VII.
Tutkinto.
Paroni oli käskenyt ajamaan Punaista Lähdettä kohti. Hän istui waunuissaan tawallista wakaisempana ja näytti lewottomasti katselewan ympärilleen.
—"Ei", sanoi hän wihdoin itselleen, "Renner ei ole se mies, Hän on nähnyt minun aikomukseni enkä tarwitse pelätä häneltä tuhmuuksia. Näin hänen silmistään enemmän kuin hän tahtoi minulle sanoa. Hän tuntee, ett'ei Olgan asia ole minulle niin wähäpätöinen kuin sanoin. Hän ei olisi Renner, jos woisi olla niin typerä, että luulisi minun huoletta woiwan nähdä julkista häwäistystä Olgalle. Siis woin luottaa Renneriin enkä siinä erehdy."
Tultua tähän päätökseen hän antoi ohjallisen kääntää takaisin. Hän ajeli wielä kerran kaupungin läpi ja seisatutti sitte kanslian portaan eteen.
Tultua kansliaan, hänen muotonsa oli wielä synkkä, kuten ainakin, jolloin mitä erinomaista oli tapahtunut. Sellaisena päiwänä ei kukaan tohtinut hänelle paljon puhella. Kaikki meni hiljaista menoansa, juuri kuin koko kansliassa ei olisi ollut muita kuin paroni, jonka ääni silloin tällöin kajahti huoneiden läpi ja pani jokaisen wapisemaan.
Niin se oli tänäänkin. Paroni awasi eteensä asetetun paperitukun, katsahti jokaiseen eri paperiin ja wiskasi sihteerinsä eteen. Wihdoin hän otti yhden, jota seisattui lukemaan.
—"Kurjuutta!" kiljasi hän, "Paroni W:n omaisuuden hoitaja—mitä he arwelewat? Missä he luulewat olewansa? Amerikassako, Ruotsissa wai Sweitsissä?"
—"Sanokaas muuta, paroni", wastasi Rosenlund, hänen wastassaan istuwa wirkamies. "Minä pääsin juuri sitä sanomasta."
—"Se on hämmentää sekaisin päiwä ja yö, se on kääntää nurin koko maailma, kun wangita paronin omaisuuden ylihoitaja, ja se on häwytttömyyttä tehdä se wastoin minun tahtoani. Mitä sanotte siitä?"
—"Minulla on ihan sama ajatus kuin teillä, paroni."
—"Ja sen he luulewat menestywän. He erehtywät. Mitä wuosisata on rakentanut, luulewatko tuhmalla päätöksellään woiwansa sen tuokiossa purkaa? Se on tehdä kuollut lainsääntö wahwemmaksi kuin oikean ihmisen järki, kuin käytännöllinen järki, joka, olkoon jos kymmenesti heidän lakiansa wastaan, kuitenkin hallitsee maailmaa."
—"Sen se warmaan tekee ja wielä kahta enemmän", sanoi Rosenlund.
—"Ja wiimeksi he owat siinä tehneet wäärin."
—"Peräti wäärin", wakuutti Rosenlund.
—"Minä aion siis paikalla kumota sellaisen päätöksen."
—"Siinä emme woi muuta tehdä, sillä tässä on siihen wahwa syy."
—"Mutta Rosenlund, jos se olisi wastoin seisowia lakejamme?"
—"Kyllä se niin on, paroni, ett'ei se lain mukaista olisi."
—"Tällä kertaa siis en tiedä onko siihen laisinkaan hywä ryhtyä."
—"Minusta, paroni, se näyttää epäilyksen alaiselta."
—"Jos ehkä toistaiseksi olisi parempi mennä esityksellä ylemmäksi?"
—"Minä ajattelen samaa, sillä, paroni, se mikä meille on parempi, ei woi olla meille pahempi."
—"Meillä ei siis ole tässä asiassa mitään eri ajatusta?" sanoi paroni, wiskaten paperin sihterinsä eteen.
—"Teidän ajatuksenne, paroni, on tässä asiassa niin selkeä, ett'ei siinä kukaan saata toisin ajatella."
—"Ja herra Kulakowin orja, näen minä, on toinen, joka eilen illalla on tuotu linnaan", sanoi paroni ottaen toisen paperin.
—"Niin, todella, ja syystä, hän odottaa etuhuoneessa tuomiotansa."
—"Eihän liene wäärin ollut wangita niin wähillä syillä?" kysyi paroni.
—"Ken sitä woisi wääräksi sanoa?" sanoi Rosenlund päättäwästi.
—"Ja jokainen palwelus on tawallansa myös orjuus," sanoi paroni.
—"Wapaus se kaiketi ei woi olla, ja siksi minä olen tuntoni mukaan arwellut lähettää hänet tutkimatta wangin kyydillä isäntänsä käsiin," sanoi Rosenlund hywin wakaisesti.
—"Mutta tawan ja näön wuoksi täytyy ensin wähän tutkia", sanoi paroni, "sillä minua peloittaa, jos palwelija sattuisi olemaan wiaton, ja syy olla isännässä, Kulakowissa."
—"Tietysti, tietysti, hywin helposti se niinkin woi kääntyä, sillä tapahtuuhan usein, että palwelija on wiaton, ja wika on waan isännässä; sentähden wälttämättä ensin tutkia, waikka sen ei päätöstä tarwitse muuttaa."
—"No, koska se on teidänkin ajatuksenne," sanoi paroni, "siis"——
—"Tutkinto on wälttämätön, sillä ainakin syyt täytyy olla tunnetut ennen kuin hänet woi takasin lähettää," sanoi Rosenlund, tekeytyen hywin tärkeän muotoiseksi.
Paroni soitti ja wahtimestari tuli owesta.
—"Käski Iwosen tuota esiin illalla wangitut."
—"Waan, paroni, niitä on paljon, luulen puolikymmentä, ja niitä on eräs nuori mies niin raiwoisa ett'ei tahdo huoneessa pysyä."
—"No, antakaa hänen tulla ensiksi."
Wahtimestari meni.
—"Koska se on sellainen junkkari, niin ei wahingoittaisi näyttää wähän kowuutta", sanoi Rosenlund.
—"Todella", wastasi paroni, "arweletteko, että noudatamme Iiwanan?"
—"Wälttämättä, sillä näille ihmisille ei ole mitään parempaa kuria kuin Iiwana. Hänen paljas nimensä panee heidät wapisemaan, ja, paroni, se on teidän ansionne, että on löydetty sellainen mies."
—"Siis päätetty. Waroiksi noudatamme Iiwanan, waan sillaikaa woimme alkaa tutkinnon."
—"Niin minäkin ajattelen."
Owi awautui, ja Iwonen weti perässänsä paronin eteen ensimmäisen wankinsa.
Meidän täytyy palata wähän takaisin, katselemaan miten Olgan laita oli linnassa. Iwonen oli täyttänyt lupansa. Hän oli sulkenut Olgan yöksi pieneen lapsikamariin, missä hän sai rauhassa jäädä omain ajatustensa seuraan. Työläs on arwata mitä tämä haaweksiwa neiti yksinäisyydessään ja uudessa asunnossaan uneksi. Se näkyi waan aamulla, ett'ei hän ollut iloinen. Hänen silmänsä oliwat wähän punaisina, joka näytti hänen itkeneen. Mutta ei mitään pelkoa, jota illalla oli nähty. Olga näytti luottamuksella odottawan mitä oli tapahtuwa.
—"Onko se teidän totenne, ett'en järkiään pääse irti?" kysyi hän
Iwoselta, terwehdittyä häntä ja Annia.
—"Hywä neiti Olga", wastasi Iwonen kohteliaasti. "Älkää pahastuko, jos illalla olin pikainen, ehkä kowakin; se ei ollut aikomukseni. Nyt kadun sitä ja olen walmis päästämään teitä wapaaksi. Minun tarwitsee waan ilmoittaa paronille erheys, joka on wiattomasti saattanut teidät linnaan. Olette siis heti wapaa, se on tehty kymmenessä minutissa, niin pääsette siitä julkisesta häwäistyksestä, joka seuraa sellaista ilmestystä kuin julkinen tutkinto kansliassa paronin edessä."
—"Sanokaa minulle, onko se jo tunnettu, että minä olen täällä wankina?"
—"Tietysti se on tunnettu, että howineuwos Kulakowin karannut palwelia Simpsa eilen illalla wangittiin ja tuotiin linnaan, ja että minulla on käsky hän tänä aamuna saattaa paronin eteen tutkittawaksi."
—"Ja tutkinto tapahtuu julkisesti?"
—"Niin julkisesti kuin se on paronin, lääninsihterin ja muiden wirkamiesten saapuwilla kansliassa."
—"Uskotteko minun eilen illallisessa puwussani woiwan tulla heti tunnetuksi?"
—"Se on tuskin epäiltäwä, etenkin, jos paroni on niin onnellinen, että jo entuudesta teidät tuntee."
Olga punastui, waan sanoi järkiään wakuudella:
—"Nyt olen päättänyt. Hywä ystäwä, te saatte wiedä minut paronin eteen Simpsana, Kulakowin orjana, mutta sitä ennen, odottakaa, tahdon olla wähän yksinäni."
Olga pakeni yölliseen wankihuoneesensa. Kun hän wähän ajan takaa sieltä palasi, Iwonen ja hänen waimonsa kääntyiwät hämmästyksellä häntä katselemaan. Olga oli niin täydellisesti kauniin nuoren miehen muotoinen, että tarwittiin tuon hywän pariskunnan koko tuttawuus häntä tuntea Olgaksi. Runsas pimeä tukka oli taitawasti laitettu hajallaan walumaan kahden puolen olkapäille, musta silkkihuiwi oli kömpelösti kääritty kaulan ympäri, ja wyö oli huolettomasti wiskattu solmuun harmaan, kantapäihin ulottuwan sarkanutun päälle. Kukaan ei woinut, häntä nähdessä, sanoa muuta kuin että siinä oli joku karjalaisia talonpojan poikia.
—"Hahaha!" käwi Iwonen nauramaan: "Ja mitä arwelette nyt tehdä tuossa puwussanne?"
—"Arwelen näin tulla kansliaan ja siellä paronin edessä wastata puolestani."
—"Mutta jos tulette sitä katumaan?"
—"Minun päätökseni on luja."
—"Hywä neiti Olga, minä ymmärrän aikomuksenne ja näen läpi ajatuksenne. Minäkään en olisi keksinyt niin oiwallista keinoa, sentähden kiitän jo edeltäpäin ilosta, jonka minulle walmistatte. Neiti Olga, uskokaa, se menestyy oiwallisesti, he eiwät ole sen wiisaampia, he eiwät näe etemmäksi nenä=warttansa kaikella wiisaudella millä ylpeilewät. Minä olen kohta walmis teitä seuraamaan."
Näin warustettuna, Olga astui siis Iwosen perästä paronin eteen. Jokainen kanslian herroja kääntyi uteliaasti katsomaan tuota raiwoisaksi sanottua nuorta wankia. Mutta kukaan ei ollut odottanut nähdä mitä näkiwät. Tuota ihanaa nuorukaista, jonka silmistä loisti teräwä äly ja awonainen katsanto, ei tahtonut kukaan uskoa pahantekijäksi.
Paronin silmät kohtasiwat myös wangin silmiä. Hän tuskin woi peittää wapsausta, minkä tämä katsaus waikutti. Oli kuin tulinen nuoli olisi säwähtänyt hänen olentonsa läpi. Hänen oli mahdoton selittää mitä nuo säihkywät silmät hänelle muistuttiwat, ja hän tarwitsi koota ajatuksiansa ennen kuin woi alkaa puheensa. Tämän wähän äänettömyyden ajalla Iwonen astui esiin, ojensi paronille lipun, missä oli wangitsemisen käsky. ja täytännön kertomus. Sitä pikaisesti silmäiltyä, paroni wihdoin kääntyen wankiin päin alkoi:
—"Sinä olet Simpsa?"
—"Olen."
—"Ja olit howineuwos Kulakowin orja?"
—"Olin."
—"Ja karkasit sieltä wiime elokuun lopulla?"
—"Minä läksin sieltä silloin."
—"Ja eilen illalla sinä otettiin kiinni tässä kaupungissa."
—"Kaikki on totta, minä otettiin kiinni tässä kaupungissa."
—"Niin nuori ja kuitenkin niin tottelematon lakia ja esimiehiä kohtaan. Etkö muistanut, että jokaisen on pysyttäwä siinä sijassa, mihin Jumala ja esiwalta kenenkin on asettanut? Karulla siitä paeta on suuri rikos, joka rangaistaan kowasti. Sellainen häpäisee ihmisen, waan ei työ eikä palwelus, olkoot minkä nimellisiä hywänsä."
—"Teidän puheenne, paroni, on hywin kaunis niihin oloihin, mihin se sopii. Minua kohti sopii waan yksi niitä lain sääntöjä, mitä korkea hallitsijamme on wahwistanut. Se on pyhä ja kallis sääntö, ett'ei, tässä maassa, ett'ei Suomen rajain sisällä keltään saa otattaa wapautta eikä ketään käy wangitseminen ennenkuin laillinen oikeus on siitä päättänyt tahi ellei pahanteossa ole tawattu. Teidän welwollisuutenne, paroni, on walwoa tämän lain pyhyyttä. Kuitenkin olen minä teidän käskystänne ihan wiatonna, wastoin kaikkea lakia aiwan tuntematonna tullut wangituksi keskellä maantietä ja niin kadottanut wapauteni. Ken teille takaa, että minä olen se, joksi minua luulette? Ja jos olisinkin se, ken teille woi wakuuttaa minun olewan niin rikollisen kuin teille on saatettu kertoa? Minä uskon teidän olewan wiehättäwää kuunnella jokaisen liwertäjän ystäwänne puheita ja myöntää heille kaikellaisia waatimuksia, waikka ne sotisiwat pyhimpiä lakia wastoin."
—"Kuuletteko sitä rohkeutta?" sanoi paroni, kääntyen sihteriinsä.
—"Hirweää häwyttömyyttä, wastoin Keisarin lakia", wastasi Rosenlund.
—"Woisi uskoa", jatkoi wanki, "että teille, paroni, on wiehättäwää lain nimessä osoittaa kowuutta sille, jota wihaatte, ja katsoa sormienne wälitse, kun kysymys on ystäwistänne."
—"Mitä kaikkia, mitä sinä tarkoitat?" huusi paroni pikastuneena.
—"Tarkoitan sanoa teille miten wäärin se on käyttää lakia kunnianhimonsa tyydyttämiseksi ja korkeaa wirkaansa petollisten liukastelijain mielen nouteeksi, sill'aikaa kuin tuhat rikosta jää rankaisematta ja tuhat wiatonta kärsii wääryyttä, mutta kauhistawaa on, kun sellainen wirkamies auttaa wääryyttä ja sortaa sitä, kellä on oikeus."
—"Kylläksi, kylläksi", huusi paroni, wiitaten kädellään Iwoselle.
—"Sulkekaa pimeimpään tyrmään", huusi Rosenlund.
—"Niin teille, paroni, se woi olla kylläksi! Onhan katkeraa kuulla totuutta sen, joka on tottunut kuulemaan waletta ja petosta liukastelewain ystäwäin huulilta. Mutta minulle ei ole wielä kylläksi", jatkoi wanki lujuudella. "Teidän lakimme on seitsemän wuotta sitte antanut wapauden sadoille orjille, joita entiseen aikaan oli tänne tuotu Wenäjältä. Te paroni ja käskyläisenne olette tehneet kaikkea, pidättääksenne heitä tässä orjuudessa. Kowain isäntäin ystäwänä, te olette lain nimissä lähettäneet jälleen jokaisen, ken on tiennyt ja tahtonut wapauttansa käyttää ja hankkia etuansa toisaalla. Uskokaa minua, se ei saa kestää kauemmin. Minä koetan ettekö joskus näissä 'orjissa' tule kunnioittamaan wapaita ihmisiä, joilla on oikeus määrätä työnsä ja toimensa. Minä koetan auttaako korkea wirkanne teitä kauemmin, puolustaissa laittomuutta ja rikosta, minä koetan löytäwätkö wiekkaat ystäwänne aina teissä turwaa pyhiä, wannotuita lakia wastaan."
—"Hirmuista, julkista häwäistystä!" huusi paroni.
—"Ja sitä wangilta, orjalta, Kulakowin orjalta!" huusi Rosenlund.
—"Kurjalliset olennot!" huusi wanki. "Totuus on teille häwäistys, kun se alentaa kuwitellun arwonne. Te tahdotte hallita silloin kuin teillä ei ole muuta tehtäwää kuin noudattaa lakia. Te olette itse orjina pahoille himoillenne. Kauhistukaa sitä, jos mikään teitä kauhistuttaa, ja palatkaa tekemään oikeutta, joka on welwollisuutenne."
Tämä oli enemmän kuin paroni ja Rosenlund woiwat kärsiä. He hyppäsiwät istuimiltaan, paroni tempasi pöydältä kellon ja alkoi soittaa hätäisesti. Kaikki käskyläiset juoksiwat esiin. Paronin muoto oli mustettunut. Hän huusi kowemmin kuin koskaan ennen oli huutanut.
—"Hän on hurja! Itse pahahenki ihmisen hahmossa, kapinan nostaja, antakaa hän Iiwanan käsiin!" huusi hän pian hengittämättä.
Malttamatta odottaa Iiwanaa, paroni aikoi tarttua wangin rintaan, syöstäksensä häntä ulos kansliasta. Hänen silmissään paloi hirweä wihan raiwo. Silloin yhtäkkiä wanki awasi wyönsä, wiskasi päältänsä sarkawiitan ja laski pitkät kiharansa walumaan hienolle kaulallensa. Hänen suuret hehkuwat silmänsä kohtasiwat paronin, ja hänen huulillaan leikitsi suloinen hymy, jossa wiaton nuoruuden ilo ja tilaisuuden tuottama hieno iwa oliwat sisällisesti yhdistettyinä.
Paroni oli kuin nuolella ammuttu. Rosenlundin silmät seisoiwat nurin päässä.
—"Olga!" oli ainoa sana, joka pääsi paronin huulilta.
Silloin tuli owesta huoneesen Iiwana. Hän seisattui tuokion, katsahti ympärilleen ja syöksi tytärtänsä kohti, puristi hänet syliinsä huutaen: "Olga, minun Olgani!"
VIII.
Grönros.
Ensimäinen kowa onni, mikä oli kohdannut Olgan ja Simpsan rakkautta, oli ohitse. Simpsaa ei enää kukaan wainonnut eikä ajanut perästä. Molemmat nuoret saiwat sen perästä wapaasti pian joka päiwä kohdata toisiansa. He käweliwät yhtenä kaupungilla ja saiwat monet illat istua yhtenä Olgan wanhempain luona, eikä kukaan näyttänyt sitä heiltä kieltäwän. Iiwana ja hänen waimonsa näyttiwät olewan iloiset tästä ystäwyydestä. Kaupunkilaiset, joille Iwonen oli wangin seikan jutellut monilla mitä hauskimmilla lisäyksillä, seurasiwat huwituksella nuorten ystäwyyttä. Heistä puheltiin joka talossa, ja kun he nähtiin yhdessä käwelewän, heitä ihaili jokainen. Moni matkustaja, tultua kaupunkiin, asetti tiensä Punaiselle Lähteelle, toiwoen saada nähdä ihanaa neiti Olgaa ja hänen sulhaistansa, joista juoksupuhe jo oli ehtinyt lewitä seudun ympäri.
Muutamana iltana tuli Iiwanan kotiin paronin passari Grönros toiwottamaan onnea nuorille kihlatuille, jotka silloinkin istuiwat wierekkäin Iiwanan salissa. Hän terwehti Iiwanaa ja hänen waimoansa sanoen: "Toiwotan sydämmestäni teille onnea. Kaupungissa on tuskin ketään joka ei ottaisi osaa teidän iloonne ja onneenne. Sellainen lapsi ja sellainen wäwy, ne owat lahjoja, joita ei ole suotu monelle kuolewaiselle."
—"Olisin kyllä toiwonut Olgalle suurempiarwoisen miehen", sanoi Iiwana, "mutta minä rakastan tytärtäni liian paljon, ruwetakseni häntä pakottamaan miehelle wastoin omaa tahtoansa."
—"Ja siinä teette oikein, hywä Iiwana. Sillä nuoret eiwät woi ajatella mitä etuja rikkaus ja korkea arwo antawat meille maailmassa. He luulewat eläwänsä paljaalla rakkaudella, eiwätkä tunne wielä miten huwaksi paljas rakkaus on syödä leipänä, niin pian kuin sitä on tarwis jakaa isolle perheelle."
—"Niin se on", sanoi Iiwana, "tunnenhan sen omasta itsestäni. Mihin olisin tullut, ellei paroni olisi antanut minulle tällaista wirkaa? Minä elin köyhyydessä ja waimoni sai tehdä yöt päiwät työtä, pitäessämme koulussa Olgaa, jossa on ollut kaikki toiwomme."
—"Ja toiwonne ei ole teitä pettänyt. Paroni pitää teitä suuressa arwossa, Iiwana. Mutta hänellä on paljon, joita hän pitää arwossa, eikä sentähden jaa jokaiselle wirkoja. Teille on waan ollut onneksi, että paroni tuntee niin hywin tyttärenne, neiti Olgan."
—"Paroniko tuntee Olgan?" sanoi Iiwana hämmästyen. "Minun tieteni hän ei ole nähnyt Olgaa ennen tuota onnetonta kohtausta kansliassa."
—"Te erhetytte. Paroni tunsi tyttärenne ennen kuin saitte nykyisen wirkanne. Hän tunsi sen jalon neiden ja sanoi minulle: synti on antaa olla köyhyydessä sellaisen isän, jolla on niin jalo tytär. Korottaisin hänen waikka mihin wirkaan, jos tietäisin hänen woiwan mitä toimittaa."
—"Sanoiko hän sen?"
—"Warmasti hän niin sanoi, ja minä se olin, joka silloin tein teille awun."
—"Te, Grönros."
—"Juuri minä. Minä tunsin teidän arwonne. Minä tunnen ihmiset päältä päin, enkä koskaan erehdy. Minä sanoin paronille, ett'ei Iiwanan kaltaista miestä ole toista Wiipurissa, tuskin koko läänissä. Hän kelpaa jokaiseen toimeen ja täyttää käskynne paremmin kuin kenkään Suomessa. Muuta ei tarwinnut sanoa, ja silloin saitte nykyisen wirkanne. Ja miten owat sanani toteutuneet? Nytkin, parastaikaa, paroni on kokonaan teidän wallassanne."
—"Minun wallassani?"
—"Niin, teidän ja tyttärenne."
—"Minun tyttäreni?"
—"Se on puhtainta totuutta, niin pahasti kuin se on minun sitä teille ilmoittaa. Hän sanoi minulle eilen: 'En tiedä mitä tekisin jos jotenkin saisin tuon Iiwanan ja tyttärensä pysytetyiksi luokseni. Miksi et sinä Grönros woinut olla Simpsan sijassa? Olisin tehnyt sinut waikka miksi wirkamieheksi,' paroni sanoi sen?"
—"Ja paroni sanoi sen?"
—"Syntihän on minun sitä kertoa. Waan neiti Olga on kerran walinnut, eihän se nyt enää mitään waikuta. Luulten paroni nyt osottaa kaiken hywyytensä neiti Olgan tulewaa miestä kohti; ja silloin tekään ette ole unhotettu. Ja arwaatteko miten se kunnian mies on muuttunut tuossa orjain jutussa? Hän tekee kaikki mitä woi, saada wapaiksi ne ihmiset, jotka epätiedossa owat wielä pysyneet orjina. Hän on päättänyt lähettää nuoren alaupserin pestaamaan sotamiehiksi nuoria miehiä, jotka tahtowat erota isännistään. Tämän toimen hän warmaan antaa neiti Olgan walitulle. Arwaattehan, minkä kunnian paroni sillä osoittaa teille ja tulewalle wäwyllenne."
—"Kaikki, mitä puhutte, hywä Grönros, on minusta niin outoa, että tuskin woin sitä uskoa. Waan minulla ei ole mitään syytä luulla teidän walehtelewan. Paroni on minua kohtaan ollut liian hywä, lähettääkseen teitä tuomaan minulle walheita."
—"Walheen jäljet owat lyhyet, kuten tunnette. Kohta saatte omilla silmillänne nähdä kaikki. Paroni sai eilen Kulakowilta kirjeen, jossa hän pyytää kaiken mokomin paronia lähettämään takaisin palwelijaansa, jolla ei ollut lupaa mennä sotawäkeen eikä tulla wiettelemään tytärtänne. En tiennyt kumpi näistä enemmän suututti paronia, mutta se waan warma on, ett'en koskaan ole nähnyt häntä niin suutuksissa kuin sanotun kirjeen luettuansa. Hän repäisi sen palaisiksi ja käski minun heittämään palaset tuliseen uuniin, ja sen minä tein uskollisesti, sillä tiesinhän minä, ettei Kulakow woinut millään panna toimeen uhkauksiansa, joita hän kirjeessään ilmoitti, niinkuin sellaistakin, että hän muka estäisi Simpsan ja Olgan naimisen."
—"Teidän ystäwyytenne luen kunniakseni ja arwelen sitä nauttia niin kauan kuin minua suwaitsette. Minä olen kyllä paljas halpa palwelija, mutta ehkä minullekin wielä lempeämpi päiwä koittaa!"
—"Me olemme kaikki palwelijoita, suurimmasta pienimpään. Te olette wielä nuori, kukaan ei woi sanoa mihin seisatutte. Lukekaa minun perheeni ystäwiksenne."
Näillä sanoilla molemmat erosiwat, ja Grönros'in silmissä loisti tyytywäisyys, kun hän nöyrällä kumarruksella kätteli Iiwanan waimoa ja tytärtä. Mutta hänen huulillensa kuwausi iwallinen nauru, ojentaessaan kättänsä Simpsalle ja sanoessaan: "toiwotan onnea ja menestystä aikomuksessanne."
IX.
Salakari.
Grönros oli puhunut totta. Paroni oli kokonaan muuttunut. Hän oli alkanut koettaa orjina palwelewia ihmisiä tuolla Laatokan rantaseuduissa saada tuntemaan heidän wapauttansa, joka Suomen lain mukaan tuli jokaiselle maan asukkaalle. Saatua tiedon neiti Olgan ja Simpsan keskuudesta, hän näytti osoittawan suosiota myös Simpsaa kohti. Hän sai päällikön kautta waikutetuksi, että Simpsan toimeksi annettiin palkata nuoria miehiä entisten orjain seasta sotamiehiksi Suomen äsken asetettuihin jääkäripataljoniin, näyttääkseen sekä entisille orjille että niiden isännille, ett'ei orjuutta enää maassa ollut. Hänen suosionsa ei seisattunut siihen. Hän tuli eräänä aamuna äkki arwaamatta Iiwanan kotiin, kätteli siellä jokaista ja toiwotti sydämmellisesti onnea nuorille kihlatuille.—"Mikä onnellinen ihminen sinä olet Iiwana'" sanoi hän. "Soisin olla sellainen isä kuin sinä, waan minulle ei ole suotu lapsia. Tulewa nuori wäwynne on pataljonan sukkelimpia miehiä, hän saattaa wielä tulla upseriksi. Waan näettekö mitenkä jo wähällä olin tulla petetyksi? Minä olen ihan wiaton siihen, mikä on tapahtunut, waan minun sijassani on waikea tuntea asioita muuten kuin toisen silmän ja suun kautta. Ihmiset owat petollisia. Maksaisin kultaa, jos saisin ympärilleni sellaisia miehiä kuin sinä, Iiwana, ja eräät muut, jotka perin pohjin tunnen."
—"Te osoitatte minulle liian kunnian, paroni! Minä olen mitätön ihminen; teidän walistunut tahtonne se yksin woi minua johonkin käyttää."
—"Ei niin, hywä Iiwana! Se on wäärin niin halwentaa itseänsä. Te olette sowelias jokaiseen toimeen, ja minä arwelen sen teille näyttää, ja jos tulewa wäwynne kerran tahtoo jättää sota=aseet ja kääntyä rauhallisiin toimiin, olen warma, ett'ei teillä ole syytä hänestäkään häwetä. Wai kuinka arwelette, nuori mies?"
—"Minäkö?" wastasi Simpsa kumartuen. "Minä en ole ansainnut wielä mitään."
—"Te olette ansainneet paljon, enemmän kuin kullalla woi ostaa, silloin kuin olette ansainneet sellaisen towerin. Uskokaa, suurin ansio maailmassa auttaa wähän. Parailla lahjoilla saatte olla ikänne patalakkina, jos ei teillä ole apua naisista. Woitte kantaa ikänne kiwäriä, woitte hakata kuolijaksi puolen maailmaa, pääsemättä paikaltanne, waan yksi ainoa ihana olento, paljon wähemminkin kuin teidän, woi teidät sysätä suorastaan korpralista kenraliksi."
Paroni wiskasi salaisen silmäyksen Olgaan päin, mutta tämä ei sitä enää nähnyt, sillä hän pakeni juuri silloin toiseen huoneesen. Paronin puhe silloin seisattui, ja annettua eräitä neuwoja Iiwanalle ja erittäin Simpsalle, hän kätteli molempia ja meni.
Perheen jäätyä jälleen yksinään Simpsan kanssa, Iiwana lausui:
—"En tiedä mikä onni on tullut talooni, siitä ajasta kuin tulin paronin palwelukseen. Kaikki menee paremmin kuin woin aawistaa. Pari wuotta sitten olin wanha palwelija, sen perästä olen yhä nousnut, enkä tiedä enää millaisena miehenä saatan kuolla. Nimismiehen wirka on minulla jo kuin kädessä, ja se ei seisatu warmaan wielä siihen, jos paroni pysyy täällä. Mitä sanotte sellaisesta miehestä?"
—"Minä pelkään häntä kuin kuolemaa, uskokaa, isä, minä wapisen joka kerta kuin hänet näen", sanoi Olga huoaten.
—"Sinä olet hywin lapsellinen, Olga. Sellaista miestä ei ole toista
Suomessa."
—"Woitte sanoa minua yhtä lapselliseksi kuin Olgaa", sanoi Simpsa;
"Minäkin pelkään häntä—"
—"Sinäkin" sanoi Iiwana. "Luulen teidän molempain näkewän kummituksia keskellä päiwää. Hän ei ole koskaan ollut minulle suosiollisempi kuin nyt."
—"Sen pahemmin häntä pelkään", sanoi Olga.
—"Kuulkaa, lapset, se onneton tapaus woi kääntyä meille suurimmaksi onneksi. Sentähden minä en koskaan epäile täyttäessäni hänen käskyjänsä, olkoot ne waikka kuin hurjia, ne kääntywät kuitenkin meille wihdoin onneksi. Käskeköön hän minua tuleen, minä olen walmis. Mutta olkaa, minulle tuli hywä ajatus päähäni. Tänään olen niin iloinen, että woin tehdä kaikkea, luulen tämän olewan oikean onnenpäiwän. Koko maailma näyttää olewan minulle tarjona. Woisin antaa teidät wihkiä tänä=iltana ja nähdä teidät onnellisina."
—"Tänä iltana?" huusiwat Olga ja Simpsa yhtaikaa.
—"Niin, ihan tänä iltana, sillä ehkä jo huomenna sinun, Simpsa, täytyy matkata pois. Siis, lapset, parasta on tänä iltana."
—"Minä en toiwo mitään parempaa", sanoi Simpsa puristaen Olgaa syliinsä.
—"Se on totinen tosi, ett'en häissänne koskaan woi olla iloisempana kuin tänä iltana. Kutsumme waan papin ja monjaita ystäwiämme."
Molemmat nuoret syleiliwät Iiwanaa ja sitte toisiansa. Waan Olga huokasi sywästi, ja hänen silmiinsä tuli kyyneliä.
—"Waan sinä et ole oikein iloinen, Olga", sanoi Simpsa, häntä suudellen. "Onhan kaikki mennyt paremmin kuin osasimme toiwoa. Tänä iltana olemme yhdistetyt, emmekä tarwitse nyt mitään pelätä."
—"Sen kaiken näen minäkin, waan en tiedä mikä se on, joka minua pian wapisuttaa. Minusta tuntuu kuin joku hirweä onnettomuus olisi tulossa", sanoi Olga huokaillen.
—"Ja minä en näe yhtään syytä pelkoon", sanoi Simpsa. "Katso, aurinko paistaa heleästi, sen walossa ei menesty mitkään kawaluuden juonet. Kun ilta pimenee, silloin meitä ei woi mikään ihmis=woima enää eroittaa. Ja uskotko, Olga, kun onni kerran on suotuisa, niin se wie yhä eteenpäin kuin hywä purjetuuli laiwaa."
—"Mutta laiwa saattaa tarttua salaiselle karille ja niihin musertua."
—"Sen se saattaa tehdä, waan silloin kuin matka on tuntematon. Jos sen sijaan jo olemme lähellä satamaa, ja waaralliset karit owat meiltä kaikki jo ohitse."
Iiwana oli sill'aikaa warustainut menemään ulos. Silloin awautui owi, ja eräs polisipalwelija, Iiwanan wirkakumppani, astui huoneesen. Tällainen tapaus oli aiwan tawallinen, mutta kummallista, nyt wapsahti jokainen, yksin Iiwanakin, joka ei saanut sanaa suustansa, tulijan lyhyesti terwehtäissä.
Polisi katsahti ympärilleen silmillä, joissa kylmä wirallinen tärkeys näytti tahtowan tulla jokaisen huomioon. Sitte hän wetäsi poweltaan suuren wirallisen kirjeen, suljetun wirkasinetillä, jossa näkyi keisarillinen waakuna ja sen yli risti.
Iiwanan muoto kirkastui yht'äkkiä. "Se on waltuuskirja uuteen wirkaani", sanoi hän ja tunsi rintansa lämpenewän. Hän tempasi polisin ojentaman kirjeen, awasi sen ja luki seuraawat sanat:
—"Pyhän Synodin ja Korkean Konssistorin käskystä: Oikeauskoisten Simpsan ja Olgan wälillä aiottu awioliitto on kielletty ja tällä ratkaistu, koska mainitut henkilöt owat näytetyt olewan keskenään sukulaiset."
—"Sukulaiset!" parkasi Olga surkealla äänellä.
—"Sukulaiset! mahdotonta!" kiljasi Simpsa. "Siinä on erheys, joka on helposti näytetty toteen."
Olga, jolla kyyneleet jo oliwat silmissä, alkoi wähän lewottua.
—"Waan jos olette yhtenä seisneet jossakin lapsen kummina?" muistutti Iiwana. "Sellainen tekee kreikanuskoiset sukulaisiksi ja estää heidän wälillään naimisen."
Olga muisti wasta nyt, että kerran ollessaan Kulakowin luona hän ensi päiwinä, ja tuskin wielä sitä ennen nähtyä nuorta orjapalwelijaa, joka oli annettu hänelle passariksi, oli tämän, hänen nyt rakkaan Simpsansa, kanssa seisonut kummina talonpojan lapselle, minkä Wenäjän pappi kastoi Kulakowin howissa. Hän muisti nyt, ett'ei sellaista estettä woitu millään poistaa, että hän sen kautta oli ikuisesti eroitettu Simpsasta. Hän tunsi päässänsä menewän ympäri, hän puristausi wielä Simpsaan kiinni, mutta yht'äkkiä hänen kätensä herwahtiwat, ja hän putosi maahan ennenkuin Simpsa ehti häntä käsillään tueta.
Simpsakin tunsi wasta nyt koko onnettomuutensa suuruuden, hänen joka jäsenensä wapisi, ja hänellä oli tuskin woimia nostaa pyörtynyttä Olgaa lattialta ja asettaa hänet sohwalle, jossa oliwat istuneet. Maailma mustettui hänen silmissään, hän ei nähnyt enää muuta kuin tuon wieressään pyörtyneen neiden. Hänen silmänsä oliwat seisattuneet Olgan waalenneesen muotoon, hänen kyyneleensä tippuiwat siihen palawina, ja hän puristi wielä wiimeisen kerran syliinsä raskaasti henkiwän Olgan, joka awasi nyt jälleen epätoiwosta pian sammuneet silmänsä. Heidän katseensa paloiwat wielä kerran yhteen, ja Simpsa painoi silloin hänen waaleille huulillensa palawan suutelun—oliko se heidän wiimeinen—?
Iiwana ja hänen waimonsa kiiruhtiwat tyttärensä luo.
—"Lapset", sanoi Iiwana pian kyyneleet silmissä. "Synti on kuitenkin synti! Jumala on sen niin tahtonut!"
Simpsa oli puristanut Olgan syliinsä. Olgan herwahtaneet kädet oliwat kiertyneet Simpsan kaulan ympäri. Nyt heidän täytyi erota. Simpsa ryöstäysi yht'äkkiä irti ja juoksi oween. Olga parkasi, sydäntä särkewällä kuolewalla äänellä ja lankesi herwotonna äitinsä syliin.
X.
Tärkeä sanoma.
Wuosi oli kulunut wiime tapauksesta. Pitkän talwen perästä oli päästy taas kesään. Rattaat jyrisiwät kiwikaduilla, laiwat purjehtiwat edestakaisin Wiipurin lahdella. Waterloon wiimeinen sota wuonna 1815 oli tuottanut yleisen rauhan ympäri Europan. Suuri Napoleon istui yksinäisessä Helenan saaressa. Kaikkialla liikkuiwat ihmiset nyt moniwuotisen sotaisen ajan perästä rauhan toimissa.
Paroni käweli kiiruilla askelilla edestakaisin salinsa läikkywää lattiaa. Silloin awautui owi, ja Grönros astui paronin eteen, kumartuen sywästi. Hänen muotonsa loisti ilosta, ja paroni arwasi hänellä olewan jotakin uutta ja tärkeää, joka näytti pyöriwän hänen kielellään.
—"No, sinä olet hänet warmaan tawannut?" sanoi paroni, wiskautuen sohwaan.
—"Olen tawannut heidät kaikki."
—"Ja hän oli tyytywäinen, wai kuinka?"
—"Hän tuli niin iloiseksi, ett'ei woinut wastata. Hän olisi luwannut minulle kaikki. Mutta, paroni, saatte pian omilla silmillänne nähdä hänen ilonsa. Hän oli jo tänä päiwänä walmis lähtemään uuteen toimeensa."
—"Ja sanoithan, ett'ei wirka ollut wielä awonaisna?"
—"Minä sanoin sen. Waan se ei tehnyt mitään muutosta. Kaikki meni kuin oli aiottu. Sain kohdastaan hänen sekä waimonsa suostumuksen. He tahtoiwat jo tänään tulla näkemään huoneet, jotka te, paroni, olette luwanneet minulle asunnoksi, niin pian kuin häät owat ohitse ja joudumme muuttamaan."
—"Ja Olga sitte?"
—"Hän oli wielä heikko tautinsa perästä, josta tuskin oli wielä oikein parantunut. Hän oli kyllä wastoin, mutta kun näytin kirjeenne ja saiwat kuulla, ett'ei kysymys ollut enää paronin passarista, waan wirkamiehestä——"
—"No no, sillä ei ole niin kiirua, waan se on yhtä kaikki. Pää=asia on, että hän suostuu. Minä arwelen sinulle enemmän kuin aaweksit. Sinä saat asunnon tässä rakennuksessa, nimittäin pari huonetta alakerrassa, woit olla kuitenkin wirassa maalla, waikka arwelen käyttää sinua täällä kaupungissa. Waimoni matkustaa tänä kesänä ulkomaalle ja jää sinne aina tulewaan kesään. Ja arwaatko mitä olen aikonut?"
Grönros hölmistyi, punastui ja katsoi epäilewin silmin paroniin.
—"Minä arwelen", jatkoi paroni hymyillen, "antaa talouteni Olgan hoidettawaksi. En tunne ketään, jolle sen uskoisin paremmin kuin hänelle. Hän on hywin kaswatettu, sinun uusi wirkasi korottaa hänet siwistyneihin seuroihin, minun tuttawani tulewat hänen tuttawiksi, hän ajelee kaupungissa milloin haluaa, minun hewoseni ja waununi owat hänelle aina altisna. Ja sinullekin Olgan tähden on jokainen seura awoinna. Woitko arwata mikä etu se on? Se on toista kuin istua maalla jonkun papin tahi puoliherran kansa ja kuunnella heidän wiisaita puheitansa puista heinistä. Ymmärrätkös nyt sen?"
—"Se on kaikki hywä, mutta, paroni, minua peloittaa, jos Olga"——
—"Siihenkö ei suostuisi? Turha kaikki, Grönros! Hän suostuu kyllä, mutta miksi olet sellainen patalakki, Grönros parka? Miksi annat heille aikaa arweluihin? Tekisit jyrkän päätöksen!"
—"Ja jos sen jo olisin tehnyt!"
—"Kuin?"
—"Olga on jo minun, tahi pian kuin minun. Häät tapahtuwat kohta, tulewassa kuussa. Kaikki menee hiljaisuudessa, ja jos annatte luwan, paroni, minä tuon hänet ensi wiikolla katsomaan huoneita—mutta se on wielä salaisuus."
—"Wieläkö salaisuus?"
—"Niin, paroni, se on kummallinen asia tuo rakkaus. En woi sentähden lukea wiaksi, ett'ei hän wielä ole ehtinyt tarkoin unhottaa—minulla ei ollut rohkeutta siitä puhella hänelle—kaikki on tehty ja päätetty isän ja äitin kanssa—wasta seisoessani alttarin edessä arwelen ensi kerran katsoa häntä silmiin."
—"Ja sen luulet niin onnistuwan?"
—"Minä sen uskon, paroni! Hän on Simpsasta erotettua tullut kuin lapseksi. Hän ei puhele kellekään, hän antaa wanhempansa johdattaa itseään kaikkeen. Hän kuuntelee äänettä ja nähtäwästi liikutuksetta jokaista puhetta. Ylpeys, jota niin pelkäsin, on hänestä kokonaan häwinnyt. Hän on nöyrä jokaista kohtaan. Hänen silmissään ei näy enää sitä surua ja tuskittelemista, jotka niissä näkyiwät ensin. Ne owat niin hempeät ja sulawat, että minun on mahdoton niihin katsoa. Sentähden olen sen säästänyt wihkiäisiksi. Mutta, paroni, minulla oli muutakin—wähäinen rukous"——
Grönros ei ehtinyt jatkaa puhettansa, kun owi awautui, ja tuntematon mies sota=asussa tuli saliin ja astui paronin eteen. Hän weti poweltansa kirjeen, warustetun höyhenellä ja ojensi sen paronille.
Paroni musersi pikaisesti sinetin, katsahti kirjeesen ja punastui nähtäwästi.
—"Mitä?" huusi hän ja hänen muotonsa kirkastui yht'äkkiä. "Hänen Majestetinsa itse, pikemmin kuin woin aaweksia! Grönros, kutsu tänne pikaisesti howineuwos Renner."
Grönros ja tullut upseri wetäytyiwät pois. Paroni seisattui tyytywäisyydellä katselemaan peilissä kuwaansa, joka näytti iloisemmalle kuin ennen.
—"Kuitenkin ihme", sanoi hän itsekseen. "En tiedä enää mikä ei minulle onnistuisi. Huhu Hänen Majestetinsa tulosta oli antanut minulle salaisen toiwon—nyt se toteutuu. Olin päättänyt saada waltaani tuon ylpeän naisen, joka osoitti minulle waan ylenkatsetta—ja nyt, ennen kuin woin uskoa, saan hänet saman katon alle asuntooni, saan tawata häntä joka hetki. En tiedä mikä salainen nauha on sitonut elämäni häneen. Hänen innokas puheensa se oli, joka herätti minun ryhtymään noiden eräiden orjain asiaan, ja nyt sama asia tuottanut minulle Hänen Majestetinsa erinäisen suosion. Onko se liiaksi, jos nyt toiwon että, kun Hänen Majestetinsa on kerran kanssani saman katon alla, minä saan täytetyksi suurimmankin—pian unelman—tulla tämän maan ensimmäiseksi— tarkka ihmistuntoni, luottamus itseeni ja wiimeksi—hän, tuo wiehättäwä olento—Olga…"
XI.
Hääpäiwä.
Oli elokuun neljäskolmatta päiwä, kirkas ja lämmin. Iiwanan talossa oli jo aamusta warhain kaikki puuhassa, sillä se oli määrätty Olgan ja Grönros'in hääpäiwäksi. Wihkiminen oli päätetty tapahtumaan iltapuolella kirkossa, ja muutamia talon tuttawia perheitä oli kutsuttu ensin kokoontumaan Iiwanan kotiin. Morsiusneidot oliwat pyydetyt sinne jo aamupäiwällä, koska Iiwana ja hänen waimonsa eiwät millään saaneet Olgaa järjestämään morsiuspukuansa sellaiseksi kuin se oli aiottu. Iltaa sitä ennen oli Iiwana sanonut tyttärellensä, ett'ei mitkään konstit enää auttaneet, kaikki oli purkamattomasti jo määrätty, että hänen sulhasensa, keisarillinen komisarius ja läänin arkkiwarius herra Grönros oli kutsuttu heille päiwälliselle ja että kohta sen perästä mentäisiin kirkkoon, jossa hänen ylhäisyytensä paroni oli luwannut läsnäolollaan kunnioittaa heidän wihkimistä. Olga oli kuunnellut isänsä puhetta äänettä, ja nostamatta kertaakaan silmiänsä isäänsä päin. Hän oli hywin waalea ja olisi näyttänyt pian wälinpitämättömältä, jos muutamat raskaat huokaukset eiwät olisi ilmaisneet hänen sisällistä tilaansa.
Grönros taas, hänkös nyt oli onnellinen! Hän ei tänä yönä ollut silmäänsä ummistanut, hän ajatteli waan yhä sitä onnellista hetkeä, jolloin ihana Olga oli tulewa hänen omaksensa. Hän ei ollut wielä rohjennut katsoa Olgan silmiin, mutta päiwällispöydässä hän oli päättänyt sen tehdä, tulkoon peräksi mikä hywänsä. Saattaahan siinä tarjoutua hänelle joku sowelias silmänräpäys, ett'ei kukaan huomaa hänen rohkeuttansa ja silloin——Mutta tuon paronin wiekkaat aikeet— wiimeksi hän kuitenkin saa pitkän nenän. Olisinko minä hullu suostumaan hänen neuwoihinsa! Minä olen tawannut Kulakowin, hän on luwannut minulle huoneet, ja huomisiltana arwelen istua waimoni kanssa waunuissa—ja silloin paronin kaikki aikomukset owat tuulessa.
Kello oli kymmenen aamulla, kun Grönros uusissa mustissa waatteissa— että häihin täytyi saada frakki, sen hän tiesi wälttämättömäksi—tuli Iiwanan taloon. Hän oli yöllä tullut siihen warmaan päätökseen, että Olga, hänen tullessaan, oli ottawa häntä wastaan owella,—sillä, ajatteli hän, mahdoton enää on hänen peräytyä. Hän tarttui pian wapisewalla kädellä tähän oween, jonka takana odotti häntä hänen maallinen onnensa. Mutta owi ei awautunut heti, koska hän sattui ripaa kiertämään wäärin päin, wihdoin se kuitenkin awautui, ja hänellä oli wastassa nainen—waan siinä hän ei wielä tohtinut katsoa sen silmiin. Se ei woinut olla muu kuin Olga, ja sentähden hän lewitti kätensä ja aikoi puristaa sen syliinsä.
—"Ikuisesti rakastettu!" sanoi hän hiljaan.
—"No, no, Grönros, mitä sinä arwelet?" kajahti Iiwanan ääni, "kowin sokeahan olet, kun et tunne enää waimoani."
Grönros nosti silmänsä naiseen, ja kohtasi wanhan äitin silmät, joka naurusuin antoi hänen itseään syleillä. Hänen kätensä herwahtiwat alas, waan nyt oli kaikki hänen rohkeutensa mennyt. Hän ei tiennyt enää miten hänen oli kohtaaminen Olgaa.
Waan Iiwana ei antanut hänelle pitkää miettimisen aikaa. Hän meni hänen wiereensä puhelemaan tulewista talouden asioista.
—"Sehän nyt oiwallista oli, että paroni päätti pysyttää sinut täällä kaupungissa. Maalla wirka ja kaupungissa toinen ja sitte wapaa asunto itse paronin asunnon ja huoneiden alakerrassa. Kun onni kerran käy ihmistä sysäämään ylös, niin se tekee sen loppuun asti, wai miten sinä arwelet siitä, wäwy?"
—"Minä arwelen, että—että se on se, jota minäkin arwelen."
—"Meille wanhemmille se on hywin onnellista", jatkoi Iiwana, "että sillä tawoin saamme hywän tyttäremme pitää niin lähellä ja wielä sitä iloisempi, kun tiedämme paronin häntä niin suosiwan; onhan se niin sinullekin, hywä wäwy?"
—"Niin, minä olen arwellut aina, että mikä kerran on niin, se silloin on ihan warmasti olewa aiwan niin."
—"Totta puhuen", jatkoi Iiwana, "Olga on ollut hywin wähän taipuisa tähän naimiseen, enkä minä ole tahtonut häntä siihen wäkisin pakoittaa, mutta kun paroni ja sinä olette sitä niin lujasti tahtoneet, niin hänen oma onnensa käskee häntä siihen wälttämättömästi; eikö se ole sinunkin mielestäsi oikein?"
—"Minun mielestäni se, mikä kerran on oikein, se ei silloin woi olla wäärin."
—"Sitä minä olenkin sinusta aina luullut, sillä joka on palwellut sellaista herraa kuin paroni——"
—"Niin, hywä iwana, se sitä on palwellut."
—"Mutta tahdothan nähdä tyttäreni ennen kuin morsiusneidet tulewat ja ottawat hänet huostaansa—?"
—"Minä tahdon, hywä Iiwana, aina sitä, jota tahdon, ja jota te tahdotte."
—"No, kas sitä woi sanoa kelpo wäwyksi. Minä ja waimoni olemme olleet täydelleen warmat, että tyttäremme tulee hywin onnelliseksi. Nyt saat hänet nähdä wielä aamupuwussaan, waan sulhaiselle ja hääpäiwän aamuna ei siitä liene mitään waaraa."
Niin sanottuaan, Iiwana nousi, koputti hiljaa owea, joka wei Olgan kamariin. Grönros seisoi wawisten hänen selkänsä takana. Waikka huoneesta ei kuulunut mitään wastausta, Iiwana awasi kuitenkin owen, ja molemmat pujahtiwat sisään. Grönros seisattui wielä lähemmäksi Iiwanan selän taa eikä tohtinut kääntää päätänsä mihinkään päin.
—"Mutta mitä kummaa tämä on?" huusi Iiwana hämmästyksissään. "Huone on tyhjä ja wuode on liikuttamaton. Herrainen aika! Kuinkas minä tämän ymmärrän? En ole koko yönä, koko aamuna kuullut hiiskausta, ja kuitenkin hän on poissa! Olisiko hän täyttänyt eilisen uhkauksensa?"
—"Mitä te sanotte, appi, uhkauksensako?" kysyi Grönros nyt, tultuaan yht'äkkiä rohkeaksi.
—"Niin, hän uhkasi eilen, kun puhelimme häistä, mennä mereen, mutta me pidimme sen paljaana leikkinä."
—"Siinä, ystäwäni, näette, mitä se on tunkea ihmislapsen päähän sellaista rojua kuin tiedot ja sellaiset. Arwaahan sen, ett'eiwät ne ketään jätä rauhaan, ennenkun owat wieneet sinne, mistä ne owat tulleet."
Iiwana ja hänen waimonsa tuliwat hirmuiseen tuskaan. Onneton sulhanen arweli jotakin sanoa; mutta ei löytänyt sopiwia sanoja, ja jäi awoissa suin seisomaan.
—"Hän on saattanut mennä jonkun morsiusneidon luo", sanoi wihdoin äiti.
Juostiin pian naapureihin, joissa morsiusneidot jo oliwat laittelemassa waatteuksiaan. Kaikki hämmästyiwät. Olgaa ei ollut nähnyt kukaan eilisestä illasta. Mistään ei saatu pienintäkään wihiä mihin morsian oli häwinnyt. Kyseltiin polisit ja palowartijat, waan kukaan ei ollut nähnyt sellaista naisihmistä. Käweltiin etsien merenrannatkin joka haaralla. Kaikki turhaan. Iiwana ja hänen waimonsa palasiwat kumpikin eri haaralta tyhjänä kotiinsa. Grönros oli yleisen hälinän ajalla myös paennut.
Kun wihdoin kaikki toiwo jo oli kadotettu, ja wanhemmat istuiwat tuskitellen ja wuoroin syyttäen toinen toistansa, awautui owi, ja sisään tuli eräs poika, kädessä naisen huiwi.
—"Tämä oli Papulan sillalla, minä jätän sen tänne", sanoi poika.
—"Hywä Jumala!" huusi äiti säikähtyneenä, "se oli Olgan huiwi, hän on hukuttanut itsensä!"
Molemmat wanhemmat syöksiwät ulos ja lähtiwät pian juoksussa jaloin rientämään Papulan sillalle.
He oliwat tuskin ehtineet pihan yli ja portista ulos, kun joku ajoi heille wastaan, ja he wäistyiwät syrjään, päästäksensä ajajan ohitse. Silloin kajahti heille iloinen ääni: "isä, äiti!" Silmänräpäys wielä ja Olga syleili wanhempiansa, jotka kyyneleet silmissä puristiwat häntä syliinsä. Iloissaan he eiwät huomanneet miestä, joka myös oli hypännyt rattailta alas ja seisoi heidän wieressään.
—"Waan missä sinä olet ollut, Olga?" kysyi Iiwana.
—"Sen wastaa teille Simpsa. Kas, te ette häntä tahdo nähdäkään?"
Tultua huoneesen, Simpsa selitti heille kaikki. Hän oli ollut Pietarissa, etsien päästäksensä Keisarin jalkojen juuressa rukoilemaan armoa. Mutta Keisari lähti juuri silloin pitkälle matkallensa Arkangeliin. Simpsa arweli mennä sinne, waan matkan pituus peloitti häntä, ja muutenkin hänen waransa eiwät olisi kannattaneet sitä tehdä muuten kuin jalkasin. Silloin hän tapasi Newalla laiwan, jossa juuri joukko Pietarilaisia oli lähdössä Walamoon. Arwellen siinä parhaiten päästä takaisin Suomeen ja ehkä sieltä pikemmin Keisarille wastaan, hän hankki itselleen sijan samaan laiwaan. Tultua Walamoon, siellä jo oli ääretön kansanpaljous kokountunut odottamaan Keisaria, joka Arkangelista oli lähettänyt sanan tulostansa sinne. Seuraawana päiwänä nähtiin mantereesta useita weneitä lähestywän saarta kohti. "Se on Keisari, se on hänen Majestetinsa", huudettiin rannalla. Simpsa tunkeusi ensimäiseen riwiin niin lähellä laituri=siltaa kuin waan woi päästä. Kun keisarillinen wene munkkein soutamana wihdoin oli laskenut rantaan ja luostarin igumen pappeinensa meni ruhtinasta ottamaan wastaan, tarjoten kultalautasella suolaa ja leipää,—silloin oli Simpsa joukon wälistä syösnyt Keisarin eteen, langennut polwillensa ja pitänyt kädessään ylhäällä paperia hänen Majestetiansa kohti. Munkit ja Keisarin loistawa seurue oli koettanut työntää syrjään tuota rohkeaa nuorukaista, mutta hänen Majestetinsa oli jo hänet huomannut—hän otti Simpsan kädestä paperin ja antoi sen ajutantillensa, ruhtinas Wolkonskille. Eräs silmänräpäys sen perästä hänen Majestetinsa oli kääntynyt Simpsaan päin ja sanonut—kuulkaa mitä sanoi:
—"Ensimmäinen anomus, joka minulle on tässä maassa annettu", sanoi hän "ei saa olla turhaan. Se on minulle sitä iloisempi kun woin nyt tehdä kaksi ihmistä onnellisiksi. Kiiruhda ja wie minun onnentoiwotukseni armaallesi"—"ja kas tässä Hänen Majestetinsa lupakirja minun ja Olgan naimiseen", sanoi Simpsa lewittäen Keisarin antaman kirjeen.
Samana iltana wihittiin Simpsa ja Olga, ja Iiwanan pienessä salissa tanssittiin puoleen yöhön asti.
Eräs kuukaus sen perästä oli wiheriäisillä köynnöksillä ja ihanimmilla kukkasilla warustettu kunniaportti Punaisella Lähteellä maantien yli. Aurinko paistoi kirkkaasti, ja Salakkalahden wesi läikkyi tyynenä kuin peili. Keisari Aleksander oli matkustanut ympäri Suomen. Nyt hän oli tullut Wiipuriin. Läikkywät waunut kuusi hewoista edessä ajoi kaupungista. Tultua Punaiselle Lähteelle, jossa kunniaportin kukkaiset loistiwat, hewoset seisattuiwat juoksussaan, suuri joukko juhlapuwussa seisoi kahden puolen maantietä portilla, waan ensimmäisenä seisoi nuori pariskunta. Simpsa wiskasi ylös lakkinsa, ja silloin koko joukko hurrasi ja huusi: eläköön Keisari! Keisari terwehti, hänen silmänsä kohtasiwat Olgan ilosta loistawat silmät, ja lempeä hymy lewisi hänen Majestetinsa huulille. Mutta Keisarin lempeä katse oli sywästi painunut Olgan mieleen ja pysyi siellä hänen ikänsä.—Hän jutteli siitä monesti lapsillensa ja wielä lapsiensa lapsille ja sanoi heille: "lapset, sen lempeän katseen minä näen teidän jokaisen silmistä."