KOLMASTOISTA LUKU.
Yötisen joukon edespäin kulku.
"Anna, minä kannan vaatteita, anna minulle ne", sanoi Uoti.
"Ei," vastasi Martina, "minä en anna niitä pois."
Edespäin kuljetessa, käytiin ohi kyynnelpajun, siinä seisovan surullisena lumitaakkoinensa tien ohessa. Martina puhkesi nyt sanomaan: "Ah, tuossa on puu! Tiedätkös Uoti! — poika ei ollut kuin kolmen vuotinen, koska minä kerran hänen kanssansa kävin tästä ohitse. Nähtyänsä puun, sanoi hän: 'Äite, puu sataa lehtiä!' Ah, Juoseppi oli niin ymmärtäväinen ja hyvä ja sillä välillä puhui hän niin, että olisi uskottu hän enkeliksi. Ja niin väkevä oli hän samassa, ja niin hilpeä — ja nyt kuollut — se on kauheasti! Juoseppi! rakas lapseni! Juoseppi! tule tänne! Äite huutaa sinua; isäs on täällä myös! — Uoti! miksi et sinäki huuda? Etkös taida huutaa?"
"Juoseppi!" räjähytti nyt Uoti, jotta humisi metsä. Hän, joka silmänräpäyksiä ennen vain tahtoi kuiskata tätä nimeä, huusi nyt usean kerran sitä niin väkevin äänin, kuin suinkin. Viimein taukosi hän siitä, sanoen Martinalle: "Ei se hyödytä mitään; mutta rauhoitu vähäisen, muutoin tulet kukatiesi kipeäksi."
"Jos Juoseppini on kuollut, en tahdo minäkään enämpi elää; minulla ei ole mitään minkätähden eläisin."
"Vai niin! se on merkillistä! Minä uskoin muuten, sinun minunki perääni vähän kysyvän."
"Ah, miksi riitelet minun kanssani?"
Kauan kävelivät he nyt ääneti edespäin. Mutta äkkiä pysähtyi Martina ja, tarttunut kovin kiini Uotin käsivarteen, huusi: "O, näetkö sä kalliota! Siellä tahdoin minä tappaa itseni ja lapsen ennenkuin se oli tullut mailmaan. Juoseppi makaa nyt kukatiesi vaan joku askele siitä kuoliaaksi paleltuneena, ja minä elän. Minkätähden en minä kuole? Sano minulle: minkätähden minä eläisin, koska sen viattoman lapsiraukan täytyi kuolla."
"Rauhoitu, älä mietiskele!" keskeytti Uoti. Mutta Martina vastasi häntä, huulta purren: "Jaa, te miehet, te olette häijyt, häijymmät meitä! Isä, hän taitaa kieltää lapsensa ja käydä sen ohitse; mutta äite, hän ei tee niin, hän ei taida, ei tahdo sitä tehdä. Sinä olet häijy!"
"Minkätähden sinä soimaat minua sillä muotoa?"
"Enpä minä sinua soimaa. — Enkö minä saa vaikeroita?"
"Rauhoitu vähäisen! Tästä päivästä saa loppunsa kaikki häijyys!"
"Minkätähden sinä puhut häijyydestä? Minkätähden riitelet kanssani?"
"Minä en tahdo enään puhua yhtä sanaa — minä vaan pyydän sinun rauhoittumaan. Ota käsivarteeni ja pidä kiini minusta! Niin — pitkittäkäämme nyt kulkua."
Kiiruusti kävi nyt edespäin, ikään kuin olisi Tapio itse metsästänyt, joukko miehiä soitoilla ja lyhdyillä, rajuilla huudoilla, ruoskan roiskeilla ja kulkusten helinällä, sekä parvi koiria, kaikki haukkuen erinäisiltä tahoilta. Kohteliko kaksi hakiaa yhden toisen parin, eivät he tunteneet toinen toistansa, sillä lumipyry oli heidät kaikki muuttanut kulkevaisiksi lumiäijiksi. Pimeys, vajaavaisesti valaistu siellä ja täällä soitoilta ja lyhtyvaloilta, teki kaiken tämän erinomaisen kummalliseksi, jotta ihmisille näytti kuin olisivat metsät ja vuoret imehdelleet tätä yötistä tunkua heidän maillensa…
"Katso tuota kuinka rakas hän oli koko kylälle", sanoi Martina Uotille — ja nyt kertoi hän, kuinka poika, menneenä yönä, oli hänen kolmasti herättänyt, ja kuinka varhain aamulla oli kysynyt: Mitä tietä isä aikoo tulla? Äite soimasi nyt itseänsä kovasti siitä, että oli taitanut kuunnella Annan kehoitusta pojan pois lähettämiseen. "Minun olisi pitänyt kuitenkin aavistaa, että päivä oli tuova kauhean onnettomuuden", sanoi hän lopuksi vaikeroiten.
Uoti tunsihen syvästi murheelliseksi; hän ei tietänyt mitä hänen piti sanoman — ja vielä kauheampaa oli tämä kaikki mielestänsä, koska hän ajatteli niitä odottavaisia ylhäällä Heljemyllyllä ja sitä huonoa työtä, johon oli tehnyt itsensä vikapääksi kädenantamisella.
Äkisti kuului riemuhuuto. "Mitä se on? Mikä? Jumalan kiitos, he ovat varmaan löytäneet hänen! Missä? Missä on hän?"
Vihdoin tuli kylänseppä Uotin ja Martinan tykö? "Tuossa on jo lakki," sanoi hän heille, "nyt löydämme hänen kohta!"
Martina vastaan otti lakin, lumesta läpikastuneen, ja hänen kyyneleensä vuosivat kuumina sen päälle. "Ah, voi! nyt on hän lakitonna, ja jos hän vielä elää, tulee hänen päänsä varsin turmiolle paljosta lumesta!"
Martina sivui käsin yli kasvojensa, ja tirkisti sanantuojan eriskummallista näköä. Seppä ei ollut ehtinynnä pesemään pois nokea kasvoistansa ja nyt oli lumi niille piirustanut ihmeellisiä kuvia — ja isosta parrasta, muuttuneesta suureksi lumipalloksi, pilkutti muutamia yksinäisiä, tulipunaisia hiuskarvoja…
Raju jahti kulki edespäin läpi metsän — ja metsässä oli yksi mies, näkevä sen elävin silmin. Vaaja-Pentti, ajanut poikaansa Uotia takaa, oli astunut paitsi ja kierinnyt alas yhteen rotkoon laaksossa, puron rannalla. Siellä alhaalla selkeni hän äkkiä, iloitseva päästyänsä ainoasti muutamilla naarmoilla. Tietämätön pimeydessä, kävikö ylös eli alaspäin virtaa, pitkitti kuitenkin ukko kulkuansa löytääkseen jonkun paikan, mistä oli vähemmin vaikea ylösnousta äkkiselle äyräälle. Silloin luuli hän löytäneensä paremman tien ja nyt alkoi hän kiivetä ylöspäin. Lämmin ja raskautettu lumelta, usein jalan sijatta liukahtava takaperin, ollut ei Pentti kuitenkaan perään antava. Viimein seisoi hän jälleen sangen oikein mäen kukkulalla. Hän käveli nyt tietä edespäin; silloin sattui hänen jalkansa johonkuhun pimeässä, ja tietämättä minkätähden kumarsi hän alaspäin … se oli yksi piippu ja sen erinomaisesti muokatusta puupesästä tunsi hän Uotin piipun. Ukko mietiskeli nyt hetken ja kääntelihen monille tahoille, havaitaksensa pojan jälkiä; mutta lumi oli ne kaikki varsin peittoon lakaisnut. Ukko tuli nyt levottomaksi; sillä hän ei ollut varma, jos piti mennä tietä oikealle tahi tietä vasemmalle. Hän kävi jonkun askeleen tietä oikealle, heti pysähtyi hän kuitenki taas, kävi takaperin ja kääntyi vasemmalle. Tällä muotoa edestakaisin kävellessänsä, ikään kuin vietelty metsänhaltialta, seisahti hän äkkiä, niinkuin naulattu. Kuules kuinka pauhaa metsässä: ruoskat roikaavat, jahtitorvi soi, koirat haukkuvat! Mitä se on? Ah, voi! se on se raivo jahti! Kuules kuinka humisee metsä! mikä koirien haukunta! — mikä kirkuna tuhannen tuhansilta hengenääniltä! Tapio itse hiirenkarvaisella ruunallansa ratsastaa eellä sen verettömän joukon, ja se kuolevainen, ku seisoo tiellä, muutetaan heti tuhvaksi. — Syvyys kaikin kauhistuksinensa ympäri piiritti ukkoraukan. Hän, joka niin usein oli väittänyt, että aaveet ja velhot olivat ainoasti lastenjuttuja, ja kernaasti ylpeillyt pelkäämättömyydestä vasten kaikellaista noituutta ja taitausta — tunsi nyt semmoisen kauhun sydämessänsä, että hiukset pöyhistyivät päässä. Joukko lähestyy! varo itseäs; sinä rangaistaan epäuskos tähden! Ukko otti nyt väkevän harppauksen ulos tieltä metsään, paetaksensa kuolemata ja antaaksensa joukon ohitse kulkea. Niin makasi hän nyt ja kuuli sanomattomalla kauhulla sen raivon jahdin lähemmä ryntäävän. Ukko kuoputti käsin lunta, saadaksensa pitää kiini jostakusta puunjuuresta jäätyneen maan päällä… Varo itseäs! Pidä lujemmin kiini! Tulet muuten temmatuksi ylös ilmaan, sitte pudotessa särkyväksi ja murentuvaksi. — Raivon jahdin hengenäänissä oli myös yksi lapsenääni, joka huusi sille muinen väkevälle, nyt särjetylle ukolle: "Tämä hän on sinun metsäs, eikö tosi! Mutta, näet sä, et sinä itse, eivätkä sinun metsänvahtis taida estää sitä raivoa jahtia täällä edespäin kulkemasta! Tunnetkos minua!"
Niinkuin se kylmä lumi suli ukon henkityksestä, missä hän makasi kasvot maata päin, tunsi hän mielestänsä myös kuin olisi jotakin sulanut hänen sydämessänsä — ja piiritetty kuoleman kauhulta, huusi hän sisälle lumikuoppaan: "Juoseppi!" niinkuin olisi se ollut joku muoto lunastamaan häntä itseä pimeyden valloilta. "Minä vannon sen!" lisäsi hän, niinkuin kumotaksensa kaiken epäilyksen ja väitteen. Vähän malttanut, nosti ukko päänsä ja kuunteli. Metsässä pauhasi vielä, vaan ei niin kovin… Äkkiä meni ukko taas tainnoksiin kauhusta: joku tarttui häntä niskaan — se oli yksi peikko joka tahtoi rikki musertaa hänen — yksi ihmis-susi, joka oli lyönyt häneen terävät kyntensä. Yksi ääni kysyi: "kuka sinä olet?"
"Minä — minä olen Pentti Pentinpoika, yksi suuri ja viheliäinen syntinen…! Armoa — ole laupias ja päästä minä irti!"
"Niin, olet vihdoinki käsissäni!" sanoi ääni, ja nyt kohottihen yli sen makaavan yksi kuva, joka sanoi: "Sinun pitää kuoleman! Sinä olet tappanut minun lapseni lapsen, hyljännyt sen, syösnyt sen onnettomuuteen!"
"Kuinka? Mitä lajia? Kukas olet?"
"No, niin! ennenkuin minä tapan sinun kirveelläni, pitää sinun saaman tietää, kuka minä olen. Minua kutsutaan Kello-Taavetiksi. Nyt, nyt täytyy sinun kuolla!"
Ukko Pentti palasi nyt heti kohta sekä voimiinsa että malttiinsa. Taistelu oli lyhyt, ja pian makasi Taavetti maassa, ja ylitse hänen kohottihen Pentti kirveellä, kaatuneen kädestä pois väännetyllä.
"Näetkö sä!" sanoi Pentti riemuiten, "nyt olen minä, ku taidan tappaa sinun!"
"Tee se!" huusi Taavetti epäilyksissään, "ulosjuurita koko suku; minun
Juoseppini olet sinä tappanut, tapa nyt minäkin!"
"Nouse ylös! minä en tahdo sinulle mitään pahaa!" vastasi Pentti. "Minä en tiedä," sanoi hän taas, "kuinka on laita! Olenko minä hassu ja sinä vimmattu ja koko mailma hullupäinen? Kuinka sinä olet tänne tullut? Mikä meno täällä metsässä?"
Taavetti alkoi nyt lyhyesti kertomaan Juosepin katoamista, mutta pian keskeytti hän herjaus-sanoilla vasten Penttiä ja hänen vaimoansa.
"Sinä kova, häijy ihminen, nosta pääs ylös niin korkealle kuin tahdot, helvetin portit ovat tarpeeksi korkeat sinua sisälle laskemaan, tarvitsemattas kumartaa itseäs!" — semmoiset olivat Taavetin loppusanat.
"Herjaa sinä minkä tahdot," vastasi Pentti, "minä olen väkevä. Mutta kuules mitä minä sanon sinulle. Sinä näet, vaatia ei taida kukaan minua, ei kukaan mailmassa taida minua vaatia, ja kuitenki tahdon minä sanoa sinulle jotakin. Lupausta, sitä ei tarvitse minun pitää: yksikään ihminen ei ole sitä kuullut, ja tuo raivo jahti on yhtäkaikki; se on taika-uskoisuus, näen minä. Mutta maltas nyt mitä minä sanon sinulle. Ei se liikuta ketään, ei sinuakaan, koska ja missä ja kenelle minä olen antanut sen lupauksen. Tämä on minun metsäni, täällä olen minä herra, ja jos minä löydän sinua täällä kirves kädessä, taidan minä antaa sitoa sinun ja köyttää sinun, jos koetat karata — jos mä tahdon. Vaan se ollut ei kaikkea tuota kuin tahdoin sanoa — ei, kuules! minä tahdoin sanoa: kukaan ei taida vaatia minua, mutta minä tahdon, ja sentähden pysyy se siinä, ja katso, tässä on minun käteni sen päälle, jos lapsi vielä elää, jos me löydämme sen, minulle yhtä elävänä eli kuolleena — tuossa on käteni sen päälle: minulla ei ole mitään sitä vastaan."
"Mitä lajia?"
"Minun myöntymiseni on hänellä. Koska minä oikein ajattelen asiata, niin en minä oikein juuri koskaan ole sitä vastoin ollut. Minä olen vain antanut ämmäni vallita. Tiedätkös, minä olen juosnut ympäri täällä metsässä hyvin kauan, kuinka kauan, sitä en taida sanoa, no yhtä kaikki, se kirottu myllymäki on syy siihen. Katso, minä putosin tuolta ylhäältä, ja koska minä kierisin alas rotkoon ja luulin metsät ja vuoret mullertuvan perässäni musertamaan minun litteäksi kuin pannukakon — katso, silloin olin minä kuulevanani yhden lapsenäänen, huutavan: 'Isä! isä!' Nyt tiedän minä kuinka se oli ja kuka se huusi. Muuten en taida sanoa, kuinka se ääni kävi sydämelleni, ja minä lupasin silloin itsekseni, että jos vielä taidan asiassa jotakin tehdä, niin tahdon minä tehdä sen; kernaasti minun puolestani naikoon Uoti Martinan — minulla ei ole mitään sitä vastaan!"
"Vai niin! mutta se on myöhään sulkea häkkiä, linnun pois lennettyä. Minulla ei ole mitään iloa, mitään onnea enään, kun poika on poissa. Katso, joku aika oli, koska minä luulin, etten taitanut, Juosepin tähden, astua kunniallisten ihmisten eteen — ja nyt olen minä valmis siirtymään mailmasta Juosepin tähden. Juoseppi! Juoseppi! sinun isoisäs huutaa sinua!" luikahti Taavetti kyyneleiltä hämmenetyllä ja vapisevalla äänellä.
"Juoseppi! Juoseppi! sinun isoisäs huutaa sinua!" räjähytti nyt Pentti äänellä, niin väkevällä, että pauhasi metsä. Ukko Taavetti vavahti ja katsahti ylös erinomaisella hämmästyksellä, ikään kuin olisivat erehtyneet, ja ettei se mahdollisesti taitanut olla Pentti Pentinpoika, joka niin huusi hänen sivullansa. Taavetti, joka vasten annettuja käskyjä oli kulkenut yksinänsä, sai nyt myös kumppanin — ja kunka kumppanin!…
Kaukana kuului vielä torven tyyttäyksiä, vuorten kajauksilta moninkerrottuja; lyhdyt ja soitot vilkuttivat siellä ja täällä kuin pienet pisteet, ja koirat haukkuivat erinäisillä tavoin — molempain ukkojen, Taavetin ja Pentin, rauhallisesti kävellessä ynnä, ikään kuin tottunetten jo lapsuudesta ottamaan toinen toisensa keralla tasaisia askeleita. Vihdoin näkivät he valon etäältä; valo enäni kirkkaudessa; se seisoi alallansa, se tuli eräästä isommasta, valaistusta huoneesta.
Ukot molemmat kulkivat — kahtalaisessaki jos niin sopii sanoa tarkoituksessa — edespäin valoa kohden.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Anna neuloo ja juttelee väsymättömästi.
Taavetin ahtaassa tuvassa valtasi nyt liike ja levottomuus. Ihmisiä kävi joukottain sisälle ja ulos; moni ei sulkenut oveakaan; mutta Taavetin vaimo kiiruhti silloin aina ääneti ja hiljaa vetämään sen kiini. Kaikki tulevaiset toivat myötänsä isot kokoukset lunta, jotta permanto pian olisi muuttunut isoksi lammikoksi ellei Taavetin vaimo aina välistä olisi hiipinyt esiin yhä levittämään uusia ryysyjä permannolle, joista hän alati kiersi veden isoon paljuun kyökissä.
Ne monet tulevaiset ja meneväiset muuttivat kammarin kuin vahtihuoneeksi — ja Anna, tottumaton muuhun kuin puhtauteen ja vienouteen, siirsi nyt niin liki puoleensa kuin mahdollinen oli pallin, jotta ei joku etsiväisistä olisi saanut siitä niin rahtuakaan osaa.
Että koko kylä oli revitty ja epäjärjestyksessä, sen olemme jo ennen maininneet. Sentään ei pidä salattaman, että kylässä kuitenkin oli kaksi kappaletta, yksi elävä ja toinen kuollut, jotka eivät antaneet häiritä itseänsä, vaan pitivät saadun paikkansa ja tasaisen tahtinsa — ne olivat: Tiimakello kirkontornissa ja Anna ompelustyynynsä ohessa.
Vaikka Martina oli jättänyt tuvan, seurataksensa kylänmiehiä, löytyi siellä kuitenkin useita vaimoja naapuritaloista. Koska muutamat näistä valittivat, että heidän miehensä, unohtaen omat lapset, olivat toisten pojan tähden antauneet hengen vaaraan, sanoi Anna vahatessaan uutta lankaa:
"No niin! mutta käydä harhaan metsässä, on kauheata, erinomattain lapselle; siitä tiedän kertoa asian omasta lapsuudestani. Minä rukoilen Jumalan tähden, ettei kukaan koskaan antaisi vieteltää itseänsä käymään oikotietä, jota ei itse tunne. Oikotie tulee usein perkeleentieksi! Minä muistan sen niinkuin olisi tänäpänä tapahtunut — kuka tietää, ettei Juoseppi kävisi samaa tietä! — Jumala varjelkoon häntä kuitenki käymästä minun tietäni, sillä siitä ei tahtonut tulla loppua. No niin! se oli kaunis jälkimetsu-maaria silloin ja korea ilma sinä päivänä, kun minä vaelsin Venkerään, vievä yhtä myssyä, neulomaani rikkaan talonpojan Hulttisen tyttärelle. Minä vaelsin siis edespäin laaksoon. Tultuani kappaleen matkaa metsässä, kohtasin minä kaksi lasta — yhden pojan ja yhden immen — vuohia kaitsemassa. Silloin sain ällin — en tiedä minkätähden — kysyä immeltä, jos eikö löytyisi jotakuta oikotietä Venkerään. Kyllä, vastasi tyttö, teidän täytyy jättää iso tie ja poiketa vasemmalle katajapensailla. Minä pyysin nyt jompaa kumpaa lapsista saattamaan itseäni, mutta kumpikaan ei tahtonut jättää toistansa, ja molemmat eivät taitaneet eritä vuohista. Minä vaelsin siis yksin. Tultuani kappaleen matkaa ylös metsämäkeä, käännyin kysymään, oliko se oikea tie. On, vastasivat tyhmät lapset — niin olin kuitenki kuulevanani. — No hyvä! minä kiipesin mäkeä ylös ja mäkeä alas, mutta tiestä, jaa, siitä ei tahtonut tulla loppua. Mitä tahtoo tämä sanoa? — olenko minä eräällä sysimiesten tiellä? En ymmärtänyt silloin mitä sysimiesten tie tahtoo sanoa — mutta minä sain sen oppia kerran kaikkeissansa. Ei taideta olla vääremmällä tiellä, kuin sysimiesten polulla. Sillä ei se johdata ihmisiin, vaan pois ihmisistä. No niin! minä kävin käymistäni, ja tulin tihkuun hakometsään. Siellä edessäni puiden välissä makasi joku. Mikä se on? Se oli peura, lepäävä. Peljästyksestä kirkasin minä, ja peura heräsi ylös ja katseli minua suurilla silmillänsä, ikään kuin tahtova sanoa: sinä tyhmä elävä, miksis häiritset päivällisuntani? Minä rännäsin tietäni minkä jaksoin; minä uskoin muka peuran askele askeleelta ajavan minua takaa, puskeakseen sarvensa selkääni. Jumalan kiitos olkoon! sanoin minä vihdoin itsekseni, kun metsä loppui ja minä tulin yhdelle niitulle. Koskaan en kuina päivinäni ole nähnyt perhoisia niin paljon kuin siellä; ajelin takaaki niitä hetken aikaa. Nyt et saa kauemmin viipyä, sanoin itselleni; kävelin sitte poikki niitun ja tulin vielä kerran metsään. Täällä oli yksi jalkapolku — ja se ilahutti minua sanomattomasti. Nyt olet kohta maalin päässä, ajattelin minä; kyllä kauniisti! Minä kävin käymistäni, ja polku loppui; mutta metsä se tahtonut ei ottaa koskaan loppua. Viimein tulin taas yhdelle niitulle. Täällä surisi varsin erinomaisesti. Ajatteles, jos olet tallannut jonkun vaapsiaispesän, sanoin kauhistuen itselleni. Äiteni oli sanonut minulle, tietäkää, että kun tapaa vaapsiaipesän pariin, niin ei löydy muuta neuvoa kuin syöstä itsensä veteen; mutta niitulla ei ollut vettä pisaraakaan. Hetken perästä rauhoitun, mutta nyt tapasi toinen murhe, metsätie loppui, ja edessäni toisella puolen oli vuorta, ei muuta kuin vuorta. Yhtäkaikki, ajattelin minä, ja niin aloin kiipeemään. No hyvä! minä kiipesin muin ylös muin alas, lankeilin ja nousin; vihdoinki näin vuoret takapuolella ja edessäni lavean kedon ja yhden laakson. Nyt olin taas iloinen ja vaelsin alaspäin yhtä metsämäkeä. Mutta äkisti katsahdin minä taakseni suurimmalla hämmästyksellä. Missä, luulette, minä seisoin? En muualla missään kuin kolera-kalmistossa. Sanottu oli minulle, että sillä paikalla oli muinen monta sataa vuotta takaperin asunut yksi rikas ja sangen häijynelkinen talonpoika. Yhtenä päivänä, koska Jumala oli kaikkiin talonpojan väärintekoihin jo suuttunut — lankesi tuli taivaasta, kuoliaaksi lyövä talonpojan ja sytyttävä huoneen; sitte aukeni maa ja nieli koko talon kaikkine sen rakennuksine ja karjoine. Sitä kaikkea oli minulle juteltu. Ei se ole oikein, jutella semmoisia lapsille; se tekee heidät taikauskoisiksi ja pimeänpelkuriksi. En ollut pimeänpelkuri, — olikin päivä valkea. Minä kirkasin kaikesta väestä: ei se ole totta, ja sitte juoksin jotta luulin kaatuvani…"
Lanka, jolla Anna ompeli koristuksia kaulukseen, meni poikki siinä silmänräpäyksessä. Tosin olisi hän nyt taitanut jo vähäisen levähtää — sillä jakku oli jo aikaa valmis —, mutta siihen ei myöntynyt Anna milläkäänkulla mailmassa. Me tiedämme, että, Annan ajatuksen mukaan, mikään ei taitanut olla sitä todempi ja varmempi, kuin että niinkauan kuin neulotaan ja kudotaan yhdelle ihmiselle, niinkauan ei taitanut se ihminen olla kuollut; sentähden ompelikin Anna väsymättömästi, siihen kehoitettu hellimmältä omantunnon velvoitukselta.
Taavetin tuvassa kokouneet naapurivaimot pelkäsivät Annan suuttuneen juttelemasta; sentähden rukoilivat he kohteliaisilla sanoilla häntä heidän ylösrakennukseksensa pitkittämään huvittavaista historiaansa. Tämä ilahutti Annaa erinomaisesti; mutta hän ei ollut siitä minäkään olevinansa. Hän vahasi nyt isosti uuden langan ja rupesi taas neulomaan väsymättömästi. Vähän hetken perästä otti hän salaa näpillisen nuuskaa, yskähti vähäisen ja sanoi:
"No hyvä! koska se teitä huvittaa, niin täytyy minun pitkittää. Koska minä seisoin siellä ylhäällä vuorella, olin minä luullut laakson ja kedon makaavan sangen lähellä; mutta tultuani metsään sisälle, sain kävellä hyvinki kauan, näkemättä loppua siitä. Viimein tulin minä yhdelle vuorimäelle. Tässä täydyin tehdä pitkät kierrot alas kiivetäkseni. Vihdoin sen seitsemän pulan kärsittyäni seisoin minä laaksossa. Sen ylitse lensi parvi pääskyisiä. Ah, mitä se ilahutti minua! Silloin kuulin myös yhden kukon laulavan. Ei mikään ilolintu laula niin somasti, kuin kukon laulu kuuluu — nimittäin eksyksissä käyneelle ihmiselle. Niinmuodoin olin minä taas mailmassa. Minä kuulin useita kanoja kaakoittavan ja kotkoittavan. Missä kanat kaakoittavat, siellä löytyy munia, ja missä munia löytyy, siellä asuu myös naitu vaimo. Yksi koira haukkui. Missä koira haukkuu, siellä löytyy varmaan joka mies lähellä. Minä olin siis jälleen keskellä ihmisiä. Heti senjälkeen kuulin yhden myllyn jyskäävän ja kolkkuvan. Missä olin silloin? — Minä en ollut vaeltaissani metsissä ja maissa taitanunna itkeä ahdistuksestani; mutta nyt, pelastunut, havaitsin minä täydellisesti vaaran, jossa olin pyörinyt. Minä rupesin siis itkentään niin herkästi, että luulin olevani pois vuotamaisilla kyyneleistä. Vähän hetken perästä lähestyi eräs puunhakkaaja. Minä kysyin: missä minä olin? Tuolla ylhäällä on Siltala, vastasi mies ja aikoi etääntyä. Minä huusin silloin pois menevälle: Paljonko kello on? — Viisi lyönyt. Minä olin siis kävellyt täyttä seitsemän tiimaa; olisin ollut taikamainen, niin olisinpa uskonut itseni metsänemännältä olleeksi vietellyn. No hyvä! Minä olin nyt oikealla tiellä ja vaelsin ylöspäin mäkeä Heljemyllylle. Mylly-äite, nimittäin Heljenukon edellinen vaimo, kohteli minua hyvin ja antoi minulle kuivat vaatteet. Lopulla käymistäni oli nimittäin ruvennut satamaan, kuin olisi taivas ollut auki. Vihdoin olin minä taas kotonani. Ja koska niin käytyä eksyksissä taas ollaan kotona — se on jotakin se! — Ei usko, vaeltaessansa, kotona olevankaan, ei, vaikea on uskoa paikkaa löytyvän, missä on oma sänky, peili, piironki ja virsikirja. Kuinka rakkaiksi eivätkö tunnu nämät ystävät kotia tulleelle; jaa, ollaanpa oikein valmiit sanomaan kiitoksia tuoleille ja pöydille, että ovat olleet niin hyvät ja seisahtaneet kotiin, eivätkä menneet omiksi huviksensa jaloittelemaan…"
"Minä en soisi kenenkään, en itse äite Pentinpojankaan, joutuvan minun retkelleni. Se oli kuitenki keskellä kesää; mutta ajatelkaatte, kuinka paljon kauheampaa se täytyy olla, niin harhaella sydäntalvella, yöllä ja paksussa lumessa, päälliseksi niin nuorelle kuin Juoseppi. Silloin tosiaankaan ei mikään muu keino auta, kuin laskeuta maahan ja kuolla! Ah! minä näen lapsen edessäni: Tuossa puutuu hän lumeen eli yhteen kallionrakoon ja tekee työtä käsin ja jaloin; mutta ne istuvat kiini ja lapsi ei pääse irti, ja hän huutaa: äite! ja hän kuuntelee ja luulee jonkun tulevan, mutta kukaan ei vastaa; kukaan ei muu kuin kaarne ylhäältä puussa. Nyt juoksee yksi jänes ohitse pojan — huis, kuinka se harppaa lunta! Jänes pelkää lasta ja lapsi katsellen jäneksen menoa unohtaa palan ajaksi viheliäisyytensä. Äite! äite! huutaa lapsi taas, ja se on kuitenkin onneksi että lapsi heti kohta nukkuu, ei koskaan herätäksensä!…"
"Anna puhuu tyhmyydessä; siitä näkyy ettei hän ole ollut äite," kuiskasi nyt eräs naapurivaimoista toisellensa; mutta toinen nyökkäsi vaikenemaan. Ompelia neuloi väsymättömästi, ja ettei hän kuullut sitä kelvotonta muistutusta, ei hänen puheliaisuutensakaan häirääntynyt. Huuaten sanoi hän: "Ah! minä olen kuitenki hyvin onneton, joka niin elävästi täydyn nähdä ja eteeni asettaa kaikki; mutta niinpä se on minun suvussani. Äiteni on sunnuntaina syntynyt, niinkuin minäkin. Mutta — puhuakseni taas eksyneistä ihmisraukoista — olettekos kuulleet mitä kerran tapahtui Venkerän ukon isälle? No, hän tuli kerran ohitse Vauhkokiven avoimelle kedolle, ja silloin lankesi äkkiä niin paksu sumu, ettei nähnyt kämmentä edessänsä. Ukko samosi seitsemän kertaa ympäri kylän, eikä taitanut kuitenkaan osata sisään. Kylässä soitettiin kelloilla, vaan ukko luuli aina äänen kuuluvan toisaalta. Vihdoin kuuli hän muutamia hanhia kaakoittavan, hän kulki niiden ääntä kohden ja tuli viimein kylään sisälle; mutta minkämoiselta näkyi mies, uskottekos? — no, vaalealta kuin ruumis ja rauenneelta kuin mielipuoli! — Mutta kuulkaatte nyt! yhden asian olin unohtamaisillani sanoa teille: Heljenukko…"
Anna taukosi äkisti tässä ja vavahti huudosta, kuin siinä silmänräpäyksessä kuului ulkoa Taavetin pihalta.
VIIDESTOISTA LUKU.
Lapsi, etsivä isäänsä.
Anna ompelia, tottunut hallitsemaan aamusta iltaan sitä huonetta, kuhun oli neulomaan istunut, näki sen sangen luonnolliseksi, että Martina Juosepin ulos ajoi, heti kun hän oli päivällistä syönyt. Taidettu ei muka, pojan läsnä ollessa, puhua siitä, josta ennen kaikkea piti väiteltämän!
Anna, ylipään tunteva kaikki mahdolliset, kuin paikkakunnassa tapahtui, tiesi myös kertoa Martinalle, kuinka yksi Heljemyllyn renki oli kaupungista tuonut joukon mauksia ja juomatavaroita. Ompelia puheli laveasti kaikista niistä makeista laitoksista, kuin piti siellä ylhäällä säälittämän, Uotin ja Myllärin Elsan sopiviksi kihlaajaisiksi. Ompelian virkeä mielikuvitus osan otti myös itsessä makuviinan valmistuksessa, hän ei laimiinlyönyt myös itse lisätä siihen mauksia, vaikka ihan toisenlaisia. Hän oli tahtomaisillansa sekoittaa siihen myrkkyä, jotta sitä nauttivaiset olisivat siitä kuolleet. Kuitenkin oli hänen vaikea päättää kenelle ensin olisi toivottanut kuolemata: äite Pentinpojalle tai Heljenukolle, joka surkeuteen saatti oman lapsensa.
Martinan teki melkein kipeätä, että hän tänäin ajoi ulos Juosepin. Havaitsi sentään samassa, sen olleen sangen oikein ettei lapsi saanut kuunnella mitä Anna oli puhunut. Martina tosin ei ollut osaa ottanut ompelian pahoissa toivotuksissa, mutta hänellä oli, Juosepin häiritsemättä, kuitenki tilaisuus vapaasti valitella ja itkeä.
Martina oli lähettänyt Juosepin vielä toistamiseen Lauri Pietarinpojalle, mutta poika — tänäin jo kylliksi puhunut koirasta, jota koskaan ei saanut — ei mennytkään sinne, vaan käyskeli edespäin kylän katua. Heti kohteli hänen eräs naapurivaimo, joka surkutellen katseleva häntä lausui: "Lapsi parka! tänäin on sinulla kova päivä." — Juoseppi ei vastannut tähän, mutta luuli mielestänsä ämmän sanoneen oikein. "Minä olen tänäin ajettu ulos," ajatteli hän. — Vähän hetken perästä kohtasi hänen eräs toinen akka, joka älykkäästi peitellen sanomaa, kuta tahtoi hänelle ilmoittaa, kysyi pojalta: "Mitä isäs tekee? sinä tosin et ole nähnyt häntä moneen aikaan?" Poika hoksasi tästä kaikesta, jotakin kylässä hänen suhteensa tapahtuvan; kuitenki piti hän äidellensä annetun lupauksen: ettei kenellenkään sanoa mitään, isän tulosta tänäin.
Satoi lunta ehtimiseen, ja Juoseppi meni hetkeksi jäälle luistelemaan; pian suuttui hän kuitenki siihen ja päätti kotia mennä äidenisän tykö. Hän teki niin; vaan ulkona oven takana äidenisän työhuoneesen seisahti hän epäilevänä, sillä sisältä kuului vieraita ääniä. Hän tunsi kohta puheesta ne molemmat kirkonisännät Ollisen ja Saarivaaran. Kuunteleva tajusi nyt, kuinka he kertoivat Taavetille, että pappilan kyökkipiika oli kielitellyt, isäntänsä aikovan muuttaa seurakunnasta pois, ja tähän kirkkoherran päätökseen — kyökkipiian arvelun mukaan kumminkin — olevan syynä äite Pentinpojan, Myllyn väen ja Uotin, joka antoi pakoittaa itseänsä, mihin tahansa. Poika Juoseppi, vaikka ei hän asian tarkoitusta ymmärtänyt, tuntenut ei siitä paljon hauskuutta, ja menikin tiehensä. Hän ei ollut kuitenkaan pitkälle kävellyt, ennenkuin saavutettiin kirkonisänniltä ja äidenisältä. Viimemainittu lausui nyt karkeasti pojalle, heti hänen äkättyänsä: "Vai niin, oletko se sinä, Juoseppi? laita itses kotia ja juuri kohta! minä tulen pian perässä." Poika seisoi hetken paikallansa ja jotenki nurruksissa, sillä äidenisä ei ollut, kuin tavallisesti, ottanut häntä käteen; mutta äkkiä kääntyi pois ja juoksi kaikin voimin pois kylästä ja ulos vapaalle kedolle, ikään kuin olisi hän jahtipillin puhallukselta tullut kutsutuksi kohtaamaan isää. "Hän on kyllä oleva hyvä minulle, hän on oleva kumminkin ystävällinen, ja antava minun istua hevoisen selkään. Ah, kuinka lystiä!" — niin ajatteli poika. Hupaisin hyppäyksin mentiin nyt ylitse kedon alaspäin metsään. Juoseppi pyyhkäsi vaan välistä lunta pois kasvoiltansa ja ryntäiltänsä, tehden siitä vähäisiä lumipalloja, jotka puihin tien vierellä nakeltiin. Metsässä heikeni sentään kulku ja Juoseppi katsahti tässä taaksensa. Yhdessä pihlajassa istui pari punarintaa ja tiukuttivat silloin tällöin, ikään kuin unillansa; sillä välillä noukkivat he puusta marjoja; mutta niistä putoili maahan enämpi kuin syötiin. "Te maagan olette oikein kuvukkaat herrat ja huolimattomat Jumalan lahjoille; haaskaatte ruokaa enemmän kuin syötte," sanoi Juoseppi mennessänsä edespäin. Kauempana alhaalla laaksossa, puron varrella, lauloi yksi lintu niin erinomaisen somasti ja kauniisti, kuin olisi se ollut metsärastas. Mikä lintu se mahtaa olla! Ja lintu lauloi ja lensi yhä kauemma edespäin, jota kauemma käytiin, aina edellä ja pitkin puron vartta; lintu houkutteli, kuin olisi tahtonut sanoa: Tule peräss', tule peräss'; tääll' asun; hyvä täällä! Ja kun tultiin perässä, oli hän aina tuolla edempänä, yhä kauempana ja kauempana. Yhdessä paikassa, missä tie teki äkkisen mutkan, oli korkea lumikinos. Juoseppi vajosi myös ensi askeleessa siihen polviin saakka. Kuitenkin oli hän älykäs kyllä, kiipeemään ylös yhtä vuorimäkeä kaarittaaksensa kinoksen. Taas vaeltava edespäin tietä, sanoi hän itseksensä: "Ompa hyväkin että tähän äkkijyrkän reunaan on istutettu pihlajia tuommoinen rivi, siitäpä hoksataan missä tie kulkee. Ihmettelen" — lausui hän päälliseksi äänehköön — "ovatko nämät pihlajatkin isän?" Puut eivät tienneet vastata, ja ketään ihmistäkään ei löytynyt siellä, kuin olisi sen selittänyt. Ei kaukana tiestä pienessä metsässä kurkisteli yksi kettu päin poikaa. Mikki mahtoi vähän ihmetellä, mikä näky se oli, sillä hän seisoi kauan alallansa ja silmäili poikaa, siksi kuin tämä huusi: "Mene pois tiehes!" Pois luntustiki kettu, vaan ei lainkaan kiiruusti, ja vähä Juoseppi sanoi itseksensä: "Ah, äidenisä, se on oikein, kuin olette sanoneet, nyt olen minäkin sen nähnyt. 'Mikki lahaa häntää perässänsä pitkin maata, ja niin lakaisee hän kiini jälkensä, jotta ei kukaan löydä niitä.' — Mikki on sentään hyvin viisas!" Joukko harakoita istui puissa ja krakistivat pojalle niin että rupesi häntä harmittamaan; mutta hän unohti sen pian, koska sai nähdä yhden käpylinnun kivellä tien vieressä. Lintu nyökkäsi ystävällisesti päätänsä ja Juoseppi nyökkäsi samoin takaisin. Lintu ei tosin sanonut mitään, mutta aukeli ja sulki noukkaansa, selvästi osoittaakseen isoovansa. "Tuossa on," huusi Juoseppi, heittäessänsä hänelle ainoan vielä jäljellä olevan leipänsä palan. Pelkäävä sen olevan kiven, kuin hänelle viskattiin, lensi käpylintu kuitenki tiehensä — ja leivänpalainen — jaa, se makasi haudattuna, tiesi missä, paksussa lumessa.
Juoseppi vaelsi levollisesti edespäin, pysähtäen vähän välistä, muin yhden puun alla, muin yhden ulkovan kallion verhossa, huvikseen katselemaan suuria lumihöyhäleitä, jotka putoilivat niin taajaan, mutta verkallensa maahan. "Huomenna täytyy isän antaa minun ajaa reellä," sanoi Juoseppi itseksensä — ja isää ajatellen kävi hän taas yhä kauemma ja kauemma. Nyt alkoi jo hämärtämään ja poika rupesi tulemaan surulliseksi; se oli kuitenkin onni, että äidenisä oli kokenut varjella häntä taika-uskoisuuden kauhuista. Lauri hyväluontoinen oli sentään pojassa istuttanut uskonsa ja peloittanut häntä sillä, että edesmennetten sielut öisin pieninä valoina hyppelevät ympäri kalmistoissa, jaa, välistä metsissäkin. Juoseppi oli nyt lähestynyt kiviristille mäen alla, jossa oli juteltu erään murhan tapahtuneen vanhaan aikaan; ristillä istui yksi kaarne, huuteleva. Vähän levoton, mietiskeli Juoseppi palan aikaa; mutta heti malttanut, teki hän ison lumipallon, ja viskasi sillä kaarnetta, joka kohta lensi tiehensä.
Nyt käytiin taas edespäin. Pian seisoi Juoseppi erään kuvapatsaan tykönä ja katseli kummastellen yhtä joukkoa puoleksi lumettuneita ihmisenkasvoja, jotka kurkistelivat ulos patsaan vuotemasta. Juoseppi otti yhden kuusenoksan ja lakaisi pois lumen, sitä paremmin kuvia katsellaksensa. Hän näki sitte viisi miestä kuvattuina, seisovan rivissä kirveet kädessä, niiden edessä yhden jätin, varsin yksinänsä ja hänen ohessansa yhden ihmisen, makaavan maassa juuri kaatunut puu päällä. Taulun alapäässä oli kirjoitus: "Antti Pentinpoika sai metsänhakkauksessa tällä paikalla suuren puun päällensä 17 p. Elokuuta. Kovat kivut kärsittyä kuoli hän 23 p. Elokuuta. Jumala antakoon hänelle ijäisen rauhan ja rangaiskoon Ylimmäisen käsi kaikki syypäät!"
Juoseppi kauhistui; kuvat katselivat muka häntä, kuin olisi ollut syypää. "Kukahan Pentinpoika se on ollut?" kysyi Juoseppi itseltänsä.
Merkiksi, olevansa viaton, laski Juoseppi nyt patsaan päälle sen viherän kuusenoksan, ei pelkäämättä kuitenkaan kuvia, silmäileviä hänen peräänsä, kuin olisivat hyvinki halunneet ajaa häntä takaa.
Mutta katso! mikä tuo, tuolta tietä tuleva? Taitaako se olla ihminen. Hän näkyy niin vähäiseltä ja velhomaiselta. Kuva tulee yhä lähemmäksi. Juoseppi rohkasihen kuitenki ja kävi hahmoa kohden sekä sanoi: "Hyvää iltaa!" — "Jumal' antakoon!" vastasi nyt vähäinen ukko, varsin peitetty hatuilta ja vutraaleilta. Ukko tahtoi nyt ottaa Juosepin kanssansa kylään, mutta tämä repäsihen irti ja juoksi edespäin, huutava metsässä: "Isä! isä!" Aina kauemma kävi hän edespäin tietä, ja sanoi itseksensä: "Isä tulee kyllä kohta; hän kuuli kyllä huutoni!" Yö tuli aina pimeämmäksi; mutta hän kävi käymistänsä, huutaen: "Isä tulkaatte tänne!" Hänen poskensa hehkuivat niin, että lumi, niille putoova, suli kohta.
Juoseppi luki ehtoorukouksensa monin kerroin. Sitte alkoi hän taas vaeltamaan. Silloin kuuli hän alhaalta laakson notkosta jonkun rätinän ja huokouksen — vaan ei! heti tuli taas kohta hiljaisuus. Mutta, missä nyt oli tie? — Löytynyt ei mitään tietä enään, se oli kadonnut. — Poika juoksi edespäin itkien ja asettui muin yhden, muin toisen puun nojalle. "Isä! äite! Jumala hyvä! auta minua!" niin huusi hän — ja Jumala oli kuullut hänen. Kolme enkeliä tuli, kynttilät kädessä; heillä oli valkeat vaatteet yllä ja kultaiset kruunut päässä, ja he veisasivat niin kauniisti ja ihmeellisesti:
Herätkää, herätkää,
Tyköni kaikki tulkaa!…
He tulivat aina lähemmä ja lähemmä, ja Juoseppi kävi uskalluksella heitä kohden, huutaen: "Hyvät Jumalan enkelit ottakaatte minä kanssanne ja viekäätte minä isäni ja äiteni tykö!"
"Herra Jumala, henki se on! Herra Jumala, Kristus lapsi!" huusivat ne kolme enkeliä ja samosivat kynttilöinensä niin nopeasti pois, kuin olisi heillä oikein ollunna siivet.
Juoseppi rientää heidän perässänsä; hän lankee, mutta nousee taas — o, voi! kaikki oli kadonnut — mutta malta'pas! — tuolta vilahti yksi kynttilöistä. Kiiruhda! — Juoseppi oli pudottanut lakkinsa; hän ei hoksannut sitä, hän juoksi minkä jaksoi, huutaen: "Vartokaa! vartokaa! olenpa Juoseppi!" Mutta enkelit eivät odottaneet, eivätkä enämpi heti näkyneetkään. Kuitenki näkyivät heidän jälkensä tiellä, ja Juoseppi noudatti niitä edemmä ja kauemma, ja vihdoin, ylhäällä mäen päällä — Jumalan kiitos olkoon! — sieltä näkyi yksi kynttilä, monta kynttilää; sieltä näkyi suuri, kirkkaasti valaistu huone! suloinen tieto, että ihmisiä asui siellä nokisen katon alla, läpivavahti nyt eksyneen pojan. Uudistettuin voimin juoksi hän kynttilöitä kohden, ja tuli oikein edes — Heljemyllylle. Ne kolme enkeliä nousivat juuri nyt isoa porrasta huoneesen. He veisasivat:
Kuulkaas! kuningasta kolmea pyhää,
He veisaavat laulua hyvää:
Herätkää, herätkää,
Tyköni kaikki tulkaa!…
Juoseppi kävi veisaavaisten takana hartaasti, ja meni heidän kanssansa sisälle esitupaan. Enkelit veisasivat nyt laulunsa kolmesta kuninkaasta loppuun asti. Heitä kuunneltiin varsin ääneti, heille annettiin syödä ja juoda ja muuten lahjoitettiin heille rahaakin, jonka kaiken edestä ne luullut enkelit sangen kauniisti kiittivät. Juoseppi, joka ei ennen konsa ollunna nähnyt joulupoikia, tajunnut ei oikein maskuraatia, ennenkuin pojat olivat poismenneet. Pysähtänyt jälleen, heidän peräänsä, äkättiin Juoseppi vasta nyt huoneen asukkailta.
"Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Mitä sinä täällä teet?' senkaltaisilla kysymyksillä kohdeltiin hän nyt äite Pentinpojalta, Heljen-äideltä ja Elsalta.
"Syö ensin vähäisen ja lämmittele itseäs myös; sinä olet niin viluisa ja märkä!" sanoi Elsa ystävällisesti, tarjotessansa hänelle ravintoa, sekä ottaessansa hänen päältänsä jakun, kuivamaan valkean eteen.
"Pulska poika tuo," sanoi mylly-äite, Juosepin maistaessa muutamasti lökäriä.
"Enkelit toivat minun kuitenkin oikeaan paikkaan; tainkaltaista juomaa saadaan taivaassa," sanoi Juoseppi.
Äite Pentinpojan silmät sähähtivät erinomaisesti, koska hän kuuli nämät sanat ja sen äänen, jolla ne lausuttiin; hän siirsi pois oluthaarikon edestänsä, sekä silmäili poikaa, melkein samalla muotoa kuin kettu äsken oli katsellut häntä metsässä.
"Mistä sinä olet?" kysyi Elsa.
"Virtalasta."
"Kuka sinun isäs on?"
"Hän ei asu kylässä."
"No sinun äites?"
"Niin — hänen nimensä on Martina, ja minun äidenisä, hän on
Kello-Taavetti."
"No, niin olet vihdoinki käsissäni!" kirkasi äite Pentinpoika pahanelkisellä ilolla. "Herr Jestakoon! Tuopas on Uotin poika." Hän juoksi äkkiä ylös paikaltansa ja löihen poikaan, ikään kuin olisi ollut joku petolintu.
"Jaa," sanoi Juoseppi vilkkaasti, "isääni, häntä kutsutaankin Uotiksi.
Tunnettekos häntä?"
"Tule minun kanssani, vähä poika, niin saat panna maata!" sanoi äite Pentinpoika teeskellyllä ystävyydellä, tahtoessansa vetää poikaa sisälle sivukammariin.
"Enpä tule!" vastasi Juoseppi, "sinä olet velho-akka, tahtoisit vaan keittää minun liemeksi. Hellitä minä, muuten puren sinua!"
"Niin, niin! kyllä minä keitän sinun," sanoi äite Pentinpoika, pahanelkisesti hymyten. "Ah, niin onnellisesti — lisäsi hän — se on oikein hyvin, että poika on juosnut tänne ja että olemme saaneet hänen käsiimme. Nyt me lymytämme hänen koko mailmalta, ja, poika meidän vallassa, taidamme vaatia sekä yhden että toisen, ja ensinkin Uotin."
"Ette saa ottaa poikaa," sanoi Elsa arvollisuudella, astuessansa äite
Pentinpojan tykö.
Juosepille virkkasi hän taas: "Älä pelkää, älä ollenkaan pelkää; tule ja istu tänne minun polvelleni — niin jaa! Maltas, minä otan pois ne märät vettyneet kengät jalastas, ja panen omani sijaan! Niin jaa, nyt olet lämmin ja kuiva. Sanos minulle nyt tietääkö äites, että sinä olet pois kotoa? Ja minkätähden olet sinä näin kulkuteillä myöhään yöllä?"
"Minä läksin isää kohtaamaan. — Ne ovat sangen häijyjä kylässä: isälle ovat he antaneet haukuntanimen Kemppi, että hän on muka niin väkevä! ja isänäiden kutsuvat he oikeaksi perkeleeksi; mutta minä olen sanonut heille, minä…"
"Varro'pas, ilkeä poika, minä annan sinulle, minä, perkeleestä!" kirkasi
äiti Pentinpoika, karkaava lyömään lasta. Elsa puollusti kuitenki
Juoseppia väkevästi, ja taistelun vielä kestäessä sisään astuivat
Pentti ja Kello-Taavetti.
"Ah, katso tuossa tulee äidenisä!" riemahutti Juoseppi ja juoksi
Taavetin tykö.
"Onko tämä minun eksynyt poikanipoika?" kysyi Pentti. "Tule tänne, pojut, tässä on sinun isänisä! Ompa se pulska poika. Olisipa synti ollut, jos senkaltainen poika olisi kadoksiin joutunut."
"Mutta minä, minä kirkasen: ei, ei, siksikun läkähdyn!" huusi äite
Pentinpoika hurjapäisessä kiukussa.
"Se on oikein, ämmä kulta, kiru ei, sinä — mutta se nyt ei auta. Eikö se ole ilmainen ilme, että yksi lapsi, sillä muotoa joutunut kadoksiin, taas on löydetty? Siellä, ulkona metsää juoksevat koko kylän asujamet etsimässä lasta. Sepä on oikea kunnia ja ilo, saada senkaltaisen lapsen, joka niin hyvänä pidetään, että moni lapsen tähden antauu hengen vaaraan. Herra Jumala on lapsen suhteen tehnyt ison ihmeen; kukatiesi tekee hän sen sinunki suhtees, ämmä vähäinen. Annas nähdä, ettäs olet hyvä nyt ja myönnyt! Joskus myötenkin antaminen ei haita. — Elsa, onko sinulla mitään asiaa vastaan?"
"Jos ei muusta ole kysymistä, niin minä tosin en tahdo ottaa tältä lapselta sen isää," vastasi Elsa.
"Ja minä kirun ei, ei, ei, vaaleaan kuolemaan asti!" huusi äite
Pentinpoika.
Kello-Taavetti ei ollut vähintäkään malttanut kaikesta tästä puheesta; hän piteli lasta sylissänsä, hän pyyhkäsi sitä kasvoihin ja vaatteisin, ikään kuin ei olisi uskonut itseänsä, että lapsi oikein oli hänen edessänsä; sitte hiipi hän ulos, poika käsivarsissa. Hän tietänyt ei oikein mitä tahtoi; kukatiesi teki hänen mielensä olemaan yksin kotona lapsen kanssa. Kuitenkin oli hän tuskin pääsnyt pois ovesta, ennenkuin tunsi, etteivät polvensa tahtoneet kannattaa, ja että koko ruumiinsa oli kuin rikki runneltu; hänen täytyi istahtaa ulkoportaalle levähtämään.
Siinä istui nyt Kello-Taavetti. Silloin lähestyi äkkiä yksi mies pikaisin askelein. Se oli Lauri Pietarinpoika. Tämä riemahti ilosta, äkätessänsä Juosepin. Poika taas kertoi kielevästi vanhalle ystävällensä, että äidenisä parka oli aivan väsyksissä.
"Lauri! mene pian takaisin metsään, sanomaan että olemme löytäneet lapsen; se olisi väärin, antaa kylänmiesten vaeltaa ympäri turhaan," lausui Taavetti vapisevin ja heikoin äänin.
Lauri kiirehti kohta pois korkealla riemuhuudolla: "Hän on löytty! hän on löytty!" kirkui hän ehtimiseen, juostessansa mutkivaa tietä, jotta oli hengästymäisillänsä.
Taavetin tykö tuli nyt Elsa; hän sanoi: "Antakaatte minulle lapsi!"
"Ei, minä en laske poikaa enään pois tyköäni. Mitä sinä lapsesta tahdot?"
"Minä kantaisin lapsen ylös ja panisin hänen maata kammariini.
Tulkaatte ynnä!"
"Sinä olet erinomainen impi, niinkuin äiteskin oli kelpo akka. Minä tulen kanssas, mutta minä uskon tuskin jaksavani ylös trapuista…"
"No, tulkaatte sitte talliin! Siellä on myös lämmin," sanoi Elsa nerokkaasti.
Tyhjään pilttuusen pöyhittiin nyt heti sija horroksissa olevalle pojalle hajahtaviin heiniin — ja Taavetti alas istui kuin äite valvomaan rakastettunsa unen ylitse. Vasta kaiken tämän säälittyä, vaelsi Elsa hiljaisin askelein tallista.
KUUDESTOISTA LUKU.
Maataan ja valvotaan Heljemyllyllä.
Kummaltaki vanhemmalta — heti kun mäen päältä näkivät kynttilät
Heljemyllystä — oli Lauri lähetetty tiedustamaan mitä siellä tapahtui.
Uotin ja Martinan piti sen aikaa odottaman.
Lauri palasi pian, vaan ei löytänyt niitä molempia paikalta, johon oli jättänyt heidät. "Minä uskon olevan kuin kaikki tyyni olisi noiduttu tänäpänä," pakasi Lauri, käydessänsä ympäri, etsien kaikilta tahoilta.
Uotilla ja Martinalla oli varsin toista tehtävää: he olivat jahtaamassa niitä kolmea enkeliä. Uoti oli väkevällä äänellä huutanut heitä seisahtumaan, kun tulivat tietä edespäin. Pojut, peljästyneet ukkosen äänestä, eivät luonnollisesti pysähtäneet, vaan juoksivat minkä jaksoivat.
Saaden kipenän toivoa, lausui Martina Uotille: "Saatpas nähdä, että Juoseppi on mennyt niiden laulavien poikain kanssa!" Uoti ei tarvinnut kuulla muuta, ennenkuin hän painavin askelein juosta luntusti pakenevien perässä. Juurikun karhujahti oli onnistunut ja Uoti aikoi kuulustella yhtä niistä kolmesta enkelistä, edesastui Lauri, kähiseväisesti lausuva, jotta tuskin tajuttiin: "Hän on siellä! hän on siellä!"
"Kuka on siellä!"
"Juoseppi toki!" vastasi Lauri kähisten.
"Missä? missä? missä sitte?" kysyi Martina, luoksi juokseva. "Missä?" kertoi hän kärsimättömästi, "sano Jumalan tähden, onko hän elävä eli kuollut?"
"Hän istuu siellä ylhäällä Heljemyllyllä ja juo lökäriä!"
"Minun Juoseppini! Juoseppi!" huusi Martina suurimmalla ilolla, ja juoksi hetikohta niin nopeasti alas mäkeä, että Uoti vaivoin taisi seurata. Pian lensi hän ylös portaita pytinkiin, tempasi oven auki väkiväellä, ja huusi: "Juoseppi! Juoseppi! missä siis on Juoseppini?"
"Laita itses hiiteen Juoseppines!" rämäsi yksi tyly vaimoääni.
Martina oli tuskin kuullut ja tuntenut tämän äänen, ennenkuin hän — äsken niin väkevä ja iloinen — hermotonna kaatui permantoon. Uoti, ehkä seisova Martinan takana, hämmästyi tätä niin, ettei hän kokenutkaan estää lankeemista. "Äite! äite!" oli ainoa sana kuin sai pakastuksi. "Mene!" kuiskasi saapuille rientävä Elsa Uotille, "mene sinä, minä autan Martinaa. Anna minulle kuitenkin ensin vähä lökäristä tuolta, minä koetan kastella sillä hänen huuliansa! Tuo minulle sitte vähän lunta, pannakseni hänen ohimuksillensa!"
"Haha!" nauroi pahanelkisesti äite Pentinpoika. "Koko mailma on hullupäinen, vaan en minä. Menkööt he niin pyörryksiin kaikki — viimeinen sanani on kuitenkin: ei, ei ja taas ei!"
Ukko Pentti, vastaamatta tähän puheesen, meni sen sijaan Martinan tykö ja sanoi ystävällisesti: "Kuules, Martina! ole nyt hyvä ja ymmärtäväinen ja koeta muuttaa itses! Niin-jaa! nouse ylös ja kuule mitä minä sanon sinulle! Juoseppi on nukkununna makaava tuolla alhaalla tallissa ja Taavetti on hänen luonansa."
"Jos tahdot, Martina," lausui nyt Elsa, "niin tule kanssani kamarini!
Uoti menee noutamaan lapsen, ja me panemme hänen maata minun sänkyyni."
Koska Uoti viivytteli epäilevänä, pitkitti Elsa: "Mene sinä vaan, ei mitään pahaa tapahdu Martinalle. Minä olen hänen tykönänsä!"
"Ja minä myös!" lausui Pentti vakaalla äänellä. Uoti meni alas talliin. Täällä löysi hän ukon Taavetin makaavan niin sikeästi, ettei raskinnut hänen untansa häiritä, mutta horroksissa olevan pojan otti hän käsivarsillensa ja kantoi ylös Elsan kamariin.
Martina oli niin liikutettu, ettei hän taitanut mitään puhua; hän kumartui ainoasti alas nukkuvan lapsen puoleen ja kuunteli himarruksella sen hiljaista hengitystä.
"Panen nyt vähäksi aikaa lepäämään tänne lapses luoksi," sanoi Elsa liikutetulle äidelle. Viimemainittu katsahti ylös ihmetellen. "Iloitse!" lisäsi ensinmainittu, "että kaikki on onnellisesti päätynyt! Sinun Uotis ja minä olemme tosin kihlatut; vaan ei se merkitse mitään; se on tapahtunut vaatimuksesta. Uoti on siihen pakoitettu niinkuin minäkin. Sinun Uotis on kelpo mies; hän ei ole puhunut minun kanssani muuta kuin sinusta, jaa — hän ei suonut edes minulle suunantoa," lisäsi Elsa puolella hymyllä.
"No, niin suon minä sen!" sanoi Martina, hellästi halaten ja suudellen
Elsaa.
"Ah, joka saisi ynnä tehdä tuota!" virkkasi Lauri, ääneti oleva todistajana tähän kaikkeen. "Ah!" sanoi hän maiskien huuliansa, "te olette erinomaiset immet ynnä molemmat. Elsa, minä luulisin sen nyt olevan soveliasta, että sinä ottaisit minun, koska et saa tuota roistoa. Etkö tahdo? yhden asian täytyy sinun kuitenki suoda minulle — että saan tehdä sinulle vihkikengät."
"Kernaasti," sanoi Elsa, "koska se tulee kysymykseen. Mutta nyt saan kutatiesi tarjota vähän kihlauslökäriä?"
"Jaa, niinpä kyllä!" sanoi Lauri, "sitä paremmin kuin minun sitte pitää rientämän Ritarivaaralle ilmoittamaan vahdille, Juosepin löydetyksi."
Heti kohta senjälkeen poisläksi Lari Pietarinpoika.
"Mutta missä on isäni?" kysyi äkkiä Martina.
"Hän makaa siellä alhaalla heinissä nukuksissa", vastasi Elsa.
"Ah, voi! jos hän herää ja ei löydä poikaa vierestänsä, tulee hän raivoksi," sanoi edellinen.
"Rauhoitu!" lohdutti Elsa, "minä menen alas talliin ja odotan siellä, siksikun herää."
Nyt oltiin hiljaisesti Heljemyllyllä. Sivukammarissa uinueli Juoseppi, ja hänen luonansa valvoivat Uoti ja Martina. Tallissa heinävuoteellansa uneksui levottomasti väsynyt Kello-Taavetti, ja hänen tykönänsä valvoi Elsa. Siellä ylhäällä kammarissa luhdilla makasi Heljenukko. Somalla nojaustuolilla salissa istui äite Pentinpoika yksinänsä ja puoli uneksivana. Hetken perästä nousi kuitenki viimemainittu; hänen ylöntäytetty sappensa kaipasi tyhjentämistä. Hän astui siis ylös luhdille, herättämään Heljenukkoa. Koska tämä, huolimatta kaikista hänen kokeistansa, ei antanut mitään ääntä, tuli hän varsin hurjaksi, kirkui ja sadatteli: "tämä sika jauhosäkiksi taitaa ihan levollisesti maata, vaikka huoneessa on kaikki ylösalaisin käännetty." Äite Pentinpoika meni sitte taas alas ja löysi miehensä edellä häntä isossa kammarissa. Hän aikoi juuri taas istua entiselle sijallensa, kun äkkiä karkasi ylös. "Mitä se tahtoo sanoa!" huusi hän, "onko mailman loppu käsillä?" Pamaus pamauksen perästä humisi vuorten välillä metsässä ja laaksossa. Pamaukset lähestyivät ja pauhinasta kuului pian sekasäyräinen moure torventyyttäyksistä, kulkusten helinästä ja koirain haukkumisista.
"Varo itseäs! sinä olet niin usein huutanut sitä mustaa sorkkinensa, että hän nyt tulee. Anna myöten koska vielä aika on," sanoi Pentti pistätellen.
"Tuleeko paha, sen parempi," vastasi äite Pentinpoika, "hänen kanssansa taitasin puhua sanan, ja kelvollisen. Mutta sinä ja kaikki, mitkä miehiksi kutsutaan, ette kelpaa. Te ryömitte kohta ristille; kiitän, tiedän yhden vaimon oikeasta luonnosta; hän ei myötenanna koskaan. Minä en myös perään anna koskaan; ennenpä kuolenkin."
Raju jahti tuli yhä likemmä; pian seisahti se myllypykingin edustalla. Juuri tässä silmänräpäyksessä kuului talista yksi vaimoihmisen parku ja valitus yhdeltä miehenääneltä. Päämies seisahti kummastellen, mutta heti kohta juoksahti hän sisälle talliin, sinne seurattu Lauri Pietarinpojalta.
"Auttakaa! auttakaa!" huusi Elsa sisään tuleville, "hän on hurjistunut, uskoo minun varastaneen lapsen, ja tahtoo sentähden minun tappaa."
Taavetti, josta tämä sanottiin, ei kuunnellut sitä, hän vaikeroitsi hassumaisesti ja repeli hurjasti hiuksiansa.
"Taavetti!" sanoi herr Edvardi kannattavalla äänellänsä, "rauhoitu!" Tartuttu väkeviltä käsivarsilta, nousi Taavetti istuallensa heiniin, ja vilunväreet vapisuttivat ukko parkaa. Vähän hetken perästä oli hän rauhoittunut ja antoi Elsalle käden, pyytäen anteeksi. Herr Edvardi tarttui nyt ukon toiseen käteen ja autti hänen seisoallensa. "Te olette hyvät ihmiset ynnä molemmin," sanoi Taavetti hellästi. Edvardi tukesi Kello-Taavettia vasemmin käsin ja oikean tarjosi hän Elsalle, tieten ei minkätähden — ja neito antoi hänelle kätensä, oikein tietämättä mitä varten, ja niin pitivät he nyt käsin toinen toistansa. Kummanki tuella kävi Taavetti sitte ulos tallista.
Kohtaus Taavetin ja Martinan välillä oli lyhyt ja harvasanainen; tytär korotti vaan isää kohden lasta, jota kyyneleillä syleili; sitte menivät he muiden tykö isoon kammariia. Lauri jahkasi täällä äite Pentinpojan kanssa ja koki leikillänsä taivuttaa häntä, antamaan ruunun ja ristin eroittaa, jos Juosepin piti saaman kutsua häntä isänäideksi taikka ei.
Isossa salissa näyttihen nyt myös Heljenäite komeasti puettuna, kiiltävästi hoitaakseen emännyyttä. Koska kaikki läsnäolevaiset olivat saaneet osansa lökäristä ja Heljenäiden teeskellystä kohteliaisuudesta, sanoi herr Edvardi: "Nyt on jo aika käydäksemme kirkkoon." Kaikki riensivät heti liittäymään ulkona odottavaisiin kylänmiehiin; mutta juuri kun järjestetty joukko piti pois lähtemän, seisahdettiin taas. Ylhäältä isosta kammarista kuultiin Lauri huutavan: "Hurratkaa äite Pentinpojalle! hän sanoo jaa!" Kaikki siellä ulkona olevaiset nostivat nyt korkean hurrahuudon, seuratun pyssynpamauksilta ja torventyyttäyksiltä. Että äite Pentinpoika silmänräpäyksen osoittihen yhdessä avetussa akkunassa — sitä ei kukaan ihmetellyt. Oliko kuitenkin aikomuksensa jotakin sanoa, niin pettyi hän siinä, sillä hänen huutonsa ei taitanut läpäistä sitä yhteistä meteliä.
Pauhaava matkue ojensi nyt vaelluksensa edespäin kylään. Elsa kävi Martinan keralla. Mutta tulleet ensimäiseen mäkeen sanoi edellinen: "Minä tulisin mielelläni kansanne kirkkoon; mutta en tiedä mikä on; juuri nyt lankee päälleni suuri ahdistus sentähden, ettei isä herännyt metelistä. Minä olen tehnyt pahasti, että unhotin peräänkatsoa isää. Hyvästi siis te kaikki!" Niin sanoen antoi hän kärtä Martinalle, sitte Uotille. "Hyvää yötä, Juoseppi!" sanoi hän, kätellen poikaa. "Hyvää yötä teille kaikille!" Hän kävi viimeksi ohitse joukon päämiehen, herr Edvardin. Neito tunsi nykäyksen kädessänsä; nuori maanviljeliä havaitsi samankaltaisen tunnon; vaan ihmisten edessä eivät he kuitenkaan kätelleet toinen toistansa.
"Hyvää yötä!" sanoi Edvardi hiljaa, ja vielä hiljempää vastasi neito: "Hyvää yötä!" Lauri oli jälleen saanut täyden äänensä; sen osoitti hän parhaiten pakaisemisellansa Elsalle korkean hurrahuudon, johon koko joukko sydämellisesti yhdistyi.
Matkue kävi nyt yhä kauemma edespäin. Pian seisottiin päällä pitkän kylämäen. Lauri huusi nyt Edvardin luvalla koko joukolle korkeasti: "Seisahtakaa levähmään!"
Juuri siinä toisella puolen ojaa, makasi se tapettu susi samalla paikalla, johon oli Uotilta viskattu. Uoti, kaiken matkaa kantanut vähää Juoseppia, laski hänen nyt maahan ja talutti kuolleen suden tykö. "Katsos," sanoi hän kopeasti pojalle, "tuon olen minä tappanut pahkasauvallani." Poika tuli kaikesta tästä liikutetuksi, vaan eivät mitkään Uotin kehoitukset voineet häntä taivuttaa petoa koskemaan. "Se on hyvä, näen minä!" sanoi Uoti harmistuneena, "sinä tarvitsit toki joutua isäs käsiin, sillä jos olisi kestänyt sitä tekoa, niin ei sinusta milloinkaan olisi tullut oikeata Pentinpoikaa."
Joukko läksi jälleen sitte kulkemaan. Uoti kävi ensimmäisinä, Juoseppi oikeassa kädessä ja laahaava susi vasemmassa. Pian seisahti matkue ulkona Taavetin tuvan edustalla.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Suurta pienessä tuvassa.
"Yhden asian olin unohtamaisillani sanoa teille: Heljenukko…", niin puhui Anna, koska hän äkkiä keskeytettiin huudolta ulkoa…
"Hän on löytty; me olemme löytäneet Juosepin. Hurraa!"
Kaikki vaimot sisältä juoksahtivat ulos ja kysyivät: "Kukaan ei ole kaiketi saanut vahinkoa, eli tärvellyt itseänsä?"
"Ei!" kuului vastaus; "kaikki olemme hyvin vahingotta."
Yksi vaimoista pysähti kuitenki kaiken tämän alla sisään, ja se oli ompelia Anna. Hän istui häirähtämättä paikallansa, sioitti ainoasti jalkansa lujemmin pallille, joka nyt rupesi huiskumaan monista ja raskaista askelista, kuin permannolla nyt käveltiin. Sitä visummin varustaakseen sijaansa, otti Anna salaa yhden näpillisen nuuskaa — ja nyt oli hän sonnustettu sekä näkemään että kuultelemaan ja kyselemään.
"Perästäki löysimme hänen, kuules!" huusi Lauri muiden edellä sisään rynkäävä.
"Ja minun jakkuni, jota olen ommellut, on myös valmis," lausui Anna, vasten kaikkea kainouttansa täysin vakuutettu siitä, että hän väsymättömällä neulomisellansa oli pitänyt pojan hengissä. Koska yksinkertainen Lauri kuitenkaan ei näkynyt hoksaavan tätä, kysyi hän: "Mistä te pojan löysitte?"
"Heljemyllyltä."
"No niin, sitä ei olisi minun oikein tarvinnutkaan kysyä," vakuutti Anna, katsoessaan ympärillensä, levollisella luottamuksella. "Minä tiesin missä hän oli; minä olen muka maininnut tienki, jota hän on kulkenut: juuri koska huuto kuului täältä ulkoa, lausuin minä sanan Heljenukko. — Kaikki vaimot täällä sisällä taitavat sen todistaa." Paras asia kaikista oli, Annan mielestä, se ihmeellinen lahja, jolla hän uskoi itsensä varustetuksi — lahja nähdä missä hän ei itse ruumiillisesti ollut saapuilla. Niinmuodoin koska kaikki olivat sisään tulleet, ja Martina ilosta pusersi ja taputti Annaa, sanoi tämä: "Minä tiesin sen ennen, minä sanoin sen ennen, Heljemyllyssä poika on! Samana minuutina, kuin Lauri tänne sisään rynkäsi, mainitsin minä sanan: Heljenukko — ja nyt aavistan minä että sinä saat Uotis!"
"Jaa, niin se on! tuolla tulee hän!" huusi Martina iloisesti.
Anna katsoi kainosti maahan päin; hän ei tahtonut olla taitavanansa aavistaa ja ennustaa, siinä oli kyllä hänen mielestänsä, että hän itse oli siitä vakuutettu. Hän ei enempää osoittanut mitään viittausta ihmeellisestä lahjastansa; nyökkäsi ainoasti kaikille ja jokaiselle, jolla oli jotakin juteltavaa. Hänen päänsä kumarrus ja silmäpeittonsa merkitsivät kaikki, hänen itse mielestänsä kumminkin, että mitä te taitaisitte jutella minulle, sen olen minä nähnyt ja tietänyt ennen, ja mikään ei tästä kaikesta kummastuta minua.
"Tiedättekös," sanoi Juoseppi, juosten Annan tykö, "minulla on nyt yksi, kaksi, kolme isää; tuossa he ovat kaikin kolmin!"
"Se on hyvä, mutta nyt pitää Juosepin menemän maata," käski äidenisä.
"Martina, mene ja pane poika maata!" Kääntynyt vaimonsa puoleen, huusi hän hänelle korvaan: "Jumalan kiitos, että kaikin taas olemme kotona!" Ämmä nyökkäsi lempeästi. "Mutta kuules, isä, onko siellä satanut heiniä?" kysyi hän heti senjälkeen, nykiessään ukon valkeasta parrasta pois muutamia heinän korsia. Kaikki nauroivat nyt sitä, ja ämmä kuuro seisoi myös itse siinä suu hymyssä sekä käänsihen ympäri katsellaksensa vieraita. Nähtyänsä Pentin ukon, antoi hän hänelle kättä ja sanoi: "Istukaa, istukaa sitte!"
Uoti astui nyt ämmän tykö, antoi hänelle kättä ja huusi korvaansa ukkoisenäänellä: "Jumalan rauha anopille!"
Ämmä nytkähti takaisin, ikään kuin kelpo nyhjäyksen saanut. "Minä kuulen kaikki; en ole niin kuuro sentään." sanova tämän, meni ämmä istumaan tavalliselle sijallensa liedellä, jota hän aina sitte eräällä arkuudella katseli Pentinpoikia kookkaita ja heidän jättisuuria koiriansa. Taavetin matalaan tupaan ei olisi mahtunutkaan monta senkaltaista vierasta.
Vähä Juoseppi oli nyt sitä vastaan käynyt palaksi aikaa istumaan Pentti Pentinpojan polvelle. Hyväellen sanoi hän ukolle: "Lahjoittakaatte minulle iso susikoiranne; minä tahtoisin sen saada." — "No niin, ota se sitte," sanoi ukko leppeästi. "Sinä olet minun; kuules," virkkasi poika, juosten silittelemään koiraa. Tämä ei kuitenkaan ollut taanansa siitä, vaan meni ja laski kuononsa entisen isäntänsä polvelle.
Taavetti, vähän kateillaan siitä hyvätahtoisesta mielyttelemisestä, kuin Juoseppi osoitti Pentille, sanoi nyt eräällä kärsimättömyydellä vaimollensa: "Etkö tahdo sitte ottaa poikaa pois täältä ja viedä häntä maata?" Talutettu siis äidenäideltä täytyi nyt Juosepin jättää huoneen. Tuskin oli ovi suljettu heidän molempain peräänsä, ennenkuin Anna esiin astui ja kaikkien ihmettelemiseksi lausui vakaalla äänellä: "Nyt, Martina, pitää sinun pukeuta morsiameksi! Tule, minä puetan sinun, sen olen minä luvannutkin. Te Pentinpojat, jos olette oikeat miehet, toimittakaatte niin, että vihkimys tapahtuu vielä tänä yönä! Minkätähden tirkistelette minua niin ihmettelevillä silmillä? Menkäätte kirkkoherran tykö, ja jos oikein asian ajatte, niin myöntyypi hän kyllä. Tule, Martina, minä tahdon puettaa sinun nyt. Se olisi kovin surkea sinulle, käydä sydänpäivänä ja peitellä kasvoja; olet tosin kyllä jo kauan ilmanki sekä nähnyt harmia että saanut hävetä. Tule!"
Vaiti oleva hämmästys oli vallannut jokaisen, vaan Anna ei ollut millänsäkään; hän veti Martinaa kanssansa kammariin. Vähän hetken perästä tuli Martina takaisin, yksinkertaisesti puettuna. Uoti astui nyt edes ja osoitti hänelle jotakin, kuin kantoi hyvin käärittynä ja erinäisellä nauhalla kiinitettynä rahakukkarossansa. Sitte kääntyi hän huoneessa ja sanoi iloisesti: "Rakas isä ja te rakas appe, nyt on kaikki oikein asia. Tulkaatte kanssani kirkkoherran tykö! Vielä tänä vuorokautena täytyy hänen antaa meidät toinen toisellemme!"
"Ei se käy laatuun," virkkasi Pentti.
"Täytyyhän koettaa," vastasi Uoti.
"Vielä olisi asia," lausui Taavetti vakaisesti, "koska joku ilmoittaaksen kuulutukselle, täytyy hänen taitaa katekismuksensa, etenki kymmenet käskyt. Taidatko sinä lukea ne ulkoa minulle, Uoti? Et taida. Sinä vaikenet? No, katso tässä, ota poikas katekimus, mene kammariin ja lue ylitse ne kymmenet käskyt."
"Minä tahdon auttaa sinua," sanoi Martina, ja nyt meni hän Uotin kanssa kammariin.
Työ oli raskasta. Uoti tavasi ja luki niin, että isot hikipisarat herneilivät otsallansa, mutta sentään ei taitanut hän saada käskyjä yksinkertaisia päähänsä, sekautuva erinomattain niiden keskinäisessä järjestyksessä. Hän tunsi sydämensä myöski syvältä liikutetuksi, koska hän yön hiljaisuudessa luki Jumalan kaikkivaltiaan ijankaikkista lakia, jota hän ei paljon ollut ajatellut aina hamasta lapsuudestansa ja koulunajasta.
"Taitaako meidän Juoseppi ne kymmenet käskyt ulkoa?" kysyi Uoti nöyrällä äänellä Martinalta.
"Taitaa tosiin, sanasta sanaan."
Anna pelasti nyt Uotin murheellisen; hän tuli kammariin ja sanoi: "Älkäätte nyt kauemmin viivytelkö sen kanssa! Jos et taida kymmeniä käskyjä, niin käypi laatuun luvata kirkkoherralle, että luet ne perästäki päin."
"Jaa, niinpä se on!" vahvisti Uoti iloisempana, kuin jos ompelia olisi nostanut pois hänen olkapäiltänsä taakan raskahimman.
Nyt palasivat he taas kaikin kolmin isoon kammariin.
Taavetin vaimo, ukoltansa sillä välillä saanut tiedon hankkeista, kysyi nyt, kun kaikki olivat lähtemisissä: "Pitääkö minun jäämän kotia, katsomaan Juoseppia? Minä tahtoisin kuitenkin olla kernaasti läsnä, kun Martinani vihitään."
"Anna kukatiesi on hyvä ja jää kotia pojan tykö?" lausui Taavetti.
"Ei, minä en ole niin hyvä," vastasi Anna, haavoitetulla arvoisuudella. "Minä olen luvannut olla läsnä Martinan vihkimisessä, ja en taida olla sieltä pois, jos tahtoisinkin."
Onneksi tuli nyt sisään kaikkien auttaja tarpeessa, Lauri Pietarinpoika, koreasti vaatetettu vihkimisessä aivoitussa läsnä ollaksensa. Martina sanoi heti hänelle: "Orpana, joka on aina ollut hyvä minulle ja Juosepille, mielistyy, luulen, jäämään pojan tykö; muuten ei taida äite tulla ynnä kirkkoon; jonkun täytyy jäädä pojan luoksi."
"Jaa, koska niin on, niin pysähdän minä lapsen tykö," sanoi Lauri, ja nyt läksivät muut matkalle pappilaan.
Tulleet sinne astuivat toiset sisään kirkkoherran tykö saliin, mutta Anna meni kyökkiin, jossa hän pian sai neitsyen, kummankin hyvin ymmärretyksi eduksi, aukaisemaan vähäisen akkunaa saliin päin.