Juoppohullu: Elämäntarina

JUOPPOHULLU

Elämäntarina

Kirj.

SANTERI ALKIO

Edistysseurojen Kustannus-OY, Helsinki, 1920.
Edistysseurojen kirjapainossa.

I.

— Ota ryyppy!

Vanhus katsahti ympärilleen. Ei ketään! Hän pani sikarintumpin uudestaan suuhunsa. Vetäsi. Katsoi silmät harallaan, hieman arkana oveen.

— Ryyppy! ota… sinulla on, kaapissa.

Vanha mies käännähti levottomasti penkillä, mutta suu oli mennyt nauruun. Puhuiko todellakin joku?

Mitä?

— Ryyppy sinun pitää saada… se on niin saakelin hyvää… Suussakin on outo maku, aivan kuin vasikan… tphyi! Vihellä! Kaapissa on… kamarissa.

Hän nousi. Huuli värisi — levottomuudestako vai sisäisestä nauramistarpeesta, ryypynolemisen tiedosta?

Tuo kuiskaaja? Kyllä hän sen tuntee. Vanha tuttu, omat ajatukset. Ne puhuivat joskus kuin sivullinen, milloin kiusaten, härnäten, pilkaten, milloin kiihottaen, selittäen tai tuomiten. Aina tilapäämielialojen mukaan.

Vanha Siimon Kirsi käveli yli suuren tuvanlattian takan luo, ottaakseen tulitikkuja muurinotsikolta ja sytyttääkseen sammuneen sikaarin. Yhtäkkiä pysähtyi puoli lattiassa. Hänen korvaansa kuului miehen huuto, kamala hätähuuto. Siinä oli sanojakin, mutta niitä ei eroittanut. Ainoastaan ääni!

Siimon Kirsi seisoi keskilattialla suu kauhusta auki valahtaneena, otsa rypyssä, koko olemus pelkkänä korvana.

Hän oli iso mies, yli kolmen kyynärän, hartiat jykevästi kyömyssä, kasvot punakat, parta äsken ajeltu, tukka harmaa.

Huuto oli muuttunut kirkunaksi. Hän seisoi ja kuulteli yhä. Sitten se lakkasi. Kuultelija huoahti helpotuksesta, astui. Lattia melkein notkahteli.

Joku tulee eteisessä. Kirsi tuntee jalankäynnistä renki-Joosen. Tyytymättömyyden väre käy yli kasvojen. Niillä kuvastaa säännöllisen alkoholinautinnon pysyvä punerrus ja punertava raukeus. Oli juuri aikonut pistäytyä omaan kamariinsa, mutta se renkilurkki tutkii ja arvaa.

— Veisaa! kuiskaa joku.

Siimon Kirsi tottelee kohta, alkaa hymistä matalalla äänellä:

"I-i-loit-se sie-lu-un Her-rras-ssa ja o-ole tu-r-vas' hy-yväs'!"

Joku nauroi. Siimon Kirsi käänsi päätään, mutta huomasi samalla että se olikin hän itse.

Renki viipyi eteisessä niin että Kirsi ehti kamariin. Ovessa hänet yllätti hätivä kiire ja aivan kuin pelkurin tunne. Taas juuri siinä kuiski ja hätyytti:

— Näkee se… renkinulikka, ja nauraa… ja kertoo maailmalle että sulla on viinaa ja sinä poltatat sitä… se katsoo selkääsi nyt… nyt ja arvaa että sinä menet ryyppäämään…

Mutta kamarin ovi on jo kiinni ja renki kuuluu vasta tulevan tupaan. Rauhottuen tuumii Kirsi, että onko se jo mennyt päähän, vai? Polvet ovat hieman väsähtäneet. Mikä niissä? Ryyppää.

— Nähköön! Lempoako sinä siitä!

Todellakin. Hän röyhisti komeata rintaansa. Mitä? Kuuluiko se huuto taas? Ei. Astuu uudestaan tupaan ja jatkaa:

"Hä-än a-a-vun a-an-taa-a va-ai-vo-ois-saa", — — —

Kirsi kävelee pöytäpenkille. Tuvassa vallitsee sunnuntairauha. Missä lienevätkin kaikki?

Joose on heittäytynyt pitkälleen penkille. Vanhan isännän veisuunhyrinä on hänelle jo kertonut, että sillä taas on. Tarkalla vainullaan hän haistaa, kun tämä astuu tupaan, hajun, joka lemahtelee penkille asti. Renki suoristautuu kismittelemään ja huokaa sanoiksi:

— Kun sais viinaa.

— Mitä sinä sillä? kysyy vanha Kirsi nuhtelevana ja otsa rypyssä.

— Tekee mieli.

— Piru sellaisen mieliteon antaa.

— Antaneeko hänen piru vai Jumala, mutta mieleni mun tekee.

— Rukoile Jumalaa että ottais himon pois.

— Ottaiskohan? Joose nauraa takinhihaansa.

— Ottaa. Joka Jumalalta pyytää apua, pääsee pahoista himoista ja viettelyksistä, selittää Kirsi. Samalla hänelle vilahtaa mieleen, mahtaako Joose huomata että hän on maistanut.

— Ei se mitään huomaa… sellainen tohlo, kuiskaa joku.

Kirsi ilostuu.

— Jumalaa pelkääväisen ihmisen ei tee ollenkaan mieli viinaa, hän tolkussaan selittää.

Joosea naurattaa. Hänen tekee mieli kirota ja sanoa. Mutta kun on sydäntalvi ja tässä on hyvä ruoka ja hyvät hevoset, ei viitsi suututtaa äijää, kun se nyt pitää isännyyttä. Nuori isäntä… mikä tauti sitäkin vaivannee? Onko se juomisesta, vai? Sanovat että se jo näkee viinapiruja.

— Jumalaapelkääväinen ihminen nauttii kaikki jumalanlahjat kiitoksella.

Ja vähän ajan kuluttua:

— Nyt se on kaikki niin kallistakin että…

Se joku kuiski:

— Anna rengille ryyppy… kyllä se hintansa haukkuu… paremmin tykkää sinusta ja talosta… otat itse samalla julkisesti, Jumalalle kiitokseksi.

Lattiapalkit rusahtelevat. Siimon Kirsi astelee kamariin tuodakseen pullon. Juuri kun hän avaa kamarin oven, kuuluu taas se äskeinen huuto, mutta lakkaa kohta. Hän ei pysähdy sitä enää kuulemaan. Korva alkaa siihen tottua.

— Kyllä se siitä paranee… pitäis saada vain vähän parempaa… konjakkia.

— Ky-yllä, kyllä se siitä… pitää vain hankkia apteekista konjakkia.
Saat samalla itsekin suunmuutteeksi, kuiskaa se joku.

Siimon Kirsin rajupiirteinen suu menee hymyyn. Hän ottaa kaapista taskupullon ja hulauttaa. Etsii käsiinsä pikarin ja alkaa astua takaisin tupaan.

— Vihellä! Sano: piru, ja hymyile, renki tulee hyvälle tuulelle…

— Kylläpä se nyt taas. Siimon Kirsi melkein tuskaantuu. — Enhän minä ole monta ryyppyä ottanutkaan?

— Et, lemposoi, et ole. Raitis kuin pukki. Kun et vain räpytä silmiäs, niin renkikään ei tiedä yhtään. Vihellät vain, olet iloinen ja sanot: pirusekänä!

Joose kääntää päätään penkiltä makuultaan, kun kuulee lattian takanaan rusahtelevan. Vanha Kirsi pitää kädessään pikaria ja kaataa pullosta. Huulet viheltävät ja silmät veristävät.

— Pirusekänä, katso! Ei vapise vanhan käsi. Eikö ole luja? No ota ryyppy, poika!

Joose nousee vikkelästi.

— Oikeinko te viinaa?

— Mitä muuta, kieltolakia pitää noudattaa.

Joose ryyppäsi. Kehui että se oli hyvää, äkälteli, ryöki ja väänsi suuta.

Kirsi avasi jo suunsa alkaakseen hyräillä kun vei pullon takaisin. Mutta silloin kuului taasen vihlovan läpileikkaavana toisesta päästä rakennusta miehen hätähuuto. Molemmat jäivät suu ammollaan ja pelästyneen näköisinä kuultelemaan. Vanhuksen käsi vapisi nyt. Hän ei ollut enää varma että voisi pitää kamariin saakka pullon ja pikarin käsissään. Siksi pisti ne taskuihinsa.

Hänen polvensa horjuivat ja silmissä kuvastui syvä levottomuus.

— Onko isäntä vielä kipeä? kysyi Joose.

— On, kipeä on.

— Sano, että poikasi on keuhkokuumeessa, kuiskattiin.

— Keuhkokuumetta, mitä lie.

— Vai keuhkokuumetta.

Pihalta kuului heleä lapsen nauru.

Vanhan Kirsin silmissä ilme kirkastui. Kävellessään pihaan päin antavalle ikkunalle lientyivät äskeisen tuskan pusertamat karkeat piirteet. Miehen ääni oli lakannut kuulumasta, mutta sen sijaan täytti pihan ja tunki tupaan lapsen iloinen kirkuna.

Ukko istui penkille ikkunan eteen ja punakka naama loisti nauttivasta riemusta. Pihassa leikki hänen poikansa poika, pieni, 3-vuotias Iiska, lumisilla äitinsä kanssa.

— Eipä nyt kuulu mitään, kuuli Siimon kuiskauksen, vavahti, väänteleikse levottomasti… Isävainajasi näki viinapiruja ja näet sinäkin… se on suvussa. Maijakin, tyttäresi on hulluna. Se on perintöhulluutta… sitä se on…

Vanha Siimon yritti hämmentää vainoavan ajatuksen kuiskivaa kiusaa ja koetti nauraa ääneen katsellen poikansa pojan eloisaa temmellystä.

— Se on suvussa… Iiskakin tuntee jo ryypyn, näitkö kerrankin?

— Joutavia, joutavia! ärähti vanhus.

Yritti vielä kerran nauraa pihassa leikkivän lapsen ilolle. Mutta häntä vapisutti oudosti. Mikä se vapisuttaa? Mieleen meni itsestään, että ryyppy sen poistaisi. Taitaa tupa olla vähän kylmä. Pullo kyllä oli taskussa, mutta Joose makasi penkillä, kasvot tosin seinäänpäin, mutta varmaan uinaillen valkoisia unia. Oli mentävä kamariin.

Juuri kun hän astui vanhanaikaisen korkean kynnyksen yli, uudistui taasen äskeinen miehen huuto. Tällä kertaa se koski vanhukseen niin että hän vaivoin sai jalkansa yli kynnyksen, johon oli vähällä kompastua. Samassa pääsi hiljaa:

— Mutta, herrajumala, onko se edes vieläkään lähettänyt hakemaan sille konjakkia?

II.

Pikkuinen Iiska nauroi koko sydämellään ja kirkui:

— Nakkaan… nakkaan… nakkaan!

Iiskalla oli kädessään pallo sulavaa lunta.

Äitiään sillä uhkasi ja uhkasi. Äiti hyppi ja juoksi edellä, ilakoi ja lepersi:

— Iiskapa ei osaa… ei ylety äitiin… eipä osaa… eipä ylety!
Kultainen muru ei osaa.

— Otaan… otaan… ha-ha-ha-haa!

Lumipaakku sattui todellakin metrin päässä vehkeilevään äitiin. Tämä syöksi käsiksi pojuun, tempasi ylitsekuohuvassa hellyydenpuuskassa syliinsä, puristi rintaansa vasten ja peitti suudelmilla punottavat rehevät posket ja tunteelliset siniset silmät. Poikanen halaili häthätää, mutta lapikkaat pieksivät jo levottomina äidin uumia. Lapsi pyrki takaisin maahan jatkaakseen uudelleen äsken katkennutta kisaa.

Nainen oli pitkä ja solakka, ikä noin 30 tienossa. Vaalean villaisen huivin sisästä näkyivät hyvin kauniit kasvot. Silmät olivat harmaat ja kylmät. Kun hän katseli poikasensa temmellystä, tempasi tunne kuitenkin mukaansa. Silmäin kylmä, teräksinen välke suli, niistä tuikki hehkuva rakkauden tuli. Ja kun nainen pusersi lasta rintaansa vasten, sai silmien hehku rajuavan, villin purkauksen tapaisen ilmeen. Kun lapsi ei tähän millään erikoistavalla vastannut, potkien pyrki vain takaisin lumipalloa heittämään, pakeni hehku.

Iiska yritti uudelleen kiihdyttää äitiä leikkiin. Mutta tämän silmistä oli kadonnut lämpö, yksin mielenkiintokin. Hän vastasi lapsen telmintään välinpitämättömänä, koneellisesti. Katse oli kääntynyt sisäänpäin. Ajatus askarteli muualla.

Poika kadotti mielenkiinnon äitiinsä. Hän luopui palloleikistä ja kiintyi pieneen, viheriäksi maalattuun kelkkaan. Heittäen äidin kokonaan itsekseen, rupesi Iiska panemaan lumipaakkuja kelkalle. Suojailman vuoksi olikin lumi koossa pysyvää. Lumikuorma kelkalla kasvoi, sen mukana lisääntyi lapsen mielenkiinto ja heräävän työnilon valtaava tunne.

Äiti oli jäänyt seisomaan monen sylen päähän lapsesta. Hänellä oli päällään tulipunainen, pitkähkö villaröijy, lyhyt harmaa hame ja korkeat pieksut. Kaikki hyvin yksinkertaista. Mutta hänen ruumiinsa muodot ja ryhti vaikuttivat mieltäkiinnittävästi. Osasiko hän pukea tavallista sirommin vai oliko ruumis tavallista miellyttävämpi, on vaikea ratkaista. Joka tapauksessa hän, seisoessaan lumisessa pihassa, liikahtamatta, vaikutti siten että teki mieli katsoa.

Harmaitten terässilmien katse oli lapsen etääntyessä kääntynyt sisäänpäin. Koko kasvojen ilme oli saanut synkän sävyn. Hän muisteli jotain ja näytti unohtavan nykyisen hetken. Mitä kauemmin siinä seisoi, sitä syvempi suru ja epätoivo alkoi värittää ilmettä.

Kartanolla oli vallinnut sunnuntairauha. Palvelijatkin joko nukkuivat, tahi olivat kylässä. Joose oli äsken käynyt tallissa ja sieltä kuului nyt hevosten syönninlouksutus. Navetassa oli kaikki hiljaa. Ainoastaan muuan kana, äänestä päättäen, äsken putosi orrelta.

Eikä sairas isäntäkään ollut nyt huutanut puoleen tuntiin.

Iiska oli niin kiintynyt lumityöhönsä, että unohti kokonaan äidin, eikä muutenkaan äännellyt.

Taivas oli vetisen sinervä. Aamulla oli satanut lunta, nyt jälkeen puolisen oli suloinen talvisuvi. Se synnytti pitkien pakkasten jälkeen vienosti heräävän kevättunnelman.

Lapsi pihassa tunsi sen nostattavaa iloa. Se ahersi luonnon viittaamalla tavalla pitääkseen elämän liikkuvaa viriä voimassa. Teki työtä, kasasi lunta kelkkaan, veti sen toisaalle, kaasi ja haki uutta. Iiska eli työssään. Se oli hänelle elämää, — unta, rauhassaistumista ja lepoa ihanampaa. Lapsen silmistä loisti elinvoimainen elämänhalu, salaperäinen, aherrukseen, jotain tekemään valmis.

Kevät lähenteli, hiiviskeli luonnossa. Lapsi kuuli sielussaan sen kiehtovia ääniä.

Nainen oli astunut muutaman askeleen lähemmäksi leikkivää poikaa. Mutta siihen pysähtynyt aivan kuin tilaltaan siirretty muistopatsas.

Taas kuului sairaan miehen huuto. Se kävi kuin leikaten läpi vaikenevan, äänettömän sunnuntairauhaisen, kevään hiipivää lähentelyä tuntevan pihan.

Silloin vaimo liikahti. Hän katsahti yli olkansa rappusille, aivan kuin odottaen että sinne joku ilmestyisi. Mutta siellä ei näkynyt ketään. Huuto uudistui pienten välihetkien perästä. Viimeiseksi eroitti siitä:

— Apuun! Jeesus armahda!

Iiskankin huomio oli herännyt. Hän näytti kuultelevan. Juoksi äidin luo ja kuiski:

— Isä… isä… huutaa.

Äiti otti syliin.

Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut lasta halailemalla puristaa sielustaan kuohuvan katkeruuden.

Poika kuulteli. Kun ei enää mitään kuulunut, pyrki uudelleen alas, otti kelkan ja alkoi juoksennella piirissä äidin ympäri matkien isän hätähuutoa:

— Jeesus armahda… Jeesus armahda!

Äiti oli juuri kieltämässä, kun ovelle ilmestyi mies alusvaatteissaan.
Hän piti kiinni pihtipielistä kahdenpuolen.

— Kun ei… kukaan… tule apuun! huusi hän katkerasti moittivalla äänellä.

— Mitä siellä sitten… tekee? virkkoi vaimo välinpitämättömästi. Mutta silmä jäi samalla seuraamaan miehen punertavia, päästä ulospullistuneita silmiä, jotka kauhusta pyörien alkoivat tuijottaa eteisen ikkunaa kohti. Sairaan valtasi koko ruumista tärisyttävä vavistus. Tukka, joka oli saanut kasvaa pitkäksi, oli pörröllään ja pystyssä. Lihavilla läpikuultavan vaaleilla, pöhöttyneillä kasvoilla virtaili hiki. Hän näytti vapisevan kauhusta. Ojentaen molemmat kätensä porraskäytävän kulmaukseen hän hyökkäsi, iski ja löi molemmin nyrkein. Kohta hän kuitenkin syöksi toiselle puolen käytävää, veti penkin alta varsiluudan ja alkoi hutkia seiniin. Samalla mies karjui, kiroili, siunaili ja tömisti jaloillaan. Veri vuosi suupielistä ja käsistä. Vihdoin pysähtyi raivostunut seisomaan. Silmissä vilahti hetkellinen älynvälähdys. Sairas lankesi polvilleen, ryömi lattiassa ja huusi Jeesuksen apua. Mutta samassa hulluudenkohtaus taas uudistui. Nurkassa näkyi hänen silmiinsä joku. Raivostuen syöksi hän jaloilleen, tempasi luudan ja alkoi hutkia, särkien ikkunat ja uhaten puhkaista lautaseinän.

Iiska oli hiipinyt äitinsä syliin. Yhdessä olivat he paenneet navettaan. Lapsi ei puhunut mitään, hän vain puristautui lujemmin äidin rintaa vasten ja vapisi. Kauhun ilme väreili vaimonkin kasvoilla. Lasta puristi hän rintaansa vasten aivan kuin turvaten siihen ja peitti tämän kasvot suudelmilla.

— Eliisa, virkkaa lapsi hiljaa ja katsoo äitinsä silmiin navetan hämärässä.

Eliisa vavahti. Miksi lapsi nyt juuri häntä ristinimellä puhutteli? Ja äänessä oli jotain isänsä äänestä silloin kun…

— Eliisa, virkahti Iiska uudelleen.

— Iiska, vastasi äiti jotain sanoakseen. Mutta lapsen puhuttelu tuntui arvoitukselliselta.

Joku avaa navetan oven. Vanha Siimon pistää päänsä sisään.

— Onko täällä ketään?

Oli. Eliisa selitti pelkäävänsä, niin ettei hän uskalla tulla. Vanhus sanoi, että he olivat Joosen kanssa avustaneet Malakiaksen sänkyyn. Mutta hän luulee, että on käytävä apteekissa. Kun se vain saisi muutaman ryypyn konjakkia, siihen paikkaan paranisi. Hän oli puhunut pojalle, että pitää tästä suunsa ja pistänyt lantin kouraan. Mutta Eliisan pitäisi nyt tulla, Malakias kaipaa. Jos sen menee mieli pahaksi, se tulee uudestaan.

Eliisan sielussa oli yrittänyt nousta ilkeys. Ne ovat samasta lähteestä, isä niinkuin poikakin! Tuima mieli jo läikkyi. Mutta hän katseli vanhusta. Yhtäkkiä välähti mielessä, miten hyvä tämä ukko on ollut hänelle. Miten juuri siihen aikaan, jolloin miehensä markkinahäpeä tuli tiedoksi, tämän vanhuksen hienotunteinen osanotto hänen onnettomuuteensa oli melkein ainoa, mikä kiinnitti hänet elämään. Nytkin sai hän katsahdetuksi silmiin, näki rotevan vanhuksen sielunpohjaan saakka: mikä pohjaton, syvä suru, jota nytkin yritti peittää hymy ja vihellys. Mutta heti kun Eliisan katse silmänräpäykseksi pysähtyi uppoamaan vanhan Siimonin vielä veristävään silmään, alkoivat tämän huulet vapista. Silloin suli Eliisan harmaa silmä.

— Voisitteko te, vaari, mennä apteekkiin?

Siimonin kasvoilla värähti iloisempi viri.

Juuri tuota ääntä hän oli miniästään houkutellut!

— Tietysti. Panen pikkusuodin puihin.

— Saako Iiskakin tulla? kysyi poika, joka nyt kieppui vaarin käsissä.

— Saako se tulla? kysyi ukko.

— Mutta… no on nyt kaunis ilma.

— Saa Iiska tulla, saa tulla, saa tulla!

Eliisan suu meni jo hymyyn. Poika oli kiivennyt isoisän syliin.

Puolipihasta palasi Eliisa vielä talliin, jossa isoisä jo laittoi hevosta.

— Mutta… eihän vaari vain mitään anna Iiskalle?

— Ole joutavoimatta!

— Sitä en minä sallisi, lapselle.

— Lakeristaa.

— Lakeristaa… noo, se ei mitään.

Hän vei pojan tupaan pukeakseen.

III.

Oli apteekkarin nimipäivä. Pitäjään herroja istui apteekkarin pienessä kabinetissa iltapuhdetta tupakoiden. Olivat etsineet kukin mukavat istuimet. Niitä olikin tässä rikkaan miehen taide- ja mukavuusmaulla varustetussa huoneessa jokaisen tarpeiksi. Puhvelinnahalla päällystetty sohva ja nojatuoleja, joihin upposi aivan kuin henkilöityneen hekuman avattuun syliin.

Herroja oli kaikkiaan kuusi: apteekkari itse, pieni, mustapintainen, ulkomuodoltaan italialaista muistuttava, viekassilmäinen herra; rovasti, pieni ja alkavassa lihassa, nykerönenäinen, lapsellisen ja avuttoman näköinen, hemmoteltu vanhus; lääkäri, pitkä, hoikka, kaljupäinen maailmanmies; vallesmanni, täksi vieraskäynniksi arvelluttavan perinpohjaisesti pesty, ajeltu ja kammattu ja vahoitettu virkamies, jonka suupieli tuntui aina olevan valmis laskemaan rivon herrassukkeluuden; liikemies, joka pingoittuneesta naamasta päättäen oli viime aikoina rikastunut gulashi. Näille kaikille oli riittänyt hekuman avattuja, erimuotoisia helmoja. Ainoastaan yksi istui tavallisella topatulla tuolilla taampana, lähellä ovea ja kakluunia. Hän oli nuori ja hyvin ujo, pitäjään äsken tullut kappalaisen virantekijä, armovuodensaarnaaja.

Apteekkari Lemón oli juuri tullut apteekista ja istahtanut korituoliin, jota pehmitti harvinaisen metsänelukan pitkäkarvainen kaunis talja, silmäillyt salavihkaan ympäri, tutkiakseen vierastensa viihtymistä. Hänen intohimonsa oli tämä kabinetti — rahan kera tietysti. Hän oli etsinyt omasta mielestään mielenkiintoisia taide-esineitä tämän huonekaluston lisäksi, huolimatta niiden kalleudesta. Ja kabinetti asetettiin näytteille aina, kun tuli vieraita. Sen piti synnyttää viihtymystä ja kalvavaa mielitekoa, nautinnonhimoa ja nautintoa. Salainen ilo, kun näki vieraitten silmissä kateudenvivahduksen kera hekumoivan, nauttivan ilmeen, siinä isännän palkinto.

Hänen silmänsä vaelsi ympäri seuruetta salaisin, terävin valonheittäjävivahduksin, tutkien ohimennen, hymyillen aina. Pastori Rapisen "hyljätyn" istumasijan hän oli heti huomannut, mutta ei siitä välittänyt. Sai kyllä istua siinä, papinsälli, köyhä, hyvässä lykyssä jumalaapelkääväinen akkain pappi…

Hän alotti tarkastelunsa rovastista, Moiliaisesta, joka istui lähellä autuaasti hyvinvoipana, nenänykerö ja hieno sikaari pystyssä, ruumis vajonneena puhvelinahkaan kuin jumalankukkaroon. Rovasti ei puhu mitään, hän kuultelee vain harvakseen puhallellen sikaarisavuja, kuultelee sitä hajanaista keskustelua, jolla herrat yrittävät kuolettaa odotusaikaansa. Isäntä ajattelee: jumalanmies. Suu vivahtaa hymyyn. Hän sattuu vertaamaan rovastia ja itseään. Apteekkari oli vapaa-ajattelija. Hymähtää: valitkoon Jumala itse meidän kesken!

Lääkäri, Heimopiittari. Apteekkarilla oli kaunaa tälle, joskus oli riideltykin. Nyt taasen sovittu. Mutta lääkäri oli joutavan tarkka muotojen mies. Ei jakanut spriireseptejä aivan apteekkarin halun mukaan, tuppausi liian lähelle hänen ammattisalaisuuksiaan, "liehittelemään kansaa", y.m. Apteekkari koetti vakoilla lääkärin askeleita, voidakseen hänkin joskus astua kannoille, kostaa. Hän katsoi miestä syrjäsilmällä, kun tämä jutteli nimismiehen kera eräästä salapolttopuuhasta.

Seuraava oli nimismies Fors, apteekkarin paras ystävä. Riita oli joskus yrittänyt tulla siitä, kun apteekkari ei tahtonut aina uskaltaa täyttää nimismiehen huomattavaa spriitarvetta. Mutta jotenkuten oli siitä sentään päästy. Hra Forssilla ei ollut mitään erikoisharrastuksia. Hän oli vain virkamies, joka koetti teettää työnsä poliisikonstaapeleilla, voidakseen itse päästä niin vähällä kuin suinkin.

Liikemies Himosen naama oli jo alkanut loistaa. Hän puhui nimismiehelle kiihkeästi muutamasta kauppa-asiasta. Oli ollut kyseessä saada lisenssi jollekin suuremmalle "tavaraparttialle", mutta sitte ei ollut saatukaan. Eikä Himonen tiennyt missä vika oli. Arveli kuitenkin että se oli hallituksessa, joka ilmeisesti rajoittaa kansan etuja valvovain yksityisten liikemiesten kilpailuvapautta, jättääkseen suosimilleen armoitetuille vapauden nylkeä. Apteekkari oli alkanut mieltyä tähän mieheen, huolimatta siitä, että sekin oli vain suomalainen nousukas. Mutta hänen suunnitelmissaan oli järkeä ja suuripiirteisyyttä ja puhui hauskasti.

— Kas pastori! Apteekkari hypähti ylös korituolistaan. — Te istutte siellä ovipielessä vain. Tänne! Hän osoitti omaa tuoliaan.

Pastori nousi ja kumarsi kiittäen. Ei mitenkään hän isännän paikkaa!
Tässä on hyvä.

Apteekkari Lemón istui velvollisuutensa tehneen ilmeellä takaisin tuoliinsa.

Juuri silloin kannettiin juomavehkeet pöytään. Muuan ikkunaverho, joka ei ollut täysin sulettu, laitettiin. Ja kun palvelija oli mennyt, otti apteekkari pullon jostain ja laski sen salaperäisin hymyin pöytään. Puheensorina lakkasi. Rovasti kiinnitti katseensa katon läpi taivaasen ja imi savuja, nimismies pyyhki sikaaristaan tuhkan porsliiniaugurin ammottavaan kitaan ja hymyili jännitettynä. Tohtori katsoi hieman totisena pulloa, gulashi pani kätensä sievästi ristiin alkavan ylpeytensä päälle, ja katsomatta mihinkään, virkkoi:

— Hjaa — jaa — jaa.

Armovuodensaarnaaja ovipielessä oli saanut levottoman ilmeen. Hänen silmänsä vaelsivat nopeasti vakoillen yli seurueen ja palasivat aina pöytään, jossa karahvi seisoi. Pastori liikahteli tuolillaan ja muutti jalkaa, katsoi kelloa ja isäntää vuorotellen. Mutta hän ei ilmeisestikään uskaltanut nousta, vaikka kaikesta päättäen teki mieli.

Kun isäntä oli saanut kaikki järjestykseen, virkkoi hän:

— Käykää päälle!

Pidättävä halpaus alkoi helpottaa.

— Mitä se isäntä? alkoi rovasti, laskien katseensa korkeuksista helmeilevään pulloon ja hymyillen rakastettavaa vanhanmiehen leppoisaa hymyään. — Oikeinko se… eikö tämä ole laitonta?

Jotkut katsoivat, että puhuuko se tosissaan vai leikillä?
Armovuodensaarnaajan otsalla vilahti tyytyväisyyden ja ilon ilme.
Sitähän hänkin!

— Laitontako? Mitä sanonee tämä lainpalvelija? Apteekkari katsoi nimismieheen viekkaasti syrjittäin. — Mutta evankeliumihan on tullut laintäyttämiseksi, vai kuinka, setä?

— Niin, niin kyllä, vaan eihän sitä nyt sovi oikein tällaisiin. Rovasti pyyhki sikaaristaan tuhkan augurin suuhun ja ajatteli: kylläpä on ruma kuvatus, vaikka mukava. Jatkoi:

— Mutta se taitaakin olla vanhaa varastoa tämä, luvallista nauttia?

— Monen vuoden vanhaa, ilmoitti apteekkari.

— Ei taida kuuluakaan sitte kieltolain alle? Rovasti katsoi nimismieheen, pujottaen samalla muutamia sokeripalasia lasiin.

Forssin kasvoilla väikkyi iloisen pilkallinen ilme, kun lasiaan laittaessa loihe lausumaan:

— Se on näiden maallisten lakien kanssa jonkunverran samalla tavalla kuin taivaallistenkin: niissä on aina hieman tulkinnan varaa.

— Vai on se niin! sanoi rovasti nauraen makeasti. Minulla on ollut tänään vatsavaivoja. Jos nyt panen vähän vatsanlääkkeeksi, vai mitä tohtori arvelee?

— Minä voin antaa sedälle reseptin.

— Ja minä saan sen nauttia heti tässä?

— Paikalla. Rauhoittakaa vain omatuntonne.

— Ja siihen ei maallisen lain valta ulotu. Lääkäri on kieltolainkin ylitse kaikkivaltias, selitti Fors.

Pidättynyt odotustunnelma alkoi vapautua ja muuttua rattoisaksi pikkupiirimielialaksi. Kukaan ei kiinnittänyt erikoista huomiota armovuodensaarnaajaan, joka ovipielessään yhä levottomana harkitsi tuliko hänen mennä vai jäädä. Vihdoin isäntä huomasi.

— No pastori! Tehkää hyvin.

— Kiitoksia, minä olen raitis.

Nuori mies nousi aivan kuin aikeessa sanoa vihdoinkin hyvästi. Kaikki katsoivat häneen. Mutta hän ei vieläkään näyttänyt ratkaisseen tuliko viipyä vai lähteä.

— Vai olet sinä raitis, virkahti rovasti hieman pilkallisesti ja oneasti, sekä maisto samalla.

— Mutta eikö nyt sopisi pikkunen? kysyi apteekkari.

— Ei!

— Vai on pastori niin jyrkkä, totesi nimismies.

— Maassa, jossa on kansan ja eduskunnan säätämä kieltolaki, ei ainakaan papille muu sovi kuin ehdoton raittius.

Tämä tuli kuin pommi. Samalla kohtasivat hänen silmänsä rovastin katsetta, joka loukkauksesta välähti. Välittömästi tuli sieltä:

— Taidat tässä ruveta tuomariksi?

— Puhun itsestäni.

— Sanoit papeista.

— Siten kuin minä käsitän pappisvelvollisuuteni. Minä en saa harjoittaa mitään ylitsekäymisiä itse, joita minun tulee Jumalan ja yhteiskunnan lakien mukaan muilta kieltää.

Rovasti sovittautui vielä mukavammin hemmottelutuoliin, joka synnillisesti näytti häntä hyväilevän. Pää löysi entistä mukavamman tilan selkänojan yläreunaa vasten. Hieroen päänsä takapuolta, sovittaen siihen ja asetellen polveaan toisen päälle, koska se tässä tuntui niin erittäin sitä kaipaavan, hän virkkoi:

— Olet sinä nyt olevinasi… ää.

Siitä tunsi, että hänen mukavuuttaan oli häiritty. Tuo poikaviikari!
Olkoon ensinnä neljäkymmentä vuotta pappina ja tulkoon sitte…

— Minä en tahtonut loukata setää, sanoin vain itsepuolustuksekseni.

— Röyhkeyttä se oli… ää. Muna tahtoo olla kanaa viisaampi aina.
Meillä vanhoilla on ylitsekäymisemme, nuorilla heidän ylpeytensä… ää.
Rovasti ryyppäsi. — Jumala näkee kaikki, hm.

Nuori pastori olisi voinut jo mennä, mutta ikävä yhteensattumus esimiehensä kanssa pidätti. Oli kovin vaikea ratkaista miten olisi meneteltävä.

Armovuodensaarnaaja ei ollut milloinkaan sattunut tällaiseen seuraan, jossa yleinen mielipide tuntui olevan niin jyrkästi toinen kuin hänen. Vain ylioppilasseuroissa oli ollut, minkä oli ollut, eikä juopottelevissa kuin pari kertaa. Mutta nämä olivat vanhoja herroja. Ne johtivat koko pitäjään sivistynyttä mielipidettä. Tunsivat tavat ja toisensa perin pohjin. Hän oli nuori, outo ja vieras. Jos hän alistuu, näyttäytyy hän raukaksi. Jos alkaa julkisen riidan, pitävät häntä pöyhkelijänä. Jos hän poikkeaa hymyillen tästä, antaa hänkin myönnytyksensä kieltolain rikkomiselle. Jos hän puhuu suunsa puhtaaksi, saa hän kaikki vihamiehikseen…

— En minä röyhkeydessä, alotti armovuodensaarnaaja nöyrästi.

Rovasti vääntäytyi mukavassa olinpaikassaan hermostuneesti.

— Minä vain käsitän Jeesuksen käskyn… jatkoi pastori.

— Mutta säästähän nyt, hyvä mies, tämä toistaseksi, puhkesi rovasti
Moiliainen ja vaivautui nousemaan syntisenmukavalta istuimeltaan.

Nyt välähti nuoren papin silmässä. Hän suoristihe.

— No niin! Ehkä saan luvan sanoa hyvästi.

Hän oli saanut terästä sieluunsa, kätteli kaikkia ja lähti.

Rovasti Moiliainen painautui uudelleen syvään, pehmeään tuoliinsa, kilautti hieman kuuluvasti lasiaan.

— Maaliskuu taitaa olla… ää-hää…

Kilistettiin.

IV.

Seura ilmeisesti tunsi vapautuneensa, kun armovuodensaarnaaja oli oven takana.

— Kyllähän hänellä on oikein, tavallaan, nuorella virkaveljellä, alotti rovasti hieman ryppyä silmäkulmassa ja helpottavaa hymyä lempeässä suusopessa. — Viinan nauttiminen on paha asia kansalle, hän jatkoi, ja moni siitä tekee itselleen helmasynnin. Mutta yhtä helposti sen jyrkkä kieltäminen tekee toisista fariseuksia. Meidän Herramme on asettanut niin viisaasti tässäkin, että on apostolinsa kautta kieltänyt ylönjuomisen, joka tuottaa pahennusta. Vähän, kohtuudella nautittuna on se jumalanlahja, joka erittäin iloittaa sydämen. Näin minulle jumalansanasta näkyy. Pieni hurma, jonka viina antaa, tekee ihmisen helläksi ja tunteelliseksi ja kun on pikkuisen päässä, voi uskovainen tuntea autuaallista Jumalan läsnäoloa ja unohtaa elämän synnillisempiä, raskauttavia huolia… ää.

— Mutta, niinkuin sanottu, hänelläkin, nuorella apulaisella on tavallaan oikein. Ei sovi papille kansan edessä maistaa, kun laki kieltää. Kansa on niinkuin apinoita, ne tekevät, varsinkin pahassa, kaikkea sitä mitä näkevät herrasväen tekevän edellä.

Rovasti pyyhki sikaarinporoa auguriin ja jatkoi:

— Nuoret papit saavat noutaa kansan mieltä, vanhana siihen jo tahtoo väsyä… ää.

Seura ei keskeyttänyt kertaakaan rovastia. Heidän silmistään loisti ilmeinen tyydytyksen ilo, sillä kaikki huomasivat vienon punerruksen rovastin lihavalla poskella ja silmäkulmassa pienen rypistyksen. Ukko oli armovuodensaarnaajan kera tapahtuneen keskustelun kiihotuksen johdosta huomaamattaan hieman hulauttanut.

— … ää.

Tohtori huomasi, että pappi oli toistaseksi lopettanut ja sanoi:

— Minun ajatukseni, jos saan sanoa…

— Sanokaa… mielelläni! nyökäytti rovasti.

— — on se, että nykyajan niin suurella paatoksella esittämä vaatimus siitä, että sivistyneen väen tulee luopua kaikesta, jos nyt niin tahtoo sanoa: ylellisyysnautinnoista, antaakseen kansalle hyvän esimerkin, on yksi niitä vaatimuksia jotka valtaansa kurotteleva kansanvalta on itse muovaillut, kuten palvelijoilleen. Mutta mitään oikeuspohjaa sillä ei ole, vaikka…

— Koko kieltolaki on tällaisen… anteeksi että katkaisen, pyysi apteekkari.

— Sanokaa vain.

— Niin, koko kieltolaki on tällaisen, sairaan, fanaattisen uskonvimman ja kiihotuksen tulos!

— Jos ei nyt juuri niinkään… ää, kyllähän kansan ja myöskin eräiden herrasmiestenkin liiallista nautinnon vapautta pitää rajoittaa, kun eivät ne ymmärrä kohtuutta. Mutta kuitenkin… minä luulisin, että se Brattin järjestelmä olisi hyvin mukava. Siivot ihmiset saisivat ryyppynsä nauttia ja olla silti kunnon kansalaisia, ei tarvitsisi tehdä sitä näin sulettujen kartiinien takana… ää. Naurahti.

Herrat nyökyttelivät päitään ja naureskelivat.

— Niitä on sellaisia, jatkoi rovasti, jotka tarvitsevat tässäkin asiassa lain holhousta, niinkuin tämä Malakias Kirsikin. Kuuluu olevan aivan surkeassa tilassa.

— Juonut tenttua ja pontikkaa… Siihen vie kieltolaki! huudahti apteekkari Lemón.

— Kerrassaan kieltolain uhri, vakuutti Fors.

— Mahdollista, myönsi rovasti, mutta kyllä se mies on pilalla.

— Täällä on aivan pääsemättömissä hänen kanssaan, sanoi apteekkari.

— Vaatii niin usein? kysyi nimismies.

Puheeseen sekausi Himonenkin:

— Kummallista. Se hänen isänsä, vanha Siimon Kirsi, on elinaikansa ollut kova viinamies, mutta en minä luule, että hän on milloinkaan viinapiruja nähnyt.

Tohtori katsoi gulashiin viistoon.

— Kelpo mies kaikin puolin, kuitenkin, vakuutti rovasti.

Oveen koputettiin. Apteekkari meni ja avasi raolleen.

— Täällä on Kirsin vaari, asiaa apteekkarille.

Kaikki katsahtivat toisiinsa. Apteekkari pistäysi ulos. Vähän ajan kuluttua kutsuttiin lääkärikin. Kun he vihdoin palasivat, äännähti apteekkari istuessaan:

— Sellaista se tekee, kieltolaki!

— Noo, hillitsi tohtori. Minä pelkään että tässä on sittenkin kysymyksessä myöskin perinnöllinen alkoholismi.

— Oliskohan? kysyi rovasti mielenkiinnolla. Kuinka siellä ovat asiat?

— Tyypillinen delirium tremens.

— Oo… taas?

— Onko sitä ilmennyt jo ennen?

— Noin pari vuotta sitten, mutta se meni ohitse.

— Vai niin. Silloin en ollut täällä.

— Eikö vaadittu tohtoria sinne?

— Huomenna, jollei nyt hellitä.

— Mitä siihen sellaiseen… ää?

— Mitäpä juuri muuta kuin konjakkia.

— Saiko?

— Tietysti.

Rovasti vaipui hiljaiseen mietiskelyyn ja muu seura porisi minkä mitäkin alkoholin ensi vaikutuksen alaisena. Mutta lääkärin mielenkiinto oli tarttunut Kirsi-kysymykseen. Hän siirtyi lähemmäksi rovastia ja mainitsi halunsa.

— Niin, sanoi rovasti, siinä saattaa olla sukuperintöä ja romantiikallakin on osansa. Minä voin kyllä kertoa siitä jotain, jos herrat haluavat kuulla. Tarinalla on oma mielenkiintonsa. Kauppamies taitaa sen tunteakin.

Ja rovasti alkoi kertoa.

Tämä Kirsin suku on hyvin vanha talonpoikaissuku. Vanha isäntä, Siimon, lie nyt kuudenkymmenenviiden seuduilla, poika Malakias, nykyinen isäntä, mahtaa olla siinä 35 iässä. Suku on aina ollut paremmanpuoleisessa varallisuuden tilassa, elänyt siivosti ja nauttinut yleistä luottamusta. Mutta viinaanmeneviä ovat miespuoliset jäsenet olleet, kuten olen kuullut, jo tämän Siimoninkin isä. Ja Siimonin tytär on mielisairas, houruinhoitolaitoksen asukas.

Tämä nykyinen isäntä, Malakias, oli nuorena miehenä aivan ehdottomasti raitis. Hän oli harvinaisen kaunis nuorukainen, innokas urheilija ja lukumies. Sitä oli hauska nähdä, sitä poikaa, ja mielellään vanhempikin mies hänen kanssaan sanan vaihtoi.

Mutta sitten rupesi mies harrastamaan kilpa-ajoja. Hän hankki oriin, kulki sen kanssa kilpa-ajoista kilpa-ajoihin ja tottui hevosmiesten joukossa ryypiskelemään.

Näillä samoilla retkillä hän luultavasti tutustui nykyiseen vaimoonsa, jonka isä, suurviljelijä naapuripitäjäästä, oli pojan vienyt kerran kotiinsa leikillään katsomaan tytärtään. Siitä tulikin tosi ja minun, vanhan miehen, täytyy kehua, että komean morsiamen Malakias sai. Rikas se myöskin piti oleman, vaikka sitä nyt ei vielä tiedä, kun isä on kiinni suurissa asioissa, kuuluu toisinaan kallistavan lasia hänkin ja tekevän silloin varomattomia kauppoja, kun sattuu.

Sitten siitä ruvettiin puhumaan, että tämä Malakias rupesi juomaan aivan tuhottomasti. Entisestä siististä, raittiista miehestä tuli muutamassa vuodessa niin auttamaton juomari, että kertovat hänen jo pikku-ukkoja näkevän. Silloin kyllä, kun hän pysyi kotona, koetti hillitä itseään ja vaimokin taisi vaikuttaa, mutta kun taas lähti matkoilleen, silloin kaikki parannus meni nurin.

Pahimmiksi asiat näyttivät kehittyvän kuitenkin vasta sitten, kun Malakias lankesi pitämään yhteyttä huonojen naisten kanssa. Siihen asti vaimo hoiteli ja apusi miestään. Mutta kun kerran omin silmin näki kaupungissa Malakiaksen muutaman huonomaineisen naisen seurassa, silloin katkesivat suhteet. Se emäntä on ylpeä ja lujatahtoinen nainen. Hän jätti sillä kertaa miehensä markkinoille ja tuli yksin kotiin, kohteli sittemmin aivan kuin vierasta miestä. Siitä syntyi merkillinen suhde. Mies rukoilee anteeksi, vaimo ei korvaansa kallista. Hän ei myöskään hauku eikä pauhaa, kuten naiset tavallisesti tällaisessa tapauksessa. Hän on vain jäisen kylmä ja vieras. Mies on, kaikesta huolimatta, aina ollut vahvasti kiintynyt vaimoonsa, on rukoillut rukoilemasta päästyäänkin anteeksi, mutta mikään ei auta. Entinen rakkaudellinen, lämmin suhde on kerrassaan loppunut. Se se on, joka Malakiasta nyt painaa. Ja hän juo suruunsa, mitä käsiinsä saa. Se on murheellinen suhde kahden nuoren ja luonteeltaan kelpo ihmisen välillä.

Mutta kaikkein liikuttavimmaksi tekee suhteen se, että heillä on pieni, taitaa olla kolmivuotias, poikanen, jossa vanhempain eristetty rakkaus nyt kahden puolen yhtyy. Heillä on ollut useampia lapsia, mutta kaikki muut ovat kuolleet, tämä yksin elää. Kumpikin vanhemmista elää nyt tässä pikkupojassa. Siinäkin ilmenee kuitenkin jo se surullinen puoli, että lapsi jollain tavoin karttaa isäänsä, arvatenkin alituisen juopumuksen ja löyhkän vuoksi. Ja miesraukka, joka, kumma kyllä, pitää että hänen juomahimonsa on perinnöllinen, on alkanut pelätä, että se periytyy myöskin hänen ainoaan poikaansa, jos elää.

Vaimon koko elämä kohdistuu poikaan, jota hän vierottaa isästä niin paljon kuin suinkin.

Sydän heltyy, kun hetkisenkin seuraa näiden nuorten ihmisten elämää. Mies toisinaan selvällä ollessaan melkein tylsänä, kodilleen puoli vieraana, ikävöiden armahtavaa katsetta vaimoltaan, yrittäen kiihottaa rakkauden vilahdusta esiin pikkupojastaan saadakseen ikävöivään sieluunsa hetkiseksi pilkistämään yhdenkin rakkaudensäteen, jota hän vaimonsa sielusta turhaan odottaa.

Lääkäri oli seurannut mielenkiinnolla. Hän ei ollut ennen kuullut tätä perhetragediaa näin esitettävän. Erikoisesti kiinnitti häntä sen psykologinen puoli. Kysyi:

— Onko vaimo ennen rakastanut miestään?

— Aivan erikoisesti! Sanovat että hän oli siihen suorastaan hullaantunut, totesi rovasti.

— Ja nyt on kokonaan kylmä?

— Aivan kylmä.

— Ja mies yrittää rakkautta uudistaa.

— Kaikin voimin.

— Ja syynä jäähtymiseen on, että tapasi miehensä huonon naisen seurassa?

— Naisen miehensä sylistä, oikasi Himonen.

Rovasti sanoi hämillään:

— Miten lie ollut… minä en sellaisia niin tarkkaan tutki, yksityiskohtia.

— Ja lasta molemmat hellivät?

— Intohimoisesti. Sievä pikkupoika se onkin, oli äsken ukon mukana, kertoi apteekkari.

— Aivan oikein! huomasi lääkäri.

Taas koputettiin.

Kirsistä oli nyt tullut renki Joose. Emäntä on pyytänyt lääkärin tulemaan, kun isäntä on sairaana.

— Joko vanha isäntä ehti kotiin? kysyi lääkäri.

Ei ollut ehtinyt. Mutta isäntä oli niin sairaana. Ja emäntä pelkää.

— Pelkääkö?

— Jos tohtorin sopisi tulla? Mulla on juoksija.

Tohtori lähti.

V.

Malakias Kirsi makasi vuoteessaan. Hän ei muistanut äsken olleensa ulkona ja hosuneensa porraskäytävässä luutakynällä pahojahenkiä. Hänellä oli vain yhä kummallinen päänkipunsa. Ei niin, ettei hän sitä tuntisi… pohmeloahan se on! Kyllä hän sen vanhastaan. Mutta tällä kertaa tauti on erikoisempaa, on kestänyt monta päivää… kuinka monta päivää onkaan kestänyt?

Ja sitten… Hän värisi kauhusta. Oliko hän todellakin nähnyt jotain… ilmeisiä piruja? Vai näkikö hän unia, pahoja unia vain? Hän muisteli viime viikolla ryypänneensä useamman päivän pontikkaa parin toverin kanssa, ja spriitä. Toisella oli tukku reseptejä, joilla saatiin. Mutta sitte häipyi mielestä kaikki, sekautui irstaisiin lauluihin, sitte pieniin matoihin, sitte ammotteleviin kitoihin, sitten kuohuvaan savitulvaan, joka pyrki suuhun…

Nyt oli pää kuin vieraan ihmisen pää. Sitä tuskin sai ylös tyynystä. Siellä tuntui matelevan ajatuksia aivan kuin isoja matoja. Väliin hän luuli kaikkia katselevansa kuin sivullinen, mutta ei ymmärtänyt mitä ne olivat, eikä missä olivat. Kunnes kamala tuska muistutti, että kysymys oli juuri hänen omasta päästään, omista ajatuksistaan, omista mielikuvistaan. Vuorollaan taasen kaikki pysähtyi, seisoi kuin tukki jäässä. Silloin teki mieli nukkua… nukkua pois kaikesta. Kunnes taas ilmestyi näköpiiriin joku kiusaaja.

… Missähän emäntäkin taas? Sille ei uskalla puhua. On vihainen ja katsoo… Mutta kuulisi edes hänen astuntansa. Olisi turvallisempi. Äsken hän luuli Eliisan käyneen kamarissa, mutta ei taitanut katsoa sänkyyn… Se vihaa… Minä raukka! Jeesus armahda!

* * * * *

— Haa haa!

Malakias nauraa ja pitää hulluniloa. Häntä katsoo nainen jostain. Sen katse nauraa, virnistää. Malakias kiihtyy, huutaa… Hänessä herää himo.

— Tule! huutaa. — Pirujako kiusaat? — Tule!

Hän tempaantuu ylös, ryntää, hamuaa syliinsä… Sylissä ei ole mitään… jotain kosteaa ja kylmää vain valuu pitkin rintaa, jalkoja…

Häntä viluttaa, hän värisee, painuu takaisin vuoteeseen.

… Asteleeko Eliisa keittiössä? Pehmitä Jeesus hänen mielensä antamaan minulle anteeksi!

— Mutta mikäs minun on? Tämähän oli kirkas, selvä ajatus?

Juovuksissa, päissään. Ja kuitenkin, mitä tämä on? Oikeassa humalassa ajatukset liikkuvat, kulkevat, lentävätkin, säkenöivätkin… Mutta tässä ne makaavat, matavat, kiemuroivat ja vajoovat… vajoovat pohjattomuuteen, aivan kuin liejussa, aivan kuin ihminen uisi liejussa… rannattomassa, pohjattomassa liejussa… Harmaassa, vetelässä savivellissä… hyi!… Auttakaa!… Huk-huk-hukkuu!… Siniharmaata savea… eikä pohjaa… Menee suuhun… kor-rviin… silmiin… Apua!… Herra Jeesus!…

Mies nousee vuoteessaan istumaan. Hänen kasvoillaan kuvastuu hirveä kauhu. Silmät pyrkivät pullistumaan kuopistaan veristävinä möhkäleinä. Pitkin vaaleita poskia virtaa hiki. Tukka on kauhusta pystyssä.

Malakias huutaa yhä Jeesuksen nimessä apua, hän hukkuu.

Eliisa raottaa hieman ovea ja katsoo. Astuu sisään ja lähenee tyynin katsein, kiirehtimättömin askelin. Harmaat silmät tutkivat huutavaa, hikoilevaa, syvän tuskan ahdistamaa miestä.

— Mikä nyt?

Mies tajuaa, kääntää veristävät silmäpalleronsa, kurottaa käsin:

— Hukun… saveen… Apua!

Malakias kurottautuu, ulottaa kädellään Eliinan vyötäröön, yrittää kallistaa päätään painaakseen vaimon uumalle.

Eliisan katse välähtää inhosta. Hän vetäytyy etemmäksi.

— Mitä nyt?

Mutta mies tarrautuu kiinni, imeytyy yhä lujemmin, kurottaa painaakseen kasvonsa vaimonsa helmaan kuin pelastusta etsien.

Vaimo yrittää vetäytyä pois, mutta ei tee vielä suoranaista väkivaltaa.

— Mitä sinä nyt?

Ääni on kireä, kylmä, vihainen.

— Konjakkia!… Jeesuksen Kristuksen nimeen.

— Mistä! huudahtaa vaimo.

— Sinulla on, Eliisa. — Armahda minua, minä kuolen.

Eliisa kääntyy mennäkseen.

Miehen kädet hellittävät. Hän valahtaa vuoteeseen kuin riepu, ummistaa silmänsä ja näyttää vaipuvan taas tajuttomuuteen.

VI.

Vaimo jää seisomaan ja katsomaan. Katsoo kuin tiedotonta kuollutta, luulee että mies ei huomaa eikä tajua.

Mutta Malakias seuraa salaa vaimonsa otteita. Hänellä on valohetkensä. Hän tajuaa epätoivoisen, kamalan tilansa. Samalla kiihtyy hänessä rakkaudenpuuska, joka kohdistuu vaimoon. Hänen sydämessään elpyy hiljaa ihana muisto. Kuin unessa ilmestyy Eliisan tyttökuva tirkistelevään silmään, hellä, täyteläinen, syrjään heitetty rakkaus nousee kuin muistojen hämärästä yöstä. Katse tavottaa silmää, Eliisan loistavaa tyttösilmää…

Käppyrässään makaava mies valittaa hiljaa kuin kuolemaa tekevä. Eliisasta tuntuu siltä kuin se tahtoisi katsoa silmiin. Häntä värisyttää, katse on hänen mielestään joko kuolevan tai hourun.

Mutta Eliisa ei mene pois. Hän näkee suuret, voimakkaan näköiset kädet, jotka lepäävät peitteellä. Niistä on alkanut kadota tarmonsuonet, sijaan ilmestynyt pöhöttynyt pyöreys.

… Ne ovat osanneet pitää suitsista! Kun "Lintu" oli aisoissa ja
Malakias suitsissa…

Eliisa eli muistoissaan: tunsi elävästi, miten hän oli usein melkein toivonut, että sillä olisi ryyppy päässä, kun lähdettiin, sillä silloin nousi Malakias "Linnun" kera sankariksi ja siinä oli rinnalla ilo istua, sankarin rinnalla… Mutta ne pehmenivät, kädet, ja mies rupesi sen sijaan kerskumaan ja ääntelemään. Sielun läpi meni tunne tästä kärsimyksestä, miten väkevän miehen sankariote suitsista hervahtui ja purkausi häiritsevänä, kerskuvana kiljahteluna naisensa tajuntaan, aivan kuin olisi ruvennut tippumaan vettä kynttilään…

Monestihan kuitenkin ilman viinatta sankari-ajot sitteminkin ajettiin ja elämä itse hihkui, eikä Malakias. Mutta elämä muuttui sen verran, että täytyi aina tuskallisella pelolla seurata, ettei vain mies ollut ryypännyt ja ruvennut hihkumaan, kun ihmiset katsovat silloin vain kuka hihkuu, eikä sitä, kuka ajaa ja kuinka…

Vihdoin löysi hän vierestään sankarin tilalta juopporääsyn…

Harmasta silmästä välähti vihanlieska.

… Ja sitten tapahtui se…

Katkera tunne kävi virinä läpi. Mieshaaska oli tehnyt kuolemansynnin. Se piti muita naisia, kulki juopuneena kaupungissa aivan kuin koira, juoksukoira.

Ensin oli Eliisa itkenyt lakkaamatta ja Malakias oli itkenyt silloin tällöin, kironnut himoaan ja syntiään ja lankeemustaan ja vannonut parannusta. Mutta hän rikkoi yhä uudestaan. Häntä hallitsi joku muu kuin hänen oma tahtonsa.

Vaimon sielussa lakkasi itku. Siellä jäähtyivät tulet, entinen rakkauselämä sammui, sen lähteet kuivuivat. Mikäli Malakias laskeutui aste asteelta, sikäli Eliisan sielussa ylönkatse jäädytti ja paadutti. Sinne sijoittui asumaan halveksimisen tunne, joka ei enää sittemin koskaan näyttänyt poistuvan. Se vain samalla, kun kävi kiinteämmäksi, moninaistui ja rikastui alkaen tuottaa eräänlaista nautintoa, joka omituisella tavalla korvasi entistä rakkautta.

Malakiaksella oli jo ennen ollut tilapäisiä viinahulluuden kohtauksia, mutta aivan näin rajua ei koskaan ennen. Vaimo ei halunnutkaan salata itseltään toivovansa että tämä kohtaus päättyisi kuolemaan.

Miksi miesrenttu häntä sitoo, kytkee, nimittää vaimokseen? Millä oikeudella?… vaikka on ajelehtinut kaikenlaisten markkinalutkain kanssa ja… ja…

— Jumala!… Sinä tiedät, että minä olen puhdas.

Hän melkein sihisi hampaistaan tämän ajatuksen.

Mutta se samalla häntä rauhotti. Kuitenkin heräsi sielussa joku syyttelevä ajatus, joka esti viattomuuden ilon hekumoimista yhdessä kostoajatuksen kera. Hän ei tietänyt mitä se oli. Jotain epämääräistä vain.

Eliisa koettaa harkita älyllisesti. Hän yrittää etsimällä etsiä tunnetta, joka lämmittäisi. Hänen sielussaan on vilu, hän kaipaa lämmintä. Joka tapauksessa tuo mies on raukka, onneton.

Mutta hän ei löydä lämmintä kohtaa, sellaista, joka herättäisi osanottoa, häntä melkein enemmän viluttaa. Markkinanaiset, kilpailijat, eivät hetkeksikään poistu mielestä. Hän näkee miehen niiden seurassa peliä pitämässä. Hän purasee hammasta.

— Sitä ei hän anna anteeksi! hän taas melkein ääneen ajattelee. On antanut miehelle neitseellisen puhtautensa, ensi-rakkautensa ja — senkin hän hyvin tiesi! — kuulun kauneutensa. Mies on kaikki huijannut, heittänyt lokaan, lutkain jalkoihin. Niiden kanssa pitänyt peliä ja pil-kan-nut häntä…

Eliisaa puistatti.

Malakias ulisi ja vaikeroi. Oli kuin kamala tauti olisi hellittänyt siksi ajaksi, kun vaimo seisoi siinä ja hän sielussaan huusi armoa, laupeutta, apua…

Hän ei uskaltanut virkkaa mitään… ettei lintu vain lehahtaisi pois vuoteen viereltä pakoon ja veisi toivontähteitä mennessään. Hän tajuaa nyt kaikki tarkkaan ja unesta heräävä rakkaus alkaa polttaa kuin kuume. Se tuo mieleen pojankin, ainoan, Iiskan.

Elämän toivon.

Sairas ulisee ja vaikertaa.

… Ei ikänä anteeksi! jatkuu vaimon ajatus. Hänelle menee mieleen ystäväin säälivä osanotto silloin, kun häpeä paljastui. Ajattelee taas puoliääneen vanhan ajatuksensa:

— Mitä sääli hyödyttää säälittävää!

… Kiusaa se vain ja piinaa, tekee tuskan polttavammaksi, häpeän monenkertaisemmaksi, pakottaa vihaamaan säälittelijöitäkin…

— Mitä he tietävät sieluntuskasta aviovaimon, joka rakastaa ja löytää miehensä lutkan sylistä!

Eliisa lähtee, astuu pois tuhkan harmaana kasvoilta. Tuskin hän on sulkenut oven, kun sairas ponnahtaa istuvilleen.

Uusi raivokohtaus alkaa. Se kestää nyt pitkään, pitkään.

Vaari ei ole vielä ehtinyt kotiin apteekista. Emäntä alkaa epäillä konjakin parannusvoimaa. Joose saa panna puihin juoksijan ja noutaa lääkärin.

Hän saapuu melkein samassa kuin ukkokin. Erinäisiä keinoja käyttäen saa lääkäri sairaan rauhottumaan.

VII.

On tullut kevät.

Ensimäiset huhtikuiset suvituulet puhaltelevat etelästä. Lumi sulaa. Tiet käyvät likaisiksi. Kujissa putkahtelee syvään. Muutamilla vainioilla alkaa näkyä maaläikkiä. Koski jo korottaa äänensä. Taivas on alkanut muuttaa väriään.

Ihmisistä katoaa talvinen kankeus. Sydämissä tapahtuu sulaminen. Koko olemuksesta loistaa: kevät tulee!

Malakias Kirsi ajaa lantavettä sulavalle hangelle. Haju leyhähtelee kauas. Hänen silmästään pilkistää elämäntuntu: se hymyää. Ja suu hymyää myös! Riuska ori on päässyt jalottelemaan lantavesilaatikon vetäjänä. Perässä, muutaman sylen matkassa ajaa Joose vanhaamustaa samanlaisine kuormineen. Ajaa ja viheltää. Polkkaa.

Itse Malakiaksenkin huulet suippenevat vihellykseen. Poikana se konsti häneltä kävi. Sittemmin oli jäänyt. Hän muistelee…

Pöhötys kasvoilta ei ole vielä kokonaan poissa. Silmien ympärillä asustaa musta rengas ja poskipäiden ylipäässä paksut pussit. Malakias muistaa ne.

Hän ei nyt ryyppää, — "tällä kertaa" sanoo hän, jos joku kysyy. Se ei siis merkitse lopullista raitistumista. Hän selittää viimeisen viinatautinsa johtuneen siitä, että luuli pontikassa, jota oli ostanut satunnaiselta trokarilta, olleen "jotain myrkkyä". Nyt tahtoo Malakias näyttää, ettei hän ole mikään viinanorja — vielä. Tämä ajatus on häntä ihmeellisesti kannustanut.

Emäntä kaihoo, karttaa, vetäytyy syrjään, kun Malakias hymyten, hyväksitehden, katuvana lähestyy. Ei anna anteeksi. Malakiaksen omassatunnossa polttaa. Antaahan Jumalakin anteeksi! hän ajattelee…

Mutta kevät! Etelätuuli tuo lohtua. Se hivelee talven haavaa.

Elämä kääntää esiin uutta sivuaan. Kas! Malakias kiintyy siihen: pelto!

Siitä nyt puhuvat kaikki, pellosta, maasta, maahengestä. Hevosista on miesten kesken puhuttu ennen. Se on alkanut hieman hellittää. Nykyään vain maasta, pellosta, nevasta, lannasta, siemenestä, viljelysvuoroista, koneista ja siitä kuka paraiten osaa hoitaa peltoa, panna suon kasvamaan.

Sepä on omituista. Miksi hevoset nyt ovat syrjään jääneet? Hevoset… Ihana hevonen tämäkin ori, Poju! Mutta merkillistä, että häntäkin, Malakiasta ikäänkuin tympäsee ajatella ainaisia hevosajoja. Siinä lie jotain lapsellista, jotain huijarimaista, jotain… mitä hänessä. Ennen oli toisin. Miestä, joka raskaalla työhevosella kulki juoksuajoissa, pilkattiin. Nyt äkkää Malakias sellaiset miehet maamiesten etunenässä. Sellaisista puhutaan, niille annetaan arvoa, ne rikastuvat. Hinnat ovat maantuotteilla suuret, hirveän suuret. Malakiaksella on ollut vain vähäsen luovuttaa. Salakaupassa olisi saanut enempi, mutta ei ole viitsinyt… paitsi minkä on antanut kylän yleisille viinankeittäjille. Niille täytyy antaa yhteisen sopimuksen mukaan. Ne maksavat puolentoistakertaisen hinnan. Kyllä kannattaakin! Ottavat melkein liikaa hintaa… Onhan siinä vaaraa. Sakot on luvattu yksissä maksaa.

Astellessaan oriin jälessä johtuu ajattelemaan, että nyt hän ei ole viinankuluttaja tällä kertaa. Kyselee itseltään: mistähän kummasta se johtuu, että viina häneen tekee sellaisen vaikutuksen? Niitä näkyjä oli jo ennen yrittänyt näytellä, mutta ohi olivat menneet. Moni ryyppää yhtä paljon kuin hänkin, mutta eipäs vain näe viinapiruja. Mikä senkin tehnee? Liekö perintövika? Pastori oli sanonut, että jos suvussa on ollut juoppoutta useammissa polvissa, se voi vaikuttaa. Ja sitä on ollut. Isä on juonut ja hänen isänsä. Isäkin on joskus näyttänyt oireita, mutta ei vaarallisia.

Malakias oli sitä mukaa kuin tuli terveemmäksi ajatellut juomahimon perinnöllisyyttä. Se palasi yhtämyötään ja yhä mielenkiintoisempana. Ja mikäli hän painui siihen uskoon, että himo voi olla isänperintöä, sikäli hänessä alkoi kasvaa isä-Siimonia kohtaan kaunaa.

Kun synnin juuret alkoivat juontaa isään, alkoi poika, sitä itse huomaamattaan, vapautua edesvastuusta, samalla kun tuomitsemisen henki isää kohtaan kasvoi. Isän syyhän se sitten olikin, ettei hän saattanut pysyä kohtuudessa, nauttia huvikseen, olla niinkuin muut oikealla tavalla päissään. Isä on ryypännyt elinaikansa, — poika saa sairastaa pohmelot! Varsinkin nyt, jolloin hän ei uskaltanut ryypätä, kun hän näki isänsä, tavallinen punerrus poskipäissä, nenänsivun vavahtelevan ja silmät sirrillään, oli poika tuntenut niin syvää katkeramielisyyttä, ettei enää voinut olla ynseätä mieltään näyttämättä.

Ukko oli herkkätunteinen, suri poikansa surkeutta, ei vastannut tämän pahoihin tuuliin, koska piti ne kokonaan Malakiaksen harmistuneen mielen harhakuvina. Omallatunnollaan ei vanhus tuntenut pienintäkään häivää. Muisti vain omaa, rehellistä vaellustaan, mielessä vilahti muutamia verensekauksesta aikoinaan sattuneita ikäviä näkyjä. Mutta Hän vavahti. Oli tullut vahinkoja taloudessa ja hevoskaupoissa. Velkaa… No ei se mitään! Onpa hyvä aika. Kaikki maksaa. Puupökkelökin maksaa ja aidanseiväs. Metsää pitää myydä ja maksaa velka. Kaikki! Sitten panemaan rahaa kokoon. Monet ovat jo panneet. Miksi ei hänkin… Iiskalle pitää jäädä.

Häntä värisytti, kun mieleen yhtäkkiä vilahti miten lähellä kuolemaa oli ollut ja miten kamalata kaikki. Mutta nyt hän elää ja hänellä on poika… on poika!… Iiska, pulska, vankka poika. Siitä hän kasvattaa miehen! Ei salli pojan päästä ollenkaan viinanmakuun. Tulkoon siitä raitis. Kouluuttaa herran. Tottahan sitte pysyy, kun sivistyy, etteivät ne talonpoikaiset veret ja verenviat vedä viinaan.

Vaikka osaavathan ne nekin, herrat, juopotella. Monesti oli hänkin ollut samoissa seuroissa. Kilpa-ajopäivällisilläkin. Ja sitte niillä on aina ne naiset… Naiset…

Mielikuvitus varastautui markkina-naisseuroihin. Malakias yritti riistäytyä pois, vaikkapa tähän virtsanajoon, mutta itsepintaisesti yritti pysyä siellä markkinoilla. Muuankin. Sillä oli kumman kierot silmät… se näki aina, nauroi virnisteli ja iski silmää, vaikka ei katsonutkaan.

Sai ryöstäytyneeksi väkisin pois sieltä ja pääsi takaisin poikaan, Iiskaan, silmäterään, pikkuiseen poikaan, hänen poikaansa, joka perii mitä hänellä on.

Tuntui taas kerran mukavalle ja lupaavalle elämä. Miehen rinnassa jatkoi kevät nousuaan.

— Kun ottais pienen ryypyn.

Sepä oli somaa! Ilmeisesti joku kuiskasi sen korvaan. Ainakin hän kuuli sen.

— Ei se vahingoita, yksi ryyppy.

Mikä kuiskii…? Malakias hymyää. Onpa minulla poika. Kun Eliisa vain antaisi anteeksi. Minä rakastan. Millä saan hänet uskomaan sen? Jumalani…

Mutta hänen täytyy, eihän ihminen voi iäti vihata? Eikä kukaan ole itsekään synnitön…

— Ottaa vain ryypyn silloin, toisen tällöin, sitä veri kaipaa, kun on tottunut.

— Mutta kun ei saata… "silloin tällöin!" äännähti Malakias kuuluvasti, väitellen kuiskuttajan kanssa.

— Kyllä siihen pian harjaantuu.

— Eipä! Minä kohta juon.

— Nauretaan sellaiselle miehelle, joka ennen on tohtinut ryypyn kallistaa ja nyt siihen paikkaan lakkaa kuin veteen.

— Ei uskalla…

… Poika on nyt kasvamassa, maata rupeat asumaan, velkasi maksat, rikastut. Emäntäkin leppyy. Mikäs siinä: pakko on leppyä mieheensä.

Juttelu oli kuuluvinaan korvassa. Malakias tiesi, että omat ajatukset siinä vain peliä pitivät. Mutta häntä miellytti kuulla. Se kaikki nostatti mieltä. Elämä sai sen kautta väriä ja viehätystä.

Kaiken sen yläpuolella leijui pikkuinen poika, joka nytkin taapersi pihassa puuhevoisineen, tai lammasnavetassa nuorten karitsain kera luikki aidantakana piilosilla ja pani pä-ä-ää.

Virtsa vuosi avatusta aukostaan koskena. Ori asteli hieman arkana pehmeässä lumessa. Malakias tunsi tekevänsä työtä. Oikeata hyödyllistä työtä. Maamiehen työtä. Hän tapasi itsensä ajattelemasta kevätkylvöä. Ja samalla menivät ohi paritkin maaliskuiset kilpa-ajot, joihin oli aikonut, mutta kuitenkin jäänyt pois. Nyt tuntui tuo poisjääminen suurelta voitolta. Miehen arvo omissa silmissä nousi. Lisäsi siihen kaikellaista: ei ollut maistanutkaan, Iiska oli ruvennut pyrkimään isänsä mukaan, ja nyt ajettiin oriillakin pellonhöystöä — hän itse.

Levoton mieli hetkeksi asettui. Joose vihelsi marssia. Malakias yhtyi, aluksi hymisten. Työnsi hieman kiinni virtsalaatikon suihkuaukkoa. Väkevä lannanhaju yritti ilettämään. Mutta se oli sivuasia, kun sydän samalla täyteläisenä tunsi, että mies tekee työtä.

Kiuru ilmestyi ihan pään päälle. Malakiaksen täytyi laata hymisemästä ja kurkistella kiurua.

— Kylläpä se!

Syvä elämäntuntu täyttää miehen rinnan. Ajatukset liikkuvat kuin pilvet myrskyävällä taivaalla.

Hänen oli vaikea tavottaa rauhaa. Kun sellainen tunne kosketti näinä keväisinä työpäivinä, näytti hetkiseksi avautuvan taivaanreuna. Joku tuntui tuten puhuttelevan ja kehoittavan ystävällisesti työhön.

Sellaisina hetkinä koko hänen olemuksensa huusi: elämää!… elämää!