Jutelmia läheltä ja kaukaa II: Salojärwen kukkanen

VI.

—"Mutta mitä aiotte nyt tehdä sille nuorelle tytölle, jonka toin Mikkelistä?" kysyi Kola Flemingiltä, joka tyytywäisenä käweli edes takaisin linnan salin lattialla, kuunnellen puolalaisen sotilaansa kertomusta Sawon tappelusta.

—"Se on minusta hywin wähäpätöistä, sitten kuin kerran Yrjö Eeronpoika, Suomenmaan pääroisto, on käsissämme. Meillä on ollut kyllä tekemistä miestenkin kanssa, sentähden, Kola, minä arwelen, että pääsemme puolta wähemmillä wihollisilla, kun pysymme ystäwinä naisille, tai wähintäin emme tahdo heitä tahallamme wihollisiksi."

—"Minä teen kaikki, mitä waan käskette."

—"Sinä woit wiedä hänet waimoni luo. Hän saa muutaman wiikon lewätä täällä; minä annan sill'aikaa tiedon hänen isällensä, että woi noutaa hänet kotiin. Muuten minä luulen, että hän on tawallinen hönttö, joka suostuu ensimmäiseen miespuoleen, joka sattuu hänelle tarjoutumaan."

—"Oikea hönttö, paremmin häntä ei woi nimittää. Mutta wielä yksi sana, jos suwaitsette, teidän herruutenne! Anna on yhtä wiekas kuin jokainen Eewan tytär. Niin kauan kuin Anna on täällä, minä en woi taata, ettei Yrjö Eeronpoika pääse luikahtamaan käsistämme. Tietäkää, teidän herruutenne, että Anna, Lapinmaan rajoilla kaswanut tyttö, on loitsija, hän loitsii jokaisen silmät sokeiksi, hän lumoo jokaisen korwan kuuroksi, hän woi mennä huoneesen awaimen reiästä ja muuttaa lemmittynsä kyykäärmeeksi, joka myrkyllisellä kielellänsä pistää teidän kättänne ja sitten solahtaa tiehensä. Jospa waan näkisitte hänen silmänsä!"

—"Minä luulen, että ne jo owat lumonneet sinutkin", sanoi Fleming nauraen.

—"Eiwät juuri niin; mutta kuitenkin ne jo oliwat wähällä wiedä minulta saaliini. Minä luulin Mikkelissä juuri ampuneeni Yrjön ja luulin hänen kaatuneen eteeni, kun huomasin tämän kummallisen naisen wieressäni; hän oli ryöstänyt minulta saaliini ja pusertanut sen syliinsä. Minä käskin leikata molempain päät yht'aikaa; wahwin sotamies siwalsi miekallaan ja löi, ja minä näin että miekka meni kummankin kaulan poikki, mutta molempain päät jäiwät kuitenkin paikoilleen; koko sotawäki peljästyi eikä tahtonut enää heihin koskea. Tytön silmät lumosiwat silloin jokaisen. Minä käskin uudelleen, mutta kukaan ei enää kuullut minun käskyjäni enkä itsekään kuullut omaa ääntäni."

—"Taika=uskoa, Kola parka!" sanoi Fleming. "Minä woin ymmärtää, että sinä olet sattunut katsomaan liian sywään tuon suomalaisen tytön silmiin, ja sinun puolalainen sydämmesi on siitä wähän lämminnyt. Sinä woit kumminkin tuoda hänet waimoni luo, tahdon kuitenkin nähdä hänen lumoawat silmänsä. Sill'aikaa woit sulkea hänen sulhaisensa, tuon maan wiettelijän, alimmaiseen linnan kellariin."

—"Mutta minä pesen käteni puhtaaksi, jos tytön tuliset silmät taikowat teidän herruudeltanne koko Suomenmaan ja tuowat erään herttuan tähän kuninkaalliseen linnaan."

Flemingin otsa pimeni, mutta hän koetteli kuitenkin nauraa.

—"Minä en usko taikoja, tulkoot ne sinisistä silmistä tahi punaisilta huulilta", sanoi hän puoleksi leikillä. "Tiedätkö, Kola, mitä tein, kun eräs noita-ämmä Hämeenkankaalla katsoi käteeni ja ennusti sinisilmän naisen minut hurmaawan?"

—"Teidän herruutenne warmaan peljästyi", sanoi Kola ja risti kolmesti silmiänsä.

—"Sinulla on aina tuo paawilaisuutesi. Tiedätkö, minä käskin ratsumiesteni antaa hänelle neljäkymmentä paria, ja sen jälkeen sanoi hän: 'Te woitatte kaikki wihollisenne paitsi yhden.' 'Ja ken se yksi on?' kysyin minä, johon se raato wastasi: 'Se on kuolema.' Kaikki ennustukset Kola, ne owat petoksia. Ne eiwät ole äyrinkään arwoiset. Minä nauran niille. Sentähden woit tuoda sen sinisilmäsi tänne. Hän woi muutaman wiikon olla waimoni kamarineitsyeenä. Minä koetan, woiwatko hänen silmänsä minut tappaa. Sill'aikaa meidän kumminkin täytyy laittautua matkalle Pohjanmaalle. Nuo kurjat Pohjalaiset eiwät enää woi kantaa tyhmyydellä täytetyitä päitänsä ja tahtoiwat meitä päästämään heitä siitä raskaasta kuormasta. Minä luulen, että, jos kowasti ratsastan, koko työ on tehty parissa wiikossa."

—"Meidän wiimeiset wihollisemme owat silloin woitetut, niinkuin Hämeenkankaan noita teille silloin ennusti. Se oli kuitenkin totta— ainakin jollain tawalla."

—"Hahaha! Minä luulen, että sinä wielä hourehdit sinisilmääsi. Mutta, Kola, luuletko, että Yrjö Eeronpoika kestää säilyssään? Minä säästäisin hänet siksi kuin tulen Pohjanmaalta. Tahtoisin nähdä hänet riippuwan hirressä wasta silloin kuin koko maa on rauhoitettu."

—"Minä luulen sen olewan teille waarallista", sanoi Kola. "Hänellä on puolustajia ympäri Suomen ja maan hurjat talonpojat woisiwat wielä koettaa häntä pelastaa. Minun luulteni, mikä tulee tänään tehdyksi, sitä ei tarwitse enää huomenna."

—"Mitä sinä luulet?"

—"Palainen köyttä ja pari sotamiestä, jotka wetäisiwät hänet ylös linnan portille. Se olisi muutoin huwittawa katsanto niille sinisille silmille, jotka paraillaan owat portin wastapäätä."

—"Ei, ei, se ei käy laatuun. Yrjö Eeronpoika on liian suuri pahantekijä, tullakseen niin salaisesti hirtetyksi."

—"Mutta jos hän sitä ennen luikahtaa meidän käsistämme?"

—"Minä jätän hänet sinulle wartioittawaksi; jos hän pakenee, minä arwelen wedättää sinut Turun linnan korkeimman tornin huippuun."

—"Mutta jos kuitenkin hän"——

—"Waan, Kola, milloin sinä olet puhutellut Iiwaria?"

—"Minä tapasin hänet pikimmältä wankihuoneiden riwissä."

—"Ja mitä hän sinulle sanoi?"

—"Ei juuri mitään minulle, waan——"

—"Mitä sillä tahdot sanoa?"

—"Minun tullessani hän herkesi ikään puhuttelemasta wanginwartijoita— hän ehkä kehoitti niitä pysymään uskollisina, sillä hän seisoi juuri Yrjö Eeronpojan owella."

—"Mitä luulet hänestä?"

—"En mitään pahaa, siitä minua Jumala warjelkoon, sillä Iiwar on hywin uskollinen ja rakastaa paljon sukulaisiansa."

—"Niin, hän on sinisilmä tytön eno; minä tiedän sen."

—"Ja sentähden hän waroitti wartijoita, että katsoisiwat, etteiwät laskisi Yrjöä karkaamaan."

—"Luuletko hänen tawanneen tyttöäkin?"

—"Ainoastaan pikimmältään, wähää ennen kuin tapasin hänet wankihuoneen owella. Mutta silloin hän ei saanut puhua hänelle kuin muutaman sanan, jota en ymmärtänyt, ja he jäiwät samassa äänettömiksi, kun huomasiwat minut."

—"Hm! Waan tiedätkö, Kola, jos minä otan Iiwarin Pohjanmaalle ja jätän sinut tänne, niin tuo sinisilmäsi woi lumota sinut uudelleen niin, että laskisit Yrjö Eeronpojan karkaamaan ja sitten——"

—"Ja sitten?"

—"En saisi hirtättää häntä Kaarle herttaan iloksi, hänen tänne tullessaan, ja minulla ei ole hänelle mitään muuta niin hywää terwetulijaista."

—"Siitä wastaan halwalla päälläni teidän herruudellenne, mutta waan yhdellä ehdolla."

—"Ja se on?"

—"Että, jos Yrjö Eeronpojan kuitenkin onnistuisi päästä karkaamaan, ja muu ei auttaisi kuin——?"

—"Kuin?"

—"Kuin korottaa hän ennen aikaansa ilmaan."

—"Se on hywä, mutta waan sillä ehdolla! Minä luotan kokonaan sinuun. Kun Pohjalaiset owat woitetut, woit saada Lapinmaan lumet ja pakkaset— ehkä siniset silmät woiwat ne sulattaa, wai miten?"

—"Minä olen aina ja joka tapauksessa teidän nöyrin palwelijanne."

VII.

—"Mitä sanot, Anna, tuosta Puolalaisesta?" kysyi eräänä päiwänä Klaus Flemingin puoliso, Ebba, uudelta kamarineitsyeeltään, joka nyt, ehkä puoli wankina, istui emäntänsä huoneessa ja ompeli.

—"Miksi niin kysytte?" wastasi Anna, pyyhkäisten kyyneleen silmästänsä.

—"Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että hän on hywin nöyrä ja reima mies, joskin ei ole kaunismuotoinen, mutta sinulle hän on näinä päiwinä osoittanut erinäistä ystäwyyttä."

—"Jos sallitte minun tunnustaa, niin sanon suoraan, että kuta enemmän hän näyttää minulle ystäwyyttä, sitä enemmän minä häntä pelkään."

—"Sinä olet hywin lapsellinen, Anna. Klaus pitää häntä suuressa arwossa, hän on kaiken rumuutensa ohessa hywin säwyisä mies ja totinen sekä palweluksessaan uskollinen pian ylellisesti. Luullakseni Klaus on aikonut kuninkaan luona esittää hänelle jotain suurta palkintoa, joka on walmiina, niin pian kuin hän luopuu katolisesta uskostaan, ja tämä hirmuinen weren wuodatus kerran on päätetty."

—"Minä suon sen hänelle mielelläni, mutta kuitenkin——"

—"Kuitenkin?"

—"Minä en woi muuta kuin häntä inhota", wastasi Anna.

—"Olethan jo woinut rakastaakin. Minä tunnen, Anna, miten rakastit nyt wangittua kawaltajaa, ennen kuin sait tietää hänen petoksensa."

Anna katsoi Ebba rouwan silmiin, ja hänen kaswonsa oliwat punaiset.

—"Niin, niin, ihan totta, minä sen tunnen. Mutta olethan niin wiisas, ett'et anna sydäntäsi semmoiselle, joka on syypää niin monen kansalaisen wereen. Jos maallinen laki ja kuninkaan armoitus hänet pelastaakin häpeällisestä kuolemasta, niin woithan arwata hänen tulewaisuutensa. Kaikkien unhotettuna hänen täytyisi wiettää kurjaa elämäänsä jossain sopessa, hän ei woisi koskaan tulla rehellisten ihmisten seuraan,—häpeä, köyhyys ja kurjuus olisiwat hänen jokapäiwäiset kiusansa. Anna, tahtoisitko yhdistää elämäsi sellaiseen?"

Anna nousi seisaalleen, läheni itkusilmin Ebba rouwaa, lankesi hänen eteensä polwilleen ja syleili hänen polwiansa.

—"Surkutelkaa minua, mutta elkää uudelleen repikö sydämmeni haawoja. Minä olen onnettomin ihminen maailmassa. Minulla ei ole mitään toiwoa elämästä."

Ebba rouwa nosti itkewän tytön, syleili häntä ja näytti hänkin heltywän niin yksinkertaisesta murheen osoituksesta.

—"Minä teen kaikki, mitä woin, pelastaakseni häntä kuolemasta", sanoi hän, "mutta enempää en woi luwata. Ainoa keino on, että koet olla wähän ystäwällisempi Kolalle, että luotat häneen, sillä hän—sen sanon häpeäkseni—woi paljoa enemmän waikuttaa mieheeni kuin minä, hänen oma waimonsa. Minäkin olen rakastanut ja rakastan wieläkin miestäni ylitse kaiken. Mutta minun rakkauteni on woimaton muuttamaan mieheni tahtoa silloin, kun hänen welwollisuutensa, kun isänmaan etu on kysymyksessä."

—"Woisitte kuitenkin tehdä hänen sydämmensä armeliaammaksi ja saattaa häntä antamaan armon tulla siihen, missä oikeus on liian kowa", wastasi Anna itkusilmin.

—"En, Anna, sitä minä en woi enkä tahdo. Jos kerran siinä onnistuisinkin, niin tiedätkö mitä silloin pelkäisin: ett'ei hän enää olisikaan se Klaus Fleming, jota minä olen rakastanut, ja joka minua on rakastanut. Mutta sinulla, Anna, on tarjolla toinen, jonka sydäntä woit paremmin liikuttaa. Anna, Kola odottaa nähdä sinun silmiäsi. Katso, hän on tuossa!"

Puolalainen seisoi Annan seljän takana, Anna säikähti ja hypähti ylös aikoen paeta, mutta se oli jo kowin myöhään; Puolalainen oli jo tawannut hänen kätensä ja wetänyt sen huulillensa, nöyrästi kumartaen nuorelle tytölle. Anna waipui wieressään olewalle penkille.

Ebba rouwa oli sill'aikaa jättänyt kamarin, ja Anna näki olewansa kahden kesken peljätyn Puolalaisen kanssa.

He oliwat molemmat wähän aikaa ääneti. Anna ei näkynyt saawan puhetta huuliltansa. Wihdoin istahti Puolalainen hänen wiereensä ja sanoi:

—"Minä en wielä tunne, woitteko minulta wastaan ottaa sanoman, joka minun nyt täytyy teille ilmoittaa."

—"Onko isäni tullut tai lähettänyt minua noutamaan?"

—"Se ei ollut minulla ilmoitettawana."

—"Sanokaa sitte pian."

—"Minä lupasin teille pelastaa Yrjö Eeronpojan."

—"Te sen lupasitte, ja minä kiitän teitä ikuisesti, jos sen woitte täyttää."

—"Sitäpä nyt juuri epäilenkin. Minä sain wast'ikään kirjeen hänen herruudeltaan, jossa hän käskee minun—antakaa minun olla se teille sanomatta!"

—"Sanokaa, sanokaa, minä tahoon kuulla kaikki."

—"Mutta minä olen siihen wiaton", sanoi Kola, "minulla ei ole muuta waltaa kuin täyttää hänen herruutensa käskyt, olkoot ne minusta jos kuinka katkeria."

—"Sanokaa toki; te säikäytätte minut hulluksi."

—"Sotatuomio on langetettu—ja kaikki minun rukoukseni eiwät ole waikuttaneet mitään, hän on tuomittu——"

—"Mestattawaksi! Oi Jumalani!"

—"Lewottukaa, neitsyt, lewottukaa", sanoi Puolalainen,——"he owat tuominneet hänet hirtettäwäksi."

Surkea parkaiseminen oli Annan wastaus. Hän waipui penkille kädet silmillä. Hänen ruumiinsa wapisi kuin kowissa horkan kynsissä.

—"Lewottukaa, lewottukaa", sanoi Kola, koetellen nostaa häntä ylös. "Se on wälttämätön tapaus, sitä ei woi auttaa. Se on kuninkaan, se on hänen herruutensa tahto. Mutta sillä ei ole niin kiirettä, kuulkaa minua neitsyt, huomiseen on wielä paljo aikaa."

Anna, kokonaan masennettuna, oli wihdoin woinut nousta seisaalleen, warowasti nojautuen Puolalaisen käteen.

—"Huomenna, sanoitte te, se tapahtuu siis huomenna——."

—"Hänen herruutensa on niin käskenyt.—Mutta hän on nyt Ilmajoella, tästä kolmenkymmenen peninkulman päässä."

—"Kuulkaa", sanoi Anna äkkiä, "minä olen yhtä rikoksellinen kuin hän, tuomituttakaa minutkin, minä tahdon kuolla yht'aikaa hänen kanssansa, minä en woi elää sen jälkeen kuin hän on puhaltanut ulos henkensä. Sen te warmaan woitte tehdä."

—"Neitsyt—aika on hywä parantaja, te olette nuori, te woitte elää ja unhottaa——"

—"Wielä yksi rukous: woitteko sallia minun sitä ennen häntä nähdä?"

—"Se särkisi teidän sydäntänne wielä enemmän, ja muuten hänen wankeuteensa ei ole lupa laskea muita kuin pappia. Warmaan, neitsyt, ette tahdo mennä hänen pimeään wankeuteensa; se myrkyttäisi wielä enemmän teidän elämänne."

—"Te ette woi minua kieltää jättämästä hänelle hywästi. Laki ei woi olla niin kowa, että se minulta sen kieltää."

—"Te ette tunne, että hänen wankeutensa on pilkkosen pimeä, että wartijat owat huoneessa sen wieressä, että he kuulewat wienoimman kuiskutuksen ja, että pienin ääni saattaisi ne silmänräpäyksessä syöksemään wankihuoneesen ja ennen aikaansa lopettamaan hänen elämänsä; ja sitä ette kuitenkaan tahdo."

—"Laskekaa minut hänen luoksensa", huudahti Anna, langeten polwillensa
Puolalaisen eteen.

—"Wannokaa täyttäwänne, mitä minä teiltä waadin: äänettömyyttä ja hiljaisuutta—ja ensi sydänyön aikana minä lähetän teidän luoksenne ihmisen, joka saattaa teidät hänen wankihuoneesensa."

—"Minä wannon."

VIII.

Saman päiwän iltana, kuin wiimeksi kerrottu tapahtui, Yrjö Eeronpoika istui pimeässä wankihuoneessaan. Ne pari wiikkoa, jotka hän oli ollut tässä kellarissa, oliwat tuntuneet hänestä wuoden pituisilta. Koko aikana hän ei tiennyt muusta maailmasta mitään. Se heikko walo, mikä pilkoitti tyrmään katon rajaisesta nyrkin mentäwästä reiästä, oli töin tuskin antanut hänelle tilaisuuden lukea päiwät. Wanha kowin raakaluontoinen sotamies, joka wanginwartijana käwi kolmesti päiwässä hänelle wiskaamassa hänen kuiwan ruokansa, oli ainoa ihminen, jonka hahmoa hän tällä wankeutensa ajalla sai nähdä. Sata kertaa hän jo oli yksinäisyydessä uudelleen muistutellut kaikki ne eri kohtaukset, mihin hän isänmaan rakkautensa kautta oli joutunut, eikä niissä huomannut mitään, jota hänen olisi tarwinnut katua. Mutta alituinen miettiminen wihdoin wäsytti häntä, ja hänen ajatuksensa rupesiwat hakemaan lepoa ihan toisaalta: ne oliwat wihdoin kääntyneet Annaan, niin että tämä hänen muistiinsa painunut Annan kuwa oli hänen henkensä ainoana kumppalina pimeässä wankityrmässä, ja se oli hänen mielessänsä sekä hänen päiwällä puolihämärässä walwoessaan että hänen yöllä kylmällä tilallaan uneksiessaan. Warma kuolema oli kyllä jo hänen silmäinsä edessä, mutta kummallisesti oli Annan suloinen kuwa sen peittänyt hänen henkensä silmistä. Anna oli jo kahdesti hänet pelastanut muuten warmasta kuolemasta; hän tiesi, että sama pelastawa henki oli wielä hänen lähellänsä, ja, waikka hän ei rohjennut toiwoa sen häntä enään silloin woiwan pelastaa, niin hän kuitenkin tunsi sydämmessään lohduttawan aawistuksen, jolle hän ei woinut ajatuksissaan antaa mitään määrättyä muotoa.

Sellaisessa tilassa ollen, hän yht'äkkiä hawahti houreistaan, kuultuaan wankihuoneensa owen rupeawan awautumaan. Ihan outo tunto nosti silloin weren hänen kaswoihinsa, ja joku suloinen wihlaus lensi hänen jäsentensä läpi. Samassa awautui raskas, ruostunut owi winkuwin saranoin, ja kynttelin walo pilkistyi jylhän wankihuoneen seinille. Toiwo ja pelko saattoiwat wangin jäsenet wärisemään, odottaessa sitä silmänräpäystä, joka meni raskasta owea awatessa.

Owi aukeni wihdoin kokonaan, ja lyhdyn punainen walo wiilasi niin Yrjön silmiin, ett'ei hän ensi silmänräpäyksessä nähnyt mitään. Saatuaan wihdoin silmänsä auki, hän hämmästyi, ja joku hirmuinen aawistus kuwastui hänen kaswoilleen; sillä hän näki edessään saman miehen, joka jo kahdesti oli ottanut hänet kiinni, joka oli tunnettu suurimmaksi ilkiöksi Flemingin käskyläisistä. Puolalainen Kola seisoi hänen edessään, lyhty kädessä ja katsoi häntä wiekkaasti silmiin, sama mies, joka oli polttanut ja teurastuttanut kuin peto joka paikassa, mihin hänet oli lähetetty.

Molemmat katseliwat towin toisiaan silmiin. Kolan silmissä ja huulilla näkyi hirwittäwä iwa, jota hän tuskin koetteli peittää. Mutta yht'äkkiä koko hänen muotonsa näytti muuttuwan. Siinä kuwautui jonkunmoinen teeskennelty ystäwällisyys, ja hän awasi suunsa sanoen:

—"Elkää pelästykö, Yrjö Eeronpoika. Minä surkuttelen teitä sydämmestäni, ja minun on ollut hywin katkera täyttää esimieheni käskyä teitä kohtaan. Nyt iloitsen kuitenkin saada teille osoittaa jotakin ystäwyyttä, jolla woin teitä lohduttaa kurjassa tilassanne——"

—"Teidän apuanne en arwele tarwitsewani", wastasi Yrjö, luoden halweksiwaisen silmäyksen häntä kohti.

—"Ettekö sittenkään, jos olisin erään Anna neitsyen asialla?"

—"Se on wale, minä en usko yhtään teidän sanaanne."

—"Mutta se on kuitenkin totinen tosi."

—"Missä olisitte häntä tawanneet?"

—"Niin tosiaankin, te ette wielä tunnekaan, että Anna on hänen herruutensa palweluksessa?"

—"Hänen herruutensa palweluksessa?"

—"Aiwan niin, ja wieläpä kamarineitsyenä hänen armollansa Ebba rouwalla."

—"Nyt te walehtelette."

—"Minulla ei ole aikaa pitempään teidän kanssanne loruella. Tuossa on kirje, lukekaa." Kola ojensi pienen paperilipun wangille, joka tempasi sen ja silmäili pikaisesti sen muutamat riwit. Niiden sisältö oli seuraawainen:

"Ikuisesti rakastettu Yrjö! Woin ilmoittaa sinulle sen sanomattoman onnen yhteisessä onnettomuudessamme, että toiwon saawani tänä yönä sinut tawata. Sinun tulee kokonaan luottaa siihen, joka tuo sinulle tämän lipun. Sinun hellin morsiamesi Anna."

—"Sitä minun on aiwan mahdoton ymmärtää, tahi tämä on hirmuista petosta", sanoi Yrjö itsekseen, waipuen istualleen wankityrmän kiwilattialle.

—"Te epäilette wielä nytkin", sanoi Kola, irwistäen hänelle wasten silmiä.

—"Minä epäilen sentähden, että se tulee semmoisen miehen kädestä. Minä epäilen wihollisteni, murhamiesten, isänmaani sortajien jokaista hywyyttä. Mutta te ette woi tehdä minulle pahempaa kuin surmata minut. Minä olen siis walmis tekemään, mitä tahdotte."

—"Se on parasta minunkin luullakseni. Siis, jos tahdotte nähdä morsiantanne, niin seuratkaa tänä yönä sitä, joka tulee teitä noutamaan. Linnan portin ulkopuolella odottaa teitä se, jota halaatte nähdä."

—"Waan sanokaa minulle wielä, onko Klaus Fleming linnassa?"

—"St! hiljaa! minulla ei ole lupa teille ilmoittaa mitään. Te olette jo saaneet minulta nauttia sanomatonta hywyyttä, jota ette ole ansainneet, tyytykää siis siihen. Ja jääkää nyt hywästi—mutta muistakaa, ett'ette wirka tästä sanaa, ja kawahtakaa, ett'eiwät wartijat teitä näe."

Kola poistui, ja raskas owi painui kamakasti wiuhuen kiinni. Yrjö jäi taas itsekseen. Uudelleen oli toiwoja herännyt hänen sydämmessänsä, uudelleen rupesi hän ajattelemaan isänmaan pelastusta ja Annaa, jota hän taas toiwoi saawansa puristaa rintaansa. Rakkaus elämään oli hänessä jälleen herännyt, ja uudet raiwoiset ajatukset kiirehtiwät hänen päässänsä. Wawisten hän odotti sitä hetkeä, jona owen ruostuneet saranat uudelleen winkuisiwat. Odotus tuntui hänestä ijankaikkisuudelta, ja hän alkoi jo uskoa, että koko tapaus oli wiettelewä uni, joka ehkä hänen kuolemansa edellä oli saattanut hänen mieleensä Annan suloisen kuwan.

Yrjö hypähti yht'äkkiä ylös houreistansa. Hän luuli owen rupeawan awautumaan, sillä kuului kuin lukko olisi pamahtanut ja ruosteiset saranat olisiwat pyrkineet wääntymään. Mutta seuraawana silmänräpäyksenä kaikki oli hiljaan. Nyt alkoi rotta törmän nurkassa ratisuttaa jotain luupalasta.

Yrjö rupesi jälleen kuuntelemaan. Yksitoikkoinen rapina komeron nurkassa oli kuitenkin kylläksi hämmentämään wangin ajatuksia, niin että hänen silmänsä painuiwat umpeen ja hän nukahti. Mutta sitä kesti waan muutamia minuuttia. Hän hyppäsi jälleen ylös, luullen taas kuulleensa erinäisen paukauksen, joka hänet herätti. Mutta walweilla ollessaan hän ei kuullut muuta kuin rottien yksitoikkoista ratinaa. Wielä kerran hän heittäysi pitkälleen kowalle wuoteelleen, ja wielä kerran hänen silmänsä painuiwat umpeen. Mutta hän ei löytänyt mitään lepoa. Rauhattomat unet waiwasiwat häntä, ja hän heräsi uudestaan, juuri kuin joku olisi häntä nostattanut. Kas! siinäpä olikin Anna, hänen oma morsiamensa. Wankeus oli muuttunut waloisaksi huoneeksi; Anna ei koskaan ollut ihanampi; hän oli kuin taiwaan enkeli. Nyt wasta hän hänet kihlasi ja painoi suutelon hänen huulillensa. Wähän ajan perästä waloisan huoneen owi awautui ja pappi, kirja kädessä, astui heidän eteensä. Yrjö sanomattomalla ihastuksella otti Annan käden omaansa, hän weti Annan wiereensä papin eteen, joka heti yhdisti heidät ikuiseen liittoon. Morsiuswuode oli jo laitettu. Pappi häwisi, ja Yrjö puristi nuoren waimonsa syliinsä, mutta morsiuswuode oli yht'äkkiä muuttunut mustaksi, ja, kun Yrjö kääntyi sitä katsomaan, hän pikaisesti wetäisi pois Annan, sillä siinä oli paljas multainen hauta. Hirmuinen tuska ahdisti häntä, hän luuli hengen salpautuwan rintaansa, hän tahtoi huutaa, mutta ei saanut ääntä suustansa. Silloin kaikki haihtui ja hälweni tyhjään, ja Yrjö huomasi makaawansa wankihuoneensa kylmällä lattialla. Unihan waan olikin hänelle kaikki kuwaillut.

Herättyänsä hän kuuli taas owessa jotain ramisewan. Sen saranat wingahtiwat, ja se alkoi awautua.

—"Ken siellä?" huusi hän äkkiä, hypähtäen ylös wuoteeltaan.

—"Minä olen, Ebba rouwan sisäpiika ja Anna neitsyen yökumppali; minä olen tunnettu Pirjon nimellä. Mutta ensiksi minun pitää waroittaa teitä olemaan hywin hiljaan. Te saatte ensin minut nähdä."

Niin sanoen Pirjo iski tulta, sytytti lyhtynsä ja näytti kaswonsa sen walossa. Hän oli jotenkin siewä nuori nainen, mutta hänen kaswoissaan oli jotain, joka ei Yrjöä miellyttänyt. Niissä oli jotain irstasta, jota hän kuitenkin näytti hiukan peittäwän.

—"Mitä tahdot sanoa, ja ken sinut on tänne lähettänyt?" kysyi Yrjö.

—"Hiljaan, hiljaan! Meillä ei ole niin kiirettä. Anna neitsyt ei ole wielä joutunut, mutta puolen tunnin perästä hän teitä odottaa."

—"Missä, ja hänkö se on sinut lähettänyt?"

—"Hiljemmin, hiljemmin! Ettehän toki enää epäille? Luuletteko minun ilman asiaa puolen yön aikana lähteneeni tänne pimeisin wankikomeroihin, joissa linnan haltijat kummittelewat niin että ihmisen sydämmen täytyy jäätyä. kuinka minä wärisen wilusta; täällä ei ole mitään, joka woisi ihmisen sydäntä lämmittää."

—"Eikö sinulla ole mitään minulle Annalta?"

—"Minun kieleni on yhtä kylmettynyt, kuin sydämmeni, muuten olisin jo ammoin teille sanonut, että Anna neitsyt on käskenyt minun teitä terwehtimään ja pyytämään teitä tulemaan sinne, minne arwelen teidät saattaa, hänelle wastaan, jos nimittäin uskallatte henkenne minun haltuuni."

—"Minä olen walmis teitä seuraamaan, mutta sitä ennen te näette, että minä olen raudoissa—."

—"Se ei yhtään estä kuin meno kerran on niin mieluinen kuin luulen tämän teille olewan. Mutta nyt kuulen sydän=yön kellon tornissa jo lyöwän. Aika on lähteä. Seuratkaa minua, mutta parikymmentä, muistakaa se, parikymmentä askelta lähempänä."

Näin sanottuaan hän puhalsi kynttelin sammuksiin ja kääntyi oween päin.

Yrjö seurasi häntä, wawisten pelosta ja toiwosta.

Yö oli jotenkin pimeä, sillä waikka oli kuuwalon aika, niin paksut pilwet, jotka peittiwät taiwaan ylt'ympäri, estiwät pian kokonaan kuun walon, niin että linnan ahdas piha oli hywin pimeä. Pirjo meni puoleksi juosten edellä, ja tultuaan linnan sisäportista ulos, katsasti pikaisesti ympärilleen, mutta lähti sitten juoksemaan yli toisen pihan, joka wei linnan asuttuihin huoneisin.

Yrjö oli seurannut tyttöä jäljempänä, mutta, kun hän oli kadonnut porttiin, hänkin läksi astumaan kiireemmin. Portti oli longallaan, ja hän pistäysi pikaisesti sen läpi, mutta kun hänen tien=oppaani jo oli häwinnyt, hän ei tiennytkään enää mihin päin kääntäidä. Hän seisattui siihen ja katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt muuta kuin mustat kiwiseinät ja se portti, jonka hän luuli wiewän linnasta ulos. Hän lähestyi nyt sitä ja tunsi sen olewan wähän awattuna. Hänen rintansa kohoili keweämmin. "Mitähän", ajatteli hän, "jos Anna todellakin olisi woinut minut pelastaa. Mutta miten hän olisi sen toimen uskonut tuolle kunnottomalle Puolalaiselle? Mutta jos hänen kuitenkin olisi onnistunut pettää hänenkin kawaluutensa, ja minä woisin paeta heidän kynsistään."

Näin ajatellen Yrjö wähän lonkautti edessään olewaa porttia ja pisti päänsä sen läpi. Hän oli pian sen toisella puolella. Flemingin huoneet oliwat nyt wastapäätä häntä. Kaikki ikkunat oliwat pimeät. Missään ei kuulunut hiiskausta. Hän seisattui taas, tietämättä mitä tehdä. Mutta ajatellen, että Anna ehkä odotti häntä jossain sopessa, hän kohta kiiruhti etsimään jotain pääsypaikkaa, joka pelastaisi hänet linnan ahtaasta pihasta. Hän lähestyi erästä paikkaa, mustaa ja pimeätä, joka näytti awonaiselta owelta. Tultua sen luo, hänestä kuului kuin jotain olisi liikahtanut. Hän seisattui ja kuiskasi tuskin kuuluwalla äänellä: "Anna, Anna!" Tulen säwäys walaisi silloin pimeän paikan ja hirmuinen jyräys tärähti kiwimuurin sisällä. Yrjö tunsi kipeän wihlauksen ruumiissaan, hän koetteli rintaansa ja tunsi kylmälle kädelleen pudonneen jotakin polttawaa märkyyttä. Hän syöksi sitä paikkaa kohti mistä laukaus oli kuulunut. Silloin läwähti taas walo ja kuului uusi täräys, mutta samassa Yrjö huomasi olewansa linnan portin ulkopuolella ja wapaudessa. Hetkisen hän jäi siihen miettimään. Mutta yht'äkkiä hänelle walkeni tämän yöllisen seikan tarkoitus. "Minä olen ollut petetty", sanoi hän itselleen, "minua on tahdottu murhata. Annan nimellä olen wietelty surmattawaksi, siis jokainen silmänräpäys woi tuottaa uuden waaran, siis pois, pois täältä." Tuokio wielä—ja Yrjö oli kadonnut yön pimeyteen.

IX.

Anna oli Kolan mentyä koko päiwän hywin lewoton. Illan tultua hänen lewottomuutensa kiihtyi tuskaksi. Hän käski aiemmin kuin tawallista warustaa makuutilansa, ja niinpian kuin Ebba rouwa oli antanut hänelle luwan mennä maata, hän wiskautui waatteet päällä tilallensa. Seinäkellon yksitoikkoinen napsutus kuului salista. Se löi kymmenen. Anna luki pian joka napsauksen, odottaessaan sen lyöwän yksitoista. Mutta aika tuntui hirmuisen pitkältä. Hän oli jo lukenut kaksituhatta napsausta, mutta hänellä oli sentään wielä pitkä aika jäljellä ennenkuin saisi kuulla sen lyöwän yksitoista ja sitten wielä kolmetuhatta kuusisataa, ennenkuin määrähetki oli käsissä. Näin hänen lukiessa kellon napsutuksia hänen silmänsä painuiwat umpeen. Mutta hän oli tuskin ennättänyt nukahtaa kun kowa paukaus tärähti hänen korwiinsa ja saattoi hänet nousemaan istuilleen wuoteelle. Hän kuunteli wielä, waan kaikki oli hiljaan.—"Paljasta untahan se lieneekin ollut; luultawasti minun lewoton wereni kummittelee minulle." Uudelleen hän heittäytyi wuoteelleen, mutta samallainen paukaus nostatti hänet taas ylös sijaltaan. Anna pelästyi. Hän sytytti kynttelin ja meni etsimään sisäpiikaa, jonka tila oli toisessa huoneessa. Mitenpä hän kummastui, nähtyään sen wuoteen tyhjänä! Tämä hawainto pelästytti häntä niin, että rupesi wapisemaan. Hän tiesi olewansa yksinänsä koko sillä puolella asuntohuoneita. Hän luuli itsensä petetyksi ja pelkäsi joka silmänräpäys inhotun Kolan astuwan yksinäisiin huoneihin, joista mikään huuto ei woinut kuulua toiselle puolelle, missä Ebba rouwa makasi muun perheensä kanssa.

Tässä tuskassaan hän pian juoksussa palasi makuuhuoneesensa ja alkoi kiertää awainta, saadaksensa sen lukituksi. Mutta silloin kuului askeleet ulkopuolella owen. Anna parkasi säikäyksestä; hänen kätensä herwahti irti awaimesta, ja hän waipui woimatonna alas.

Silloin aukesi owi, ja huoneesen pujahti Pirjo lyhty kädessä.

—"Neitsyt Anna, Jumalan tähden, mikä teillä on? Joutukaa nyt, minä saatan teitä sinne, sen luo, joka teitä rakastaa ja nyt odottaa—elkää pelätkö."

Pirjon ääni oli herättänyt Annan, joka nyt häpesi omia houreitaan, mitkä oliwat häntä niin säikäyttäneet.—"Enhän ole koskaan uskonut kummituksia", sanoi hän itselleen, "se oli waan paljasta hourausta."

Pirjo ojensi hänelle kätensä, ja Anna tarttui siihen, nousten seisalleen. Hänen polwensa wapisiwat niin, ett'ei wielä tahtonut pysyä jaloillaan.

—"Hywä Pirjo, anna minun wähän istua", sanoi hän, wiskautuen penkille istuilleen.

—"Kello on heti kaksitoista, hän odottaa teitä, rohkaiskaa itsenne. Meitä ei näe kukaan, yö on pimeä ja lumi nuoska, ett'ei astuminenkaan kuulu", sopotti Pirjo.

—"Tietääkö hän minun tulewan, Pirjo; onko se hänelle sanottu?"

—"Luulen warmaan, että hän sen tietää. Mutta olkaa waruilla, ei yhtään ääntä, neitsyt, warmaanhan äänettikin ymmärrätte toisenne. Se on waan hiljainen kohtaus, sallittu kahdelle rakastawalle sydämmelle, se on waan pikainen hetki, jonka saatte olla yksinänne hänen kanssansa, mutta se on tärkeä hetki, sillä eihän ole tietty milloin sen perästä häntä kohtaatte. Kas niin, nyt olette wirkistyneet, wiskatkaa päällenne jotakin lämmintä ja sitte seuratkaa minua, aiwan minussa kiinni, parin minutin perästä minä jätän teidät hänen syliinsä."

Annan epäily ja pelko oliwat haihtuneet. Hän tunsi puheliaan tytön houkutukset itsensä rohkaisneen, tempasi keweän turkkinsa, kääräsi sen olkapäillensä ja laittausi lähtemään. Mutta wielä kerran hän seisattui, lankesi polwilleen, puristi kätensä ristiin ja rukoili. Sitte hän hyppäsi ylös ja sopotti: "No nyt, Pirjo, minä olen walmis."

Pirjo puhalsi kynttelin lyhdystänsä, ja molemmat pujahtiwat ulos, hiiwien pimeitä käytäwiä alas.

Wäristen wilusta ja pelosta Anna lähestyi pimeää wankeutta, jossa hän luuli nyt olewan suljettuna koko elämänsä onnen. Tämä oli ehkä wiimeinen kerta kun hän toiwoi saawansa nähdä sitä miestä, jonka kohtalon kanssa hänen elämänsä oli niin kummallisesti yhdistetty. Hän ei woinut sellaista ajatusta elättää, waikka se painoi kuin raskas kiwi hänen ahdistettua sydäntänsä. Nyt hän jo oli siinä pimeässä, kylmässä solassa, mikä wei Yrjön wankeuteen. Hänen polwensa wapisiwat. Hänen täytyi nojautua Pirjoa wasten, sillä hän tunsi selittämättömän pelon raukaisewan jäseniänsä. Wihdoin awautui ruostunut owi. Pirjo sysäsi silloin Annaa, ja tämä oli heti sisäpuolella pimeässä wankihuoneessa. Pari käsiä otti hänet siellä wastaan ja puristiwat häntä niin kowasti, että Anna säikähti ja huudahti milt'ei surkealla äänellä. "Yrjö, oletko se sinä, wastaa minulle", sanoi hän hätäisesti.

Wieno sopotus wastasi: "minä se olen, sinun Yrjösi." Anna parkasi surkeasti, sysäten kädet, jotka oliwat häneen koskeneet, erilleen itsestään. "Minä olen petetty", huudahti hän itkusuin. Se oli pian kuoleman hätä=huuto, jolla hän koetti herättää ihmiset tulemaan hänelle awuksi. Hän koetti peräytyä oween, waan se oli turha, raskas owi oli jo painettu kiinni, ja se ei totellut mitään hänen repimistään. Säikäys ja tuska weiwät hänen kaikki woimansa, ja hän lankesi wihdoin pian näännyksiin nurkkaan wankeuden kiwiselle lattialle. Hän itki tyrskyen kuin pieni lapsi, joka wanhemmistaan on eksynyt tuntemattomaan korpeen.

Yht'äkkiä wälähti keltawan tumma walo hänen silmiinsä, se tuli lyhdystä, joka oli sytytetty keskelle wankihuoneen lattiaa. Anna wilkasi ympärilleen, mutta kyyristyi heti wielä enemmän nurkkaan, johon oli waipunut. Hän luuli nähneensä kummituksen eikä tahtonut uskoa omia silmiänsä. Hänen wieressään seisoi Kola, tuo inhoittawa ja peljätty Puolalainen. Annalle selweni heti kohta koko tämän miehen hirmuinen kawaluus.

—"Neiti Anna", sanoi Kola, ottaen askeleen sitä paikkaa kohti, johon
Anna oli kyyristynyt.

Anna parkasi huutamaan tuskallisella äänellä.

—"Anna", jatkoi Kola, niin wienolla äänellä kuin hänelle oli mahdollista. "Te woitte peljästyä löytäessänne minut täällä. Te ette toiwoneet nähdä täällä minua, mutta uskokaa, minä en ole aikonut teille mitään pahaa. Antakaa waan minulle kätenne nostaa teitä pois tuosta sopimattomasta tilasta, ja sitte minä olen walmis selittämään teille kaikki. Sallikaa minun."

Anna parkui ja itki. Hän wetäysi yhä enemmän sykkyrään.

—"Kuulkaa minua, minä olen ihan wiaton kaikkeen. Hirmuinen erheys wanginwartijalta waan—minä sanon hirmuinen erheys—jota oli tehnyt— että neitsyt Anna—teidän ystäwänne, wangittu Yrjö Eeronpoika"——

—"Te olitte luwannut saattaa minut hänen luoksensa—te olette minut pettäneet ottakaa nyt henkeni—tässä se on", huusi Anna parkuen.

—"Mutta te ette ollenkaan tahdo minua kuulla", sanoi Kola, "minä tahdoin teille sanoa että ystäwänne, häntä ei enää ole—hän makaa kuoliana—hänen herruutensa kuulkaa se—Klaus herra itse on sen käskenyt ja sentähden häntä te ette löydä enää missään—turha on sitä enempää etsiä ja muuten, te olette nyt kokonaan minun wallassani; ajatelkaa, että tämä kellari on niin sywässä ja niin loittona kaikista muista ihmisistä ja että tämä on puolen yön aika, jolloin kaikki ihmiset nukkuwat—teitä siis ei pelasta minun wallastani enemmän ihmiset kuin Jumala, waikka teillä olisi kymmenen miehen woima ja pasunain ääni huutaa apua. Kukaan ihminen ei teitä nyt kaipaa makuuhuoneessanne, ja tästä on wielä seitsemän tuntia päiwään."

Anna oli istunut liikahtamatta rytyssä wankihuoneen nurkassa. Kola oli puhuessaan hirmuista aikomustansa lähestynyt Annaan kiinni. Hän ojensi jo kätensä tarttumaan Annan wyötäiseen. Silloin yhtäkkiä Anna hyppäsi seisalleen, ja silmänräpäyksessä hän oli temmaissut Kolan wyössä riippuwan pistolin ennen kuin hämmästynyt Puolalainen ehti sitä estää. Anna wetäysi kellarin oween selin ja ojensi pistolin wihollisensa rintaa kohti. Hän oli äkkiä saanut aawistamattoman woiman. Jyrkällä äänellä hän huusi nyt hämmästyneelle miehelle:

—"Ensimmäinen askel minuun päin,—ja minä laukaisen—no—nyt, haa, kurjallinen olento—tule nyt minua syleilemään—kas, mitä wiiwyttelet? Olenhan minä sinun wallassasi, Kola, ja tässä on seitsemän tuntia päiwään—tulkaa waan tännemmäksi—en näe tarkkaan päätänne, en tiedä missä kohden on sydämmenne—tahtoisin satuttaa sen keskelle, no, tulkaa, tulkaa—miksi wiiwytte!"

—"Onneton, te rohkenisitte laukaista?"

—"Tahdon koetella, onko teillä ollenkaan sydäntä, ja jos se on tosi, kuten sanotaan, ettei sitä teillä ole, silloin luoti ei teille tee mitään wahinkoa, jos se menee ontelon rintanne läpi—kas tuossa kohdassa se on muilla ihmisillä—tulkaapa wähän lähemmäksi, no, yksi, kaksi——"

"Onneton, odottakaa silmänräpäys, antakaa minun awata teille tuo owi— muuten jos minun ammutte—te jäätte iankaikkisesti tähän kellariin, missä ei käy ketään, kukaan ei tiedä etsiä teitä täältä—sillä Pirjoa ei enää ole—tuota owea ei saa auki koko linnassa muut kuin minä, teitä uhkaa surkea nälän kuolema, rotat ja hiiret syöwät teidän mädänneen ruumiinne——."

Tämän sanottua Kola teki pikaisen liekkeen syrjään ja aikoi nähtäwästi äkkiä syöstä Annaan käsin, kun hänen toinen kätensä tawoitti pistolia. Anna jo oli kääntänyt pistolin suun hänen rintaansa kohti—samassa kowa jyräys—ja Kola waipui silmänräpäyksessä maahan.

Silmien edessä olewa waara oli antanut Annalle kummallisen rohkeuden ja woiman. Mutta, kun hänen inhottu wihollisensa, jonka kawaluus oli wietellyt hänet ansaan ja sitte raaimman ihmisen julmuudella uhannut hänen wiatonta olentoansa, makasi nyt weressänsä; silloin Annan woimat raukesiwat, ja hirweä tuska walloitti koko hänen olentonsa. Yksinään sydänyön aikana, suljettuna tähän kylmään luolaan, kuoleman tuskissa kuorsaawan wihollisensa kanssa, jonka kamakkaa näköä hän ei saanut silmistänsä haihtumaan, se oli enemmän kuin hänen heikko ja niin oudoilla tapauksilla järkytetty sydämmensä jaksoi kantaa. Nähtyään wihollisensa wyöllä ruutisarwen ja luotikukkaron, hänen päähänsä wiwahti ajatus ladata uudelleen ja sillä lopettaa oma onneton elämänsä ja pelastautua tuskastansa. Mutta silloin hänen ajatuksensa lensiwät Salojärwelle, jossa surewat wanhemmat odottiwat—ehkä Yrjökin wielä oli elossa—ehkä kaikki tuon edessään makaawan wiettelijän puheet oliwat petosta—toiset pimeät seinät saattoiwat sulkea hänen rakastettunsa, joka odotti pelastusta. Ja miten koskea tuohon inhoittawaan haamuun, joka kalpeana ja petos sekä kauhistawa aikomuksensa wielä kuwattuna waalenneilla huulilla, makasi jo pian hengetönnä hänen edessään!

Tätä hänen ajatellessaan raskas huokaus säikäytti hänen ja weti hänen silmänsä jälleen kuolewaan. Pudistelewa wäristys kulki makaawan jäsenten läpi, ja sen perästä tuli kuoleman hiljaisuus. Se oli ollut wiimeinen hengen weto, wiimeinen hengen puhallus. Kummallinen tunto wihlasi Annan sydämmessä. Hän tunsi werensä jäätywän ja waipui näännyksiin. Hänen tuntonsa oli hänet jättänyt, ja raskaat huokaukset oliwat hänessä ainoat elämän tunnus=merkit.

Anna oli wihdoin nukkunut. Mutta rauhattomat unet säikyttiwät häntä wähän wäliä walweille. Kun hän wihdoin heräsi, kiilui päiwän walo pienestä nyrkin mentäwästä wankihuoneen ikkunasta. Kyntteli lyhdyssä oli sammunut. Alussa hän ei muistanut missä olikaan. Mutta kowa tila, missä hän lepäsi, ja musta haamu hänen edessään laattialla johduttiwat wähitellen hänelle mieleen kaikki, mitä oli tapahtunut. Nyt hän muisti, mitä wainaja oli ennen kuolemaansa sanonut. Hiukset nousiwat pystyyn Annan päässä, hänen ajatellessaan, että hän oli tuomittu kuolemaan tässä kellarissa, jossa hänen murhatyönsä makasi nyt hänen silmiensä edessä. Hän tunsi yhtaikaa hirweän janon kuiwaawan kieltänsä; tulinen kuume poltti hänen jäseniänsä; hän koetti nousta seisalleen, mutta hänen polwensa eiwät kannattaneet. Kauhea tuska ajoi kylmän hien hänen ihoonsa ja se wäsytti häntä wielä enemmän. Hän wiskautui jälleen kowalle kylmälle wuoteellensa, mutta peloittawat aaweet kuwailiwat hänelle silmiin niinpian kun hän niitä ummisti.

Yhtäkkiä hän tunsi weren nousewan päähänsä, kaikki meni ympäri hänen silmissään. Ajatus seisattui hänen pyörtyneessä päässänsä. Waan sitte taas muuttui kaikki. Pimeä wankihuone näytti walaistuneen. Oli kuin huikaisewa walo olisi tahtonut walaista hänen silmiänsä. Hän luuli olewansa kirkossa; nyt kannettiin sinne jotakin, se oli nuoren miehen ruumis, joka wenyi seljällään lawalla. Anna hyppäsi sitä katsomaan, mikä kauhistus! siinä lepäsi Yrjön, hänen kihlattunsa, hengetön ruumis. Suuresta reiästä sen rinnassa juoksi weri torwenaan. Kantajat seisattuiwat, ja Anna juoksi lawalle syleilemään ruumista ja itki—hän itki ja parkui kauhistawasti. Mutta nyt luuli Anna kuuluwan murheellisen ruumiswirren säweleet, hän rupesi laulamaan keralla. Kirkon penkissä istui hautauswäkeä, joitten Anna myös luuli laulawan. Kaikki oliwat sywässä huolessa.

Anna ei luullut koskaan olewan itsellään sellaista ääntä kuin nyt. Hän tunsi äänensä kuuluwan yli kaikista muista ja sen hän ei tuntenut wäsyttäwän rintaansa.

X.

Kun Ebba rouwa aamulla oli noussut wuoteeltaan, oli hänen ensimmäinen kysymyksensä, kuinka Annan oli laita. Palwelusta tekewä piika sanoi hänen wielä makaawan.

—"Minä tahdon tietää onko hänelle mitä tapahtunut", sanoi Ebba rouwa, "sillä minä näin hänestä niin kummallisen unen. Waan Kerttu, eikö Kola wielä ole käynyt salissa?"

—"Ei ketään ole siellä käynyt. Minä en ole häntä nähnyt kuin eilen illalla."

—"Se on hywä, mutta mene nyt heti katsomaan Annaa."

Kerttu meni, ja Ebba rouwa odotti häntä uteliaasti ja lewotonna. Yhtäkkiä syöksi piika takaisin, säikäyksissä ja tahtoi sanoa jotakin, mutta kieli tuskin liikkui hänen suussansa.

—"Mitä se on, jumalan nimessä, sano pikaisesti!—Ei, odota, anna minun ensin wähän hengähtää, sinä säikytät minut hengettömäksi."

—"Anna on——hän on poissa—hänen wuoteensa on tyhjä—hänen waatteensa owat pois—Pirjo on häwinnyt—kaikki on tyhjä."

Ebba huudahti surkealla äänellä ja lankesi tuolille hermottomaksi.

—"Se on kauhistawaa", sanoi hän wihdoin, "minä jo sitä pelkäsin—sillä minun uneni oli niin kummallinen. Kerttu! juokse nyt etsimään joukkoa, mene Kolan huoneesen ja kutsu hän pikaisesti tänne."

Pian oli koko linnan wäki liikkeellä. Mutta ensimmäiset sotamiehet, jotka tuliwat linnan huoneihin päin, seisattuiwat portille katsomaan hämmästyneinä. Ihmeellisiä asioita oli tapahtunut. Kuollut mies makasi portilla. Ensin kukaan ei sitä tuntenut, waan pian tunnettiin se erääksi wanginwartijaksi. Yht'aikaa lewisi sanoma, että kapteni Kola oli häwinnyt, ja nuorta Anna neitiä ei löytynyt mistään.

Yleinen etsiminen alkoi. Kaikki wankihuoneet etsittiin läpi, waan niissä oli jokainen wanki paikoillaan. Wiimeiksi muistettiin se yksinäinen huone eli kellari, mihin Yrjö Eeronpoika oli suljettuna. Tultiin senkin owelle, waan owi oli lukossa ja kaikki oli kuin tawallisesti paikoillaan. Yhtäkkiä kuultiin surullinen laulu kaikuwan sywästä kellarista. Kaikki hämmästyiwät.

—"Se on kummittelemista, se on linnan haltijan tahi haltijatttaren laulu", sanoi eräs wanginwartija, "minä olen kuullut sitä usein sydänyön aikana, ja silloin on aina jotakin onnettomuutta ollut tulossa."

Muutamat tahtoiwat särkeä owen, waan toiset sen kielsiwät. Wiimeinkin päätettiin owi awata. Mutta miten se tehdä, kun awainta ei ollut kellään, sillä awaimet tällaisiin wankihuonehin säilytti Klaus herran pois=ollessa Kola, ja häntä ei löydetty mistään. Usea mies rupesi nyt työhön, ja wihdoin onnistui suurten rauta=aseiden awulla saada raskas owi murretuksi ja awautumaan.

Miten hämmästyiwät kaikki, kun owi oli saatu auki! Anna, tuo eilen wielä kukoistawa neitsyt, juoksi tulijoille owessa wastaan, waaleana ja muuttuneella muodolla, jossa kuwausi hiljainen heikkomielisyys. Hänen silmäinsä walo oli tummennut, ja niiden katsanto oli hajallinen niinkuin sillä, joka on kadottanut ymmärryksensä. Hän tuli ulos eikä näyttänyt huomaawansa ketään; hän piti käsiänsä niinkuin niillä olisi kantanut awattua kirjaa, josta hän alkoi laulaa surullista lauluansa. Kukaan ei tohtinut häneen ryhtyä. Päätettiin seurata hänen perästänsä. Hänen askeleensa meniwät porttia kohti, missä kuollut miehen ruumis oli äsken löydetty ja joka wielä makasi siinä. Tultua sen luo, hän seisattui, lankesi polwilleen sen wiereen, heittäysi sen rintaa wasten ja syleili sitä sanoen: "tässähän sinä oletkin, Yrjö, sinä elät wielä, minä luulin sinun kuolleeksi."

Pian löydettiin kellarista Kolan ruumis. Wähitellen luuliwat tulleensa tapauksen perille, arweltiin, siitä mitä oli nähty, että Anna olisi koettanut pelastaa sulhaistansa Yrjöä wankeudesta; että Kola oli sen huomannut, tunkeinnut wankihuoneesen, ampunut wankia, waan ei siinä onnistunut ja sitte—sitte kukaan ei ymmärtänyt miten Kola itse oli saanut kuolettawan luodin rintaansa.

Paraillaan kun tätä mietittiin, kuului sotasarwen soitto linnan portilla ja kaikki kääntyiwät sinne päin.

XI.

Nuijasodan wiimeinen tappelu oli taisteltu Ilmajoella. Pohjanmaan raiwoisimmat ja urhoollisimmat miehet oliwat kaatuneet Santawuoren kentälle. Klaus herra ratsasti sotawäkensä kanssa Turkuun päin. Hänen rinnallaan ratsasti Iiwar herra, joka koko nuijasodan ajan oli häntä seurannut. Molemmat ratsastiwat hetkisen ääneti; Flemingin muoto oli wakainen, pian synkeä. Wälin hänen huuliltaan pääsi kuuluwa hm!, mutta mitään sanoja ei häneltä tappelun perästä ollut kuultu. Wihdoin hän kääntyi wähän Iiwariin päin.

—"Se oli kuitenkin wälttämätön, wai kuinka sinä, Iiwar, arwelet?" sanoi hän juuri kuin omaatuntoansa rauhottaen.

—"Tietysti se oli wälttämätön", wastasi Iiwar.

—"Ja minä luulen he wihdoin pysywät tolallaan."

—"Ainakin siksi…" wastasi Iiwar, waan keskeytti puheensa.

—"Kuin? Luuletko, ettemme nyt woi heistä olla aiwan huoletta?"

—"Warmaan", wastasi Iiwar. "Mutta kaksi wihollista yhtaikaa on pian kuin kaksi warasta yksillä markkinoilla."

—"Niin, sinä tarkoitat herttua Kaarlea?"

—"Joka wihdoin saattaa työssä ja toimessa yhdistyä talonpoikain asiaan."

—"Niin, waan sinä unohdat kuninkaan sotawäen, aateliston ja tämän talwen kolme jäännös=kuukautta. Minä arwelen ne woiwan aluksi antaa hänelle wähän miettimistä."

—"Se on totta, ennen kesää ei woi tapahtua mitään. Waan sitte?"

—"Laitamme hänen herttuaalliselle korkeudelleen wähän tekemistä ottaessa wastaan hänen majestetiansa ynnä sen kahta alimmaista palwelijaa—niin, Iiwar, seuraathan minua kun lähdetään wieraiksi hänen herttualliselle korkeudelleen."

—"Ja Suomi", wastasi Iiwar, "tohditko niin pian sen jättää sotawoimatta?"

—"Luonnollisesti en. Waan enkö ole wielä sinulle maininnut aikeistani?
Mitä sanoisit, jos Kola Ludowski?——"

—"Kuin, tohtisitko jättää Suomen sotawäen tälle muukalaiselle?"

—"Oh, tyhjää pelkoa sinulta. Mustan meren ja Pohjoisen Jäämeren wälillä ei ole meille mitään muukalaista. Ja muutoinkin sinä et wielä tunne kaikkea. Mitä sanot siihen, jos sama muukalaisesi parastaikaa jo olisi oma lähin sukulaisesi?"

—"Ei, ei koskaan. Anna on liian jalo nainen siksi", wastasi Iiwar.

—"Joutawia!" jatkoi Fleming. "Minä tunnen hänet paremmin ja muutoin, sama Ludowski—tuskin löytäisin koko Sigismundin awarassa waltakunnassa miestä, jota woisi niin monenlaisiin toimiin uskoa."

—"Siinä on minulla ihan toinen ajatus", wastasi Iiwar pian huolettomasti ja paremmin kuin itselleen.

—"Ajatus on aina ajatus, sanot sinä. Juuri kuin mikään ajatus hallitsisi maailmaa."

—"Ja mikä muu se olisi? Jalo ystäwäni, minulla on se usko, että jokaisella aikakaudella on oma henkensä, oma ajatuksensa, joka johtaa sen tapauksia. Me olemme waan arpapalikoita, joita tuntematon käsi wiskelee. Kun tarkoitus kerran näillä on saawutettu, silloin me heitetään syrjään.—Se, joka tänään woitti, woi huomenna jo olla tungettu syrjään ja unhotettu. Uusi ajatus on jo saattanut wiwahtaa maailman halki ja sen walloittaa. Pikainen onnen waihe, odottamaton tapaus, tahi yhden ihmisen kuolema on silloin kuin kutsuttu walmisna——."

Flemingin muoto synkistyi. Tunkeusiko hänen mieleensä kuitenkin tuo noita=akan ennustus Hämeenkankaalla. Hän ratsasti sen perästä äänetönnä, tuskin katsahtaen enää ystäwänsä silmiin.

Matka Ilmajoelta Turkuun kesti monta päiwää, waan Fleming pysyi yhä äänettä, puhuen ystäwälleen tuskin muuta kuin mihin itse matka waan aihetta tarjosi. Mutta kuin Turun wanha linna wihdoin pilkistyi metsän takaa näkywiin ja torwensoittajat alkoiwat puhaltaa torwiinsa, silloin paisui Klaus herran rinta uudesta tunteesta, uusi waloisampi näköala awautui hänen henkensä silmiin, kaikki synkeät warjot haihtuiwat. Hän tunsi nyt takanansa awaran ruhtinaskunnan, jonka kapinalliset asiakkaat hänen urhoutensa, hänen järkähtämätön woimansa oli jälleen woittanut kuninkaalliselle kruunulle. Hän tunsi tämän woimansa riittäwän taisteluun, jolla kokonainen waltakunta ynnä sen kuninkaallisen perheen kapinalliset jäsenet oliwat kukistettawat ja saatawat hänen herransa ja kuninkaansa alamaisuuteen. Sellaisilla tunteilla hän läheni Turun linnaa ja ajoi ratsujoukkonsa edessä sen portille, samalla aamuhetkellä, kun edellisen yön tapaukset oliwat juuri saattaneet koko linnan wäestön lewottomaan hälinään.

Ebba rouwa istui lewottomana odottaen Kerttua tuomaan sanaa tahi wähintäkin Kola Ludowskia kertomaan linnan asioista, mutta kumpaakaan ei kuulunut. Wihdoin kuuli hän askelia etuhuoneessa ja juoksi owelle ottamaan wastaan, kuten luuli Puolalaista herraa, jonka tawallisuuden mukaan oli joka aamu tultawa kertomaan linnan tilasta. Hän ei malttanut enää odottaa, waan awasi itse owen. Hän oli waan ehtinyt saada owen puoleksi awatuksi, kun Klaus herra syöksi iloisella huudahduksella hänelle wastaan, puristaen hänet rintaansa. Ebba herwahti hänen syliinsä, painoi päänsä hänen rintaansa wasten palawat kyynelet silmissä.

—"Oih! Klaus!" huudahti hän, "hywä että juuri nyt tulit. Olin niin onneton."

—"Mitä täällä on tapahtunut? Pihassa tawaton hälinä ja Kola ei ollut wastassani."

—"Niin, Kola, minä olen häntä odottanut koko aamun. Se on niin kummallista—ja Anna."

—"Mitä, Kola ja Anna, mitä se on? Eihän mitään onnettomuutta?"

—"Ei suinkaan, olin waan niin lewoton, kun sinä olet poissa, minua säikyttää jokainen pieninkin tapaus. Oli waan hywin wähäpätöinen kohtaus. Anna oli mennyt ulos aiemmalla kuin tawallisesti ja Kola ei tullut silloin kuin häntä odotin."

—"Sinä olet wähäinen höpsy. Aamu=käwellys wähän aikaisemmin, ja se woi sinun säikyttää enemmän kuin neljä tuhatta Pohjolaista."

—"Ja missä ne owat—woi woi Klaus kuinka olen peljännyt—minusta on kuin koko maailma kääntyisi nurin ja hautaisi meidät allensa silloin kuin olet poissa luotani. Waan tässä, tässä, kun saan puristua rintaasi wastaan—minä tunnen kuin maailman ohjat olisiwat sinun wahwoissa käsissäsi.—Löithän Pohjalaiset?"

—"Nuijasodan wiimeinen tappelu on woitettu, jos se sinun woi lewoittaa."

—"En yhtään sitä epäillyt. Ja nyt woin nauraa äsköiselle säikäykselleni. Kola ja Anna owat warmaan linnan ulkopuolella käwelemässä, ja jos en erhety—Anna juuri on tulemassa."

Owi aukeni, ja Kerttu weti perässänsä huoneesen Annaa.

Ensimmäinen wilaus häneen näytti puolisoille Annan surkean tilan. Hiukset riipuksissa ja epäjärjestyksessä, silmissä hajallinen, pian raiwoisa katse, waatteus rewitty ja tahrattu werellä.

—"Herrainen aika, mikä hänelle on tullut", huudahti Ebba rouwa säikähtäen. "Anna, Anna!" huusi hän juosten hänelle wastaan.

—"Katsokaa kuin se wuotaa tuo weri", puheli hän hourauksissa. "Se on yhtä mustaa kuin hänen kawala sielunsa—haha! minä tawoitan hänen sydäntänsä, waan sitä ei ole kellään puolalaisella."

—"Anna, Anna, minun Annani", huudahti Ebba rouwa, mennen hänelle wastaan.

—"Ha ha haa!" nauroi Anna hurjasti. "Salojärwen pieni kukkainen on muuttunut kuninkaalliseksi kruunuksi—niin minä olen kuningatar— kuningatar Anna, haa, petturit—minä tapan teidät kaikki yhdellä waltikkani iskulla, minä ammun läpi kylmät rintanne ja koetan onko teillä niissä sydäntä—hahaha! Puolalaisilla olisi sydäntä—ei, ei— niillä on harmaa paasikiwi sydämmen sijassa ja sellaisen minä musersin —hi hi hi—minä musersin sen ja jauhoin hienoksi kuin hiekka, ei, ei, welliksi kuin weri Mikkelin kankaalla, kuin ilmassa häilywät aaweet, jotka huutawat kostoa ja kuolemaa tuolla—tuolla—missä se olikaan,—se oli tuolla, Hämeenkankaan rinteellä—hahaha!"

Puolisot kauhistuiwat. Täydellinen heikkomielisyys loisti Annan silmistä ja kuului hänen puheestaan. Hänen sekainen puheensa Kolasta antoi syyn peljätä pahinta. Iiwarin tulo huoneesen selitti kohta mitä wielä oli epäiltäwää. Hän oli pikaisesti kuulustellut ja tutkinut kaikki seikat, joista linnan wartijat woiwat tietoa antaa. Hän oli aiwan oikein arwannut Kolan petoksen ja hänen kuolemansa syyn.

—"Olinhan teitä waroittanut sen miehen suhteen", sanoi hän. "Hän oli wiekkain silmänpalwelija, täynnä petosta ja riettautta. Nyt hän on saanut siitä ansaitun palkintonsa."

—"Hywä Iiwar, tämän asian pidämme salassa linnalaisilta. Parasta on että he uskowat Yrjö Eeronpojan murhaajaksi. Hän on paennut, waan minun on tarwis saada hänet käsiini. Nuo kansan häiritsijät täytyy sukupuuttoon lopettaa. Sinä, Iiwar ymmärrät sen yhtä hywin kuin minäkin. Tiesithän, että Yrjö Eeronpoika oli jossakin keskuudessa tuon onnettoman Annan kanssa, me pidämme sentähden neitsyen täällä, arwelen, että meidän wiisas tohtorimme tietää neuwon hänen parantamiseensa, ja sitte meidän ei ole waikea saada tuo wiimeinen petturi ansaan. Waan Iiwar, tietäwätkö nuo Salojärwen sukulaisesi Annan olewan täällä?"

—"He sen tietäwät ja luottawat täydellisesti sinun ystäwyyteesi ja jalouteesi."

—"Siinä he eiwät tule pettymään, hywä Iiwar. Minä tiedän miten ihmiset sanowat minua julmaksi, sydämettömäksi metsän pedoksi, sillaikaa kun jokainen wuodatettu kansan weripisara pusertaa kyyneleet silmiini ja katkeroittaa elämäni. Kun welwollisuuden täyttäminen loukkaa sydämmen hellimpiä tunteita, Iiwar, silloin se on raskas, se on katkerampi kuin kokemattomat ihmiset sitä woiwat aawistaa. Kansa on aina typerä; se on kuin raaka luonnon woima, jonka alttiiksi ei saa antautua. Sääliwäisyys sitä kohtaan olisi heikkoutta. Se ei käsitä niitä woimia, joita tarwitaan ohjatessa waltakuntain kohtaloita. Jos ratsu allasi hurjistuu, ja rupeaa potkimaan ja sinä heität silloin ohjat käsistäsi ja wiskaudut alas, warmaan silloin taitat niskasi ja annat ratsusi potkia itsesi kuoliaksi—ei, hywä Iiwar, pelkurit ja hölmöt waan tekewät niin. Me sen sijaan olemme pitäneet ohjat kädessämme, pysyneet satulassa ja saaneet kapinallisen ratsumme asemilleen, niin, nyt se on jälleen kesytetty—ja sietää uutta kannustamista."

—"Niin se on", sanoi Iiwar huoaten ja puserrettu kyynel wälkkyi hänen silmissään.

XII.

Annan tilaisuus oli surkuteltawa. Ehkä mielenwiassa, hän ei ollut kuitenkaan raiwoinen. Sywä alakuloisuus oli waan walloittanut hänen olentoansa. Hän houraili toisinaan ja silloin hän oli pesewinään käsiänsä, jotka hän sanoi olewan tahratut Puolalaisen mustalla werellä. Wälin hän oli puhelewinaan Yrjölle ja sanoi: "woitithan sinä kuitenkin —tiesinhän minä sen."

Ebba rouwa tahtoi lähettää hänet Salojärwelle wanhempainsa luo, mutta Klaus herra wastusti sitä ja sanoi: "ei, sitä emme tee, ennenkuin hänen parannamme. Meidän wiisas tohtorimme arwelee warmasti sen hänelle onnistuwan. Iiwarin ja hänen hywän lankonsa tähden minä en woi häntä lähettää pois tuossa tilassa."

Anna jäi siten Flemingin perheesen linnaan. Klaus herralla oli sotaretkillään aina mukana haawain sitoja, hywin oppinut mies, Upsalan akatemiassa tohtoriksi seppelöitty herra Nikoteemus Hourenius, joka sotakentällä teki ihmeellisiä ja usein hywin onnistuneita kokeita haawoitettujen parantamisessa. Potilaat, jotka tuotiin hänen hoitoonsa, hän päätti ensi silmäyksellä joko paranewiksi tahi kuolewiksi ja niin se käwikin, että jos ken ei parannut, niin se sai auttamattomasti kuolla. Sisällisissä taudeissa Klaus herra ei ollut häntä koskaan käyttänyt, sillä hän itse ei ollut ikinään wielä ollut sairasna. Ensi kertaa hän nyt aikoi turwautua wiisaan tohtorinsa neuwoon sellaisessa taudissa kuin Annan surullinen mielen tilaisuus.

—"No, hywä Nikoteemus", sanoi hän tohtorin tultua huoneesen ja kumarrettua sywästi ympärinsä. "Onneton kohtaus, kuten näet, on kuin petollinen hallayö surkastuttanut meidän Salojärwen kukkaisemme. Ruusut owat waalenneet hänen poskiltansa ja hänen ihanain silmäinsä säihky on sammunut. Sano, woitko tässä auttaa, woitko jälleen walaista hänen synkeän mielensä?"

—"Minäkö, teidän herruutenne? Minä olen mitätön heikko ihminen, enkä mitään woi. Tiede se on, tieteen woima on ainoa, jolta apu on saatawa, ja tieteelle, kuten tunnette, ei ole mitään mahdottomuutta."

—"Sinulla, hywä tohtori, on kyllä suuri luottamus tieteen woimaan. Waan onko se niin warma, ett'ei luonto itse woisi parantaa kaikki taudit ihmisissä samoin kuin se tekee metsän luontokappaleissa?"

—"Ei niin, teidän herruutenne. Katsokaa waan, tiede ja luonto ne owat niin läheisesti yhdistetyt kuin kaswi ja maa. Kaikki tieteen woima on luonnossa samoin kuin kaswin koko elinwoima on maassa, josta se juurillaan imee tarpeelliset nesteensä. Tiede ei ole muuta kuin se taito jolla me, noudattaen luonnon salatuita suonia, woimme etsiä ja löytää siellä kätketyt aineet, ja siellä ne owat kaikki—aiwan kaikki."

—"Ja sinä luulet tuon neitsyen sairaudelle löytywän sellaista", sanoi
Fleming.

—"Aiwan samaten kun meidän nälälle kaswaa luonnossa leipä ja walmistuu liha ja kala sekä janolle wesi ja olut. Jokaiselle taudille walmistuu samoin wastaawa parannus=aine."

—"Ja sillä tawoin sinä woit hammastaudille antaa watsataudin rohtoja taikka pistoksille päänkiwistys=rohtoa, eikö niin? Ja, sanalla sanottu, woit tappaa sen, jonka otat parantaakses."

—"En ensinkään, teidän herruutenne. Näettekö miten tiede on tehnyt—se liikkuu waan ihan warmalla akselilla, se ei astu eteenpäin koskaan ennenkuin sillä on warma tieto mihin se askeleensa polkee. Lyhyesti sanottuna mielenwialle on niin warma apukeino luonnossa kuin teidän herruutenne ruokahalulle."

—"Minä tahdon sen kuulla ennenkuin mitään saat käyttää", sanoi Klaus herra jyrkästi.

—"Minulla ei olisi lupa teille ilmaista tieteen salaisuuksia, mutta koska sen käskette, niin minä tottelen. Näettekö, kun luonnon kaikissa esineissä on joku yhteinen aine ikään kuin ytimenä, niin tiede ei ole tarwinnut muuta kuin etsiä tämän ytimen, joka sisältää supistetussa muodossa parannusaineen jokaiseen tautiin ja waiwaan, mikä ihmistä woi kohdata."

—"Ja sellainen ydin on?"

—"Merkurium, teidän herruutenne."

—"Kuin, merkurium? Eikö se ole yhtä kuin myrkky?"

—"Ei ollenkaan, merkurium on kaiken näkywäisen aineen, niin eläwän kuin kuolleen, koko maailman ydin. Tahdotteko sen nähdä?" Näin sanoen Nikoteemus weti powestansa pikkuisen helmen, koolta kuin herneen jywä, ja ojensi sitä Flemingin kaswojen eteen.

Fleming wetäsi wähän ikäänkuin häpsähtäen päätänsä taaksepäin mutta nauroi kuitenkin iwallisesti.

—"Ja tuolla helmellä sinä luulet parantawasi jokaisen taudin?" sanoi hän.

—"Sillä helmellä—tiedättekö mitä se helmi sisältää, tiedättekö, että saisitte kokonaisen wuoren surwoa hienoksi ja seuloa wuosikausia sen jauhoa ennen kuin löytäisitte tällaisen helmen kultaa; mutta saadaksenne tuon helmen merkuriumia, olisi tarwis yhteen sulloa koko maakunnan wuoret, kaswit, eläimet ja sen ilman, joka niitä ympäröi. Siitä woitte arwata, mitä se sisältää ja millainen woima sillä on. Minä tarwitsen ripustaa sen nauhassa rippumaan waan sille kaulaan, jota tahdon parantaa, ja olkoon tauti mikä tahansa, sen täytyy sillä poistua, se tekee heti jokaisen potilaan terweemmäksi entistään."

—"No, se on hywä, minä luotan sinun taitoosi. Saat siis hoitaa tuota neitsyttä kunnes hän on parantunut."

—"Niin, koettakaa parastanne, hywä Nikoteemus", sanoi myös Ebba rouwa, taluttaen Annaa tohtorin eteen. "Minä olen rakastanut häntä kuin omaa lastani, enkä tahtoisi mitenkään jättää häntä tuohon surkeaan tilaan."

Tohtori otti Annan käden, katsoi häntä silmiin ja sanoi: "ne owat siniset, siis sinisessä nauhassa." Sitte hän kääri tuon ihmettä tekewäisen helmensä siniseen nauhaan, ripusti sen Annan kaulaan ja painoi sen hywin kätkettynä neiden powelle.