Jussi ja Lassi

JUSSI JA LASSI

Kirj.

Maria Jotuni

WSOY, Porvoo, 1921.

"Jussi ja Lassi" sisältää piirrelmiä lasten elämästä, suoranaisia poimintoja heidän omista jutteluistaan, kun samalla tapahtuva leikki ja liikehtiminen on jätetty kuvaamatta. Lasten omien lauseiden avulla on koetettu saada esille heidän orastelevia ajatuksiansa ja nopeasti läikehtiviä kuvitelmiansa tuolla levottomalla heräämis- ja ulottelemiskaudella (6-8 v.), jolloin ei vielä säännöllinen työ eikä ulkoa omistetut opit paljon kangista heidän ajatustansa. Houkutella näkyville heitä, sellaisena yrityksenä pyytävät seuraavat vaatimattomat sivut olla.

M. J.

Oli kaksi pientä poikaa, Jussi ja Lassi, jotka eivät olleet koulussa vielä. Jussi oli seitsemän, Lassi kuuden vuoden vanha.

Heidän päivänsä kuluivat niinkuin poikien tavallisesti siinä iässä. Vähän he lukivat ja kirjoittivat kotona, mutta enimmäkseen he leikkivät ja telmivät. Luulenpa, etteivät he olleet maailman vallattomimpia poikia, mutta luulenpa, etteivät olleet kilteimpiäkään. Ei, eivät he kilteimpiä kuitenkaan olleet.

He näet olivat jostakin saaneet sellaisen käsityksen tahi uskon, että tämä maailma olisi ollut aika soma, ihan mukiinmenevä maailma juuri sellaisena kuin he sen näkivät, ellei suurten taholta esteitä olisi ollut. Se olisi ollut aika hyvä telmimispaikka kaikkine laitoksineen ja vehkeineen. Kaikki paikat houkuttelivat, nuo sähköpylväät, nuo katurännit, nuo portaitten kaidepuut, monenlaiset huonekalut, joiden juhlallisempia tarkoituksia he eivät käsittäneet.

Mutta oli se yksi suuri vika maailmassa. Oli kiellettyä kaikki, mikä houkutteli. Telmiä ei saanut. Vaikka olisi voinut telmiä tunnit, päivät, vuodet, ei, sadatkin vuodet, uupumatta, koskaan kyllästymättä. Jäsenet sitä tahtoivat. Ne tahtoivat huiskia ja kokeilla, pää tahtoi olla alhaalla, jalat ylhäällä, kädet jalkoina ja jalat käsinä.

Mutta ne olivat sitten keksineet, nuo aikaihmiset, että jokaisella lapsella piti olla äiti ja isä, jotka vartioitsivat lapsiansa. Se oli se keksintö, joka oli harmillisin, vaikka se ei muuten ollut huono keksintö.

Mutta ikäväksi ne tahtoivat tehdä maailman, nuo suuret. Kävellä aina kahdella jalalla, ei heittäytyä koskaan maahan, ei nauraa, vaikka koko maailma oli naurunaihetta täynnä ja vaikka itse maakin oli välistä haljeta pelkästä naurusta.

Oikeastaan hauskasti oli luotu maailma, kun oli elukkamaailma ja oli ihmismaailma. Elukat eivät olleet arvokkaita eikä niitä kehitetty. Ihmiset olivat arvokkaita, ja niitä aina vain kehitettiin. Mutta elukat olivat oikeastaan hauskempia. Niille voi jutella vaikka mitä, ja varmaan ne enemmän tajusivat kuin mitä ihmiset luulivat. Ja elukat eivät koskaan lapsia toruneet. Niin, ja elukoita kun oli vaikka minkälaisia.

"Hei, maailma, hei", miten siinä oli oikeastaan hauska olla.

Se oli pallo näet tämä maailma, ja se pyöri itsekin vimmatusti aina. Ihmekö, jos sen pojat pyörivät. Se oli pallo, sanoi isä, ja kaipa isä sen tiesi. "Hei, pallo vain." Kukahan oli heittänyt sen pallon kädestänsä pyörimään. Mutta suuri oli heittäjäkin silloin. Ja siinä pallossa oli sodat ja tykit ja koneet ja kaikki, eri mantereet ja kansat, siinä tapahtui kehitys ja kaikki muut suuret asiat, siinä eli monet eri maailmat, eläinten maailma, lasten maailma ja aikaihmisten eli jättiläisten maailma.

I.

"Kun nyt on jätetty nuoruus ja vapaus ja ruvettu lukemaan ja kirjoittamaan kotona, on tietysti parasta, ettei muistele entistä elämää, vaan alottaa ihan uuden elämän samalla", sanoi Jussi Lassille eräänä päivänä.

"Mutta minä muistelen entistä elämää aina", sanoi Lassi.

"Muistelen sitten minäkin", sanoi Jussi. "Muistelen maallaoloa, lehmiä ja hevosia."

"Ja lampaita ja sikoja."

"Ja muistelen talvielämää, lumilinnoja, kelkkamäkeä, jouluaikoja ja lumisotia", jatkoi Jussi.

"Ja kaikkia ystäviä, Mailia ja Tyttiä ja Väinöä ja Juliaa", sanoi
Lassi.

"Kyllä elämä ennen oli toista."

"Oli."

"Vaan nyt täytyy kehittyä vain."

"Mitähän varten", kysyi Lassi.

"Että oppii ihmisiksi, sitävarten", sanoi Jussi.

"Vaan miten oppii ihmisiksi?"

"Siten, että on aina vakava, ei naura enää eikä koske huonekaluihin."

"Niin."

"Ei kaada niitä, ei tee torneja niistä enää."

"Ei saa tehdä."

"Eikä hypi eikä heitä kuperkeikkaa sohvalla."

"Eikä ryömi elukkana."

"Eikä kuluta sukanpolvia. Sitä eivät aikaihmiset siedä."

"Ei. Ei mitään tehdä milloinkaan, se on kiltteys. Olla vain. Ja mennä kouluun ensi syksynä."

"Kyllä ennen oli toista", sanoi Jussi. "'Hairale' sanottiin, kun mäessä mentiin. Se oli riemu!"

"Ja 'kankelo' sanottiin, ja silloin oli vielä suurempi riemu, kun hyppyrissä kaaduttiin. Niin hairale se kankelo ennen aina."

"Ja niin kankelo se hairale."

"Ja muistatko, kun pesät lumesta laitettiin ja karhuina oltiin?"

"Hairale."

"Ja ihmiset ennen olivat parempia kaikki. Maalla tulevat aikaihmisetkin paremmiksi."

"Niin tulevatkin. Onko sinulla ikävä maalle", kysyi Jussi.

"Onko sinulla?"

"On minulla ikävä. Ei sitä ikävää tarvitse hävetä, uskotko?"

"Ei tarvitse. Se oli meidän lapsuus. Sillä siellä oli hyvä. Ja kun hyvä loppuu, tulee vanhuus. Ja vanhoina voivat ihmiset asua vaikka kaupungissa."

"Ja onhan täälläkin rautatankoja kaduilla, niissä voi heittää kiepun."

"Kielletty", sanoi Jussi.

"Ja hätätilassa voi hypätä kasarmin tallirakennuksen katolta, muistatko?"

"Kielletty", sanoi Jussi. "Siitähän ne toruivat juuri."

"Minä sanoinkin, että on niitä huvituksia kaupungissakin, mutta ei saa huvitella."

"Mutta kirkkopuistoon voi juosta, siinä voi hengittää, siinä on puita, puut imevät ilmasta ravintoa, kun käy siihen hengittämässä, ja antavat ihmisille puhdasta ilmaa sijaan, niin rakkaita puut", sanoi Jussi.

"Kuten kaikki kasvit ja elukat", sanoi Lassi. "Ne ovat parhaita maailmassa."

"Mutta parempia ovat koneet ja keksinnöt, uskotko? Ja voi ihminenkin olla soma."

"Voi olla. Mutta maailman ne osaavat tehdä ikäväksi, se on vahinko, vaikka siinä on naurettavaa."

"On."

"Sitten on heillä kaikki täynnä poliiseja ja sotamiehiä ja sellaisia. Ja sitten käy heillä aina ikäviä vieraita, joiden aikana ei saa telmiä eikä nauraa, mitä varten?"

"Sitä varten kun ikävyys on kiltteys."

"Sitä vartenko kouluunkin mennään?"

"Sitä varten. Ja kun pitää tulla isäksi, kun tämä isä on kuollut."

"Minä en tahdo tulla isäksi."

"Sinun pitää kuitenkin tulla."

"Minä en jaksa istua niin kauan yhdessä kohden enkä lukea."

"Isä jaksaakin lukea."

"Isä lukee kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä tuntia päivässä."

"Päivässä ei ole kuin kaksikymmentäneljä tuntia. Mutta kellossa kaksitoista."

"Mutta jos olisi kolmekinkymmentä, lukisi isä kaikki nekin, uskotko?
Äitinä on siksi parempi olla."

"Mies ei voi olla äitinä."

"Ei voikaan,"

"Mutta äiti meillä onkin kankelo."

"Niin onkin."

"Sillä vaikka toruu, niin aina kohta nauraa."

"Sellainen on oikea kankelo."

"Niin onkin."

"Vaan muuten ne molemmat jättiläiset ovat samanlaisia."

"Eivätpäs."

"Ovatpas."

"Mitenkä ovat?"

"Moraali, uskotkos, moraali on yhtä huono."

"Mitenkä niin?"

"Koska aikaihmisillä ei ole just' moraalia."

"On niillä."

"Eipä ole. Ne narraavat vain. Ja narraavat silloinkin, kun ei tarvitseisi."

"Eipä narraa."

"No muistatko, kun oltiin siellä tätilässä — ja ne leivokset, ymmärrätkö —"

"Olivat hyviä, olivat!"

"Hairale, valhetta kaikki. Äiti sanoi, ettei sota-aikana saa leivoksia, hairale, niitä saa. Sellainen on oikea pläiskävalhe."

"Hyi, kun sanot rumasti."

"Koska se on rumaa. Onko siinä moraalia?"

"Mutta kun siellä sanoit siitä, sinua toruttiin."

"Kun minä en muistanut, että siellä oli vieraita, ja vieraille ei saa totta puhua."

"Sinä sanoit kaikkien kuullen, että milloinka äiti oppii totta puhumaan."

"Niin sanoin, koska hän ei opi. Sepä se."

"Mutta se ei ollut oikein. Ne nauroivat, ja äiti punastui."

"Eihän se koske, jos punastuu. Ei se ole piiskaus. Ja valheesta pitäisi piiskata, se on se."

"Mutta kotona sinua toruttiin."

"Se minusta onkin vaikeata, kun ei tiedä, milloin saa totta puhua. Sanoithan sinäkin Kalle-sedälle, että hänen viimeinen kirjansa oli roskaa ihan."

"Niinkuin isä sanoi sen äidille."

"Vaan sinun ei olisi pitänyt sitä hänelle itselleen sanoa, ähää. Siitä toruttiin."

"Mutta ei hetikään niin kauan kuin sinua, kun sanoit Pekka-sedälle, muistatko, kun istuit hänen sylissään ja hän hypitteli sinua polvellaan, niin sanoit yhtäkkiä, että sanopas, milloin se sinun moraalisi on villi."

"Äitipä sanoi."

"Isälle niin. Vaan ei sedälle sitä saanut sanoa."

"Minäpä en tiennyt sitä, ettei siitä saa puhua."

"Vauvi! Ja sinä kysyit vielä, että yölläkö se rupeaa aina villiksi."

"Niin, kun minä luulin, että moraali on koira."

"Kun moraali on kiltteys."

"Se oli minusta kuin suuri koira, ja niin minä luulin, uskotko? Ja siksi minä ajattelin varoittaa Pekka-setää, että olisi varovainen, jos se yöllä villiytyy."

"Sai taas äiti punastua ja käydä levottomaksi. Ja vedet sille tuli silmiin."

"Mutta Pekka-setäpä ei suuttunut. Hän hypitti minua ja nauroi ja sanoi minua mieheksi ja toverikseen."

"Miehet ovat mukavia."

"Ne ovat kuin karhuja, mutta kun nainen puhuttelee niitä, on kuin ne tulisivat sirahveiksi ja päivänpaistetta tulee heidän kasvoilleen, oletko nähnyt?"

"Olen. Ne pitävät niistä."

"Ne ovatkin hyviä muuten naiset."

"Mutta et sinäkään ole äidille hyvä aina."

"En, kankelo, en ole. Se onkin paha. Mutta minua joskus niin hirveästi hermostuttaa. Toisinaan saa leikkiä, toisinaan ei. Toisinaan saa ottaa tuolit, toisinaan ei. Sehän se ihan hermostuttaa."

"Eilenkin sinä murjotit."

"Niin murjotin, kun äiti rikkoi minun junani."

"Hän asetti tuolit vieraita varten. Vaan sinä menit pöydän alle ja äiti sanoi kiltisti 'tule pois', vaan sinä sanoit 'enkä tule', niin rumasti", sanoi Lassi.

"Niin sanoin, enkä tullut. Sitten saatte olla rauhassa."

"Ja kun sinä olit vaan siellä ja äiti kävi uudestaan vierasten aikana sinua sieltä pois pyytämässä, sanoit sinä, että äiti on paha. 'Ihanko totta', kysyi äiti kiltisti. 'Ihan totta', sanoit sinä ja sitten sinä sanoit tuon ruman jutun poliisista, muistatko?"

"Muistan", sanoi Jussi. "Minä sanoin äidille, että jos sinä aina kiellät, niin olet paha ja minä kirjoitan poliisille, joka on ikkunan alla, kirjoitan kirjeen ja panen siihen, että äiti on paha, ja viskaan kirjeen ikkunasta, ja silloin poliisikin tietää, minkälainen äiti minulla on."

"Mutta eipä äiti pelännyt, nauroi vain ja sanoi, että uskotko, Jussi, tottakin, että äiti on niin paha. Ja sinä sanoit, että niin minusta on."

"Ja niin tuntuikin. Silloin. Mutta ei nyt enää. Ja kun ihan kohta herkesi tuntumasta, menin äidin luo ja sanoin hiljaa sen korvaan, että erehdyin ja etten minä poliisille viitsi kirjettä kirjoittaa. Ja äiti tuli siitä niin hyvilleen kuitenkin ja sanoi, ettei se olisi ollut vaarallista, jos olisin kirjoittanutkin, vaan että vielä parempi on, jos pidän asian kodin salaisuutena. Kodin salaisuus? Niin kilttiä."

"Niin."

"Ei torunut, vaikka olisi saanut. Mutta en koskaan minä niin kirjoittaisi. Se ei olisi totta. Mutta hänelle saa sanoa kaikkea, tuhmaa ja muuta. Kun hän on oma, kankelo, oma."

"Ja minun omani."

"Ja sinun. Mutta ota sinä ihan omaksesi isä. Isä on parempi, se elättää meitä."

"Molemmat ovat yhteisiä."

"Mutta vanhana?"

"Sitten saat äidin."

"Minä laitan sille sitten tornin, kullasta vaikka. Minä kannan sen sinne. Ja muita ei saa sinne tulla. Minä hoidan sen, kun se on vanha. Ja kun äiti on kuollut, en ota toista äitiä koskaan. Kankelo. Ei ole minulla kotia sitten. Minä asun tornissa yksikseni! On niin ikävä iltasilla. On niin ikävä häntä, kun tähdet paistavat ja hänestä muistuttavat. Kankelo."

II.

"Tänä päivänä, vanhankirkonpuistossa, muistatko, kun jäätiin
Mannerheimia katsomaan, tuli siihen pahoja poikia kaksi", sanoi Lassi.

"Ne olivat katupoikia", selitti Jussi.

"Se toinen sanoi minulle, että hän ottaa minun sukseni. Vaan kun minä sanoin, että ne ovat pukilta, nauroi hän, näitkö."

"Niin ei olisi pitänyt sanoa."

"Mutta nehän ovat joulupukilta", väitti Lassi.

"Vaikka. No, mitä se sanoi muuta?"

"Sanoi, että sen parempi, ne ovat hänelle aiotut, on vaan tullut väärä osoite, ja nyt hän ottaa pois omansa."

"Oli hyvä, ettet ruvennut itkemään. Itkeä ei saa", varoitti Jussi.

"En itkekään."

"Ei, älä itke, vaikka mitä tapahtuisi."

"En. Ja kun se toinen poika sanoi, että napataanpa tuosta toisenkin pojan sukset, sanoin minä vain, että 'kankelo, sepä olisi kankelo'. Niin ne kaksi koulupoikaa, jotka siihen tulivat, sanoivat, että 'ei saa ottaa lasten suksia'. 'Me tapellaan teidän puolestanne', niin ne sanoivat. 'Kiitos', sanoin minä, 'pystymme me tappelemaan itsekin'. Mutta pahat pojat olivat juosseet tiehensä. 'Tehän olette oikeita poikia näemmä', sanoi se koulupoika."

"Kyllä koulupojat kaikki tietävät senkin, että me oikeita poikia olemme. Vaan yksi neiti kysyi minulta kerta, olenko minä pikku tyttö vai poika."

"Poikia me toki olemme. Ne talvimyssyt voivat olla tyttöjen myssyjä, niin alan arvella. Ensi talvena en myssyä huoli."

"Luuletko, että ne ovat tytön myssyjä", kysyi Jussi.

"Koska pojilla on karvalakit", selitti Lassi.

"Kankelo. Voisi äiti ostaa, kun hänellä on oikeita poikia, oikeat poikien hatut, sen hän saisi."

"Jospa hänellä ei ole kylliksi rahaa", arveli Lassi.

"Hänellä on rahaa", väitti Jussi.

"Vaan sota-aikana menee niin paljon. Ja täytyy olla tarkka. Rahat kun ovat isän. Isä kun tekee enemmän työtä", sanoi Lassi.

"Niin tekee", sanoi Jussi.

"Mutta ovat tytötkin hyviä, oikein hyviä, uskotko?"

"Ovat. Niinkuin Mailikin. Vaikka vasta kolmen vuoden vanha, tuntee kirjaimia ja muita aikaihmisten asioita."

"Minä en osaisi suuttua sellaiseen", sanoi Lassi.

"Enkä minä. Sellainen saisi tehdä minulle mitä tahansa, ja minä tottelen sitä, niin ihmeellinen se on, kun se on niin pieni", sanoi Jussi.

"Ja niin naurettava", sanoi Lassi.

"Niin naurettava, mutta ei pilkattava", arveli Jussi.

"Ei pilkattava", vakuutti Lassikin.

"Ei", sanoi Jussi. "Kädet sillä on pienet kuin nukella, minä ihmettelen niitä, minä katselen niitä, kun ne ovat hirveän somat, tulee niin hyvä olla, kun katselee niitä käsiä. Ja minä olen — arvaapas, mitä?"

"En arvaa", sanoi Lassi.

"Niinkuin iso ritari, tiedätkö, josta isä kertoi, se, joka ennen tappeli miesten kanssa, vaan kumarsi naisille. Ja Maili on se neiti. Ja aina kun ritari näki sen, kumarsi. Sellaista on ollut, uskotkos", kysyi Jussi.

"Uskon", sanoi Lassi. "Vaan on Tyttikin yhtä soma."

"On. Ja äiti."

"On. Ja, Liisa ja Raakel ja kaikki. Kaikki ne ovat somempia kuin pojat."

"Pojat ovat kankeloita."

"Mutta vaikka kankeloita, ovat ne tarpeen maailmassa. Niistä tulee suutareita ja muita ja ne korjaavat tyttöjen kenkiä ja muuta", sanoi Lassi.

"Ja sotapäällikkö on poika."

"On. Ja ne tekevät keksintöjä", sanoi Jussi.

"Teen minäkin yhden keksinnön, ilmapallon. Vaan sinun on tehtävä monta."

"Minä koetan, mitä voin. Minä laitan itselleni sen tornin, ihan kuin palotornin. Minä asun siellä ylhäällä, yksinäni. Kukaan ei saa sinne tulla. Ihmiset pyrkivät aina häiritsemään toisten töitä", sanoi Jussi.

"Niinkuin isän töitä."

"Minäpä näen aina, milloin isää häiritsevät", sanoi Jussi.

"Mistä sinä näet", kysyi Lassi. "Siitä kun äiti käy aina levottomaksi. Sen toinen silmä tulee paljon pienemmäksi kuin toinen, uskotko? Ja se suurempi silmä välähtelee kuin majakka. Ja silloin se puhuu nopeasti ja pehmeämmin. Sillä on hätä isän tähden. Mutta eipä sitä muut ymmärrä kuin minä."

"Ymmärrän minä ja isäkin", sanoi Lassi.

"Ja kerta, muistatko, kun sillä oli hätä, menin minä vieraan luo, kun se ei lähtenyt pois, ja sanoin, 'menkää nyt meiltä pois, äidillä on hätä'. Mutta sitä taaskaan ei olisi saanut sanoa. Ne panivat minut kylpyhuoneeseen, kun minä päästin heidät pulasta. Voivat ne olla kiittämättömiä, aikaihmiset."

"Siksi, että pitää vieraille olla aina ystävällisiä. Mitä isä sinulle sanoi", kysyi Lassi.

"Ei muuta kuin 'mieti nyt vähän aikaa siellä, miten ison pojan on käyttäydyttävä'. No, minä mietin. Mutta vaikka minä kuinka mietin, en saa selvää, se on yhtä hökkyrää kaikki."

"Mitä äiti sinulle sanoi", kysyi Lassi.

"Sanoi, että milloinkahan nämä pojat oppivat käyttäytymään aikaihmisten tavalla."

"Mitä sinä sanoit?"

"Minä sanoin, että minä koetan vastedes muistaa, ettei saa milloinkaan totta puhua", sanoi Jussi. "'Ei niin', sanoi äiti. 'Ettei vieraalle saa totta puhua', sanoin. Äiti sanoi, että puhutaan tästä toiste enemmän. Mutta ne kaksi jättiläistä olivat tyytyväisiä, niin minusta näytti, sillä ne arvelivat tietysti, että nyt minä sen muistan, ja muistankin, uskotkos? Mutta tornissani en viitsi valehdella."

"Kun sinne ei vieraita tule", sanoi Lassi.

"Siksipä sinne ei vieraita tule, kun en valehtele. Ei kukaan saa sinne tullakaan. Siellä on kirjoja seinät täynnä ja koneita lattiat täynnä. Vieraat eivät osaisi siellä olla varovaisiakaan. Siellä on suuri kankeloputki. Sillä katselen minä aurinkoa ja tähtiä ja siellä on minulla kaikenmoisia koneita."

"Mitä, mitä sinä laitat, kerropas", kysyi Lassi.

"Minä laitan lentokaupungit ja minä laitan junat tähtiin", kertoi
Jussi.

"Mutta kuinka sinne ne rakennat, radat näet, kun ei voi niin pitkää maasuikaletta saada ilmassa pysymään."

"Minulla on omat konstini", selitti Jussi. "En sano vielä. Tahi voin sanoa. Ensin heitän sinne lentokoneesta langan, jossa on koukku."

"Mutta saatko sen koukun siellä pysymään?"

"Saan. Siellä on tietysti puita ja maata. Ja kun rata on valmis, voi äiti muuttaa joko rataa myöten junalla tahi lentokoneella toiseen tähteen", sanoi Jussi.

"Lentokone ei pääse, kun ei ole ilmaa välillä", arveli Lassi.

"Sillä on oma ilmavarasto, jossa se lentää, se panee ensin ilmaa avaruuteen ja lentää sitä myöten", sanoi Jussi.

"Lentokone on silloin mukavampi. Kun maa pyörii, voisi rata roiskahtaa rikki."

"Voi lentokoneellakin muuttaa, voi laittaa erityisen muuttokoneen äidin tavaroille", sanoi Jussi.

"Ja niin muuttaa äiti tähteen, tietysti vain kesäksi", ajatteli Lassi.

"Vaikka kesäksi."

"Ja tulee tänne talveksi taas", sanoi Lassi.

"Ja minä laitan sinne puutarhan, jossa kasvaa kaikkia hedelmiä ja mansikoita ja omenia, ja äiti saa syödä niitä, vaikka kaiket päivät. Ja saat sinäkin syödä", vakuutti Jussi Lassille.

"Mielelläni syön."

"Mutta talvella minä asun yksin", sanoi Jussi. "Ja minulla on sähkölamput kuin auringot, niin että minä vilkutan niillä teille maahan, enkä minä yötäkään pelkää ja olen iloinen vain, sillä kukaan ei tule minua ajamaan sänkyyn."

"Vaan missäs syöt", kysyi Lassi.

"Äiti lähettää lentokoneella maasta ruokaa."

"Minä tuon sen", sanoi Lassi.

"Tuo sinä. Minä otan parvekkeella sen vastaan", sanoi Jussi.

"Ja minä katselen sinun töitäsi."

"Se suuri kone, arvaa, mikä se on."

"En arvaa. Tahi arvaan, se on tietysti tankki", arveli Lassi.

"Se on tankki, vaan ei sotatankki, niinkuin ehkä luulet. Vaan sodanhävittäjätankki. Se hävittää kaikki aseet ja sodan. Kun minä panen sen paukkumaan, jos eivät sotaa lopeta, niin ne rientävät kotiin kyllä, niin ne pelkäävät sitä, vaikka se pamahtelee vain varoitukseksi ensin. Ja niin näkevät isä ja äiti, miten sota loppuu kerran maailmasta."

"Ja tulevat iloisiksi."

"Sillä sota on vaarallista. Ne ampuvat sodassa, uskotko?"

"Uskon. Ja kuula sattuu usein ihmiseenkin."

"Ja niin ihmisiä kuolee."

"Kuolee sodassa. Vanhankirkonpuistossa on haudattuna sankareita. Ne ovat juuri sodassa kuolleita. Eikä kukaan tule iloiseksi, kun ihminen kuolee, se on siis paha. Kun on sota, ei äiti voikaan olla iloinen."

"Ei voi", sanoi Lassi.

"Niinpä ne saavat olla surullisia kaikki."

"Ne ovat. Kun meillä oli se vieras äiti, jolta oli kuollut ainoa poika, ja se vieras äiti itki ja meidän äiti itki, niin silloin minä ajattelin sen ajatuksen tankista. Sodan täytyy loppua, täytyy, kun minä tulen suureksi. Ja siksi keksin minä toisenlaiset koneet, sellaiset koneet, jotka tekevät ihmisen iloiseksi. Eikö sinustakin", kysyi Jussi.

"Kyllä. Kun kansat ovat tuhmia, täytyy niitä varoittaa ja pyytää olemaan kiltisti, niin etteivät valloita toisten maita", sanoi Lassi.

"Ja entiset koneet niiltä ottaa pois", sanoi Jussi. "Kaikki ne Euroopat ja Aasiat ja Afriikat ovat ihan samanlaisia petomaita!"

"Vaan on paljon niitä, jotka tahtovat rauhaa, sanoi äiti."

"On Wilson", sanoi Jussi.

"Minäkin olen Wilson", sanoi Lassi.

"Saat olla. Mutta silloin sinun pitää parsia itse sukkasi", sanoi
Jussi.

"Mitenkä niin", kysyi Lassi.

"Ameriikassa niin tekevät. Siellä ne tekevät itse kaikki, isä siitä kertoi. Ja silloin kai niistä tulee Wilsoneja", arveli Jussi.

"Minä parsin sukat", lupasi Lassi.

"Silloin sinä olet Wilson", vakuutti Jussi.

"Ja sitten kun sinä olet rauhoittanut maailmaa, ajan minä laivalla Eurooppaan ja sanon, että koska nyt olette kilttejä, annan minä jotakin. Kiltti saa aina jotakin, paha ei saa mitään", sanoi Lassi.

"Niinkuin ei ole saatukaan appelsiineja eikä rusinoita eikä sellaisia sota-aikana", sanoi Jussi.

"Mutta Wilsonpa niitä tuo ja jakaa elintarpeita."

"Ja'a sinä vain", sanoi Jussi.

"Minä ja'an", sanoi Lassi. "Tee sinä vain ensin rauha. Sano ensin, että on tuhmaakin tahtoa toisen maata, mitä, eikö ole tuhmaa", kysyi Lassi.

"Se on tuhmaa. Pieninä on mekin voitu olla niin tuhmia, että on tahdottu toisen omaa ja rynnistelty, mutta näin suurina ei enää. Meidät on kesytetty", sanoi Jussi.

"Niin kesytetään elukat ja kaikki. Ja elukka voikin olla hyvin ystävällinen. Muistatko sitä vasikkaa Saarijärvellä", sanoi Lassi.

"Mitä vasikkaa", kysyi Jussi.

"Sitä, sitä vasikkaa. Kun oltiin isän kanssa sienessä ja vasikka, se meidän, kömpsähti yhtäkkiä pensaasta minun eteeni ja rupesi haistelemaan minun sieniäni, ja minä kyllä ensin säikähdin, kun se tahtoi minun sieneni, mutta minä piilotin sienituohisen selkäni taakse, katsoin sitä silmiin ja sanoin 'Ptrui, ptrui, piikaa, ei piika saa syödä minun sieniäni' ja rupesin kesyttämään ja kutkuttamaan sen suuta harakansulalla, jonka isä löysi ja lahjoitti minulle. Ja kun minä sitä kutkutin, söi se minun kädestäni sen sulan, muistatko, niin kiltti ja niin tuhma. Mutta sen kehitys oli alulla vasta."

"Muistan. Niin oli."

"Mutta on vasikka tuhmempi kuin ihminen", sanoi Lassi.

"On tietysti. Mutta kaikki elukat eivät ole tuhmempia, eivät koirat esimerkiksi", sanoi Jussi.

"Eivät muurahaiset eivätkä sellaiset, jotka ovat viisaampia", sanoi
Lassi.

"Vaan lintuja minä kadehdin. Ne ovat somia", sanoi Jussi.

"Niin minäkin. Vaan kun minä tulen suureksi, en ui samalla järvellä, vaan rakennan itselleni lentosiivet, sellaiset kuin on lentolinnulla ja käyn niillä vaikka Afriikassa ja sellaisissa paikoissa, jonne mieleni vetää", sanoi Lassi.

"Laita. Ja laita minullekin siivet", pyysi Jussi.

"Minä laitan", lupasi Lassi.

"Ja sitten sitä lennettiin yli Euroopan, yli meren ja maan ja tullaan kultaiseen kankelomaahan", sanoi Jussi.

"Jossa oli ennenvanhaiset sivistykset ja kaikki", sanoi Lassi.

"Niin oli", sanoi Jussi.

"Ja dynamiittia ja muuta", sanoi Lassi.

"Pyramiidia", oikaisi Jussi. "Ne ovat suuria kivirakennuksia ja niissä on vainajia. Ajattele, jos olisi oltu egyptiläisiä ennen."

"Niin olisimme jo kuolleet", sanoi Lassi.

"Kuolleet. Niin olisimme. Nukkuisimme siellä pyramiideissa. Mutta Afriikassapa olisi saatu elää. Minulla olisi ollut jousi ja nuoli, minä olisin kiitänyt pitkin erämaata ja aroa ja metsästänyt leopardeja ja muita petoeläimiä", sanoi Jussi.

"Ja äiti olisi saanut kauniita nahkoja. Hänpä olisi ollut iloinen", sanoi Lassi.

"Hän olisi asunut teltassa. Hän olisi ehkä kuningatar, niin minä olisin tahtonut. Kukaan ei saisi lähestyä häntä, eikä puhutella häntä, mykkä palvelija saisi vain käydä hänen luonansa", sanoi Jussi.

"Arvaapas, se olisi häpeätä."

"Se olisi häpeätä nyt, mutta muinaissaduissa on niin."

"Niin ei tarvitseisi olla. Ja jos silloin olisit ollut, niin keksintösi, missä ne sitten olisivat? Ja eikö keksintösi ole kaikkein, kaikkein sominta", sanoi Lassi.

"On. Mutta jos olisi niin, että voisi syntyä tänne maailmaan uudestaan, kun on levännyt tarpeeksensa, vaikkapa sata vuotta, se olisi toista", arveli Jussi.

"Se olisi hauskaa. Että saisi tulla tänne uudestaan siemeneksi maahan, kukaksi vaikka tahi linnuksi."

"Kukaksi metsään", sanoi Lassi ja jatkoi:

"Kukkaset niityllä päivän paisteessa, auringon loisteessa, kukkaset paisteessa, loisteessa."

"Tahi vaikka elukaksi metsään", runoili Jussi.

"Se minusta on niin ihmettä, ettei voi", sanoi Lassi. "Ja elukkana olisi lystimpi kuin ihmisenä, uskotko, villielukkana kuitenkin."

"Niin, kun kuolisi, pistäytyisi vain maassa", sanoi Jussi. "Muuttuisi toiseksi taas, ottaisi vain maasta voimat ja niin eläisi eri eläiminä, se olisi somaa."

"Jos olisi näin ihmisenä, sitten pistäytyisi maahan, tulisi kukaksi, sitten kuolisi, pistäytyisi maahan, tulisi villielukaksi, sitten kuolisi metsään, syntyisi linnuksi. Lintuna olisi kaikkein sominta olla, eikö sinustakin", kysyi Lassi.

"Olisi", sanoi Jussi.

"Tässä on äidille lahja."

"Onko se runo?"

"On", sanoi Lassi. "Ja jos olisin lentolintunen, kävisin äidin ikkunan takana ja nokkaseisin ikkunaan, uskotko, ja visertäisin siinä. Ja kun äiti kaipaisi poikaansa, nokkaseisin sille vaan."

"Mutta eikö äidillä olisi ikävä silloin, kun on ikävä muutenkin olla ihmisenä", kysyi Lassi.

"On", sanoi Jussi. "Niin kankelon ikävä. Niin niillä aikaihmisillä on ikävä aina, uskotko? Ne eivät telmi, ne eivät naura, niillä on vaikeata, tiedätkö, rahan ja muun tähden. Ei mitään iloa. Kaikki on aina samanlaista. Ja paljon syntiä, tiedätkö."

"Synti väijyy heitä", arveli Lassi.

"Mutta linnuilla ei ole syntiä", sanoi Jussi. "Äitikin saisi olla lintuna. Ja isä myös. Ja jos oikein tahdotaan, voidaan syntyä kuoltua linnuiksi, uskotko?"

"En usko. Ei voi. Tulee vain maaksi."

"Mutta sitten", kysyi Jussi.

"Lentää taivaaseen", arveli Lassi.

"Lentää, siinäpä se", iloitsi Jussi.

"Olen siis lintu, koska lennän."

"On sielu, näetkös."

"Vaan koska sielu lentää, on sillä siivet, sama se, kunhan kerta lentoon pääsee. Vaikka höyrynä sielu maasta kohoaa. Sama se. Lentää se sittenkin, höyrynä taivaalle lentää, kunhan pääsee maahan ensin. Sama se, sama se."

III.

"Onpa nyt hauskaa istua tässä sänkyarestissa", sanoi Jussi.

"On", sanoi Lassi. "Mutta syy oli oikeastaan sinun."

"Eipäs kun sinun, sehän on päivänselvää", sanoi Jussi.

"Eipäs, kun sinun", väitti Lassi, "sinähän sen keksit."

"Olkoon sitten. Olkoon syy minun", sanoi Jussi katkerana. "Minun olkoot kaikki syyt, en välitä. Jumala yksin näkee, miten asia on."

"Näkee minunkin sydämeeni", sanoi Lassi.

"Näkee. Jos tarkkaan ajattelee, syy on oikeastaan äidin. Hänen pitääkin aina vahtia ja vaania meitä. Ja silloin joka yritys kääntyy synniksi ja häpeäksi", sanoi Jussi.

"Mutta sinä sen keksit sen kirjeen viennin", sanoi Lassi.

"Mutta minä en keksinyt räystäällä kävelemistä. Sen keksit sinä. Pakkoko sinun oli mennä räystäälle kävelemään? Jos olisi pysytty keskellä kattoa, ei kukaan muu olisi meitä nähnyt kuin Jumala ja Jumalalle meillä oli asiaakin", sanoi Jussi. "Olisi hänelle menevä kirje piipun juureen vain pantu ja lähdetty pois. Kyllä hän voi haettaa sen sieltä linnuilla tahi tuulella."

"Tahi yöllä enkeleillään", arveli Lassi. "Vaan olisi soma tietää, onko hän jo haettanut sen. Ehkä onkin."

"On kai, jos eivät aikaihmiset ole keksineet sitä", arveli Jussi.

"Eivät ole."

"Tahi jos hän viitsii enää sotkeutua tällaisiin roska-asioihin, joista riidellään ja arestiin pannaan", jatkoi Jussi. "Ja sitten he kyselevät. Ei pienintäkään asiaa saisi olla salaisuutena."

"Miksi sanoit mitään", sanoi Lassi.

"Enhän sanonut vaarallista. Sanoin vain, kun äiti kysyi 'kenelle teillä oli katollekin asiaa', sanoin vain: 'Jumalalle'. Jos en olisi rehellisesti puhunut, usko pois, emme olisi arestilla päässeet. Jumala olisi antanut äidin suuttua valheestani ja ei tiedä, vaikkapa olisivat piiskanneetkin. Vaan kun sanoin rehellisesti, sanoi äiti vain: 'Pojat sänkyarestiin miettimään asiaa.' Ja onneksi telefooni soi eikä äiti ehtinyt kysellä enempää."

"Vaan mitä tässä nyt miettii", kysyi Lassi.

"Kaikenlaista vain. Parasta on miettiä Jumalaa ensin."

"Ja tässä vain sitten olla?"

"Tässä."

"Eikä saa kirjoja ottaa, ei kuvia, ei mitään", kysyi Lassi.

"Ei. Se on rangaistus."

"Niin se on."

"Aikaihmiset ovat mainioita keksimään", sanoi Jussi, "nämä rangaistukset ja kaikki, ne ovat heidän keksintöjään. Tässä niitä saa miettiä."

"Mieti sinä, minä en viitsi. Toiset pojat ovat nyt kalliolla intiaaneina."

"Niin ovat."

"On siellä hauskaa."

"On", myönsi Jussi.

"Niillä on varmaan paremmat vanhemmat kuin meillä", sanoi Lassi.

"Niin kai on", myönsi Jussi.

"Ne ymmärtävät lastenkin elämää", sanoi Lassi.

"On äiti tyhmä, on", sanoi Jussi.

"On äiti tyhmä, on", sanoi Lassikin.

"Eikä isä ole parempi."

"Ei, ei koskaan parempi."

"Kun oikeastaan ajattelee, niin äidin itsensä tähden olemme arestissa nyt. Sillä jos äiti ei olisi koko päivää hokenut: 'voi voi kun on kylmä, ei elää enää jaksa, ihan paleltuu kuoliaaksi', en minä olisi keksinyt, että meidän pitää kirjoittaa Jumalalle. Enkähän minä mitään itselleni Jumalalta pyytänyt. Minä kirjoitin vaan: 'Jumala, äidillä on kylmä, anna auringonpaistetta tulla, niin me olemme kilttejä vanhempina', niinkuin varmaan olemmekin, näes, vanhoina kuitenkin. No, eikös ollut oikein?"

"Oli", myönsi Lassi.

"Ja sinä keksit, että viedään kirje katolle, mennään ullakon luukusta.
Ja niin mentiin", sanoi Jussi.

"Niin mentiin", kertasi Lassi. "Ja siellä oli maailma, josta matelijat eivät mitään tiedä. Ilmaa ja ilmaa, paljon ilmaa!"

"Oli. Vaan sinun ei olisi pitänyt herrastella. Sinä rupesit herrastelemaan ja lopuksi kävelit räystästä pitkin, ja tämä talo on viisikerroksinen. Ja talonmiehen rouva se äidille sanoi, että nyt ovat pojat katolla ja nekös kaikki yhdestä suusta huutamaan: 'Lassi, Lassi!' Ja olisitkin sinä voinut pudota", sanoi Jussi.

"Mitenkä olisin voinut", ihmetteli Lassi.

"Olisit voinut horjahtaa ja ploiskis!"

"Mitenkä ploiskis? Ei-ehei! Minähän sanoin: Jumala varjele minua, minä kävelen räystästä pitkin.' Ja kyllä hän varjelee, niinkuin nähtiin, tiesinhän minä sen", vakuutti Lassi.

"Ei ole sanottu", sanoi Jussi.

"On sanottu. Niin paljon hyvää kun hän jaksaa, hän tekee, sen tietää lapsikin. Mitenkäs olisi muuten uskallettu lähettää sitä kirjettäkään? Vaan kun tiedettiin, että hän on hyvä ja tekee hyvää, niin lähetettiin. Ja hyvä on, jos nyt tulisi lämmin, että äiti jaksaisi vielä elää eikä kuolisi, eikö olisi hyvä?"

"Olisi."

"Sillä jos äiti kuolisi — —"

"Ei olisi kotia, me lähtisimme kerjäämään. En tahtoisi levätä, en syödä, en nukkua, en, en voisi."

"Ja sinä sanoit häntä tyhmäksi", muistutti Lassi. "Ja sanoin minäkin."

"Mutta vaikka sanoin tyhmäksi, on hän hyvä. Vaikka moitin, asuu sydämessäni rakkaus. Tiedätkö mitä on, kun sanoo rakkaus? Minä en itsekään sitä tiedä, minä tunnen vain, mitä se on. Se on, että tahtoo itkeä, se on, että häpeää, kun liioittelee ja moittii. Syyttää kilttiä? On paha olla, kun sitä miettii, on paha olla siksi, kun on itse paljon pahempi."

"Mutta katsos mikä on sinun peitteelläsi tuossa. Siihen on tipahtanut kirje", huusi Lassi.

"Niinpä on."

"Onkohan se taivaasta tipahtanut. Onkohan tullut jo vastaus Jumalalta, katsohan", hätäili Lassi.

"En usko", arveli Jussi. "Jos joku on sen ovesta pistänyt."

"Ei, ei, ei sitä ole ovesta pistetty. Se on vastaus Jumalalta, niin minä uskon. Mutta en nähnyt enkeliä, enkä tuntenut tuulta, joka sen toi, näitkös sinä", kysyi Lassi.

"En nähnyt enkä tuntenut mitään. Joku on sen ovesta pistänyt", sanoi
Jussi.

"No luepas!"

"Tämä on äidiltä, katso. Hän on sen ovesta pistänyt. Tässä on: 'P-po-pojat o-vat v-va-paita. Saavat pukeutua ja mennä ulos, mutta ei katolle!'"

"Hurraa, eläköön", huusi Lassi.

"Hurraa, eläköön äiti", huusi Jussi.

"Se oli sittenkin Jumalan vastaus, uskotko? Hän lähetti näes lauhan tuulen, ja se lämmitti äidin sydämen, niin ettei hän viitsinyt kostaa eikä olla vihainen, vaikka aikaihmisenä olisi saanut tehdä meille kiusaa kuinka paljon tahansa, eikös niin", kysyi Lassi.

"Ei mietitä enää", sanoi Jussi. "Ei kuin ulos!"

"Ulos, ulos, hurraa", riemuitsi Lassi ja alkoi kiireesti pukeutua.

IV.

"Arvaapas, mitä minä oikein tahtoisin", sanoi Jussi mietteissänsä eräänä iltana.

"Enpä arvaa", sanoi Lassi.

"Sitä vain, että viimeinkin oppisin oikein tuntemaan ihmisiä, sitä."

"Minäpä tunnen."

"Et tunne. Sillä aikaihmiset puhuvat toista ja ajattelevat toista. Ne kyllä sanovat, että pitää rakastaa kaikkia, että kaikki ovat samoja lapsia, mutta voiko siihen uskoa?"

"Voi, kun äiti sen sanoo."

"Mutta kun ei äiti rakasta kaikkia itsekään."

"Mistäs tiedät? Rakastaa se."

"Ei muita kuin meitä ja enon lapsia ja sellaisia, ei kaikkia."

"Mistä sen tiedät", kysyi Lassi.

"Päivällä, muistatko, kun tuli se kerjäläispoika, jolle minä aukaisin oven ja eteisen pöydältä annoin sen kymmenmarkkasen, sillä kun oli niin huonot vaatteet ja se kun pyysi apua ja äiti kun kysyi, mihin joutui tästä pöydältä se kymmenmarkkanen ja ne sitä etsivät, ja minä sanoin, että minä sen annoin kerjäläispojalle."

"Niin sinä sanoit, ja se oli oikein", sanoi Lassi.

"Mutta äiti punastui ja sanoi, että niin ei olisi pitänyt tehdä! Miksi, miksi?" kysyi Jussi.

"Äiti sanoi, ettei ole nyt rahoja silakoihin", sanoi Lassi.

"Mutta se ei ollut totta. Äiti antoi toisen rahan, ja Anna haki silakoita päivälliseksi."

"Se raha olisi pitänyt panna kalossin korjuuseen tai sellaiseen, niin minä luulen."

"Miksi sinä teit sen, kysyi äiti, ja otti minut syliinsä. Mutta minä en viitsinyt ensin sanoa. 'Oliko se ajattelemattomuutta, oliko se tottelemattomuutta', sanoi hän hiljaa korvaani, ja silloin minä sanoin hänen korvaansa 'rakkautta', ja hän kuiskasi vielä 'se oli oikein, poikani', ja niin me sovittiin. Mutta vaikka sovittiin, niin minä en tajua mitään."

"Mitä et tajua? Mitä milloinkin on tehtävä, sitäkö", kysyi Lassi.

"Sitäpä juuri", sanoi Jussi.

"Ja mikä on oikein, sitäkö", kysyi Lassi.

"Minä luulen, etteivät ne tiedä itsekään isot jättiläiset, näet, siksipä niillä on sanomalehdet, joissa on kaikki tiedot. Niistä ne lukevat, mitä pitää ajatella ja mitä tehdä."

"Ja niistä ne lukevat uutiset, että jos lapsi putoaa kadulle", sanoi Lassi. "Mutta elukkatietoja ei ole, ei ole, jos kissa putoaa kaivoon ja vaikka hukkuu."

"Ei ole sellaisia", sanoi Jussi.

"Ja sitten on heidän äänestyksensä ja sellaiset, onko kuningasmielinen vaiko tasavaltalainen", sanoi Lassi.

"Kuningas — minä olen nähnyt kuninkaan. Prinsessa Ruusunen on paras kappale, minkä eläessäni olen nähnyt, eikö sinustakin", kysyi Lassi.

"On. Kun ei ole nähty muuta kuin se kappale vain. Yhden kerran vain on käytykin teatterissa", sanoi Lassi.

"Mutta enpä tiennyt, että ihmiset ovat sellaista keksineet, niinkuin teatterin, niin mieluisa siellä se kuningas, niin mieluisia ritareja", sanoi Jussi.

"Ja niin mieluisa se kääpiö, muistatko, se kuudensadan vuoden vanha", sanoi Lassi.

"Ja perhostyttö ja perhospoika, ne ne kauniita olivat."

"Olivat", sanoi Lassi.

"Mutta se sadanviidentoistavuotias mummo se oli kaunein, uskotko", sanoi Jussi. "Ihminen on vanhana kaikkein kaunein, uskotko? Vaikka mitä sille mummolle antaisin, vaikka talvipalttooni. Missähän se mummo nyt on? Onkohan se jo muuttunut maaksi? Ja viety hautausmaalle? Sinne ne viedään. Se olisi suru."

"Se ei ole suru. Se on hyvä", sanoi Lassi.

"Kuningaskin muuttuu maaksi. Kääpiöt vain ei."

"Kääpiöitä kun ei olekaan", arveli Lassi.

"Ei ole. Se on satua", myönsi Jussi.

"Uskotko sinä sitten satuun", kysyi Lassi.

"En usko", sanoi Jussi.

"Uskotpahan. Sitä mummoakaan ei ole, se oli teatterimummo vain."

"Mutta kuninkaitapa on", sanoi Jussi.

"On. Ja presidenttejä on", sanoi Lassi. "Minäpä olen tasavaltalainen."

"Mutta eipä tasavaltalaisuus ole sitä, että vain tasakäpälässä hypitään."

"Mitäs se on", kysyi Lassi.

"Se on muuta. Kun sinä sidoit nuoralla jalkasi yhteen ja hypit tasakäpälässä ja sanoit, että olet tasavaltalainen, tasavaltalainen, niin eipä se ole sitä."

"Minä sanoin leikillä. Etkö sinä leikkiä ymmärrä? Tiedänhän minä, mikä on tasavaltalainen, sehän on Wilson", sanoi Lassi.

"Tiesitpäs, niin on."

"Se on se, joka tahtoo rauhaa ja omenoita ja muita ja presidentin ja semmoisen."

"Onkin maailmassa presidenttejä, on", sanoi Jussi.

"On. Mutta kääpiöitä, uskotko, onko olemassa?"

"Ei", sanoi Jussi.

"Eikä jättiläisiä, niitäkään ei ole", kysyi Lassi.

"Ei ole, paitsi aikaihmisiä."

"Jättiläisistä vain kirjoitetaan. Mutta sota on, vaikka sitä ei ole nähty", sanoi Lassi. "Siitä vain kerrotaan. Mutta voisiko sota olla satua? Minusta se voisi olla satua vain."

"Ei voisi, koska siitä on kuvia ja kertomuksia sanomalehdissä, ja sanomalehtiin pannaan vaan tositapahtumia. Ja kun ne niistä lukevat, jättiläiset, niin ne ovat niin surullisia ja pudistelevat päätään. Ja siellä kuolee ihmisiä, uskotko, kuolee, vaan ne eivät meille sitä sano. Kuolee siellä paljonkin, kuolee, mutta ne eivät ilkeä siitä puhua, näes. Se on häpeätä, se on se synti, tiedätkö, ja synti se on hyvin pahaa ja rumaa, se on se häpeä."

"Mutta ne eivät sitä sano, että sota on synti, miksikähän", kysyi
Lassi.

"Että me luultaisiin heitä paremmiksi, siksi just!"

"Tahi ettei me tehtäisi samoin, siksi. Ettei me tapettaisi ihmisiä ja muuta, ryöstettäisi ja nurin maailmaa käännettäisi, sodassa ja muualla, se olisi suru, uskotko."

"Uskon."

"Mutta minäpä tiedän sodan. Näytänkö, minulla on sotaruno, viimevuotinen", sanoi Lassi.

"Näytähän", pyysi Jussi.

"Onkos se runo", kysyi Lassi.

"Se on hyvä runo."

"Niin ne isot ihmiset tekevät runon", sanoi Jussi.

"Kysyitkö sinä äidiltä silloin sen", kysyi Lassi.

"Kysyin. Minä kysyin, että sanopas, eikö sodassa varsin tapeta. Ja hän sanoi, niinkuin tavallista, että valloittaessa voi tulla vahinko, kuula voi sattua ihmiseen. 'Onko se totta, että vahingossa vain', kysyin minä. 'Oh, älä kysele, älä kysele', sanoi se ja meni toiseen huoneeseen. Minä luulen, että hän häpesi silloin juuri, ja sitä minä tarkoitin. Mutta sitten minä kaduin. Ja minä en kysele siitä enää, en. Isä sanoi, kun kysyin, 'sattuuko kuula ihmiseen', sanoi, että 'kyllä sattuu, kyllä sattuu, mutta älä nyt aina samaa kysele'. Ne eivät tahdo selittää, siinä se", sanoi Jussi.

"Niitä hävettää."

"Mutta ei puhua totta, mitä siitä sanot?"

"Se on valhe, se on synti, se on pahempi."

"Silloinkin kun me kysyttiin tankista, että mitä sillä tehdään, äiti sanoi vain, että se on kone, kone. 'Mikä kone', minä kysyin. 'Sotakone, sotakone, en tiedä tarkalleen mikä', sanoi se vain. Vaan minä tavasin sitten, kun näin sen kuvan lehdessä, tavasin, että se on sotahirviö ja sillä tehdään murhia ja tapetaankin. Ja ne varsin antavat sen tehdä, että vain vahinkoa tulisi paljon ja kuolemata. Se on sellainen keksintö se. Se lakaisee vain ihmisiä, uskotko, kuin heinää. Mutta lapset eivät saa sitä tietää, ei ampumista eikä muuta heidän häpeäänsä nähdä. Sillä siellä on lasten isiä, joita ammutaan ja lapsista tulee orpoja. Se on se häpeä, jota heidän täytyy peittää. Minä keksin sen yhtenä iltana. Vaan älä sano sitä äidille, ethän", kysyi Jussi.

"En sano", vakuutti Lassi.

"Sinä sanot ehkä."

"Saat ottaa kaikki minun säästöni, jos sanon", sanoi Lassi.

"Jos unohdat."

"Sano 'koululainen' niin muistan pitää salaisuuteni, sillä ensi vuonna olen koululainen. Tahi ei, minä kirjoitan sinulle sitoumuksen ja annan sen taskuusi. Saat pitää sitä aina luonasi", sanoi Lassi.

"Kirjoita. Sitten minä sinuun paremmin luotan", sanoi Jussi.

"Tässä on sitoumus", sanoi Lassi.

"Nyt minä sinuun luotan", sanoi Jussi, otti laatikostaan paperin ja näytti sitä Lassille. "Katsos, näin minä kirjoitin isälle ja panen tämän nuppineulalla hänen tyynyynsä iltasella."

"Se onkin paras keksintö", sanoi Jussi.

"Se on keksintö", sanoi Jussi ja pannen kätensä Lassin kaulaan supatti Lassin korvaan: "Näetkös, jos me molemmat ja vaikka kaikki maailman lapset teemme sitoumuksen, mitä —?"

"Hurraa, hei hurraa vain."

"Rauha, —?"

"Eikä nälkää Saksan lapsilla, ei muilla."

"Rauha, kankelo, rauha!"

V.

"Arvaapas, kuka on maailman parhain kirjailija", kysyi Jussi.

"Parhain kirjailija on Topelius-setä. Ja Andersen ja muut kaikki", sanoi Lassi.

"Parhain on minusta Finne-setäkin. Kiljuset, näetkö, se on minusta hauska kirja kuitenkin", sanoi Jussi.

"On sekin paras kirja."

"Minä juoksin äsken hakemassa sen kirjahyllyltä ja panin sen tyynyn alle. Minä lainaan sinulle Kiljusta iltasilla", sanoi Jussi, "jos tulet laittamaan tätä tornia, että saan sen ulottumaan kattoon ja pääsen kiikaroimaan sieltä alas maailmaa ja tähtitaivasta, jos siellä on uusia pyrstötähtiä näkyvissä."

"Katso alempaa."

"Ei se ole niin jännittävää", sanoi Jussi. "Vaan kun sinulla on siinä kaksi pöytää ja kaksi tuolia, jos panet vielä jakkaran, putoat", arveli Lassi.

"Minäkö putoan? Kankelo", kehui Jussi.

"Putositpa viime sunnuntainakin, silloin kun kellon särit", sanoi
Lassi.

"Se oli vahinko, toista kertaa ei se vahinko tapahdu. Enkä anna sitäkään anteeksi itselleni, en. Että se rupesi heilumaan sillä tavalla."

"Rupesiko sinua pelottamaan", kysyi Lassi.

"Rupesi", tunnusti Jussi.

"Olit vauvi."

"Olin", myönsi Jussi. "Vaan ei minua pelottanut putoaminen, vaan se, että rojahdus kuuluu yli maailman, se. Vaikka siinä ei ollut tämän enempää, ei muuta kuin jakkara vain lisäksi, antoi se aika räjähdyksen."

"Sinäpä olit ihan katon rajassa."

"Pää kävi kattoon. Kun olin siinä vatsallani jakkaralla ja silmäsin maailmaa ja avaruutta, sinä olit siellä kääpiö vain. Kun silmäsin sieltä ja muutin vain vähä asentoa, niin kiikari putosi avaruuteen, ja kun minä koetin sitä tavoittaa, rupesi torni heilumaan. Silloin valtasi minut pelko, se pelko, että jos se kaatuu, niin rämähdys kuuluu yli maailman, ja maan asukkaat tulevat sitä ihmetellen katsomaan", kertoi Jussi.

"Niinkuin, tulivat."

"Ja pelkäsin, että se tuottaa pahaa mieltä jättiläisille taas. Ja kun näin, ettei siinä mikään muu auttanut, otin vauhtia ja pomppasin itse sänkyyn. Ja torni tuli perästä alas, että roiskis vain. Pientä pöytää ei päältäpäin olisi luullut niin huonoksi, että se särkyi, eikä jakkaraa niin villiksi, että seinäkelloa potkaiseisi. Vaan potkaisipas, ja se tuli alas, niin että roiskis vain koko komeus. Sehän se oli häpeä, etten tuota huomannut, ja sellaisestahan jättiläiset tulevat pahoilleen."

"Eihän ne tulleet pahoilleen, jättiläiset", sanoi Lassi.

"Niin ei ollut aikaa sillä kertaa, kun oli vieraita", sanoi Jussi. "Äiti sanoi vain 'että oli hyvä, ettet jalkaasi taittanut'. 'Luuleeko äiti, että minä voisin jalan taittaa ja kun on alla sänky ihan sitä varten, että ei kuin hypätä', uskalsin silloin sanoa", muisteli Jussi.

"Siksipä sinä uskallat tehdä vielä tornin."

"Isä ei kieltänyt, ja silloin, kun kielletään, lopetan. Kiellettiin vain kelloja särkemästä. Ja arvaapas, mistä minä olen vielä iloinen?"

"En arvaa", sanoi Lassi.

"Siitä, kun aikaihmisillä ei ole enempää korvia eikä enempää silmiä."

"Eikä kahta päätä", sanoi Lassi.

"Eikä kaksia kasvoja. Sen minä keksin jo silloin, kun kävin Kiljusen hakemassa kirjahyllyltä. Isä ei minua nähnyt, niin en häirinnyt häntä. Sillä jos hän olisi nähnyt, ei ole sanottu, olisinko Kiljusen saanut, se on niin repaleinen jo", sanoi Jussi.

"Mutta arvelitko silloin, että kahdet kasvot olisivat samassa päässä", kysyi Lassi.

"Niin arvelin."

"Voisi olla eri päätkin."

"Sitten pitäisi heillä olla kaksi hattua. Ja neljässä päässä neljä hattua. Mutta paljon ne silloin lukisivat, joka silmällä eri kirjaa. Isällä voisi olla silloin neljä kirjoituspöytää", sanoi Jussi.

"Jos olisi käsiä enemmän", sanoi Lassi.

"Pitäisi olla käsiäkin", tuumi Jussi.

"Se ei kuitenkaan olisi mukavaa. Se olisi liian hökkyrää. Parempi olisi niinkuin on, uskotko, näissäkin käsissä ja jaloissa on varjelemista. Ja pitää muistaa, eikö kiltteys ja tyytyväisyys ole parempi kuin ahneus", sanoi Lassi.

"Kiltteys on parempi kuin ahneus, sen tietää jokainen", sanoi Jussi.

"Ahnehtia jalkoja tahi muuta, appelsiineja tahi käsiä tahi muuta, se ei ole viisasta", arveli Lassi.

"Mutta ihminen on ahnekin. On tuhma. Näin sota-aikana kuitenkin, uskotko. Söisi ainakin appelsiineja ja omenoita ja hyvyyksiä, söisi tämän maailman suuruisia sokeripaloja, uskotko", sanoi Jussi.

"Uskon. Vaikka pyramiidin kokoisia", sanoi Lassi. "Eikä kiltteyttä silloin ajatteleisi eikä siitä välittäisikään."

"Ei kotona", myönsi Jussi. "Mutta kylässä välittäisi. Siellä ei saa syödä liikaa. Siellä pitää muistaa sanoa, kun toista kertaa tarjotaan, 'ei kiitos, ei enää!' Vaikka kyllä kylässä aina hyvää on. 'Ei kiitos' vain sanoa. Se on kankelota."

"Mutta äiti sanoi, että saa joskus ottaa toisenkin kerran", sanoi
Lassi.

"Mutta milloinka, sitä en tiedä. Kysyä ei saa. Muistatko, mitä on sanottu?"

"Muistan. Ja siellä Mailin luona kun oltiin, sanoi äiti edeltäpäin, 'muistakaa pojat että on sota-aika', 'kyllä' sanottiin. Mutta kaikki muut saivat suklaata lisää, minä sanoin, 'ei kiitos, en jaksa enää' valehtelin niinkuin aikaihmiset. Mutta kaikki muut jaksoivat, se oli kankelota", sanoi Lassi.

"Ja kotona et sitten syönyt illallista, sanoit vain 'ei kiitos, en jaksa'."

"En tahtonut, niin", sanoi Lassi.

"Mutta äitipä kun kysyi minulta, minä sanoin sen syyn ja äiti sanoi, että olisit voinut ottaa", sanoi Jussi.

"'En ota sota-aikana, en', sanoin. Kanatkaan eivät sota-aikana muni.
Kankelo. En välitä koko syömisestä", sanoi Lassi.

"Mutta jos ei olisi sota-aika?"

"Mutta sitten pitäisi olla oikein, oikein rikas", sanoi Lassi.

"Voisi suklaasta olla talo", arveli Jussi.

"Ja sen piippu voisi olla peparikakuista", jatkoi Lassi.

"Ja meri olisi marmelaadista, tanskalaisesta marmelaadista ja se talo olisi meressä suurella sokerisaarella, mitä", ihmetteli Jussi.

"Söisitkö sen?"

"En."

"Merta minä vähän maisteleisin."

"Mutta kyllä minä ikkunanpielestä nakertaisin", sanoi Jussi.

"Piipun minä ensin söisin", sanoi Lassi.

"Niin minäkin. Ja sitten oven ja katonräystäät", sanoi Jussi.

"Niin minäkin. Ja sitten taas merta maistelisin ja sitten koko mökin söisin, ja kaikki", sanoi Lassi.

"Niin minäkin", myönsi Jussi.

"Sokerin antaisin äidille", arveli Lassi.

"Niin minäkin. Silloin ei äiti voisi moittia ahneudesta, vai voisiko, näin sota-aikana", kysyi Jussi.

"Ei voisi", sanoi Lassi.

"Ja me voisimme antaa osastamme muillekin, köyhille lapsille ja niin", arveli Jussi.

"Voitaisiin antaa. Sairaille voitaisiin antaa kaikkikin", sanoi Lassi.

"Mutta jos ne eivät anna antaa, jättiläiset. Jos se niistä on taas tyhmästi, mitä?" kysyi Jussi.

"En tiedä", sanoi Lassi.

"En minäkään, en tiedä", sanoi Jussi.

"Siispä heitä jo leija tornista ulos, älä enää haaveile", sanoi Lassi.

"Minä heitän", sanoi Jussi. "Yhtäkkiä, tiedätkö, kun minä katselen täältä tornista alas, katselen hiljaa maailmaa, niin tuntuu, kuin se olisi hyvin, hyvin kaukana, ja siksi minulle tulee ikävä."

"Ikäväkö? Äitihän istuu tuossa toisessa huoneessa", sanoi Lassi.

"Niin istuukin, minä tiedän sen."

"Kurota päätäsi, niin näet äidin selän", sanoi Lassi.

"Minä tiedän sen. Mutta minä en tiedä, mikä se on, on niin outo ikävä, niinkuin linnulla keskellä talvea, kun se ajattelee, ettei kesää enää näe, on niin outo maailma ja kaukana, kaukana koti."

"Hyppää jo alas, niin maailma on lähempänä", sanoi Lassi.

"Nyt minä hyppään."

"Roiskis."

"Roiskis."

"Et taittanut yhtään jaloistasi", sanoi Lassi.

"Minäkö? Minä olen jo näin vanha ja olen hyppinyt koko ajan täällä maailmassa, ja molemmat jalat ovat ehyet, koetapas, ja silmät minulla on ehyet", kehui Jussi.

"Vaan onpa arpi silmän päällä", sanoi Lassi.

"Äitipä sanoi, että se on miehen merkki", kehui Jussi.

"Niinkuin minulla jalassa kirveen arpi. Luulevat isona, että olen ollut sodassa", kehui Lassikin.

"Älä vaan anna sitä luulla, se on väärä luulo. Sano vain, että vanhemman veljeni kanssa raivasin metsää, niinkuin olikin", sanoi Jussi. "Niin ei äidin tarvitse hävetä sinun tähtesi, että valehtelet. Ja ei tarvitse hävetä siksi, että olisi sodittu. Me kankelo? Sota on paha. Siksi ne lopettavat sen ja tekevät rauhan. Ja kun me tullaan suuriksi, tehdään kaikkien kanssa veljeysliitto."

"Hurraa, eläköön veljeysliitto."

"Ja maailman rauha."

"Ja kansojenliitto."

"Eläköön maailma."

"Eläköön rauha, eläköön Suomi ja Afriikka ja koko maailma."