SEITSEMÄS LUKU.
Kello-Taavetilla.
"Uih, Annapa se on!" oli vähä Juoseppi sanonut, ja samassa silmänräpäyksessä saanut äidenisältä kelpo korvapuustin. Poika porasi, äidenisä torui ja Martina sekä itki että torui, sillä ukko ei suvainnut yhdelläkään hyvällä sanalla hillitä lasta. — Anna sitä vastaan lausui mahtavasti nenäänsä puhuen: No, sitä säikähdyttävää vastaanottamista minulle! Olisinpa taitanut kääntyä takaisin ja mennä matkoihini täältä, jos olisin taika-uskoinen! Mutta Jumala varjelkoon meitä taika-uskoisuudesta ja kaikista jaarituksista! Sehän on kaikkein pahinta kaikista; ihmiset vaivaavat itseänsä silloin pelvolla ja levottomuudella asioista ja kappaleista, joita ei löydy. Jumala tietää, että on tekemistä kyllä niistäkin asioista ja kappaleista, jotka työllisesti löytyvät! Minä pysähdän siis tänne. Hyvää huomenta, Juoseppi! sano nyt kauniisti hyvää huomenta! Niin, jaa! Lyö kättä minulle!"
"Poika ei ole saanut unta yöllä, eikä tiedä mitä sanoo," virkkasi
Martina, anteeksi pyytäen.
"Tarvita ei anteeksi pyyntöä; emmekä siitä asiasta puhu sen enämpi," lausui Anna, raskaan ompelustyynyn pöydälle laskeissansa. Ompelustyynyn sisällys oli yksi kokonainen tiilikivi, peitetty kaikellaisella toppauksella ja päältä verhottu mustalla sametilla. Ompelustyynylle laski hän ymmärtäväisesti ensin yhdet niinkutsutut räätälinsakset ja niiden ohelle vähemmät sakset, sitte suuren palaisen vaksia ja vihdoin kaikellaisia neulomuskaluja. Näin oli Anna valloittanut koko huoneen, ja hallitsi sitä niinkuin vakauneelta istuimelta; sillä koska hän kerran oli hyvin asettunut istumaan ja saanut jonkun pallin jalkojensa alle, kuului se ihmeeksi nähdä hänen siitä nousevan, ennenkuin päivän työ oli loppunut. Anna istuutui nyt oikein ja, sen tapahduttua, alkoi hän heti hallituksensa näillä sanoilla: "Martina, pane ruoka pöytään!"
Martina teki niin ja Juoseppi luki ruokaluvun.
Poika oli jo kuivannut kyyneleensä, ja oli nyt ääneti ja hiljaa, istuen äidenisän ja Martinan keskellä. Tuvassa oli nyt rauha ja sangen kotohauskaa, sillä kaikki oli erinomaisen siistiä, ehkä kyllin kohtuullista. Totonseinällä, ison vanhanaikaisen nojaustuolin päällä, loisti sangen suuri messinkinaula. Siinä oli muinen kiikkunut taulu, Martinan ehtoollistodistuksin; mutta nyt oli taulu pois, ja naula, jota ei muuten viljelty, vaan jäljellä jätteenä. Martina ei katsonut mieluisesti sinne päin; mutta Taavetti oli kovasti kieltänyt sitä poisottamasta.
Isäntä huoneessa, ukko Taavetti oli vanha mies, ehkä työläs oli sanoa hänen ikäänsä. Hänellä oli vielä hyvin paksut, lumivalkeat hiukset, kihara parta. Ukon muoto näkyi jotenki terveeltä ja nuorelta, erinomattain loisti tämä tykisinisissä silmissä, jotka tuuheilla silmäripseillä antoivat kaikelle sangen omituisen näön.
Taavetin vaimo oli jotenki kookas, mutta laihan kälpeä; hänen kasvoistansa oli vähän näkyvissä, sillä hän piti ne aina maahan päin ja huputettuina. Sangen harvoin kuultiin hän lausuvan joitakuita lyhykäisiä sanoja, ja silloin taisi matalasta, häälyvästä puheesta selvästi havaita, ettei ämmä itse käsittänyt ääniä.
Ompelia Anna oli vieno, vaalea olento, jotenkin pian sanottuin herramaisin käytöksin; hän oli jo vanhahko, vaan jälkiä näkyi vielä selviä kadonneesta, tavattomasta kauneudesta. Anna vaatetti itsensä hyvästi ja vienosti. Muuten oli hän itsellensä ottanut erään vanhempain vuosien etuuden: hän nuuskasi, vaan ei tahtonut olla sitä tietävänänsä. Koskaan ei nähty toosaa, vaan ainoasti kuinka hän välistä vei äkkiä jotakin sormiensa välissä kauniisen nenäänsä.
Mitä tulee Juoseppiin, olisi tuskin taidettu uskoa, että hän varsin nykyisin oli täyttänyt kuusi vuotta, olisipa taidettu luulla hänen olevan vähinnäki kolme vuotta vanhemman. Iso ja tukeva ruumiilta, oli hän muuten hilpeän näköinen, vaalea, kihara tukka, mustat silmät ja leveät tuuheat silmäripseet. Vähä Juoseppi oli se oikea keskus huoneessa, ja se havaitaan jo kyllä siitä hälinästä, kuin hänen säädytön tervehdyksensä taisi matkaan saattaa.
Ääneti oltiin aterialla ensin alussa. Sentään jutteli Anna heti, kuinka kirkkoherra oli yöllä saanut kutsumuksen ja etsimässä käynyt äite Pentinpoikaa. "Me täällä emme puhu mitään äite Pentinpojasta," sanoi Taavetti, heittävä painavan katsannon ensin Annaan ja sitte vähäiseen poikaan.
Niin noustiin taas pöydästä. Anna otti jakun mitan Juosepista, sitte vedettiin piirut kriitulla vehreälle mansjesterille, ja isot sakset leikkasivat sitte kankaan omin surisevin äänin vasten pöytää. "Sinä saat jäädä tänne," sanoi Taavetti Juosepille, noustuansa ylös mennäksensä vähäiseen työhuoneesensa pytingain toisessa osassa. Vähä Juoseppi seisoi siinä nyt kuin hyljättynä, sillä hän oli tottunut saamaan seurata äidenisää joka paikassa. Äite nousi heti kuitenkin ylös ja otti pojan kanssansa saunaan, ja siellä kysyi hän häneltä ystävällisesti: "Kuinka sinun on laitas, Juoseppi? Minkätähden olit niin pahankurinen ja huusit: uih! Anna! Onpa hän niin hyvä sinua kohtaan, on ollut kummanas ja neuloo nyt sinulle kauniin jakun?"
Vähä Juoseppi ei vastannut tähän sanaakaan.
Lapsi tietää tuskin mitä on tehnyt joku hetki takaperin; kuinka paljon mahdottomampi on sen sitte tehdä selkoa jostakusta tekemisen ja ajatusten johdosta. Lapsen puhe on melkein kuin linnun laulu, paloitettu ja riimitön, vaan lähtevä kuitenkin yhdestä salatusta elämästä.
Hetken perästä alkoi Juoseppi itsestänsä: "Äite! eikö hän siis isä tule tänäin? Sanoittepa kuitenki niin!"
"Hän tulee kyllä, tietysti," vastasi Martina, syvästi huokaava. Nyt vasta selkeni hänelle, minkätähden Juoseppi oli huutanut: "uih! Anna!" Koska hän oli lyönyt oven silkiseljällensä ompelialle, oli poika varmaan uskonut tulian isäksi, mutta nähtyänsä sen toiseksi, huusi hän: "uih!" vieraalle. Koska Juoseppi kerran oli alkanut, pitkitti hän nyt puhua, kuinka isä piti hänen nostaman hevoisen selkään ja että isä piti lahjoittaman hänelle yhden oikean, omaksi hevoiseksi.
Martina olisi mieluisesti tahtonut kääntää lapsen miettimiset pois isästä, vaan ei se tahtonut onnistua hänelle. Hän oli usein kylläkin itse antanut sydämensä halun pukeita sanoihin pojan kuulten, ja siitä olivat nyt lapsen puolinaiset ajatukset ja mietteet isään tarkoitetut. Hän teki itsellensä kaikkia mahdollisia seikallisia eteenasetuksia, ja oli useammin kuin kerran kysynyt: "minkätähden isänisä ja isänäite olivat niin häijyt, etteivät tahtoneet laskea isää Uotia kotia tulemaan?"
"Mitä tietä isä tänäin tulee?" kysyi nyt Juoseppi varsin äkkiä.
"En minä tiedä."
"Kyllä te tiedätte; sanokaa vaan! te saatte luvan sanoa sen," valitti poika itkien. Äite veti nyt pojan puoleensa, sanoen: "Ole hiljaa, hyvin hiljaa, ettei kukaan kuule mitään. Jos olet hiljaa ja ääneti, niin minä sanon sen."
Poika nieli nyt ängäten kyyneleensä; ja äite kertoi hänelle nyt niin monista ja koreista joululahjoista, joita piti saaman — kysyen ynnä, jos olisi jotakin, kuin erinomaisesti tahtoisi saada jouluksi. Poika tahtoisi vaan yhden hevoisen. Hän oli kuullut muilta juteltavan, kuinka isällä oli neljätoista hevoista, ja nyt luki hän jälleen samaa lukua: isästä — ja taas kertoi hän kysymyksen: "Sanokaatte mitä tietä hän tulee?"
Hiljaa vastasi äite: "Sinä et saa yhdellenkään ihmiselle sanaakaan hiiskua siitä, että isä tänäin tulee. Anna kättä minulle! kuules nyt, et kenellenkään!" Poika antoi äidelle kättä ja katseli häntä imehdellen, kyyneleet silmissä.
Martina oli ääneti. Hän uskoi pojan tulleen rauhoitetuksi, mutta tämä kysyi taas kestävällä suuttumattomuudella: "Mitä tietä hän tulee sitte, sanokaatte se minulle!"
"Niitä on monta tietä; minä uskon kuitenkin, että hän tulee Suitselan tietä. Mutta nyt saa olla jo kyllä puhuttu kaikesta tästä. Mene nyt vilppaasti ja nouda minulle männynkäpyjä valkeaan!" Poika meni tottelevaisesti noutamaan pyydettyjä, ja äiti, naurahti sydämessänsä tälle ajatukselle: siitä pojasta tulee vielä koko mies; mitä hän kerran tahtoo, sitä ei hän helposti hellitä!
Juoseppi tuli pian takaisin; ja äite meni hänen kanssansa jälleen tupaan; mutta Anna sanoi nyt: "Lähetä pois poika! ei saa puhua'kaan hänen tähtensä."
"Juoseppi! mene Lauri Pietarinpojan luoksi, katsomaan että saat sinun uudet saappaas!" sanoi äite. Poika ei tahtonut mennä; mutta äite otti hänen käsikynäänsä ja vei ulos kammarista. Ulkona pysähtyi poika ja sanoi uhkaavaisesti: "Kun isä tulee, pitää hänen saaman tietää, etten minä saa olla missään, en äidenisän tykönä, enkä tuolla sisällä äiden tykönä." Poika meni kuitenki kohta Laurille ja siellä oli hän sekä lystillinen että iloinen.
Lauri rakasti poikaa paljon, ja ymmärsi hyvin huvittaa häntä. Koska poika näkyi leikittelemässä kaikkein niiden kalujen kanssa, kuin Lauri oli saanut hänen eteensä, aukasi Lauri hyvän sanasäkkinsä, ja poika kuulteli mieluisesti ja imehdellen sitä erinomaista vaihtelehtavaa puhetta. Jos poika näkyi enemmän tavallisuutta kärsimättömäksi, uudisti Lauri taas vihdoin sen jo — ajastaikaisen lupauksensa koiran antamisesta hänelle. Lahja eli, oikeammin sanottu, toivo siitä ei koskaan häirähtänyt avaamasta pojan ajatuksille laveata miettelemistä. Juosepin täytyi nimittäin Laurille tarkasti ilmoittaa, minkäkaltainen se koira oikein piti oleman, jota hän tahtoi. Koiran suuruus, sukkeluus y.m. tahdottiin luonnollisesti milloin miksikä — ja Laurilla oli näissä asianhaaroissa luonnollisesti kelvollinen syy lykätä ylös lupauksen täyttämistä.
Heti koska Juoseppi oli saatu pois, alkoi Anna juttelemaan hänen äitensä kanssa; edellinen näki sen varsin käsittämättömäksi, ettei Martina ollunna tiedustellut, josko hänen pahin vihamiehensä oli jo pois muuttanut mailmasta eli ei. Miksi ei hän mennyt pappilaan kuulustelemaan, kuinka oikein oli laita vanhan äite Pentinpojan?
"Tiedätkös," vastasi Martina, "että kirkkoherra ennen mieluisesti näki minun pappilaan tulevan, mutta että hän nyt oli varsin toisenmoinen. En tohdi, hänen ollessa kotona, mennä sinne ilman asiatta."
"Hyvä, mene kotia meille! isossa porslini-krunnussa piirongilla on yksi myssy kirkkoherran rouvalle. Ota se myssy, tervehdä kirkkoherran rouvaa minulta — ja niin olisi erinomaista jos et ynnä taitaisi keksiä jotakuta tietoa kirkkoherran matkasta Siltalasta."
Martina meni kohta ja mieluisesti tekemään niinkuin ompelia sanonut oli…
KAHDEKSAS LUKU.
Lämmin ja hupainen kirkkoherran huoneessa.
Lieneekö ihmisellä, senkaltaisella, kuin äite Pentinpoika, myös juhlapäivää? Taitaako löytyä ihmisensielua, valmista jättämään tämän mailman, joka koskaan ei sentään ole tuntenut sitä pyhän ilon liikutusta, kuin muuttaa ja uudistaa sekä oman että koko ihmiskunnan elämän autuaaksi riemuksi? Että niin pahoja ihmisiä löytyy, se tosiaanki heittää yhden paksun varjon ylitse mailman ja poisottaa yhden osan meidän juhlapäivä-ilostamme.
Melkein tainkaltaiset olivat kirkkoherran rouvan ajatukset, istuessansa akkunan ohessa. Hän poisajoi kuitenki pian kaikki varjot, ja hänen sielussansa loisti taas valo siitä auringosta, joka ei koskaan laske. Hän nousi ylös ja kävi ympäri niinkuin hiljainen ja rauhallinen henki asuinhuoneessa. Lähestyväiset juhlapäivät, ja lisäksi ajatus, että hänellä oli veliki vieraana — tämä antoi koko hänen olennollensa rauhallisen iloisuuden, joka taas lainasi esiköille hänen ympärillänsä omituisen ihastuttamisen. Niinmuodoin kun kirkkoherran rouva oli laittanut rikkaan aamu-aterian metsästämästä tulevalle veljelle, naurahti hän näille laitoksille, ikään kuin kiitokseksi, että ne pitivät kelpaaman rakastetulle veljelle.
Tunnot ovat sukusuhtaiset, ja huonekunnan vanha piika lausui juuri nyt, ikään kuin olisi arvannut perheen emännän ajatukset: "Kirkkoherran rouvan veli on yksi vieno ja pulskea herra. Eilen illalla kun tuli, luulin minä tosiaankin ensin alussa, hänen olevan meidän prinssin, sillä ne ovat hyvin yhdenmuotoiset."
Herr Edvardi palasi lähes kello kymmenen. Kirkkoherran rouva ilmoitti kohta, että miehensä makasi, ja veli liikkui nyt niin ääneti ja hiljaa kuin mahdollinen. Kutsuva suurusateria veti hänen heti puoleensa, ja kirkkoherran rouva neulomuksineen istui heti veljen viereen. Viimemainittu kertoi nyt metsästämisestänsä, ja kuinka hän oli noudattanut isoja jälkiä, luultavasti suden; jäljet olivat kuitenki kadonneet erääsen rotkoon Heljemyllyn tienoolla. Ihastuksella kuvasi hän nyt sen liikutuksen, minkä se suurenmoinen maanpaikka oli hänessä vaikuttanut; erinomattain kaltaili hän innollisesti vesiputoukset, muutetut jäätyneiksi aalloiksi, ja ne lumesta ja härmästä kimaltelevaiset kukkulat. Jota elävämmin veli kuvaili sen jylhän luonnon ulkoa, sitä suloisemmalta tuntui siellä sisällä, ja kuin hauska ja hiljainen lämpymä oli asuinhuoneessa, niin hauskasti istuivat siskot molemmat hiljaa puhellen keskenänsä. Näpäykset ison seinäkellon heilurista ja puiden paukkina liedeltä kuuluivat korkeammalta kuin siskosten kanssapuhe. Ulkona vapaassa putoilivat pitkään ja verkallensa isot lumihöykäleet, jota vastaan olo huoneessa istuvaisille tuntui kuin kaksin hauskemmalta.
"Minä saan luvan jutella sinulle vähäisen välikertomuksen päiväisestä metsänkäynnistäni," alkoi Edvardi taas.
"Etkö tahdo viivyttää sitä siksi kun Otto herää, niin pääset kertomasta kaksin ottein asiata?"
"En; minä tahdon jutella sen ainoasti sinulle, ja sinun pitää lupaaman, ettes mitään siitä mainitse hänelle. — Kuules! Minä olin heittäynyt maahan metsässä muutamien pensasten verhoon, ei etäällä Heljemyllyltä; kun sain nähdä kaksi neitoa tulevan pitkin tietä. He seisahtivat, ei kaukana lymystäni, ja yksi neidoista sanoi toiselle: Niin tahdon minä tässä sanoa sinulle hyvästi; minä kiitän sinua hyvyytes edestä. Minun äiteni taivaassa palkitsee sen sinulle, mutta minun on ohitse kaikki; ei ole yhtään valitsemista — minä täydyn. Sanotaan pahat vaimot ennen vanhaan välistä muutetun kaarneiksi — ja jos minä olisin kaarne, niin taitaisin kumminki lentää pois enkä tulla vaadituksi, niinkuin nyt, menemään ylös sinne punaiseen syvyydenpesään. Katsos! Lumi on kylmää, mutta se sulaa kuitenki, koska kyyneleeni putoovat sen päälle; se häijy vaimon sydän siellä kotona ei sula kuitenkaan sellaisesta, ja isäni ei ole enään moisensa, niinkuin muinen oli."
"Neito ei taitanut itkulta enämpi puhua, ja toinen meni tietänsä. Itkevä neito kääntyi takaisin myllylle päin, ja minä asetuin hänen tiellensä. Minä melkein kaduin sitä, sillä niillä nuoruuden ihanilla kasvoilla makasi raskas murhe merkittynä. Minä kadotin tajuni, ja sanoakseni jotakin, tervehdin minä hänelle hyvää päivää. Neito seisahti, katsoi imehdellen ääneti minun puoleeni ja etääntyi heti sitte kiiruhtavin askelein."
"Se oli Myllärin Elsa," ilmoitti kirkkoherran rouva, yksi oikein hyvä ja kelpo neito; hän pitää nyt kihlattaman Uoti Pentinpojan kanssa."
"Se on sanomatonta!" lausui Edvardi.
"Jaa, se on kauheata," sanoi sisär. "Elsa on ainoa lapsi huoneessa. Äite oli kelpo ihminen kaikkia päin ja yksi tuki ja apu kaikille kärsiväisille ja köyhille seurakunnassa. Ei ole paljoa enämpi kuin neljä vuotta sitte kuin Elsa taukosi koulua käymästä. Hän oli hyvin ahkera, eikä laimiin lyönyt siellä itseänsä löydyttää, vaikka hänellä oli penikulman matka tietä. Lapsi, jota niinkuin Elsa, älyllä lahjoitettu, monet vuodet yksinänsä vaeltaa pitkää tietä, Jumalan vapaassa luomisessa, tulee aina miettiväiseksi ja aikaisemmin valmistuneeksi. Neito on myös hyvin tärkeä ja ymmärtäväinen. Kaksi vuotta sitte kuoli hänen äitensä ja isän kanssaholhoojaksi tyttärelle pantiin silloin Hulttinen Venkerässä. Suruvuosi oli kuitenki tuskin kulunut, ennenkuin Elsa sai äitepuolen Hulttisen sisärestä — ja sitte sen ei ole neito raukalla ollut rauhaa eikä holhousta kotona."
Äkkiä nousi kirkkoherran rouva ylös keskeyttäen puheensa. "Onko mahdollista että portti seisoo auki? Joku tulee ylös portaita!"
"Hss! hiljaa kaikin mokomin!" virkkasi kirkkoherran rouva, oven avatessansa tulevalle.
"Ah, sinäkö se olet, Martina! Mitä asiaa sinulla?"
"Minä sanoisin paljon terveisiä Annalta, hän lähettää tämän myssyn kirkkoherran rouvalle."
"Miksi ei hän itse tullut?"
"Hän on kotona meillä, ompelemassa uutta jakkua Juosepille."
"Sinä vaatetat pojan liian vienosti ja pilaat hänen", lausui rouva.
"Anna ei ota mitään maksoa minulta," vastasi Martina, ujolla katsannolla taa'päin, ja samassa putosi se punainen vaate, jota kantoi päässänsä, alas niskaan. Edvardi katseli nyt erinomaisella huvituksella niitä kauniita kasvoja isoilla mustanruskeilla silmillä. Martina hoksasi heti sen nuoren miehen tutkivan katsannon ja löi alas silmänsä. Kirkkoherran rouva täytyi auttaa oveakin aukaisemisessa hätäytyneelle; siellä ulkona virkkasi edellinen;
"Sinä tahtoisit, uskon minä, kai mielelläs tietää, kuinka äite
Pentinpojan on laita. Hän on häijy, hän, ja pahasti käy hänen vihdoin.
Hän lähetti yönä menneenä miestäni perään, kuitenkaan ei ole hän
vaarallisesti kipeä — vastapäiten!"
"Jumala on todistajani, etten minä toivo hänen kuolemaansa," sanoi
Martina.
"Minä uskon sinun," vastasi rouva. "Miehelläni oli kova kamppaus hänen kanssansa; hän oli myöntymätön; mutta mieheni pysyy siinä, ettei hän yhteenvihi Uotia kenenkään muun kanssa kuin sinun. Toisella erää kerron enemmän sinulle," lausui kirkkoherran rouva, kääntyvä ympäri mennäksensä saliin. Martina sanoi nyt itkien:
"Ah, paras kirkkoherran rouva! en tiedä mitä on tullut hyvälle pojalleni sitte muutaman päivän. Hän ajattelee ja puhuu ainoasti isästänsä. Minä täydyn jutella Uotista siksikun poika nukkuu, ja huomeneltain on taas hänen ensimmäinen sanansa isästä. Kouluun ei mene Juoseppi enään millään ehdolla, sen on hän kalliisti vakuuttanut; pojat ovat myös kovin häijyjä; he ovat antaneet Juosepilleni haukunta-nimen: 'maitosuu', lisäsi Martina hymyten kyynele silmin, ja kirkkoherran rouva naurahti myös, mutta heti kohta tuli viimemainittu taas yksivakaiseksi, sanoessansa:
"Herra tuolla sisällä on minun veljeni; minä täydyn nyt käydä hänen tykönsä. Sinä taidat joskus pyhinä tulla tervehtämään. Anna nyt nähdä, ettäs pidät pojan vähän kurissa. Minä uskon, ettet ainoasti sinä, vaan myös koko kylä pilaa pois piltin. Hyvästi nyt! Lykkää portti hiljaa kiini!"
Martina kävi nyt kotiapäin raskain askelein, ja sydämessänsä kuului taas rivi:
Käyn mä ulos aamuhetkin,
Kaikki katsovat mua,
Silmäni on kyyneleissä,
Unoksiss' en unohda.
Kirkkoherran rouva oli taas palannut saliin, ja veli selitti nyt hänelle surkuttelemisensa, että yksi niin kaunis vaimo kuin Martina piti riutuman pois surussa ja köyhyydessä.
"Sinä mahdat uskoa," sanoi sisär, "että Martina nyt on varsin toisenmuotoinen, kuin vuotta jälkeen pojan syntymisen. Puhutaan että se oli Anna kuin sai hänen taas virkoomaan lausumisellansa melkein tainkaltaisella: että jos Martina antaisi muotonsa ja olentonsa sillä muotoa raueta, niin juoksuttaisi hän vettä niiden myllyihin, jotka väittivät Uotin tehneen siinä hyvin ettei nainut senkaltaista mahoa."
Näin jutellessa veljensä kanssa ja vaihetteeksi kuunnellessa hänen puhuvan, piti kirkkoherran rouva myös korvaa sisälle toiseen kammariin. Nyt havaitsi hän kirkkoherran nousneeksi; hän hyräili nuottia, jota ehtoolla ennen oli laulettu. Kirkkoherran rouva istui pianolle ja lauloi taas veljen kanssa:
"Onni, murhe tasatkaamme!"
Kirkkoherra tuli nyt sisään, iloisesti hymyten laulaville.
Maatessansa oli hän kuitenki mahtanut kuulla yhtä ja toista, sillä hän sanoi pian kyllä jotenkin yksivakaisesti:
"Liina sä, Martina oli äsken täällä. Minä saan pyytää, että se on niin kuin olen sanonut! Meidän huoneessa ei saa hän enään käydä ulos ja sisälle niinkuin ennen."
"Kuinka? Suoveri on toki muuten niin lempeä," vastasi Edvardi.
"Olkoon miten onkin hän surkuteltava," lausui kirkkoherra vissillä kovuudella, "mutta hän ei ole käyttänyt itseänsä oikein, ja pitää siis varttoman kärsivällisesti, siksikun taidetaan luottaa hänen parannukseensa." — "Edvardi!" keskeytti kirkkoherra, "annas minulle yksi sinun oivista sikarreistas!"
Tämä oli hyvän merkki. Edvardi täytti pyynnön, ja pian istuivat he taas kaikin kolmin ystävällisesti keskensä puhellen ympäri pyöreätä pöytää.
YHDEKSÄS LUKU.
Kosiokulku ja karkaaminen.
Siltalassa ei tiedetty mitään suloisista soinnoista, jaa, ei yhtään laulua ollunna kuultu siellä ylhäällä seitsemään vuoteen, se tahtoo sanoa hamasta siitä ajasta kuin Martina sen paikan jätti. Muuten elettiin isosti talossa, siellä keitettiin ja paistettiin alinomaa; mutta ei kenenkään köyhän ollut siitä hyvää, sillä äite Pentinpoika antoi ylijääneen ruuan ennen pahentua, kuin tahtoi siitä mitään poislahjoittaa. Itse asuinhuone näkyi kummalliselta siinä lumisessa maanpaikassa. Se oli yltäyli, ankaraa ilmaa vastaan, siellä ylhäällä, verhottu lastupeitteellä ja nämät lastut olivat sivutut erinomaisella tulipunaisella värillä. Jotta siellä kun asuttiin, oltiin useammassa kuin yhdessä päällekatsannossa kuin ylhäällä keskellä tulta.
Tänä aamuna oli meno erinomaisen kuuma siellä ylhäällä Siltalassa. Äite Pentinpoika oli ainakin ollut levoton ja kiusoittava, mutta sitte unettomuutta potevan oli hänen kiusoituksensa tullut melkein sietämättömäksi, ja käsittämätöntä oli, kuinka hän itse sitä taisi kestää.
Varhain tänä aamuna oli hän huutanut miehensä ja pojan tykönsä: "Minä olen terves, minä menen ulos, jos vaikka henkeni heityisi, sen parempi, ainoasti minä kerta saan asian selväksi ja päätetyksi. Menkäätte ulos molemmin, minä tahdon pukea itseni vienosti nyt. Tänä aamuna pitää kihlaus tapahtua Myllärin Elsan kanssa! Älä sinä seiso neuvottomana, poikani pieni! Ole iloinen sinä, että minä autan sinua; sillä muuten ei tästä tulisi yhtä eikä toista. Mutta katso! sen minä vannon, että jos ei muu kukaan taida Kello-Taavetille ja kaikelle joukolle näyttää mitä he ovat — niin taidan minä ja tahdon minä sen myös!"
Miehet molemmat täytyivät nyt mennä ulos ja pukea itsensä juhlavaatteisin. Äite Pentinpoika itse, vaikka ei ollut ajastaikaan käynyt ulkona talosta, näytti tänäin itsensä ripeäksi, kuin olisi ollut nuori neito. Iso reki ajettiin porrasten eteen, vällyt ja peitot pantiin siihen, ja vanhemmat Uotin kanssa lähtivät Heljemyllylle. Ratsastava viesti lähetettiin edelläpäin sanan kanssa. Myllyn herrasväki otti luonnollisesti suurin ihmein vastaan sen harvinaisen etsikon; Mylly-äite näytti itsensä erinomaisen sydämelliseksi, ja Elsan täytyi olla ystävällisen, ehkä itkeneilläki silmillä. Uoti antoi vietää itsensä tupaan, niinkuin ei olisi hänellä itsellä ollut laisinkaan tahtoa — ja samassa kuin ensimmäiset lumihöykäleet alkoivat pudota laaksoihin, lyötiin kättä. Uoti oli nyt ylkä. Se oli kuin ei hän itse olisi ollunna tarjonnut elävää kättä, sillä käsi oli kylmä ja kankea; mutta vielä hengettömämpi ja vileämpi oli se käsi, kuin hänelle annettiin. Se oli kuitenkin yksi kädenkiinitys, ja Uoti autteli neuvottomuudessa ja murehessa itseänsä, kuinka parhain taisi; hän joi syvissä siemenissä runsasta juomaa. Niin istuttiin nyt siellä ylhäällä kestin liki ehtoota. Isä Pentti ei ollut myöskään väsyvä syömään ja juomaan, missä hän istui, kaksi suurta koiraansa, yksi kummallaki puolella, heittäen niille tuotuostakin isot möhkäleet ravinnosta. Selvästi näkyi isä Pentillä olleen se ajatus, että ihminen juuri siinä oli paljon etevämpi elukoita, kuin taisi nauttia väkeviä tuopittain ja kannuttain. Usein silitti hän juodessansa nyt yhtä nyt toista koiraa päähän, ikään kuin olisi hän tahtonut sanoa heille: tämän pidätän minä itselleni. Uoti oli vaadittu pysähtämään kyökkiin morsiamensa luoksi, tämän laitellessa joulu-lökäriä. Ukot molemmat ryyppivät aina hupaisemmin, jota enämmin aika kului, ja vaimot naineet istuivat tämän kaiken alla ahkerassa kanssapuheessa. Koska ukkojen molempain puhe sattui Uotiin, ja kuinka piti saataman loppu Martinan kohdasta, sanoi Myllyn-isä hymyten: "nuoruus on huono tähän aikaan."
"Jaa, ei siinä kelvollisuutta," vahvisti ukko Pentti. "Tuossa on nyt Uoti, poikani, sen saman tyhmyyden tähden vaivannut itseänsä ja meitä lähes seitsemän ajastaikaa: Mekös olisimme niin tehneet nuoruudessamme: emme suinkaan!"
"Mepäs olimme iloiset kuin käki, ja teimme asian yhtä hupaiseksi ja lyhyeksi, kuin hänkin tavallisesti. Eläköön vanha ja iloinen elo! Maljaas vanha kukku!"
"Maljaas ilo-käköinen!"
Niin istuivat ukot ryyppien ja pohjalla kerta toisen perään tyhjennettyjen lasien huutaen toinen toisellensa: käki ja kukku.
Lökätty viini tuotiin nyt sisään ja ukot täyttivät sillä korkeat lasit, joita he alinomaa tyhjensivät, helistellen keskenänsä ja jutellen yhden niinkutsutun lystillisen seikan toisen perään. Loppurivi oli muuttumatta: nykyinen nuoruus, ei se kelpaa.
Kyökissä istui Uoti kauan, sanaa hiiskumatta. Vihdoin lausui hän: "Sanos, minkätähden sinä otit minun, tietävä kyllä minun laitani!" Itkien vastasi morsian:
"Niin kauan kuin mailma on seisonut, ei ole, luulen, kukaan niin puhutellut morsiantansa. Mutta katsos, Uoti, se on yhtä minulle, että sinä niin kysyt, se on kunniallista ja hyvä alku, jos Jumalan tahto niin on, että me otamme toinen toisemme — ja siltä se tosiaanki näyttää. Katsos, Uoti, sinä et saa Martinaa, ja minä raukka — minun on tässä enämpi viheliäistä olla, kuin sinä taidat aavistaa'kaan. No niin, minä ajattelin näin: minä olen viheliäinen, enkä taida kestää äitepuolen tykönä, minä täydyn pois. Uoti ei saa sitä kuin hän tahtoo ja on myös viheliäinen: kukatiesi me kahden taitaisimme auttaa toinen toistamme. Ah, Uoti, sinä et taida ymmärtää mitä se tahtoo sanoa, että seisoa tuossa ja vaan nähdä päältä kuinka toinen, yksi vieras riipii ja raapii yhden rakastetun äiden kätköjä. Ajatteles, ainoasti häikittääkseen ja haavoittaakseen minua, antoi hän, kylläs ymmärrät — äiden oman kupin yhdelle palvelioista. Se on murhe loppumaton, katsella kuinka hän vääntää ja kääntää isän ja tekee hänelle kaikkea mitä tahtoo. Tiedätkös koska minä katselen kaikkea häijyyttä täällä kotona, niin nousee sappi kielelleni, ja jos täällä kauemmin viivyn, niin tulen yhtä pahaksi, kentiesi pahemmaksi. Ennemmin näkisin itseni kuusi jalkaa maan alla, ja olisiki jo kaiketi niin, ellei se hyvä kirkkoherran rouva olisi minua vähän ilahutellut."
"Minun on kauheasti mieleni paha sinusta," vastasi Uoti. "Mutta kuinkas on minun laitani, uskotkos? Minun äiteni pitäisi olla oikea äite, ja kuitenkin on hän kyllä häijympi kuin joku äitepuoli. En minä puhu kernaasti pahaa, mutta minä täydyn. Martina on auttanut minun kestämään kaikkea ja jos ei olisi häntä ollut, niin olisin jo aikaa juosnut tieheni. Ihmiset ovat muka syytelleet minua kevytmielisyydestä; minä en ole huolinut siitä; mutta nyt pelkään minä, tämän olevan minulta oikein pahasti tehdyn! Minä olisin hetemmin nähnyt sinun ilkeäksi ja häijyksi, jotta olisin saanut vaatia sinua, siksikun olisit hyljännyt minun. Nyt on mieleni haikea sinusta, ja minä en taida olla paha. Minä tosiaankaan en tiedä kuinka olettelisin. Minä luulen, asia on kyllä haikea sinusta, mutta minustakaan ei ole se parempi."
Yksivakaista oli se puhe, kuin he näin pitivät keskenänsä, morsiamen laitellessa viini-lökäriä. Mutta kun se oli valmis, kantoi hän sen ison maljan sisälle tupakammariin, sitä ennen — kantava lasin Uotille. Koska hän jälleen palasi, ryyppäsi Uoti hänelle muistoksi, ja neito täytti uudestaan hänen lasinsa, helistääkseen hänen kanssansa. Uoti sanoi nyt: "sinä olet tosiaanki kauniimpi kuin koskaan olen nähnyt. Eikä kentiesi ole niin tyhmästi, että he ovat vaatineet minua. Jos ei vaan olisi sentään sitä hakaa, niin olisin hyvinki tyytyväinen. Olisin nähnyt sinun seitsemän ajastaikaa sitte, semmoisena kuin nyt, jaa, sitte olisin tänäin huvillisin poika ja iloisin ylkä koko tienoolla. Ah, kuinka nyt juuri viiltää sydäntäni! Ole kärsivällinen minulle, minä en taida puhua sanaakaan enään!"
Uoti istui alas tuolille ja piti kädet silmillänsä; jonkun silmänräpäyksen perästä lausui hän kumisevalla äänellä: "Katsos niin on asiani! Kuules nyt, sinä et saa mitään puhua minun eli sinun vanhemmille! Tahdotko antaa kättä minulle sen päälle?"
Elsa antoi hänelle käden, vähän ihmetellen, ja Uoti jatkoi: "Juuri tänäin olen viestin kautta luvannut Martinalle, tulla häntä katsomaan. Minä en ole ajastaikaan puhutellut häntä, enkä poikaa, ja nyt minä täydyn täyttää lupaukseni. Sinä olet kelpo neito, ja minä tahtoisin kernaasti suudella sinua — mutta ei, minä en tee sitä; se olisi synti, niinkauan kuin en ole vapa!"
"Sinä olet kelpo mies, ja taidat somasti puhella'kin," sanoi Elsa hymyten; "kuinka tyhmiä ihmiset sentään taitavat olla: ne sanovat sinusta, ettet ole oikein järkevä!"
"Ihmiset eivät tunne minua, kukaan ei tunne minua paremmin kuin Martina; hän on ymmärtäväinen. Minun mitään lausumattani, on hän nähnyt päältäni ja ymmärtänyt, että, samassa kuin minä olen yksi rikkaimmista talollisen pojista koko tienoolla, olen minä kentiesi kaikkein köyhin. Martina on jutteleva sen sinulle; sillä hän taitaa sen paljoa paremmin kuin minä. Et sinä taida uskoa kuinka ymmärtäväinen hän on, kuinka siivo ja hyvä-sydämellinen — ja samalla kertaa niin iloinen ja … ja…"
Uoti taukosi äkkiä ja tirkisteli eteensä. Kenelle oli hän tätä puhunut? Sille, jolle hän äsken oli käden antanut! — Neito tirkisteli ei vähemmällä ihmeellä Uotia ja vaikea oli hänen saada selkoa ja käsitystä ajatusten erinomaisesta keskinäisestä sovusta. Tupakammarista kuului ukkojen korkea-ääninen kanssapuhe ja hekotus, huumaava kokonansa vaimojen molempain ahkeran ja matalaisen lörpötyksen. Vihdoin sanoi Uoti: "Niinmuodoin on minulla sinun sanas, ettet mitään hiisku kaikesta tästä kenellenkään, kuka hän olisi. Minä käyn pois nyt sinun tyköäs minun Martinani tykö — Martinani tykö — ja — ja — katsomaan minun — sinä tiedät — siellä alhaalla kylässä. Koska joulukuusi sytytetään, olen minä takaisin, ja olen silloin joko … mutta minä en tiedä enään, mitä sanon — Jumala olkoon sinun kanssas!"
Morsian taitanut ei vastata; hän seisoi vaan ihmetellen ja ääneti katsellen Uotia, joka painoi karvalakin päähänsä ja otti pahkasauvan käteensä. Siinä kun Uoti nyt seisoi, hupaisesti heiluttava raskasta sauvaa, näkyi hän sangen pulskealta, ja ei leikiteltävältä. Hän läksi pois heti kohta sitte kiiruhtavin askelein, ja Elsa istui alas liedelle syventyäkseen miettelemisiin. Palan ajan perästä kurkisti isä Pentti kyökkiin ja kysyi: "kuinkas on laita? Koirat vinkuvat sisällä. Missä Uoti?"
"Poissa."
"Mihinkä?"
"En saa sanoa. Mutta hän ei viivy kauaa."
"Vai niin! Minä tiedän kyllä missä hän on — älä sano mitään siitä ämmälleni, äläkä Heljenukolle. Onko sitte kauanki kuin Uoti läksi?"
"Joku minuuti vaan sitte."
"Kuules nyt, hiivi hiljaa kammariin ja tuo minulle hattu ja sauva; mut älä anna koirien päästä ulos! Ah, mikä hassu se Uoti, mutta sinä — sinä olet yksi muhkea neito!"
Elsa vetäyi takaisin ukon muistoista ja meni heti kohta noutamaan hatun ja sauvan. Varoittaen neitoa sanomaan, häntä perään kysyttäessä, että oli kohta tuleva takaisin, etääntyi isä Pentti. Sauva pitkällä edessä, ennen askeletta, kulki ukko nyt eespäin. Käyntö oli kuitenki vankka ja horjumaton.
KYMMENES LUKU.
Isä, poikaansa etsivä.
Uoti, tultuansa ulko-ilmaan, oli äkkiä kuin heräävänänsä ylös, ja hän kysyi itseltänsä: Mitäs on tapahtunut? ei mitään — niin lohdutteli hän itseänsä — ei juuri mitään jos en itse sitä tahdo. — Häntä kauhistutti kuitenki, kun ajatteli sitä kylmää kättä, kuin äsken oli hänen kiinittänyt, ja ikään kuin auttaaksensa sitä, lämmitti hän tietämättä omaa oikeata kättänsä kuumalla piipunpesällä.
Tässä pyydämme lukialta anteeksi unohduksemme, kuin emme ole jo aikaa ennen maininneet sitä, kuinka Uotin piippu monena vuotena oli hänen ainoa seuraajansa ja paras tietoinen neuvonantajansa.
Tie Heljemyllystä kylään ei ollut eksyttävä, kuitenki täytyi olla hoksaava, sillä toisella vierellä tietä oli äkkijyrkkä mäki alas laaksoon päin, ja lisäksi satoi nyt lunta isoissa höykäleissä. Uoti ei pian nähnyt laisinkaan tietä, kulkeissaan edespäin, itse muuttuneena vaeltavaiseksi lumi-äijäksi.
Hyvin tunteissa jokaisen puun, jokaisen pienen kivenki tien ohella, ollut ei hänen sentään vaikea pysyä tiellä. Jouduttuansa niin pitkälle, että seisoi mäen kukkulalla toisella puolen, käännähti hän tahtomatta taaksensa; monet kynttilät viittasivat hänelle Heljemyllyltä, ja hän kuuli sydämessänsä äänen kuiskuttavan: Neito hän on muhkea; monet monituiset ovat tehneet niinkuin sinäki ja kuitenki tulleet tyytyväisiksi ja onnellisiksi; käänny takaisin!…
Uoti kuitenkaan ei lainannut korviansa näihin; hän pitkitti menoansa, ja sitä tehden kuin astui alemma mäkeä, katosivat myös houkuttelevaiset kynttilät Heljemyllyllä. Hänen mielensä tuli huokeammaksi ja vakaasti sanoi hän itsellensä: "Minä en käänny takaisin kotia, en, minä tahdon ennemmin renkinä kaiken ikäni palvella muita, kuin hyljätä Martinan ja pojan. Minä en ole puhutellut heitä sitte vuosi ja päivä; mutta nyt pitää se tapahtua, ja minun Juoseppini saa riemun kutsua minua isäksi!"
Äkkiä seisahti Uoti, niinkuin naulattu. Isä! isä! huusi yksi lapsenääni syvältä metsästä. Ja vielä kerran kuului selkeämmin kuin ennen: isä! — "Sinä erehdyt", sanoi Uoti itsellensä, "ryypyt ovat menneet päähäs!"
Hän viritti uuden piipun ja siinä kun veti valkeata, osoitti hänelle valonvilaus isot jäljet nuoressa lumessa. Suittaa olla joku koira, joutunut harhajäljille — ajatteli Uoti — ja nyt pitkitti hän taas vaellustansa.
Mutt' oles vai! tuolta huutaa taas, kauempaa, se on miehen ääni: Uoti! — kuinka on laitas; oletko juovuksissa eli riivaavatko sinua häijynelkiset velhot?
Uotia kauhisti silmänräpäyksen; mutta hän rohkaisi taas mielensä, sanoen itsellensä: "Ihmiset eivät ole myöskään hyviä taistella vastaan. Kuinka tyhmästi minulta, ettän monet vuodet olen käynyt ja uskonut, äiden vihdoinki myöntyvän — kyllä kai! — Oletko nähnyt kenenkään taitavan hevoisen kenkää hilloksi keittää! Vielä tyhmempää, että minä tänäin annoin viekoiteltaa itseni käden-lyöntöön. Mutta katso! siitä ei tule mitään, vaikka äite ja koko mailma sitä tahtoisi, kun en minä tahdo. Mutta mikä se on, ku liikkuu tuolla etäällä. Se on varmaanki koira, jonka jäljet näin äsken! No tule tänne, kuuletkos! — Hän, niinkuin minäkin, ei tahdo!… Herra, minun luojani! se on susi, jota niin kauan olemme hakeneet!"
Uoti tunsi taas lievän kauhistuksen, mutta heilahutti heti kohta voimakkaasti raskasta pahkasauvaansa, sanoessansa: "Tuossa on kamaus, ku kelpaa — tuossa toinen — ja vielä kolmas, niinpä niin, nyt olet saanut aivotun osas!" Epäellen sentään vielä asiatansa, hyöritti Uoti sauvallansa sutta. Ja koska hän vihdoin oli viskeytynyt sen kuolemasta, otti hän pedon niskasta kiini ja laahasi perässänsä sitä pitkin tietä. Matkustajamme kaipasi nyt vasta piippuansa, tappeluksessa kadonnutta; vaan sitä oli kuitenkin enään vaikea etsiä, ja suden turkki sai palkita harmin. Vähän hetken perästä näki Uoti kynttilät pilkuttavan kylästä; hän tuli jälleen varsin iloiseksi, hymyten ajatteleva: "Kuinka kummastunevat kylässä, nähdessänsä minun tulevan ja tuovan sitä sutta, joka niin kauan on heitä peljättänyt. Mitä sanonevat siitä, kuin minä olen sauvallani sen lopettanut? Mitä sanonee Juoseppi? Siitä tullee hän arvossa pitämään isänsä — ja minä tahdon antaa hänelle lahjaksi suden sydämen; siitä hän sanotaan tulevan voimaa."
Lukiamme kukatiesi keskeyttää tässä kysymään: kuinka oikein oli laita niiden erinomaisten huutojen, joita matkustaja kuuli metsässä? Me pyydämme saada muistuttaa siitä, että isä Pentti kävi samaa tietä, ja että se oli kaiketi ukko, joka huusi: Uoti! Uoti! Mitä taas tulee siihen lapsenääneen, kuin syvältä metsästä huusi: Isä! isä! — siitä emme vielä tiedä mitään…
Ylhäällä Heljemyllyllä tuli pianki tiedoksi, kuinka isä ja poika olivat varsin oudosti kadonneet; äite Pentinpoika tiesi sentään hyvin kyllä, mihinkä olivat menneet. Hän oli kuitenkin olevansa tietämätön siitä, ja häväisi kumpaaki poisolevaista pilkkasanoilla. Uoti sai hänen hyvän osansa, mutta isä Pentti pahimman, että uskalsi pois mennä, asiasta hänen ajatustansa tiedustamatta. Mylly-äite sovitti tähän sangen konstillisesti sen kohteliaisuuden, että äite Pentinpoika oli ruvennut leikillänsä antamaan isälle ja pojalle haukunta-nimiä, tietensä miesten molempain ansaitsevan paljaita kunnia-nimiä. Pahuuden sukusuhta yhdisti ne molemmat vaimot; he ymmärsivät toinen toisensa hyvin kyllä; mutta he eivät taitaneet salata kummastustansa, koska Elsa yksivakaisesti välitti: "Uotilta en minä kuullut muuta kuin mikä on hyvää, ystävällistä ja kunnollista niin kauan kuin hän oli kanssani kyökissä." Toiset vaimot rupesivat tästä, niinkuin yhtä, heti kurkkuunsa nauramaan, ja äite Pentinpoika sanoi: "Sinä olet viisas tyttö, sinä ymmärrät kuinka miehiä pitää pideltämän ja opetettaman taipuvaisiksi. Se on myöskin oikein. Miehet eivät kelpaa mihinkään; vaimo tekee miehen siksi mikä hän on. Minä en eroita ketään muita paitsi Heljen-isän, hän on kelpo mies, jaa, oikein erinomainen ukko." Se josta hän puhui, malttanut ei kuitenkaan kohteliaisuutta; hän istui vaan tuossa lalluttava perästä kaikkia mitä toiset puhuivat. Vihdoin muuttui ukon löperrys niin kiihkeäksi yskäksi, että taidettiin peljätä, hän oli kuolemaisillansa. Mikä rohkeus oikein Heljen-ukolla, tahtoa ryypellä kilpaa isä Pentin kanssa! Sitä ei ollunna kukaan yrittänyt monena vuotena. Mylly-äite osoittihen nyt erinomaisen huolelliseksi isää kohtaan ja talutti hänen sisälle lähimmäiseen kammariin. Vähän hetken perästä palasi hän jälleen ja sanoi: "Jumalan kiitos! hän nukkuu nyt sikeästi; äijäni piti kuitenkin ymmärtämän ettei hän jaksa puoltansa pitää yhtä Pentinpoikaa vastaan."
Mielitelty kohteliaisuudesta vastasi äite Pentinpoika: "Koska ukollas on noin kova yskä, niin kehoitan minä sinun toimittamaan, että hän tekisi pianki testamentin."
"Minä mahdan sanoa! te olette ylön hyvänlainen!" lausui Mylly-äite kavalasti; "ja kuitenki taitavat ihmiset olla niin ilkeitä ja sanoa — Jumala anteeksi antakoon! että kerron sen — kuitenki väittävät ihmiset, että äite Pentinpoika on häijy! Löytyykö mitään jalompaa kuin että niin sääliä yhtä hyljättyä leski-raukkaa."
Mylly-äite piti jo itsensä semmoisena, ja rupesi luonnollisesti hieromaan silmiänsä, mutta kun ei onnistunut saada ulos yhtä kyynelettä, taukosi hän siitä, löi kätensä ristiin ja lausui, varsin hartaasti katsoen äite Pentinpojan päälle: "Ja minulle tahtoo äite suoda niin hyvää, että toivoisi Uotin saavan ottaa kaikkea!"
Äite Pentinpoika ajatteli sydämessänsä: suon sen ennemmin kenelle hyvänsä, kuin sinulle — mutta taitaensa ei juuri sitä sanoa vaikeni hän kauniisti ja kiitti kohteliaisuudesta parahimmalla hymyllänsä.
Äite Pentinpoikaa rupesi heti ahdistamaan tavallinen levottomuutensa. Ensin tahtoi hän, että piti lähetettämän etsimään rakasta isää ja poikaa Uotia; kohta miettei hän taas toisin ja käski, että hevoisensa piti ajettaman tuvan eteen; hän tahtoi matkata kotia, ja siellä odottaa niitä tyhmiä miehiä. Mylly-äite oli olevanansa oikein murheellinen, ettei äite Pentinpoika tahtonut viipyä Heljemyllyllä yli yöseen. Elsaki rukoili yksinkertaisesti ja sydämellisesti, ettei äite vanha pitänyt lähteä talosta pois pimeässä ja rajuilmassa. Teeskellyn vastuksen perästä myöntyi äite Pentinpoika kernaasti, ja osoittaakseen iloansa siitä, käski äitepuoli Elsan sytyttämään kaikki kynttilät isossa joulukuusessa. Nämät olivat ne monet kynttilät, kuin Uoti näki käännähtäessänsa mäen päällä katsomaan taaksensa Heljemyllylle…
YHDESTOISTA LUKU.
Kirkko pitää seisoa keskellä kylää.
"Koska minulla on rakas vieras niinkuin sinä esimerkiksi, tuntuu minulle hauskuus kaksinkertaiseksi, tiedätkö minkätähden? Ensiksi maistuu minulle kaikki paremmalta. Sanotaan mitä sanotaan ihmisellisen sydämen huonoudesta; on se kuitenkin yksi kaunis omaisuus tällä sydämellä, että löytää suuren mielisuosion kanssaihmisiänsä kestaamisessa."
"No toiseksi?" kysyi nuori suoveri.
"Toiseksi," vastasi kirkkoherra, "koska minulla on vieras juhlina, tarvitse minun ei jättää kotoa ja kulkea siellä ja täällä. Mailma on tullut matkustajan kera luokseni kotia, ja minä teen vierahan kanssa matkan pitkän toistamiseen tarvitsematta liikkua paikasta."
Se oli sanomattomin mielisuosioin kuin kirkkoherra, heti jälkeen päivällis-aterian tämän sanoi suoverillensa. Ehkä tuskin oli puolipäivä, rupesi jo hämyttämään; mutta tämä ei häirinnyt, vaan paremmin lisäsi hauskuutta ystävällisistä juttelemisista.
Kanssapuhe oli kestänyt hyvän aikaa, koska se ke keskeytyi useista ihmisten äänistä, jotka ulkona portaalla kopistivat lunta jaloistansa. Etsiväiset olivat kirkonisännät Ollinen, Kello-Taavetti ja Saarivaara. Kirkkoherran rouva meni kohteliaisesti vastaan ottamaan tulevaisia ja vei heidät sisälle saliin. Tutuksi tehnyt maanmiehille veljensä, herr Edvardin kuiskasi hän viimemainitulle: "Jättäkäämme he rauhaan!"
Koska veli ja sisär olivat lähtemäisillänsä huoneesta, sanoi Taavetti kumartaen: Rouva kirkkoherran ja te myös — herr veli, olkaatte hyvät ja pysähtykäätte sisään! Mitä meillä on puhuttavaa, sopii juuri hyvin teidän korvillenne."
"Olkaatte hyvät ja istukaatte!" sanoi kirkkoherra ystävällisesti niille kolmelle talonpojalle.
"Kiitoksia paljon, mutta me taidamme yhtä hyvin seisoa," vastasi Taavetti, joka näkyi olevan toisten puhujamies. "Kunnian herr kirkkoherra" — jatkoi hän — "te olette saarnanneet meille ja panneet sen sydämillemme, että koska kuulemme jotakin outoa kanssaihmisistämme, niin pitää meidän rehellisesti kysymän heiltä itsiltä ja ei luottaman juoksu-juttuihin. No hyvä, kunnian herr kirkkoherra, nyt on asia lyhyesti se, että koko kylässä puhutaan ainoasti siitä, että meidän sielunpaimenemme aikoisi meidät ylönantaa. Pyydän anteeksi, mutta tohdinko kysyä: 'onko se tosi?'"
"On," kuului lyhyt vastaus.
Nyt oltiin varsin ääneti huoneessa. Vähän hetken perästä alkoi Taavetti taas. "No, me täydymme uskoa sen. Ah, kunnian herr kirkkoherra, edellä teidän aikaa oli meillä yksi paimen, joka ei taitanut kärsiä meitä, emmekä me häntä. Olleeko mailmassa jotakuta kauheampaa? Kuinka taitavat jumalisuus ja rakkaus kasvaa ja menestyä siellä, missä sanansaarnaaja ei sovi sanankuuliainsa kanssa? Kuinka kauheasti, jos meillä vielä kerran niin tapahtuisi. Me tiedämme hyvin, meidän pitäjäässä löytyvän muutamia, jotka paljon loukkaavat kirkkoherramme jaloa sydäntä; mutta koska Herra Jumala olisi tahtonut säästää Sodoman, jos olisi kaupungissa löytynyt kaksikin hurskasta — taitaisitteko te, meidän sielunpaimenemme, jättää meidät ainoasti sentähden että seassamme löytyy kaksi, kentiesi kolme, oikein pahaa ihmistä?" Tässä vaikeni puhuja; mutta kun kirkkoherra ei mitään vastannut, pitkitti edellinen "Kunnian herr kirkkoherra, me emme tarvitse teille sanoa, kuinka olette liittyneet sydämihimme, ja meidän kylässä ei löydy miestä, vaimoa eikä lasta, joka ei rakasta ja kunnioita herr kirkkoherraa. Me toivotamme nyt, että teille kävisi hyvin, ja saisitte paremman oltavan uudessa paikassa! Viimeiseksi rukoilemma, että kunnian herr kirkkoherra tahtoisi kirjoittaa sisään hyvän sanan puolestamme ja toimittaa että saisimme tänne kelvollisen sielunpaimenen; emme pyydä että olisi niin hyvä kuin kunnian herr kirkkoherra, sillä semmoista olisi vaikeata saada, mutta me tahtoisimme vaan itsellemme yhtä kelpo miestä."
"Kiitoksia, kiitoksia!" lausui kirkkoherra, näkyvällä liikutuksella — "mitä minä voin asiassa vaikuttaa, sen mieluisesti teen."
"Pyydän anteeksi, kunnian herr kirkkoherra", välitti nyt kirkonisäntä Ollinen, "ukko Taavetti ei ole vielä sanonut teille mitä oikein toivoimme. Sillä niin me aivoimme rukoilla kunnian herr kirkkoherraa, ettei menisi pois meiltä. Sanoopa sananlasku: Kirkko pitää seisoa keskellä kylää, ja kunnian herr kirkkoherra hän on meidän kirkkomme saarnaaja!"
"Kiitoksia hyvät ystäväni; mutta minä en taida peräyttää hakemustani, jos tahtoisinki."
"Sitte saamme rukoilla kunnian herr kirkkoherralta anteeksi, että olemme vaivanneet", sanoi ukko Saarivaara, varsin kopeana sen ylitse että hänkin sai tilan jotakin lausua.
Ne kolme ukkoa kumarsivat nyt ja jättivät huoneen; kirkkoherran rouva seurasi heitä kohteliaasti portaalle, ja viivyttelevälle Taavetille sanoi hän: "Minun ei ole mitään osaa kirkkoherran päätöksessä; sentähden sopii vielä tulla meille ja puhua joku toinen päivä hänen kanssaan asiasta. Mieheni on tänäin vähän alakuloinen; äite Pentinpoika lähetti hänen peräänsä ja antoi hänen ajaa siellä sydän yönä vähimmättäkään aiheetta!"
"Niin olen kuullut," sanoi Taavetti, "niin suittavat he nyt kaikin istua siellä ylhäällä Heljemyllyllä ja viettää kihlausta. Minä en ole tahtonut uskoa sitä; mutta nyt, koska meidän sielunpaimenemme tahtoo jättää meidät, uskon minä kaikki. Kihlaus ylhäällä myllytalossa ei pidä sentään mitään vaikuttaman, sillä me emme aivo myöntää hiuskarvaakaan."
Taavetti kumarsi sitte, ja kirkkoherran rouva palasi omaistensa luoksi. Täällä istuivat he taas kaikin kolmin ympäri pyöreätä pöytää, mutta kukaan ei hiiskunut sanaakaan. Vähän hetken perästä keskeytettiin vaiti-olo kirkon kolmelta kellolta, jotka yhtä haavaa rupesivat soimaan joulujuhlalle. Kirkkoherran rouva sanoi nyt "Sentään tuleeki minun ikävä, koska en enään saa kuulla näitä kelloja!"
Kirkkoherra ei vastannut siihen; hän meni ääneti akkunan oheen istumaan ja siellä puhui hän äänehköön itseksensä: "Tottumisen voima on suuri ja vaikea on sitä särkeä. Kuitenki, koska päätökseni on kerran otettu ja kaikille tunnettu, olisi ei soveliasta peräytyä takaisin! — Liina", keskeytti hän äkkiä, "anna sytyttää kynttilä työhuoneeseni! Yhden hetken perästä, eli niille paikoin, tulen minä jälleen teidän tykönne!"
Kirkkoherra meni senjälkeen pitkällisin askelein kammariinsa.
KAHDESTOISTA LUKU.
Missä Juoseppi?
"Missä Juoseppi!" kysyi Taavetti, heti kun kotia tuli.
"Ei hän ole täällä."
"Minä lähetin hänen kuitenki kotia, mennessäni provastille."
"Poika ei ole ollut kotona."
"Juoseppi ei saa juosta niin ympäri, lupaa pyytämättä?"
"Hän on kaiketi mennyt takaisin Laurille. Kyllä minä menen tiedustelemaan häntä," sanoi Martina, nousten ylös tuolilta.
"Anna hänelle sitte kelpo korvapuusti minun puolestani," huusi Taavetti perään.
Martina tuli takaisin ja sanoi: "Juoseppi ei ollut Laurilla, ja minä en nähnyt poikaa missään muuallakaan."
"Jumala tiesi mihinkä poika on ottanut tiensä. Minä täydyn siis itse lähteä hakemaan häntä."
Taavetti meni nyt pois ja kyseli huoneesta huoneesen. Kukaan ei ollut nähnynnä poikaa. Ukko kääntyi sitte kotia, ajatellen tiellä: "poika on kyllä kotona ennen minua."
Taavetti kohtasi Martinan kyökin ovissa, ja äite, näkevä ukon yksinänsä, kysyi levottomasti: "Mutta missä on Juoseppi?"
"Tulee kyllä kohta," vastasi ukko; mutta itse meni hän ympäri etsimään, hamasta kellarinporstuasta ylös ullakolle, jossa hän melkein peljätti itseänsä suurullisella huudollansa: "Juoseppi! Juoseppi!" Myös ulkoa, puodeista ja aitoista, etsei ukko poikaa. Koska Taavetti väsynyt ja suuttunut taas tuli tupaan, kohtasi häntä Lauri, kantaen Juosepin uusia saappaita. Taavetti kertoi kohta hänelle kahdakesken, etsineensä Juoseppia ja olevansa melkein levoton, että jotakin pahaa olisi taitanut pojalle tapahtua.
"Oletteko käyneet ukko Raskisella, poika kuultelee mielellänsä ukon soittavan torvea?"
"En", kuului vastaus.
"Sitte kiiruhdan minä sinne," virkkasi hyväntahtoinen Lauri, kohta rientävä pois toiseen päähän kylää. Jo kaukaa kuului hupaisesti torvenääni, ja Lauri ajatteli: Poika on varmaan siellä. Raskinen ollut ei sentään nähnynnä Juoseppia koko päivänä. Lauri palasi murheellisena takaisin äidenisälle; mutta tämä sanoi: "Ole nyt vaan hiiskumatta ja älä mitään sano vaimoille! sillä siitä he rupeisivat uikuttamaan. Pysähdä tänne vähäksi aikaa! Poika on varmaan lymynnyt; kentiesi käy hän ympäri ja tulee joulupoikien kanssa, vietelty heidän koreuksiltansa ja lauluilta. Kyyneleet päättävät sen veisun, sen saa Juoseppi oppia äidenisältä."
Näkyvästi levollisena istui Taavetti alas viheltelemään ja pieksi välistä ilmaan kämmenillä, ikään kuin ajatellen vaan sitä kuria, jonka poika piti saaman kärsiä.
"Minä olen levollinen ja odotan," sanoi hän ikään kuin itsellensä, viritti sitte piippunsa, ja kertoi Laurille, että poika oli oikea veitikka lystillisin vehkeinensä; mutta tästä leikistä pitäisi hän kuritettaman. Taavetti otti nyt piplian, aikova pitkittää lukemista siitä, missä oli ennen lopettanut. Ukko sulki kuitenki nyökäten taas sen pyhän kirjan, sillä paikka, josta luki, oli Kuningas Taavetin valitus sairaasta lapsesta. (2 Sam. 12 l.)
Ukko nousi nyt ylös ja meni kerta toisen perästä kuultelemaan. Heti rupesivat kaikki kirkonkellot soimaan joulujuhlalle kunniaksi. Nyt tulee hän varmaan, ajatteli ukko — mutta Juoseppi ei tullutkaan. Lauri esitteli nyt, että hän menisi vasemmalta ja ukko Taavetti oikealta puolen läpi kylän, kyselemään taloista. Hyvän hetken perästä tapasivat he toinen toisensa Taavetin tuvalla: eivät olleet mitään tietoa saaneet. Pian tulivat joulupojatkin; mutta Juoseppi ei ollut niidenkään kanssa. Nyt olisi hyödytöntä ollut enämpi salata mitään.
"Martina, Juoseppi meidän on kadonnut," sanoi nyt äidenisä. Äite raukka korotti nyt surkean huudon ja valitti:
"Se oli niinmuodoin sentähden, kuin hän herätti minun yöllä kolmasti ja kysyi: eikö jo päivä? Juoseppi! Juoseppi! missäs olet? huusi onneton läpi koko huoneen — pitkin tietä — läpitse kaiken kylän ja ulos kedoille.
"Ah, jos hän on kadonnut, niin kuolen minä," valitti ukko, mutta Martina ei kuullut sitä, hän oli jo kaukana pois. Ukon kasvot olivat nyt varsin vääristetyt murheesta, hän tahtoi pidättää itkua, mutta ei voinut. "Juoseppi on kukatiesi kirkossa," johtui ukon mieleen, ja kohta riensi hän sinne. Oli juuri jo kaikki valmistettu sydänyölliseen jumalanpalvelukseen, ja lukkari-koulumestari kävi siellä vielä ympäri, vaksikynttilä kädessä, katsahtamassa valmistuksia.
"Juoseppi, oletko täällä?" huusi Taavetti kirkkoon, niin että väkevästi kajahti.
Lukkari, peljästynyt, pudotti kynttilän ja vastasi vapisten: "Täällä ei ole ketään muuta kuin minä. Mikästä on?"
"Te olette sallineet, että poikaa on haukuttu 'maitosuuksi'. Te olette myöskin syy onnettomuuteen", huusi poisrientävä Taavetti. Lukkari seisoi nyt siinä yksinänsä ja ällästyksissä, ja yhtä hämärä kuin oli ympärillänsä — ennenkuin taas löysi vaksikynttilän — yhtä hämäräksi jäi hänen sisällänsä tarkoitus niiden huutojen kuin oli äsken kuullut.
Koko kylä juoksi nyt kokoon. Ukko Raskinen löydyttihen myös ja tarjosihen kohta vahvasti puhaltamaan torvea. Eräs toinen sanoi: "Ei, anna olla, ei se mitään auta; äite Pentinpoika on antanut varastaa pois lapsen, vaatiaksensa Martinaa ylönantamaan Uotin. Kärme hän on tänäin kihlannut Uotin Myllärin Elsan kanssa, sen kuulin äsken eräältä, myllytalosta tulleelta rengiltä."
"Turhia!" lausui Martina, "minä en usko sitä. Mutta minun Juoseppini, minun lapseni, missä on hän?"
Koska nyt tällä muotoa epäilevinä seisottiin, tuli yksi erinomainen kuva käyden pitkin tietä. Se oli hattumaakari Venkerästä, vähäinen ukko, tilaisuudessa varsin kätketty ja verhottu vutraaleilla ja hatuilla.
"Mikäs on hätänä tässä kylässä?" kysyi ukko.
"Etsitään yhtä lasta, Juoseppia, kadonnutta."
"Onko lapsi vanhakin?"
"Kuuden vuotinen."
"Tysevä ja isonkokoinen poika, isoin päin ja vaalehin kiheröin hiuksin."
"Jaa, se on hän; sano Jumalan tähden, missä hän on?" huusi Martina, rynnäten vasten vähäistä hattumaakaria semmoisella vauhdilla, että tämä pudotti yhden osan taakastansa ja oli vähissä itseki tuupertua ojaan.
"No, no!" sanoi ukko vähän pahoilla mielin, "minä en ole kätkenyt hattuihini poikaa, enkä kanna häntä vutraaleissa. Mitä muuten tulee poikaan, tapasin minä hänen metsässä kaukana tuolla. Minä kysyin häneltä: Mitäs näin yksinä teet metsässä? — Isääni vastassa; hän tulee tätä tietä. Ettekös ole nähneet häntä? — Minkämoinen isäs on sitte? — Iso ja hyvin väkevä. — En ole nähnyt häntä. Mutta tule kanssani kotias, lapsi parka! — En minä; isän kanssa minä tulen. — Minä tartuin nyt poikaan ja tahdoin vaatia häntä seuraamaan minua, mutta hän oli yksipäinen ja heti äkkiä kievahti hän käsistäni ja takanani kuulin minä hänen huutavan metsässä: Isä! isä!"
"Se oli Juoseppi; Jumalan tähden käykäämme etsimään häntä!"
"Me kaikin tulemme ynnä," huusi nyt usea joukosta.
"Seisahtakaatte!" huusi nyt Taavetti, "kysykäämme mieheltä josko tahtoisi tulla kanssamme?"
"En jaksa millään muotoa — eikä se hyödyttäisikään mitään; nyt on jo enämpi kuin yksi tiima sitte kuin minä näin pojan. Kuka tietää missä hän nyt on? Minä taidan kuitenki tarkoin sanoa missä lapsen tapasin. Kermumetsässä, läsnä sitä puron rannalla seisovaa isoa tammea. Puu on helposti löydettävä, sillä se on ainoa iso puu niillä paikoilla, ja sen tuntevat kaikki tässä kylässä."
"Hyvä, siitäpä puusta minä taitan muutamia oksia, piestäkseni poikaa," sanoi Taavetti vakaasti.
"Ei, älkäätte lyökö lasta", huusi Martina; vaan ei taitanut kertoa, kuinka tämä oli se paikka, missä Uoti oli häntä ensi kerran suudellut. Ah, kukatiesi makasi nyt lapsi samalla paikalla — viluttuneena — kuolleena.
"Nyt on yö. ja emme näe mitään, ja lunta sataa ehtimiseen; ottakaamme valkia-soitot ja soitettakoon isolla kellolla! Kirkkoherra myödenantaa sen kyllä!" huusi nyt Lauri kiivaana.
Vaimot veivät Martinan kotia. Koska hän täällä sai nähdä Juosepin uudet saappaat pöydällä, pyrskähti hän ääneensä itkemään, valittaen: "Tuossa ovat saappaat, joita hän niin ihaillen toivoi, ja nyt ovat ne vähäiset jalat kankeat, paleltuneet — hän itse kuollut."
Häntä koetettiin lohduttaa, ja eräs vaimoista oli niinkin viisasteleva, että sanoi: "Ah, paleltua kuoliaaksi, lienee hyvinki helppo kuolema: nukutaan, ja ei enään herätä."
"No, jaa, nukutaan maan päällä ja herätään taivaassa! Juoseppini ennustiki niin. Poika oli ylön hyvä ja ymmärtäväinen tälle mailmalle, sentähden piti hänen kuolla. Mutta katso, minä tahdon elää! Ja koska se, tuo toinen, hänen kanssansa tulee kirkkoon ja tahtoo istua morsiamen asemeen, silloin huudan minä kaikin voimin, ja Juoseppi on huutava taivaasta: ei! ei! — Se hyvä poika! Isä! isä! huusi hän, mutta isänsä hän ei vastannut. Minkätähden piti hänen vastaaman? — Hän ei tunne'kaan lapsensa ääntä! Mutta hänen pitää sen äänen tunteman; hänen pitää kuuleman sen huutavan korvissansa yöt ja päivät: sinun omassa metsässäs on lapses paleltunut kuoliaaksi, ja juuri sinun tähtes! Ah, Uoti! sydämes on kivi, ei muu kuin kivi…"
"Olisipa niinki parempi pojan paleltuminen kuoliaaksi, pahempi joutumisensa suden omaksi," kuiskasi eräs naapurivaimo toisellensa. Onnettomuudella on tarkka kuulo, ja Martina, lauseen kuuleva, parkasi nyt kesken puheensa: "Susi! susi!" Äite raukka tirkisteli nyt raivosti ympärillensä, ja kun katsantonsa siinä tapasi sattua ompeliaan, sanoi hän hänelle, valittaen: "Anna! Anna! miksis istut siinä niin ahkerasti neuloen? Ah, miksi enään neulostella jakkua, lapsi on kuollut — poissa — kadonnut…"
"Minä en kuule sillä korvalla, minä en laisinkaan kuule mitä sinä eli ne toiset sanovat! Tiedät sä, minä en ole taika-uskoinen; mikään ei mailmassa ole onnettomampi kuin taika-usko! Mutta niin paljon on toden totta: niinkauan kuin joku neuloo ja kutoo toiselle, ole toinen ei vielä kuollut. Lörpöteltäköön mitä tahdotaan! Minä neulon vain! Minä taidan kertoa siitä yhden totisen ja sangen merkillisen tarinan. Olipa kerran yksi kuningas…"
Huolimatta jos yhteisessä häiriössä oltiin kuultelevinakaan, alkoi niin
Anna kertomaan historiaa Odysseista ja hänen uskollisesta puolisostansa
Pienelopasta, mutta niin monin erinomaisin lisäyksin, toisinnoin ja
koristuksin, että historia oli melkein tuntematon.
Annalla oli syynsä uskoa, ettei häntä erinomattain kuunneltu; sitä näyttikin hän kainosti pyytävän. Hän kertoi vaan yhä ja ompeli ehtimiseen, katsomatta ylöspäin. Niinkuin koska hän kerran oli istunut, hän ei kernaasti nousnut ylös ennen työpäivän loppua — niin hän juttelikin sen tarinan, minkä kerran oli alkanut päästä päähän; kummassaki tapauksessa kentiesi antamatta häiritä itseänsä, vaikka olisi katto pudonnut alas eli huone syttynyt ilmi tuleen.
Näin ollessa laita vaimojen Taavetin tuvassa, oli koko miesten joukko kokounut kylästä pappilaan.
Mitä kylän lapsiin tulee, olisivat he kernaasti seuranneet ynnä, mutta äidet putkahtivat itkuun ja kyyneleihin, jotta isät ajoivat lapset kotia kylään, sekä sanoilla että töillä.
Niin siis taidettiin sanoa, koko kylän olleen liikkeellä, ikään kuin olisi ollut asia lähteä talosta vastaan…
Ymmärrettävä on itsestäänkin, että niin isossa joukossa myös oli joitakuita epäileväisiä, jotka väittivät, yhtä hyödytöntä olevan senkaltaisessa lumipyryssä hakea lasta metsästä kuin nuppineulaa heinäsuovasta. Mutta Lauri, jonka piti olla puhuja, huusi ääneensä vastahakoisille: "Joka ei tohdi seurata, hän menköön kotia!" Se vaikutti; yksikään ei kylänmiehistä eroinnut, ja kukaan ei enämpi tehnyt vastuksia. Lauri meni nyt ylös kirkkoherran tykö ja pyysi saada soittaa isolla kellolla. Kirkkoherra osoitti sangen surkuttelevansa sitä onnettomuutta kuin oli kohdannut Taavettia ja Martinaa; mutta sanoi kuitenkaan ei taitavansa sallia jotakuta hätäsoittoa: siten vaan tarpeettomasti saatettaisiin liikkeelle ja peljätettäisiin pitäjäät ympäristöllä.
"Se on kuitenki kaunista teiltä, että otatte osaa onnettomuudesta, ja se ilahuttaa minua, että niin moni tahtoo käydä etsimään poikaa," — näillä sanoilla lopetti kirkkoherra puheensa.
"Ei yksikään joka on ollut terve ja pääsnyt käymään, ole tahtonut pysähtää kotia kylään," lausui Lauri kiivaasti.
"Se ilahuttaa minua," vastasi kirkkoherra; "mitä minuun tulee," pitkitti hän, "niin jään minä kotia, sillä minun täytyy valmistaa itseäni aamusaarnaan. Me, kotia jääväiset, rukoilemme kirkossa teidän edestänne, jotka olette maissa ja metsissä."
"Jahka minä käyn suoverin sijaisena!" sanoi herr Edvardi, astuen kylänmiesten eteen. "Kuka on teidän päämiehenne?"
"Ei meillä ole ketään; ettekös te tahtoisi ruveta siksi — herr suoveri?" kysyi Lauri.
Kaikki nauroivat nyt Laurille, että kutsui sen nuoren herran suoveriksi. Edvardi naurahti siitä myös, ja ilmoitti itse nimensä, sanoen: "Nimeni on Edvardi Tulinen!"
"Onko teistä kukaan, joka taitaa puhaltaa ilmoitus-merkkiä?" kysyi valittu päämies.
Ukko Raskinen astui nyt esiin kopeana torvinensa.
"Hyvä!" sanoi päämies. "Sinä jäät minun kanssani tänne ylös Ritarivaaralle, jossa tahdomme sytyttää vartio-tulen. Kukaan ei saa kävellä yksinänsä, vaan kaksin. Se joka löytää lapsen, tuo hänen tänne minulle, eli lähettää uskottavan sanoman. Niinkauan kuin ei lapsi vielä ole löydetty puhaltaa merkinantaja kolme ääntä peräksyttäisin pitkäänsä; sitä vastaan koska poika on löydetty, tyytätään torveen kaksi ääntä lyhyesti aika toisen perästä, siksi että kaikki ovat jälleen kokouneet. Vielä yksi asia; seassanne löytyy kukaties muutamia, joilla on pyssyjä?"
"Kyllä! kyllä!" huusi usea.
"Tuokaatte siis tänne pyssyt; tarkoitukseni on, että koska lapsi on onnellisesti löydetty, me myös ammumme kolme merkki-laukausta. Sillä muotoa ei kukaan tarvitse teistä, tiedon puutteessa lapsen löytymisestä, turhaan kulkea lumessa ja pimeydessä."
"Hän on viisas — oikein puhuttu — hän on ymmärtäväinen," kuiskutettiin äänehköön joukossa.
Päämies kiitti hymyllä tästä hyvästä ajatuksesta, ja sanoi taas: "Vielä yksi asia; löytyykö yhtään koiraa kylässä, ku on tutustunut ja kerno pojalle?"
"Kaikki koirat tuntevat pojan ja pitävät hänen hyvänä", sanoi Lauri.
"Jekku!" huusi hän nyt yhdelle isolle koiralle lähellä — "eikö tosi,
Jekku, sinä tunnet Juosepin."
Jekku vastasi kohta puheesen iloisella haukauksella.
"Antakaatte siis päästää koirat irti! ne auttavat meitä etsimisessä," sanoi päämies. "Ensin täytyy meillä kuitenkin olla joku pojan vaate, jotta virkistää koirien haistimet."
Lauri meni kohta Taavetin tupaan ja palasi pian takaisin Martinan kanssa, joka kantoi muutamia pojan vaatteita.
Koirat juoksivat nyt edes vasten äite parkaa semmoisella vauhdilla, että hän oli vähissä kaatua kumoon. Sitte koska päämies oli antanut kertoa itsekullenki koiralle sanat: "Juoseppi! etsi Juoseppia!" jakoi hän tunnussanaksi ja vastahuudoksi "Juoseppi" sekä komentierasi niin: "Edespäin, astukaa!"
"Seisahtakaa!" huusi nyt väkevä ääni toisaalta päin, "mitäs nyt on asiana?"
"Oletko se sinä, Uoti?" kysyi Lauri. "Me haemme Juoseppia!"
"Ketä Juoseppia?"
"Sinun poikaas — hän on kadonnut" — ja nyt kertoi Lauri lyhyesti sen murheellisen tapauksen; mutta hän ei ollut ehtinyt päättää, koska Martina juoksi edes ja huusi toivotonna:
"Uoti! Uoti! meidän Juoseppi on poissa — kuollut — mutta mitä sinulla on tuossa kädessä?"
"Se on susi, minä tapoin sen pahkasauvallani."
"Susi!" kirkasi Martina, kiertävä käsiänsä; "susi on repinyt meidän lapsemme!"
Syttynyt surusta ja katkeruudesta, pudisti Uoti sutta kuollutta ja viskasi sen tyköänsä kauas toiselle puolen ojaa, sitte puhkesi hän sanoihin: "Minä vannon teidän kaikkien läsnäolevaisten edessä: jos lapsi löydetään, eli ei, niin on Martina minun elämässä ja kuolemassa. Antakoon Jumala minulle anteeksi, että niin monta vuotta olen ollut yksi veltto, heikko ja hyödytön olento. Te kuulette sen! Mahtaa kuka hyvänsä teistä panetella minua haukunta-nimillä, jaa, sylkeä silmiini, jos en ota Martinaa aviopuolisokseni — vaikka myös isä ja äite ja koko mailma olisi vastaan."
"Ah, ällös nyt siitä puhu!" rukoili Martina, kätkiessään kasvonsa Uotin rintaan; ja vasta nyt löysi hän herkässä kyynelvirrassa lievityksen surullensa. Mies väkevä vapisi surusta myös ja vihdoin vyöryivät, hänen itse tietämättä, isot kyyneleet alas pitkin sasupäitä. Kukaan ei nähnyt sitä paremmin kuin Lauri, perään seisahtanut päresoitto kädessä; koko muu joukko oli jo vaeltanut heidän ohitsensa. Uoti poispyykäisi pian, ikään kuin vihoissaan, kyyneleensä ja sanoi: "Tule, Martina, me löydämme kyllä pojan! Minä en taida päähäni saada, että hän on kuollut. Kuulinpa hänen huutavan metsässä; mutta en uskonut sitä oikeaksi lapsenääneksi, vielä vähemmin oman lapseni ääneksi."
"Ah, kuinka monta sataa kertaa hän on yön pimeydessä huutanut sinua — ja sinä et ole kuullut häntä!"
"Jos hän elää, niin ei pidä yksikään ainoa hänen sanansa menemän minulta kadoksiin."
"Jumala sen suokoon! Amen!" sanoi Lauri varsin hiljaa, käydessänsä soitto kädessä Uotin ja Martinan edellä, jotka nyt seurasivat häntä rientävin askelein.