"Elä veikkonen!… Elä nyt, veikkonen, joutavia!"
Mutta ei mikään auttanut. Taipumaton kuin paha taipumus oli Jussi. Eikä edes selittänyt asian syytä, kun Hartikainen koki taivutella ja sovitella:
"Elä… elä nyt, Jussi veikkonen"; raapi hän jo korvallistansakin.
Ja niin jäi Hartikainen tiettä. Eikä Jussi Puranen itsekään nyt edes erityisemmin nauttinut voitostansa ja voimastansa. Hän oli vain ennallansa täysi, ja niin työntyi hän ulos ovesta ja läksi paluutaipaleelle.
V.
Ja nyt oli hän omaa itseänsä, lujaa luonnon luomaa Jussi Purasta aivan täydellisesti. Hän oli sitä niin ihailtavan täydellisesti kuin luotu luonto on omaa itseänsä kokonansa, arastelematta, tosin tajuttomasti, mutta samalla ikäänkuin riemuitsevin mielin.
Siinä välillä, Hartikaiselta lähdettyään, poikkesi hän kotiinsa. Sinne veti häntä oikeastaan päivällisaika, jonka tulon hänen vatsansa aina ilmoitti säännöllisesti kuin tarkin kello. Karoliina oli jo laittanut ruuan: pöydällä oli kaksi aimo leipää, oli voitakin, ja piimää oli vallan yletön pytty. Onhan nyt hääpäivä! niin oli Karoliina arvellut.
Mutta ei mies työntynytkään pöydän taakse. Penkillä istui täynnä omaa henkeänsä. Eikä ihme, että hän oli tässä sieluntilassa. Olihan koko maailma nyt noussut häntä vastaan. Tapaukset kotona, Henttu-Leena, Mikko Pitkänen, auringon paahde palolla, samoin vastaan taisteleva oma tamma, Hartikaisen poika ja muu kaikki oli häntä ikäänkuin härnännyt, kasannut kiven kiven päälle.
Eikä Karoliinakaan arvannut ruveta häntä lauhduttamaan, sillä ei hän huomannut mitään erikoista, vaikka kyllä Jussin äskeinen, vihiltä tultua tapahtunut poislähtö oli tuntunut hieman omituiselta. Hänen päässänsä pyöri yhä tuo vihkimistoimitus, ja kun mies oli kotvasen synkkänä istunut, koetti hän alkaa sen kanssa puhelun, kysyen pyttyjä pestessään:
"Paljonko se pappi vielä otti tästä vihkimisestä?"
Ei vastausta. Jussin sielusta nousi taas se musta piru, se Hyväkkään "onnenhyrrä" ja muu. Juuri se "onnenhyrrä" se nyt siinä kummitteli. Karoliina jatkoi työtänsä, muisti ensimäisen vihkimisensä Pekka Tapetun kanssa ja puheli:
"Se Tapettu-vainaa se kävikin sen vihkimisen maksamassa päivätöillä…
Kaksi päivää teki sille entiselle rovastille."
Ei ääntä avio-miehen suusta. Karoliina huuhtoi pyttyjä ja nurkui kuin yksin puhuja:
"On noita rahan reikiä jos mille pipille ja papille!… Ikään kuin näille köyhän penneille ei olisi parempia tarpeita!"
"Ka!" yritti jo Jussi jollain pistää, mutta ei ollutkaan valmista sanaa, ja asia töksähti siihen yhteen sanaan. Karoliinakin lähti ulos. Sekin häntä suututti. Miksi ei Karoliina voinut häntä johtaa puheeseen kiinni, vaikkapa ärsyttämällä johtaa!
Mutta oitis palasi Karoliina.
Hän oli ulkona tullut ajatelleeksi tätä Jussin "kah"-sanaa, tuli uteliaaksi, kuten konsanaan vaimo ja tiedusti palattuansa:
"Mitä sinä arvelit sanoa?… Kun jo sanoit: 'Kah'."
Ja nyt olikin Jussi jo valmiimpi ja alkoi vääntää: Härnäävästi, pistävästi jauhoi hän:
"Ka, kukas se käski tähän köyhyyteen työntäytyä… kun tässä niin kurjaa on."
Siitä se alkoi sukeutua: Karoliina alkoi haistaa, että siinä on toran alkua. Olihan hän vanha aviovaimo, asiaansa tottunut, eikä siis hämmästynyt.
Ja niin kehittyi ensimäinen aviotora, hitaasti, mutta sitä varmemmasti. Jussi ähki sisällisesti, kuin sanoja synnyttäen, jurnutti sanan, toisen, kerrallaan, pistelevästi, katkerana. Karoliina oli vain ymmällä aiheesta, koki alussa malttaa, mutta härnäytyi vähitellen. Jos hän olisi arvannut mennä, taputtaa Jussia poskelle, mairitella — mutta ei vain muiskata, herra paratkoon! — niin olisi mies kai sulanut kuin äksy lapsi. Mutta ei. Olihan hänessäkin toki Rämekorven henkeä, ainakin pohjalla. Se taas kaiveli Jussin mieltä. Siis ei vaimokaan! Oma vaimokin vetämässä maailman kanssa yhtä köyttä häntä vastaan!
* * * * *
Ja niin oltiin lopulla ilmijuonittelussa. Päivällinen oli syömättä. Jussi pisteli jo Hyväkkäällä, sen onnenhyrrällä. Karoliina alkoi luulla miehen epäilevän häntä aviorikoksesta ja oudosteli äkkiä toraillen:
"Mitä paholaista se nyt tuosta Hyväkkäästä jauhaa!… Joko se nyt luulee minun sen hännässä lentävän!"
Kaikesta muusta toki voitiin syyttää Jussia, mutta ei vain mustasukkaisuudesta. Mutta nyt, kun Karoliina osui sitä arvelemaan, tekeytyi hän mustasukkaiseksi, sillä silloin oli oiva aihe jurnuta ja pistellä.
Ja hän pisti, pisti niin myrkyllisesti, ja Karoliina oli jo menettää malttinsa ja kehui entistä miesvainajaansa, kerskuen:
"Oltiin tuossa Tapetunkin kanssa jo lähes kaksikymmentä vuotta yksissä leivissä, eikä tuo vielä moista… kun tää jo ensi päivänä!"
Mutta eihän se parantanut asiaa. Päinvastoin. Se oli Jussille kuin voitto. Ilkeästi pisti hän:
"Ka, kunpa sitä kerran luulet olevasi semmoinen Saaronin ruusu, niin olisit ollut tähän tulematta."
Ja voitokkaana, isännän tavoin kallistui hän istuallansa, raapasi housuista tulen, istualtaan nousematta, alkoi sytyttää piippuansa, nousi, lähti ja toisteli mennessänsä, samalla piippuaan sytyttäen:
"Kun… kun niin luulet olevasi Saaronin ruusu, niin juokse vain vaikka
Hyväkkään jälestä!"
Entistänsä täydempänä astua mullitteli hän nyt taas metsätietä myöten, aikoen mennä aitaa korjaamaan.
Ja aurinko, iltapäivän hiostava, kuuma aurinko paahtoi nytkin tulikuumana, tukehduttavasti. Hiki kihosi ihosta. Ärtymys lisääntyi kuin auringon säteiden pistoksien ärsyttämänä. Hän osui muistamaan Hartikaisen pojan asian ja ynseili, tievoitostansa epäselvästi nauttien:
"Näkeehän nyt Hartikainen, tokko poikaa laulattaa, kun ajaa kivikko-ahoja myöten."
Hiki valui jo nokista ihoa pitkin. Kasvot olivat märän noen tahraamat. Suolainen hiki kirveli ihoa. Mutta ei hän sitä huomannut. Hän jatkoi ilkkuen, aivan kuin ärtynyt lapsi, tai kuin sairas omintakeisuus:
"Laulakoon… laulakoon vain Hartikaisen poika… Kylläpähän, kun kärrin pyörä sattuu oikein emä-kiveen ja kärri kellahtaa kallelleen, älyää mitä se muksu maksaa."
Hän pureksi nyt mällinsä vasemmasta suupielestä oikeaan, sylkäsi ja jatkoi ilkkumistaan vannoen:
"Tässä kylässä pitää vielä nähdä, kuka se on se oikea Jussi Puranen ja kuka ei."
Tiellä osui nyt tulemaan vastaan Hartikaisen lehmikarja. Etumaisena kulki hatasarvi Sarvikki. Hänet huomattuansa pysähtyi koko karja ja alkoi katsella töllistellä häntä kuin jotain outoa olentoa. Sarvikki seisoikin vielä aivan keskellä tietä.
Ja silloin päätti Jussi Puranen, että hän ei anna nyt perää, ei koko maailmallekaan. Tai oikeastaan hän ei päättänyt mitään, vaan meni vain ja antoi aivohärän olla jouten. Hammasta purren astui hän Sarvikkia kohti ikäänkuin ei tiellä olisi ollut mitään. Itsekseen, ajatuksissaan lienee hän siinä astuessaan uhitellut:
"Puske nyt, jos uskallat."
Rauhallisena painoi hän hatasarvea kohti ja uhitteli jo tajuttavammin:
"Vaikka työnnä sarvesi mahan läpi, niin jotta suolet vuotavat, niin en väistä!"
Ja hän olisikin astunut Hartikaista, lehmiä ja koko maailmaa uhalla Sarvikin sarviin. Mutta viime tingassa hämmästyi Sarvikki, puhahti ja syöksyi kuin kummitusta pakoon tiepuoleen. Koko karja seurasi sen esimerkkiä. Hännät vain heilahtelivat, kun lehmät luikahtelivat tieojan yli metsään. Siellä pysähtyivät ne ja kääntyivät töllistelemään tätä omituista vaeltajaa, joka jatkoi matkaansa ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.
* * * * *
Niin saapui hän Timoskan veräjälle, jossa Hyväkkään mullikka oli ahdistanut Hartikaista. Siinä se nytkin söi tämä yleensä pelätty äkäinen mullikka veräjänkorva-aholla, mieli paisuksissa, ylpeillen karjan isännyydestänsä.
Siinä pysähtyi Jussi Puranen. Lehmien kanssa sattunut kohtaus hautui hänen mielessänsä kypsimmällänsä ja johti hänen ajatuksensa kiintymään Hartikaisen kertomukseen äkäisestä mullista. Oitis alkoi hän itsekseen juonitella:
"Luulikohan Hartikainen sitte jotta meidän mullikka ei hänen laista miestä ojaan kupertaisi… Kun se sillä mullikallaan kehui!"
Ja niin johtui hänen vihastumisensa asiasta asiaan mennen Hyväkkääseen, ja nyt jo sen mullikkaan. Hän jo äkäili sille:
"Ja tuota tuommoista elävääkö luulisi Hartikainen minun pelkäävän."
Hän vihastui ja innostuikin. Jo sieppasi hän seipään ja ärjäsi härkää säikyttääkseen vihaisen:
"Häh!"
Mutta härkä kuuli sen, katsahti ja jo tuhahti. Jussi Purasen luonto siitä vain synkkeni ja hän toisti ärjäisynsä entistä kovemmin, seiväs jo kohona.
Ja muuta ei tarvittu. Härkä kuopasi etujalallansa maata, niin että sammalet pölähtivät ja lähti puhahdellen samoamaan Jussia kohti. Tämä puolestaan siitä ärtyi. Seiväs kohona lähti hän härkää vastaan ja mitä lähemmäksi toisiansa he pääsivät, sitä nopeammaksi kiihtyi kummankin kulku, kuten ainakin päällehyökätessä. Härkä taivutteli jo niskaansa ja sokeaksi asti myrtynyt Jussi Puranen vannoi:
"Nyt… Vaikka repeäisi itsensä pirun nahka, niin nyt ei hellitetä!"
"Hä-häh!" karjasi hän lopuksi ja sätkäsi seipäällä ahoa, niin että tanner jymähti. Ja sitä ei härkä sietänyt. Se säikähti, lehahti aivan kohona, puhahti, käännähti nopeasti ja läksi häntä ojona juosta jolkuttelemaan lehtoa kohti, Jussi Puraselle se antoi luontoa. Seiväs kohona läksi hän takaa ajamaan. Vauhti kiihtyi juoksun mukaan vähä vähältä. Vihdoin syöksyi härkä tiheään metsään, niin että oksikko rusahti, ja hävisi sinne. Voitokkaana seisoi Jussi sankan metsän reunassa, löi seipäällä kuusen kylkeä pitkin, niin että oksat paukkuivat poikki ja metsä ryski.
"Häh!" karjasi hän lyödessänsä, löi toistamiseen täysin voimin ja ärjäsi minkä jaksoi uuden:
"Hä-äh!"
Silloin osui tulemaan metsäpolkua myöten Änkkä-Antti, se sama, jonka kurkkuun takertui sana joskus niin tiukasti, että tuli ulos vasta monien turhien yritysten jälkeen. Hän tuli ongelta. Ryskeen kuultuansa riensi hän paikalle juoksujalassa, ja nähtyänsä Jussi Purasen hutkivan seipäällä metsää, ihmetteli, kokien parhaansa mukaan saada sanoja ulos suustansa:
"Me… me… me… metsääkö sinä hu… hu… hu… hutkit?"
Jussi Puranen ikäänkuin hämmästyi, tai oikeammin ikäänkuin häpeili tätä peliänsä, ja hellitti seipäänsä. Kohta kumminkin muuttui ujostelu vihaksi. Miksi pitikin Änkkä-Antin siihen viskautua, juuri tällä hetkellä! Sekin uusi ärsytys siis nyt vielä! Synkkänä istahti hän kivelle, tavalliseen kumaraansa painautuen ja vaikeni. Änkkä-Antti kertoi jotain. Puranen myrtyi. Nyt selitti jo Antti:
"Olin o… oo… oo… o… ongella ko… koko pä… pä… pä… pä-päi… päivän… Pä… pä… pä… päivän!" korjasi hän vielä viime sanan, aivan vaistomaisesti. Silloin murahti jo Jussi Puranen halveksivana:
"Tulee tuota nyt tuommoista päpätystä pässin parrastakin."
Tietysti Änkkä-Antti siitä suuttui, sillä hän oli arka viastansa.
"Mi… mi… mi… mi… mitä!" änkkäsi hän jo uhkaavana, aivan oudostuneena. Mutta Jussi ei voinut hänelle antaa sopimattomaan aikaan tuloa anteeksi, ja matki ylenkatseellisesti:
"Ka si, si, si, si, si, sitä!"
Nousi kinastelu. Mielet kuumenivat. Jussi Puranen pisteli sanoilla synkkänä. Vihdoin suuttui Änkkä-Antti, niin että kirosi:
"Pa… pa… pa… pa… pa… paholainen!"
"Ja emälampaankin saparon alta sitä tulla papattaa tuommoista papua", pisti Jussi siihen entistä ilkeämmin ja myrkyllisemmin. Änkkä-Antti siitä kiivastui lopullisesti, sieppasi miltei tyhjän kalasäkkinsä olallensa ja lähti pois nopeasti, säkki suorana selässä, uhitellen lähtiessänsä:
"Minä lähden po… po… po… po… po… pois!"
"Popota, popota vain matkaasi!" ärsytti siihen Jussi Puranen ynseänä, halveksivasti, täyttyi ylenkatseesta ja kuului vieläkin äännähdys, Rämekorven kansallisin, äärimäisen ynseyden ilmaisu ja sitte istui hän taas sisukkaana, niin täysinäisenä kuin synnin tähden ahdistuksiin joutunut ihmismieli.
Tovin istui hän niin, nousi sitte hänkin, viskasi seipään kauvas ryteikköön ja lähti astua mullittelemaan kotiansa kohti.
* * * * *
Päivä alkoi jo kallistua iltaa kohti. Rämekorven suopurnut huoahtelivat jo viileyttä. Hongikossa soi kaiku heleämpänä, iltapäivän äänellä. Varikset näyttivät mietiskelevämmiltä ja suot autiommilta, kun hän painoi kotiansa kohti.
Ja mitä likemmä mökkiänsä hän saapui, sitä täydellisemmin hän äkämystyi. Hän äkämystyi jo kaikille sekaisin, puolueettomasti. Kerta toki jaksoi hän vielä erottaa vaimonsa Karoliinan muista: Kotiveräjällä hän näet muisti sen aamupäiväisen kertomuksen siitä "onnenhyrrästä", sydäntyi siitä häneen ja vannoi Karoliinaa uhkaillen:
"Mutta yritähän nyt, kun olet jo vihitty, niin näet, kuka se on vaimon pää ja kuka se on Jussi Puranen tässä talossa!"
Eikä sisu tahtonut antaa mennä oitis tupaan. Hän puuhaili hetkisen pihalla, ikään kuin toivoen Karoliinan tulevan häntä kutsumaan, vaikkapa kahvia juomaan. Hän odotti sitä kuten lapsi äitinsä sovitteluja, odotti, mutta turhaan.
Vihdoin hän läksi tupaan. Karoliina veisteli siellä pärehalosta sytykelastuja. Jussi Puranen katsahtaa muljautti tuohon vankanpuoleiseen pärehalkoon, ja sekö vai muu lie vaikuttanut häneen niin tyynnyttävästi, että hän istahti äänettömänä penkille, samalle paikalle josta oli lähtenyt, ja painui entiseen asentoonsa.
VI
Oikeastaan hänellä, hääpäivän sankarilla, oli nyt jo nälkä. Olihan päivällinenkin jäänyt syömättä ja odotti yhä pöydällä, ja nyt oli jo illallisen aika. Mutta ei hän vain voinut työntyä pöydän taakse. Semmoinen tuntui samalta kuin tunnustaa itsensä, oma sisunsa voitetuksi. Samapa sitte, oliko voittajana oma vaimo tai muu maailma. Ei liioin Karoliinan sisu antanut kehoittaa häntä syömään.
Mutta torailu oli hiljaksensa edistynyt, Jussiltahan se tosin kävi ylen hitaasti, mutta toki siksi, että vireillä pysyi. Ja minkä se hitaudessansa menetti, sen voitti se katkeruudessansa. Kyntöhärkä teki aivoissa lujaa työtä.
Ja aivan itsestänsä oli se tora alkanut. Jussi jauhoi mukamas äskeistä aviorikosasiaa. Karoliina puolustautui ja Jussi antoi vastoin parempaa tietoansa hänen olla juuri siinä luulossa, että hän oli mustasukkainen. Olihan silloin niin otollinen tilaisuus jauhaa Hyväkkäästäkin.
Ja lopulta tuskastui jo Karoliina tyyten, Kuka nyt voikaan moista kestää koko päivän. Vanha, totuttu aviotapa oli hänellä apuna. Hän pani jo kovan lujaa vastaan. Kerran hän jo riiteli ja paasasi hyvän tovin aivan kovana ja lopetti pauhaten:
"Sattuuhan tuota nyt riitaa ja toraa elämässä jokaiselle, mutta kun nyt satuttaa sen juuri täksi vihkimispäiväksi, jota ei ole toki mustalaisenkaan almanakassa torapäiväksi merkitty!"
Niin todellakin, ynseänä lisäsi hän halveksuen:
"Niin, tämä nyt vasta mies on!"
Ja hän ryhtyi karttaamaan ja karttasi suutuksissaan, niin että piinahka oli revetä kartoista irti. Hetkisen hautoikin Jussi nyt ääneti. Ei löytänyt sanoja. Mutta sitte alkoi hän taas jauhaa, kuin itseksensä puhuen, jurnaten yhä samaa.
Silloin leimahti Karoliina. Hän viskasi kartat nurkkaan niin että sinkosi, nousi uhkaavana ja saneli:
"Pahan hengen turjake!"
Hän astui miestänsä kohti ja vannoi:
"Sanoppas nyt vielä, jotta minä olisin Hyväkkään kelkassa… mokomankin… pty-hui… mokomankin" — taas hän sylkäsi — "mokomankin rallattaja-ketaleen, jota ei kunnon akka korjaisi ei naurismaan aidaltakaan… Pty-hui, en paremmin sano!"
* * * * *
Oikeastaanhan todellakin on niin, että nämä aviolliset riitapäivät ilmestyvät aivan itsestänsä, odottamatta, kuten purkupäivät. Ne kestävät aikansa, tavallisesti yhden päivän, ja painuvat pois yhtä huomaamatta kuin ilmestyvätkin, kuten paha ilma menee ohi. Ei niitä todellakaan ole merkitty almanakkaan, ei mustalaisenkaan almanakkaan. Kukapa avio-onnea maistanut jo ei tätä kaikkea tietäisi. Kukapa ei olisi kokenut näiden päivien puhdistavaa voimaa.
Niin alkoi painua tämäkin torapäivä. Nyt, kun kaikki oli Jussi Purasessa huipussansa, alkoi se lakastua, väsyä, kuin lapsen juonittelu. Sitä lakastumista edisti, tai oikeastaan sen pani alkuun, Karoliinan äskeinen syleksiminen, kun se halveksi Hyväkästä. Se oli Jussille joku lohdutus. Olihan hän nyt toki löytänyt lähimäisen vainiosta rikkaruohon eikä täysinäistä tähkäpäätä. Lisäksi oli illallinenkin syömättä ja vatsa muistutti, että leppymisen ajalla oli jo kiire.
Mutta hän ei vain päässyt sovinnon alkuun.
Ja Karoliina oli sillä välin paistanut makkarat. Hänkin oli äskeisen kohtauksen jälkeen alkanut paljon lauhtua, pani makkarat pöydälle aivan sysäämällä ja äyskäsi:
"Siinä on… Ala siinä märehtiä!"
Mutta ei. Nälkäisellä Jussi Purasella ei näyttänyt olevan ruokahalua. Karoliina kävi ulkona, pauhaili ja uudisti, nyt jo kovaäänisesti ärjäisten:
"Etkö sinä kuule!… Jotta ala syödä tellätä siinä!"
Turhaan. Karoliina puuhaili taas hyvän tovin ja nyt hän suuttui ja riiteli:
"Vai mahako sinulta jo putosi… kun et ala sitä rumpuasi täyttää?"
Ja kun Jussi ei vieläkään hievahtanut, teki Karoliina ruton lopun, ilmoittaen lyhyesti:
"No, kun et syö niin ole syömättä!… Kaikkia turjakkeita tässä vielä ruusaamaan ja rukoilemaan!"
Ja hän ryhtyi karttaamaan rauhallisena, aivan kuin tavallisissa oloissa. Se käänne oli Jussi Puraselle odottamaton. Hän ei tiennyt miten päästä alkuun ja saada riita oikealle, sopuun johtavalle tolalle. Sitä hän hautoi nyt ja syventyi yhä synkemmäksi. Hän odotti, että Karoliina ehkä sittenkin vielä alkaisi riitelyn itse, mutta turhaan.
Vaimo pysyi nyt päätöksessänsä.
* * * * *
Niin istui hän: äänetönnä, täysinäisenä, noin tunnin verran ja koetti voittaa itsensä, päästäksensä juonittelun alkuun. Ei koskaan ollut se alku vielä tuntunut niin vaikealta kuin nyt. Hän ähki ja puhki, mutta turhaa tuntui kaikki olevan.
Mutta muukaan ei auttanut. Muuta pelastusta ei ollut. Kokoontunut henkinen aines vaati poispääsyä. Pakahtuman täytyi puheta.
Ja nyt se puhkesi: Jussi Puranen katsahtaa muljautti pöydällä olevaan ruokaan ja pisti vaimoansa ilkeydellä:
"Ka syöttäisit sitä Hyväkästä… Kun sen onnenhyrräkin kerran on niin rakas!"
Vasta silloin hoksasi Karoliina, mistä koko tämä hääriita oli alkunsa saanut. Nopeasti etsi hän Antti Hyväkkään "onnenhyrrän" ja äsysi oudostuneena:
"Tuostako se nyt sitte onkin koko päivän jauhanut sitä pirunmyllyään… en paremmin sano!"
Hän viskasi kapineen Jussin eteen ja ynseili:
"Siinä tuo nyt on… Tavallinen väkkärä!… No, jo on mies!"
Ja todellakin! Se oli tavallinen pikku väkkärä. Mutta se oli osunut Hyväkkäältä tulemaan niin herkkä, että pyöri pienemmästäkin tuulen, sen "tyhjän" henkäyksestä, jäänyt sattumalta taskuun ja siten tullut annetuksi Karoliinalle.
Ja siinä se nyt oli koko "onnenhyrrä" Ynseänä halveksi Karoliina toistamiseen:
"Siinä tätä on mies! Kun otappa jo nyt jo väkkärästäkin!"
Ja nyt istui tämä Pohjolan omaitsensä hieman miltei nolona, kyynäspäihinsä nojaten, selkä pitkänä aivan ja väkkärä nyt melkein siinä nenän alla. Salavihkaa väänsi hän siihen aina jonkun silmäyksen, sylkäsi pitkän tupakkasylyn.
Ja nyt odotti hän myös jotain lisää, niin että pääsisi jatkamaan ja siten tyhjentymään, sulamaan. Hän odotti sitä vaistomaisesti, luonnon pakosta.
Mutta ei Karoliina jaksanut. Silloin toivoi hän, että tultaisiin vaikka kutsumaan Hyväkkään talkoihin, jotka olivat huomenna. Saisihan siitä puheenaiheen, joka avaisi tien.
Mutta ei tultu. Häntä alkoi painostaa. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin yrittää taas päästä puheen alkuun jurnuttelulla, kuin ärsyttäen; siinä ärsytyksessä oli nyt tosin jo sovinnon henki.
Mutta me jätämme sen kuvailun. Sillä kukapa meistä ei omasta kokemuksestaan tietäisi, miten vaikea on meidän karkoittaa metsäpirumme, silloin kun mieli tekee se pois ajaa, kun nälkäinen vatsa huutaa sen häätämistä. Me jätämme sen kuvailun siitäkin syystä, että tuommoinen sisimpien taistelujemme paljastaminen ei meitä miellytä, vaan saa meidät kieltämään oman itsemme, huudahtamaan: herra, en tunne minä tätä mautonta miestä, enkä tiedä mitäs sanot.
Ja aivan oikein: kernaammin toki n.s. omaitsensä, vaikkapa Sisilian camorristi, tai Neapelin lazzaroni kuin tämmöinen sitäkin omaaitseämme likeisempi lähimäinen, meikäläinen metsäpiruansa vastaan taisteleva mauton Jussi Puranen.
Mutta pieni jälkiriita tuosta sovintoon pyrkimisestä toki sukeutui.
Vihdoin kyllästyi Karoliina tyyten koko asiaan. Oli jo maatamenon aika.
Hän oli läpeensä väsynyt. Ruoka oli pöydällä koskemattomana.
Ja silloin päätti hän ja lausui kuin itsekseen rutosti:
"Ja se tässä sinun kanssasi riidelköön koko yön!… Makaamaan rupean ja jurnuta nyt siinä yksinäsi vaikka tuomiopäivään asti!… Mokomakin luojan mieliharmi!"
Ja oitis valmisti hän vuoteen ja laskeutui levolle, kuten aivan tavallisissa oloissa. Jussi Puranen näki nyt asian sotkeutuvan ja kiirehti saamaan siihen semmoisen käänteen, että Karoliina ennen maata menoa houkuttelisi hänet ainakin syömään. Siinä tarkotuksessa vetäytyi hän penkille mahallensa, muka nukkumaan, toivoen Karoliinan rupeavan häntä säälimään ja nähdessään hänen rupeavan nälkäisin mahoin makaamaan, rukoileisi hänet syömään.
Hän odotti. Ei. Karoliina oli jo alushameisillansa. Silloin koki hän johtaa asiaa. Penkillä mahallaan lojuen hän siinä jurnusi tarkoituksella:
"Osaisi ne nyt muutkin väkkärän tehdä … eikä vain Hyväkäs!"
Ei vastausta. Karoliina tekeytyi jo nukkuvaksi. Jussi yritti vieläkin, jurnuten:
"Ei tuossa mikään konsti olisi… Yhden väkkärän teossa."
Kaikki turhaa. Karoliina kaivautui peitteen alle. Jussia suututti. Hän yritti vieläkin, jurnuten, sovintoa hieroen:
"Mutta tottapa sitä ei silloin miestään rakasta, kun ei ole siitä tietävinäänkään."
Niin. Totisesti hän sanoi niin. Karoliina käänsi kuvetta, niin että tuli selin häneen. Hän oli kuin lyöty. Hän aavisti, jo että hän joutuu tappiolle. Vielä hän toki yritti, pistellen:
"Mutta mitä häntä sitte minusta huolitkaan… kun kerran toinen on niin imelä!"
Siinä oli jo semmoista nurkuvaa, että miksi olet kylmä? Miksi et rakasta? Kultani! Ja hän muljautti, nähdäksensä vaikutuksen. Hän näkikin sen: Karoliina peittäytyi umpikorviin ja kuului jo nukkuvan säännöllinen kuorsaus.
* * * * *
Ja nyt oli hän yksin, hylättynä. Se metsäpirukin oli jo riisunut sarvensa hänessä. Hän väänsi silmää Karoliinaan. Se näytti nukkuvan. Varovasti, ettei vain vaimo heräisi, otti hän väkkärän, tarkasti sen, puhalsikin siihen. Todellakin! Miten herkkä se oli hänenkin hengellensä, puhalluksellensa! Oitis mukautui, alkoi pyöriä. Hiljaa pisti hän sen paikoillensa ja vaikeni. Eihän olisi ollut kenelle juonitellakaan.
Siinä se siis oli nyt koko asia! Miten kaikki oli tapahtunut, miten hän oli johtunut hääpäivänsä myrkyttämään, sitä ei hän tutkinutkaan. Aina hän tämmöisissä tapauksissa armahti sitä hidasta älyjuhtaansa: ei ruvennut sitä turhilla kysymyksillä vaivaamaan, ei sälyttämään sen harteille sitä kuormaa, jota se ei kuitenkaan olisi kunnolla kantaa voinut.
Ja mitäpä tutkimista siinä olisi ollutkaan, sillä luonnonihminen on kaikessansa viaton, ihailtava nurjissa puolissaankin.
Kauvan istui hän, syleksi, tupakoi, suli. Hiiret nakertelivat jo öisissä askareissansa. Lutikat ja russakat puuhailivat yötöissänsä. Ulkona äännähteli ruisrääkkä. Oli jo puoliyö, tämän liedon Lemminkäisen lemmenmaailman salatuin, runollisin hetki. Häntä alkoi vaivata nälkä.
Karoliina kääntyi toiselle kupeelle ja kuorsasi sikeässä unessa. Jussi Puranen kuunteli ja tarkkasi, onko uni jo niin todellista, raskasta, että Karoliina ei heräisi, jos hän nyt niinkuin varkain söisi.
Ja siinä istuessa, kun tarkkaaminen käänsi ajatukset pois siitä synkästä asiasta, ja kodin, sen russakoiden ja lutikoiden ja hiirien tuttu, veriin painunut rauhallinen yönrunous vaikutti, suli mieli lopullisesti. Sappi vuoti jo rauhallisesti ja alkoi helpoittaa. Hän tuli vakuutetuksi, että Karoliina makaa tosissaan, tarttui tuppeensa, työntyi pöydän taa, söi tukevasti, riisuutui, pani mällin, sylkäsi ja laskeutui hiljaa levolle, kupsahti nukkumaan oman Karoliinansa viereen, sen selän taa.
* * * * *
Rämekorven yllä kaareili kesäyön taivas rauhallisena. Tähdet nukkuivat sen sineen uponneina. Kelmeä kuu sieltä vain heijasti hiljaa.
Ja nyt nukkuessansa näki nokinen Jussi Puranen omituisen unen: Hänen tupansa katolla pyöri riuvussansa se "onnenhyrrä", Hyväkkään keksimä väkkärä. Se pyöri niin tuhannen vinhasti ja niin herkästi, että tuulipa jos mistä, niin aina se osasi asettua sen kanssa yhteistyöhön, vaikka itse olikin niin vääräsukainen.
Ja pyöriessänsä käytti se jotain omituisia rattaita ja pyöritti kiviä, ja niiden kivien välistä valui jyviä, parasta ruista hänen aittaansa, niin että kaikki täyttyi, Ja alkoi jo hukuttaa ruistulvaan koko talon. Hän aivan hätääntyi ja huusi monille työmiehillensä korkealla rikkaan isännän äänellä:
"Tehkää helvetissä uusia aittoja ja sukkelaan, tahi tähän rukiin paljouteen pakahtuu!"
Ja miehet tottelivat. Uusia aittoja nousee ahot täyteen. Väkkärä, se "onnenhyrrä", pyörii yhä vinhemmin, aivan vimmatusti. Se pyörii iloisena, riemastuneena kuin rallattava tyttö, ja rukiin tulo on ihan jumalaton.
Ja sitte muuttui uni. Hän on olevinansa jo tulevassa elämässä, taivaassa, on rikas, ruista ovat sadat aitat täynnä. Hän on juuri syönyt vahvan aterian, ruishuttua jumalattoman ison vadillisen ja ison pytyllisen piimää, ja ajaa nyt siellä taivaassa myllyyn. Se jyväkuorma on iso, oikea vuori. Siinä on satoja säkkejä, ja hevonen on sitä mukaa. Hän loikoi sen jyväkuorman päällä mahallansa, tyytyväisenä, kuten rikas isäntä ainakin. Kylläiset pakarat ovat siellä takapuolella rinnatusten, tyytyväisinä kuten kaksi syötettyä porsasta, jotka makaavat ruokalepoansa vierekkäin, sovinnossa. Ja samoin elelee hänkin sovinnossa Antti Hyväkkäänkin kanssa ja juuri siksi on hänellä nyt henkisestikin niin hyvä olo.
Niin ajaa hän Hyväkkäänkin talon ohi. Sen väki on ulkona. Välinpitämättömästi potkaisee hän silloin kuormasta niille jyväsäkin… kolmannen… hyvin monta… kuin ohimennen, mahallaan lojuen, hevosen jatkaessa kulkuaan… Kengän kärellä vain nykäisee säkit putoamaan. Hyväkkään väki rientää niitä korjaamaan, on kiitollinen ja hän on autuas, kun on saanut tehdä hyvää.
Ja silloin alkavat enkelit veisata, katsovat hänen hyvää työtänsä ja hänen jyväkuormaansa, ja se huriseva väkkärä paistaa nyt suuressa korkeudessa kirkkaana autuudentähtenä.
Siihen veisuuseen hän heräsi ja mietti unenpöpperössä ollen tätä omituista untansa. Hän mietti sitä epäselvästi, kunnes taas nukkui.
Mutta aamulla, kun hän heräsi ja muisti unensa ja tuo väkkäräjuttu tuntui nololta, voitti hän luontoansa sen verran, että pääsi jo puheen alkuun ja silloin käski hän Karoliinan mennä Hyväkkään talkoihin auttamaan naapuria.
Se oli ensimäinen oire. Ja niin alkoi tästä osuustoiminnan, yhteis- ja heimoushengen terveestä, voimakkaasta sinapinsiemenestä kasvaa se yhteistoiminnan puu, jonka ennustetaan tulevan suurimmaksi kaalien seassa.