X.

Samaan aikaan kuin tämä oli tapahtunut yhdellä puolella, linnan toisessa osassa eräs kenrali makasi haawoitettuna wuoteellansa. Hänen wieressään seisoi nuori lääkäri ja koetteli wälistä haawoitetun kättä.

—"Mitä luulette minusta, herra?" kysyi sairas heikolla äänellä.

—"Teidän haawanne owat kewiät, ainoasti yksi, lähellä oikean keuhkon alareunaa, on wähän sywempi."

—"Warmaan te teette samoin kuin jokainen lääkäri. Ette waan tahdo sanoa, että minulla on waan joku lyhykäinen hetki jälellä. Sanokaa minulle waan suoraan mitä ajattelette."

—"Todella sanon, jos ette pahastu, haawa rinnassanne on waarallinen."

—"Minä sen tunnen itse ja sentähden tahdon kuulla totuuden. Mutta sanokaa minulle wielä yksi asia. Uskotteko mitään yliluontoista, tahi oikeastaan sellaista, jota mikään aisti ei käsitä?"

—"Oikeastaan en paljon. Sillä kaikki, mitä silmät näkewät, korwa kuulee ja tunto tuntee, ne omat aiwan luonnollisia ilmauksia."

—"Mutta woitteko selittää miten pienimmän madon elämä syttyy?"

—"Sitä ei woi kukaan ihminen."

—"Ja kuitenkin se on jokapäiwäisin asia."

—"Elämä, herra kenrali, on asia, josta emme saa tuntea muuta kuin ulkonaisen waikutuksen."

—"Muuta en tahtonut. Te näette miten joka=päiwä tuhat elämää syttyy ja sammuu, waan elämän lähde on teille yhtäläinen salaisuus kuin minulle. Sanotteko minua epäuskoiseksi, jos uskon enemmän kuin te?"

—"En suinkaan, kenrali!"

—"Kuulkaa minua sitte. Te sanotte minun haawani waaralliseksi. Warmaan tahdoitte sanoa, että minulla on nyt wiimeinen hetkeni, että aika olisi tehdä kaikki mitä ennen kuolemaani olisi tehtäwää. Mutta sanokaa minua hulluksi, sanokaa minua jumalattomaksi—minä tahdon wielä elää, jos ei muuta, niin edes jonkun päiwän, ehkä jonkun wiikkokauden. Mitä luulette siitä?"

Tohtori puisteli päätänsä, eikä woinut wastata.

—"No, te ajattelette siis, että yksi reuna keuhkostani on ammuttu läpi, siitä syntyy tulehdus ja muutaman hetken perästä on kaikki ohitse."

—"Se on hywin pelättäwä."

—"Mutta se ei saa tapahtua, ymmärrättekö sen, herra?"

—"Jos sen woisin mitenkään ymmärtää! Mutta——"

—"Ei yhtään muttaa, en tahdo kuulla mitään wastustusta. Ainoa, mitä waadin, on apunne, sitä ette woine minulta kieltää."

—"Minä olen walmis kaikkeen, mitä tieteen woima——"

—"Se on hywä, ojentakaa minulle kätenne."

—"Mutta, Jumalan tähden,—haawanne!"

—"Ei muttaa.—Oletteko kuulleet tahi nähneet tässä linnassa wiime päiwinä erästä kummallista naista? Hänestä puhelee nyt jokainen sotamies. Näkemältä eräs armeliaisuuden sisar, waan hän on enemmän kuin ihminen. Hän näyttää olewan niitä olennoita, joiden kautta Jumala usein toimittaa ihmeitä. Olen omin silmin nähnyt hänen liehuwan tulen ja palawain pommien keskellä, olen nähnyt hänen juoksewan palawan huoneen läwitse, kaatuneiden raunioin halki. Kuulkaa, tämä nainen on tehnyt ihmetöitä sairaiden ja haawoitettujen parantamisessa. Kuulkaa waan mitä sotamiehet hänestä puhelewat. Hän on kuolemasta pelastanut satoja, jotka lääkärit jo oliwat hylänneet. Hän on parantanut haawan, joka on mennyt sydämmen läpi, hänellä on palsami, joka parantaa läpi ammutut aiwot. Uskotteko, herra, sen kaiken?"

—"Minun on waikea uskoa."

—"Samoin se oli minunkin. Waan se, jota terweinä emme uskoisi, tulee meille mieluiseksi uskoa silloin kuin warma kuolema on silmiemme edessä—ja katsokaa, minä uskon nyt kaikki mitä olen kuullut—ja sentähden on nyt toiwoni—oh! minun täytyy wähän lewätä—niin, minun toiwoni on, että annatte käsky tuoda se kummallinen nainen, jota wiime päiwinä koko sotawäki on ihmetellyt—minä aawistan, minulla on warma toiwo—hän, hän yksinään woi minun parantaa—elkää minulle naurako."

Ernest, sillä hän se oli tämä nuori lääkäri, katsoi surkutellen wanhuksen loistawiin silmiin. Hän näki miten weri jo oli paennut kuolewan kaswoilta, ja tuo silmäin erinäinen loisto oli kuin kipunan wiimeinen kirkkaus sammunnan edellä. Hänen oli kuitenkin mahdoton kieltää kuolewan wiimeistä toiwoa. Hän oli kuullut eräästä armeliaisuuden sisaresta, joka pian wimmapäisenä oli eräitä päiwiä sitte tullut linnaan ja siellä ollut apuna haawoitetuille. Ernest arwasi kenralin tarkoittaneen tätä naista. Hän lähetti siis heti sanan ylihospitalin lääkärille, palautuen kuolewan wuoteen wiereen.

XI.

Ampuminen oli kiihtynyt hirweimmäksi. Koko linna paistoi tulen ja liekkien walossa. Kaikki, mikä oli palawaa, oli sytytetty kuumennetuilla luodeilla ja projektileillä. Tulipalon walo loisti ikkunasta kuolewan kenralin silmiin ja lewitti wielä kerran kuin suloisen iltaruskon hohteen hänen waalenneille poskillensa. Äskeinen puhe oli hänen rauaissut, ja hänen silmänsä oliwat ummistuneet.

Silloin kuului etuhuoneesta hiljaiset askeleet. Ernest tahtoi nähdä kenralin muodon silloin kuin odotettu nainen astui huoneesen. Hän oli sillä tawoin tulijaan selin. Mutta kenrali makasi. Ernest kääntyi tulijaa kohti. Hän oli odottanut nähdä siinä wimmapäisen naisen. Miten wapsahti hän nyt, kohdaten ihanimman naismuodon, jonka suloisissa pian hourailewissa silmissä loihti terwe ymmärrys. Mutta hän ei ehtinyt kuin silmänräpäyksen ajan noudatella muistiansa, ennenkun hän syöksyi naisen eteen, huudahtaen innolla: "Luisa."

Naisen silmät oliwat kohdanneet Ernestin, ja hohtawa punastus läwähti silloin hänen waaleille poskillensa. Ernest yritti syöstä heti hänen eteensä ja puristaa hänet syliinsä, waan seisattui juuri kuin epäilemään. Naisen suloinen muoto, joka ensi wilaukselta oli niin hänen hurmannut, oli yht'äkkiä muuttunut. Sen silmäin hempeä säihky sammui ja poskien sywä hohde oli häwinnyt, jättäen pian kuoleman waaleuden sijaansa. Hänen silmiinsä kuwautui jotakin epätoiwoista, miltei pelottawaista, ja hänen henkensä näytti harhailewan eksyneenä käytyjä jälkiänsä, ja ikäänkuin turhaan etsien jotakin kallista omaisuutta, minkä se ammoin jo oli kadottanut. Hänen silmänsä oliwat painuneet alas. Pari wärisewää kyyneltä wieri wihdoin hänen waaleille poskillensa. Mutta yhtäkkiä hänen muotonsa taas kirkastui, uusi aamurusko lewisi hänen poskillensa, hänen silmänsä sai uuden säihkywän walon, jonka tulinen säde iski Ernestin silmään; hänen huulilleen lewisi suloinen hymy ja sywällä huokauksella hän sopotti tuskin kuuluwasti: "Ernest!"

—"Luisa, minun Luisani!" huudahti silloin Ernest uudella ihastuksella, ja Luisa herwahti puristettuna hänen awattuun syliinsä.

Kenrali oli awannut silmänsä. Niissä loisti wielä kirkkaampi walo kuin äsken. Hänen katseensa wilahti ympäri huonetta ja seisattui tohtoriin ja sitte naiseen, jota hän puristi syliinsä. Wieno puna oli lewinnyt hänen poskillensa ja hänen huulillensa walausi autuaallinen hymy.

—"Tohtori", sanoi hän matalalla äänellä: "Kiitoksia! Minä aawistin oikein. Minä tunnen jo suonissani uuden elämän. Suokaa minulle anteeksi", jatkoi hän kääntyen Luisaan, joka oli tullut hänen pään=aluisensa wiereen, "tulkaa lähemmäksi, minun ääneni on painunut— kas niin—waan ensiksi kysymys—tunnetteko ketä läheistänne, jonka nimi on Hilma?"

Luisa punastui, painoi alas silmänsä, waan nosti ne samassa, rohkeudella katsoen sairaan silmiin, ja wastasi:

—"Minun äitini nimi on Hilma."

—"Ja teidän kaswatus=äitinne?"

—"Maranda."

Kenrali kawahti istualleen, ennenkun tohtori ehti häntä siitä estää.

—"Hywä kenrali, teidän haawanne—se on waarallista——" sanoi tohtori, kiiruhtaen tukemaan häntä käsiwarrellaan, sillaikaa kuin Luisa langeten polwillensa wuoteen wiereen, kiersi kätensä sairaan selän taa tueksi.

Kenrali huokui raskaasti, katsoen hymysuin Luisan silmiin. Hän oli laskenut kätensä Luisan olkapäälle, jossa tytön kiharat sen peittiwät.

—"Tohtori", lausui hän wihdoin hiljaan. "Te sanotte, että se on waarallista. Te erehdytte. Minulle ei ole nyt mikään waarallista. Tämä tyttö on tuonut minulle uuden elämän. Olkoon keuhkoni ammuttu läpi, olkoon luoti tehnyt rintaani loukon. Sen on jälleen täyttänyt tämä suloinen olento. Tohtori, minä hengin jo kewiämmin kuin koskaan ennen. Ennen kuin luoti oli rintani läwistänyt, siinä jo oli suuri aukko, jota mitkään juotteet eiwät woineet parantaa. Minä olen kaksikymmentä wuotta elänyt sodan melskeissä, kaukana sukulaisista, yksinäni salaten raiwoisessa maailmassa, rinnassani aukkoa, suurempaa kuin minkään raudan läwistämää, minä olen kaiwannut ainoata rakasta lastani, jota oma silmäni ei saanut nähdä, waikka oma äitini sitä hoiti ja kaswatti. Nyt olen sen löytänyt—tyttäreni, ainoa lapseni, anna minun puristaa sinua rintaani wastaan."

Näin sanoen hän weti Luisan luoksensa ja painoi suutelon sen huulille. Luisa syleili häntä, puristui häneen kiinni ja kuiskasi: isä, rakas isä!

Ernest lankesi silloin polwilleen wuoteen wiereen, kiersi kätensä Luisan ympäri ja sanoi: "Kenrali, te olette löytäneet yhtaikaa kaksi lasta—teillä on nyt myös poika—Luisa on minun, hän on jo kauan ollut minun, on minun ensimäinen ja ainoa rakkauteni, jonka olen tässä jälleen löytänyt—antakaa meille siunauksenne."

Kenrali puristi molempia yhtaikaa rintaansa. "Tulkaa onnellisiksi", lausui hän sopottaen. Hänen huulensa wetäytyiwät hymyyn. Hän huokasi sitte sywään, hänen kätensä herwahtiwat alas, ja kun Ernest ja Luisa nostiwat päänsä, oli kenrali herennyt elämästä. Juhlallinen hiljaisuus wallitsi huoneessa, ja kanonain jyrinä oli hiljennyt ulkona.

Samalla hetkellä tunkeutuiwat wiholliset linnaan, ja ylpeä Sewastopoli oli walloitettu.—Eräitä kuukausia sen perästä sota Wenäjän ja Länsiwaltain wälillä oli loppunut. Uusi rauhallinen aika oli tullut Wenäjälle ja sen kanssa uusi wapaampi henki oli puhaltanut Wenäjän suuren waltakunnan yli. Ensimäisessä ilossa siitä pitiwät Ernest ja Luisa häänsä Pietarissa.—Miten onnellisiksi he tuliwat—siitä ei tämä kertomus wirka mitään. Sen werran waan on tunnettu, ettei tohtori Ernest koskaan sen koommin saanut kuulla mihin Sewastopolissa kaatuneen Aleksin turkulainen ja bomarsundilainen ystäwä, se ihana Lowisa, oli joutunut.

PUNAINEN LÄHDE

I.

Kaksi ystäwystä.

Joka tahtoo ihmisiä tutkia jossakin paikkakunnassa ja jonakin aikana, erehtyy suuresti, jos tarkkaa waan elämän waloisia kohtia, jättäen katselematta sen pimentoja ja warjoisia puolia. Ei waan pappilassa ja eräiden wirkamiesten taloissa ole tilaisuus tutkia maaseutujemme elämää. Halwat talonpoikaiset talot, hajoitetut sinne tänne awaran maakunnan keskeen, antawat usein parhaimman walon maapitäjäin elämästä. Kaupungin elämän keskus ei ole aina siellä, missä rakennustaito ja rikkaus owat korottaneet ylpeitä rakennuksia kahdenpuolen katuja; se on usein matalain asuntojen keskellä, missä ulkonäöltä ei luulisi olewan muuta kuin kurjuutta ja kataluutta. Jokaisella kaupungilla on joku paikka, se saattaa olla näkemältä huono ja arwoton, joka on kuuluisampi muita, ei niin paljon suurista tapauksista, joita kertoo historia tulewille sukupolwille, kuin enemmän monista salatuista syistä, jotka siellä kehittyiwät waikuttamaan tärkeihin tapauksiin. Sellainen paikka oli Wiipurissa Punainen Lähde. Kuinka monta ihmistä on saattanut käydä Wiipurissa, huomaamatta Torkkelin rakennuksen satoja wuosia wanhaa jäännöstä, tuota uljasta Wiipurin linnaa, johon yhdistyy Karjalan, koko Itä-Suomen historia, waan Punaisen Lähteen hän ainakin on tullut tietämään. Sen nimi on pian yhtä kuuluisa kuin Wiipurin rinkelit, joiden wuosisatojen wanhaa mainetta kaikki uuden ajan leipomistaide ei ole woinut tummentaa. Punainen Lähde ei ole muuta kuin tawallinen kaiwo, jonka nykyisin peittää keltaiseksi woideltu kansirakennus. Mutta se ei ole aina ollut sellainen. Sen ensimäinen kansirakennus oli punainen, ja siitä se sai nykyisen nimensä. Sellainen se oli silloinkin kuin sen ympärillä liikkui elämä ja tapaukset, joista tässä on aikomus kertoa.

Punaisen Lähteen ympärille oli lewennyt awonainen paikka, jonka kahdelle siwulle jo oli ilmestynyt uudemman ajan rakennuksia. Pari kolme wanhaa hökkeliä muistutti wielä paikan wanhoista ajoista. Näiden hökkelien seassa oli pari sawella ja kalkilla silattua rakennusta, joista toinen oli Juutalaisten synagogana, ja jonka asukkaat kauan aikaa oliwat Wiipurin kaupungin salaisuuksia. Wastapäätä oli wanha mustettunut rakennus, missä asui joku tai useampi kaupungin pienempiä mestareita. Tämän rakennuksen wastassa seisoi wielä eräitä wuosia sitte kaksikertainen, wähän jo kallistunut rakennus, yhdistetty useamman pienemmän, yhtä rawistuneen asunnon kanssa, erinäisenä neljännyksenä. Koko kaupungissa oli tuskin huonomman näköistä neljännystä kuin tämä Punaisen Lähteen wieressä. Harwat taisiwat olla ne kaupunkilaiset, jotka ajaessaan tahi käwellessään tämän kaupungin osan siwuitse woiwat muuten kuin ylenkatseella tahi surkutuksella siihen silmiään luoda.

Eräänä iltana, se oli syksyllä wuonna 1817, kaksi miestä tuli yhteen emäntä Kuikan asunnossa, jonka ainoa neliruutuinen ikkuna oli pian wastapäätä Punaista Lähdettä. Toinen näistä oli nähtäwästi joku käsiammattilainen, waan toinen, wälkkywissä napeissa ja pää pönkitetty nutun sinisellä pystykauluksella taaksepäin wähän keikalleen, näytti hywin sotilaan näköiseltä. He oliwat juuri saaneet punssilasit eteensä, kun käsiammattilainen sanoi:

—"Woisin lyödä wedon, Iiwana, että sinulla on tänään hywin tärkeitä waltakunnan asioita pääsi täynnä. Sinä et ole muutoin näyttäyt noin wakaiselta, paitsi milloin joku ruhtinas on ollut tulossa kaupunkiimme."

—"Sinä erhetyt, Loiri! Minä olen wakainen jokaisessa wirkani toimessa", wastasi Iiwana, kallistaen punssilain suuhunsa.

—"Turhaa se kuitenkin on, ajattelen minä, olla aina noin wakainen. Ihmiset sanowat sinua liian jyrkäksi, Iiwana, eikä tässä kaupungissa pelätä ketään niin kuin sinua."

—"Tekewätkö he niin?"

—"Warmaa se on, Iiwana! Ja suoraan sanoen, kun minäkin näen sinun noin tönkkänä tulewan kadulla wastaani, sydämeni lentää kylmäksi—sillä se on juuri kuin tulisit panemaan minua kahleihin."

—"Sinä olet hywin lapsellinen, weli Loiri! Minun suurin wikani on, että olen liian wienoluontoinen, ja sentähden minulla ei ole onnea. Lain ja oikeuden palwelijana minä en saisi armahtaa ketään, en omaa lastanikaan. Minulla ei saisi olla sydäntä, waan ainoastaan rautainen tahto ja teräksiset kädet, joita mikään este ei saisi seisottaa, joita itkut ja woiwotukset eiwät saisi pehmentää. Sellainen, weli Loiri, minun olisi oltawa."

—"Minusta nähden ja mitä ihmiset sinusta tuntewat, sinä et ole kaukana siitä esikuwasta", sanoi waskiseppä Loiri. "Ken sinua nytkin, Iiwana parka, käskee tuommoiseen pönttöön kuin tuo sotilas=takki puristumaan, että naamasi on puristunut siniseksi kuin kellotornin katto tuolla linnan mäellä? Ja suoraan sanoen, tiedätkö miksi ihmiset sinua haukkuwat? Ne sanowat sinua linnan torniksi."

—"Linnan torniksi?" kiljasi Iiwana. "Olenko ollut wäärässä? En suinkaan! Nämä ihmiset eiwät ansaitse mitään armoa. Tahtoisin heidät yhdellä nuoralla kuristaa ja näyttää heille missä on linnan torni. Kiittämättömät ihmiset! Eiwätkö tunne kenen ansio se on, että saawat kaduilla waikka sydän=yöllä käwellä rauhassa ja yhtä huoletta kuin omissa huoneissaan; eiwätkö tunne, että jos minä pitäisin yhden ainoan napin auki tässä wirka=takissani, se woisi panna wapisemaan koko kaupungin. Ja tuntewatko, että nyt paraillaan, kun Iiwana on tuskin ehtinyt nielaista tuon lämpöisen lasin sydämeensä, saattaa joukko roswoja mennä Punaisen Lähteen ohitse ja koko Wiipurin linna olla huomen=aamuna heidän wallassa? Ja mitä sinäkään tiedät, weli Loiri, joka taot waan waskea, että syntisen ihmisen korwat halkeewat—etpä edes sitäkään tiedä, että juuri tänä iltana minun on oltawa walweilla enemmän kuin koskaan!"

—"Juuri tänä iltanako?" kysyi waskiseppä Loiri kummastellen. "Meillä on kuitenkin sywin rauha, ja luulisin, että lait ja asetukset——"

—"Laitko ja asetukset?" huusi Iiwana kiiwastuen. "Lait ja asetukset? Kuinka kauas luulisit niillä mentäwän? Tiedätkö, weli Loiri? Lait ja asetukset owat kuin sinun waskilewysi, joita tänään taot haahloiksi ja huomenna kattiloiksi. Arwaatko mitä paroni sanoi minulle tänä aamuna?"

—"No mitä paroni woi niin ihmeitä sanoa?"

—"Hän sanoi minulle: Iiwana! minä käsken, sinun pitää tänä iltana seista Punaisella Lähteellä, ja kun siitä lähtee kaupunkiin tulemaan sellainen ja sellainen mies, sellaisissa ja sellaisissa waatteissa, koprista se kiinni, pane rautoihin ja wie suorastaan linnaan."

—"Ja sellaista käskyä sinä tottelet?"

—"Minä sanoin: herra paroni! mutta jos laki ja asetukset… Olisithan nähnyt mitä hän silloin teki."

—"No mitä hän teki?"

—"Hän otti käsillään molemmasta poskiparrastani, wetäsi minua ensin yhdänne päin, irwisti ja sanoi: Iiwana, katso, tämä on laki, ja sitte toisanne päin ja sanoi: tämä on asetukset, ja sitä hän teki minulle kunne Wiipurin kaupunki lensi silmissäni ympäri minun ja paronin, ja koko Wiipuri ei ollut enää muuta kuin paroni ja minä ja minä ja paroni."

—"Kuinka hän sitä woi tehdä?"

—"Hän teki sitä näin, weli Loiri!"

Iiwana pani lasinsa pöydälle, tarttui waskisepän poskipartaan molemmin käsin ja wanutti häntä kahdannepäin, että sepän silmät kääntyiwät nurin päässä ja suuret pisarat tippuiwat hänen waskenkarwaisille poskillensa.

—"Tämä on hirweää", huokasi wihdoin waskiseppä Loiri, päästyänsä
Iiwanan käsistä.

—"Mutta se on puhdasta totuutta, ja nyt tunnet mitä laki ja asetus on", sanoi Iiwana, "ja sentähden minun tulee tämä ilta ja yö seista Punaisella Lähteellä ja ottaa kiinni en tiedä mikä nuori mies ja sen seuralaiset."

Hän oli tuskin ehtinyt tämän sanoa ja ottaa jälleen wajaan punssilasinsa, kun emäntä Kuikka tuli juosten huoneesen, huutaen: "Iiwana, Iiwana, Punaiselle Lähteelle!"

Iiwana kallisti lasin huulillensa ja syöksi sitte nurin=niskoinsa ulos.

II.

Isäntä ja orja.

Eräässä lahden kainalossa, Laatokan rannalla, kahden=puolen rajoitettuna jyrkillä wuoriseinillä, nähdään nykyisin kiwiraunioita, asetetut nelikulmaisiin piirroksiin. Näillä kiwityksillä seisoi muutamia wuosikymmeniä sitte punainen rakennus pystykattoinensa, kuten useampi sen ajan rakennus näillä seuduin. Tämä oli wanha Piiskolan howi, jolla aikanaan oli suuri merkitys seudussa. Laatokan rantamailla ei ollut yhtään howia, joka olisi ympärystössään tullut niin kuuluisaksi kuin Piiskola, ja sen ympärillä olewassa pitäjässä on wielä nytkin tuskin yhtään ihmistä, joka ei tietäisi puhella joitakin muistoja tästä howista. Kun lapset entiseen aikaan tekiwät palikoista rakennuksia, niin he eiwät tehneet eikä nimittäneet niitä kirkoiksi, waan he ne nimittiwät aina Piiskolaksi. Ja kun wanhat ihmiset puhelewat siellä jostakin erinomaisesta ja ihmeellisestä, niin he alkawat tawallisesti näin: "Ennen aikaan Piiskolan howissa j.n.e." Tähän howiin johdattaa meitä nyt kertomuksemme.

Oli elokuun ilta ennen sitä aikaa, jona kertomuksemme alkaa. Piiskolan isäntä, howineuwos Kulakow, istui nahkatuolissaan, wetäen paksuja sawuja piipustaan. Hänen wastapäätänsä istui nuorempi mies, pimeä muotoinen ja hywin wakaisena. Tämä oli pitäjän uusi wallesmanni, tunnettu haukunta=nimellä Karhu, waikka hänen oikea sukunimensä oli Karhulin. Molemmat herrat oliwat keskenään kiihkeässä puheessa.

—"Pelkäätte siis heidän tuntewan ne oikeudet?" sanoi herra Karhu, jatkaen alettua puhetta.

—"Minäkö pelkäisin? Hahaha! En yhtään sitä epäile, waan en sitä pelkääkään. Ken woi ottaa minulta omaisuuteni?" sanoi herra Kulakow, tekeytyen aiwan huolettomaksi. "Ne owat kaikki ihmisiä, jotka isäni toi tänne Wenäjältä. He owat aikoinaan puhtaalla rahalla ostetut. Minua huolettaa waan yksi asia, waan minä luotan teihin ja wirkaanne."

—"Minuunko? Waan minun täytyy seurata lakia ja asetuksia."

—"Tietysti, tietysti", wastasi Kulakow. "Mutta te ette wielä ole kuulleet asiaa, joka minua huolettaa. Mettekö", sanoi hän, "siitä on kuukausi eli parikin, kun sain luokseni Wiipurista erään sukulaiseni, joka matkalla Walamoon wiipyi tässä muutaman wiikkokauden. Toimen mies, uskokaa se, herra, waan liian jumalinen, enkä tiedä miten, ehkä liian heikko kodissaan. Hän on antanut waimonsa, en tiedä mikä ruotsalainen neitsyt Helsingistä, wietellä itsensä, arwaatteko mihin hulluuteen?"

—"Woin sen arwata, kun sen kuulen teidän suustanne."

—"Hän on kouluttanut tyttärensä, ajattanut sen pään täyteen wapautta, weljellisyyttä ja yhtäläisyyttä ja sellaista rojua, jota on kauhistus kuulla, ja wiimeksi, kun muna on tullut wiisaammaksi kanaa, hän hurjenee tuomaan sen Walamoon, juuri kuin mitkään rukoukset sellaista rojua woisiwat ajaa ihmislapsen päästä ulos."

—"Waan minä en näe mitä waaraa siitä kaikesta olisi teille", muistutti herra Karhu.

—"Enemmän kuin luulette, ja se waara ei ole ainoastaan minulle, waan se on jokaiselle naapurilleni ja itsellenne teille, herra. Minä selitän sen tuossa paikassa. Minä olen tietämätön kaikesta, panen Jegoran palwelemaan isää, Feodorin passaamaan äitiä ja annan nuoren Simpsan palwella tytärtä. Aiotteko nyt arwata sen kauhean tapauksen?"

—"Minun täytyy tunnustaa, etten tohdi wielä sitä arwata."

—"Se kunnoton, läpi oppinut suka tunkee orjani Simpsan pään täyteen rojuansa, opettaa hänen lukemaan ja wielä hirweämpää…"

—"Wieläkö hirweämpää?"

—"Hän opettaa sen kirjoittamaan, minun orjani kirjoittamaan, ja mitä luulette hänen nyt kirjoittawan? Minä tapasin hänen lukemasta, etsin kaikki hänen kätkönsä, löysin kirjat ja paperit, heitin ne palawaan uuniin ja silloin jäi käteeni kirjoitus, joka yht'aikaa awaa silmäni. He kirjoittelewat toisillensa: hän pyytää, ja Simpsa lupaa karata. Tässä asiassa se on, kun nyt kysyn neuwoanne."

—"Laillisesti hän on wapaa, sillä——"

—"Laillisesti ja aina laillisesti", huusi Kulakow wiskellen päätänsä, "mutta sanokaa kerran mikä minä olen laillisesti! Simpsan isä oli isä=wainaani orja, hänen waimonsa oli orja, jonka isäni hänelle osti. Minä olen perinyt heidän lapsensa samoin kuin tämän howin, sanokaa, ettei tämä howi, tämä huone laillisesti ole minun, sanokaa, että koko maailma on kääntynyt nurin, että tämä huone woi eräsnä yönä karata ja tämä omaisuus muuttua mereksi. Kuinka kauan luulette kaiken sen olewan laillista?"

—"Se on hywin tietämätöntä, sillä jos Simpsanne ehtii karata ja muut orjanne saawat——"

—"Se ei saa tapahtua, minä käännän koko maailman nurin, ennen minä annan joka sielun sitoa sotamiehiksi."

—"Siinä se onkin juuri onnettomuus. Meillä on Elokuu kohta lopussa, ja sotamiesten otosta ei kuulu wielä mitään. Ihmiset hokewat, ettei sitä enää tulisikaan."

—"Mitä sanotte? Ja te uskotteko sitäkin?" sanoi Kulakow kauhistuksella.

—"En wielä sitä usko", wastasi Karhulin. "En woi wielä ajatella, miten he luulewat tätä kansaa woitawan saada tottelemaan wirkamiehiänsä, jos wirkamiehillä ei olisi waltaa määrätä ketä tahansa sotamieheksi. Talonpojat woiwat nauraa minulle wasten silmiä eiwätkä tottele minua enemmän kuin wertaistansa. Minulle ei jäisi turwaksi muuta kuin käteni woima, ja tietymätöntä on, eikö eräänä päiwänä sanota sitäkin laittomaksi. Uskokaa, kaikki sellainen on mahdollista."

—"Se, mitä sanoitte, on kauhistawaa. Mutta tiedättekö, minulle johtui mieleeni hywin onnellinen ajatus. Ennenkun kaikki, mitä puhuitte, ehtii tapahtua, ja ennenkun häwitän koko omaisuuteni, arwaatteko, mitä luulen parhaaksi? Jos koettaisin Simpsasta ajaa ulos kaiken tuon turmelewan rojun, ennenkun se ehtii mitään waikuttaa?"

—"Se on sukkela ajatus", wastasi Karhulin. "Ja wiimeksi, jos se onnistuu, woisin koettaa samaa keinoa tämän pitäjän talonpojille, ennenkun nuo uudet wapauden houreet ehtiwät heihin waikuttaa."

—"Se ei wähääkään wahingoita, jos se ei autakaan", wastasi Kulakow. "Ja että asia näyttäisi lailliselta, minä noudatan Simpsan tähän ja annan teidän, joka olette lain täyttäjä, panna tuo uusi keinomme toimeen. Saammehan nähdä miten kiinteästi nuo uudet wiisaudet owat häneen tarttuneet."

Tämän sanottuaan, Kulakow nousi, otti kellonauhasta ja alkoi hywin pikaisesti nykiä, kuten hänen oli tapa tehdä, kun tahtoi orjansa Simpsan tulemaan luoksensa. Hän soitti kauan, mutta ketään ei tullut. Wiimeksi hän alkoi huutaa kowasti. "Durak, durak, durak!" kaikui nyt huoneissa, mutta kukaan ei wastannut. Tällainen tapaus oli hänelle niin odottamatonta, että hän säikäyksestä putosi tuolille istuilleen, hänen näkönsä mustettui ja alkoi kiilua siniselle. Hän hyppäsi taas ylös, syöksi ulos pihalle, juosten suorastaan ruokakellon luo, joka riippui perheen tuwan salwamessa. Hän tempasi sen nauhan ja alkoi soittaa kuin tulipalon hädässä. Kaikki työwäki seisattui, leikkaajat pellolla heittiwät sirpit kädestään ja lähtiwät juoksemaan howiin. Pian oli kaikki työwäki tullut pihaan, ja jokainen käwi katselemaan missä tuli oli walloillaan. Silloin kajahti taas isännän ääni. "Durak, durak!" huusi hän täyttä woimaansa, ja jokainen ymmärsi hänen niin kaipaawan Simpsaa. Kaikki rupesiwat katselemaan ympärillensä, waan Simpsaa ei näkynyt missään, häntä ei ollut nähnyt kukaan sitte kuin warhain aamulla.

Tällaista ei ollut ennen koskaan tapahtunut. Kukaan ei tiennyt, mitä siitä ajatella. Enimmän wapisi Simpsan äiti, joka kuitenkin näytti olewan wiaton poikansa häwiämiseen. Tässä yleisessä pelossa, jossa kukaan ei tohtinut ääntää, karjahti taas Kulakowin ääni:

—"Koirat", huusi hän, "te olette jokainen yhdessä neuwossa, ja ettei petoksenne jäisi rankaisematta ja että saisitte nähdä minulla wielä olewan wallan henkenne ja ruumiinne yli, yksikään sielu ei saa paeta tästä paikasta, minä ammun raehauleilla läpi ensimäisen, joka sitä yrittää."

Herra Karhulin oli sill'aikaa myös tullut ulos. Molemmat herrat seisoiwat portailla. Kulakow huusi eteensä orjat.

—"Koirat", huusi hän heille uudelleen. "Minä ja laki on päättänyt. Tässä on tarwis asettaa wahwa ja pysywäinen esikuwa. Te saatte petoksestanne jokainen wiisikolmatta, waan sinä, Kirina, joka olet Simpsan äiti, ja olet laskenut poikasi karkaamaan, saat lisäksi Simpsan osan, miten laki ja oikeus waatii."

Tämän sanottua, herra Karhulin weti esiin nahkapalmikon, ja parissa minutissa oli toimitus päätetty ja orjat muun aluswäen kanssa pellolla työssä.

Eräs wiikkaus tämän tapauksen perästä, herra Kulakow kirjoitti ja lähetti Wiipuriin seuraawan anomuksen:

—"Korkea wapaasukuinen herra paroni! Hirmuinen tapaus käskee minun kääntymään teihin, herra paroni. Yksi minun palwelijoistani on karannut. Hän on luullut uudet asetukset wapauttawan häntä welwollisuuksista, jotka owat yhtä pyhiä kuin lait. Minulla on täydet syyt uskoa, että hän, wiimestään tästä päiwästä kolmen wiikon perästä, tulee Wiipuriin, jossa hänellä on tarkoitus—minä en tiedä mikä, waan juuri Punaisella Lähteellä hän silloin on esiytywä. Minä lähetän hänestä tässä warmat tunnusmerkit. Luottaen wanhaan ystäwyyteemme, rohkenen toiwoa, että wiisailla keinoillanne otatte hänet kiinni ja lähetätte takaisin palwelukseensa. Muutoin minun täytyy koettaa muita neuwoja. Nöyrin palwelijanne Wasili Kulakow."

Tämä kirjoitus se oli, jonka täyttämisen polisipalwelija Iiwana oli saanut toimekseen. Katsokaamme, miten se hänelle onnistui.

III.

Iiwanan karkulas.

Pienoisessa huoneessa, Iiwanan asunnon yläkerrassa, wastapäätä wanhaa rakennusta, jonka seinällä myöhemmin nähtiin räätälimestari Räisäsen Kajanderiksi maalattu nimi ruotsiksi ja wenäjäksi, istui yksinään nuori tyttö, lukien kirjettä, kyhättyä huonolle paperille, jonka toisella puolella oli jonkun tupakkitehtaan waakuna ja nimi. Tämä kirje saattoi kuitenkin olla rakkauden kirje, ja tuo ankkurin kuwa siinä saattoi olla toiwon ankkuri. Waan olkoon kuin hywänsä, kirje oli nyt nuoren tytön hienoissa käsissä. Syys=illan hämärässä, tämä yhdellä neliruutuisella ikkunalla walaistu huone oli jo jotenkin pimeä. Mutta siinäkin heikossa walossa saattoi wielä nähdä, että huoneen asukas oli kaunis neiti, noin seitsemän, eli kahdeksantoista wuoden iällä. Wähän kellertäwä pimeä tukka, jonka kiharat riippuiwat hänen lumiwalkealla kaulallansa, piiritti soman suikulaisen, hywin säännöllisen muodon, jolle milt'ei wähän suuri, mutta somasti alaspäin kaarewa nenä ja pieni hymyyn wiwahtawa suu antoiwat ominaisen sulouden. Kun hän noin järkähtämättä piti silmänsä kädessään olewassa kirjeessä, häntä woi luulla lewollisimmaksi lapseksi, jolla ei wielä ollut yhtään wakaisempaa ajatusta. Mutta kun hän kirjeestä nosti suuret siniset silmänsä, joissa nyt wärisi kirkkaat kyyneleet, niin hänen katseessaan wilahti jotakin, joka miltei säikäyttänyt, sillä näissä silmissä oli jotakin outoa, jotakin, mikä waikutti kuin salaisuus, jota aawistetaan, mutta ei woida arwata. Tämmöinen oli Olga, Iiwanan ja hänen suomalaisen waimonsa ainoa tytär. Sywä huokaus nousi hänen rinnastaan, silloin kun hän oli päättänyt lukemisensa ja kääri kokoon luettua kirjettä, suurten kyynelten tippuessa hänen hohtawille poskillensa. Mutta hänen näkönsä ei ollut kuitenkaan surullinen, se oli paremmin iloinen. Yhtäkkiä hän kawahti ylös, otti päähänsä mustan huopalakin, joka oli pian samaa kuosia kuin mitä eräät talonpojat käyttäwät seuduissa Wiipurin eteläpuolella: matala päälaki ja kapeilla lierillä, mitkä korwallisilla owat käännetyt ylöspäin, mutta otsalla wähän alaspäin limpsaksi silmien eteen. Paiskattuaan olkapäillensä hienon silkkiwiitan, mikä ulottui pian jalkoihin asti, hän pujahti ulos, lukitsi owensa ja pisti awaimen powellensa. Tultua pihalta kadulle, hän seisattui Punaisen Lähteen kohdalla, katsahti pikaisesti ympärilleen ja lähti kiiruilla askelilla astumaan Karjalantietä Papulaan päin, jossa jotenkin pitkä silta eroittaa kaupungin piirin maakylistä. Pian joka askeleella, minkä hän otti, katseli hän molemmin puolin katua eteensä, siwuille ja taaksensa, ikäänkuin peläten kenen häntä tawoittelewan. Päästyään ulommaksi maantielle, jossa itse kaupunki jo oli loppunut, hänen askeleensa hiljeniwät, ja nyt hän käweli ihan lewollisena, silmät eteensä maantielle, niin loiwa kuin sywässä hämärässä woi selittää. Sillä tawoin hän tuli wihdoin Papulan sillalle. Kaikki oli hiljaan, ketään ei sattunut hänelle wastaan. Hän pian juoksi tämän sillan yli, mutta niin kewiästi, etteiwät muuten heiluwat siltapalkit ehtineet antaa kuulua pienintäkään kolausta.

Olga oli tuskin päässyt sillan yli ja pienen hiekkakentän taa, jonka läpi nykyinen maantie on kaiwettu, kun hiljainen hoihkaus kuului juuri kuin kentän sisästä, ja nuori tyttö wapsahti, seisottaen askeleensa. "Olga", kertoi uudelleen sama kuiskutus, ja Olgan huulilta kuului wieno sopotus, jota tuskin woi selittää nimeksi Simpsa. Seuraawana tuokiona solakka miehen haahmo pujahti mäen rinteessä riippuwan kiwen takaa esiin ja riensi Olgaa kohti, lewitti molemmat kätensä ja puristi tytön syliinsä. He oliwat hywän aikaa äänettä, katsoen waan toisiensa silmiin.

—"Sinä pääsit kuitenkin tänne", sanoi wihdoin Olga. "Kuinka olen ollut sinusta huolellisna! sinä olet jo kuulutettu kaikissa kirkoissa, ja kaupungin polisi wartioi joka päiwä tawatakseen sinut kiinni."

—"Tuskin woit kuitenkaan arwata mitä teitä minun on täytynyt kuleksia", sanoi nuorimies, puristaen uudelleen syliinsä Olgan. "Kulakow on tahtonut kääntää nurin taiwaat ja maat. Arwaatko mitä pakoni on hänelle tuottanut? Hänen kaikki niin sanotut orjansa owat paenneet, hän on käynyt Pietarit ja Helsingit ja Jumala tiesi mitä kaikkia hän on haalinut kokoon. Mutta minun päälleni on määrätty palkinto, nimismiehet, silta= ja jahtiwoudit, Kulakowin kaikki lähettiläät etsiwät minua joka paikassa. En tiedä minä silmänräpäyksenä he syöksewät minulle niskaan ja sitowat minun pahantekijänä. Hän on ilmoittanut minun wietelleen hänen palwelijansa karkaamaan ja että itse olisin karannut ja wienyt kerallani hänen kalliit waatteensa. Häntä on uskottu, ja minä olen tehty karkulaiseksi, olen kuullut, että näköni ja waatteeni owat kuulutuksissa luetellut—ja kaiken sen ohessa minulla on powellani puhdas papinkirja, jolla woin matkustaa ympäri Suomen, jolla woin hakea mitä palwelusta hywänsä."

—"Murheeni siis ei ole ollut turha", sanoi Olga puristuen nuorukaiseen. "Koko tämän päiwän olen wawisnut, olen luullut mahdottomaksi, että woisit päästä tänne ja wiimeksi, uskotko mitä pelkään? Isäni, joka palwelee kaupungin polisissa, on saanut käskyn ottaa kiinni erään karkulaan, jota juuri tänä iltana odotetaan tulewaksi—tänä iltana kun kapteni L. wiimeisen päiwän palkkaa sotamiehiä Wiipurin pataljonaan. Isälläni on paraillaan nuuskijat joka kadulla."

—"Joka kadulla?" huudahti Simpsa pelästyen.

—"Ja minua peloittaa, että tawoitettawa karkulas olet sinä."

—"Sen hän olisi saanut aikaan, kunnoton. Hän warasti minulta kaikki kirjat ja paperit, ja niissä oli sinun kirjeesi, jossa oli nimitetty tämä päiwä—hän on siis pettänyt wirkakunnat ja kaupungin hallituksen."

—"Hän on warmaan sen tehnyt, Simpsa. Meidän on pelättäwä pahinta. Jos kerran sinun tapaawat, usko minua, sinä olet hukassa. Saat seista loppumattomat tutkinnot, istua raudoissa wuosikaudet, tulla kyydityksi käräjäpaikasta toiseen, ja waikka wihdoin onnistuisit todistaa wiattomuutesi, olisit kuitenkin häwäisty kuin suuri pahantekijä."

—"Mutta, Olga, pelkosi on nyt turha. Ilta jo on niin hämärä ja sinun seurassasi arwelen tulla kaupunkiin. Tiedäthän, minä olin Kulakowin howiräätäli, kelwannenhan kaupungissa edes oppipojaksi."

—"Simpsa!" sopotti Olga, "rakastaisitko sotamiehen ammattia?"

—"Josko sitä rakastan? Olgaseni, sinun tähtesi kaikkea, mikä sinulle on mieluista."

—"Sama ajatus, josta sinulle kirjoitin, on minulla wieläkin. Kapteni
L. pestaa tänä iltana wiimeisen kerran sotamiehiä. Tunnetko hänen?"

—"Ai, sama pitkä sotaherra, joka kesällä Walamo=matkalla puheli kanssasi franskaa? ja joka jo silloin kysyi minulta tahtoisinko ruweta sotamieheksi."

—"Sama kapteni asuu isäni talossa, Punaisella Lähteellä. Nyt otamme syrjäkatuja, minä saatan sinut hänen luoksensa, sinä otat pestin, saat alaupserin ammatin ja silloin kukaan ei tohdi sinuun ryhtyä."

—"En tiedä enää, oletko ihminen tahi Jumalan enkeli, waan siitä ajasta kun tulin sinun tuntemaan, minulle on alkanut aiwan uusi elämä. Kaikki menestyy minulle ja wiimeksi en tiedä mihin onneni minun sysää. En epäile nyt enää mistään. Olga, lähtekäämme, minä seuraan sinun neuwoasi."

—"Ei, Simpsa, hämärä on wielä liian läpikuultawa, käwelemme wähän täällä ulompana. Pimeällä heidän on waikea sinua tuntea."

Näin puhellen he oliwat tulleet sillan yli ja arweliwat kääntyä wähäiselle polulle, joka johdatti Papulan puoleiselle kiwikko=mäelle. Mutta silloin alkoi suuria pisaroita pudota heidän päällensä, ja ennenkuin ehtiwät mihinkään, kowa rankkasade pauhasi alas paksusta pilwestä. Olgan hieno waatteus kastui heti läpimäräksi.

—"Olga, sinä wäriset, kiiruhtakaamme, minä saatan sinun kaupunkiin, waikka henkeni waaralla."

—"Ei", wastasi Olga. "Silmänräpäys wielä, sitte ei mikään silmä woi sinua tuntea."

—"Minä suostun, mutta sen ajan woimme käyttää hyödyllisesti. Sinun silkkiwiittasi on ihan märkä ja sinä wilustunut. Minun sarkanuttuni on sen sijaan wielä kuiwempi ja lämmin. Me woimme waihtaa, minä olen tottunut wiluun ja siedän enemmän."

—"Minä olen sinun wallassasi, Simpsa. Kas tuossa silkkiwiittani, mutta pelkään, että tulet katumaan."

Simpsa jo oli riisunut nuttunsa ja kun Olga myös oli riisunut päältään omansa, niin wiitat oliwat pian waihdetut. Olga ei woinut olla nauramatta, niin hullulle hänestä näytti Simpsa hänen silkkiwiitassaan. Mutta Simpsa ei nauranut wähemmin Olgalle, jolle tuo sarkanuttu ulottui warpaihin asti.

—"Sinä olet nyt kantapäästä kiireesen kuin Kulakowin orja", sanoi hän.

—"Mutta tämähän onkin paras keino pettää kaikki nuuskijat", sanoi Olga nauraen.

—"Waan jos se saattaa pulaan sinun, ja wiimeksi——"

—"Saat olla siitä huoletta. Mitä he minulle woisiwat?"

Simpsa ei woinut enää pidättyä, hän puristi syliinsä Olgan.

—"Mutta nyt saammekin jo lähteä edelleen", sanoi Olga, pyrkien irti
Simpsan syleilystä.

Simpsa painoi häntä wielä rintaansa ja warasti häneltä suutelun—ja se oli ainoa warkaus, jonka hän oli tehnyt. Molemmat lähtiwät sitte wieretysten astumaan kaupunkiin päin. He oliwat pian häwinneet esikaupungin nyt jo melkein pimeille kaduille. He kulkiwat hitaasti, sillä edellisten päiwäin sade oli liottanut kiwettömät kadut pehmeiksi, että useassa paikassa saiwat kaalata liassa ja wedessä. Tätä ehtiwät kuitenkaan tuskin huomata. Simpsan silmissä walosti waan ne uudet tulewaisuuden toiweet, joita Olga oli hänelle kuwitellut. Kuusi wiikkoa wuodessa on koko palwelusaika, oli Olga hänelle sanonut. Muun ajan hän saisi asua kaupungissa ja tehdä räätälin työtä, ostaa pienen talon, koristaa sen heidän oman mielensä mukaan ihanaksi kodiksi, ja Olga sitte, tuo ihana ja suloinen tyttö, joka eräissä wiikoissa oli walloittanut koko hänen sydämmensä ja jossa nyt riippui koko hänen elämänsä onni, hän astui nyt hänen wieressään ja meni suoraan hänen edellään lian ja wesilammikkoin halki, kaikki hänen tähtensä, hänen, joka moniaita wiikkoja sitte wielä oli orjana armottomalla isännällä ja joka nyt häntä ajattaa perästä pahantekijänä ja karkulaisena. Ja tuo sama Olga ei ollut wielä sanallakaan sanonut, että hän häntä rakastaa, mutta tarwitsiko hän enää sanoja? Hän tunsi sen sydämmessään, hän oli sen jo nähnyt Olgan hehkuwista silmistä.

Olgan sopotus keskeytti nämä Simpsan ajatukset.

—"Näetkö tuolla nuo kaksi lyhtyä?" sanoi hän, wetäytyen Simpsan wiereen ja osoittaen kädellään, "ne owat Punaisella Lähteellä, aiwan tässä esikaupungissa. Niistä on toinen lähteellä, toinen sen wastassa isäni talon portilla. Meillä on nyt waan muutamia askelia enää, kun tulemme sinne. Tuo yksinäinen tuli, joka paistaa wasemmalla, se on kapteni L:n ikkuna, ja onneksemme hän on siis kotona."

—"Tämän wiimeisen matkan woin juosta, Olga, anna minun ottaa sinut syliini, minä kannan sinun kewiästi kuin linnun pojan noiden wesipaunujen yli."

—"Se ei olisi niinkään terweellistä", wastasi Olga, "täällä emme ole Laatokan rannoilla, ja tämä wäli ei ole se kapea salmi, jonka yli siellä kannoit minua saareen, joka on Kulakowin howin rannassa; en woi koskaan sitä päiwää unhottaa. Täällä saattaa olla silmät missä ei aawistakaan, woisimme huomenna olla jokaisen suussa ympäri kaupungin."

Simpsa oli tuskin kuullut Olgan wiimeistä puhetta, jonka ajalla he oliwat seisahtuneet. Hänen näkönsä oli kääntynyt taaksepäin, yhtaikaa kun hän oli ottanut Olgan käden, ja puristaen sitä sopotti pelästyneenä: Olga!

—"Kuulitko sinä mitä, tahi näitkö mitä?" kysyi Olga säpsähtäen.

—"Se saattoi olla erheys", wastasi Simpsa, "waan mainitessasi Laatokan saarta, luulin kuulleeni askelia takanamme ja silmäni kääntyi sinne. Warmaan se oli joku mustempi kohta tiessä, mikä silmissäni wilahti kuin ihmisen haahmo ja samassa katosi."

—"Saat olla huoletta, Simpsa, minun mustassa silkkiwiitassani sinua ei oma äitisikään woisi tuntea päiwällä, wähemmin muut pimeässä."

—"Waan minulla on wielä oma lakkini, ja senkin tunnusmerkit saattawat olla kirjoissa."

—"Ja sade jo on liottanut läpi minun lakkini, niskani jo on wallan märkänä."

—"Minä lahjoitan omani sinulle", wastasi Simpsa, otti Olgan lakin ja painoi oman talonpoikaislakkinsa Olgan päähän.

—"Minua he eiwät kuitenkaan woi wangita", sopotti Olga. "Ja wiimeksi, isäni tuntisi minun kohta äänestä. Mutta waikka olet noin pian tuntemattomaksi puettu, pelkään kuitenkin, että saattaisiwat huomata walepukusi ja ottaa sinut kiinni juuri mennessäsi kapteni L:n luo, sillä koska Kulakow on lukenut sinulle lähetetyn kirjeeni, jossa kaptenista ja tästä illasta olin maininnut, niin he owat nyt waroillaan ja epäilewät jokaista. Ja kun sentähden pihassa emme saa silmänräpäykseksikään seisattua, minun täytyy neuwoa sinua tässä. Siis tultuasi pihaan käännyt ensimmäiseen oween wasemmalle ja eteisessä taas kohdastaan oikealle. Jos ken sinun näkee, saattaa luulla minun tulewan kotiin. Kun kerran olet kaptenin luona, silloin ei kukaan woi sinuun ryhtyä. Ainoasti, jos he sitä ennen tapaawat, woiwat julistaa sinut karkulaiseksi, jonka saattawat ensin panna linnaan ja sitte lähettää takaisin entiselle isännällesi, joka pieksäisi sinut kuoliaaksi. Nyt siis wiimeisen kerran täniltana hywästi!"

Simpsa syleili wielä kerran Olgaa, ja molemmat läksiwät sitten kiiruilla askeleilla ja kowemmin sykkiwin sydämmin rientämään määrättyä porttia kohti. Kaikki oli hiljaista. Rattaiden jyrinä linnan kiwikaduilla ja eräitä heikkoja ääniä kuului loitompaa. Sade kohisi waan wesisille kaduille. Olgan ja Simpsan askeleet tuskin kuuluiwat. Lyhtyjen walo alkoi tehdä selitettäwäksi heidän haahmonsa. Olga oli jättäinnyt wähä jälemmäksi. Hänen ei tarwinnut enää muistuttaa Simpsaa, joka kääntyikin suorastaan porttiin, ja tuo julkisesti kuulutettu karkulas oli nähtäwästi pelastettu. Hänen polwensa wapisiwat, astuessa jalkaansa portin sisäpuolelle. Olga seurasi jo pian hänen kantapäissään. Simpsa oli pian yhdellä hyppäyksellä pihan yli.

Olgan toinen jalka oli jo myös portin sisäpuolella ja toinen jo oli nousemassa perästä, kun kaksi kättä painui hänen silmiensä eteen. Hän koetteli huutaa, mutta rautakourat puristuiwat hänen suunsa eteen, tukehtunut huokaus oli ainoa, mikä hänen rinnastansa pääsi ja käwi Simpsan korwaan juuri hänen päästyä määrätylle owelle. Seuraawana tuokiona Olga jo oli wedetty portista ulommaksi kadulle loistawan lyhdyn alle.

—"Oikein, kaikki tunnusmerkit, sama mies", kajahti Iiwanan karkea ääni.

Olga koetti huutaa, hän koetti ryöstäidä irti, kaikki turhaan. Paksu huiwi kääriytyi hänen suunsa ympäri, molemmat kätensä wedettiin selän taa ja sidottiin nuorilla. Silloin taas kajahti hänen korwiinsa tuttawa ääni. Hänen isänsä seisoi aiwan hänen wieressään ja katsahtaen waan pikaisesti Olgaan huusi korkealla äänellänsä:

—"Tämä on wiimeinen iltanne, jos laskette hänet irti. Linnaan ja rautoihin, tuossa on passitus."

Seuraawana tuokiona hewoinen oli paikalla, ja polisipalwelijat nostiwat wangitun keskeensä rattaille ja katosiwat pimeyteen.

IV.

Onneton kohtaus.

Simpsa oli seurannut Olgan neuwoa ja päässyt osoitettuun eteiseen. Mutta käännyttyään katsomaan mihin Olga jäi ja häwisi hänen takaansa, hän unohti mihin oween hänen oli kääntyminen, jääden sitä muistuttelemaan. Hän tunsi harmiksensa unohtaneensa koko neuwokin. Hänen muistinsa ei enää sanonut oliko se oikealle wai wasemmalle, ja hän alkoi sentähden käsimäärällä kopeloida owia, mutta löysi niitä olewan kolme. Hän pelkäsi woiwansa mennä wäärin ja ehkä siten joutuwansa ansaan.

Iiwana taas, saatua luullun karkulaan lähetetyksi linnaan, oli hywillä mielin juosnut emäntä Kuikan luo, kallistanut siellä täyden lasin punssia suuhunsa ja sen perästä kiiruhtanut kotiinsa. Hän aikoi waimollensa kertoa tämän=iltaisen sukkeluutensa ja mitä syitä hänellä nyt oli saada korkeampi wirka, jonka suuri enonsa, howineuwos Kulakow oli luwannut hänelle hankkia.

Näissä ajatuksissa Iiwana oli hapuroinut pimeän pihan yli ja tullut huoneensa eteiseen. Hän ojensi kätensä tuttuun owen ripaan, mutta wapsahti silloin, wetäisten takaisin kätensä. Silkkinen naisen wiitta oli sattunut hänen käteensä. Walppaana polisimiehenä aikoi hän tehdä wähän tarkemman tutkimuksen, mutta sai hirweän paiskauksen korwallensa. Tätä hän ei kuitenkaan wielä säikähtänyt, waan tahtoi yhä innokkaammin saada selwän saaliistansa, puristaa tuntematonta olentoa kowemmin syliinsä. Mutta saalispa wastasi tutkimukseen wielä kowemmalla kädellä, että Iiwanalta pääsi kuuluwa huudahdus.

Silloin awautui owi, ja kuiwanmuotoinen nais=ihminen kynttilä kädessä tuli eteiseen.

—"Iiwana, sinäkö tässä, ja tuon wariksen keralla, sinä omassa eteisessämme? Herrainen aika! Ja sen saan nähdä sinusta?"

—"Se on roswo, waras, minä otan sen kiinni, Liisa, sinä saat auttaa, ja näetkö, Olgan wiitta, hän on sen warastanut."

—"Tämä on kuitenkin liian paljon, Iiwana!" huusi wihastunut Liisa. "Ja etkös sinä, sen naakka, näe että se on Iiwana, minun Iiwanani, lain ja oikeuden palwelija?"

Liisan muoto oli muuttunut, hän pudotti kynttilän jalkoihinsa, tarttui molemmin käsin Iiwanan poskipartaan, wanutti häntä kuin raiwoinen peto ja weti hänet sitte perässänsä huoneesen.

Silkkiwiittainen olento oli sillaikaa häwinnyt toisanne päin.

Mutta saatua miehensä huoneesen Liisan wiha oli sulanut. Hän ei ollut mikään pahaluontoinen waimo, tämä Iiwanan lähes neljänkymmenen ikäinen puoliso. Hän oli kyllä pikainen kuin tuli, mutta hän leppyi yhtä pikaisesti. Waan Iiwana oli toista luontoa, hänkin oli jyrkkä ja pikainen, mutta hänen wihansa alkoi siinä missä hänen waimonsa lopetti. Hän oli tuskin nähnyt waimonsa itkewän ja jo leppyneeksi, kun hän kiljasi:

—"Sen saat wielä muistaa, minä sanon, että nyt se on lopussa, ihan lopussa. Se mikä ei kelpaa, se ei ensinkään kelpaa."

Muori mies, jonka eriskummainen waatteus oli näin häirinnyt tuon muutoin rauhallisen pariskunnan sowun, oli wihdoin löytänyt oikean owen, pääsnyt kaptenin luo. Eräitä tuntia sen perästä hän oli pestainnut ja korpralina kaptenin komppaniassa.

V.

Wanki.

Wiipurilla oli siihen aikaan kolme merkillistä miestä, joista jokainen oli warsinaisia originaleja. Paitsi paronia ja sen Iiwanaa, sillä oli linnanwartija Iwonen. Hän oli aikoinaan ollut maaherran palwelijana, josta erinäinen onni sysäsi hänen linnanwartijaksi, wankein päälliköksi, mitä wirkaa hän jo oli toimittanut seitsemän wuotta. Hänen luonnollinen wilkkautensa oli wähitellen tehnyt hänet tuttawaksi jokaiselle herrasmiehelle kaupungissa ja pian koko Wiipurin läänissä. Kun ken matkalainen tuli Wiipuriin, hänen ei tarwinnut olla paria tuntia kaupungissa ennenkuin hän tapasi kadulla, torilla, linnan sillalla tahi waiwoinkin Motin konditoriassa herrasmiehen, jonka kanssa hänen täytyi seisattua puhelemaan, ja eräissä minuteissa häneltä sai tiedon koko kaupungin elämästä. Wiipurissa oli tuskin yhtään perettä, josta Iwosella ei ollut joku tarina tai seikka, joka oli tapahtunut eilen, tällä tai menneellä wiikolla, wiime kuukautena tahi edellisenä wuotena. Iwonen ei ollut sentähden mikään panettelija tahi joutawa tuulen lennättäjä, ei suinkaan, sitä hän ei ollut. Waan se, mitä hän puheli, oli kuitenkin aina jotakin uutta, mitä muut eiwät tienneet. Luonnollisella utaluudellaan hän sai joka asiasta tarinan, hauskan seikan, joka oli ihan alkuperäinen ja yleisesti tunnettu Iwosen hauskoina juttuina.

Mutta kaikista Iwosen jutuista ei ollut mitään hauskempaa kuin ne, mitä hän tiesi puhella paronista ja sen Iiwanasta, ja niitä hän puheli kaikille, ketä hän waan puhutteli. Ja warmaa on, etteiwät paroni ja Iiwana olisi koskaan tulleet niin kuuluisiksi, jos ei Wiipurilla yhtaikaa olisi ollut Iwostansa. Iwonen oli kuin Wiipurin aamulehti tahi joku pilkkakirwes, ja kun ken kysyi mistä hän oli saanut uutisensa, hän wastasi aina: Punaiselta Lähteeltä, tahi: paronin suusta.

Samana iltana kuin Iiwana oli tunnetun wankimme lähettänyt linnaan, Iwonen oli tullut kotiin ajemmalla kuin tawallisesti. Mutta tänä iltana hän ei ollut niin iloinen kuin muulloin. Hänen waimonsa tuli hänelle owella wastaan ja pelästyi, sillä Iwonen ei näyttänyt olewan tawallisella tuulellansa, hän tuli äänettä eikä hyräillyt, kuten hänen tapansa oli tulla kawakkaan asuntoonsa.

—"Mikä sinulla on, Abram?" huusi waimo pian säikähtyneenä. "Wain oliko paroni taas?"

—"Paroni, Anniseni, on aina paroni, se on synti ajatella paronista mitään pahaa. Sentähden saatkin istua ikäsi tässä pimeässä linnassa."

—"Ja nimismiehen wirka, joka sinulle jo oli luwattu?"

—"Sen saa, woitko arwata ken?"

—"Herrainen aika! Jo kolmas kerta kun sinut pettäwät. Ehkä antawat sen
Iiwanalle?"

—"Sen sanot leikillä, mutta se saattaa kääntyä todeksi. Uskotko mitä paroni sanoi minulle tänään? Hän sanoi: Iwonen, se ei ole hywä, että linnanwartija niin paljon puhelee. Sen tulee olla äänetön kuin tuo linnan torni. Silloin minä wastasin: paroni, antakaa sitte minulle se awonainen wirka. Olisit kuullut mitä hän wastasi."

—"Hän sanoi sen luwatuksi toiselle?"

—"Ei juuri niin, waan woin arwata, että hän niin ajatteli. 'Sinä näyt siellä linnassa woiwan paremmin kuin minä', sanoi hän. 'Mutta suuri perheeni ja pieni palkkani?' sanoin minä. 'Se on toinen asia', sanoi hän, 'minä tunnen mieheni mihin ne kelpaawat ja annan yhdelle sata toiselle tuhat routaa.' 'Sitä minä en ymmärrä', sanoin minä. 'Kyllä', sanoi hän, 'sen saat oppia ymmärtämään linnassasi.' Minä kumarsin ja menin."

—"Siis se wirka on annettu Iiwanalle!" huudahti Anni, langeten miehelleen kaulaan.

Iwonen puristi häntä syliinsä ja sanoa: "tämä ei woi kestää kauan."

Silloin kuului kowa jyskytys owessa, ja Iwonen hyppäsi awaamaan. Kaksi polisimiestä talutti wälissään wankia, ja kaikki kolme tuliwat Iwosen eteen. Toinen miehistä antoi paperilipun Iwoselle. Tämä katsahti siihen ja sitte nuoreen wankiin, jota molemmat saattajat wielä piteliwät kynkistä. Iwosen muoto walkeni ja hänen silmiinsä kuwausi tawallinen iwanaurunsa, mutta hänen huulensa pysyi wakaisena.

—"Se on hywä", sanoi hän miehille, "saatte mennä. Minä korjaan wangin pimeimpään tyrmään, sanokaa se Iiwanalle."

Miehet meniwät.

—"Hahaha!" käwi Iwonen nauramaan. "Woin arwata, että tämä on taas paronin wiisaita laitoksia. Eräs palwelija karkaa Laatokan rannoilta, ja sen he luulewat saaneensa kiinni Wiipurissa. En kummastuisi, jos se olisi paronin oma palwelija, mikä sattui käwelemään Pietarin esikaupungissa."

Iwonen läheni wankia, päästi sen silmiltä huiwin ja irroitti sen kädet.

—"Mitä kummaa näen? Anni, Anni tule katsomaan", huusi hän waimolleen, joka oli ehtinyt paeta sisähuoneihin.

Iwosen waimo tuli, seisattui wangin eteen ja katseli kummastellen tuota outoa ilmestystä.

—"Mitä, pettäwätkö silmäni?" huusi Anni hämmästyksissä.

—"Niin minä se olen, tunnetko minua ollenkaan?" sanoi Olga, wiskaten lakin päästänsä ja märän wiitan päältänsä.

—"Olga! Herrainen aika!" huusi Anni, "miten tulet sellaisessa asussa ja näin myöhään?"

Molemmat naiset juoksiwat toisillensa wastaan ja syleiliwät. Iwosen huulilla leikitsi sanomaton iwa. Hän tuskin woi wastata naisten kysymyksille. Hän nauroi wiimein, että täytyi pidellä watsaansa.

—"Huomenna", sanoi hän itsekseen, "huomenna saawat maistaa oiwallista soppaa, jonka owat keittäneet."

—"Se on sitte ollut erheys", sanoi Anni, "ethän arwele pidättää Olgaa tänne?"

—"Minäkö? Kun paroni on lähettänyt minulle Kulakowin orjan, ja se täällä muuttuu mamseliksi, täällä minun linnassani, luuletteko minua niin tyhmäksi, että laskisin senlaisen saaliin käsistäni, ei, ei, teitä, neiti Olga, minä en woi jättää muuanne kuin——"

—"Muuanne kuin?" huudahti Olga. "Ettehän aio sulkea minua wankihuoneesen?"

—"En juuri sinne, waan yöksi kumminkin meidän lapsikamariimme ja huomenna kansliaan, paronille."

—"Kansliaan ja paronille?" huusi Anni. "Olisitko hulluna!"

Olgan muoto waalistui.

—"Eihän se kumminkaan liene totta?" sanoi hän teeskellyllä naurulla. "Olisinhan woinut jo heidän wangitessaan päästä irti, mutta ajattelin, että pelastaahan minut teidän ystäwyytenne heti kuin olette minut nähneet."

—"Ettehän woi pahaksua, neiti Olga, jos wakuutan puhuwani pelkkää totta. Mitkään ihmisen woimat eiwät teitä pelasta wankeudesta ennenkuin huomenna, ja silloinkin se on paroni, joka woi laskea teidät wapauteen."

—"Jumalan tähden", huusi Olga, "minä en woi enkä tahdo häntä nähdä."

Iwonen nousi seisalleen, meni owea kohti, kiersi awaimen kahdesti ympäri ja pisti sen powelleen.

—"Nyt menkää, jos tahdotte", sanoi hän Olgalle nauraen.

—"Woi, woi", huusi Olga puoli nauraen, puoli itkien, ja heittäysi pian herwotonna Annin syliin.

VI.

Paroni.

Paroni käweli edes ja takaisin läikkywällä mosaikilattialla, wetäisten wäliin monjaan sawun sikarista, joka oli hänellä sormiensa wälissä. Wihdoin hän seisattui suuren peilin eteen ja katseli tyytywäisyydellä omaa kuwaansa.

—"Kumma se olisi, jos en sitä woittaisi", sanoi hän itsekseen.

Silloin awautui owi ja passari Grönros astui sisään. Paroni katsoi alati peiliin.

—"Howineuwos Renner", sanoi Grönros, samoin kuin hän parina wuotena oli joka aamu sanonut tullessaan herransa luo.

—"Pyydä hänen tulemaan sisään", oli paronin tawallinen wastaus.

—"Waan Grönros, illallinen asia?" jatkoi paroni kääntyen passariin päin.

—"Herra paroni!" wastasi Grönros.

—"Mitä se on? Grönros, sinä tohtisit?"

—"Tahtoa, paroni ei ole aina yhtä kuin täyttää."

—"Tahtoo sanoa, että sinä tahdot olla ihminen, mutta olet tarhapöllö."

—"Pöllöillä, herra paroni, on yöllä tarkka silmä, waan minä woisin todistaa, että——"

—"Todistaa, minulle todistaa, sisilisko! Wanhat akat ja kämnärit woiwat kuunnella todistuksia—se on kyllä, minä panen sen muistiin."

Passari waalistui, peräytyi ja katosi. Paroni astui pari askelta oween päin, ja hänen wastaansa tuli howineuwos Renner, kumartuen sywästi. Paroni ojensi hänelle kätensä ja weti hänen perästänsä sohwaan.

—"Olen kauan jo teitä odottanutkin, hywä Renner. Woin arwata, että kaikki on hywin."

—"Kaikki kuin woi olla, tahi pian kaikki, herra paroni."

—"Minä luotan siihen. Minä tunnen mieheni. Mitä te kerran tahdotte, se ei jää laimin."

—"Ei paroni, minun ansioni on mitätön. Se on kerran niin, ettei minulle onnistu muu kuin mitä te, paroni, minulta tahdotte. Luulisin, jos käskisitte minun noutamaan sydänyöllä teille taiwaalta kuun, minulle sekin onnistuisi."

Paroni ojentui suoremmaksi ja wetäsi tyytywäisyydellä pitkän sawun sikaristaan.

—"Arwaatteko mistä se tulee?" kysyi paroni hymyillen.

—"En woi muuta arwata kuin teidän käskyinne ihmeellisestä woimasta."

—"Ihminen saa kaikki, mitä tahtoo, mutta pelkurit, hywä Renner, ne kadottawat siksi, etteiwät rohkene tahtoa. Kun istun korttipöytään ja tahdon woittaa, silloin minä aina woitan. Mutta kaikki ei ole siinä. Jos en näkisi läpi jokaisen kortin, woisin kuitenkin tulla häpeälle. Mutta minä tahdon ne nähdä läpi ja näen, ja niin woin käyttää jokaista siten kuin ne paraaten minulle sopiwat. Kas siinä, hywä Renner, koko taitoni—silla wiimeksi, ihmiset, joita käytämme, eiwät ole muuta kuin kortteja—mutta asiaan, woin arwata, että kaupungissa on kaikki hywin."

—"Paremmin kuin koskaan, herra paroni!"

—"Ja se tärkeä asia, jonka jätin teille eilen?"

—"Se meni kuin woidettu. Ne, jotka ensin enimmän wastustiwat, eiwät awanneet suutansa, kun ilmoitin että se on paroni, joka tahtoo niin."

—"Sen arwasin. Ja Iiwana on kaikki täyttänyt?"

—"Ihmeellisesti; niin mahdottomalle kuin se näyttikään, ja onnistui arwaamattomasti."

—"Se on kumma, hywä Renner; kaikkeen se mies kelpaa. Ja sellaista ei ennen tunnettu."

—"Ihmiset täällä wihaawat häntä ja hänestä on yleinen puhe—en tiedä, paroni, suwaitsetteko sen kuulla?"

—"Tietysti, minä tunnen hänet—hän on suuri konna, mutta minä tarwitsen juuri sellaisen miehen. Mistä luulisitte ottawani toisen, jota niin moneen asiaan woisin käyttää? Minä olisin hupsu, jos hänet siksi hylkäisin. Mutta muistaessani, Kulakowin karannut orja tahi palwelija, sitä hän warmaan ei tawannut?"

—"Uskomattomalla tawalla, paroni! Hän otti sen kiinni kadulla, pilkkopimeässä. Woin olla warma, että jos käsky ei olisi ollut teidän, paroni, hän olisi saattanut yhtähywin ottaa Kulakowin itsensä—mutta minä en liukastele, sanoessani, että teidän käskyjänne täyttäissä ei woi erehtyä, paroni, waikkapa luontokappaletta käskisitte ettekä järjellistä ihmistä. Waan warmaan ette kuullut wielä ihmettä, mikä on tapahtunut Punaisella Lähteellä?"

—"Punaisella Lähteellä? Te puhutte leikkiä, hywä Renner; se mikä saattaa tapahtua Punaisella Lähteellä, ei woi olla ihmettä. Mutta puhukaa."

—"Outoa se kuitenkin on, paroni, että terwe ihminen saattaa häwitä, ettei itse hiis woi arwata miten ja mihin."

—"Ja se ihminen on?"

—"Iiwanan tytär."

—"Ei kuitenkaan se ihana Olga? Sanokaa, hywä Renner."

—"Juuri sama Olga, jota eilen illasta ei kukaan ihminen ole nähnyt."

—"Ja Iiwana sitte?"

—"Siitä on pari minutia, kun hän lähti luotani sitä ilmoittamasta. Minä olen lähettänyt kaikki polisit häntä etsimään, ja Iiwana itse jo on lennellyt monesti ympäri kaupungin. Käskettekö, paroni, rummuttamaan joka kadun kulmassa?"

Paroni ei wastannut. Hän nousi seisalleen ja astui eräitä askelia edestakaisin, puhaltaen pitkiä sawuja sikaristaan. Howineuwos Renner oli myös nousnut, waan oli äänettä. Hän wetäytyi wähitellen oween, kun paroni yhä maltti katsoa häneen päin. Renner näytti tahtowan kumartaa ja paeta. Paroni huomasi sen wihdoin ja sanoi huolettomasti:

—"Niin todella, ja mitä arwelette tehdä?"

—"Minä kysyisin sitä teiltä, paroni!"

—"No niin wähäpätöinen asia! Minä arwelen, että yhtä hywin tiedätte itse mitä siinä on tekemistä. Näenhän teitä kohta?"

Näin sanoen, paroni ojensi hänelle kätensä, Renner kumarsi sywästi, paeten takaperin oween.

Päästyä etuhuoneesen, Renner seisattui, painoi kätensä otsaansa ja sanoi itsekseen:

—"Minä aawistin oikein. Rautaa on taottawa silloin kuin se on kuumana. Ennen olin hänellä oikeana kätenä, kuten ihmiset sanowat, nyt woin tulla hänen molemmiksi käsiksensä. Woin kohta sanoa, että koko paroni ei ole muuta kuin minä."

Paroni meni sisimpään huoneesensa, heittäysi pehmeälle sohwalle, ja hänen kaswonsa näyttiwät waaleammille kuin äsken.

—"Merkillistä", sanoi hän itsekseen. "Olen warma, että hän on yhtäläinen kuin muutkin sellaiset. Hän on saattanut paeta jonkun roiston seurassa—waan kuitenkin tahdon epäillä—milt'en pelkää, jos Renner täyttää mitä arweli—ja jos hän sen täyttää—ja hän olisi wiaton—ei, ei, se on mahdoton—paljas teeskellys. Waan mitä sanon! Milt'en wapise, kun hänen silmänsä kohtaawat minun—hän woi tehdä minut hulluksi waan paljaalla huuliensa hymyllä, ja tuo houraawa wiehätys hänen silmissään…"

Astuttua wielä eräitä askelia, hän tempasi kelloa ja soitti. Grönros seisoi hänen edessään.

—"Hewoset ja waununi!" käski paroni.

Eräitä minuteja myöhemmin paroni istui waunuihinsa ja ajoi ulos.