"Minä olen nyt tänä kesänä huomannut, mikä suuri ero on teidän ja minun vaimoni välillä."
"Tuskin suurempaa kuin teidän ja minun mieheni välillä. Minä olen huomannut enemmänkin. Silloin kuin teidän rouvanne laittoi meille kaupunkilais-illalliset, joita te ette näyttäneet hyväksyvän, sanoi Viktor kotiin palattuamme, kun niiden pitojen johdosta kiistelimme, että te ja minä sopisimme paremmin yhteen kuin hän ja minä. Minusta hän siinä arvasi ihan oikein enkä minä sitä siis vastustanutkaan, vaan sanoin mitä nytkin sanon, että mikä kerran on mahdotonta, miksipä sillä rupeisimme sotkemaan rauhaamme, ehkä vielä toistenkin."
Lehtori vaipui ihmettelemisen äänettömyyteen. "Saatammehan siltä pysyä ystävinä", jatkoi rouva. "Minä huomasin teidän yrityksenne totuttaa rouvaanne toisiin tapoihin ja rupesin mielelläni auttamaan; toivoin näette samalla, että Viktorikin hiukan luopuisi muutamista tavoistaan. Kun se ei onnistunut täydellisesti teille — Viktor näyttää olevan kyllin onnellinen sellaisenaan kuin on — olen sitte tarkastellut, miten te tästä asiasta selviäisitte. Minua pakenemisenne näytti olevan mielessänne jotakin, johon en tahtonut antaa teidän eksyä. Sen tähden piti minun saada teidät ennen puhumaan ja muistamaan velvollisuutenne, kuin kokonaan jouduitte harhateille."
Lehtorin ihmettely yhä kasvoi. Miten tarkka aisti tuolla rouvalla!
"Niin, pysykäämme ystävinä", virkkoi hän viimein. "Näenhän, että on turha teiltä mitään salata ja että teihin myöskin voi kuka hyvänsä luottaa. Teillä on aina oikea pohja. — Ja nyt poimikaamme marjoja, että kotiinkin joudumme."
"Minun korini on kohta täysi. Saanko auttaa teitä?"
"En minä tiedä minkään sitä estävänkään, ell'ette tahdo lähteä edeltä kotiinne. Kyllä minun koriini mahtuu." Pian täyttyi lehtorin kori kahden poimiessa.
Kotimatkalla ryhtyi rouva Streng vielä puhetta jatkamaan.
"Minun pitäisi oikeastaan huomauttaa teille vielä yksi asia, joka arvattavasti on teillä pysynyt epäselvänä, ell'ette vain pahastu minun tunkeutumisestani teidän asioihinne."
"Mistäpä minä voisin teihin pahastua. Huomaanhan, että te kuitenkin näette kaikki oikeassa valossa."
"Katsokaas, mieheni uskoo itseään niin eteväksi kaikin puolin, että hänen ei tarvitse peljätä jättäessään minua kenen seuraan hyvänsä. Sen tähden minä voinkin olla aivan vapaa, ei hän tule mustasukkaiseksi. Mutta tiedättekö varmaan, että teidän rouvanne yhtä lujasti luottaa valtaansa teidän ylitsenne?"
Lehtorilta ikään kuin silmät kerrassaan aukesivat. Hän edelleen havahtui suloisesta unesta.
"En tosiaankaan tiedä. Kiitos viittauksesta. Nyt kyllä arvaan, mitä tahdotte ja mikä on velvollisuuteni. Mutta auttakaa, jos horjun."
"Sitä teidän ei tarvitse pyytääkään."
* * * * *
Rouva Lajusella oli myöskin salaisuutensa ja sitä hautoessaan hän vähitellen oli melkein sairastunut. Umpimielisyys esti häntä sitä ilmasemasta edes miehelleen, kaikkein vähimmin se toki sai tulla hänen tietoonsa; ennemmin joku kaupunkilaisystävistä voi sen kuulla ja ruveta apulaiseksi tutkimusten teossa.
Mutta maalla oloa kesti liian kauan. Rouva alkoi nukkua levottomasti ja nähdä puoli valveillakin asioita, joita sitte uskoi tosiksi ja jotka vain pahensivat hänen tilaansa. Hänen rakkautensa ei tosin ollut varsin syvällinen laatuansa, vaan tuo romaaneista opittu mustasukkaisuuden tauti tuntui niin erittäin sopivalta syyltä tekeytyä kärsimyksen uhriksi ja sen nojalla taipumuksensa mukaan kiusata itseään ja piikoja, joita hän taas alkoi juoksuttaa ja komentaa yhä enemmin.
Oli rouvassa sentään syvimmällä kätkössä myöskin oikeuden ja tosi ihmisyyden siemen, vaikka se oli tähän asti pysynyt kehittymättä, osaksi lehtorin itsensä tähden, hän kun oli avioliittonsa alussa liian pian luopunut rouvansa kasvatuksesta taikkapa ollut liian jyrkkä siinä, osittain myöskin sopimattomain kaupunkilaisystävättärien tähden, he kun rouvan turhamaisuutta yhä kiihdyttelivät. Nyt kun nämä ystävättäret olivat poissa ja päin vastoin oli usein tilaisuus kuulla oikeampia tapoja ja ajatuksia, alkoi se ihmisyyssiemen itää ja samalla kasvattaa kiivasta ristiriitaa rouvan mielessä entisen nukkemaisuuden ja vasta itävän uuden ihmisen välillä.
Tämän ristiriidan tähden tuntui mustasukkaisuustauti vielä rasittavammalta. Mutta vanha puoli oli vielä niin paljon voitolla, että rouva ei omin neuvoin siitä jaksanut selvitä.
Nyt kun lehtori tänä äsken kerrottuna aamuna nousi, oli rouvakin ollut sen verran liikkeellä, että sattumalta huomasi rouva Strengin lähdön kori kädessä. Hän oli nukkuvinaan uudestaan; mutta kun lehtori peseydyttyään ja pukeuduttuaan läksi ulos, riensi hän salaa ikkunasta katsomaan, menikö hänen miehensä samanne päin. Ihan oikein: kori hänelläkin kädessä ja samaa tietä. Eiköhän tuo ollut vain edeltä päin sovittua!
Vielä oli liian aikainen nousta. Rouva siis palasi vuoteelleen ja valvottuaan hyvän aikaa vaipui horrostilaan, joka ei vähääkään virkistänyt, vaan sen sijaan antoi mielikuvitukselle vapaan tilaisuuden kiusata hermostoa ja luoda ilmi eläväksi kaikenlaisia kuvia, joita ei avoimin silmin nähdä eikä huolitakaan nähdä.
Ja mielikuvitus tietysti jatkoi ja kehitteli kernaimmin niitä kuvia, joita mieli oli täysimpänä. Se loi makaajan nähtäväksi kauniin marja-ahon ja siihen lehtorin ja rouva Strengin marjoja poimimaan. He ensin pysyivät etempänä toisistaan, mutta lähenivät vähitellen ja viimein pistelivät mehukkaita mansikoita toinen toisensa suuhun ja poimivat niitä toinen toisensa koriin.
Tämän kaiken oli rouva Lajunen näkevinään pensaston takaa, johon muka oli kätkeytynyt heitä tarkastelemaan.
Viimein poimijat muka nousivat seisomaan, syleilivät ja suutelivat toisiansa.
Se toki jo oli liikaa.
Lehtorin asunnossa kuulivat Katri ja Mari kyökkiin, jossa odottelivat rouvan heräämistä, kovan parahduksen. Mari juoksi sisään.
Omasta äänestään heränneenä istui rouva sängyssään märkänä hiestä ja silmät oudosti leimahtelevina. Tottunut lääkäri olisi niistä heti nähnyt kuumeen oireita.
"Missä lehtori on?" kysyi hän.
"En minä tiedä, jo hän oli poissa, kun minä heräsin ja yritin kahvia viemään."
"Ette te tiedä mitään, mutta tiedän minä itsekin. Hän suu…"
"Oikeaan aikaan hän toki muisti, että Mari olikin vain piika ja keskeytti syvälle kätketyn salaisuutensa tunnustuksen.
"En minä nyt jaksa nousta," sanoi hän sitte selvemmällä äänellä, "tuo vain kahvia ensin."
Mari riensi toimittamaan.
Rouva painui takaisin makuulle. Kuuma vuode melkein poltti, mutta ruumis oli niin hervakka, että tuntui ikään kuin vajoavan lävitse. Putoamista peljäten hän ummisti silmänsä ja hiukan vapisi.
Katri kuitenkin paraiksi toi kahvin, että rouva pääsi vaarasta. Hän joi kupin, jopa toisenkin, ja vähän virkistyi hetkiseksi, kunnes kahvin lämpö tuotti uutta kuumetta. Ei ollut ajattelemistakaan ylös nousemista.
Hetkisen kuluttua saapui lehtori kotiin.
Rouva kuuli hänen askeleensa ja huomasi niistä, että hän astui suoraa päätä hänen luoksensa.
Lehtori asetti mansikkakorinsa pikku pöydälle sängyn viereni, jossa kahvitarjotin äsken oli ollut.
Rouva aukasi silmänsä nähdäkseen, rohkeniko tuo mies enää katsoa häneen suoraan. Niin varma oli rouva alkavan kuumeen käsissä äsken näkemänsä unen todellisuudesta.
"Joko olet hereillä? Katsos, miten kauniita mansikoita!"
Sekä ääni että käytös olivat ihan suoravaiset eikä katseessakaan näkynyt mitään arkuutta.
Rouva ensin oli vähällä muistaa, että unta hän kaiketi olikin nähnyt; vaan toinen tunne oli vahvempi. Hän ajatteli: "teeskentelijä! mutta osaan sitä minäkin teeskennellä!"
"Kalinoita tosiaankin", virkkoi hän ääneensä ja alkoi syödä hyvällä halulla, kuten näytti.
Lehtori hyvillänsä, että hänen äsken tehdyn päätöksensä toimeen panon alku onnistui niin hyvin, viivähti vähän kammarissa, ja rouva sen aikaa söi syömistään marjoja.
Mutta mansikat ovat petolliset. Tervettä ne virkistävät, vaan lapsille ja heikkohermoisille tuottavat kuumetta. Rouva Lajunen kun ei vielä ollut syönyt tukevampaa ruokaa, vaikuttivat marjat tyhjässä vatsassa ihmetyttävän nopeasti. Taudin alku kehittyi kovaksi kuumeeksi; sairas alkoi houraella.
Lehtori istui taukoamatta sairaan luona. Kuultuaan hänen houreistansa asioita, joita oli tarpeeton antaa palvelijain kuulla, päästi hän heitä sisälle ainoastaan välttämättömille asioille, vaan muuten teki itse kaikki, mitä sairaan hoitoon kuuluu.
Ei rouva kuitenkaan aina ollut houreen tilassa. Selkeämpinä hetkinään hän kyllä huomasi miehensä valppauden, huomasipa myöskin, että rouva Streng usein kävi siellä ja kuuli miehensä ja hänen keskusteluistaan, miten perin väärä koko hänen luulevaisuutensa oli ja miten kerrassaan jalo nainen tuo naapurirouva oli, jota hän tähän asti oli halveksinut.
Siitä huomiosta hänen hourehetkensä alkoivat vähitellen lyhetä ja harveta. Kuitenkin hän mielellään makaeli silmät ummessa selvänäkin välistä vain katsellen salaa miestänsä, ja nähtyään hänen huolestuneen muotonsa päätti hän koettaa ansaitakin miehensä rakkautta.
Täten ei tauti tullut pitkälliseksi. Kuudentena päivänä sairas jo arvaeli olevansa terve, vaikka tosin vielä heikko.
"Annatko anteeksi, että olen sinua väärin käsittänyt?" kysyi hän silloin mieheltään.
Lehtori hämmästyi tätä muutosta. Hänen mielessään välähti autuaallinen tunne, ensi kerran siitä asti, kuin hän oli vihille astunut rikkaan ja äitinsä puolelta ylhäissukuisen neiti Savolinin kanssa, jonka oli oppinut seuroissa tuntemaan viehättäväksi tytöksi.
Heti hän avioelämänsä ensi päivinä oli huomannut pahasti pettyneensä, mutta kuitenkin nurisematta kantanut rangaistusta siitä, että oli osittain rikkauden houkutuksesta antautunut huolettoman toimeen tulon toivoon.
Nyt lehtori tarttui siihen vähäiseen toivon korteen, jonka vaimonsa hänelle ojensi.
"Etkös enää ole mustasukkainen?" kysyi hän iloisesti.
"Rouva Strenginkö tähden? En, vaikka sinulla olisikin kyllin kyllä syytä luopua minusta ja rakastua häneen; hän sen ansaitsisi monta vertaa paremmin kuin minä."
"Jos tunnet käsittäneesi minua väärin, niin sillähän se jo on sovitettukin. Mutta olisiko se tosiaankin mahdollista?"
"On se ihan totta. Olenhan tässä maatessani kuullut ja huomannut paljonkin. Ja sitte ajattelin, että tuskinpa vain minä olisin sinua niin hoidellut, kuin sinä nyt hoidit minua. Johtui sitte myöskin mieleeni, että tosiaankaan minä en tähän asti ole tehnyt mitään sinun huviksesi enkä myöskään ole osannut olla kiitollinen siitä, mitä sinä olet tehnyt minulle. Jos et ole liian malttamaton, etkä vaadi yht'aikaa liian paljoa, niin koetan muuttua kokonaan toisenlaiseksi."
Lehtori ei kyennyt vastaamaan. Hän vain ääneti kyynelsilmin syleili vaimoansa.
"Arvaatko, mistä tämä mieli nyt on minulle tullut?"
"En, mahdoton minun on sitä arvata. Houreistasi luulin ihan toista."
"Minä unissani näin sinun juuri näin hellästi syleilevän, arvaat toki, ketä, ja hän sitä paremmin ansaitsisikin. Mutta kyllä nyt tiedän, että uni oli sula valhe. Sinä et rakasta häntä, vaan minua."
"Älä sano niin; en minä ole sinua oikein rakastanut ennen kuin nyt."
Pitkät selitykset kasvoivat molemmin puolin ja niiden johdosta lehtori vaimoinensa alkoi nyt vasta viettää lempiviikkojansa luonnon helmassa, mutta eivät ne siltä olleet vähemmin suloiset. Lehtorilla tosin täytyi olla hyvä varasto kärsivällisyyttä; sillä eipä vanhoista tavoista niin äkisti päästä; mutta hän osasi aina vähitellen saada tahtonsa noin vain kiertoteitä huomatuksi ja karttaa jyrkkiä vaatimuksia, jotka vaimoa olisivat suututtaneet ja kiusantekoon ärsyttäneet.
Hyvänä apuna oli rouva Lajusella naapurirouvan esikuva. Heistä tulikin hyvät ystävät ja eroamattomat kumppanit. Väsymätön oli rouva Streng opetuspuuhassaan ja iloksensa huomasi hän oppilaansa hyvin edistyvän.
Rehtori yksin pysyi osattomana näistä tapauksista ja muutoksista. Mutta kun rouva Lajunen alkoi yhä enemmän seurata toisten tapoja ja olla mukana kävelyretkillä, katsoi hänkin vaikka vastahakoisesti olevansa velvollinen mukautumaan. Ainoastaan aamu-unestansa hän ei jaksanut luopua.
Kaksi Kesävierastamme oli löytänyt onnen luonnon helmasta; kolmas oli onnellinen omasta mahdistaan ja oman täydellisyyden tunnostaan; neljäs olisi kyllä ansainnut olla onnellisempi, mutta hän tyytyi siihen onneen, jonka velvollisuuksien täyttäminen ja hyvä omatunto tuottavat.
HAAKSIRIKKO.
"Kun on huono pää, pitää lukea ahkerammin", lausui eräänä keväänä koulun loputtua kunnallisneuvos Curtén pojallensa Florianille, joka oli töin tuskin päässyt ylemmälle luokalle, vaikka kyllä oli koettanut koko vuoden oikein voimainsa takaa lukea pinnistää.
Tuo säännöllisesti joka kerran koulusta arvosanoja tuodessa lausuttu kehoitus oli oikeastaan tarpeeton, sillä ei Florianilta suinkaan ahkeruutta puuttunut, mutta hirmuisen kova pää hänellä oli aivan pienestä pitäin. Mielellään hän oli ensi alussa kirjaimia katsellut, mutta nimet ne eivät ruvenneet, pysymään muistissa. Sittemmin koulussa oli niin paljo kaikenlaista opittavaa, että kävi vielä mahdottomammaksi muistin ahjoon sovittaa niitä kaikkia.
Kernaimmin olisi Florian viimein jättänyt koko lukemisen sikseen, varsinkin kuin kumppanitkin alkoivat pilkkaella hänen osaamattomuuttaan. Vaan silloinpa sanottiin kotona, että kovinhan näyttäisi rumalta kunnallisneuvoksen pojan tyhmäksi jäädä, vaikka tosin ei kaunista ollut tuokaan huonojen todistusten saanti.
Tämä tarttui mieleen ja siitä vähitellen kasvoi kiihkeä kunnianhimo, joka nytkin mainittuna keväänä oli Florianin melkein saanut itkuun tillahtamaan tuossa ihan kumppanien nähden, kun todistus tuli kouraan ja hänet sanottiin päästettävän viidennelle luokalle ainoastaan ahkeruutensa tähden.
Isän lausuessa kertoiluksensa päätti Florian lukea vielä, ahkerammin ja pani päätöksensä heti toimeen. Hänen vanhempansa kun asuivat lyseokaupungissa, ei hänellä ollut kotimatkastakaan huolta, Sentähden hän jo tutkintopäivän iltapuolella alkoi kirjan ääressä istumisensa. "Ahkera, ole ahkera!" kaikui alinomaa hänen korvissaan. Niinpä kumppanit häntä tuskin koko kesänä saivat liikkeelle, taikka jos saivatkin, oli hänellä ajatukset kirjoissa, joten hänestä ei kellekään hauskuutta ollut.
Kerran hänet puoli väkisin vietiin onkimatkalle. Hän istui muutamain kumppanien kanssa veneessä ja katseli tosin onkensa poloa; mutta siitä johtuivat hänen ajatuksensa siimaa myöten alas kaloihin, jotka muka piirustelivat siellä vanhan Kreikanmaan karttaa ja asettelivat sen maakuntia paikoillensa. Vaan nepä eivät osuneetkaan oikein, vaikka kalat miten olisivat koettaneet; sen tähden niiden kesken syntyi kinaa ja ne siinä mellastellessaan nykivät hänen siimaansa ja poloansa.
"Johan ne kalat vievät sinut koko miehen!" ivasivat kumppanit.
"Missäs kohti se Fokis-maa on?" kysyi Florian, voidakseen neuvoa kaloille ja siten toimittaa sinne rauhaa.
Kumppanit tietysti nauramaan ja ivaamaan. Florian joutui luonteensa arkuuden tähden tuosta hämilleen, ja yhä harvemmin kumppanit häntä enää saivat mihinkään lähtemään.
Kova pää vaati kovaa lukua ja luku ikäänkuin sulatti uhrinsa kirjoihin ja teki, kuten muista näytti, hajamieliseksi.
Viime luokalle päästyään joutui Florian kaikkein ihmeeksi kihloihin.
Mutta omituisestipa se sekin tapahtui.
Kunnallisneuvoksella oli pidot ja Florian oli väkisin saatu franseesiin. Hän istui parinsa vieressä. Soitosta johtuivat ajatukset äänioppiin, mitenkä eri äänet saadaan eri pituisista ja paksuisista pianonkielistä eri lailla pingoittamalla ja miten eri äänet tekevät eri suuria aaltoja ilmassa.
Niinpä Florian ei huomannut pitää vaaria tanssivuorostansa.
Vastatanssijat tulivat aivan eteen ja herra ivaten virkkoi: "no,
Florian, suutele jo!" tarkoittaen, että Florian parinsa kanssa olivat
niin rakastuneet, että muuta eivät enää olleet vailla kuin suutelua.
Äänioppi haihtui kerrassaan, vaan sen sijaan eksyi Florian toiselle taholle. Hän luuli nyt oltavan "kaivoleikkisillä", jossa sormusta kuljetetaan suusta suuhun. Ja hän ikään kuin havahtuen alkoi huulillansa etsiä sormusta parinsa huulilta.
Tytön veli, vastatanssija, se juuri oli pannut tuon kujeen toimeen, uskomalla siitä kuitenkaan tuollaista tulevan. Mutta kun vieraat eivät ottaneet oikein tajutaksensa moista leikkiä eikä asianomaisten vanhemmilla ollut kummallakaan puolen mitään esteitä lähemmän sukulaisuuden rakentamista vastaan, julistettiin Florian ja Lisette kihloihin, johon he itsekin sekä taipumuksesta että häpeätä välttääkseen pitkittä puheitta suostuivat.
Mitään puutetta ei Florianilla koskaan ollut, sillä hänen vanhempiaan ainakin luultiin rikkaiksi. Mutta vanhempain ja palvelijain täytyi aina pitää huoli hänen pienimmistäkin tarpeistansa; niitähän ei sopinut jättää Florianin ajateltavaksi, se olisi häirinnyt lukua. Näin oli hän vähitellen vierastanut kokonaan tosi elämästä ja alkoi yhä useammin ajatuksissaan johtua kaikenlaisista jokapäiväisen elämän pikku asioista joko etäiseen muinaisuuteen taikka muihin hullunkurisuuksiin.
* * * * *
"Ahkeruus kaikki voittaa." Niinpä Floriankin viimein pääsi ylioppilaaksi.
Mutta silloin ne vasta huolet ja vastukset alkoivat.
Isä oli varmuuden vuoksi ollut saattamassa ensi lukukauden alussa Florianiansa Helsinkiin ja hankkinut hänelle asunnon ravintoineen kaikkineen, että poika saisi oikein rauhassa lukea. Isä hänet myöskin oli jo keväällä määrännyt historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan, josta helpoimmin sitte voi siirtyä mille uralle hyvänsä, kun pojalla itsellään ei kumminkaan ollut edes aavistustakaan, miksi hänen pitäisi ruveta.
Näistä siis ei ollut huolta. Mutta Florian ei ollut tottunut vapaasen elämään eikä vapaasen, omintakeiseen työhön. Hän oli tähän asti tehnyt työtä käskettyä, lukenut, mitä opettajat luettavaksi määräsivät. Nyt hän ei itse osannut järjestää lukuansa, kun ei enää niin tarkkaa ohjetta eikä ohjaajaa ollut.
Hän luki vain, luki ahkerasti aamusta iltaan milloin mitäkin ja toisinaan kävi luennoilla kuulemassa konsa ketäkin. Mitäpä hän niistä luennoista hyötyi, ajatukset ne kun vain aina vastustamattomasti livahtivat pois ennen vaikka vaivallakin opittuihin asioihin.
Tämä se alkoi Floriania huolettaa, ja niissä huolissaan hän muuttui hyvin lyhyessä ajassa umpimieliseksi ja synkäksi, kun vilkas mielikuvitus ryhtyi luomaan eteen kaikenlaista ikävää.
Lisette kirjoitteli tuon tuostakin ja kyseli, joko hän oli saanut selville uransa ja ryhtynyt sille valmistautumaan.
Se saattoi Florianin melkein tuskihinsa. Kunniantunto ja kunnianhimo estivät vastaamasta eittävästi, eikähän valhekaan olisi pitkälle auttanut, ainakaan useampia lukukausia.
Viimein hän päätti kirjoittaa isällensä asian koko synkeydessään ja tekikin kirjeen suunnitelman valmiiksi eräällä luentotunnilla.
Asuntoonsa palattuaan pyysi Florian johonkin tarpeesen rahaa emännältänsä. Isä näet, arvaten poikansa kykenemättömäksi muistamaan juoksevia asioitaan ja hoitamaan varojaan, oli pannut hänen pankkiiriksensa asunnon emännän.
Silloin emäntä antoi hoitolaalleen kunnallisneuvoksen kirjeen, joka samana päivänä oli saapunut hänen kirjeensä sisässä. Isä Guldén siinä kertoi monen takauksen tähden olevansa ihan joutumaisillaan vararikkoon ja samalla kehoitti Floriania nyt rohkeasti pitämään huolta itsestään, niinkuin monen muunkin ylioppilaan täytyy tehdä.
Florian ei ensin käsittänyt oikein koko asiaa, vaan selvisihän se viimein.
Olipa siinä miettimistä Florianin laiselle miehelle. Neuvottomuudessaan aikoi hän jo surmata itsensä, mutta kauhistui sitä tekoa, eikähän se muutenkaan oikein soveltunut kunnianhimoiselle mielelle. Karttaakseen kiusaustakin siihen sulloi hän uuteen revolveriin, jonka oli kerran saanut lahjaksi, kaksi jäljellä olevaa patroonia ja työnsi aseen nuttunsa taskuun, aikoen viedä sen asekauppaan myötäväksi.
Matkalla unhottui häneltä tämä asiansa ja hän astui ylioppilastaloon ylös lukusaliin, istahti siellä sohvan nurkkaan ja vaipui ajatuksiinsa.
Miten olikaan, sattui käsi taskussa revolveriin. Taaskin pettivät ajatukset. Huolet hiukan hälvenivät, mieli kiintyi revolverin koneistoon. Hän näet oli kerran huviksensa purkanut koko koneen ja sitte jälleen asetellut paikoilleen.
Siinä miettiessään, miten lupasin nostaa hanaa ja miten samalla patroonitukki pyörähtää, miten hanan ponsi sitte livahtaa liipasimen varasta ja vipu silloin iskee hanan pään nallipuikkoon — sitä miettiessään hän painalsikin liipasinta, ikäänkuin näyttääkseen: juuri noin!
Lukusalissa oli paljo muitakin ylioppilaita rauhallisesti lukemassa kuka sanomia, ken mitäkin.
Yht'äkkiä kuuluu paukaus ja Florian Guldén peittyy ruudin savuun.
Kaikki hypähtävät seisomaan. Savun hiukan hajotessa näkevät he
Florianin vetävän taskustaan revolveria ja pakenevat suin päin ulos
salista.
Florian kauhistuu. Hänkö on ampunut ja tässä rauhoitetussa paikassa.
Ei, se on mahdotonta. Mutta tuossahan on revolveri ihan omassa kädessä.
Ja reisi tuntuu kostealta ja niin kummalliselta. Mitä? vertako?
Florian tuskistuu. Muistamatta revolveriaan nostaa hän molempia käsiään otsaansa kohti. Oikea käsi on vielä samassa asennossa kuin sen lauaistessa revolveria taskussa. Aseensuu osuu juuri ohimon kohdalle, vähän viistoon ylös päin. Etusormi vavahtaa ja piipusta tuiskahtaa luoti luusta sisään.
Se teki tehtävänsä, vaikka olikin lennähtänyt käskemättä. Ase putosi raukeasta kädestä, pää retkahti eteen päin.
Kun hyvään aikaan ei enää kuulunut mitään, rohkastuivat muutamat ulos paenneista ja palasivat katsomaan tuota mieletöntä, joka muka itsemurhan paikakseen valitsi juuri ylioppilasten lukusalin.
Onneton oli tapaturman uhrina kuoleman teossa! vähän vielä vääntelehti ja vavahteli ruumis.
Lääkärin apua oli aivan käsillä, vaan turha vaiva. Nutun rintataskusta pilkisti paperin nurkka. Toivoen siitä saatavan selitystä kamalaan tekoon, otettiin se käsille ja luettiin.
Se oli tuo Florianin kirjeen suunnitelma isällensä. Hän siinä kuvaili tilansa tukaluutta ja arvaeli siihen joutumisensa syitä sekä lausui lopuksi:
"Jos olisin nuorempana päässyt johonkin käsin kosketeltavaan työhön,
sen toki olisi täytynyt totuttaa tosi elämään, vaan nyt häilyn ilmassa.
Isä, voi miksi miksi et ajoissa pannut minua jonkin käsityön oppiin?
Ehkäpä se ei vielä nytkään ole liian myöhäistä."
VASARAKAUPPA.
I.
Hiljakseen vieriskeli markkinoilta toisille kuljeksivan kauppiaan raskas tavarakuorma kauniina syyspäivänä illan suussa pitkin maantietä, joka hyvästä täytteestä kovana kumisi alla kuin kallio. Toisissa, omissa kärreissään vähän keveämmän kuorman lisänä istui itse kauppias, teräväsilmäinen, nuorenpuolinen mies vielä nuoremman vaimonsa kera. Hevosien paluuttajaksi mukaan lähtenyt poika ajoi varsinaista kuormaa.
"Kuulepas, Mari", virkkoi kauppias erästä pitkää mäkeä noustessa, "ei tämä markkinoilla vaelteleminen enää oikein lyö leiville. Liian monta on ruvennut samaa neuvoa pitämään."
"Mitäpä meillä on muutakaan neuvoa. Vielä ovat ansiot liian pienet ajatella yhteen paikkaan asettumista. Paljo noita on kauppiaita kaupungeissakin."
"Eihän meidän olekaan pakko asettua kaupunkiin."
"No mutta, Jaakko, vielä vähemmin kannattaa ruveta maalle asettumaan. Johan nyt on maakauppiaitakin melkein joka kylässä. Ja vaikeaksi käy vähillä varoilla kilpailla entisten kanssa."
"On tällä kulmalla vielä paljo sellaisiakin seutuja, joista on likimmäisiin kauppiaihin hyvä heilaus matkaa. Katselehan vähän ympärillesi esimerkiksi tänä iltana, kun tästä ensimmäinen kylä tulee, johon muuten yöksikin jäämme."
Siihen pysähtyi pakina, kun lähdettiin alamäkeä laskemaan ja se antoi kylliksi hevosen ohjaamistyötä. Eipä puhe jatkunut sitte entistä tasaisemmallakaan tiellä, sillä luonto alkoi isonlaisen salon jälkeen muuttua ja vetää puoleensa huomiota. Vasemmalta päin aukesi muutamassa tien mutkassa eteen suuri järvi ja sen rannalta näkyi loitompaa jo viljeltyjä seutuja. Hevosetkin siitä vilkastuivat ja läksivät halukkaammin taloja tavoittamaan.
Tie kohosi vähitellen harjanteelle eli kylänseljälle ja kohta vierivät kuormat ensimmäisten mökkien ohitse, jopa viimein muutamain talojenkin, jotka sekä ulkoasultaan että puhtaudeltaan olivat tavallisia itäsuomalaisia: eivät kehua kannattaneet, mutta toimeen niissä tultiin, ehkä välistä huonommastikin.
Sen sijaan näkyi pelloilla tiheässään ruiskekoja sekä ohra- ja kauranärtteitä, jopa joitakuita ylivuotisiakin todistamassa, että Harjulan kylässä ei ainakaan leivän puutteessa eletty.
"Katsos noita!" huomautti kauppias vaimollensa. "Onko köyhyyttä vai mitä arvelet?"
"Eivätpä näytä viljan puolesta köyhiltä. Mutta miten heillä rahaa lienee?" kysyi Mari, tajuten täydellisesti miehensä ajatukset, että juuri Harjula hänen mielestään varsin hyvin soveltui kauppiaan koetustantereksi.
"Miss' on ruista, siin' on aina rahaakin", vakuutti Jaakko lyhyeen ja käänsi jo hepoansa erääsen pihaan, johon kyytipoika oli edeltä kuorminensa kadonnut karjotan nurkan ta'itse.
Jättäen pojan kuorman vartiaksi riensi Jaakko vaimoineen porstuaan, jonka molemmilla puolilla oli isot tuvat. Oikean puolisesta kuuluvat ihmisäänet neuvoivat sisään neuvottelijoita kääntymään sinne päin, ja Jaakko entiseltä muistilta pian löysi oven, vaikka ikkunattomassa porstuassa jo olikin melkein pilkko pimeä, kun vielä oven alapuoliskokin oli kiinni.
"Hyvää iltaa! terve taloon!" toivotti Jaakko.
Isäntä, roteva, kesk'ikäinen mies, Matti Vanhanen vastasi:
"Tulkaa tervennä! Kas, Kauppinenhan se onkin, eikä Jaakko enää näy olevankaan yksinään."
"Ikäväksipä tuo alkoi aika yksin käydä. Tämä on vaimoni, ja nyt olen näyttelemässä vähän maailmaa hänellekin."
"No, höllittäkäähän nuttuja!"
"Teemme, teemme sen työn, jos yösijaa talosta annetaan. Vaan ensin: Vieläkö se, teidän liiterinne on lukollinen ja sopisiko sinne meidän kuormamme? niitä on kaksikin."
"Ei lukosta juuri kehumista, vaan säilyy täällä kuormat vaikka maantielläkin. Saatetaanhan nuo sentään ajaa sinne, jos sattuisi yöllä sadetta tulemaan."
"Pankaas, hyvä emäntä, vettä ja hiiliä samovaariin; sill' aikaapahan lämpiää, kuin käyn kuormat korjaamassa. Minä tuon sieltä tieheiniä, älkää panko omianne."
Isäntä läksi Jaakon kanssa toimittamaan suojaa sekä kuormille että myöskin hevosille, joiden muusta hoidosta sai poika pitää huolen.
Emäntä otti uunilta teekeittiön, kävi täyttämässä sen vedellä ja ryhtyi hiiliä sytytellessään pakinoimaan tupaan jääneen Marin kanssa.
"Mistä se Kauppinen onkaan kotoisin? Ei tuota ole tullut kysytyksi, vaikka on hän jo monesti käynyt meillä."
"Viipurin puolestahan me olemme molemmat."
"Oletteko jo kauankin olleet naimisissa?"
"Vasta neljä kuukautta."
"Eikö se alinomainen matkaaminen väsytä? En minä vain jaksaisi sitä kestää. Ei rauhaa milloinkaan."
"En tiedä ajan pitkään. Nyt ei vielä ole väsyttänyt. Onpa hauska vähän liikkuakin."
Jaakon ja isännän tulo keskeytti puhelun, vaikka eiväthän he olisi sitä kieltäneet; muuten vain naiset luonnostansa puhelevat mieluisemmin keskenään ja miesten läsnä ollessa supajavat, ell'ei heiltä erittäin kysytä.
Jaakko kantoi eväskorin penkille pöydän päähän, joka, ollen veistetty kahdesta suuresta juurikasta, seisoi keskellä peräseinää, leveämpi pää ikkunaa, kapeampi ovea kohti. Avattuaan korin kaivoi hän siitä ensin esille teetä ja sokuria sekä tyydytti talon pikku pojan uteliaita silmäyksiä nostamalla aika ripun vesirinkelejäkin pöydälle. Vesi herahti pikku Matille suuhun, mutta oi hän sentään julennut pyytää, vaikka kyllä kovin mieli teki.
"Maltahan, kunnes teevesi kiehuu, saat sitte sinäkin", lohdutteli
Jaakko pienokaista.
"Onko tässä muita kyliä likellä?" kysyi hän melkein samaan jatkoon isännältä.
"On tässä kyliä montakin, vaikk'ei aivan tien varrella; eivät ne juuri näy maantielle."
"Miten varakasta tämä seutu on? Tässä kylässä kyllä näkyy olevan kasattu kekojakin."
"Onhan tuota tultu toimeen. Tässä kylässä ei ole yhtään kitutaloa, ja eläjiä ne ovat muutkin. Hyvät on maat meillä; jos keitä elos rupeaa huononemaan, niin on syy työn teossa eikä maissa."
"Niin, niin, elää ahkera huonommallakin paikalla, laiska kituu missä hyvänsä."
"Ei sitte saattane olla ketään, joka haluaisi myödä taloansa?" jatkoi Jaakko, vähän aikaa vaiti oltuaan ja mietiskeltyään, miten paraiten saisi tiedustelluksi niin paljon kuin mahdollista paikkakunnan oloja.
"Ei ainakaan tässä kylässä kenenkään mieli tehne luopua leivästä, tuskinpa muissakaan näillä seuduin."
"Kun kaikki ovat varakkaita, miksi eivät rakenna itselleen parempia kartanoita? Vai ovatko metsät huonot?"
"Eipä moisissa vikaa; kyllä niissä rakennustarpeita olisi toisellekin antaa, mutta ei tule tehdyksi; aika menee niin tarkoilleen maatyön tekoon."
"Ja rahdin vetoon. Eikö niin?"
"Käydään vähin rahdissakin, vaan ei muut paljon kuin köyhimmät talot. Ne, ne siellä hyöstyttävät vieraita pihoja ja jättävät omat työnsä tekemättä. Vaan sieltähän ne sentään hankkivatkin rahaa kaikkiin maksuihinsa."
"Mistäs muut saavat?"
"Voista enimmäkseen."
Taas pysähtyi puhe.
Teetä juodessaan korvattomasta kahvikupista ja lohkolaitaiselta teevadilta, jollaisia talon molemmat toisetkin parit olivat, katseli Kauppinen niitä hyvin pitkään ja kysäsi sitte hetkisen päästä:
"Tottahan sentään vouraamalla saisi jonkun maatilkun, jos ken haluaisi kartanon paikaksi?"
"On tässä maata sen verta liikenemään, mutta kukas tänne suotta rupeaisi kartanoja rakentelemaan? Ei täällä kannata muiden elää kuin oikean talonpojan, eikä talonpoika tule toimeen paljailla kartanoilla, hän tarvitsee paljon muutakin."
"Olisiko esimerkiksi teillä sellaista joutavaa kartanon paikkaa, tynnyrinalan verta?"
"Mitä, aiotteko te jättää matkustelemiset? Vai mitä varten sitä niin kyselette?"
"Sepähän sitte nähtäisiin. Muuten vain kysyn."
"On tässä puolen virstan päässä sievä mäenkunnas, jota itsekin olen katsellut kartanon paikaksi. Mutta eipä suinkaan minulla enää saane muutetuksi, kun ei tullut nuorempana tehdyksi. Siihen näkyy järvikin niin hyvästi, vaikk'ei tähän. Ja maat siinä ympärillä ovat ihan yhtä hyvät kuin tässäkin."
"Pitäisipä oikein käydä katsomassa."
"Tänä iltana ei näe enää, vaan huomeisaamuna sopii käydä."
"Olisipa lähdettävä aikaisin edelleenkin."
"No, ette ainakaan pimeässä vielä lähde. Se on ihan tien varrella."
Seuraavana aamuna Kauppinen kävi Vanhalan isännän kanssa ennen hevosten valjastusta mäenkunnasta katsomassa, mielistyi siihen ja vourasi sen ynnä tynnyrinalan peltomaata viidestäkolmatta markasta vuodelta, josta hinnasta myöskin kauppiaan elukkain piti saaman käydä yhteisellä laitumella talon karjan kanssa.
Kun vourakirjat oli tehty, joista kiireessä jäi pois ajan määrä, vaikku Kauppinen oli mielessään aikonut viittäkymmentä vuotta, läksi hän kuormillensa ajamaan, luvaten markkinoilta palatessaan tarkemmin määrätä kartanoiden sijan ja sopia kivijalkain teosta jo samana syksynä ennen maan jäätymistä. Matti Vanhanen lupasi erittäin sovitusta maksusta toimittaa kiviä paikalle jo siksi ja sitte työn aikana lisää tarpeen mukaan.
Hyvillään näin oivallisesta kaupasta läksi Matti pellolle maantien varrelle syyskyntöä jatkamaan.
Päivällisajan lähestyessä astui tietä myöten Kylänpään Sakari, toisen talon isäntä, kirves takana vyön alla.
"Jumal'avuks'!" toivotti hän Matille, joka juuri painalsi aatran syvempään kiinni pientaren laitaan ja ryhtyi päästämään hevosta aisoista samalle neliölle haeskelemaan niukkoja ruohon korsia.
"Jumal' ann' apua!" vastasi hän. "Mistäs sinä kaalat?"
"Kävinpähän tuolla pieleksiä korjailemassa; olivat vähän kallistuneet; pojan veitikat ovat kiskoneet pois tukia. Jospa minä ne saisin kiinni!"
"Mistäpä heidät arvaat? Jätä rauhaan."
"Täytyyhän jättää pakostakin. — Hyvinhän sillä Kauppisella oli vahvat kuormat."
"Niin oli. Kohta hänestä tulee meidän kylän asukas", ilmoitti Matti riemumielellä uutisensa.
"Hm, vai niin!"
"Mitä vai niin ja hm?"
"Niin tuota, minä en olisi hänelle toki taloani antanut."
"No, eihän hän minunkaan taloani saanut; ainoastaan yhden tynnyrin alan joutavaa maata."
"Katsohan vain, eikö vie taloasi kokonaankin kuin entinen piru, joka sai miestä sormesta kiinni ja vei sitte koko miehen."
"Älä hätäile, hyvä naapuri, onhan sitä nyt minullakin sentään vähä järkeä; en minä rupea taloani syömään enkä hävittämään."
"Hyvähän olisi, jos niin kävisi. Mutta ole varoillasi, ja muista minun sanani, jos hullusti käypi."
"Pannaan, pannaan mieleen. Mutta pidä vain itse varasi. Ei meidän talomme kaltainen toki tyhjästä häviä."
"Hyvä olisi! hyvä olisi!" jupisi Sakari vielä mennessään ja pudisteli päätänsä.
Matti oli tällä välin jo noussut aidan yli maantielle ja astui kotiinsa päivälliselle.
"Kateeksi taisi vähän pistää Kylänpään Sakarille", kertoi Matti syödessään kotiväelle, "kun ei Kauppinen osunut vouraamaan häneltä kartanon sijaa. Hyvin näytti tyytymättömältä, kun kerroin hänelle kaupat."
"Mitäpä tuossa tuon vertaisessa on kadehtimistakaan", arveli emäntä.
"Sitähän minäkin itsekseni ihmettelin, vaan siltä se kuitenkin kuului. Ja vielä hän varoitteli minua, että en koko taloani menettäisi. Jopa nyt jotakin! Vai luuleeko hän nyt yksin olevansa kaiken maailman viisas sen tähden, että ennen pikku poikana kierteli isävainajansa kanssa voisaksana! Eipä se hänelle itselleen luonnistanutkaan, vaikka isänsä kyllä kostui."
Tuskin ehti Vanhalan perhe nousta ruoalta, kuin Sakari astui tupaan. Kaikkein silmät suurenivat, niin oudolta tuntui nyt tutun naapurin tulo. Tervehdittyä tarjosi Vanhalan isäntä tupakkakukkaroansa, jossa oli kotikasvuista ja Venäjän lehtiä sekaisin hakattuna.
Sakari pisti piippuun ja istui kotvasen ääneti penkillä. Viimein, kun ei Matti alottanut puhetta, virkkoi hän:
"Minä vieläkin ajattelen sitä Kauppisen tuloa meidän kyläämme. Etkö sinä voisi ennemmin antaa Notkonmäen kumpua torpan paikaksi jollekin hyvälle työmiehelle kuin Kauppiselle?"
"Ei se nyt enää peräydy, kun on kerran tehty kirjat."
"Hm! vai niin! Sepä oli paha, se!"
"Minkä tähden? Ja mitä sinulla on Kauppista vastaan? Eikö hän ole rehti mies?"
"No, enhän minä hänestä mitään pahaa tiedä erittäin, mutta en erikoista hyvääkään."
"Mitäs sitte valittelet taikka oikeastaan tarkoitat kaivelemisellasi?
Sano suoraan!"
"Tulee puoti liian lähelle kyläämme. Se minusta on pahasti, hyvin pahasti."
"Mikäpä vaara siinä sitte olisi?"
"Kun on puoti lähellä, tulee siitä aina otetuksi tavaraa enempi kuin etäältä haetuksi, ja se on vaarallista, se, sanon minä. Mutta koska ei enää käy auttaa, niin olkoon sitte."
Ja hyvästeltyään läksi Sakari, päätänsä vieläkin pudistellen.
II.
Lähempänä talvea Kauppinen sitte saapui vaimoinensa Harjulaan ja asettui Vanhalan toiseen tupaan. Viisi kuormaa oli hänellä mukanansa kauppatavaraa, vaan ei mitään huonekaluja eikä muuta omaksi tarpeeksi varustettua. Mari oli tosin tahtonut hankkia kaupungista niitäkin, mutta Jaakolla oli toiset tuumat, että ehtiihän huoneet sisustaa sittekin, kuin ne ensin saadaan rakennetuksi.
Nyt heti ryhdyttiin työhön, ja pian tuli kivijalat tehdyksi; mutta kun
Harjulan kylän miehet, joita yksinomaan oli tässä pohjatyössä, tulivat
Kauppiselta rahaa pyytämään, ei sitä häneltä koskaan irronnut. "Ottakaa
tavarassa!" vastasi hän aina lyhyeen.
"Eipä minulla ole tavaran tarvista", koetti monikin vastustaa.
"No, tulkaahan sentään katsomaan," houkutteli Kauppinen, "eikö mitään löytyisi, jota talossa tarvitsisitte." ja kun miehet kerran astuivat tavaravaraston ääreen, alkoi hän näytellä ja kehua:
"Katsokaas, miten hyviä piippuja, eivätkä maksa kuin puoli kolmatta markkaa, vaan nämä helapiiput neljä. Ja tässä oivallista nahkaa, eikös kelpaa tehdä saappaiksi!"
Samaan tapaan kävi hän varastonsa alusta loppuun saakka, eikä aikaakaan, niin joku aina suostui ottamaan naulan muka parasta kahvia, kirjavata saippuaa tai muuta rihkamaa.
Pieni riippuvaaka seisoi pöydällä tuvassa oven suussa, jossa Kauppisen puhtaimmat tavarat olivat, jota vastoin peräpuoli oli hänellä ainoana asuinhuoneena. Oli vähän omituista, että tuota vaakaa ei koskaan nähty seisomassa tyhjiltään tasapainossa, ehkäpä sen tähden, että siinä tavallisesti aina oli parinaulainen paino toisella laudalla silloinkin, kuin ei ollut mitään punnittavana.
Astuipa kerran Kylänpään Sakari tuohon kauppatupaan. Harvoin oli häntä tie tänne vetänyt ja vielä harvemmin Kauppisen työhön, jota hän oli ainoastaan kerran ohi astuessaan pysähtynyt katsomaan. Sen tähden Kauppinen nyt vähän oudostui, katsoi pitkään Sakaria ja pikku kansipyttyä, joka hänellä oli kädessä, ja kysäsi:
"No, mitäs pytyssä on? Ruvetaankos kauppojen tekoon?"
"Olisihan tässä vähä voita, jos hinnoilla sovitaan."
"Miks'ei sovita. Jos otatte tavarassa, maksan minä 70 penniä; rahassa vain 60."
"No, kahvia minä siitä ottaisin. Punnitkaahan voi ensin."
Kauppinen nosti pytyn vaa'an ilmassa riippuvalle laudalle, joka siitä painui alas, pani sitte sysäämällä lisäksi vastapainoa ja sai painopuolen kolahtamaan pöytään, vaikka tavarapuoli heti jälleen sai voiton. Mutta Kauppinen olikin sukkela ja samaa vauhtia nosti pois vastapainoa, kuin oli sen pannutkin. Kaadettuaan sitte voin paperille, viedäkseen perästä päin aittaan, punnitsi hän tyhjän pytyn ja sitä tehdessä pyttypuoli vaa'asta kerran kolahti ja painopuoli jysähti pöytään.
"Neljännestä vaille neljä naulaa!" julisti hän päätökseksi.
"Ei se nyt tainnut olla oikein", arveli Sakari. "Se juuri kotona punnittiin ja siinä oli täyteen neljä naulaa."
"No, tässähän voi on paljaltaan; punnitaan uudestaan", myönsi Kauppinen äkeissään, asetti voin laudalle ja antoi vaa'an nyt itsekseen asettua tasapainoon. "Katsokaa itse! neljä luotia vaille neljä naulaa."
"Kummapa se! Mutta pankaahan nyt sama paino kahvia ja sokuria yhteensä."
"Ei siitä niin paljon saa, kahvi on kalliimpaa."
"Minä maksan lisää rahassa, pankaa vain!"
Kauppinen punnitsi paksuun paperiin sokuria ja tarpeettoman isoon paperipussiin kahvia, kehoitellen vielä Sakaria katsomaan, miten runsaasti hän pani. Mutta isännän huomaamatta olikin hän siirtänyt painot sille puolelle, jossa voi oli äsken ollut, joten siis myötävä tavara annettiin toisella vaakalaudalla, kuin ostettava otettiin.
Sakari maksoi hinnan eroa 30 penniä naulalta ja läksi.
"En minä käsitä, mitä tuolla Kylänpään Sakarilla on mielessä minua vastaan", lausui Kauppinen ihmettelyänsä vaimolleen. "Aina hän vain katsoo niin karsaasti eikä tee kauppaa muiden ihmisien tavalla."
Mari ei tuohon ehtinyt mitään vastata, kun silloin juuri tuli toisia ostajia.
Vähän ajan päästä astui Sakari uudelleen tupaan, puntari toisessa ja äsken ostetut tavarat toisessa kädessä. Hän tahallansa oli satuttanut tulonsa niin, että muita syrjäisiä ei ollut läsnä.
"Kyllä nyt on tapahtunut erehdys", alkoi Sakari. "Tällä samalla puntarilla minä itse lähtiessäni punnitsin voin, ja sitä oli runsaasti neljä naulaa. Te siitä saitte neljä luotia vaille. Sitte käskin teitä panemaan yhtä paljon kahvia ja sokuria, kun luulin, että, jos punnitsimet ovatkin erilaiset, niin tottahan kuitenkin saan täältäkin neljä naulaa oman puntarini mukaan. Mutta katsokaa itse, nämähän painavat vain neljännestä vaille neljä."
"Katsoittehan te itse, kuin punnitsin?"
"Kyllä minä katsoin ja katson nytkin tästä."
"Syyttäkää sitte itseänne."
"Eipä niinkään. Tämä on kruunattu puntari ja voi on vielä tuossa; punnitaanpas uudelleen. Tässä on rievunkaistale." Ja Sakari nosti voin paperineen rievulle, solmitsi sen päät ja pisti puntariin. "Katsokaas nyt, onhan tässä neljä naulaa."
"Niinpä näkyy olevan ja vielä paperinkin paino."
"No, antakaa sitte tällä puntarilla minulle myöskin kahvit ja sokerit."
"Saatte neljännesnaulan lisäksi."
"En minä huoli teidän sokuritoppa-paperistanne."
"Maksaapa se paperi minullekin."
"Sen tähden pitäkääkin se omananne. Minulla on oma kahvipussini, ja se painaa kaksi luotia."
Sakari kaatoi kahvit kauppiaan pussista omaansa, pisti pussin puntariin ja vaati lisää. Kauppias vastahakoisesti totteli, kunnes puntari näytti kaksi naulaa kaksi luotia. Sitte Sakari sitoi pussin koskea kiinni, pisti sokuripalaset suupuoleen ja sai siihenkin lisää.
"Jos tahdotte meidän kylässä ruveta kauppaa pitämään, niin jättäkää pois vehkeileminen! sanon minä ajoissa. Kohtuullista voittoa minä en kiellä ottamasta, mutta rehellinen peli. Ja nyt hyvästi tällä kertaa! Laittakaa vaaka kuntoon toiseksi kerraksi. Arvaattehan, että minä en pidä tätä asiaa salassa, eikä se keino siis auta. Hyvästi!"
"Pahaapa näkyy Sakarilla tosiaankin olevan mielessä meitä kohtaan", vastasi Mari nyt vasta miehensä äskeiseen ihmettelyyn.
Kauppinen, mitään virkkamatta, päästi vaa'an seljän toisesta päästä pois pienen lyijymurikan. Hänen kyllä mieli paloi halusta kurittaa tuota häiritsijää, mutta mahdoton oli päästä häneen kiinni, ainakaan vielä nyt.
Vanhalan isäntä, saatuaan aikaa myöten kuulla tämän tapauksen, muisti itsekseen jotain samanlaista vajautta ja alkoi vähän katua kauppaansa, että oli Kauppisen ottanut maallensa, mutta toivoi hänen kuitenkin tästä jo viisastuvan. Sitä paitsi tuntui niin mukavalta saada ihan ilmaiseksi tuo viisikolmatta markkaa vuodessa, vieläpä lisää työn teosta nyt rakennusaikana, jopa hirsistäkin, joita oli luvannut omasta metsästään itse vetää Kauppiselle. Tosin häntä jo oli vähän kyllästyttänyt kiven veto, kun Kauppinen oli kiviä moittinut huonoiksi ja sen tähden maksanut vähemmän, kuin oli luvannut; vaan olihan siitä sentään ollut ansiota, vaikkapa vähempikin. Eikä Vanhanen luullut Kauppisen toki osaavan hirsiä halventaa. Vielä nuo olivat luvut pitämättä töistä ja muista saamisista sekä otoista Kauppisen kanssa, joka oli aina vastannut, että ehditäänhän vielä katsella; mutta Vanhasen muistaen piti siellä olla koko joukko rahaa tallessa; joutipahan säästyä, kunnes tarve tuli.
Joulun jälkeen alkoi sitte hirren veto, kuin Kauppinen ensin kävi noutamassa lisäksi tavaraa koko kymmenen kuorman. Vanhanen veti vetämistään määrän mukaan, kunnes hirsikasa kasvoi aika suureksi, ja pyysi sitte Kauppista mittaamaan.
"Ehditäänhän nuo katsoa", yritti Kauppinen taaskin sanomaan, mutta läksi kuitenkin, kun Vanhanen huomautti, että pian sekautuvat hänen puunsa toisten tuomiin, ja kahden kesken he astuivat hirsiläjän luo.
"Eihän tuo ole viisisylinen", alkoi Kauppinen moittia, näyttäen erästä, joka oli hiukan lyhempi toisia sitä runsaampimittaisia; "eikä tämä täyteen kymmentuumainen, ja tämäkin on vajaa."
Vanhanen oudostui. Hän oli itse metsässä mitannut joka puun; mitenkä ne nyt olivat vajaat?
"Kyllä pitää mitata uudestaan. En minä usko muuta kuin omia silmiäni."
"No, en minä vielä tähän asti ole pyrkinyt ketään pettämään; mutta mitattakoon!" taipui Vanhanen. "Minä vain käyn noutamassa rengin avuksi liikuttelemaan."
Vanhanen läksi ja palasi tuokion kuluttua rengin sekä Kylänpään Sakarin kanssa, joka viimeksi mainittu oli sattunut tiellä toisiin, ja Vanhanen oli siitä pyytänyt häntä mukaan vain huvin vuoksi.
Kauppinen koetti milloin lyhyyden, milloin vääryyden ja milloin hienouden tai muun syyn nojalla hyljätä joka toista puuta. Kyllä hän tietysti olisi nekin pitänyt, mutta melkein ilmaiseksi, vaikka sovittu hintakaan ei ollut suurempi kuin yksi markka kokonaisesta viisisylisestä puusta.
"Jos nämä eivät kaikki kelpaa täydestä hinnasta, niin minä sanon, että lyhyeen teidän kaupitsemisenne loppuu!" uhkasi suoravainen Sakari.
"Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti", mörähti Kauppinen äkäisesti, mutta taipui kuitenkin ottamaan kaikki ja hillitsi mielensä, vaikka kyllä kynsiä kihelmöittikin antamaan aika korvapuustia tuolle kiusan hengelle, joka aina oli hänen tiellänsä.
Ja tiellä Sakari tosiaankin oli Kauppisella kaikessa, kuin vähänkin vääryyteen vivahti ja tuli hänen tiedoksensa. Hän aina meni omasta takaa koettelemaan ja antoi aika nuhteet, jopa sopivia uhkauksiakin, milloin ei kuulijoita sattunut olemaan läsnä. Eikä Kauppinen puolestaan uskaltanut tehdä vastoin Sakarin viisaita, vaikka kiusallisiakin neuvoja, kun pelkäsi ehkä kinastellen tulevan ilmi asioita, joita ei olisi ollut aivan helppo selvitellä.
Olipa kuitenkin yksi kohta, johon ei Kylänpään Sakarin varovaisuus ulottunut vaikuttamaan: luvun teko Kauppisen ja kyläläisten välillä. "Eihän tuolla mitään kiirettä ole", vastasi Kauppinen jokaiselle, antoi vain kaikille tarvitsevaisille nyt jo rahaakin ja otti heillä voita ja muuta tavaraa. Niinpä Vanhalan isäntäkin sai rahaa, milloin vain tahtoi, kunnes viimein ei enää muistanutkaan niiden summaa, ja vielä vähemmin hän muisti muita tavaraottoja, joita hän muuten ei kaikkia tiennytkään, koska emäntäkin käytti Kauppisen tavaravarastoa kuin omaansa ikään.
Tätä paitsi oli Kauppisella toinenkin keino, johon Sakari ei myöskään pystynyt kiinni tarttumaan; houkutteleminen, ja se veteli paljon paremmin kuin väärä vaaka. Jos hänen kerran onnistui saada yhden talon täys'kasvuinen tytär ostamaan jokin kauniskaavainen huivi, niin tietysti kaikki kylän toiset tyttäret kiiruhtivat saamaan samanlaiset. Varsinkin alkoi hyvin mennä kaupaksi karttuuni sekä tiheämpi ja harvempi pumpulipalttina. Tyttäret ja emännät alkoivat tuhria laskuja, minkä verran tulee maksamaan kotikutoinen puolivillainen, jota siihen asti oli yksinomaan pidetty, ja mikä vaiva oli pellavan kasvatuksessa, siivoamisessa ja vaatteeksi tekemisessä; ja ne laskut osoittivat, että kotikangas muka tuli monta vertaa kalliimmaksi kuin Kauppisen kankaat, niin että hulluahan olisi ollut ruveta enää tulevaksi kesäksi kylvämään pellavasta tai itse kutomaan edes villakangastakaan; sopihan myödä villatkin Kauppiselle, maksaa vähän lisää ja ottaa häneltä sievempitekoista valmista.
Kauppinen tietysti ei ollenkaan huolinut huomauttaa naisväelle, mitä itsekseen hyvillänsä mietti, että mihin he sitte aikoivat käyttää sen aikansa, joka tähän asti oli kulunut vaatteen tekoon, ja mistä saada sitäkään rahaa, joka karttui hänen laatikkoonsa noista hänen huokeista kankaistaan. Ei, hän päin vastoin yhä viritteli taipumusta samaan kotityötä hyljeksivään suuntaan ja hymyellen kokosi vain rahaa ja tavaraa talteen.
Täten Kauppinen puuhaeli ja rakenteli, sai kartanonsa tavaralla valmiiksi, maksamatta juuri nimeksikään rahaa, ja muutti siihen asumaan, oleskeltuansa lähes vuoden Vanhalassa, ja se vuosi oli tuntunut niin tavattoman lyhyeltä sekä Vanhalan väestä että Kauppisesta, mutta pitkät sillä oli jäljet.
III.
Joutui joulu-aika iloinensa leikkinensä, ensimmäinen sen jälkeen, kuin
Kauppinen muutti omaan kartanoonsa.
Vanhanen tarvitsi Tahvanan ajajain varalle vähän enemmän kahvia ja isoja vesirinkelejä, kuin jouluvarastosta enää oli jäljellä, ja pistäysi sen tähden toisen joulupäivän aamuna aikaisin Kauppilaan sekä pihan puolisosta ovesta puotikammariin, jota tietä hän oli muidenkin kuullut käyttäneen, milloin tarvitsivat pyhäpäivinä tavaraa puodista.
Kauppinen istui kammarissaan, käski Vanhalan isäntää istumaan ja läksi toimittamaan, mitä ostaja halusi. Kohta hän palasikin, tuoden kaksi paperipussia ja ison rinkelirihman paljaana.
Vanhanen yritti avaamaan kukkaroansa.
"Ei, hyvä isäntä, en minä pyhänä rahaa ota; tulkaa huomenna maksamaan, niin samalla saatamme sitte katsella kirjatkin ja tehdä luvut."
"No, sama tuo minusta on", virkkoi Vanhanen, otti tavarat, sanoi jäähyväset ja astui kotiinsa, tapaamatta ketään matkalla.
Seuraavana päivänä Vanhanen meni jo aikaisin aamupäivästä tilin teolle taikka oikeastaan, kuulemaan, miten paljo hänellä oli Kauppisella saamista asunnosta, töistä, hirsistä ja paljosta muusta, mitä hänelle oli myöty.
Kauppinen otti isännän hyvin kohteliaasti vastaan puodissa, vei puotikammariin ja pyysi istumaan, toi paperossia ja yritti tarjoamaan ryyppyäkin, mutta sen esti Vanhanen, sillä sitä hän ei ollut ennenkään ottanut useammin kuin kahdesti koko ijässään vatsanpurun lääkkeeksi; eikä muuten koko sillä seudulla ollut muitakaan sen suurempia juoppoja siitä asti, kuin Kauppisen kirvestyössä olleet pohjalaiset työn loputtua läksivät tiehensä, ja he juuri olivat miesmuistiin ensi kerran kylää häirinneet juopuneen rähinällä.
"Niin no, tehtäisiinkö ne sitte asiat selväksi?" alkoi viimein isäntä, kun Kauppinen puhui vain muista asioista eikä näyttänyt muistavankaan luvun tekoa.
"Vielähän nuo sentään ehdittäisiin toistekin, vaan kun tehdään, niin on tehty, eikä sitte ole enää muistelemista."
Hän avasi kirjansa, katseli sitä kauan, ei kuitenkaan laskevan tavalla, asiat kun jo olivatkin edeltä päin valmiiksi lasketut, ja virkahti viimein vähän epävarmalla äänellä:
"Niin tässä nämä numerot näyttävät, että olette velkaa sata viisikolmatta markkaa."
Vanhanen ällistyi, niin odottamaton se uutinen oli.
"Mi mitä? Velkaako! Ei, saamista minulla pitäisi olla. Vai sanoitteko erehdyksestä velaksi?"
"En minä kauppa-asioissa koskaan erehdy."
"No, nytpä kumma! Minäkö velkaa teille? Entäs tuvan voura koko ajalta, kuin olitte meillä?"
"On se tähän merkitty: viisitoista markkaa."
"Mutta se on liian vähä, ainakin viisikymmentä markkaa pitäisi panna, kun oli valmis punkin."
"En minä maksa enempää kuin viisitoista. Hyvä on teille sekin; muutenhan ette olisi tuvastanne saaneet mitään, tyhjänä kun olisi ollut."
"Entäs kiven veto ja hirret ja työ?"
"On nekin pantu kirjaan, ja voit ja lihat."
Ja Kauppinen luetteli kaikki, josta hänen oli maksettava Vanhaselle.
"Ja summa on kaikkiaan sata yksitoista markkaa neljäkymmentä penniä.
"Kyllä sitä saamista pitäisi olla enempi minun muistellakseni. Mutta vaikkapa olisi vain senkin verta, niin mitenkäs ihmeen tavalla minä sitte velassa olen?
"Niin, teillä on ottoja vielä enempi: Kaksisataa kuusineljättä markkaa ja viisikahdeksatta penniä."
"Jopa se on vielä ihmeempi ihme", kummasteli Vanhanen, oltuaan hämmästyksestä hyvän aikaa vaiti. "Mitä kummaa minä olen teiltä ottanut niin paljon? Luetelkaapas kaikki ne otot."
"Tämäpä on hyvin pitkä rätinki. Ettekä te itse olekaan ottanut kaikkea."
Mutta kun Vanhanen mitään vastaamatta istui vain ääneti ja yhä kummastuksissaan odotteli tarkempaa selkoa, ryhtyi Kauppinen luettelemaan ja ilmoitti ensin erikseen itsensä isännän otot puhtaana rahana ja tavarana sekä kysäsi:
"Ovatko nämä nyt oikein?"
Vanhanen tunnusti muut, paitsi ei sanonut muistavansa yhtä kolmenkymmenen markan rahaottoa, varsinkaan kuin hän ei ollut kauppiaan ilmoittamana ottoaikana mihinkään rahaa tarvinnut.
"Kyllä se on teille annettu sekin; mitenpä se muuten olisi kirjaan tullut", vakuutti Kauppinen, keskeyttäen enemmät vastustelut, ja alkoi luetella emännän ja tyttären ottoja: pumpulipalttinaa, karttuunia, hirsryynejä, parasta saippuaa, verkaa (mekoiksi, jotka Kauppisen vaimo oli ommellutkin) ja kaikenlaista muuta rihkamaa, jonka olemassa olosta Harjulan kylässä ei ollut ennen Kauppisen tuloa ollut aavistustakaan, Tosin oli Vanhanen nähnyt tyttärellään joskus kauniin rintaneulan huivissa tai hopeoidun sormustimen sormessa, mutta hän, samoin kuin emäntäkin, oli vakuuttanut saaneensa ne ja muut samanlaiset korut Kauppisen vaimolta.
"Eikö sitä lahjaksi annettu?" kysyi tuon tuostakin Vanhanen Kauppisen lukiessa.
"Ei, hyvä isäntä, ei minun kannata mitään antaa lahjaksi; raha minunkin pitää maksaa kaikesta. Ei tässä tule puhettakaan lahjasta."
"Mutta lahjaksi niitä ainakin on tarjottu, eikä meidän emäntä sentään niin hullu ole, että menisi tuollaista ostamaan. Pyyhkikää vain pois ne!"
"Ei kannata, ei kannata."
"Mutta minä en maksa niitä."
"Mennään sitte oikeuteen. Ja kun te kerran tunnustatte saaneenne tavarat, niin kyllä ne tuomitaan maksettavaksikin."
"Nytpä kummissa käsin ollaan! Miten tästä nyt sitte oikein selvitäänkään?"
"No, se ei mikään konsti eikä silmänkirja ole. Pistäkää vain nimenne tuohon paperiin noin poikittain. Vai ettekö osaa kirjoittaa? — Kalle!" huusi hän puodin ovesta, "kutsupas se päiväläis-Jussi ja tule itsekin hänen kanssansa tänne kammariin! — Niin, tämä on vain tuollainen pieni sadan viidenkymmenen markan velkakirja kuudeksi kuukaudeksi."
"Sata viisikolmattahan sanoitte velkaa olevan. Miksi sitte puoli toista sataa?"
"No, tällaisia papereja periessä ei sitte makseta enää mitään korkoa; sen tähden pitää panna sen vertaa runsaammin jo edeltä päin. — Kas niin, tässä on pieni velkakirja, mutta kun tämä isäntä ei osaa itse kirjoittaa nimeään, niin kirjoita sinä, Kalle, ja pankaa molemmat nimenne todistajiksi. Piirrättehän toki puumerkkinne? ei sen hyvyydestä lukua ole."
Näin puhuen yhteen jatkoon taukoomatta, että Vanhanen ei saanut vähääkään vuoroa, joudutti Kauppinen paperin tekoa lailliseen kuntoon sekä käski viittaamalla pois palvelijansa, joista renki olikin vain päiväläisen nimellä, että paremmin kelpaisi ainiaan todistajaksi.
"Nyt on välit selvillä. No niin, eikä tällä paperilla niin pahaa kiirettä ole, vaikka se onkin tehty kuudeksi kuukaudeksi. Kunhan pidätte mielessänne joskus, milloin sopii."
Ja Kauppinen pisti vekselin laatikkoonsa.
Vanhanen läksi pahoillansa astua juntustamaan kotiinsa, ajatellen itsekseen:
"Eipä se Kylänpään Sakari tainnut ollakaan ihan väärässä, kun pelkäsi puodin tuloa liian lähelle. Menenköhän kertomaan hänelle koko asian? Mutta en menekään. Hän vain sanoisi: enkös jo varoittanut? Ja sitte sellainen häpeä: velkaa Vanhalan isännällä, joka toki on aina tähän asti tullut toimeen omillaan. — Ihme ja kumma, mikä niistä rihkamista karttuu summaa. Liian lähellä tosiaan olivatkin toisessa tuvassa. Ja sitte vielä ilkeävätkin ottaa maksua, vaikka itse lahjaksi tarjoilevat! Senkin petturit! — Eihän tuo nyt vielä talo mene puolen toista sadan tähden. Mutta pahaan aikaan sattuu se maksu, juuri silloin, kuin itsekin alettaisiin tarvita kiireimpiin töihin. Ei, loppu tästä pitää tulla puodissa juoksemisesta ja nyt ihan kerrassaan. Enkä minäkään olisi ottanut sieltä rahaa, joll'en olisi luullut olevani saamassa, kuten hän aina vakuuttikin."
Nyt hän jo astui porstuaan ja tupaan sekä julisti, että Kauppilasta ei enää kukaan saanut ottaa mitään hänen tietämättänsä, ei lahjaksikaan, koska entisistäkin lahjoista oli maksu otettu ja sillä tavalla peijattu koko taloa.
Ei hänellä kuitenkaan ollut rohkeutta sanoa edes vaimolleenkaan, että nyt oltiin ensi kerran velassa. Emäntähän olisi sitä vielä vähemmin käsittänyt kuin isäntä itse eikä hänkään nyt enää olisi ulkoa päin muistanut luetella kaikkia ottoja, kuu niitä oli niin paljo.
Siihen se asia jäi tällä kertaa Vanhalassa tarkemmin selvittelemättä, olivatko kaikki Kauppisen kirjaan merkityt otot tosiaankin otetut vaiko ei ja olivatko edes kaikki annotkaan tarkkaan luvussa. Kukapa sen osasi taata, kun ei omaan muistiin ollut luottamista niin pitkältä ajalta.
Yhtään paremmin ei käynyt muidenkaan isäntien luvunteko Kauppisen kanssa. Tosin velkasummat olivat paljon pienemmät, mutta jok'ainoa heistä kuitenkin jäi velkaan ja piirsi merkkinsä tuollaiseen vekseli-velkakirjaan, kuka minkin verran vastustellen. Yksitellen he olivat kaikki käyneet luvuilla ja yksitellen he myöskin pitivät velkansa häpeänään ja salaisuutenaan, ja tuo sama häpeä se heitä esti jyrkemmästi vastustamasta Kauppisen vaatimuksia ja keräjiin menon uhkauksia, kun he näet ennemmin kärsivät jonkun verran vahinkoakin, kuin päästivät asiataan oikeuteen asti, jossa käynyt tai käytetty mies oli kaikkein Harjulan kyläläisten mielestä melkein kuin puoleksi kunniansa menettänyt. Tästä syystä pysyivät nämä kunkin omat asiat Kauppisen eduksi salassa ja kätkössä.
IV.
Viisi vuotta oli kulunut ja Kauppinen sill'aikaa jo päässyt rikastumisen alkuun, ei kuitenkaan niin hyvästi, kuin hän oli toivonut, eikä myöskään niin sukkelasti, kuin alussa näytti. Ja sen hidastuksen syynä oli taaskin sama Kylänpään Sakari.
Tuo kaikkien Kauppisen asioihin joutuneiden velkautuminen suuremmassa tai vähemmässä määrässä ei näet ajan pitkään pysynyt salassa Sakarilta. Hän urkki urkkimistaan tietoja ja sai ensin yhden, sitte toisen ja vähitellen kaikki muut paitsi Vanhasen ilmoittamaan asiansa hänelle, ja silloin Sakari heti ryhtyi mietiskelemään pelastuskeinoja, eikä niiksi hänen mielestään kelvannut mikään muu kuin ensin entisten asiain suorittaminen ja sitte pysyminen erillään koko Kauppisesta.
Mutta sepä olikin helpompi toivoa kuin toteuttaa. Sillä Kauppinen piti niistä kiinni, jotka kerran oli köysiinsä saanut, vaikka höllempäänkin.
Viimein Sakari kuitenkin luuli keksineensä keinon, kutsui kokoon muutamia isäntiä, joilla oli vähin velkaa, ja kehoitti heitä maksamaan kaikkea kerrassaan kuitiksi, vieläpä antoi itsekin rahaa lainaksi niille, jotka suostuivat olemaan ottamatta enää velkaa. Toisia sitä vastoin, joilla oli suuremmat velkasummat, hän neuvoi pitämään ne tarkasti muistissaan, että ne eivät enää pääsisi kasvamaan, vaan pikemmin lyhenisivät vähän kerrassaan. Hän myöskin huomautti heille, miten kasattukeot olivat hävinneet heidän pelloiltansa ja miten kohta oli häviävä kasvavakin vilja, jos vain ei ajoissa katsottu eteensä eikä katkaistu kauppatavaran tulvaa.
Kauppinen puolestaan ponnisteli kaikin voimin. Kun ei yksi naula vetänyt, löi hän aina toisia: hankki yhä uusia tavaroita, jotka outoudellaan viehättivät, toi muun muassa puuastioitakin koko kuormittain Venäjältä, möi niitä alussa huokeammasta sekä kehui ja selitteli, että suottahan oli aikaa tuhlata sellaisten tekoon kotona, koska kerran hänellä oli sievempiä ja niin perin mitättömästä polkuhinnasta.
Kuitenkin onnistui Sakarin selvittää isäntiä aivan vapaiksi, vaikka häneltä tosin siinä puuhassa omaltakin pelloltaan kasattukeot vähenivät, ei kuitenkaan rahan puutteesta, vaan sen tähden, että hän niillä mieluisemmin suoritteli toisten asioita kuin puhtaalla rahalla.
Pahimmin oli kiinni Vanhalan isäntä. Hän ei ollut jaksanut määräaikana suorittaa ensimmäistä vekselivelkaansa, vaan pakosta pyytänyt Kauppista odottamaan, johon kauppias kuitenkin oli suostunut ainoastaan sillä ehdolla, että isäntä kirjoitti puumerkkinsä uuteen kahdensadan markan paperiin.
Tämän Vanhalan talon oli Kauppinen valinnut varsinaiseksi uhrikseen sitte, kuin yhä useampia muita isäntiä livahti häneltä irti. Pakko se oli hänelläkin olevinaan tuo Vanhasen velkauttaminen, sillä täytyihän hänen tavalla tai toisella saada itselleen luja jalansija paikkakunnalla, ja sen tähden hän katsoi itselleen mukavimmaksi koettaa saada haltuunsa juuri sitä taloa, jonka maalla hänen valmis kartanonsa oli, eikähän sitä varten mikään ollut helpompi keino kuin saattaa ensin isäntä velkaan ja sitte pakottaa hänet antamaan talonsa tai puoli siitä velan maksuksi.
Vähitellen oli Vanhanenkin jo arvannut Kauppisen oikeat aikeet ja ruvennut ponnistelemaan vastaan. Mutta nytpä olikin jo velka yhäti uudistellessa kasvanut koko puoleksi kahdeksatta sadaksi markaksi eli viidessä vuodessa viisin, jopa kuusinkin kertaiseksi alkuperäisestä summasta, vaikka tavallisen korkolaskun mukaan kuluu toistakymmentä vuotta ennen kuin summa kasvaa edes kaksinkertaiseksikaan.
Vanhanen koetti säästää ja kituuttaa, mutta turha vaiva. Viidessä vuodessa oli käsityö ehtinyt jo unhottua naisväeltä, ja vastenmielistäpä oli miehistäkin istua yökaudet veistellä kalkuttelemassa. Niinpä kaikesta voista ja muusta, kuin Kauppiselle vietiin, aina oli ottamistakin, että velan eteen ei joutanut penniäkään.
Tästäkös Vanhaselle vähitellen hätä käteen! Jo alkoi isännän tukka harmaantua ja hänen mielessään kummitella talottomaksi joutumisen häpeä ja kurjuus.
Viimein hän läksi hätäänsä valittamaan Kylänpään Sakarille. Saiko hän sieltä apua vai muutenko vain huoli tuli jaetuksi kahden kannettavaksi, mutta ei Matin kasvoissa sieltä palatessa enää näkynyt tuota synkkää juroutta, joka niitä oli viime aikoina kolkostuttanut. Reippaammalla mielellä hän myöskin ryhtyi työhön ja jäi rauhallisemman odottelemaan, mitä oli tuleva.
Seuraavana velan uudistusaikana Matti Vanhanen ei enää mennytkään kauppiasta pokkuroimaan. Kauppinen sitä oudostellen astui itse Vanhalaan kysymään, miten asia nyt oli niin kokonaan unohtunut.
"En minä enää pane puumerkkiäni mihinkään paperiin", vastasi Vanhanen lyhyeen.
"No, maksakaa sitte pois velkanne."
"En minä maksakaan."
"Minun sitte täytyy hakea se."
"Hakekaa vain."
"Myökää minulle sovinnolla puoli talostanne."
"En minä toki niin hullu ole."
"No, sitte minun täytyy myöttää kaikki tyyni, maat ja mannut kerrassaan."