ELOTON LUONTO.
Ihmeellisempi kuin elollisen eläin- ja kasvikunnan sielullistuttaminen on luonnonihmisen taipumus elollistamaan myös häntä ympäröivä eloton luonto. Luonnonilmiöt ja -esineet käsitetään inhimillisesti tajuaviksi, tunteviksi ja tahtoviksi olennoiksi. Täten syntyvät n.s. luonnonjumalat ja -haltiat, joista ensi sijalla on taivaanjumala.
Suomenkielessä on kaksi sanaa, jumala ja Ilmari, jotka kumpikin alkuaan ovat olleet taivaanjumalan nimityksiä. Edellinen merkitsee nykyään jumalaa yleensä, kuten jubmel Lappiin lainattuna, mutta tsheremissin kielessä jumolla on säilynyt vielä sen vanhempi, taivaanjumalan merkitys. Sitäpaitsi tarkoitetaan jumolla nykyiskansan kielessä lisäksi taivasta ja ilmaa, mikä nähtävästi on sanan alkuperäisin merkitys. Esimerkin siitä, miten "taivaanjumala" voi joutua myös jumalaa yleensä merkitsemään, tarjoavat m.m. tshuvassien ja tatarien taivaanjumalat tura ja tängere.
Toinen suomalainen nimi, Ilmari, johtuu "ilma" sanasta, joka alkuaan merkitsee sekä ilmaa että taivasta. Meidän Ilmari esiintyy votjakkien kielessä inmar muodossa. Mutta näillä on myös suomalaista "ilma" sanaa vastaava in(m) taivaanjumalaa merkitsevänä. Sama sana on lisäksi syrjänien jen ja ostjakkien ilem eli item. Samojedit nimittävät sekä taivasta että taivaanjumalaa numiksi.
Taivaanjumalaa ei ole tuntenut ainoastaan suomensuku. Sellainen oli m.m. roomalaisten Juppiter, kreikkalaisten Zeus, germanien Ziu eli Tyr ja kiinalaisten Tien. Myös hyvin alhaisella kehitysasteella olevilla kansoilla, kuten Austraalian alkuasukkailla, on jumalistossaan muuan yksikseen oleva, etäinen ja ylhäinen jumaluusolento, jonka puoleen ei rukouksin eikä uhrein käännytä. Vaikkakaan sitä nykyiskielissä ei nimitetä taivaaksi, ei uskonnontutkija kuitenkaan jää epätietoiseksi siitä, ettei tämä jumala ole ajattelun tulos, vaan ilmeisesti palautuu luonnon mahtavimpaan elollistettuun ilmiöön. Samaa jumalasukua ovat intiaanien hämäräpiirteiset ylhäällä asuvat "suuret henget eli voimat". Afrikan neekerikin tietää, että "missä taivas on, siellä on jumala".
Kun tämä korkein jumaluus alkuaan on aistimin havaittavan taivaan herättämä mielikuva, ei ole kumma, että se yleensä esiintyy hyvin hämäräpiirteisenä. Tavallisin määre, minkä taivaanjumala saa rukouksissa, on "korkea" tai "suuri", mitkä hyvin sopivat itse taivaalle. Herodotos sanoo muinaispersialaisten palvoneen "koko taivaan piiriä". Valaiseva on myös seuraava Pawnee-intiaanin antama kuvaus: "Valkoinen mies puhuu taivaallisesta Isästä; me sanomme Tirawa-atius, ylhäinen isä, mutta me emme ajattele Tirawaa henkilöksi. Me ajattelemme Tirawan olevan kaikessa, ikäänkuin voiman, joka on tehnyt ja pudottaa ylhäältä alas kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Minkä kaltainen tuo ylhäinen voima, Tirawa-atius on, ei kukaan tiedä, ei kukaan ole ollut siellä." Muuan vanha tieto kertoo samojedeista, etteivät nämä koskaan tee kuvaa num-haltiastaan "syystä, etteivät tiedä, miten hänet kuvaisivat".
Pääasiallisesti kansanrunoudessa taivaanjumala esiintyy ihmisenkaltaisena olentona. Tsheremissit tietävät kertoa, että hänellä on taivaassa asunto. Niinkuin ihminen täällä alhaalla harjoittaa hänkin maanviljelystä, hänellä on vihreät vainiot ja paljon kaunista karjaa. Onpa hänellä mehiläisiäkin kuten ainakin hyvällä tsheremissitalokkaalla. Samoinkuin mahtavalla maallisella hallitsijalla on ostjakkien taivaanjumalalla, joka asuu ylimmässä taivaan kerroksessa, talossa, jossa loistaa kultaa, hohtaa hopeaa, paljon apulaishenkiä, lähettiläitä ja kirjureita. Varsinkin itämaisten kansojen taivaanjumalaa ympäröi suuri taivaallinen hovijoukko.
Yhteisiä piirteitä eri kansojen taivaanjumalan palvonnassa on se, että uhriteuraan mikäli mahdollista tulee olla valkeakarvainen, sekä että uhripapin kasvojen tulee olla suunnattuina "ylös- eli päivään päin", erotukseksi manalanhaltiain uhreista, jotka toimitetaan "alas- eli yöhön päin". Usein valitaan uhripaikaksi vuorenlaki tai muu ylävä paikka. Jotta uhri olisi niin lähellä jumalaa kuin mahdollista, asettavat jurakki-samojedit valkoisen uhriporon luut korkeimman vuoren huipulle. Pää asetetaan vielä seipään päähän, kuono itäänpäin. Useimmiten on polttouhri saanut korvata edellisen, toisin paikoin vaikeasti toteutettavan tavan. Tällöin uskotaan tulen savun saattavan uhriantimet taivaan korkeuteen. Senvuoksi, jollei uhrisavu nouse ylöspäin, vaan painautuu maata vasten, on se merkkinä siitä; ettei jumala katso leppyisesti uhrin puoleen. Mainittakoon lisäksi eräs taivaanjumalan ja maanalaisten haltiain uhreissa eroava tapa, joka on ollut tunnettu sekä Aasiassa että Europassa, nim. se, että edellisissä uhreissa on käytettävä "valkoisia" eli lehtipuita, jälkimäisessä "tummia" eli havupuita.
Lappalaisten taivaanpalvonnassa esiintyy omituinen tapa, jota ei ole muilla suomensukuisilla kansoilla. Kerrotaan näet, että he uhrasivat taivaanjumalalle, "jottei tämä sallisi taivaan eli maailman pudota". Uhrialttarin ääreen asetettiin tällöin haarukkapäinen puu tai hyvin korkea rautapiikillä varustettu paalu, n.s. "maailmanpatsas", että jumala sillä "voisi tukea maailmaa ja pitää sitä kunnossa, jottei se vanhenisi eikä sortuisi entisestä asennostaan". Puu voideltiin uhriteuraan verellä. Lappalaiset ovat nähtävästi saaneet tämän omituisen tavan skandinavinaapureiltaan, germanit kun myös ovat käyttäneet tällaisia "maailmanpatsaita" (irminsul).
Ei ole kumma, että suuri, salaperäinen taivas valoineen, sateineen, salamoineen y.m. ihmeellisine voimineen ja ilmiöineen, jotka hyvin läheisesti koskevat kaikkea maanpäällistä elämää, on jo varhain joutunut luonnonihmisen erityisen huomion esineeksi. Kuitenkin on muistettava, ettei jonkin luonnonilmiön elollistamiseen vielä välttämättä liity uhripalvonta. Niin esim. eskimot eivät uhraa taivaanjumalalle. Eivät myöskään giljakit palvo häntä sen enempää kuin aurinkoa, kuuta tai muita taivaanvoimia. Harvinaista, jopa tykkänään vierastakin on taivaalle uhraaminen myös itäisten samojedien ynnä pohjoisinten ostjakkien keskuudessa. Palvomaan ja uhraamaan luonnonihminen ryhtyy etupäässä käytännöllisistä syistä. Suurempi merkitys kuin arktisten seutujen metsästäjä- ja kalastajakansoille on taivaanvoimilla, lämmöllä ja sateella, maataviljeleville kansoille. Maanviljelys ja taivaanjumalan palvonta näyttävät olevan hyvin läheisessä suhteessa toisiinsa. Taivaanjumalalta rukoillaan näet pääasiallisesti hyvää viljankasvua. Valaiseva on votjakkien käsitys, että inmarille samoinkuin "maaemolle" on ainoastaan kesän aikaan uhrattava, talvella se on sopimatonta.
Myöhemmin tulee taivaanjumalasta hyvin tärkeä ja monipuolinen haltia, joka huolehtii ihmisen kaikista tarpeista. Hänen kädessään on koko ihmisen elämä. Hän kasvattaa ihmistä elämän koulussa, rankaisee pahat työt ja palkitsee hyvät. Alkuaan hän sitävastoin on niin etäinen ja ylhäinen, ettei hän puutu ihmisten keskeisiin asioihin. Sellainen on esim. itäisten samojedien num. Mitä votjakit tässä suhteessa ajattelevat, kuvastuu selvästi seuraavista sanoista: "Inmar on heidän käsityksensä mukaan vain hyvä haltia, joka suojelee heidän elämäänsä sekä antaa heille ruuan ja vaatteet, mutta jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten kesken vallitsevien suhteiden kanssa." Näin ollen ei taivaanjumala siis alkuaan ole ollut vainajien kaltainen tapaintuomari.
Luonnonkansojen elollistamaan taivaaseen eli taivasjumalaan sisältyvät alkuaan kaikki taivaan voimat ja ilmiöt. Sen erikoisilmiöiden, kuten tähtien ja ukkosen palvonta on ilmeisesti myöhempää perua. Eräät Pohjois-Amerikan luoteisrannan asukkaat sanovat aurinkoa ja kuuta vain taivaan "silmiksi". Samoin jurakki-samojedit nimittävät aurinkoa taivaan "hyväksi silmäksi" ja kuuta sen "pahaksi silmäksi". Ukkosen jyrinää pidetään yleensä taivaanjumalan äänenä. Vielä silloinkin kun erikoinen ukkosjumala tai aurinkojumala on syntynyt, liittyy näihin käsityksiä, jotka kuuluvat taivaalle kokonaisuudessaan.
Tähtijumalien etunenässä on auringonhaltia mainittava. Kuitenkin ovat eräät alkeellisen uskonnon tutkijat tulleet siihen tulokseen, että kuunpalvonta olisi yleisempi ja auringonpalvontaa varhempi. Niinhyvin auringosta kuin kuusta valmistetaan niiden muodon mukaisia "varjoja" eli kuvia, joita käytetään sekä magian että uskonnon palvelukseen. Auringon ja taivaanjumalan palvonta näyttävät olevan hyvin läheisessä suhteessa toisiinsa. Kummallekin uhrataan valkoisia teuraita ja itää kohti. Kummaltakin anotaan ennen kaikkea hyvää viljasatoa. Lappalaisten kerrotaan myös rukoilleen aurinkoa "heittämään armollista valoaan porojen ja kaiken muun yli, mistä he saivat elatuksensa". He pyysivät siltä varsinkin "iloista maitokesää". Taivaan- ja auringonjumala saattavat helposti sulautua samaksi olennoksi, tai jälkimäinen syrjäyttää tykkänään edellisen. Niin esim. tungusien käsitykset auringon- ja taivaanjumalasta usein yhtyvät. Muinaisten itämaalaisten ja meksikolaisten jumalistossa tuli auringonjumalasta ylijumala.
Aivan auringolle ominaisia ovat ne uhrit, joita toimitetaan silloin, kun päivä polttaa maan ja surkastuttaa kasvillisuuden tai kun auringonsäteistä uskotaan jonkin taudin, esim. päänsäryn ja heikkomielisyyden, aiheutuvan. Tsheremissit toimittavat sille uhrin myös kun lapsen kasvot ovat käyneet kovin kalpeiksi. Kannon päähän asetetaan kananmuna ja kolme ohukaista sanomalla: "Valkoinen aurinko, anna lapselle verevät kasvot."
Rukouksissa aurinkoa usein puhutellaan "aurinkoemoksi"; tällä ei kuitenkaan tarkoiteta, että aurinkojumala olisi ihmisen muotoinen olento sen enempää kuin silloinkaan, kun sanotaan: "aurinkoemo nousee" tai "aurinkoemo paahtaa maata". Huomattava tässä suhteessa on myös rengas aurinkojumalan kuvana.
Kuun uskotaan salaperäisellä tavalla vaikuttavan koko luontoon, sekä ihmisiin että eläin- ja kasvikuntaan. Varsinkin synnytyksen menestyminen näyttää siitä riippuvan. Lappalaisilla oli tapana joulun tienoissa ilmaantuvan uuden kuun tultua näkyviin ripustaa sille uhriksi vaskirengas. Muuan vanha tiedonanto selittää tätä tapaa seuraavasti: "Koska porot tänä aikana ovat kantavia, ripustavat lappalaiset vaskirenkaan vaskiketjussa kodan kattoon oven kohdalle, niin että kuu voi paistaa vaskirenkaaseen, he uskovat näet, että kuu voi auttaa porolehmiä hyvin synnyttämään vasikoita sekä myös suojella niitä kaikilta vahingoilta kantamisen aikana."
Tsheremissit, jotka uhraavat kuulle teuraitakin, nimittävät sitä sen puoleen kääntyessään "kuuemoksi". Kansojen runoudessa personoidun auringon ja kuun sukupuoli suuresti vaihtelee. Ostjakit ja eräät muut Pohjois-Siperian kansat puhuvat aurinko-eukosta ja kuu-ukosta. Pohjois-Amerikan intiaanien mytologiassa on aurinko tavallisesti mies- ("aurinko-isä"), kuu naispuolinen jumala; kuitenkin on näiden keskuudessa heimoja, jotka pitävät aurinkoa naisena ja kuuta miehenä tai kumpaistakin miespuolisena olentona.
Pienemmistäkin tähdistä näyttävät muutamat päässeen palvonnan alaisiksi. Niin on esim. seulasten eli plejadien palvonnasta säilynyt jälkiä m.m. Europassa. Eräässä kyselykaaviossa, jossa tiedustellaan lappalaisten muinaisia uskomuksia, on seuraava kysymys: "Oletko palvonut seulasia, jotta ne lämmittäisivät ilmaa?" Pohjois-Amerikan intiaanien uskonnossa on kointähdellä (Venus) varsin huomattava osa. Tunnetut ovat muinaisten babylonilaisten suuret kiertotähtijumalat, joista viikonpäivien alkuperäiset nimet johtuvat.
Mahtavimpia taivaallisten voimien haltioita on ukkosenjumala, josta eri kansoilla on erilaisia mielikuvia. Votjakit nimittävät ukkosjumalaa "ukkos-emoksi", ymmärtäen sillä itse luonnonilmiötä. Eräät Itä-Aasian kansat kuvittelevat sitä lohikäärmeeksi, intiaanit puhuvat ukkoslinnusta, jommoiseksi ukkosjumala usein kuvataankin. Myös jurakkisamojedit tekevät siitä linnun (hanhen) muotoisen "varjon". Ostjakit nimittävät sitä "siivelliseksi ukoksi". Täydellisesti ihmisenmuotoinen ukkosjumala on luonnonkansoilla harvinainen. Skandinavit ja lappalaiset kuvittelivat sitä "vanhaksi mieheksi", joka vasara kädessä karkoittaa paholaisia. Sille uhrattiinkin suuria vasaroita. Arkeologit ovat osoittaneet, miten tämä mielikuva, joka ei ole ollut meidänkään maassamme tuntematon, on Itämailta saapunut.
Ukkoselle ovat etupäässä maataviljelevät kansat uhranneet. Samoinkuin taivaanjumalan uhri on ukkosenkin, mikäli mahdollista, toimitettu ylävillä paikoilla. Varsin alkuperäisiä piirteitä osoittaa seuraava uhrikuvaus Rautalammilta: "Määrättynä päivänä kevätkesällä tapettiin Ukolle uhriksi karjasta paras lammas. Sen keitettyä lihaa ynnä kaikkia talon muitakin varoja pantiin vähän kutakin lajia tuohisiin vakkasiin, jotka kannettiin Ukonvuorelle. Sinne jätettiin ruuat, niinkuin myös oluet ja viinat, koskettamatta yöksi. Mitä aamulla oli ruuista jäljellä, sen söivät uhraajat itse. Samoin he tyhjensivät juoma-astiat valettuansa ensin vähäsen vuorelle, ettei tulisi ylen poutaista kesää."
Kaukaasian kansoilla on tapana asettaa ukkosjumalalle uhratessaan täysinäinen olutmalja vuorenhuipulle yön ajaksi, jolloin ukkosjumalan uskotaan nauttivan juomaa sekä kaatavan maljan maahan. Siellä, minne päin malja on kaatunut, tulee sateinen ja viljava kesä.
Ukkosjumalan palvontaan liittyy tavallisesti maagilliset vesikastelut, joiden tarkoituksena, kuten rukoussanoistakin käy ilmi, on hankkia viljamaalle virkistävää sadetta.
Samoinkuin auringonjumala sulautuu ukkosjumalakin helposti taivaanjumalaan omistaen kaikki tämän ominaisuudet. Skandinavien Thoria ja samaten meidän Ukkoa rukoiltiin pakanuudenajan lopulla kaikenlaisissa huolissa kuten taivaan ylijumalaa ainakin.
Tuulenhaltiaa, jota eivät esim. samojedit, ostjakit, eskimot ynnä monet muut kansat tunne, votjakit nimittävät vain "tuuleksi", tsheremissit ja mordvalaiset sanovat sitä "tuuliemoksi". Tuulelle maataviljelevät kansat uhraavat, "jottei se liioin riehuisi ja siten turmelisi viljaa, vaan liikkuisi lauhkeana viljavainioiden yli". Intiaanien uskonnossa on eri ilmansuuntien tuulilla oma omituinen merkityksensä, heillä on neljän ilmansuunnan haltiat. Paljon suuremman huomion alaiseksi pääsee tuulenjumala merenkulkija-kansain, kuten muinaisten Skandinavien, keskuudessa.
Ilman haltioihin on lisäksi luettava pakkasenhaltia. Tätä haltiaa palvotaan niillä seuduin, missä halla voi tuottaa tuhoja kasvillisuudelle. Votjakit uhraavat "härmälle" harmaan eli siis luonnonilmiön itsensä värisen lampaan, kun kuuraa kylminä kevätöinä ilmaantuu viljavainioon. Samoin uhraavat tsheremissit "hallaukolle" harmaan oinaan ja "halla-akalle" samanvärisen lampaan. Venäläiset ja mordvalaiset uhraavat "pakkasukolle" puuroa reppänään. Jälkimäiset lausuvat tällöin: "Olemme sinulle valmistaneet puuroa, varjele meidän toukojamme." Skandinavian lappalaiset nimittivät pakkasjumalaa "härmämieheksi". Sen sanotaan olleen "sään, lumen ja jään haltian", jolle uhrattiin, "jottei jää vahingoittaisi poroja sekä jotta lumituisku taukoaisi". Siihen nähden, että tämän haltian nimessä esiintyvä "härmä" sana tavataan vain Lapin eteläisessä murteessa, on epävarmaa, onko tämä haltia Lapissa sen laajemmalla alalla ollut tunnettu. Sanan merkitys "härmä ruohikossa" tekee mahdolliseksi olettaa, että tämä "härmämies" kuuluu maataviljelevien naapurien jumalistoon. Yleensä ei arktisilla kansoilla, vaikka ehkä odottaisi, ole pakkasenjumalaa.
Muutkin taivaanilmiöt luonnonihminen elollistaa, vaikkakaan hän ei niille uhraa. Vielä nykyään ovat esim. revontulet pohjoisten kansojen mielikuvituksessa sekä eläviä että tajuavia olentoja. Kun ne kovasti "juoksevat", pelkäävät lappalaiset niitä; jos he tällöin sattuvat ajamaan poroilla, hiljentävät he vauhtia ja poistavat kulkuset. Kodassakaan ei saa meluta, eikä revontulia ole hyvä sormellaan osoitella, siitä ne näet suuttuvat ja alkavat entistä enemmän hyppiä ja liekehtiä. Naiset eivät mitenkään saa tällöin avopäin astua pihalle, revontulet saattavat näet tarttua heitä hiuksiin. Jos niitä pilkkaa, niin "ne laskeutuvat alas ja syövät syyllisen".
Tsheremissien käsityksen mukaan ovat pilvetkin eläviä olentoja. Jolleivät ne eläisi, niin hän sanoo, kuinka ne voisivat liikkua ja kulkea kunne tahtovat. Ne ymmärtävät puhettakin; ihminen voi kutsua niitä luokseen tai kehoittaa niitä poistumaan toisiin seutuihin.
Elollistamistaan luonnonesineistä luonnonkansat palvovat yleisimmin ja hartaimmin maata, jota eri tahoilla maapalloa nimitetään "maaemoksi". Näyttää olevan vaikeata käsittää sitä muuksi kuin naispuoliseksi olennoksi. Ei ainoastaan kasvillisuudesta elävät kansat, vaan myös paimentolaiset osoittavat maalle jumalallista kunnioitusta. Ainoastaan siellä, missä "maaemo" ei voi mitenkään lapsiaan hyödyttää, kuten etäällä pohjosessa, ei se ole minkäänlaisen palvonnan eikä juuri maagillisten menojenkaan alainen. Maaemon asemesta palvovat esim. eskimot "mereneukkoa", jota he nimittävät "ruoka-astiakseen".
Kuten monet uudet keksinnöt ovat saaneet vastustusta taikauskoisen kansan puolelta, niin on ollut laita maanviljelyksenkin. Paimentolaiset pitävät usein vieläkin maan muokkaamista syntinä. Eräiden mongoliheimojen käsityksen mukaan on maa niin pyhä, ettei sitä saa terävillä aseilla haavoittaa eikä kaivaa. Kun erästä alhaista intiaaniheimoa kehoitettiin ryhtymään viljelemään maata, vastasi eräs: "Te kehoitatte minua kyntämään maata! Tuleeko minun ottaa veitsi ja raadella emoni rintaa? Te käskette minua kaivamaan kivet pois! Tuleeko minun kaivaa luut hänen ihonsa alta? Te kehoitatte minua niittämään ruohoa ja tekemään heinää tullakseni varakkaaksi kuin valkoinen mies! Mutta kuinka voisin leikata emoni suortuvat?" Giljakki sanoo: "Ken maata ryhtyy kaivamaan, se kuolee pian." Jonkinlainen paha omatunto kuvastuu votjakinkin sanoista, kun hän kynnön edellä uhratessaan rukoilee, ettei maaemo "suuttuisi, kun ihmisen on pakko kaivaa ja kyntää maata".
Tsheremissien käsityksen mukaan on maa elävä olento. "Jollei maa eläisi, ei se voisi mitään kasvattaa." Lisäksi hän on vakuutettu, että "maa ymmärtää ihmisen puheen ja tietää ihmisen tarpeet. Maa antaa ihmiselle ravinnon ja haudan." Maalle uhrataan yleensä mustia eli maankarvaisia teuraita, joiden luut kuopataan maan poveen. Tsheremissit sanovat sen tekevänsä, "jotta maa jaksaisi kasvattaa ruohoa ja viljaa". Toisin paikoin uskotaan, että maa on vain kesällä valveilla. Votjakkien mielestä ei maaemolle "sovi uhrata aivan myöhään syksyllä siitä syystä, että maa silloin jo nukkuu".
Kuten personoitujen luonnonesineiden sielut yleensä alkuaan ovat itse aineeseen eli ruumiiseensa sidottuja, samoin on maaemon laita. Käsitys, että maan sielunvoima, "väki" tai "onni", kätkeytyy maasta otettuun turpeeseen tai multaan, ilmenee m.m. "maan eli maa-onnen varastamis"-menoista. Syrjänit toimittavat tämän katalan menon siten, että varas hiipii toisen pelto-osalle, ottaa sieltä kourallisen multaa ja lausuu: "Hyvä onni, seuraa minua, anna minulle hyvä sato."
Kun tsheremissitalokas huomaa, että "pellon menestys" on poistunut hänen vainiostaan, kääntyy hän tietäjän puoleen. Tämän toimena on tutkia, kenen pellossa entisvuosina on ollut huono viljankasvu, mutta viime aikoina huomattavasti parantunut, josta päätetään, että se henkilö on toiselta varastanut pelto-onnen. Asianomainen menee tällöin salaa naapurin pellolle, ottaa sieltä multaa virsuun, jota virsunnyöristä vetäen kuljettaa perässään kuten pientä rekeä. Tuotuaan takaisin "pellon menestyksen" hän palvoo sitä sanoen: "Kasvata viljaa, älä lähde pois, jos joku yrittää sinut varastaa, vaan pysy yhä pellossani!"
Mordvalaisten "peltoemon" voi "hevosenjalka hajoittaa tai kuljettaa vieraaseen peltoon".
Tshuvassien "maan varastamiseen" liittyvät menot muistuttavat häitä, maaemolle valitaan näet tällöin elävä "sulhanen". Tämän tulee olla nuori ja vankka henkilö, sillä naimisiin joutuminen maaemon kanssa on niin rasittavaa, että "sulhanen" kestävyydestään huolimatta harvoin saavuttaa korkean iän. Vaikka häämatkalle lähdetään kulkusten helistessä ja laulun ja soiton raikuessa, hiljenee kaikki niin pian kuin lähestytään paikkaa, mistä morsian on noudettava. Yön hiljaisuudessa ajetaan vainiolle, missä muut nostavat maaemon "sulhasen" hääjonon ensimäisistä vankkureista maahan. Seurueen vanhin esiintyy puhemiehenä ja lausuu peltoon kohdistetuin katsein: "Olemme saapuneet sinun luoksesi, rikas ja kallis morsian, kauniin ja nuoren sulhasen kera. Me tiedämme, ettei sinun rikkaudellasi ole määrää, mutta arvaamaton on myös 'sulhasemme' palava rakkaus sinua kohtaan." Tällä välin "sulhanen" kumartuu maahan asti. Puhemies jatkaa: "Niin rakasta sinäkin, kallis morsian, sulhastamme, äläkä kieltäydy noudattamasta pyyntöämme." Sulhanen kumartaa jälleen. "Ota mukaasi, kallis morsian, kaikki omaisuutesi pelloilta ja niityiltä, metsistä ja joista." Kun jälleen on syvään kumarrettu, otetaan lapioilla multaa kaikkiin vankkureihin. "Sulhanen" nostetaan ensimäisiin ajopeleihin. Kun vihdoin laulun ja soiton kaikuessa sekä käsientaputusten ja riemuhuutojen raikuessa saavutaan kotikylään, menee "sulhanen" lapio kädessä ensiksi oman, sitten muidenkin vankkurien luo lausumaan tervetuliaiset "morsiamelleen" sanoen: "Ole tervetullut, kallis morsiameni, minä rakastan sinua enemmän kuin kultaa, jopa enemmän kuin henkeäni. Rakkauteni vuoksi levitä omaisuutesi pelloillemme ja niityillemme, metsiimme ja jokiimme." Sen sanottuaan hän ottaa lapiolla kaikista ajopeleistä multaa, jota muutkin menoihin osaaottavat kantavat peltosaralleen.
Kun maaemo tämäntapaisissa menoissa on samalla kertaa "emo" ja "vaimo", syntyy täten eräiden kansojen mytologiasta tunnettu hedelmällisyydenjumalatar, joka samalla kertaa on äiti ja vaimo. Myös Inkerissä muistiinpantu ritualinen runo kertoo, miten:
"Sämpsä poika Pellervoinen makasi emintimensä keskellä jyväkekoa."
Tsheremissit puhuvat sellaisestakin maan sielusta (ört), joka voi irtautua vainiosta ja viedä kasvuvoiman mukanaan. Sitä he nimittävät myös, kuten votjakitkin, "pellon sieluksi". Kun "sielu" on maassa, niin "maa hedelmöitsee, mutta mistä se on lähtenyt, siellä ei maa jaksa kasvattaa ruohoa eikä viljaa". Inkeriläisten käsityksen mukaan saattaa asuntomaankin haltia poistua paikoiltaan. Kun meluavaa väkeä tulee taloon, sanotaan Soikkolassa: "Nuo liikuttavat maahaltiaksen tilaltaan pois." Myös sanotaan: "Ei pidä kirota, maahaltias on liikkunut tiloiltaan pois, häylyy."
Maasta irtautuvan "sielun" eli "haltian" ilmeneminen jossakin näkyväisessä haahmossa on harvinaista. Yleensä sekaantuu maan irtonaissielu helposti kasvillisuuden haltiaan, samoinkuin asuntomaan sielu kodinhaltiaan.
Maanalaisten henkien tyyssijana ovat eräät luonnonkansat palvoneet "maaemoa" tai "maaeukkoa" myös lasten antajana ja synnytyksen haltiattarena, jolle lasten syntyessä uhrataan maan poveen. Lappalaisilla oli tällöin tapana haudata maahan elävä uhriteuras, samojedit kuoppaavat koiran kokonaisena maahan, ja liettualaiset vuodattivat sille juomauhrin. Ruotsissa nimitetään synnytyksessä avustavaa henkilöä "maaeukoksi" (jordegumma).
Hyvin yleinen on käsitys, että maahan lankeaminen voi aiheuttaa taudin. Jos lapsi Inkerissä loukkaa itseään maahan kaatumalla, mennään kaatumapaikalle kumartelemaan ja viemään verhaksi eli uhriksi raha taikka vaatekappale. Soikkolassa on tapana lukea tällöin seuraava loitsu:
"Hyvät maat, hyvät maahaltiakset, mairehet maat, mairehet maahaltiakset, teille hyvä verha, miulle entinen terveys!"
Paitsi kaikkea maata käsittävää "maaemoa" saattaa olla ahdasalaisempiakin maanhaltioita. Niin puhuvat esim. mordvalaiset "peltoemosta" ja tsheremissit "pihamaa-emosta". Ruotsalaiset ovat personoineet asuntomaan (tomte).
Jos kerran rauhallinen ja tyyni maa sielullistuu luonnonihmisen mielikuvituksessa, ei ole kumma, että alituisesti liikehtivää vettä pidetään elävänä. "Vesi on elävää", sanoo tsheremissi, "virtaa paikasta toiseen, palvelee ihmistä ja kuljettaa hänen venettään". Hyvin yleinen käsitys ainakin suomensukuisilla kansoilla on se, että järvi tai lähde saattaa syystä tai toisesta muuttaa paikkaa. Varsinkin jos veden likaa, se suuttuu ja pakenee. Tällaisia tarinoita on runsaasti m.m. virolaisilla. Kun jokin järvi lähtee liikkeelle, kuuluu vedestä varoitushuuto, jotta ihmiset tietäisivät väistyä syrjään.
Muita merkillisempi on Tsherlak-järvi samannimisessä tsheremissikylässä Birskin piirissä. Kansa kertoo, että sillä on kaksi sisarta, Azelekel ja Kandralekel, jotka ovat järviä Belebejn piirikunnassa. Tsherlak-järvi, jota palvottaessa nimitetään "Tsherlak-tytöksi", on nuorin sisaruksista. Toisinaan tämä lähtee kesteihin vanhempain siskojensa luo vieden mukanaan veden, kalat ja vesilinnut. Joku aika sitten se oli täten menetellyt. Järvi kuivui, niin että karja saattoi sen pohjalla käydä laitumella. Kyläläiset olivat onnettomia vedenpuutteen takia, mutta uhraamalla saivat he järven tulemaan takaisin. Toisinaan sattuu, että myös vanhemmat sisaret tulevat Belebejn piiristä tänne "Tsherlak-tyttöä" tervehtimään. Silloin syntyy paikkakunnalla suuria tulvia. Eräs tsheremissivanhus kertoi, että hänen aikanaan vieras järvi on jo kahdesti käynyt täällä vierailemassa.
Tsheremissien käsityksen mukaan on vedellä myös irtonaissielu. "Kun veden sielu lähtee, vesi sairastaa, tulee sameaksi ja pahanmakuiseksi. Jos ihminen juo sairasta vettä, sairastuu hänkin." Miten läheisessä suhteessa tällainen vedenhaltia on veteen, osoittaa saman kansan käsitys, että jos vedenhaltia lähtee, vesi kuivuu, tai että yksi vedenhaltia hallitsee kahta järveä; minne vetehinen kulloinkin muuttaa, sinne kerääntyy vesikin, jona aikana toinen järvi on kuivana. Jos lähteen tai järven vesi on pilaantunut, on suomalaisilla ollut tapana tuoda siihen toisesta lähteestä tai järvestä parempaa vettä. Tällöin sanotaan saatavan "uusi vesi" ja "uusi haltia". Tämä tapa, joka muistuttaa "maanvarkaus"-menoja, osoittaa siis, että veden sielu eli haltia saattaa kätkeytyä vähäiseenkin vesimäärään. Kuvaava on myös eräs Savossa muistiinpantu perinnäiskäsitys, nim. että vettä ammennettaessa on muutamia pisaroita heitettävä kaivoon takaisin, "jottei se kuoleutuisi".
Vedestä irtautuva "sielu" eli "haltia" saattaa toisinaan pukeutua näkyväiseenkin muotoon. Tämä tapahtuu varsinkin silloin, kun järvi aikoo lähteä liikkeelle. Virolaiset kertovat tällöin vedestä ilmaantuvan mustan tai vedenharmaan härän, harmaan pukin, linnun tai muun eläimen, joka kulkee vesitulvan edellä. Kun järvi on ehtinyt paikoilleen, häviää tämä olento veteen. Tsheremissit sanovat, että aina kun järvi haluaa ihmisuhria, vedestä kuuluu ikäänkuin härän mylvintää. Veden sielun ilmenemismuodot sekaantuvat helposti vedessä elävien eläinhaltioiden ilmenemismuotoihin.
Vettä palvoessaan ovat Volgan kansat samoinkuin germanit, slaavit, turkkilais-tatarilaiset ynnä monet muut kansat nimittäneet sitä "vesiemoksi". Mordvalaisissa loitsuissa on "vesiemolla" tosin eräitä ihmisenkaltaisia piirteitä, sitä sanotaan m.m. "silkkihiuksiseksi" tai "silkkipalmikkoiseksi", joskus puhutaan sen perheestäkin, lapsista y.m.; kuitenkin saattaa samassa loitsussa olla sellaisia "vesiemon" alkuperää valaisevia sanoja kuin: "vesiemo, pajariemo, sinä tulet merestä, leviät ympäri maata, sinä kuljet omia paikkojasi, virtaat omia teitäsi, sinä teet paljon hyvää, saat osaksesi paljon kumarruksia, kultana kierit, hopeana vyöryt". Itse rukouksistakin kuultaa toisinaan vesiemon alkuperä esiin. Esimerkkinä mainittakoon seuraava "kristittyjen" mordvalaisten keskuudessa muistiinpantu rukous: "Vesiemo, anna kaikille kristityille hyvä terveys; niille, jotka sinua syövät, niille jotka sinua juovat, anna terveyttä; niille jotka kylpeytyvät sinussa, anna keveyttä ja iloa. Anna hyvä terveys myös karjalle, joka sinua juo!" Suomalaisella vedenisännällä on "ruoho- tai limaparta", "ruokopaita" ja "vaahtivaippa". "Vaahtivaippainen" ja "ruohorintainen" on myös vedenemäntä.
Personoidessaan meren merenrantalaiset nimittävät sitä meri- tai merenemoksi, myös -eukoksi ja -emännäksi.
Itä-Venäjällä asuvat heimolaisemme puhuvat, kuten venäläiset, myös jokiemosta. Niin sanovat mordvalaiset Volgaa "Volga-emoksi". Vorikvajoen syrjänit uhraavat kalastamaan mennessään leipää jokeen sanoen: "Vorikva-emo, kanna meitä terveinä, suojele meitä ja anna meille kaloja koko vene täyteen."
Vedelle ovat suomensukuiset maataviljelevät kansat uhranneet etupäässä hedelmällisen sateen saamiseksi. Palvontapaikkana on tällöin joen tai järven ranta. Samoinkuin maaemolle uhrataan vesiemollekin musta uhrieläin, härkä tai lammas. Sateenpalvontaan liittyy tavallisesti myös vesikastelu. Tsheremissit sanovat, että uhrikansan välttämättä tulee palvoa märkänä. Jos joku vastustelee, viedään hänet väkivallalla veteen. Lopuksi liotellaan kaikki uhriesineetkin vedessä, jonne myös vuodatetaan teuraan veri ynnä luut kätketään. Jos tällöin sattuu tulemaan liian rankka tai pitkäaikainen sade, etsitään uhriluut vedestä ja kuopataan maahan. Liiviläisten ja lättiläisten käsityksen mukaan saattoi pelkkä eläimen veteen hukkuminen tuottaa sadetta. Vanhassa tiedossa kerrotaan, miten härkäpari kerran sattui putoamaan puroon sillä seurauksella, että heti syntyi lumipyry, mikä lakkasi, niin pian kuin eläimet saatiin kuivalle maalle. Mordvalaiset pitävät pitkällisen poudan syynä sitä, että sadetta antava lähde on tukkeutunut. Tällöin se on välttämättä puhdistettava.
Kun veden kasvillisuutta hedelmöittävä vaikutus on tunnettu, syntyy käsitys, että vesi voi hedelmöittää eläimetkin ja ihmiset. Tästä nähtävästi johtuu morsiamen ja nuorikon kasteleminen. Siihen viittaa inkeriläisten ja liettualaisten käsitys, ettei siunatussa tilassa olevia tarvitse kastella. Kun mordvattaret haluavat lapsia, kääntyvät he rukouksin ja uhrein vesiemon puoleen. Tavallisesti menevät mies ja vaimo yhdessä yöllä salaa paikkakunnan joelle vieden mukanaan uhrikanan y.m. vartavasten valmistettuja ruokia. Hedelmätön vaimo rukoilee tällöin: "Vesiemo, anna minulle anteeksi, varmaankin olen loukannut sinua ja senvuoksi en synnytä lapsia." Epäilemättä saa germanien usko, että lapset tulevat vesistä tai ovat vesiemon lahja, tästä selityksensä.
Mainitusta mordvalaisesta rukouksesta ilmenee pelko, että ihminen tavalla tai toisella voi loukata vesiemoa. Veden uskotaan vihastuvan, jos vedennoutaja likaa vettä tai läiskyttää sitä vaatteilleen. Ennen kaikkea tulee vesillä olla hiljaa, ei saa huutaa eikä riidellä. Kielsihän vanha Väinämöinenkin "vesillä viheltämästä, lainehilla laulamasta". Rangaistukseksi vesi hukuttaa ihmisen tai lähettää taudin. Niin pian kuin tsheremissi huomaa olevansa veden vihoissa, menee hän tietäjän luo, joka tutkii, mistä vedestä tauti on tullut, ja neuvoo, mitenkä "vihastunut vesi" on lepytettävä. Tavallisesti toimitetaan aluksi vain lupausuhri siten, että sairas viskaa asianomaiseen veteen vähän ryynejä, kananmunan tai muuta syötävää, pyytää anteeksi, että on joutunut vettä tavalla tai toisella pahasti kohtelemaan, sekä lupaa myöhemmin toimittaa veriuhrin. Uhriteuraana on tällöin sorsa tai muu vesilintu, joskus teeri tai vuohi. Uhri teurastetaan ja keitetään itse veden partaalla. Luut sekä pieni pala jokaisesta jäsenestä heitetään veteen.
Myöskin liedellä palavan tulen luonnonihminen elävöi. Tsheremissi sanoo: "Tuli on ihmisen ystävä; se lämmittää tuvan ja kypsyttää ruuan. Tyynellä mielellä ollessaan se palaa rauhallisena, mutta kun se saa syyn suuttua, se kiihtyy vimmoihinsa, karkaa liedeltä, polttaa tuvan ja kylän." Syyn suuttua tuli saa siitä, että ihminen saastuttaa sitä sylkemällä lieteen tai kohentamalla tulta likaisella kepillä. Myös haavoittamalla sitä terävin asein, paiskelemalla puita liedellä tai torumalla tulta tuhmin sanoin voi sen saada raivoihinsa. Luultavasti on tulta jo ihmiskunnan lapsuuden ajoista asti pyhitetty. Tavallisin rangaistus, minkä ihminen luonnonkansojen käsityksen mukaan saa tulta loukattuaan, on tauti. Pohjois-Siperian ynnä monet muut kansat sanovat tulenvihojen olevan ihotaudin. Tällöin tulelle uhratessaan tsheremissi sanoo: "Anna anteeksi, tuliemo, ehkä olen sylkenyt sinuun tai loukannut, liannut sinua. Tee minut jälleen terveeksi!" Ostjakit uhraavat tulelle punaisia, mongolit keltaisia, siis tulenvärisiä nauhoja ja tilkkuja. Pahin tulen tuottama onnettomuus on tietenkin tulipalo. Tsheremisseillä on tällöin tapana kiertää palava paikka sekä uhrata "tuliemolle" musta kana tai mustan lehmän maitoa. Samalla anotaan, ettei "tuliemo" vihastuisi eikä tuhoisi kylää, vaan varjelisi ihmisiä vastedeskin tulipaloilta. Virolaiset ovat heittäneet tulipaloon mustan, elävän kanan. Useat kansat, m.m. indo-iranilaiset, ovat pitäneet tulenjumalaa uhrien välittäjänä, joka vie perille varsinkin taivaanjumalille osoitetut uhriantimet.
Tulenjumala, "emo"- tai muista nimityksistä huolimatta, ei alkuaan ole muu kuin itse elollistettu tuli. Muinaispersialaisten tulenjumala Agni (= lat. ignis, venäl. ogon) merkitsee alkuaan vain tulta. Mordvalaiset sanovat: "tuliemo leimuaa". Ostjakit puhuvat "monikielisestä tuliäidistä". Tsheremissi rukoilee: "Tuliemo, sinun savusi on pitkä ja kielesi terävä." Tulen väri kuultaa myös suomalaisesta loitsusta:
"Tulen isä, tulen emä, tulen isä kultahattu, tulen emä kultasäpsä, tulen lapset kultarinnat."
Suomalaisten käsityksen mukaan "tulenväki näyttäytyi säestävinä salamoina ympärillä aina tapausten edellä". Virolaiset ovat uskoneet tulenhaltian ilmaantuvan eläintenkin muodossa varsinkin tulipalon enteenä. Niinpä on piakkoin palavan rakennuksen yläpuolella nähty illan hämärässä häilyvän tulinen kukko tai kissa.
Kotilieden pyhyys ilmenee tavasta kantaa tulta, kekäleitä tai tuhkaa vanhasta kodista uuteen kotiin. Tämä tapa, joka indogermaneilla on ollut yleinen, ei ole suomalaisillekaan kansoille ollut tuntematon. Kotilieden tulta vaalittiin, sillä sytytettiin uhritulet, eikä se saanut sammua. Jos se itsestään sammui, oli se onnettomuuden enne. Roomalaisilla paloi valtion liedellä ikuinen Vestantuli. Kuitenkin kauan aikaa palaessaan tulen voima hyvin yleisen käsityksen mukaan heikkenee. Monissa maanosissa on tapana ainakin kerran vuodessa virittää "uusi tuli" kahta kuivaa puuta toisiaan vastaan hankaamalla. "Uudella tulella" uskotaan olevan erikoinen puhdistava taikavoima. Kesän kuumimmillaan ollessa itäiset tsheremissit sammuttavat sovittuna päivänä tulet kylän jokaisella liedellä, tekevät kitkatulen ja virittävät jonnekin kylän ulkopuolelle nuotion, jonka yli ihmiset juoksevat, vieläpä ajetaan karjakin tulen läpi. Karjan ajamisen helpottamiseksi käytetään kokkopaikkana niitylle johtavaa porttia, johon suojelevassa tarkoituksessa sidotaan pihlajanoksia. Nuotiosta, joka tavallisesti palaa pari kolme vuorokautta, kantaa kukin talokas kekäleillä "uutta tulta" kotinsa liedelle savustaen samalla myös karjapihan. Meksikonlahden intiaanit sytyttävät "uuden tulen" kesällä viljan valmistuttua viettäessään uudenvuoden juhlaa. "Uusi tuli on uuden elämän ja uuden vuoden vertauskuva."
Herodotos kertoo muinaisten persialaisten alkuaan palvoneen jumalinaan ainoastaan taivasta, aurinkoa ja kuuta, maata ja vettä, tulta ja tuulta. Kehittyneemmillä intiaaniheimoilla tavataan aivan samat luonnonilmiöt palvonnan esineinä, ja samat ovat olleet meidänkin maataviljelevien heimolaistemme pääasiallisimmat elottoman luonnon jumalat.
Elottomaan luontoon liittyvät läheisesti myös ihmiskäden valmistamat esineet.
IHMISKÄDEN VALMISTAMAT ESINEET.
Ei ainoastaan luonnon ihmeelliset ja salaperäiset voimat ja ilmiöt, vaan ihmiskädenkin valmistamat esineet luonnonihminen elollistaa. Tsheremissistä on hänen vanha asuinrakennuksensa, kota, samoinkuin myöhemmin käytäntöön tullut tupa, aivan kuin elävä olento, jota hän puhuttelee ja jonka hän uskoo ymmärtävän ihmisen tarpeet. Uuteen rakennukseen asettuessaan hän pyytää tuvaltaan menestystä: "terveyttä, hyvinvointia suo, perheonnea anna". Rakentaessaan itselleen asunnon hän asettaa kolmeen rakennuksen nurkkaan rahaa uhriksi, "jotta tupa pysyisi rahallisena". Hyvin voidessaan rakennus "elää", hävittämällä sen voi "tappaa".
Mordvalainen nimittää rakennustaan, sitä palvoessaan, "kotaemoksi" tai "kotaherrattareksi". Tällaiset nimitykset eivät tarkoita muuta kuin itse eläväksi olennoksi kuviteltua asuntoa. Se ilmenee selvästi esim. seuraavasta mokshalaisesta loitsusta: "Kotaherratar, anna hänelle anteeksi, joka on sinut rakentanut ja joka sinua lämmittää." Samoin todistaa sitä ersäläisessä loitsussa sellaiset sanat kuin: "Kotaemo, ylhäällä on niinenkuoresi (katto on näet niinillä katettu), alhaalla ovat hirtesi."
Tsheremissi puhuu kodan ja tuvan sielustakin (ört). Samoinkuin ihmisen sielu saattaa tuvankin sielu lähteä olopaikastaan. Kun tuvassa riitelee, huutaa, polttaa paljon tupakkaa tai pitää tupaa likaisena, lähtee "sielu". "Sinä karkoitat tupani sielun", sanoo tsheremissi, kun joku rikkoo rauhaa hänen kodissaan. Kun sielu on lähtenyt, ei tupa enää ole "iloinen", "elämä siinä alkaa käydä raskaaksi" ja "rakennus turmeltuu". Rakennuksen yöllä ryskyessä tsheremissi sanoo "tupasielun" sitä "liikuttavan". Autioissa, asumatta jääneissä rakennuksissa ei ole "sielua". Rakennuksen sielu ei alkuasteella saata pukeutua määrättyyn ilmenemismuotoon, vaan on, kuten tsheremissit sanovat, ainoastaan tuvan "menestys", "ilo" tai "hyvinvointi". Epäilemättä sama alkuperä on sillä inkeriläisten kodinhaltialla, jota "ei tehty, eikä tuotu, vaan oli itsestään". Kun kerran rakennuksen "sielun" eli haltian uskotaan voivan ruumiistaan irtautua, ei ole kumma, jos vähitellen syntyy ajatus, että se, kuten sielut yleensä, toisinaan voi näyttäytyä näkyvässäkin, esim. jonkin kotieläimen, kuten koiran tai kissan muodossa. "Soikkolan Venakontsassa sanottiin haltian nähdyn iltahämärässä koirana naatalaan (hirsisalvos pirtin uunin alla) menevän." "Moloskovitsan Rollokassa puikkelehti kerran haltia riihessä tanssivan väen jaloissa kirjavana kissana, sekä pakeni hetken kuluttua kisapaikalta kaivolle. Riihi paloi heti sen perästä." Yleensä ei rakennuksenhaltian näyttäytyminen ole hyvä enne.
Rakennuksenhaltian puoleen käännytään usein rukouksin, harvemmin uhrein. Inkeriläisillä on tapana tervehtiä sitä aamuin ja illoin. "Kun aamulla tullaan ensi kerran huoneeseen, on haltiaa tervehdittävä sanoilla: hyvää huomenta, huoneenhaltia! Näin voitetaan haltian mielisuosio päivän ajaksi. Tuollaiseen tervehdykseen tulee heti haltian vastaus siten, että huoneessa kuuluu pieni rusahdus — se on haltian puhetta anelijalle. Illalla maata mennessä on samaten hänen puoleensa käännyttävä, että hän antaisi onnea levon ajaksi ja varjelisi talon omaisuutta kaikelta vahingolta, silloin kun ei omistajan silmäkään ole siitä vaaria pitämässä." Ei myöskään ole hyvä asettua rakennukseen asumaan haltian mieltä tiedustamatta. "Jos meni uuteen taloon asumaan, vaikka vain yhdeksi yöksi, oli huoneenhaltialta lupa pyydettävä. Jos silloin huoneessa raksahti, oli se lupaus; mutta ellei mitään kuulunut, oli paras pyörtää."
Paitsi rakennusta perustettaessa suoritettua uhria ovat rakennuksenhaltialle osoitetut teurasuhrit harvinaisia. Huomattava ominaisuus suomalaisten ja Suomen ruotsalaistenkin talonhaltiassa on se, että "se ei tarvinnut koskaan ruokaa". Yleinen on sitävastoin asuntomaan haltian musta uhri, jolloin teuraan luut kätketään asuntomaan multaan. Käsitys, että kodinhaltian uhreihin voivat ainoastaan oman perheen jäsenet ottaa osaa, johtunee perhekunnan suojelushaltiain, n.s. kotijumalien uhreista.
Varsinaisen asuinrakennuksen ohella saattaa muillakin rakennuksilla, kuten läävällä, riihellä, saunalla ja metsätuvalla, olla haltiansa. Merikansat puhuvat laivankin haltiasta. Kaikki kehittyneemmät rakennustenhaltiat näyttäytyvät etupäässä ihmisenmuotoisina. Kuitenkin voi niissä olla jotakin itse rakennusta muistuttavaa. Niin on esim. kirkonhaltia itse kirkon korkuinen. Rakennuksen väriä muistuttaa kodinhaltian näyttäytyminen harmaissa pukimissa. Usein asunnonhaltia sulautuu yhteen perhekunnan kotijumalien tai isännän suojelushaltian kanssa.
Mutta kokonaisella rakennusryhmälläkin voi olla sitä suojeleva haltia.
Mordvalaiset palvoivat koko kylän haltiaa, "kylänjumalaa". Itämailla
oli kaupungillakin jumalansa. Sellainen oli esim. Assyrian pääkaupungin
Assurin jumala, jolla oli sama nimi kuin itse kaupungilla.
Luonnonkansat elollistavat lisäksi kaikenlaiset aseensa, työkalunsa, astiansa y.m. Guinean Pangwe-kansa "ei pidä työkalujaan ainoastaan pelkkänä aineena, vaan olentoina, joilla on elinvoimaa, mikä ilmenee niiden aikaansaannoksesta". Ewe-neekerit palvovat kuokkaa, meksikolaiset kauppiaat matkasauvaansa ja muinaiset Kreikan sankarit jumaloivat keihästään. Lappalaisista on vanha tieto, jos siihen voimme luottaa, jossa kerrotaan, että kun he "nuijalla kukistivat otuksen, he jumaloivat nuijaa, ja kun he kivellä tappoivat pedon, niin he palvoivat kiveä".
Tsheremissin käsityksen mukaan eivät sellaiset esineet kuin vene, veräjä, ovi, kirves, aura, sirppi, värttinä, kuppi, lusikka, peili ja virsut ole ainoastaan eläviä, vaan myös tuntevia ja tajuavia olentoja. Hän puhuttelee kutakin kuin työtoveria, ja kun ne ovat häntä aikansa palvelleet, ei hän niitä särje eikä polta, sillä sellaista menettelyä hän pitää halpamaisena, vaan jättää ne rauhaan. Niin esim. kun vanha veräjä ei enää kykene toimittamaan virkaansa, hän nostaa sen paikoiltaan jonnekin lahoamaan. Samoin hän tekee vanhalle, vuotavalle veneelle. Sitäkään ei särjetä, päivätyönsä tehtyään se saa rauhassa levätä. Loppuunkulutetut virsut sidotaan yhteen ja ripustetaan jonnekin takapihalle, missä niitä monesti näkee useita yhdessä mätänevän. Tuleen ei niitä saa heittää eikä niitä sovi hakata palasiksi. "Virsu on palvellut ihmistä, suojellut hänen jalkaansa ja kuljettanut häntä." Siirtäessään jalkineensa "lepoon" tsheremissi lausuu: "No, virsut, olette minua palvelleet, jaloissani olette ajelehtineet, nyt kulutettuani teidät ripustan hyvään paikkaan, levätkää nyt ja olkaa rauhassa." Kun kuppi tai puulusikka on aikansa ihmistä palvellut, käytetään sitä vielä joku aika muistojuhlissa vainajia varten; senjälkeen se asetetaan jonnekin ullakolle, jotteivät lapset sitä saa. Pannessaan vanhan astian tai lusikan syrjään tsheremissi puhuttelee sitä sanoen: "Meitä olet palvellut, ruokkinut ja juottanut, myös vainajia olet ruokkinut, olkoon tämä paikka sinulle rauhallinen levätä." Katsellessaan kuvaansa peilissä tyttö suutelee peiliä ja sanoo, kuten jo olemme maininneet: "Älä ota muotoani." Näin ovat talous- ja tarve-esineet tsheremissikodissa aivan kuin eläviä olentoja, senvuoksi ei niitä myöskään mielellään vieraalle luovuteta.
Osaksi johtunee yllämainittu huolenpito ja varovaisuus, varsinkin mikäli se koskee jalkinetta, työasetta ja ruoka-astiaa, siitä, että itse ihmisen sielu on siihen hyvin läheisessä suhteessa.
Joskus uskotaan elollistetun esineen tarvitsevan ravintoakin "voimakseen". Muinaiset viikingit voitelivat surmatun ihmisen verellä uuden laivansa emäpuun. Karhun verellä, jota lappalaiset pitivät hyvin taikavoimaisena, he voitelivat toisinaan "kotaa kannattavat puut ja oven". Vielä keskiajalla oli Europassa tapana uhrata eläviä ihmisiä tai eläimiä linnojen, siltojen y.m. perustukseen, "jotta ne tulisivat vahvoiksi ja kestäviksi". Volgan suomalaisillakin näyttää olleen tapana uhrata ihminen vesimyllyä perustettaessa. Siperialaiset shamanit voitelevat teuraanverellä noidanpukunsa sekä rumpunsa, jota he pitävät jumalallisena olentona.
Tällaiset esimerkit ovat omiansa valaisemaan kysymystä, miksi ihminen yleensä on alkanut uhrata luonnonhaltioille. Jotkut uskonnontutkijat olettavat, että tämä omituinen tapa on vainajainpalvonnasta peräisin; vielä kuoltuaan näet ihmisen uskotaan tarvitsevan ravintoa. Tällainen lieneekin osaksi asianlaita. Kuitenkin kun tiedämme, että ravinnon nauttiminen on luonnonihmisen käsityksen mukaan etupäässä voiman eli paremmin sanoen sielunvoiman hankkimista, ymmärrämme, että luonnonilmiönkin ja -esineen voimaa voidaan uhreilla kartuttaa. Lappalaiset voitelivat verellä ukkosjumalan vasaran, ilmeisesti jotta se tulisi tehokkaammaksi, ja samaten "maailmanpatsaan", epäilemättä jotta se paremmin kestäisi taivaan kannattajana. Muistakaamme lisäksi, miten esim. tsheremissit menettelevät uhrin suhteen saadessaan liian pitkäaikaisen tai rankan sateen.
Käsitys että esinekin tarvitsee ravintoa eli "voimaa", ilmenee selvästi seuraavasta tsheremissien viljanleikkuunpäättäjäisiin liittyvästä menosta.
Kun kaurat eli viimeinen vilja leikataan sirpillä, jätetään saran päähän muutamia korsia koskematta seuraavaan, joskus kolmanteenkin päivään, jolloin perheenväki juhlapukuisena menee sirpit kainalossa uudelleen pellolle. Mukana viedään vainiolle myös leipää, juustoa, ohukaisia y.m. ruokaa. Perheenväki polvistuu saran päähän jätettyjen leikkaamattomien korsien ääreen, ja isäntä lukee rukouksen, jossa hän anoo jumalilta hyvää viljasatoa. Senjälkeen maistellaan juhlaruokia, kunnes uudelleen polvistutaan. Isäntä kerää nyt kaikki työssä olleet sirpit yhteen, latoo ne leikkaamattomille korsille, jotka kumoaa maahan ja joita hän alkaa kiertää latvasta alkaen sirppien ympäri juureen asti. Sirppejä nostamalla hän vihdoin vetäisee kaurantyvet poikki. Sitä tehdessään tsheremissi sanoo: "sirpit, koko kesän olette tehneet työtä, voimaksenne tulkoon tämä syömänne ruoka", tahi toisin paikoin: "sirppi, ota voimaa, koko kesän teit työtä, ota voimaa! Sinun osasi asetimme, meidän osaamme älä koske". Senjälkeen isäntä vie perheenjäsenten saattaessa sirpit kauranolkiin käärittyinä jonnekin aitanparvelle tai ullakolle, mistä ne haetaan esiin vasta seuraavana kesänä. Toimitusta nimitetään "sirpin ruokkimiseksi". Viimeksi pystyyn jätettyjä korsia sanotaan "sirpin osaksi".
Että luonnonkansat ovat uskoneet pienimmilläkin ihmiskäden valmistamilla esineillä olevan myös niistä irtauvan sielun, osoittaa monilla kansoilla esiintyvä tapa särkeä ne esineet, jotka annetaan vainajalle. Savossa on ollut tapana särkeä ruumista rekeen pantaessa "jokin talon parain kappale" sanomalla: "tuon saat mutta et muuta". Niinikään Inkerissä kierretään kuollut tuvasta ulos vietäessä kolmesti hänen nimikkolusikallaan, jonka jälkeen "lusikka rikotaan ja kappaleet nakataan arkun jälestä, sanoen: siinä on osasi, muuta et saa". Tsheremisseillä on tapana särkeä kuollutta saatettaessa puukuppi ja lusikka, "jotta vainaja ne saisi mukaansa näkymättömään maailmaan". Epäilemättä tässä kuvastuu käsitys, että esineelläkin on näkymätön osa, joka näkyväisestä irtautuu sen särkyessä. Toisin sanoen esine on surmattava, jotta sen sielu lähtisi siitä. Mordvalaiset irroittavat sielun esineestä ainoastaan kaaputtamalla sitä veitsellä. Tsheremisseillä on tapana jumalille uhratessaan omituisesti tärisyttää kaikkia uhriesineitä. Kun muistamme, että ihminen säikähtäessään ja eläin vavahtaessaan menettää tai "antaa" sielunsa, ymmärrämme tämän kummallisen tavan tarkoituksen.
Työvälineen sielusta saattaa toisinaan kehittyä myös sen haltia. Epäilemättä oli sellainen esim. Suomen lappalaisten virkaa eli sadinta vartioiva viranakka.
Läheinen suhde, joka vallitsee esineen sielun eli "haamun" ja sen kuvan välillä, selittää, miksi eräät kansat, m.m. kiinalaiset, uhraavat esineiden asemesta ainoastaan niiden kuvia, aivan samoin kuin jotkut, kuten muinaiskreikkalaiset ja meidän päivinämme tshuvassit, ovat uhranneet teuraiden asemesta ainoastaan niiden näköisiä leivoksia.
Suurimman mahdin ja pyhyyden kaikista ihmiskäden valmistamista esineistä saavat ne aseet, joita käytetään määrätyissä maagillisissa tiloissa ja toiminnoissa.
TILOJEN JA TOIMINTOJEN HALTIAT.
Väkiuskoa kuvaillessamme olemme huomauttaneet, miten luonnonihminen määrätyissä maagillisissa tiloissa ja toiminnoissa näkee salaperäisiä, sielullisia voimia. Kun kerran luonnon ilmiöt ja esineet ovat saaneet haltiansa, ruvetaan näitä maagillisia voimiakin personoimaan. Siten syntyvät sellaiset haltiat kuin sairauden-, sodan- ja synnytyksenhaltiat.
Yleisimpiä sairaudenhaitioita ovat tarttuvien tautien haltiat. Sellaisia ovat meidänkin maassamme tunnetut ruton, rokon, koleran ja kuumeen haltiat. Ostjakeilla on lisäksi vilutaudin, syyhyn, syfiliksen, hulluuden, yskän, nälän y.m. haltioita. Samanlaisia sairaudenhaltioita tavataan muillakin luonnonkansoilla. Toisinaan nämä saattavat pukeutua näkyvään, ihmistä tai eläintä muistuttavaan muotoon. Kun jokin paha taudinhaltia saapuu kylään, piilottautuvat ihmiset tai naamioivat itsensä, jottei taudinhenki heitä keksisi. Usein pidetään välttämättömänä lepytellä sitä uhraamalla jotakin.
Esimerkkinä siitä, miten persoonattomasta väestä eli voimasta voi kehittyä persoonallinen haltia, mainittakoon Europassa entisaikaan yleisesti tunnettu puolipäivänjumalatar.
Olemme jo kertoneet, että useat Volgan kansat pitävät keskikesän kuuminta aikaa vaarallisena eli "vihaisena aikana". Se liittyy tavallisesti rukiinkukkimisaikaan. Tällöin on monenlaisia töitä kartettava, varsinkin kaikkia likaisia ja hajua aikaansaavia töitä. Votjakit sanovat, ettei tällöin mitenkään sovi pestä tahraantuneita vaatteita, ei kylpeä eikä ammentaa vettä likaisin ämpärein tai nokisin padoin. Tsheremissien ja tshuvassien mielestä on sopimatonta ja kiellettyä paitsi poukkujen ja astiain pesemistä myös lankojen värjääminen, tervan polttaminen ja lannan vetäminen pellolle. Mutta monia muunkinlaisia toimia tulee karttaa: ei saa rakentaa, ei kaivaa maata, ei kitkeä kukkia, ei niittää heinää, ei kalastaa, ei hämmentää vettä eikä meluta sen läheisyydessä. Onpa räikeävärisiin vaatteisiinkin pukeutuminen kielletty.
Erikoisesti koskevat nämä varovaisuustoimenpiteet keskipäivän aikaa. Eräs votjakkien uskomusten muistiinpanija sanookin, että "vihainen aika" on "puolipäivän jumala", joka vallitsee vain puolipäivän aikana kesäkuusta heinäkuuhun. Rangaistuksena mainittujen tapojen laiminlyömisestä tulee tauti, viljaa vahingoittava ukkosilma tahi rae- ja rankkasade.
Volgan vierasheimoisilla kansoilla on itse ajanjakso sinänsä taikauskoisen huomion esineenä, ilman että sen yhteydessä muistellaan tai palvotaan mitään erikoista haltiaa. Syrjänit sitävastoin noudattavat samanlaista varovaisuutta, jotteivät suututtaisi Pölösnitsa-nimistä haltiaa, joka oleskelee rukiissa. Ruiskukkaakin he nimittävät "Pölösnitsan silmäksi". Syrjänit eivät kuitenkaan näytä itse personoineen tätä "aikaa", vaan ovat lainanneet jumalansa venäläisiltä. Pölösnitsa on näet sama sana kuin venäläinen Poludnitsa ("puolipäivänhaltiatar").
Puolipäivänhaltiatar on kaikkien slaavilaisten kansojen tuntema. Jaroslavin läänissä Poludnitsa on kaunis, korkeakasvuinen, valkoiseen puettu neito. Kesällä viljankorjuun aikana se kulkee ruispellon pientarella; sitä, joka puolipäivän aikana tekee työtä, se tarttuu päähän ja alkaa kiertää. Pieniä lapsia se houkuttelee ruispeltoon ja saattaa ne harhailemaan siellä kauan aikaa. Siperian venäläiset kuvittelevat sitä pahaksi ryysyiseksi akaksi, jolla lapsia peloitellaan. Tshekkiläisillä se on metsäneukko, joka lähtee liikkeelle puolipäivän aikana. Kuljeksien ympäri metsissä ja pelloilla se anastaa pienokaisia tai "vaihtaa" ne. Puolalaisten puolipäivänhaltia häiritsee ihmisiä keskipäivän aikana kaikkialla ulkotöissä.
Mainittu taikausko ei rajoitu vain itä-europpalaisiin kansoihin, myös germanit ja kelttiläiset ovat tunteneet "puolipäivä-emon". Samoin ovat tämän haltian tunteneet antiikin sekä Itämaiden kulttuurikansat. Vieläpä niinkin kaukaa kuin Japanista tapaamme tämän haltian.
Myös maagilliset toiminnat synnyttävät helposti siihen liittyvän haltian. Tsheremissit viettävät joulun tienoissa juhlaa, jolloin he koettavat arvailla tulevia tapahtumia m.m. tarttumalla pimeässä lampaan jalkaan. Millainen lammas sattuu tulemaan, siitä tehdään johtopäätöksiä. Tällaista arvontapäivää he nimittävät "lampaanjalka-päiväksi", mutta sen nimiselle jumalalle he tällöin myös uhraavat.
Sotaa harrastavat kansat näkevät taistelun telmeessä sodanjumalan, jolle osa sotavankeja ynnä -saalista on uhrattava. Kaikenlaisia toimien haltioita oli varsinkin muinaisilla roomalaisilla.
Hyvin huomattava merkitys uskonnonhistoriassa on synnynhaltioilla. Maagillisiin syntyä ja synnyttämistä edistäviin menoihin yhtyy näet usein palvontaa, jopa uhrejakin synnynhaltialle. Tahtoessaan kartuttaa lammaskarjaansa tsheremissi panee toimeen omituiset menot, joita hän nimittää "lampaan synnyksi". Sopivana hetkenä hän kutsuu luokseen poikia ja tyttöjä, joita kestitään ja pyydetään ottamaan osaa menoihin. Uhriteuraaksi ammutaan huuhkaja tai jokin muu metsälintu, paremman puutteessa kelpaa kanakin. Isäntä ottaa linnun käteensä ja emäntä uhrissa tarvittavat esineet, ja niin lähdetään lammaskarsinaan, jonne pojat ja tytöt maassa kontaten heitä seuraavat. Emäntä houkuttelee näitä jäljessään ikäänkuin lampaita, joiden ääntä lapset koettavat matkia. Pojat puskevat tyttöjä siten muistuttaen pässejä. Karjapihaan tultuaan isäntä tekee tulen, jonka ympäri lampaat vielä määkien konttaavat kolmesti emännän jäljessä. Senjälkeen lapset nousevat. Lintu keitetään ja syödään lammaskarsinassa, missä "lampaansynnyltä" rukoillaan lammasonnea. Uhrilinnun luut viskataan karjavajan katolle.
Tsheremissit nimittävät siis samalla nimellä sekä menojaan että niiden aikana palvomaansa haltiaa. Toisinaan voi huomata, että synnynhaltia saa maagillisista menoista nimensä. Lappalaisilla oli tapana halkoa puita synnyttämisen helpottamiseksi. Teonsana "halkoa" on lapiksi saret; siitä sai heidän synnytyksenjumalattarensa nimen sar-akka. Että näin on asianlaita, todistaa saman jumalattaren toinen nimi sadsta-akka, jossa ensimäinen sana merkitsee "päästä halkaistua puuta".
Silloin kun sukupuolielimellä on tärkeä osa sikiämistä ja syntymistä koskevissa taioissa, tulee tämä itse synnynhaltiankin tunnusmerkiksi. Sellainen synnynhaltia oli esim. muinaisskandinavien Freyr, jonka tapaamme lappalaistenkin jumalistosta. Tehdessään kuvan hedelmällisyydenjumalasta lappalaiset kiinnittivät siihen uhriporon sukupuolielimen, jotta jumala antaisi porokarjalle "voimakkaan paritteluhalun".
Volgan suomalaiskansoilla on useita synnyn erikoishaltioita. Paitsi "lastensynnyttäjää" palvovat votjakit ja tsheremissit "viljansynnyttäjää", viimeksimainitut vielä karjan- ja mehiläistensynnyttäjää. Karjansynnyttäjää vuoritsheremissit palvovat m.m. kun lehmä on kantanut. Tällöin naapurit ja ystävät kokoontuvat lehmänmaitojuhlaan. Isäntä valaa vettä uunille ja rukoilee, että vasikka kasvaisi uunin kokoiseksi. Vettä hän pirskottaa myös läsnäolevien päälle toivoen, että jumala antaisi lehmälle paljon maitoa. Uhripuuron ääressä, johon sekoitetaan voita, hän sitten rukoilee, että "karjansynnyttäjä" antaisi karjaa niin paljon kuin lehmässä on karvoja, niin että toinen pää laumaa olisi vielä kujalla, kun toinen jo on ennättänyt karjapihaan.
Näiden erikoishaltiain ohella votjakit ja tsheremissit palvovat yleistäkin kaiken synnyn vaalijaa, "synty-emoa". Luonnon personoitua tuotantovoimaa viimeksimainitut ja mordvalaiset nimittävät vielä "suureksi synnyttäjäksi eli luojaksi". Mordvalaisilla tämä on sulautunut yhteen taivaanjumalan kanssa. Samoin on laita monilla muilla luonnonkansoilla. Niin on esim. Algonkin-intiaanien ylhäinen Kitshi-Manito ("suuri M.") samalla "elämän herra", joksi häntä myös nimitetään.
Kun suuren, salaperäisen taivaan jumala, joka jo sinänsä helposti kohoutuu ylijumalaksi, yhtyy kaiken synnyttäjään eli luojaan, syntyy täten varsin valtava ja mahtava jumaluuden käsite.