He uskoivat näet vaskenväen suojelevan itseään. Naisen suhde sotaan ilmenee syrjäniläisestä tarinasta, jossa kerrotaan, miten muuan syrjänisankari menetti rakastettuaan syleillessään väkensä, niin ettei hän voinut kukistaa novgorodilaisia vihollisiaan. Siitä, ettei nainen maagillisista syistä saata ottaa osaa verenvuodatuksiin, teurastuksiin, lihan keittämiseen, kalojen perkaamiseen y.m. sotaa, metsästystä tai kalastusta koskeviin toimiin, johtuu luonnonkansojen omituinen työnjako. Vaikka veden noutaminen, hedelmien, marjojen ja sienien poimiminen sekä yleensä maanviljelys on naiselle sallittu, ei hänen kaikkina aikoina sovi näitäkään töitä toimitella. Kylvön, heinänleikkuun ja viljankorjuun edellä tulee hänenkin "puhdistautua".

Paitsi naisesta, hänen vaatteistaan ja työkaluistaan saattaa "riena" tarttua muustakin, kuten kuolleesta. Samojedien käsityksen mukaan ei sinä aikana, kun kuollut on kylässä, sovi mitenkään mennä metsästämään tai kalastamaan, ei edes kulkea virran yli. Suomalaisetkin ovat uskoneet, että kalaveden voi pilata heittämällä siihen ruumiinluun. Myös sairaalloiset tilat, sukupuolitaudit, synnytys y.m. tartuttavat rienaa. Synnytyksen jälkeen tulee sekä vaimojen että kotieläinten tavalla tai toisella "puhdistua". "Puhtaisiin" toimiin ryhdyttäessä on kaikenlaista likaisuutta tyystin kartettava. Ostjakeilla on sääntönä, että "kotiinjäävien on varottava ryhtymästä likaisiin askareihin, varsinkin lattian lakaisuun ja vaatteiden pesuun, sinä päivänä, jona pyytäjien tiedetään olevan karhun pesällä". Vielä voi riena tarttua eräänlaisista eläimistä, kuten hiiristä, matelijoista, kissoista y.m. sekä seisovasta vedestä. Jotkut vuodenajatkin saattavat tässä suhteessa olla vaarallisia. Keskikesän kuuminta aikaa votjakit nimittävät "vihaiseksi ajaksi". Suojellakseen itseään ja karjaansa sen tuottamalta tuholta Volgan kansat sytyttävät kitkatulella suuria olkikokkoja, joiden yli ihmiset hyppivät, vieläpä ajavat karjansakin tulen yli. Inkerissä juhannuskokko "tarkoitetaan aina polttaa laitumen ääressä, missä lehmät käy". Epäilemättä oli siis kokkotulella täälläkin puhdistava merkitys. Sama alkuperä on ilmeisesti suomalaistenkin helka- ja juhannustulilla. Tällaisia puhdistustulia sytytetään myös tarttuvien tautien raivotessa.

Suomalaisten "riena" käsitteessä piilee seremoniallisen epäpyhyyden alku. Vastakohtana tälle on "terve" ja "puhdas" luonto. Kumpikin "tarttuu" yhtä mekaanisesti, ja omituista on, että puhdistuskeinot ovat samat, jos tahdotaan vapautua naisen, kalman y.m. tuottamasta rienasta tahi metsän- ja vedennenästä. Mutta vielä omituisempaa on, että toinen "puhdas" voi toisen erilaatuisen "puhtaan" saastuttaa. Niin esim. vaikka metsä ja vesi ovat "puhtaat", saattaa kalamiehestä tarttua riena metsämieheen ja päinvastoin. Tämä maagillinen "puhtaus" on pyhyyden alku. Pyhyydenkäsite kätkee siis juurensa uskonnon pohjakerroksiin.

Mainitut väet, niiden suhde toisiinsa sekä ihmisiin, rajoittavat suuresti luonnonihmisen toimintavapautta. Villeistä villeimmällekään ei ole kaikki sallittua. Hänkin on monenlaisten sääntöjen ja määräysten vanki. Uskontotieteessä nimitetään tätä vapauden rajoitusta polynesialaisella sanalla tabu.

Eri "väkiä" voi taikuri käyttää joko hyvään tai pahaan. Vedenväellä hän sammuttaa metsänpalon, mutta sillä hän voi pilata myös lintumetsän. Tulenväellä hän voi karkoittaa monenlaista rienaa, mutta sillä hän voi myös kiihdyttää tulipaloa, pilata hevoset hurjiksi tai saattaa ihmiset kitumaan. Tuulenväellä hän voi hävittää pelloilta viljaa sekä särkeä rakennusten katot, auringonväellä hän voi surkastuttaa kasvillisuuden y.m. Luonnonväkeä saa taikuri valtaansa jonkin esineen mukana, joka on suhteessa määrättyyn väkeen. Vedenväki esim. seuraa vedestä otetun kalan, kiven, mudan y.m. mukana. Tulenväki kulkee tuhan tai tulusten kera. Ukkosenväki kätkeytyy ukonvaajaan tai ukkosen iskemään puuhun. Tuulenväen edustajia ovat tuulispään aikana ilmassa pyörivät rikat. Raudanväki "nousee" m.m. alasimesta. Esinettä, jossa piilee voimakasta, suojelevaa väkeä ja jota senvuoksi kannetaan suojakeinona, kuten vaskenpalaa, tulirautaa, ukonvaajaa, auringonrengasta, pyhimyksenluuta, karhunhammasta tai muuta, nimitetään uskontotieteessä amuletiksi.

Luonnon väkeä voi ihminen kehittää ja käyttää hyväkseen myös kuvaannollisilla menoilla eli jäljittelytaioilla. Edistääkseen lampaanonnea tsheremissilapset konttaavat nelinryömin lammaskarsinassa ja matkivat lampaan määkimistä. Saadakseen karhuja yhä edelleen lappalaiset ja ostjakki-erämiehet matkivat mesikämmenen ääntä ja eleitä. Piispa Rothovius sanoo suomalaistenkin viettäessään karhunpeijaisia "ääntäneen ja mörisseen karhun tapaan saadakseen menestystä vastaisuudessakin". Kuvaava on myös seuraava Pihtiputaalla muistiinpantu jänislangan asettamista koskeva taika: "Ensimäisen langan kun panee metsään, niin pitää riisua itsensä alasti ja sitte hypätä yhdeksän askelta niinkuin jänis siihen lankaan ja sitte kuristaa, niin että on hyvin kuristuksellaan kaulassa ja sitte antaa olla kaulassaan koko talvi, niin kauan kuin pyytää. Senjälkeen jos virittää lankoja vaikka mihin, niin tulee jänis siihen." Hyvin yleinen on tapa kiihoittaa luonnon tuotantovoimaa aistillisilla tansseilla ja menoilla, joissa siitinelimellä on tärkeä sija. Meksikolaiset koettavat yhä vieläkin täten edistää kasvullisuutta. Saadakseen sotaonnea aseilleen luonnonkansat panevat toimeen verisiä asetansseja. Hedelmöittävän sateen synnyttämiseksi kastellaan pelto ja peltomiehet tai erikoinen heiniin ja olkiin puettu kasvillisuuden edustaja. Votjakit herättävät tuulta viheltämällä viljanviskuun aikana. Suomalaiset tukinkuljettajat nostivat järvellä myötäisen tuulen heiluttamalla oksia määrättyyn suuntaan. Saadakseen ukkosen liikkeelle lappalaiset joikuivat ja pärryttivät rumpujaan. Pienellä puusta veistetyllä "auringonrenkaalla" he saivat päivän paistamaan, "kuunrenkaalla" kuun kumottamaan. Tällaisia edistämistaikoja voi luetella miten paljon tahansa.

Henkilöä, joka taioillaan hallitsee luonnon persoonattomia väkiä, nimitämme taikuriksi erotukseksi siitä tietäjästä, joka on suhteessa sieluihin. Taikurin toimi ei aina tehoa yksinomaan sillä, että hän osaa jäljitellä määrättyjä menoja tai noudattaa magian usein monimutkaisia lakeja, hänessä itsessäänkin tulee olla "väkeä", "luontoa" eli "mahtia". Hänen tulee saada helposti "luontonsa nousemaan". Luonnon väillä hän vielä saattaa omaa väkeänsä vahvistaa hankkien siten itselleen "ottoluonnon". Näin hän tulee oikein "luonnokkaaksi". Suurella taikurilla voi olla useita "luontoja". Vielä ihmisen kuoltua säilyy hänen väkensä. "Mahti ei jouda maan rakohon, vaikka mahtajat menevät." Samoinkuin maagillinen arvoero vallitsee kuolevaisten välillä täällä, samoin on kuoleman jälkeen toisen väki mahtavampi kuin toisen. Kalmanväkeä ottaessa oli "vielä parempi, jos tiesi missä oli velhon ruumis jo kauan lahonneena ja sitä multaa kaivoi". Muissakin merkkihenkilöissä saattoi olla tavallista voimakkaampaa "väkeä". Niin oli esim. "sotatanterenväki" muuta "kalmanväkeä" tehokkaampi, jossakin suurmiehessä, kuten tietäjässä, kuninkaassa tai sotapäällikössä, saattaa olla niin mahtavaa väkeä, ettei tavallinen kuolevainen ilman muuta voi häntä lähestyä. Jottei polynesialainen ruhtinaan luota palatessaan levittäisi vaarallista tartuntaa seurapiiriinsä, tulee hänen tarkoin "puhdistautua". Muutamin seuduin on ruhtinaan tai kuninkaan pakko tykkänään eristäytyä tavallisista ihmisistä. Voipa mahtimiehen väki, tarttuipa se sitten hänestä itsestään tai hänen aseistaan, vaatteistaan, ruuastaan y.m., olla kuolemaakin tuottava. Samanlainen salaperäinen mahti — uskontotieteessä on sitä ruvettu nimittämään melanesialaisella sanalla mana — piilee monissa pyhissä esineissä. Kuitenkin saattaa pyhästä miehestä tai esineestä lähtevä voima toisinaan olla, varsinkin sairaalle, terveyttäkin tuottava.

Suomalainen mahtimies puhuu jumalienkin "väestä" eli "luonnosta". Tuntiessaan voimansa pettävän hän rukoilee: "Tuo, Ukko, luontoa!", tai toisin:

"Anna, Ukko, uuluasi väkeäsi, mies väkevä!"

Uskoessaan persoonattomiin voimiin ihminen käyttää niitä hyödykseen yksinomaan taikojen avulla; senvuoksi tätä uskonnonmuotoa nimitetään taikuudeksi eli magiaksi. Tajuaviin ja tahtoviin sieluihin hän sitävastoin koettaa vaikuttaa rukouksin ja uhrein. Viimeksimainittua palvonnallista sielu-uskoa sanotaan uskonnoksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Kuitenkin voivat sielutkin usein joutua magian pakon alaisiksi. Vaikkakin periaatteessa, emme silti todellisuudessa aina voi vetää selvää rajaa uskonnon ja magian välille.

IHMISEN SIELU.

Edelläesitetty uskonnonmuoto ei edellytä uskoa persoonallisiin, tajuaviin ja tahtoviin sieluihin. Ryhdymme seuraavassa tarkastamaan varsinaisen sielu-uskon (animismin) syntyä. Aloitamme ihmisen sielusta.

Sielu-uskon alkuperää etsiessämme huomaamme eri aiheita, joista erilaiset sielukäsitteet syntyvät ja kehittyvät. Tärkeimpiä ovat itse ruumis siihen sisältyvine elonvoimineen, henkäys eli henki, haamu eli varjo ja nimi. Luonnollisesti on sielun eri kuvittelumuotojen takana aina sama asianomainen henkilö.

Ruumiiseen ja sen elimiin liittyvää sielua nimitämme ruumissieluksi, syystä että sielu tällöin on siinä määrin ruumiiseen sidottu, että se häviää ruumiin tuhoutuessa. Parhaiten tämä aineellinen sielu säilyy ruumiin kestävimmissä osissa. Hyvin tärkeä sielun kannattaja on luuranko. Yleinen käsitys on, että elämä jollakin tavalla säilyy vielä kuoleman jälkeen, niin kauan kuin luuranko on tallella. Muutamat luonnonkansat kuljettavat esivanhempiensa luita mukanaan perhekunnan suojelushaltioina. Keskiajalla saivat pyhimysten luut melkein samanlaisen kunnian. Itämailla kuolleiden ristiretkipäällikköjen luut puhdistettiin lihasta ja tuotiin vaivalloisia teitä kotiseudun kirkkoon. Kun kaikki ruumiin jäännökset häviävät, uskotaan sielunkin kuolevan. Sitä todistaa Piitimen lappalaisten tapa paloitella ohrakakkuja omaistensa haudoille, "kunnes hautakummun laskeutumisesta saattoivat nähdä, että ruumis jo oli maatunut". Inkerikot kävivät haudoilla itkemässä ja ruokaa viemässä, niin kauan kuin ruumiin uskottiin säilyvän, "sen mädättyä ei näet sieluakaan enää ole missään". Epäilemättä ovat monenlaiset hautavarustukset johtuneet juuri ruumissielun käsityksestä. Monet luonnonkansat, myös Vienan karjalaiset, ovat rakentaneet kuolleelle kalmistoon samanlaisen "tuvan" kuin missä tämä on elämänsä aikana asunut. Vieläpä tehdään tupaan "ikkunakin", "jotta kuolleen kodissa olisi valoisaa" sekä "jotta hän siitä voisi katsella, mitä ympärillä tapahtuu". Hänelle annetaan mukaan ruokaa, juomaa, vaatteita, aseita, kulkuvälineitä y.m. Miten selvänä kuvastuukaan ruumissielu-usko esim. syrjänien tavasta kaivaa haudalle juuri kuolleen suun kohdalle aukko, johon muistojuhlina kaadetetaan juomaa. Ruumiin säilyttämisessä ovat muinaisegyptiläiset vieneet muista voiton, he kun balsamoimalla faraoittensa ruumiit ovat saaneet ne säilymään vuosituhansien läpi.

Siinä tapauksessa, että kuolleita on pidetty vahingollisina ja vaarallisina olentoina, on heidän ruumiinsa paloiteltu, poltettu tai muulla tavalla tehty vaarattomiksi. Eräänä tautikesänä votjakit kaivoivat tietäjän kehoituksesta taudin aiheuttajan ruumiin maasta ja hakkasivat palasiksi, "jotta tauti taukoisi". Ostjakki-samojedit pelkäävät kovin eräitä "ruumiita", joiden uskotaan kulkevan yöllä pahaa tekemässä. Tarinoissaan he kertovat elävien taisteluista näitä vaarallisia "ruumiita" vastaan. Estääkseen niitä haudoistaan nousemasta he seivästävät ne maahan.

Paitsi luurankoa ovat muutkin kestävimmät ruumiinosat, kuten hiukset, kynnet ja hampaat sekä tärkeimmät elimet, varsinkin sydän, maksa ja munuaiset tai nesteet, kuten veri, sylki y.m. sielun kannattajia. Varmaankin veren kiertokulku on aiheuttanut tsheremissien uskon, että "sielu" saattaa liikkua ruumiissa. Syystä että sielu juutalaisten käsityksen mukaan on veressä, nämä eivät syö tästä valmistettua ruokaa. Luultavasti kokemus, että elämä lähtee veren mukana, on antanut aiheen tällaiseen uskoon. Aineellisesta sielunkäsityksestä johtuu lisäksi luulo, että elinvoimaa voi johtaa ruumiista toiseen. Syömällä vihollisen sydämen ja maksan vogulit uskoivat voivansa siirtää tämän sielunvoiman omaan ruumiiseensa sekä estää häntä uudelleen eloon palaamasta. Henrik Lättiläinen kertoo Sakkalan virolaisten 1200-luvulla riistäneen sydämen erään elävän ristiretkeilijän rinnasta sekä syöneen sen "tullakseen urhoollisiksi kristityitä vastaan". Vielä nykyään rukoilee tsheremissipappi jumalaa varjelemaan ihmisiä "sydämen ja maksan leikkaajilta". Tällaiseen sielu-uskoon perustuu luonnonkansojen kannibalismi.

Ihmisen sielunvoimaa voi riistää muullakin tavalla. Intiaanit nylkevät vihollisensa päänahan ja säilyttävät taikavoimaisena voitonmerkkinä. Tiedämme myös, mikä salaperäinen voima kätkeytyi m.m. Simsonin hiuksiin. Mutta niinkin vähäpätöiset esineet kuin kynnet ja hampaat voivat pahansuovan käsiin jouduttuaan tuottaa tuhoja.

Ihmisen sielu saattaa sitäpaitsi olla suhteessa kaikenlaisiin esineihin, jotka ovat olleet kosketuksessa ihmiseen. Lappalaiset pitivät sairauden syynä sitä, että manalaiset ryöstivät sairaan sielun. Tämä tapahtui m.m. siten, että vainajat anastivat asianomaiselta ainoastaan lakin, rukkasen, kengän tai muun vaatekappaleen. Jotta sairas jälleen tulisi entiselleen, oli tietäjän se hankittava takaisin. Paitsi pukua ovat ruoka, aseet y.m. omaisuus saman sielulain alaisia. Tähän perustuu eräs tärkeä magian laki, pars pro toto ("osa kokonaisuuden asemesta"). Kun jo jonkin esineen anastamisessa näin ollen piilee sen omistajan "sielun vaara", ovat varkaus ja murha tällä asteella läheistä sukua toisilleen.

Ruumissielussa, kätkeytyipä se miten vähäpätöisiin ruumiinosiin tahansa, saattaa siis toiselta puolen piillä persoonallinen olento, mutta toiselta puolen voidaan esim. syömällä toisen elimiä aivan mekaanisesti anastaa hänen sielullista voimaansa. Saatamme senvuoksi sanoa, että ruumissielunkäsityksessä yhtyvät sekä usko persoonalliseen sieluun että edellämainittu väkiusko.

Aineellisen sielu-uskon piiriin kuuluu alkuaan myös henki. Muutamilla luonnonkansoilla on tapana vahvistaa ystävyyttä vaihtamalla "henkeä" keskenään, s.o. suutelemalla. Jotkut vangitsevat suuhunsa kuolevan viimeisen henkäyksen. Kuolemassa "henki lähtee". Luultavasti onkin kuolevan viimeinen henkäys herättänyt ajatuksen, että siinä "sielu" erkanee ruumiista. Nimitämme täten syntynyttä sielua henkisieluksi. Henkisielua merkitsevät sanat merkitsevät samalla henkäystä ja höyryä. Meidän "löyly" sana merkitsee virossa (leil) myös ihmisen henkeä. Tämän sielunnimityksen merkityskin siis viittaa sen alkuperään. Syrjänit sanovat, että "henki" kuolemassa haihtuu ilmaan kuin höyry. Siihen nähden että henkisielu saattaa irtautua ruumiista, nimitämme sitä irtonaissieluksi.

Paljoa suurempi merkitys uskonnon kehitykselle on toisella irtonaissielulla, joka suhtautuu ruumiiseen niinkuin muoto aineeseen. Tämä sielu, kuten sen nimi, joka merkitsee haamua ja varjoa, osoittaa, palautuu muistikuvaan, joka tajutaan eläväksi varsinkin unissa ja näyissä. Varjolla ja etenkin kuvastuksella vedessä on myös tässä suhteessa ollut merkityksensä. Nimitämme täten syntynyttä sielua haamusieluksi.

Kuinka läheinen suhde vallitsee ihmisen haamun ja hänen ruumiinsa välillä, osoittaa muuan vanha tieto lappalaisista. Siinä kerrotaan, miten lappalaisnoidan "haamu" manalaisella vaellusmatkallaan puhkaisi vatsansa lentäessään terävään paaluun ja miten onnettomuus samalla tavalla näyttäytyi itse kodassa makaavan noidan ruumiissa.

Vielä kuolemankin jälkeen säilyy hyvin läheinen suhde vainajan ruumiin ja hänen haamunsa välillä. Yleensä uskotaan kuolleen kummittelevan siinä, missä ruumis on haudattuna. Metsään kuolleista ja veteen hukkuneista kehittyy senvuoksi helposti metsän- ja vedenhenkiä. Tällainen vedenhenki on esim. norjalaisten draug (= lappalaisten raukka), joka näyttäytyy hukkuneen vaatteiden, haaksirikkoutuneen laivan y.m. läheisyydessä ennustaen kuolemaa tai hukkumista.

Kuitenkin jo elämän aikana haamu saattaa usein irtautua ruumiista. Tsheremissi sanoo, kun ihminen on joutunut tajuttomaan tilaan: "hänen haamunsa (ört) on lähtenyt". Kun joku hänet pahasti säikäyttää, hän sanoo: "sinä karkoitat minun haamuni". Kun hän uneksii, "vaeltaa hänen haamunsa". Uneksimista nimitetään "haamun kulkemiseksi". Ihmisen herätessä "haamu" palaa takaisin. Jollei "haamu" tällöin ennätä ajoissa asuntoonsa, käy ihminen kalpeaksi ja alkaa kuihtua. Senvuoksi ei saa nukkuvaa äkisti eikä väkivallalla herättää. Useimmiten on sairauden syynä se, että "haamu" pitkillä yöllisillä retkillään on joutunut harhaan eikä enää osaa palata kotiinsa tai että manalaiset ovat sen vanginneet ja vieneet tuonelaan. Tällöin on käännyttävä tietäjän puoleen.

Tietäjää, joka voi seurustella näkymättömien haamusielujen kanssa, sanomme noidaksi eli shamaniksi. Päästäkseen sairaan kadonneen sielun perille on noidankin "haamun" tietäjän langettua loveen eli horrostilaan irtauduttava ruumiista. Aineen kahleista vapautuneena se kulkee suljettujen ovien läpi sekä matkailee kaukaiset maat. Se voi mennä manalaistenkin puheille ja taivuttaa heitä uhkauksilla tai uhrilupauksilla jättämään sairaan haamun rauhaan. Vapautettuaan kadonneen sielun saattaa noita sen sairaaseen uudelleen, jolloin tämä pian alkaa virkistyä. Paitsi sielun palauttamista noita toimittaa muitakin tärkeitä tehtäviä. Hän hankkii tietoja etäällä sijaitsevista seuduista, maahan kätketyistä aarteista, metsään eksyneestä karjasta, hyvistä riistapaikoista ja väijyksissä olevista vihollisista. Lisäksi hän voi tuoda jonkun manallemenneen elossaolevien suojelushengeksi, karjanpaimeneksi y.m. Tainnostilaan päästäkseen noita käyttää monenlaisia välineitä, kiihoittavia ruokia ja juomia, pyörryttävää tanssia, meluavaa rummutusta y.m. Noidan toimi edellyttää sitäpaitsi luontaisia sielullisia taipumuksia, jotka usein menevät perintönä isästä poikaan. Etevää noitaa lappalaiset pitivät niin suuressa arvossa, että nimittivät häntä "tunturiherraksi" tai "tunturikuninkaaksi".

Sana, jota luonnonkansat käyttävät haamusielun käsitettä ilmaisemaan, on monimerkityksellinen. Paitsi haamua ja varjoa se tavallisesti merkitsee myös muotoa, kasvoja ja kuvaa. Suomalainenkin "haamu" sana merkitsee lapissa muotoa, mordvassa kasvoja. Puhuessaan puun tai rakennuksen "varjosta" (is) vogulit käyttävät sanaa, joka heidän kielessään merkitsee myös ihmisen "sielua". Eräs tsheremissin kielessä oleva sana (tys) merkitsee samalla muotoa, kasvoja ja sielua. Samojedit nimittävät sekä haamusielua että haltiastaan tekemäänsä puukuvaa "varjoksi". Jos siis sielu ja kuva ovat näin läheisessä suhteessa toisiinsa, ei ole ihme, että yleisen käsityksen mukaan se, mitä kuvalle tehdään, koskee läheisesti itse kuvattua. Luonnonihminen ei mielellään antaudu toisen kuvattavaksi. Pelko kuvastuu myös tsheremissineidon sanoista, jotka hän lausuu katsellessaan kuvaansa peilissä: "älä ota muotoani (= sieluani)". Vahingoittamalla toisen kuvaa uskotaan asianomaisen vastaavalla tavalla kärsivän. "Kun lappalainen tahtoo vahingoittaa jotakin lähellä tai kaukana asuvaa ihmistä, jolle hän on vihoissaan, käyttää hän tähän tarkoitukseen poronsarvesta tehtyä pientä kaarta vasamoineen ja nuolineen. Jos hän haluaa lamauttaa vihamiehensä käden, jalan tai muun jäsenen, niin hän ampuu tylsäpäisellä vasamalla sanotusta henkilöstä tehdyn kuvan vastaavaa ruumiinosaa, mutta jos hän tahtoo tuottaa tälle avoimen haavan tai alituisen ihonalaisen vaivan, niin hän ampuu terävällä nuolella tarkoitettua kohtaa kuvassa." Meidänkään kansallemme ei noidannuolien pelko ole ollut tuntematon.

Kuvan ja sielun läheinen suhde selittää myös, miksi joku henkilö vielä kuoltuaan voi elää kuvassaan. Vainajan kuvalle osoitettu hellyys ja kunnioitus tulee itse kuolleen osaksi. Ostjakkivaimo tekee miehestään, tämän kuoltua, kuvan, jonka hän pukee aamulla, ruokkii päivällä, riisuu illalla ja asettaa yöksi viereensä vuoteelle. Tätä kestää vuoden, pari tai kolme vuotta. Pitempiaikaisen kunnioituksen ja palvonnan alaisiksi pääsevät yhteiskunnan merkkihenkilöt, perhekunnan, suvun ja heimon päämiehet, suuret tietäjät ja sankarit, jotka kuvissaan elävät ja hallitsevat vielä kauan sen jälkeen kuin ruumis on maatunut.

Tällaisia kuvissaan eläviä vainajia nimitämme, silloin kun ne ovat vain määrätyn perheen suojelushenkiä, kotijumaliksi. Kalastajalappalaisten kotijumalat näyttävät olleen ulkoilmassa järvien rannoilla. Paimentolaiset, kuten samojedit, kuljettavat niitä mukanaan paikasta toiseen erikoisessa "jumalien reessä". Paikoillaan pysyvillä kansoilla ne tavallisesti pääsevät itse asuntoon, jossa niitä säilytetään asunnon perällä. Näiden määrätyn perhekunnan suojelushenkien uhreihin voi ainoastaan perheen väki ottaa osaa.

Suurempien henkien kuvia, joita koko suku tai heimo palvoo, säilytetään erikoisissa pyhissä paikoissa. Sellaista pyhäkköä luonnonihmiset kovin kavahtavat, eivät he tohdi edes juoda vettä pyhän paikan läheisyydestä. Naiset eivät uskalla kääntää katsettaan sinnepäin eikä kulkea sellaisen paikan ympäri. Useimmiten säilytetään näissä olevia henkienkuvia ulkoilmassa, joskus rakennetaan niille asunnontapainen. Siihen nähden, että nämä haltiat ovat suurvainajia, jotka usein sankariudellaan ovat saavuttaneet kuolemattomuuden, nimitämme niitä sankarijumaliksi (vrt. kreikkalaisten heros). Esimerkkinä siitä, miten etevästä vainajasta uskotaan kehittyvän mahtava uhrihaltia, tarjoaa muuan ostjakkilainen kansanruno, jossa vasjuganilainen urho osoittaa harvinaista jalomielisyyttä siten, että hän hautaa kaatuneen vihollissankarin ruumiin, pystyttää haudalle hänen miekkansa sekä lohduttaa häntä sanoen: "Vastaisuudessa syntyvien tyttärien, vastaisuudessa syntyvien poikien aikana sinut kutsutaan eloon ja sinusta on tuleva uhria vastaanottava uhrihaltia." Sankarijumalat ovat usein luonnonkansojen tärkeimpiä, monipuolisimpia ja eniten palvottuja haltioita.

Ihmisen kuvana "haamu" luonnollisesti näyttäytyy itse asianomaisen henkilön näköisenä. Joskus saattaa ihmisen sielu kuitenkin pukeutua muuhunkin, esim. eläinten muotoon. Hyvin usein se käsitetään kevyeksi, siivelliseksi olennoksi, perhoseksi tai linnuksi. Votjakkiäiti lausui lapselleen, kun perhonen isävainajan muistojuhlaa vietettäessä lenteli ikkunassa: "Hänen sielunsa on saapunut perhosen muodossa." Lappalaiset kertovat, miten muuan saareen haudattu vainaja lensi suurena lintuna järven yli. Joskus sielu ihmisen nukkuessa lähtee lentämään yölepakon tai juoksentelemaan pienen hiiren haahmossa. Tsheremissit uhraavat suvuttomille vainajille joka kerta, kun paljon hiiriä ilmaantuu aittaan tai toukkia ja kuoriaisia peltoon. Myös matoja ja käärmeitä monet kansat pitävät sielueläiminä. Mutta suurempienkin eläinten, kuten susien, muodossa uskotaan sielujen voivan vaeltaa. Sellainen olento on meilläkin tunnettu "vironsusi". Vieläpä luonnonesineihin ja -ilmiöihin sielu saattaa pukeutua. Se kätkee mahtinsa lappalaisen mykkään seitakiveen, se kummittelee maassa palavana liekkinä, meteorina se lentää taivaalla, tepastelee tuulenpyörteessä tai raivoaa revontulessa. Varsinkin tietäjän sielu saattaa ruumiista irtauduttuaan pukeutua monenlaiseen muotoon. Lappalaisnoidan sielu saattoi vaellusmatkoillaan kiitää peurana maata myöten, lentää lintuna ilman halki, sukeltaa kalana syvyyksien läpi ja luikertaa käärmeenä maan sisässä. Käsityksestä, että noidan sielu lentää lintuna, johtuu siperialaisen tietäjän suurta lintua muistuttava shamaninpuku. Tällainen sielueläin on niin läheisessä suhteessa ihmiseen, että jos se tavalla tai toisella loukkaantuu, sairastuu itse asianomainen henkilö.

Ihmisille ilmaantuessaan sielueläimet yleensä ennustavat jotakin. Kuka ei ole kuullut, että huuhkajan ääni, linnun lentäminen vasten ikkunaa, hiirten nakertaminen y.m. "tietää" jotakin, usein onnettomuutta, sairautta tai kuolemaa. Tietämättä, että leppäterttu eli -pirkko, tuo korea kuoriainen, on sielueläin, Suomen neitoset nostavat sen sormensa päähän ja siitä, mihin päin se tällöin lentää, päättelevät tulevan kotinsa suuntaa:

    "Lennä, lennä Ieppäpirkko!
    Mihinkäs minua naidaan?
    Suomeen vai saareen
    vai maan mustan poveen?"

Ihmisen helposti irtautuvasta haamusielusta saattaa kehittyä tykkänään irrallinen, hänen ulkopuolellaan elävä haltia. Niin muistuttaa syrjänien ort, joka heidän veljeskansansa votjakkien kielessä (urt) merkitsee ihmisen haamusielua, jo täydellisesti ihmisen suojelushaltiaa. Jokaisella henkilöllä on ort syntymästä asti. Se seuraa ihmistä kaikkialle, minne hän menee, ottaa osaa ihmisen toimiin ja näyttäytyy jonkun merkkitapahtuman edellä asianomaisen näköisenä. Se saattaa myös pukeutua muuhunkin, esim. linnun haahmoon. Vogulien käsityksen mukaan tämä haltia asuu metsässä, missä se kuolemaa ennustaessaan ääntää. Kun täysikasvanut kuolee, on sen ääni täysikasvaneen; ennustaessaan lapsen kuolemaa ääntää se kuin lapsi. Ulkomuodoltaan se on kirjava, ja sen siivet ovat yölepakon siipien kaltaiset. Ken sen äänen kuulee, kääntyy sen puoleen pyytäen: "Jos omaiseni kuolee, lähesty minua!" Jos niin on asianlaita, lähestyy haltialintu, muussa tapauksessa se etääntyy. Suomalaisten käsityksen mukaan saattoi jollakulla henkilöllä olla niin huomattava "haltia", että se saapui kotiin aikaisemmin kuin matkalla oleva ihminen antaen tietoja tämän tulosta esim. kolistelemalla. Toisin paikoin kuullaan "veräjän avautuvan, porstuaan astuttavan ja ovenripaan tartuttavan, vaikka tulija vielä on näkymättömissä". Silloin sanotaan: "Ei se ollut hän, se oli hänen haltiansa." Joskus haltia antaa aavistaa jotakin panemalla korvan soimaan, silmän tai nenän syhymään y.m. tavalla.

Kun kerran tällainen suojelushaltia on syntynyt, ruvetaan sitä helposti palvomaan. Suomen Karjalassa pyhitettiin nuorikolle tämän taloon tullessa nimikkopuu, jota huolellisesti vaalittiin ja lyyliteltiin. Kenen nimikkopuu "loisti", sen elämä menestyi, keltä se kuivi, sitä odotti jokin onnettomuus. Roomassa palvelijat uhrasivat isäntänsä haltialle, josta he käyttivät nimeä genius. Usein meikäläinenkin kodinhaltia näyttäytyy isännän haahmossa. Luonnollisesti suurmiehillä on muita mahtavampi genius. Tästä käsityksestä saa alkunsa keisarinkultti, joka muinoin rehoitti itämailla ja sieltä saapui Roomaan. Keisarin kuvalle ahkerasti uhrattiin. Vielä nykyään elää hallitsijanpalvonta useiden luonnonkansojen keskuudessa, jopa sivistysmaissakin kuten Japanissa. Mahdollisesti ovat myös syntymäpäiväkestit ja -lahjat alkuaan ihmisen haltian palvontaa.

Ihmisen haltiasta voi toisinaan kehittyä myös jokin ihmistä palveleva erikoishenki. Sellainen on esim. meidän para (= ruotsalaisten bära l. bara, "kantaja"), joka kantaa omistajalleen kaikenlaista rikkautta, rahaa, viljaa, voita, maitoa y.m. Tämä olento, jolle, kuten Inkerissä, uhrataan, saattaa pukeutua näkyväiseenkin, esim. kissan, sammakon, Ruotsissa jäniksen y.m. muotoon. Todistuksen siitä, että tämä olento on eläimen haahmossa esiintyvä ihmisen sielu eli haltia, tarjoaa m.m. Polvijärvellä muistiinpantu tarina, jossa talon vanha emäntä kirkkoon mennessään varoittaa miniäänsä surmaamasta, jos mikä eläin hyvänsä tulee kirnun ääreen. Kun miniä siitä huolimatta lyö "voiparaa" päähän, kaatuu emäntä kirkossa samalla hetkellä kuoliaana lattialle. Myös votjakit uskovat, että jos "kantaja"-kissan tappaa, kuolee se henkilö, joka mainitun haltian omistaa.

Inkeriläisten "para" saattoi toisinaan lentää ilmassa tulikäärmeenä eli meteorina. Samanlainen haltia oli virolaisten kratt eli tulihänd. Kun "kratin" näki yöllä lentävän, voi sen pysäyttää ja anastaa sen aarteet aukaisemalla virsunpaulat, paidankauluksen siteet tai halkaisemalla puutadikko. Tämän lentävän haltian suhdetta ihmiseen valaisee inkeriläisten käsitys, että "paran purkautuminen vaikuttaa hyvin vaikeasti sen omistajaan" tai että omistajalle silloin "tuloo suur raskahus päälle". Votjakit sanovat, että kun tällaisen "tulikäärmeen" pysäyttää, se "tulee voimattomaksi, putoaa maahan, vieläpä muuttuu siksi ihmiseksi, joka tulikäärmeenä liikkui".

Sielu-uskon piiriin on lisäksi luettava nimi. Ihmisen osana on sekin "pars pro toto"-lain alainen. Samoinkuin kuva saattaa ihmisen nimikin pahansuovan vallassa tuottaa hänelle turmiota. Eivät ainoastaan luonnonihmiset itse, vaan heidän jumalansakin pitävät nimensä mieluimmin omana salaisuutenaan. Kaikissa uskonnoissa tulee jumalan nimen turhaanlausumista karttaa. Kun muinaiskreikkalainen tahtoi tuhota vihollisensa, kirjoitti hän pienelle lyijytaululle tämän nimen ja lävisti sen teräaseella sanoen: "Minä lävistän nimen ja hänet itsensä." Ymmärrämme siis, miten vainajan tai jumalan nimi voi näytellä uskonnonhistoriassa samanlaista osaa kuin kuva. Kiinalaiset eivät nykyään tavallisesti tee kuvia vainajistaan, vaan sensijaan piirtävät heidän nimensä kodin pyhäkössä olevaan sukutauluun, jonka ääressä palvotaan. Uhratessaan vainajille suomensukuiset kansat mainitsevat itsekunkin kuolleen nimen. Rukouksissaan he sanovat: "Sinun nimeäsi olemme muistaneet."

Nimen taikauskoinen merkitys ilmenee myös nimenantamisseremonioista. Votjakit nimittävät nimen etsimistä lapselleen "sielun etsimiseksi". Hyvin yleinen käsitys luonnonkansoilla on se, että lapsille on annettava jonkun manalle menneen esivanhemman nimi. Afrikan länsirannikon Jorubaneekerit tutkivat tietäjän avulla perheen suojelushaltioilta, kuka vainajista aikoo lapsessa elää, voidakseen sen mukaan antaa pienokaiselle nimen. Uuden Seelannin maori-pappi luettelee lapselle esi-isien nimiä, jolloin lapsi saa sen nimen, jota lausuttaessa se aivastaa tai huutaa. Lappalaisäiti toivoi unessa saavansa tietää, kuka vainajista kulloinkin tuli uudelleen eloon. Lapsi sai tällöin hänen nimensä ja nimen mukana uskottiin hänen saavan haltian, joka oli palvellut nimen edellistä omistajaa. Nimihaltia saattoi näyttäytyäkin suojatilleen esim. kalan haahmossa. Jos lapsi nimen saatuaan ei viihtynyt, vaan itki paljon tai kuihtui, oli se todistuksena siitä, että lapsi oli sattunut saamaan väärän nimen. Tällöin oli tietäjän avulla hänelle etsittävä uusi nimi.

Paitsi esi-isien voi lapsi saada muunkinlaisia nimiä. Volgan suomalaiskansoilla on toisinaan tapana antaa lapselle sen olennon, esineen tai ilmiön nimi, mikä ensiksi pistää isän tai lapsivaimon silmään, kun tämä pienokaisen synnyttyä astuu ovesta pihalle. Senvuoksi tapaa sellaisia nimiä kuin "harmaamies", "harakka", "pilvi" y.m. Myös vuodenaikojen ja toimien mukaan voidaan lasta nimittää esim. "viljankorjuuksi". Niin kaukana kuin Keski-Austraalian kansoilla tapaamme jotakin vastaavaa. Kun äidiksi tuleva siellä metsiä samoillessaan ensi kerran tuntee lapsen liikahtavan kohdussaan ja samalla kiinnittää huomionsa esim. hänen näköpiiriinsä hypähtävään kenguruun, ajattelee hän kengurun ja lapsen olevan suhteessa toisiinsa. Tällöin lapsi synnyttyään saa kengurun nimen. Muutamat luonnonkansat tatuoivat tällaisen nimieläimen kuvan lapsen ihoon. Koko elämänsä ajan on ihminen läheisessä suhteessa nimieläimeensä, sellaista ei hän mielellään esim. ryhdy pyydystämään. Tällaista uskonnonilmiötä ovat uskonnontutkijat alkaneet nimittää totemismiksi erään intiaanikielen totem (= suku) sanan mukaan. Paitsi yksilöllä voi koko suvullakin olla eläintä, kasvia, luonnonilmiötä tai -esinettä merkitsevä totem-nimi. Totemismi ei kuitenkaan voi suurinkaan luoda valoa jumalien alkuperään, sillä näet ei ole yhtä suuri uskonnollinen kuin yhteiskunnallinen merkitys.

Kun henkisempi sielunkäsitys vähitellen syrjäyttää aineellisen ruumissielunkäsityksen, alkaa vainajain haudantakainen elämäkin saada enemmän elokkuutta. Samojedit uskovat, että kuolleiden maanalainen maailma on aivan maanpäällisen kaltainen. Ainoastaan se erotus on olemassa, että siellä kaikki on päinvastoin kuin täällä. Siellä on tosin samat virrat kuin täällä, mutta ne juoksevat päinvastaiseen suuntaan. Ihmiset kulkevat jalat meidän jalkojamme vastaan. Puidenlatvat ja asumusten katot ovat alaspäin. Aurinko nousee lännestä ja laskee itään. Ihmisen elämäkin kulkee päinvastaiseen suuntaan, hän nuortuu ja pienenee yhä, kunnes haihtuu olemattomiin tai syntyy sukulaislapsessa uudelleen elämään. Kuolleiden maailma on siis tämän elämän täydellinen varjokuva eli kangastus.

Kun yö on kaikkien haamujen mieluinen liikkumisaika, syntyy helposti ajatus, että kuolleiden maa on auringonlaskun eli lännen puolella tai pimeässä pohjosessa. Muutamat luonnonkansat kuvittelevat niiden asuvan vuorissa, kuten skandinavit ja lappalaiset, toiset korkeiden vuorien saavuttamattomilla huipuilla tahi yläilmoissa. Tällaiset uskomukset osoittavat sielun jo tykkänään vapautuneen kalmistoon kätketyn ruumiin kahleista.

Ihmisen sielu herättää kysymyksen eläimenkin sielusta.

ELÄINKUNTA.

Alhaisella kehitysasteella ei luonnonihminen huomaa mitään oleellista eroavaisuutta itsensä ja eläinten välillä. Lukemattomista esimerkeistä näkee, että hän ajattelee eläimen, myös sielunelämään nähden, itsensä kaltaiseksi olennoksi. Kuitenkin se ero on olemassa, että hän itse esiintyy yksilönä, eläin taas etupäässä lajiolentona. Eläinkunnassa yksilö edustaa koko eläinlajia. Miten läheisessä suhteessa esim. karhu on koko karhusukuun, osoittaa m.m. ostjakkien usko, että kohtelemalla hyvin kaadettua karhua voi suositella koko karhusukua, kun taas "sen kärsimän loukkauksen kostaa mikä metsässä asustava mesikämmen tahansa".

Ihmisen ja eläimen sielunelämän yhtäläisyys luonnonkansan käsitysmaailmassa johtaa siihen, että eläin ihmisen mukana pääsee sielu-uskon alaiseksi. Samoinkuin ihmisen voimme puhua eläimenkin sekä ruumissielusta että haamusta. Niin kauan kuin ihmisen uskottiin kuoltuaan elävän ruumiillista elämää, jota kuviteltiin tämän elämän kaltaiseksi, sai hän mukaansa myös eläimiä. Samojedit seivästävät vainajan haudan ääreen poron sitä teurastamatta. Lappalaismetsästäjä sai koiransa mukanaan. Kuitenkin syrjäyttää yllämainitun uhritavan vähitellen toinen, nim. se, että omaiset valmistavat vainajalle annettavasta teuraasta peijaisaterian; kuollut saa mukaansa tällöin vain eläimen luurangon. Eläimilläkin uskotaan siis ruumissielun säilyvän ruumiin kestävimmässä osassa. Tämä käsitys käy selvästi ilmi luonnonkansojen lukemattomista menoista.

Uhratessaan jumalilleen eivät lappalaiset särkeneet teuraan vähäpätöisimpiäkään luita, vaan kokosivat ne kaikki uhripitojen päätyttyä sekä asettivat suojaan pedoilta aivan siinä järjestyksessä kuin ne ovat elävän eläimen ruumiissa uskoen, että "jumalat voivat kasvattaa lihaa luihin uudelleen". Samoin he tekivät viettäessään karhunpeijaisia, vieläpä pujottivat eläimen selkänikamatkin luonnollisessa järjestyksessä koivunvitsaan, jonka toiseen päähän sitoivat hännän, toiseen asettivat pään vakuutettuina, että "karhu tulee jälleen henkiin ja antautuu uudelleen ammuttavaksi". Intiaanimetsästäjät asettivat kaatamiensa biisonihärkien luut arolle, jotta voisivat eläimiä pyytää tulevanakin pyydystämiskautena. Eskimot heittävät hylkeiden luut veteen, jotta ne alkaisivat elää uudelleen. Siperian meri-tshuktshit menettelevät samoin valaan saatuaan, jotta valasvainaja vielä palaisi sekä toisi mukanaan muitakin valaita.

Piitimen lappalaisilla oli "syödyn kalan kaikkien luiden kokoominen ja pyyntöveteen viskaaminen vanha tapa; yksikään luu ei saanut hävitä". Terävien aseiden käyttäminen syödessä on ankarasti kielletty. Yleensä on maalla elävän riistan luut haudattu maahan, kätketty vuorenonkaloon tai ripustettu puuhun; vedessä elävien taas on kätketty veteen. Tämä ei alkuaan ole mikään uhritoimitus metsän- tai vedenhaltialle, vaan johtuu yksinomaan käytännöllisistä syistä. Kotieläintenkin teurastuksessa noudatetaan aivan samanlaisia menoja. Lappalainen vaali yhtä tarkasti kesyn poron kuin villipeuran luita. Nekin hän hautasi huolellisesti maahan. Tämä selittää, miksi luonnonkansain kielessä vähäpätöisilläkin luilla saattaa olla oma nimensä. Niin on lapissa vieläkin esim. kaulanikamilla kullakin oma nimensä.

Käsityskannan muuttuessa saattaa ruumissielun säilyttämistavasta kehittyä uhrimeno. Mainittuja tapoja aletaan noudattaa ainoastaan ensimäiseen saaliiseen nähden. Näin syntyy n.s. esikoisuhri. Jälkiä siitä on säilynyt meillä suomalaisillakin: "Kun ensimäinen lintu saadaan, niin haetaan Tapion pöytä (tasalatvanäre) ja sitte keitetään metsässä se ensimäinen lintu höyhenineen ja kaikkine päivineen. Sitte viedään Tapion pöydälle se ateria ja maistellaan ja syödään ensiksi itse, jäännös jätetään siihen ja annetaan olla siinä kolme vuorokautta. Sen jälkeen kaadetaan se Tapion pöydän juureen. Se on ensimäinen metsän kansan syönti ja sitte saapi lintuja." Seuraava kalastustaika on muistiinpantu Kautokeinossa: "Ensimäiset kalat kun saadaan, niin ne keitetään ilman yhtään ruotaa murtamatta. Sitte erotetaan kala ruodasta niin taitavasti, ettei katkeile ruodat, ja sitte ne ruodat kokonaisina viedään siihen järveen, niille tienoille, josta kalat saatiin." Samanlaisia taikoja käytettiin pilaantuneen pyyntionnen korjaamiseksi: "Kun keitettiin linnusta rokkaa, niin ei pitänyt maistaa suolaa siitä eikä puhua padan alle. Syödessä ei pitänyt veitsellä ottaa lihaa ja ne luut pitää viedä piiloon, jotta niitä ei kukaan näe eikä löydä, mihin ne on pantu." Samoin "kalat keitetään perkaamatta, aivan suolineen kaikkineen ja syödään ilman veistä".

Esimerkin käsityksestä, että "sielu" kuolee ruumiin tuhoutuessa, tarjoavat vogulit, jotka siinä tapauksessa, että karhu on tuottanut heille paljon onnettomuutta raatelemalla heidän karjaansa, eivät osoita eläimelle mitään kunnioitusta, vaan hävittävät tyystin sen kaikki ruumiinosat, vakuutettuina, että "eläimen sielu häviää ruumiin mukana".

Samoinkuin ihmisen saattaa eläimenkin sielu kätkeytyä myös ruumiinelimiin ja -osiin. Leijonan sydän, tiikerin hammas ja kotkan kynsi sisältävät näiden eläinten mahdin. Karhunpeijaiset eivät giljakkien käsityksen mukaan ole "ainoastaan ruoka-ateria, vaan myös karhun mahtavien sielunvoimien omaksuminen". Lappalaisnainen ei milloinkaan saanut syödä karhun sydäntä eikä muita eläimen jalompia elimiä, vaan se oli miesten etuoikeus. Pahansuovan vallassa voi eläimen pieninkin ruumiinosa tuottaa koko eläinsuvulle tuhoa. Lappalainen sanoo: "Ei saa heittää poronkarvoja eikä poronnahkaa tuleen; poro-onni poltetaan karvoja poltettaessa." Ei myöskään saa varsinkaan poron ensimäistä kaulanikamaa halkaista, se näet "turmelee karjaonnen ja vaikuttaa pahasti eläviin poroihin". Inkerissä on tapana jättää lampaita kerittäessä "kunkin lampaan kylkeen selkäpuolelle pienonen villatöyhtö kasvamaan". Suomessa käyvät taikauskoiset akat vieläkin pääsiäisaikaan toisten navetoissa karva- ja villatukkoja keräämässä eli "karjaonnea ottamassa". Kun metsämiehellä on karhunkynsiä ja -hampaita taskussaan, osaa hän saaliin luo.

Niin läheisessä suhteessa omistajaansa on eläimen nimikin, että luonnonkansat tykkänään karttavat petojen varsinaisten nimien mainitsemista. Pohjois-Karjalassa uskotaan, että jos karhua sanoo karhuksi, on eläin kesällä "villissä". Pohjois-Hämeessä "ei sanota ilvestä nimeltä vaan metsän kissaksi, ettei se syö lampaita. Se kuohoontuu, kun sitä mainitsee nimeltä." Varsinkin metsä- ja kalamiesten tulee tässä suhteessa olla varovaisia. Lappalaiset antoivat karhunpyynnin ja -peijaisten aikana ei ainoastaan itse eläimelle ja sen ruumiinosille, vaan myös aseilleen ja toimilleen salanimiä. Salakieltä käyttävät liiviläiset vieläkin kalastusretkillään. Ostjakit nimittävät karhua "turkkiukoksi" ja "korven eläimeksi", lappalaiset "metsänisännäksi" ja "viisaaksi mieheksi", suomalaiset "mesikämmeneksi", "metsäksi" y.m. "Hukka" suden nimenä on kirjakielestäkin tunnettu. "Jänistä ei sanota jänikseksi, se oli otus vaan, muuten pyynti pilautuu." Jänislankaa sanottiin "kytkyeksi".

Samalla kun uskotaan ihmisen "haamuun", aletaan myös uskoa, että eläimelläkin on ruumiista irtautuva sielu. Metsämies voi nähdä kuolleen koiransa unessa. Eläimessäkin on siis jotakin, joka voi vapautua aineellisesta asunnostaan. Samoinkuin ihmisen "haamu" lähtee jo elämän aikana m.m. säikäyttämällä, samoin uskotaan eläimenkin sielun ruumiista irtautuvan. Tsheremissit sanovat, kun uhrieläin vavahtaa sitä tarkastettaessa: "Se antoi sielunsa." Teurastaessaan uhrihevosen tsheremissipappi rukoilee jumalaa sanoen: "Me olemme puolestamme tuoneet, asettaneet sinulle uhrin, ota sinä puolestasi se vastaan ja anna ylösmenevän 'sielun' tulla välkkyväkarvaiseksi, välkkyväharjaiseksi, hopeahäntäiseksi ja hopeakavioiseksi varsaksi."

Yleisempi kuin yksilösielu on eläinkunnassa lajisielu. Viimeksimainitusta kehittyy helposti eläinlajin haltia. Jokaisella eläinlajilla on sitä suojeleva haltia. Tämä usko on ollut maapallon kansoilla yleinen. Karhuja vaalii karhunhaltia, hirviä hirvenhaltia, lintuja lintujenhaltia, mehiläisiä mehiläistenhaltia j.n.e. Tällaista eläinhaltiaa, jota tavallisesti kuvitellaan itse eläimen näköiseksi, luonnonihminen palvoo. Lappalaisten "leppämies" niminen karhunhaltia "on säädetty sekä suojelemaan karhua, pyhää eläintä, että myös antamaan sen lappalaisille, kun he ovat sitä häneltä anoneet ja rukoilleet". Jolleivät lappalaiset anoneet tämän haltian apua, ei karhu ainoastaan jäänyt heiltä saamatta, vaan haltia saattoi lisäksi avustaa karhua, kun se hyökkäsi pyytäjien kimppuun. Sudellakin on suojelushaltiansa; pahoinpitelemällä sutta se voidaan peloittaa pitämään suojattejaan kurissa. Tungusit lyylittelevät mammutin haltiaa voidakseen löytää eläimen hampaita. Tsherokessi-intiaanien käsityksen mukaan eläimet rankaisevat surmaajiaan taudeilla, jolleivät metsästäjät heti ymmärrä pyytää anteeksi tekoaan. Kun hirvi on kaadettu, sanotaan hirvenhaltian, joka on tuulta nopeampi ja kaavoittamaton pieni hirvi, rientävän heti surmapaikalle ja maassa olevan veritahran yli kumartuen tiedustelevan hirven sielulta, ovatko metsämiehet pyytäneet tekoaan anteeksi. Huomattava piirre ihmisille joskus näyttäytyvässä eläinhaltiassa on se, ettei sitä voi surmata. Siitä voikin tuntea tämän olennon, joka muuten täydellisesti muistuttaa edustamaansa eläinlajia. Pohjois-Hämeessä on kirjaanpantu seuraava kansanuskon kuvaus: "Kun pyhänä kulkee metsästämässä, niin sitte kun sattuu tulemaan semmoinen lintu, joka ei kuole, vaikka kuinka ampuu, niin se on metsänhaltia silloin, eikä muuta kuin lähde menemään kotia."

Käsitys, että surmatulta metsäneläimeltä on pyydettävä anteeksi tai itseään suojellakseen lykättävä syy muiden kannettavaksi, tavataan suomensukuisillakin kansoilla. Lappalaiset pyytävät karhulta anteeksi, että ovat tulleet sitä häiritsemään. Ostjakit koettavat tehdä itsensä syyttömiksi pannen karhunsurman samojedien tai venäläisten niskoille. Voguli-metsämiehet naamioivat itsensä karhunpeijaisia viettäessään, jottei karhu heitä tuntisi, vaan luulisi heidän olevan muukalaisia. Itäsuomalainenkin karhunkaataja pelkää kostoa ja senvuoksi hyvittelee eläintä sekä puolustelee itseään seuraavin sanoin:

"Lyökämme kättä kämmenillä läpätkämme lapikkailla! En minä sinua pannut, eikä toinen kumppalini, itse hairahit haolta, itse vierit vempeleltä puhki kultaisen kupusi, halki marjaisen mahasi."

Alkuaan itse eläimen näköinen eläinhaltia saattaa vähitellen omaksua ihmistä muistuttavia piirteitä. Kuollan lappalaisten peuranhaltia ilmaantuu toisinaan peurahärkänä, toisinaan heittää sarvensa ja muuttautuu ihmiseksi. Sillä on ihmisen kasvot ja se kulkee ihmisjaloin, mutta on kauttaaltaan karvainen kuin peura. Seuraava kuvaus koskee inkeriläistä sudenhaltiaa: "Kerran tuli erääseen salokapakkaan Sombranmaalla (Somerojärven tienoilla) olento, joka oli muulta asultaan kuin mies, mutta sillä oli suden pää, sekä pyysi viinaa juodaksensa. Hänelle tarjottiin helppoista pulloa, joka isännän mielestä oli tarpeeksi suuri yhdelle hengelle. Olento ei kuitenkaan tyytynyt niin vähään, vaan joi ensiksi neljänneksellisen ja sen päälle vielä muutamia pienempiä puteleja. Kun hän aikoi poistua, kysyi kapakan isäntä ihmeissään, kuka hän sitten tosiaankin oli. Vieras vastasi olevansa se joka vie heidän maastaan sudet pois (ja antaa hirvet sijaan)."

On hyvin ymmärrettävissä, että metsässä liikkuvien eläinten haltioista tulee n.s. metsänhaltioita. Vaikka nämä usein ovat melkein kokonaan jo muuttuneet ihmisenkaltaisiksi, tapaa niistä kuitenkin piirteitä, joista niiden alkuperä vilahtaa esiin. Metsänneito on tosin edestä katsoen ihanan neidon näköinen, mutta takana sillä riippuu pitkä häntä. Toisinaan saattaa metsänhaltialla, kuten kreikkalaisten ihmisenmuotoisella panilla, olla sorkalliset jalat ja sarvinystyrät päässä. Hyvin usein metsänhaltian äänikin muistuttaa metsäeläinten tai -lintujen ääntä.

Vesieläimillä on niitä suojeleva haltia, josta helposti kehittyy n.s. vedenhaltia. Jurakki-samojedit tekevät "vedenisännästä" kalan muotoisen "varjon" eli kuvan tai valitsevat sellaiseksi oudonnäköisen kuivatetun kalan. Kalahaltia näyttäytyy usein harvinaisen tai vesistölle oudon kalan haahmossa. Giljakki pitää miekkavalasta kalahaltian ilmenemismuotona. Piitimen lappalaiset puhuvat sarvipäisistä haltiakaloista. Toisinaan eroaa haltiakala muista vain asentonsa puolesta. Permalaiskansain vedenhaltia näyttäytyy suurena haukena, jonka tuulastajat tuntevat siitä, että se on muita isompi sekä että se nukkuessaan pitää päätään vasten virtaa tahi vasten rantaa elikkä päinvastoin kuin muut kalat. Kuollan lappalaisten "vesieläjä" näyttäytyy usein mateena tai kampelana, joka vastoin tavallisuutta tulee rantaan. Haltiakalan haavoittaminen on vaarallista. Muutenkin tällaisen kalan näkeminen useiden luonnonkansojen käsityksen mukaan ennustaa jotakin: onnettomuutta, sairautta tai kuolemaa. Suomalaistenkin kesken on yleinen luulo, että suuri, harvinainen tai oudolla tavalla pyydystetty kala "tietää" jotakin. Lapissa asuvat suomalaiset nimittävät tällaista kalaa "martaaksi". Kerran olivat eräät nuorukaiset pyydystäneet suuren taimenen, joka oli eksynyt matalapohjaiseen joenrantaan, mutta kotiin tultuaan kehoitettiin heitä heti viemään se veteen takaisin, muussa tapauksessa joku heistä hukkuisi siihen, mistä taimenen olivat pyydystäneet. Virolainen kalamies ryhtyi kerran avannosta pyytämään omituisen näköistä kalaa, mutta heti syntyi kova myrsky ja lumipyry ja samalla kala katosi.

Intiaanien kalahaltiat tavoittelevat toisinaan ihmisenkaltaisia piirteitä. Samoin on suomensukuistenkin kansain kalahaltiain laita. Syrjänit sanovat, että vedenhaltia vain lapsena on kalan näköinen, mutta varttuessaan tulee yhä enemmän ihmisen kaltaiseksi. Eräs haltiahauki osasi puhua, ja sillä oli päässään pitkät vaaleat hiukset. Piitimen Lapissa pyydystettiin siika, jolla oli suomukset kaikkialla paitsi rinnassa, joka oli sileä ja muistutti naisen rintaa. Eräässä Suomen saaristoväestön keskuudessa muistiinpannussa tarussa kerrotaan, että vedenhaltia edestäpäin katsottuna oli mitä ihanin neito, mutta selässä sillä oli kalan suomukset ja evät. Itämeressä uskotaan lisäksi asustavan ihmisen yläruumiilla ja kalan pyrstöllä varustettua merenkansaa.

Mutta aivan ihmisenäkin näyttäytyessään saattaa vedenhaltialla olla joitakin kalaa muistuttavia piirteitä kuten kalan suuri kita, kalanhampaat tai kalan pyöreät silmät. Kuvaava piirre on lisäksi, että se kulkee kalojen seuraamana tuoden niitä mukanaan merestä jokiin sekä että se saattaa eksyä kalamiehen pyydyksiin.

Paitsi kaloilla on muillakin vesieläimillä kuten hylkeillä, valailla, krokodiileillä y.m. niitä suojeleva ja niiden muodossa ilmenevä haltia.

Uhrejakin luonnonkansat näyttävät toimittavan eläinhaltioille. Lappalaisten kerrotaan uhranneen karhunhaltialle jousia ja nuolia. Intiaanit uhraavat kalahaltioille tupakkaa, ihraa y.m. pyytäessään hyvää saalista. Kun Kuollan lappalaiset näkevät haltiakalan, asettavat he rannalle pikarillisen viinaa, leipäpalan ynnä muutamia vaskirahoja. Teurasuhrit eläinhaltioille ovat kuitenkin aivan harvinaisia ja luultavasti myöhäisperäisiä.

Elamhaltioita ihminen palvoo etupäässä ravintonsa vuoksi, Ja samoin on kasvillisuudenhaltiain laita.

KASVIKUNTA.

Eri tahoilta maapalloa poimitut esimerkit tarjoavat todistuksia siitä, että luonnonihminen sielullistuttaa myös kasvillisuuden. Jälkiä siitä tapaamme suomensuvullakin. Palatessaan tuntureilta metsäseutuun lappalaisneidot kiertävät käsivartensa puiden ympäri ja tervehtivät puita, aivan kuin ne olisivat tajuavia ja tuntevia olentoja. Kun tsheremissi menee metsään, puhuttelee hän puita, tiedustelee tietä ja pyytää yön tullen rauhallista leposijaa. Aamulla herättyään hän kiittää puuta, jonka suojassa nukkui, sanoen: "Hyvin lepäsin, rauhassa nukuin. Jää hyvästi, puu, kiitos siitä, että soit minun olla yötä allasi." Sen lausuessaan hän antaa kättä puulle. "Puu ymmärtää ihmisen puhetta ja metsä kuuntelee, kun metsämies laulaa. Tukkimiestä puu pelkää ja vapisee nähdessään hänen kulkevan metsässä kirves olalla. Kaatuessaan puu koettaa tappaa sortajansa." Ryhtyessään puuta kaatamaan Kuollan lappalainen lyö sitä ensiksi kirveenhamaralla kylkeen, s.o. "tappaa puun", jottei se liedellä sähisisi eikä heittäisi poukkia.

Tsheremissi puhuu myös puun "haamusta" eli sielusta (ört), joka syystä tai toisesta voi irtautua asuinpaikastaan. Kun "sielu" on puussa, niin hän selittää, puu viheriöitsee, työntää uusia lehviä ja on "iloinen"; mutta kun "sielu" lähtee, puu kuihtuu ja surkastuu. Toisinaan hän palvookin puun sielua; esim. ripustaessaan puuhun mehiläispöntön hän sanoo: "puunsielu, anna mehiläisille menestystä" tai: "kokoa mehiläiset ympärillesi". Joskus uhrataan sille sorsa mehiläisonnen edistämistä koskevassa juhlassa. Puun "sielua" voimme paremmin nimittää puunhaltiaksi. Kreikkalaisten puunhaltiat, dryadit, kuolivat samalla, kun puut kaadettiin.

Useimmiten on kasvillisuudenkin sielu lajisielu. Virossa uskottiin eri puulajeilla olevan eri haltiansa. Koivumetsän haltia ei milloinkaan mennyt leppä- tai tammimetsään. Suomalaiset puhuvat katajankin haltiasta.

Kaikenlaisten puiden yhteinen edustaja on itse metsä, joka myös sellaisenaan elollistetaan. Metsää palvoessaan mordvalaiset nimittävät sitä "metsäemoksi". Meidän metsänhaltiamme Tapio merkitsee alkuaan vain metsää, kuten monista runosäkeistä vieläkin ilmenee, esim. "risuntäytinen tapio" taikka "tamminen tapio". Joskus käännytään rukouksin itse metsän puoleen:

"Hyvä metsä, puhdas metsä, katso minun karjojani!"

Samoin kuin metsässä elävät eläinhaltiat pyrkii metsän sielukin eli metsänhaltia lainaamaan ihmistä muistuttavia piirteitä. Ihmisen näköisyyttä tavoitellessaan se ei kuitenkaan voi salata alkuperäistä olemustaan. Suomalaisella metsänhaltialla on "havuhattu", "siniviitta" ja "naavaparta". Hyvin yleinen on käsitys, että metsänhaltia on puiden pituinen. Venäläisten metsänhaltia voi siten pidentää ja lyhentää kokoansa, että se seisoessaan suurten honkien keskellä on hongan pituinen ja matalassa pensaikossa kulkiessaan taas pensaan korkuinen. Mordvalaisen "metsäemon" jalat, silloin kun tämä on pukeutunut ihmishaahmoon, ovat kömpelöt ja paksut kuin tukit. Skandinavilainen metsänemäntä on etupuolelta kaunis ja viehkeä nainen, mutta sen selkäpuoli on kuusenhavujen peittämä tai on se takaapäin katsottuna kuin laho kanto, kaarestunut puu, risu tai puunhaarukka.

Viljan sielu saattaa kätkeytyä yksityiseen korteen, kuhilaaseen tai viimeiseen sitomaan. Vieläpä yksityinen jyväkin voi olla sen näkyväinen edustaja. Malajilaisten riisinsielu pukeutuu toisinaan omituisten riisinjyvien muotoon, jotka muiden mukana kylvetään peltoon. Nyppimällä tähkäpäitä toisen peltosaralta voi siitä yleisen käsityksen mukaan riistää viljan "onnen". Tsheremissit sanovat, ettei viljaa, joka ei ole tarpeeksi tuleentunut, ole leivän puutteessa hyvä leikata ja viedä kuivausriiheen, sillä silloin "koko viljavainio menee sekaisin ja oljet murtuvat". Pitämällä riihessä tai puimatanterella ainakin yhden puimattoman sitoman säilyy siinä viljaonni.

Paitsi aineeseen sidottua ruumissielua on viljalla myös siitä irtautuva sielu. Tämä on aina lajisielu. Jollei riisi menesty, sanovat malaijilaiset, että riisin "sielu" on lähtenyt pellosta. Samoinkuin ihmisen sairastuminen ja riutuminen luonnonihmisten käsityksen mukaan johtuu siitä, että sielu on jättänyt asuntonsa, samoin uskotaan viljan riutumisen syynä olevan sen, että viljan "sielu" on lähtenyt pellosta. Kummassakin tapauksessa on sielu asiantilan parantamiseksi, mikäli mahdollista, etsittävä takaisin.

Kadonnutta "viljansielua" votjakit etsivät erikoisin juhlallisin menoin. Paitsi varsinaista etsijää, n.s. "näkijää", valitaan toimitusta varten kuusi muuta henkilöä, kolme nuorukaista ja yhtä monta neitosta, jotka valkopukuisina valkoisten hevosten selässä lähtevät ajamaan ympäri kylän vainioita pitäen silmällä pientä valkoista perhoa, n.s. "sieluperhoa", jommoisena viljansielun samoinkuin ihmissielun uskotaan olopaikastaan irtaannuttuaan ilmenevän. Etsimänsä löydettyään saattue palaa laulaen erikoista "viljansielun etsintälaulua" pellon laidassa olevaan uhripaikkaan, jossa kylän vanhukset sillä välin ovat teurastaneet uhriksi valkoisen lampaan. Kun uhriateria, minkä aikana sieluperho on valkoiseen liinaan vangittuna, on päättynyt, saa se henkilö, jota perho etsittäessä huomattavasti lähenteli, "viljansielun" haltuunsa sekä vie sen kotinsa vilja-aittaan muutamaksi aikaa, kunnes perhonen jälleen juhlallisesti saatetaan viljamaalle ja siellä lasketaan vapauteen. "Viljansielun" löydyttyä uskotaan riutuneen viljan virkoavan uudelleen.

Paitsi perhosen haahmoon voi viljanhaltia pukeutua muunkinlaisten eläinten muotoon. Eräs Celebes-saaren luonnonkansa uskoo riisin "sielun" näyttäytyvän pienenä sinisenä lintuna. Keski-Europan viljanhaltiat ilmaantuvat useiden eläinten, kuten härän, pukin, suden, koiran, kissan, jäniksen y.m. muodossa. Viljasuden ovat virolaisetkin tunteneet; lapsia varoitetaan viljapeltoon menemästä sanomalla: "viljasusi tulee". Häräksi kuvitellusta kasvillisuuden haltiasta näyttää votjakeilla säilyneen jälkiä eräässä pälvijuhlan yhteyteen liittyvässä leikissä. Kun valkoinen uhrihärkä on teurastettu, puhdistetaan eläimen häntä karvoista ja liotetaan vedessä sitkeäksi. Senjälkeen joku nuorukaisista ottaa sen käteensä, heiluttaa sitä takanaan sekä painaen päänsä rintaansa vasten mylvii kuin härkä. Nuorukaista, jota nimitetään "härkävasikaksi", toiset kestitsevät kotitekoisella viinalla, mutta toiset estelevät häntä sitä juomasta. Tästä "härkävasikka" vihastuu ja alkaa hännällään huiskien karkoittaa ympärille tunkeilevaa kansaa.

Ihmisenkin haahmoa viljanhaltia toisinaan tavoittelee. Siihen voivat helposti antaa aihetta sellaiset haltian nimitykset kuin "viljaemo". Malajilaiset puhuvat "riisiemosta", maataviljelevät intiaanit "maissiemosta". Europassa tavataan sellaisia nimityksiä kuin "ruisemo", "ruisakka", "ohra-akka", "herneakka", "naurisakka" y.m. Kuollan lappalaiset puhuvat "ruohoemostakin". Nimestä ja alkavasta henkilöimisestä huolimatta kuultaa niistä kuitenkin niiden alkuperä esiin. Mordvalaisten "viljaemo" tosin laulaa mordvattaren pukimissa, mutta itse laulussaan kertoo olevansa "aamuhämärässä kylvetty, iltahämärässä korjattu, aittaan heitetty pääsiäiseksi kaljaksi, jouluksi piirakoiksi". Tsheremissien viljankasvua vartioiva "pientarenukko" esiintyy vihreissä pukimissa. Venäläisten "peltohinen" (polevik) on viljankorsien korkuinen.

Myös kasvillisuutta edustavan haltian kuva, jota käytetään joko uhri- tai muiden maagillisten menojen aikana, saattaa olla ihmisen muotoinen, voipa viljanhaltiaa edustaa eläväkin, usein viljakorsilla koristettu ihminen. Setukais-virolaisten ohranhaltia peko oli vähäinen ihmisenmuotoinen vahanukke. Alkuaan on kuitenkin itse kasvillisuus esim. viimeisen sitoman edustamana sekä magian että palvonnan alainen. Keski-Europan kansat, jotka uskovat viljansielun leikkuun aikana piilottautuvan pellon viimeisiin korsiin, koristavat viimeisen sitoman ja nimittävät sitä "viljaemoksi". Perun alkuasukkaat pukivat kimpun maissintähkiä naisen pukuun ja sellaisena palvoivat "maissiemoa" uskoen, että sillä on "voima synnyttää ja kasvattaa paljon maissia". Uhratessaan keväällä ensi päivien ilmaannuttua kasvillisuuden edistämiseksi votjakit keittävät puuron, jota pannaan kolmeen kuppiin. Yksi viedään uhripaikasta etelään päin n. 80 askelta, toinen yhtä kauaksi itään, kolmas jätetään uhripaikalle. Huomattava on, että puurokuppeihin pannaan heiniä ja lusikka. Rukoiltaessa pyydetään hyvää heinänkasvua. Palvoessaan viljanhaltiaa touolle ryhtyessään votjakki asettaa kukkurallisen viljavasun maahan eteensä ja rukoilee itse viljaan kohdistetuin katsein. Mordvalaiset uhraavat "viljaemolle" keltaisen eli viljanvärisen linnun.

Yleisen "viljaemon" rinnalla, joka on kaikkien viljakasvien haltia, on myös olemassa erikoisten viljalajien yksityishaltioita. Olemme jo edellä nimittäneet muutamia sellaisia. Agricola kertoo niitä olleen meidänkin esi-isillämme. Hän mainitsee m.m. rukiin, ohran, kauran ja nauriin haltiat. Virolaisilla oli lisäksi "humalatarhan isäntä" sekä "liinaemo", jota säilytettiin vaatekirstussa, "jotta pellavat menestyisivät".

Paitsi niiden kasvien, joista ihminen tai hänen kotieläimensä saavat ravintonsa, puhuvat luonnonkansat myös päihdyttävien tai muita maagillisia voimia sisältävien kasvien haltioista. Yleensä ei kasvillisuuden haltioille uhrata, jolleivät ne tavalla tai toisella voi ihmistä palvella. Alkeellisella asteella tarkoittavat näet uskonnolliset yhtä hyvin kuin maagillisetkin menot yksinomaan aineellista hyötyä.

Omia etujaan luonnonihminen valvoo myös palvoessaan elottoman luonnon jumalia.