XIII.
Ihmiset, joille kaikki on menestynyt, joiden aikeita odottamaton kohtaus ei ole koskaan seisattanut, tulewat päiwä päiwältä rohkeammiksi. Ensimmäinen onnettomuus saattaa heitä säikäyttää ja hetkeksi panna epäilemään, mutta waan hetkeksi. Sellaisessa tilassa oli Klaus herra ensimmäiset päiwät tultuansa Nuijasodan wiimeisestä tappelusta linnaan, jossa odottamattomat tapaukset häntä kohtasiwat. Ne suuret aikeet, jotka Santawuoren tappelun perästä ja hänen matkallansa jo oliwat kehittyneet hänen päässänsä, ne oliwat yhtäkkiä hetkeksi hajonneet.—Kola, Yrjö Eeronpoika ja neitsyt Anna, nämä wähäpätöiset, tuskin huomattawat jäsenet woimallisen miehen suuressa waltionäytelmässä, nämä sekoittiwat hetkeksi tuon rohkeudella ja ylewällä nerolla pian jo walmiiksi kehitetyn uuden suunnelman. Kolan petos ja äkillinen kuolema, Yrjö Eeronpojan luikahtaminen hänen käsistänsä ja tuo neitsyt Annan surkuteltawa mielen wika, oliwat monellaisilla tunteilla yhtaikaa järkyttäneet Klaus herran sisällisintä olentoa. Sywä alakuloisuus, jota Ebba rouwa turhaan koetti haihduttaa, walloitti hänen eräiksi päiwiksi. Mutta yhtäkkiä oli entinen woima palannut, uusi entistä muhkeampi rakennus näytti walmistuneen suuren miehen päässä. Koko pohjois-Europan piti wawista hänen edessään. Yksi ihmishenki wähemmän, yksi heikko mielinen naisolento, mitä ne painoiwat maailman menossa, jossa tuhannet saawat sortua wallan pitäjäin tieltä!
Pian sellaiset oliwat ne tunteet, joiden alaisina Klaus herra oli eräsnä aamuna herätessään. Jokainen wapisi kuullessa taas hänen woimallisen äänensä kaikuwan linnan wanhoissa kiwiseinissä. Sotapäälliköt oliwat saaneet käskyjä ja määräyksiä. Kirjoittaja oli saanut walmistaa tärkeitä, salaisia kirjeitä. Wiimeksi sai wiisas tohtori, herra Nikoteemus astua esiin.
—"Sinä saat seurata minua maalle", sanoi hän tohtorille jyrkästi.
—"Waan Anna neitsyt? Jätänkö minä hänen?" kysyi tohtori kumartaen.
—"No, kuin hänen laitansa on?"
—"Keino on waikuttanut ihmeellisesti, ja tiede ei ole tullut suinkaan häpiään. Mutta tämä ahdas linna, missä kaikki muistuttaa hänelle niitä ikäwiä seikkoja, joista tauti on tullut, waikuttaa päin wastoin tieteen woimaa. Enemmän waihtelewaisuutta, enemmän wapaampaa liikuntoa—sitä hän tarwitsee."
"No, sitä hän saakoon. Sinä otat hänet kerallasi. Kuitian howissa hänellä on tilawa liikkua."
Tohtori kumarsi ja meni. Erään hetken perästä oli matkue walmis. Iiwar herra oli saanut linnan päällikön wiran. Kaksi Klaus herran uskottua, Pentti ja Hannu herrat, saiwat seurata häntä matkalle ynnä tohtori Nikoteemus nuoren potilaan kanssa. Kukaan seurasta ei tiennyt lähemmin matkan tarkoitusta. Seuraawana päiwänä tultiin Kuitian howiin. Täällä Klaus herra kohta hautausi taloudellisiin asioihinsa. Tilan hoitaja, palwelijat ja aluswäki saiwat tulla esiin, tehdä tiliä ja tuoda walituksiansa. Tässä toimessa Klaus herra näytti parhaimman puolensa. Hän kuunteli lempeydellä jokaista, ohjasi jokaista ken kysyi neuwoa, myönsi apua köyhille, pyyhitti rästikirjoista pois köyhäin maksamattomia weroja, antoi tohtorinsa hoitaa sairaita, joille kysyttiin neuwoa. Hän kohteli jokaista kuin hellä isä lapsiansa.
Näin oli koko päiwä kulunut, wiimeinen henki oli mennyt ulos. Kynttelit walasiwat heikosti suurta huonetta, jonka keskellä ison pöydän wieressä istui Klaus herra ja hänen kaksi seuralaistansa.
—"No, nyt woimme ehkä päättää tämän päiwän työn," sanoi Klaus herra huoahtain. "Minä arwelen että tuoppi minun wanhaa oluttani nyt on maistuwa, wain kuinka arwelette?"
—"Meillä ei ole muuta kuin totella teidän herruutenne käskyjä," sanoi
Pentti Söyringin poika.
—"Niin, huomenna se on, jolloin meidän suuri toimemme alkaa, jolloin
Ruotsin suuri waltakunta on lankeewa niskoillemme."
—"Ja se ei paina teidän herruutenne niskaa enemmän kuin pohjolaiset nuijat," sanoi Hannu Eerikin poika.
—"Elkää sanoko niin, hywä Hannu, se woisi minun kuolettaa, jos näkisin woiwani peräytyä. Mutta ken woi kohtaloansa kiertää. Minun täytyy siihen alistua."
—"Ja woittaa", sanoi Pentti Söyringin poika.
—"Wähintäin toiwon niin," sanoi Klaus herra waipuen ajatuksiinsa. "Kaarle herttuan walta täällä on kumminkin woitettu," jatkoi hän, ojentaen itsensä suoraksi ja katsahtaen ympärinsä.
Silloin awautui owi ja hiljaisilla askelilla astui esiin naisolento, mustassa hameessa ja musta höytywäinen werho silmillä, waalean tuuheat hiukset epäjärjestyksessä riippuen harteilla. Jokaisen silmät kääntyiwät hämmästyksellä tätä hiljaan lähestywää olentoa kohti.
—"Ken sinä olet ja mitä sinä tahdot?" kysyi wihdoin Klaus herra jyrkällä, mutta miltei wapisewalla äänellä.
—"Minä olen kuoleman enkeli Mikkelin kankaalta—olen nuijasodan werinen haltiatar—katsokaa kuin käteni werta tippuu."
—"Ja mitä sinä etsit täällä?" kysyi Klaus herra pian wapisten.
—"Hahaha! Mitä minä etsin?—olen etsinyt sydäntä—ja löytänyt onsia rintoja—maailmassa on waan yksi sydän—antakaa se minulle—se sydän, jonka olette minulta ryöstäneet ja kätkeneet."
—"Mitä tämä on?" huusi Fleming nyt wihastuneena. "Minusta on kuin tuntisin hänen äänensä—hän on joku hullu, joka on karannut hoitajaltaan." Näin sanoen hän nousi pöydästä, meni naisen eteen ja nosti mustaa werhoa sen silmiltä.
—"Ha! mitä kaikkea! Tohtori on laskenut irti tuon onnettoman potilaansa. Anna, hywä Anna," sanoi hän houkutellen.
—"Olenko minä Anna?—enpä olekaan—hahaha!—taittunut kukkainen Salojärwen aalloissa—se oli Anna—minä olen sen haihtunut tuoksu, jota tuulen henki ilmassa tuudittelee. Ai, warokaa—warokaa—tuoksu on myrkkyinen—pettäjän hyytynyt weri on sen myrkyttänyt.—"
Fleming wetäysi kuin pelästyneenä wähän takaisin, juuri kuin tohtori tuli owesta ja syöksi neittä kohti säikähtyneenä, otti häntä kädestä ja yritti saattaa häntä pois salista.
—"Anteeksi," sanoi hän kääntyen Flemingiin, "olin waan tuokioksi jättänyt hänen yksin, jolloin hänen houreensa saiwat wallan—matkalla hän jo oli pian tointunut."—Näin sanoen tohtori talutti hänen pois.
—"Kummallinen mielen wika", sanoi Klaus herra, istuen jälleen pöytään. "Hän on aika ajoin parempi ja puhelee pian toimessaan, waan jäätyään hetkeksi yksin, hän lankee heti entisiin houreihinsa. Minä annoin tohtorin ottaa warta wasten hänet matkalle, senkin tähden, ettei saisi nähdä ja kuulla kuinka hänen roisto sulhasensa Yrjö Eeronpoika tulee hirtetyksi—hywä että jo olen hänen jälillään—ja juuri näinä päiwinä se on tehty—wiimeinen nuijamies—jonka waan Kolan hölmöys päästi käsistäni.—Niin meillä on nyt waan yksi wihollinen, ja sen periin puutumme huomenna—toinen näytös pohjoismaiden historiassa—werinen näytös, uskokaa se. Kädet owat poikki, jotka kantoiwat weristä nuijaa; —nyt täytyy langeta pään."
XIV.
Oli huhtikuun 12 päiwä. Fleming oli seuroineen palannut Pikkalasta. Suuria aikeita oli siellä pantu alkuun. Jonkunmoinen laiwasto oli saatawa wesille ensi awowedeksi. Puolenpäiwän aikana seisattui matkue taloon erään pitkän lahden kainalossa. Lounas pöytä oli pikaisesti saatu warustetuksi. Klaus herra oli mitä parhaimmalla tuulella. Anna oli myös matkalla selwinnyt houreistaan. Hän puheli eräissä asioissa aiwan toimessa. Tohtori johdatteli hänen huomioansa luonnon esineihin, joiden ohitse ajettiin, ja se oli haihduttanut houreet, jotka muuten häntä waiwasiwat. Lounaspöydässä hän jo kuunteli yleistä puhelemista ja otti wälin osaakin siihen. Kun wihdoin oluttuoppi oli pantu kulkemaan kädestä käteen, ja kun tohtori oli wuorostaan siitä juonut, hän ojensi sen wieressään istuwalle Annalle sanoen: "minua ilahuttaa nähdä pikku neitsyeni noin kilttinä ja sentähden annan teille nyt luwan maistaa tuota kuohuwaa olutta."
Anna kääntyi tohtoriin päin, huulet wetäytyen tuntuwaan hymyyn. "Niin", sanoi hän hiljaan.
—"Niin, todellakin, tiede käyttää tällaisia juomia wirwoitus= ja wahwistus=aineina heikoimmille potilaille", sanoi tohtori, puhuen pöytäseuralle.
Anna otti tuopin, nosti sen huulilleen, jotka tuskin kastuiwat, kun hänen kätensä astioineen herwahti alas hänen eteensä.
—"Kas se oli iloista", sanoi Klaus herra, jonka wieressä toisella puolella Anna istui. "Minä olen muuten hywin wähän luottanut tieteihin ja pitänyt niitä yhtäläisinä kuin noitien ja käden katsojain taikatemput. Mutta kun näen mitä Nikoteemuksen tiede on waikuttanut tälle hywälle neitsyelle, olen saanut toisen ajatuksen. Soisin, neitsyt Anna, että tarkoin seuraisit hywän tohtorimme neuwoja ja joisit pohjaan, että saisimme jälleen täyttää maljan."
Anna tarttui astiaan, tarjotakseen sitä Klaus herralle, mutta hänen kätensä wapisi, ja astia jäi hänen eteensä. Nostaessa kättänsä, hänen kaulawaatteensa liewe häilähti tuopin reunalle, josta kuului joku helähtäwä ääni, juuri kuin tohtori kiiruhti potilaansa awuksi ojentamaan tuoppia Klaus herralle.
—"Mitä se oli?" kysyi Klaus herra, joka myös oli heläyksen kuullut.
—"Nuppineulan kilaus tinatuopin reunaan", sanoi tohtori.
—"Kummallista", sanoi Pentti Söyringin poika, "minusta se kuului kuin tuomiokirkon kellon sointi hautajaisissa."
—"Ja minusta", sanoi Hannu Eerikinpoika, "kuului kuin joku muuri olisi wierinyt alas."
—"Mitä epäuskoja?" sanoi Klaus herra. "Te säikytte nuppineulan napsausta kuin suurimman kanonan laukausta. Waan niin se todellakin on tässä maailmassa, että kaikilla ihmisillä on joku epäusko, enkä minäkään ole siitä wapaa. Se on totta, minä en usko enteitä enkä taikoja, niille minä nauran. Kun ilma eilen oli selkiä ja lämmin, te sanoitte nyt tulee kesä—sitä minä en uskonut, waan kiiruhdin matkalle, sillä minä en usko huhtikuun ilmoja, ja näettekö, nyt meillä on myrsky ja tuisku. Me istumme tässä Itämeren rannalla, tiedämme olewamme keskellä suurta waltakuntaa, joka nyt yhtenä juowana kulkee Lapin tuntureilta Mustanmeren rantaan, jossa tänään kaikki on rauhallista; mutta minä en luota tähän rauhaan enemmän kuin huhtikuun säähän. Minä en ole wielä warma, josko tämä waltakunta woi kehitä siksi kuin se on aiottu, lujaksi muuriksi yhä hirweästi woimistuwan idän ja wankan siwistyneen lännen wälillä. Joka hetki saattaa itsessään muurissa ilmestyä awonaisia loukkoja. Minua soimataan siitä, että pidän yhä armeijamme sotajalalla. Minua panetellaan siitä, että wastustan Ruotsin eriämis=aikeita. Sanokaa olenko minä wäärässä, kun uskon jalon kuninkaamme Sigismundin wallan tarwitsewan nyt yhtaikaa tulla musertamattomaksi suluksi raa'an itäisen woiman ja länsimaisen siwistyksen wälille, Jäämerestä aina Mustanmeren aaltoihin saakka—ja jos tämän suuren tarkoituksen myönnätte oikeaksi, niin ymmärrätte sen ankaruuden, jolla minun oli kukistettawa tuo älytön kapina isänmaassamme, yhtä hywin kuin käsitätte mitä on wielä tehtäwä kapinoiwalle Ruotsille; ja koska tässä taistelussa on koko Europan tulewa kohtalo, koko siwistyneen maailman tulewaisuus kysymyksessä, niin minä uskon, että te jokainen toiwotte nyt jatkettawalle suurelle työllemme onnea ja menestystä ja sille minä myös tyhjennän tämän maljan ja huudan eläköön Sigismund ja hänen tulewa suuri maailman waltansa!"
—"Eläköön? Eläköön!" huusiwat Klaus herran ratsukumppanit, waan tohtori pysyi äänetönnä ja synkeän muotoisena.
Klaus herra tunsi rintansa kohoawana uudella ennen tuntemattomalla woimalla ja hänen molemmat sotakumppaninsa katsoiwat häneen kuin johonkin yliluontoiseen olentoon. Anna oli taas waipunut entiseen alakuloisuuteensa, eikä näyttänyt enää tietäwän mistään. Niin päättyi tämä lounat=atria.
XV.
Klaus herra oli tahtonut joutua yöksi Kuitian howiinsa, mutta matka kulki hitaasti, sillä aamupäiwän tuisku oli ajanut tien umpeen. Tultua erään talon kohtaan hän seisotti hewosensa ja kutsui luoksensa tohtorin, joka Annan kanssa ajoi jälkimäisenä.
—"Minulla on wähäinen watsan kipu", sanoi hän, "meidän täytyy hetkeksi seisattaa tähän. Onko sinulla warustettu mitä sellaiseen?"
—"Tiede ei ole koskaan warutonna", sanoi tohtori ylpeydellä.
—"No, sitte menemme taloon, se on ehkä pian autettu."
—"Aiwan niin, minä tarwitsen ensin waan tutkia mitä kipuun on tarwis."
Waiwa kiihtyi yhä kowemmaksi. Kun Klaus herra oli tullut huoneesen, oli hän jo pian woimaton. "Minulla on hirweä kipu watsassani", lausui hän päästyä wuoteelle selälleen. "Mitä sinä arwelet siitä Nikoteemus?"
—"Minä arwelen kolmea ainetta, se on merkurium, terra adamica, ja materia prima."
—"Waan minä en ole koskaan ennen tuntenut tällaista kipua, se on minulle aiwan outoa."
—"Antakaa olla, tauti on kuten sanotte warsin uutta, siis parannusaine pitää myös olla uutta, sellaiselle kiwulle juuri äsken walmistunutta."
—"Ja tunnetteko mitä sellaista?"
—"Odottakaa, minä tunnen kolme keinoa, on ensin tehtäwä sinerationi, sitte korruptioni ja wiimeksi albisikationi."
—"Ja ennen kuin se kaikki on tehty minä saatan kuolla—siis pikaisesti—hywin pikaan."
—"No, se on tehty silmänräpäyksessä. Tarwitsen waan kirjoittaa sen ensin paperille. No nyt se on jo tehty—minä panen tämän nyt paljaalle watsallenne."
—"Ja mitä se on? minä tahdon sen tietää."
—"Se on aiwan uusi aine, mikä tieteelle on wasta ilmestynyt, ja koska teidän waiwanne myös on uusi, niin tämä uusi aine ei siis woi olla muuksi kuin teidän herruutenne watsan kiwuksi."
—"Ja mikä sen nimi on? minä tahdon sen kuulla."
—"Se on Nuijasota, piirretty wiattomalla werellä ja wiattoman kyynelillä kasteltu, teidän herruutenne."
—"Mene helwettiin", huusi Fleming. "Oletko minut myrkyttänyt?"
—"En", wastasi tohtori tyynesti: "Waan merkurium helmi Annan kaulasta on tullut teidän herruutenne watsaan, ja siitä seuraa wälttämättömästi——."
—"Että minun täytyy kuolla? Ha! sinäkin petturi ja murhaaja! Nyt näen sinun läwitsesi. Kaarle herttuan orja! Pentti, sinä wangitset tuon ja annat sotaoikeuden käsiin, ja sinä, Hannu, haet pikaisesti minulle papin." Näin sanottuaan Klaus herra tuli aiwan lewolliseksi. Ei yhtään walitusta kuultu enää hänen suustansa. Hän huokaili waan wälistä raskaasti. Anna istuusi hänen wuoteensa laidalle, katsoi häneen äänettä, ja kyyneleet waluiwat hänen waaleille poskillensa. Hän näytti heikosti aawistawan, mitä oli tulossa. Sairas katsahti häntä silmin ja näytti kuin siitä säpsähtäwän. Oli kuin ajatus olisi wiwahtanut hänen päässänsä siitä waarasta, mitä Hämeenkankaalla noita oli ennustanut hänelle sinisilmästä neitsyestä, waan se näytti olleen waan tuokion wiwaus, ja seuraawana hän puristi neitsyen kättä ja katsoi lempeydellä hänen surullisiin silmiinsä. Silläaikaa kutsuttu pappi oli tullut ja juhlallinen toimitus alkoi. Kaikki silmät oliwat kyynelissä, nähdessään kuinka tuo äsken woimakas, kuninkaan wallalla käskewä, enemmän peljätty kuin rakastettu urho lankesi nöyryydellä polwilleen ja otti wiimeisen sakramentin. Eräitä hetkiä sen perästä oli hänen rauhaton henkensä lähtenyt.
XVI.
Sanoma Klaus herran kuolemasta lewisi, ajan waillinaisten kulkuneuwojen suhteen, erinomaisen pikaisesti ympäri Suomen. Se herätti myös mitä erillaisimpia tunteita eri kansaluokkain piirissä. Aatelisto, jonka hallussa oli kaikki tärkeimmät siwiliwirat sekä wallattoman sotawäen päällikkyys, oli woimallisen Klaus herran turwissa tottunut mitä itsewaltaisimpaan menettelemiseen kansan asioissa, luottaen, ettei kukaan alhaisempi, maassa olewan hallituslaitoksen siwuitse, rohkenisi mennä päähallitsijaa etsimään niin kaukaa kuin Warsowan teitse. Klaus herran äkillinen kuolema, hetkellä, jolloin yleinen mieli ei ollut wielä ehtinyt walita ketään otollista hänen sijaansa täyttämään, jolloin kansallinen puolue Ruotsissa wallanhoitajan Kaarle herttuan personassa oli juuri hajalleen repäisemässä heikon Sigismund kuninkaan liian suurta waltakuntaa, se kaikki waikutti, että Suomen aatelisto hämmästyi ja tunsi entisen lujan asemansa rupeewan horjumaan. Sen röyhkeä käytös kansaa kohtaan maseni pian samalla hetkellä kuin tuo tärkeä kuolonsanoma oli ehtinyt maassa wakautua. Kansa taas, jolla oli monen sadan wuotinen kokemus ja tottumus kaikissa hädissään kääntyä hallitsijaansa Ruotsissa, ei ollenkaan ollut ymmärtänyt sellaista kansallisen puoli=itsenäisyyden asemaa, jossa päähallitsijan kaukuus ja ehkä heikkouskin antoi tilaisuuden muutamille ylimysperheille harjoittaa mitä hirmuisinta wäkiwaltaa. Flemingin kuolema tuntui sentähden kansalle kuin pelastus hirmuisen painon alta. Sillä oli ikään kuin joku waistomainen aawistus siitä, ettei maan ylimysten seassa ollut yhtään kylläksi woimallista miestä jatkamaan Klaus herran alkamaa, Puolan heikon kuningas Sigismundin nimessä maahan tuomaa ylimysten hirmuwaltaa. Waikka siis ne syyt, jotka oliwat Nuijasodan synnyttäneet, wielä oliwat olemassa ja eräitä sen entisiä johdattajia liikkui maassa, pysyi kansa kuitenkin lewollisena, odottaen niitä uusia tapauksia, jotka tuntuiwat kuin ilmassa jo olisiwat tulemaisillaan olleet. Kansan aawistus ei sitä pettänytkään. Klaus herran houre suuresta Europan wallasta, jonka piti, huolimatta kansallisista rajoista, luoda wahwa sulku idän ja länsimaiden siwistysten wäliin, Jäämerestä Mustanmeren rantaan, oli mennyt hänen itsensä kanssa hautaan. Jos kuningas Sigismund sen tunsi, hän oli liian heikko panemaan sitä toimeen, niin pian kuin pää, johon wiwahti sellainen aate, oli kaatunut. Arwid Eerikinpoika, joka wihdoin oli tullut Suomen asioiden ylimmäiseksi johtajaksi Klaus herran sijaan, kaipasi sitä johtawaa suurta waltiollista aatetta, jonka toteuttamiseen hänen edeltäjänsä oli wuodattanut tuhansien kansalaistensa werta. Tämä uusi käskyn haltija, joka Kalmarin yhdistyksen onnettomasta historiasta tunsi, mitä selkkauksia synnyttää hallitus, luodessaan waltakunnallista yhteyttä riitaisista kansallisista aineista, harhaili kahden waiheilla: toisella puolella kuningas, johon häntä sitoi uskollisuuden wala, ja toisella kansa, jonka puolta edusti säätyjen päätös ja wallanhoitaja Kaarle herttua. Tämä ylimmäisen käskynhaltijan harhailus waikutti pian yhtäläisen harhailemisen kaikkiin yhteiskunnallisiin oloihin, mutta enimmän järkytti se maan aatelistoa ja wirkakuntain entistä asemaa. Se kowuus, millä kansan oikeutettuja waatimuksia oli kohdeltu, lauhtui yhtäkkiä, tunnetut Nuijasodan johtajat saiwat ruweta liikkumaan wapaasti, wangitut nuijamiehet laskettiin linnoista palaamaan koteihinsa, linnaleiri, tuo rasittawa sotawäen sijoitus talonpoikain taloihin, joka oli ollut lähimpänä Nuijasodan syynä, lakkautettiin wihdoin kokonaan. Nuijasodan werisestä kasteesta näytti uusi onnellisempi päiwä rupeawan kansallisen elämän taiwaalle walkenemaan.
Yrjö Eeronpoika oli, päästyään wankeudestaan Turun linnasta ja kuultuaan Nuijasodan onnettoman lopun, paennut Suomen pohjoisimpiin seutuihin ja ottanut siellä asuntonsa wähäisessä talossa Oulujärwen rannalla. Tämä innokas, haaweksiwa nuorukainen ei kuitenkaan jäänyt jouten odottamaan parempia aikoja, joista hänellä wielä yhä oli warma toiwo, mutta hän ryhtyi uuteen työhön itse puolestaankin näitä aikoja jouduttamaan, ehkä toisella tiellä kuin sitä ennen. Uskonpuhdistus maassa oli wasta eräitä wuosikymmeniä wanha, eikä ollut wielä ehtinyt paljon waikuttaa kansan henkiseen edistykseen. Tässä löysi Yrjö itselleen uuden lawean waikutusalan. Hän oli hankkinut Agrikolan toimittamat ensimmäiset ja silloin ainoat suomeksi painetut kirjat, keräsi joukon lapsia ympärilleen, opetti niitä lukemaan ja pyhäpäiwinä piti kansantajuisia esityksiä, joissa aika ihmisille selitteli maantieteellisiä aineita ja erinäisiä luonnon ilmauksia sen aikuisen tieteen kannalta. Toisen kerran taas hän puheli heille wieraista maista ja kansoista taikka jutteli wanhojen aikojen tapauksista, Israelin kansasta ja Jerusalemista, Egyptistä, Faraon tyttärestä ja Moseksesta, ristiretkistä ja Suomenmaan walloituksesta, joita kansa halukkaasti kuunteli. Ja ihmetteli häntä kuin Jumalan enkeliä, joka noin tuli antamaan heille tietoja ennen aawistamattomista asioista. Lapset rakastiwat häntä parhaimpana opettajanansa, wanhemmat ihmiset tuliwat kaukaisista kylistä katsomaan häntä ja kuulemaan hänen opettawaisia esityksiänsä, he pitiwät häntä Jumalan apostolina, joka oli lähetetty walaisemaan heidän kaukaisessa sydänmaassa syntynyttä mieltänsä.
Tässä hänen apostolitoimessaan saawutti häntä yht'äkkiä tieto Flemingin kuolemasta. Oli eräs sunnuntai ilta Toukokuussa. Hän oli parhaallaan jutellut kokoontuneelle kansalle, miten Mooses wei Israelin kansan Egyptin orjuudesta Punaisen meren poikki ja miten Farao, joka sotawäkineen ajoi heitä perästä, hukkui meren aaltoihin. Silloin eräs Oulusta palannut kyläläinen tuli seuraan ja huusi:
—"Kuulkaa, mitä ihmettä on tapahtunut! Klaus herra on kuollut!"
—"Klaus herrako kuollut? Herrainen aika!" kuului monesta suusta yhtaikaa.
—"Niin", sanoi tulija, "hän on luullut syöneensä werimakkaroita ja nielleensä watsaansa kyykäärmeitä, ja siitä on hän kuollut."
—"Ja ken on tullut hänen sijaansa?" kysyi Yrjö?
—"Sitä ei kukaan tiedä, waan se warma on, että Klaus herran perhe on wangittu, hänen puolalaisen herransa on wienyt paholainen tulisissa waunuissa, wangitut nuijamiehet owat lasketut irti, kuningas on pantu wiralta ja Kaarle herttua on käskenyt hirttää Klaus herran käskyläiset ja ajaa hänen sotawäkensä repimään hampaillaan maahan Turun linnan muurit ja tehdä sen kanonista riehtilöitä ja rokkakattiloita. Niin owat kertoneet Oulussa woudin kirjoittajat."
Waikka Yrjö ei puolestaan uskonut miehen kertomusta, hänen esityksensä kuitenkin seisattui. Ajatukset hänen nuoressa päässänsä oliwat saaneet toisen suunnan. Ne lensiwät Salojärwelle, jossa hän warmaan luuli Annan häntä odottawan. Hänen haaweksiwaan päähänsä kuwausi jo ne uudet olot, joille Flemingin kuolema ja siitä seuraawa ylimyswallan kumoaminen oli walmistawa awonaisen sijan. Käkisalmi lääninensä, Newajoelta Jäämereen saakka on meidän, siis toinen mokoma entisen awaruuden lisäksi ja, tämä maa on laweampi kuin Ruotsin waltakunta, pian yhtä suuri kuin Sigismund kuninkaan waltakunta, Kaarle herttua on suljettu pois Ruotsin perintöoikeudesta, hänelle on tässä tarjona kuningaskunta,—waan aaweksiiko hän sitä?—Hän on uhannut hyljätä wallanhoitajan witan— olisiko tuo uusi aate jo sen waikuttanut? Wain odottaako hän wiittausta siihen täältä? Onko täällä ketään niin uskaliasta, joka ryhtyy sitä tekemään? Tai woisiko siinä olla waaraa nyt, kun äsköinen Nuijasota on mielet ja olot sekoittanut? Wai eikö tämä sota liene jo ollut juuri se werinen kaste, jolla tämä maa ja sen kansa on uuteen asemaansa pyhitetty? Wai tarwitaanko wielä uutta kokemusta, uusia werisaunoja ennenkuin aika on täytetty? Lähin tulewaisuus sen on näyttäwä. En rohkenisi kuitenkaan nostaa werhoa, joka sen wielä peittää, waan mitä ja milloin wiwahti päähäni tämä salainen aate—niin sinä se olit, sydämmeni rakkaus, Anna, sinun ihanain silmäisi säihky walaisi eteeni uuden tien sillä hetkellä, jolloin wiskasit hennon olentosi minun ja murhaawaan pistoon ojennetun teräwän raudan wäliin—silloin, Anna, wiwahti sieluni läpi tämä salainen aate, jolle elämäni pyhitän. Wankeuden pimeys on sen wahwistanut, ja pakolaisuudessa on se kehkeytynyt minun elämäni ohjeeksi. Sinulle, armaani, kuuluu tämä aate, kallis hedelmä, joka on kaswanut maanmiestemme werestä ja kasteltu sinun wiattomilla kyyneleilläsi; sinulle, ystäwäni, tuon minä tämän nyt täydellisesti walmistuneen hedelmän, se olkoon ensimmäinen morsiolahja, joka on iäti sielumme yhdistäwä toinen toiseensa.
XVII.
Ebba rouwan murhe Klaus herran kuolemasta oli sywä ja hänen arwoisensa. Hän oli täydelleen arwannut miehensä suuruuden ja osannut kunnioittaa hänen töitänsä, silloinkin kuin hänen naisellinen sydämmensä olisi tahtonut niissä nähdä enemmän sääliwäisyyttä ja lempeyttä wihamiehiäkin kohtaan. Monessa asiassa, missä rangaistus eli kosto hänessä näytti woiwan waaratta saada liewemmän muodon, hän koetti waimollisen hempeyden aseilla masentaa miehensä liikaa rajuutta. Wielä hänen kuoltuakin hän tahtoi pyhittää suuren miehensä muistoa eikä tehdä mitään, jota hän ei olisi saattanut tehdä hänen elinaikanaan. Kun saattajat Pentti Söyringinpoika ja Hannu Eerikinpoika toiwat wainajan ruumista Turkuun, hän kyllä hämmästyi ja surkutteli tuota perheen wanhaa tuttawaa Nikoteemus Houreniusta, nähtyään hänen olewan wangittuna; mutta hänelle ei tullut hetkeksikään mieleen wapauttaa häntä ennen kuin epäluulo, jonka alaiseksi hän oli joutunut, oli kokonaan poistettu. Kun hänen ensimmäinen raskas murheensa oli wähän liewennyt, hän kutsutti tohtori paran eteensä ja antoi hänen puhella ja selittää puoltansa. Nikoteemus ei toiwonut mitään parempaa. Hän tahtoi sekä oli ainoa, joka tiesi selittää Klaus herran kuoleman, mutta hän teki kohta sen wälttämättömän ehdon, että hänen selityksensä jäisi ikuiseksi salaisuudeksi, waikka sen kautta hänen oma kaulansa tulisi leikatuksi. "Se on totta", sanoi hän, "minä se kyllä ripustin Anna neitsyen kaulalle merkurium helmen, mutta en minä ollenkaan ollut syynä, että se oli pudonnut oluthaarikkaan, josta hänen herruutensa sen joi. Se oli, jos niin tahdotte, Jumalan sallimus. Ja kun se oli kerran niin, minun kaikki tieteeni woima ei siinä woinut enää auttaa, sillä merkurium on woimallisin aine, kaiken näkywäisen aineen, koko maailman ydintä, joka weressä hajosi näkymättömäksi uduksi, niin hienoksi, että yksi ainoa weren rahtuinen sisältää sitä kymmenen miljonaa näkymätöntä rahtuista, joita me nimitämme elementa priman nimellä. Sentähden me säilytämme tämän niin waarallisen ja woimakkaan aineen hywin kätkettynä helmenä kowassa kuoressa, joka on tehty aineesta, mikä ilman waaratta saattaa koskea meidän ihoomme, mutta joka nesteessä sulaa ja hajoo jälleen maailman awaruuteen.—Niin, armollinen rouwa, sellainen on minun rikokseni—ei suurempi eikä pienempi; hirttäkää minut tuonne linnan portin kamanaan, jos sen olen ansainnut."
—"Ja mitä sanotte nyt tuon neitsyt Annan terweydestä?"
—"Hänessä on kaikki hywin. Merkurium on tehnyt ihmeellisen waikutuksen. Näettekö miten liikunto wapaassa ilmassa on nostanut weren hänen poskillensa, jotka hohtawat kuin kypset mansikat aholla. Häntä waiwaa nyt ainoasti wähäinen corruptio wirginalis—"
—"Ja mitä luulette siitä?"
—"Se on ihan yksinkertainen asia; tuhannes osa luotia merkuriumia sekoitettuna tuhannes osaan terra adamicaa ja se sinisellä nauhalla sidottuna hänen hiuspalmikkonsa latwaan—"
—"Ja kauanko on tarwis sitä käyttää?"
—"Täällä ahtaassa piirissä wähintäin wuoden, waan jos hän saisi wapaasti liikkua ulkoilmassa, woisi kolme kuukautta riittää."
—"No, kuulkaa, hywä Nikoteemus. Minä uskon teidät wiattomaksi syytökseen, josta olette wangittu, mutta kuitenkin minun täytyy se jättää oikeuden tutkintoon. Waan woisitteko kunnianne kautta wannoa, että palajatte jälleen tänne, jos antaisin teille wapauden erääksi wiikoksi?"
—"Kunniani, tieteeni, taitoni kautta minä sen wannon."
—"Sen luulinkin teistä. Näettekö kuinka ajattelen. Minä en woi kauemmin pitää tuota onnetonta neitsyttä täällä. Te Nikoteemus saatte minulta hewoset ja satulat ja seuraatte Annaa Salojärwelle hänen wanhempainsa luo. Kun siellä olette ehtineet hänen parantamisensa järjestää, palajatte heti wastaamaan täällä mitä oikeus teiltä waatii. Eikö niin, hywä Nikoteemus?"
—"Sitä arwelin juuri teidän armollenne esittää, sillä omat etuni eiwät koskaan häiritse minua tieteeni palweluksesta. Näettekö, matkallani olin tutkinut tähtiä ja huomannut, että jonkun wiikkauden perästä Wenus ja Merkurius sattuwat auringon selän takana yhteen, samalla hetkellä kuin Mars aiwan heidän wastapäätänsä tuijottaa heihin werisellä katseellansa ja yht'aikaa kuin Jupiterin walo on auringon säteihin sammumaisillaan. Se hetki on Anna neitsyen elämälle niin tärkeä, että silloin, jos koskaan, on tarwis hänen olla rakkaiden wanhempainsa huostassa."
—"Ja uskotteko todella, että kaukaisten tähtien asema waikuttaa mitään ihmisten onneen täällä alhaalla maassa?"
—"Warmasti. Näettekö, Wenus on Anna neitsyen tähti, joka kohta auringon takana wiskaikse tuon päiwätähden ympärillä aina lymyilewän Merkurion syleilyyn; Mars kaukana ja Jupiterin silmät soaistut—"
—"No, no, se on kylläksi, hywä Nikoteemus. Saatamme neitosen waan kotiinsa ja jätämme tähdet oman onnensa nojaan. Iiwar herra warustaa teille hewoset, ja sitte joudutte matkaan. Anna on heti walmiina. Minä arwelen, että ehditte Salojärwelle ennen kuin tuo waarallinen Merkurius on ehtinyt Wenustanne wahingoittaa."
* * * * *
Oli Toukokuun keskipaikoilla. Lumi jo oli tarkoin sulanut, waan tiet oliwat wielä wesiset ja pehmeät. Puut oliwat jo alkaneet nypliä ja tuhannet linnut wisersiwät synkissä metsissä. Annan, ja tohtorin matka kului hitaasti, se oli jo kestänyt monta päiwää, ja tohtori tuli yhä enemmän lewottomaksi, kun, hänen lukunsa mukaan, Wenus ja Merkurius jo lähestyiwät toinen toistansa. "Miksi heidän pitää sattua yhteen juuri auringon takana, jossa wallitsee Egyptin pimeys", sitä hän aina mietti, eikä woinut saada selwille. Aurinko oli nousemaisillaan, ja Wenus tuijotti himmeästi taiwaalla ja katosi heti nousewan auringon säteihin. Käki kukkui tien reunassa ja syöksi yht'äkkiä äänettömän towerinsa luo. Peipponen wisersi oksalla iloista lauluansa ja sen toweri wastasi siihen pii, pii. "Ihmeellinen salaisuus, joka on tuossa luonnossa, niin taiwaalla kuin maassa", huokasi tohtori. "Meidän elämämme juoksu on wiitottu taiwaan tähdillä, ja sisällisimmät tunteemme seuraawat älyttömän luonnon wiittauksia. Miksi tällä hetkellä juuri tuo kummallinen ajatus wiwahti päähäni? Olen pitänyt tuota härän tähtisikeröä eläinradassa aina omanani, waikka se on häilywäisen huhtikuun merkki. Eikö tuo auringon walossa kiertelewä Merkurius ole paremmin minun elämälleni sopiwa? Niin se on, minä olen ollut pöllö, kun en ole sitä ennen huomannut. Tästä hetkestä minä hylkään tuon tuiskujen ja mietojen ilmojen härkätähden ja annan elämäni johdon Merkuriolle, joka saa liikkua wuoroin auringon tulisissa säteissä ja wuoroin sen takana ihastella Wenuksen hehkuwaa silmää."
Tultuaan tähän päätökseen, ja kun tie eräässä kohdassa sattui olemaan leweämpi, tohtori kannusti hewostansa ja ratsasti Annan wiereen. Anna ei näyttänyt sitä huomaawan, ja tohtori jäi hetkeksi ääneti. Sitte hän rykäsi ja kääntyi Annaan päin ja alkoi:
—"Näettekö, neitsyt, mikä ihana aamu, kuinka lehdet nypliwät ja täyttäwät ilman suloisella tuoksullansa?"
—"Niin", wastasi Anna kääntämättä päätänsä.
—"Ja miten metsän lukemattomat siiwekkäät asukkaat elähyttäwät ympärillämme koko luonnon iloisella laulullansa."
—"Niin", wastasi taas Anna.
—"Ne laulawat kaikki waan rakkautta, niillä on jokaisella wierellään ystäwä, jolle ne kukin ominaisella äänellänsä puhelewat sydämmensä hempeimpiä tunteita ja sitte kuuntelewat wienoa kuwausta, joka lehwäin wälistä soi heidän korwiinsa."
—"Niin, niin", wastasi Anna hiljaan, tuskin kuuluwasti.
Tohtori huokasi sywästi ja jäi hetkisen ääneti. "Minä olen aawistanut oikein", sanoi hän wihdoin itselleen. "Täydellinen corruptio wirginalis somnabularis, jossa hänen kanssansa saattaa menetellä aiwan mielensä mukaan. Mutta warowaisuutta, ainakin äkkinäinen kowa mielenliikutus, säikäys tahi joku odottamaton kohtaus woisi silmänräpäyksessä hänen herättää, ja silloin hän pujahtaisi minulta tiehensä. Ei, se ei saa tapahtua, minä leikkaan sitä ennen hänen siipensä—siis rohkeutta waan! Nikoteemus, sinä et saa olla turhaan walwonut öitäsi, tutkiessasi luonnon salaisuuksia, kerran sinun wuorosi on tulewa saada palkinto, jota maailman suurimmat tiedemiehet saawat kadehtia—nyt wiimeinen koete:"
—"Niin, Anna, teilläkin on nyt wieressänne ystäwä, joka teitä rakastaa."
—"Niin", wastasi Anna.
—"Ja jota te rakastatte?"
—"Niin, jota minä rakastan."
—"Ja joka tahtoo langeta jalkoihinne ja pusertaa teitä syliinsä, suojella teitä ja tehdä onnelliseksi teidän elämänne."
—"Niin, niin, tehdä onnelliseksi minun elämäni."
—"Ja jos ajamme wähän kowemmin, woimme ehtiä yöksi Salojärwelle wanhempienne luo."
—"Niin, ajamme wanhempieni luo."
—"Ja sitte huomispäiwänä wihitämme itsemme yhteen."
—"Niin, wihitämme itsemme yhteen."
Tohtori pian wapisi ilosta. "Hän on minun", sanoi hän itselleen. "Hänen isänsä Martti pappi, minä tunnen hänet jo Upsalan ajoilta, häntä woi wetää nenästä mihin hywänsä, ja äiti sitte, jos muistan oikein, joku kanapää hönttö, joka ei ymmärrä mitään. Minun oma ajatukseni ja tähtien kummallinen asema, Merkurius ja Wenus, ne eiwät woi olla muut kuin Nikoteemus ja Anna, ja huomispäiwänä, kun aurinko on korkeimmillaan, nuo taiwaankappaleet yhtywät, yksikään ihmissilmä ei niitä silloin näe, mutta kun ne jälleen tulewat näkywiin toiselta puolelta auringon, silloin hohtawat niiden kaswot uudessa kirkkaudessa, jota mikään pilwi ei pimitä. Mikä ihana kuwa minun omasta kohtalostani! Hän on nyt jo minun wallassani, woisin asettaa matkamme johonkin sydänmaan kylään, seisattua sinne ja kätkettynä maailman silmiltä omistaa sen onnen kohtalon, minkä sallimus on taiwaan tähtien iankaikkisilla järkähtämättömillä radoilla minulle osoittanut—waan ei, minä en tee niin, minä en tahdo ennen aikaa ryöstää sitä, joka on minulle sallimuksen kädestä tulewa, minä tahdon täydellä oikeudella sekä ottaa että pitää sen kalliin helmen, jonka olen löytänyt. Minä tahdon omistusoikeuteni nojassa tieteen woimalla eteeni loitsia hänen neitseellisen henkensä loistawan suloutensa, joka wielä on kätkettynä tuohon synkkään kuoreensa. Minä tahdon hänet ottaa wanhempainsa kädestä, niin että joka tilassa saatan omistustani puollustaa, waikka koko maailmaa wastaan,—ja tuo mielen wika—minä sen tunnen, se on ehtinyt juuri siihen paikkaan, missä kukaan tieteen salaisuuksia tuntematon ei woi sanoa muuta kuin että hän on täydessä järjessään, ja se se on, joka on minut auttawa häntä omistamaan."
Tällaisissa ajatuksissa tohtori kumppaninensa lähestyi Salojärweä. Molemmat ajoiwat wiimeisen matkan hiljaista juoksua, kunnes pieni puinen kirkko ja sen wieressä punaiseksi siwelty wähäinen asuinrakennus tuliwat näkywiin. Silloin kääntyi tohtori matkakumppaliinsa päin ja lausui:
—"Katsokaa, Anna, tunnettehan tuon paikan?"
—"Niin, minä tunnen", wastasi Anna.
—"Siellä owat isänne ja äitinne; muistattekohan heitä?"
—"Muistan", wastasi Anna, osoittamatta mitään liikutusta.
—"Hywä", sanoi tohtori itselleen, "minä woin olla hänestä huoletta.
Kohtaus menestyy oiwallisesti. Siinä ei uhkaa minua mikään waara."
XVIII.
Oli lauantai ilta Salojärwen pappilassa. Martti pappi istui kamarissaan, awonainen kirkonkirja wielä edessään pöydällä. Hän oli juuri herennyt kirjoittamasta wiimeistä pariskuntaa kuulutuksiin huomiseksi ja laski kädestään kynän, morsiusparin astuessa owesta ulos. Hän huokasi silloin sywästi ja jäi mietteisiinsä. Silloin pistäysi kamariin hänen waimonsa ja astui hiljaisin askelin pöydän luo ja istahti miehensä wastapäätä, sukan neulominen kädessä.
—"Muistatko, Riitta, mikä päiwä on huomenna?"
—"Minulle on jokainen päiwä pian yhtäläinen. Annan häwittyä ei mikään woi minua ilahuttaa, ennen kuin saan hänet jälleen."
—"Niin, siitä on huomenna puoli wuotta kuin hänet kadotimme. Se jumalaton sota, kuinka paljon syntiä ja werenwuodatusta ja ainoa lapsemme, jonka wietteli tuo maailman synti."
—"Eihän se ole totta, hywä Martti. Mikään synti ei woinut wietellä Annaamme. Hän oli puhdas kuin Jumalan enkeli; raiwoinen sota on hänet meiltä ryöstänyt. Hän istuu wankeudessa—onhan Iiwar weljeni sen kertonut—ja nyt kuin Klaus herra on kuollut ja Kaarle herttua awannut wankeudet,—waan Iiwar weljeni kirjoitti myös Annan taudista—en wieläkään ymmärrä mitä hän sillä tarkoitti, Anna olisi seurannut maalle Klaus herraa—Jumala suokoon anteeksi hänen suuret syntinsä!—wiedä niin meidän ainoan lapsemme!" Riitta purskahti itkuun.
—"Ymmärtämätön waimo!" sanoi Martti pappi. "Juuri kuin sinun kanapääsi olisi kelwollinen tuomitsemaan heikointakaan kuninkaan käskyläistä, sitä wähemmin Klaus herraa—Jumala auttakoon hänen sieluansa, jonka edessä kuninkaat ja ruhtinaat wapisewat."
—"Ja joka teurasti meiltä parhaimmat talonpoikamme, joiden lesket ja orpolapset nyt itkewät kurjuuttansa ja wei meidän ainoan lapsemme."
—"St! hiljaan, waimo. Jumalakin kurittaa joskus wiatonta; soimaisitko häntä siitä? Se on syntiä, waan kuninkaan korkea käskyläinen on syntinen ihminen—sen töitä soimata on rikos—ja tiedätkö, ett'ei kaikki wihdoin liene meille onneksi. Jos eräsnä päiwänä saisimme nähdä tyttäremme jalon ritarin puolisona!"
—"Minä soisin nähdä hänet waikka kunnon talonpojan waimona."
—"Raamattu sanoo: elkäät wiskatko helmiä sioille, ja meidän Annamme on sellainen kallis helmi, jota Jumala antaa täällä wiheliäisessä maailmassa löytää ainoasti sen, jolle Hän on määrännyt suurimman maallisen onnen. Usko minua, se, jonka osaksi hän on suotu, löytää hänet, waikka pimeimmän wankeuden luolasta. Johtuu mieleeni wanha tarina, jonka saat kuulla. Siitä on nyt kaksikolmatta wuotta. Minä kuljin teininä ympäri, tulin eräsnä kesäiltana pieneen kappeliin, näin joukon kansaa erään talon pihassa, menin sinne ja lauloin Dawidin Salmia 'Maa suur' ja awara', kaikki seisattuiwat kuuntelemaan lauluani, ja kun sen lopetin, käwi parwi nuoria neitosia pihassa leskisille, minä katselin heidän wiatonta kisaansa, kun eräs sininen sllmä=pari wilahti neitten joukosta minuun, minä kiinnitin katsettani sitä kohti, waan silloin nuo sinisilmät painuiwat alas, koetin sitte niitä lähestyä, mutta tyttö näytti kainoimmalta koko parwessa, hän wäistyi aina toisten taa, wihdoin pääsin kuitenkin hänen luoksensa ja tahdoin häntä puhutella, waan kieleni oli kuin lumottu, en tiennyt mitä nyt sanoa, me seisoimme wastakkain, minä katsoin hänen silmiinsä ja hän katsoi minun silmiini, wiimein sain sanoneeksi: 'ihana ilta.' 'Niin', wastasi hän. 'Olettehan tästä kylästä?' kysyin minä. 'Niin', wastasi hän taas. Wiimeksi kysyin häneltä, osoittaen sormellani: 'Tuossahan lienee pappila?' ja hän wastasi 'niin'. 'Ehkä menette sinnepäin ja seuraatte minua sinne?' sanoin hänelle wiimeksi, ja taas hän wastasi 'niin'. Minä pidin häntä talonpojan tyttönä, sillä hän oli aiwan samallaisessa puwussa kuin kaikki muut nuoret tytöt, waan kuinka ihastuin, kun sama sinisilmä neitsyeni oli papin ja hänen waimonsa ainoa tytär! Minä jäin eräiksi päiwiksi tähän hywään taloon—ja kuta useammin minä katsoin ujon neitsyeni sinisilmiin, sitä waikeammaksi minun tuli niistä erota. Kun minun wihdoinkin täytyi lähteä ja menin hänen pieneen kammariinsa sanomaan hänelle hywästi, kohtasiwat minua taas hänen siniset silmänsä, ja minusta näytti kuin niissä wärisisi kyyyneliä. Minä istuin hänen wierelleen ja sopotin hänelle hiljaan: 'te olette itkenyt, onko minun lähtöni syy siihen?' Silloin katsoi hän hempeämmin minuun kuin koskaan ennen, ja kyyneleet tipahtiwat hänen punottawille; poskillensa. Minä puristin hänet silloin syliini, painoin tulisen suutelon hänen huulillensa ja sanoin: 'Riitta, minun oma Riittani', ja hän kiersi käsiwartensa minun kaulani ympäri ja sopotti 'niin.'—Muistatko wielä tämän tarinan?"
Riitta nousi istuimeltaan, pudotti neulomisensa, meni toiselle puolelle pöydän, kiersi kätensä miehensä kaulan ympäri ja painoi päänsä hänen rintaansa wastaan, ja kuiskasi hiljaan: "niin." Martti pappi painoi silloin suutelon hänen kuiwille huulillensa.
Silloin kuului joku liikkuwan eteisessä. Puolisot kawahtiwat ylös. Samassa awautui salin owi, nuori nainen ja hänen perästänsä wanhanpuoleinen miehen mieshenkilö astuiwat sisään. Riitta katsahti tulijoihin kummastuksella, mutta yhtäkkiä hän huudahti: "Anna, meidän Annamme", ja syöksi tyttärellensä wastaan, puristaen häntä syliinsä.
—"Oletko se todellakin sinä, Anna?" sanoi Martti pappi ja likisti wuorostaan häntä rintaansa wasten.
Surullinen hymy wiwahti Annan huulille ja katosi heti, hänen sopottaessaan: "niin, minä se olen." Puolisot syleiliwät häntä wuorotellen, tuskin huomaten miestä, joka häntä seurasi.
—"Hiljaan, hiljaan, hywät ihmiset", sanoi tämä. "Anna neitsyt on sairas eikä siedä niin paljon mielen=liikutusta."
Nyt wasta katsahti Martti pappi tarkemmin mieheen. "Jos en erehdy", sanoi hän ojentaen kätensä terwehdykseen, "meidän kaikkitietäwä tohtorimme, Upsalasta, Nikoteemus Hourenius! Terwe tulemastanne ja kiitoksia, että olette walmistaneet meille ilon saada kotiin rakkaan tyttäremme. Waimoni, saan tässä sinulle esittää."
—"Olisin suonut tuoda Anna neitsyen teille warsin terweenä, waan tauti on ollut sitkeä. Kuten näette häntä waiwaa surullinen alakuloisuus, jota olen jo monta kuukautta tieteen kaikilla waroilla koettanut poistaa. Onnettomat tapaukset owat pakoittanut hänen äitillisen hoitajansa, jalon Ebba rouwan, lähettämään hänet tänne hywäin wanhempainsa luo; te huomaatte kohta hänen surullisen tilansa."
—"No, mikä ihme sinua waiwaa?" kysyi äiti puristaen tytärtänsä syliinsä ja katsoen hänen harhailewiin silmiinsä. "Tunnetko ensinkään minua, äitiäsi?"
—"Niin, tunnen", wastasi Anna.
—"No, ja minua isääsi? Sinä näytät wielä niin wieraalta."
—"Niin, isä."
—"Etkä ole sen iloisempi päästyäsi kotiin, wanhempiesi luo. Mikä sinua waiwaa?"
—"Niin, mikä minua waiwaa?"
—"Se on kummallinen waiwa, hywin harwinainen, se kohtaa tuskin yhtä tuhannesta, me tohtorit sen kyllä tunnemme."
—"Ja mikä se on? Eihän toki warsinainen mielen wika?" kysyi Martti pappi säikähtyen.
—"Ei ollenkaan, Anna neitsyt on täydessä järjessään. Tauti, joka häntä waiwaa on yksi laji corruptio wirginalis pacificis juwenalis somnambularis—"
—"Anna, lapsi parka, sinullako tuollainen hirweä tauti?"
—"Niin, äiti, minulla se on."
—"Ja eikö siihen ole mitään parannuskeinoa?" kysyi Martti pappi, kääntyen tohtoriin. "Sinä meidän kaikkitietäwä tohtorimme, mitä siitä sanot?"
—"Martti ystäwä, sinä, joka olet pappi, tiedät, että kun Jumala on luonut taudit, niin hän yhtaikaa on tuonut keinot, millä ne parannetaan, Tämän taudin parantamiseen on tarwis kahta hywin kallista ainetta: ensimmäiseksi aikaa, joka on hywin kallista minulle, joka olen Hänen Majestetinsa Puolan ja Ruotsin kuninkaan Sigismundin yhteisen sotawäen ylimmäinen haawalääkäri, ja toiseksi, joita tarjoo meille Jumalan luonto, mutta niin ihmeen wähän, että tuhannes osa luotia maksaa leiwiskän puhtainta kultaa, niinkuin Mercurium, sulphur, terra adamica, terra crusta, terra primaria, joita olen kohta neljä kuukautta käyttänyt neitsyt Annan parantamiseen. Jumalan kiitos, ne owat tehneet waikutuksensa, Annan kieli on päässyt kahleistaan, hän on puhunut minulle sydämmensä sisimmät tunteet, wai eikö se ole totta, Anna?"
—"Niin, niin se on."
—"Mikä onni, että rakas tyttäremme on saanut sellaisen hoidon! Hywä Nikoteemus, minä olen köyhä kappelin pappi, sotaisina aikoina en ole saanut täysiä saatawiani, en tiedä miten palkitsen waiwasi ja suuret kulunkisi."
—"Oh, se ei tule kysymykseen. Me tiedemiehet emme koskaan ajattele palkintoa; meille on kylläksi, kun työllämme woitamme sitä, mikä on jalompi kuin kulta, kun onni wiskaa joskus hoitoomme hempeän suloisen olennon, joka tarjoo harwinaisimman tilaisuuden näyttämään maailmalle tieteen ihmeellistä waiwaa ja yhtaikaa lahjoittaa tutkijan yksinäisyydessä enimmän kaiwatun wirwokkeen, hempeän naisen sydämmen."
—"Kuinka, ystäwä Nikoteemus? Oletko ollut niin onnellinen?" kysyi
Martti pappi iloisesti.
—"Neitsyt Anna on sen tunnustanut matkallamme. Eikö niin, hywä Anna?"
—"Niin, niin, olen tunnustanut."
—"Te hämmästytätte meitä."
—"Annaseni, oletko sen tehnyt?" kysyi äiti, wetäen tytärtään rintaansa wasten.
—"Niin, minä olen sen tehnyt, äiti."
—"Mutta tauti on ainakin ensin saatawa ihan pois," sanoi Martti pappi.
—"Ei ystäwät, kuulkaa minua ensin. Minulla ei ole aikaa wiipyä täällä kuin huomispäiwän. Kuningas warustaa sotaa Kaarle herttuaa wastaan, minun täytyy olla siellä, Ebba rouwa on saanut walani minun palata heti Turkuun. Katsokaa; minä olin ajatellut, että kun huomenna on pyhä ja sota=aika on käsissä, te kuulutatte liittomme kolme kertaa yhtaikaa ja huomen iltana toimitetaan wihkiäiset. Eikö se woi käydä niin, Anna?"
—"Niin, niin se woi käydä."
—"Oi hywä Nikoteemus!" huudahti Martti pappi. "Kunnioittawa tarjouksesi ilahuttaa meitä, waan se tekee meitä yhtaikaa murheellisiksi. Olisimme niin mieluisesti pitäneet rakkaan lapsemme kauemmin luonamme, ja nyt tahdot wiedä hänet meiltä niin pian jälleen."
—"Waan muutoin, ken hänet parantaisi? Ja tuohon surkeaan tilaan ette häntä tahtone jättää."
—"No koska se on Jumalan tahto, lapsi parka; aiotko niin pian jättää meidät, rakkaat wanhempasi?"
—"Niin, minä aion, hywä isä!"
—"Ei, ei, minä en woi tänä iltana tehdä päätöstä, se on tullut liian pikaisesti, lewätkää wielä yö ja jos wielä aamulla pysytte lujana päätöksessänne, sitte Jumalan nimeen. Nyt otamme wähän rawintoa ja sitte lewolle."
* * * * *
Illallispöydässä, jonka Riitta oli parhaimman mukaan warustanut, puheltiin ajan tärkeistä tapauksista. Martti pappi, joka waan oli huhuja niistä saanut, tahtoi oppineelta tohtorilta kuulla warmempia sanomia. Tohtori jutteli niitä laweasti, hän kertoi Klaus herran wiimeiset toimet, hänen suuret warustuksensa laiwasatamissa ja sitte hänen äkillisestä kuolemastansa, Ebba rouwan sywästä murheesta ja kuningas Sigismundin odotetusta tulosta maahan, ja wielä mitä hankkeita luultiin olewan Kaarle herttualla Suomen asiain suhteen.
—"Ja ketä me tällaikaa tottelemme?" kysyi Martti pappi. "Yhtenä pyhänä tulee kuninkaan neuwot ja käskyt, joita on seuraaminen, toisena Kaarle herttuan julistus, joka kieltää niitä tottelemasta. Minun täytyy ne saarnastuolista julistaa,—hywä Nikoteemus, sanokaa ketä meidän on wihdoin kuultawa?"
—"Se on hywin onnellista teille papeille ja meille tiedemiehille, ettemme tarwitse kuulua mihinkään puolueesen. Waikeampi asema on maan aatelistolla: jos he tottelewat toista tai toista, woiwat molemmissa tapauksissa saada nuoran kaulaansa tahi joutua mestauspölkylle."
—"Todella, ystäwäni, hankalin kaikesta on palwella kahta herraa, mutta kun olot niin hämmentywät, kuten, Jumala paratkoon, tällä hetkellä, on yhtä waikea oikean kristityn määrätä mihin puolueesen liittyä. Helpointa olisi warmaan ei kuulua mihinkään. Waan jos elämän oloissa joka päiwä olet sysätty milloin yhdänne, milloin toisanne päin, luuletko silloin olewan helpon pysyä puolueista erillään? Kun kansa walittaa oikeuttensa sorrosta, kun wiattoman werta wuodatetaan, kun wäki=waltaa tehdään wastoin pyhiä wannotettuja lakia, ja kun sitä puolustetaan oikeuden ja lain nojalla, ystäwäni, silloin puolueettomuus ei tahto pitää ryhtiänsä, en tiedä, eiköhän se ole synti, joka silloin panee heikon ihmisen horjumaan."
—"Ei ystäwä, asia on tieteen kannalta nähden aiwan toisin", sanoi tohtori. "Näetkö, jos laiwa on ajanut luodolle ja sen perä on saanut wamman, joka painaa sen mereen, silloin olisit hullu, jos et muuttaisi paikkaasi kokkaan, joka on nousnut sitä ylemmäksi."
—"Todella, ystäwä Nikoteemus. Kun Klaus herran tähti kirkkaimmin loisti, en nähnyt mitään muuta, waan nyt, kun se on kadonnut, silmäni on awautunut näkemään asioita, jotka silloin oliwat minulle aawistamattomat."
—"Toisilla sanoilla, sinä olet kääntynyt Kaarle herttuan puolelle", sanoi tohtori.
—"St! hiljaan, seinillä woi olla korwat. Mutta meidän kesken, Puolanko wai Ruotsin yhteys on meille edullisempi? Sigismund tai Kaarle? Mitä arwelet?"
—"Sanoisin jos woisin. En ole waltiomies. Mutta tähdet, ne olen tutkinut. Esimerkiksi härän tähtisikerö, aina kun almanakka näyttää auringon tulewan siihen, tuiskut ja myrskyt owat walmiit—ei ole silloin mitään pysywäistä, waan nyt on Merkurius minun tähteni. Se pyörii alati auringon walossa, milloin sen edessä, milloin sen selän takana. Kadotkoon se auringon waloon, kun sen loisto selän takana on sitä suurempi."
—"Häpeäkseni minä en ollenkaan ymmärrä mitä yhteyttä on taiwaan tähdillä ja ihmisten jokapäiwäisillä asioilla. Mutta jos kunninkaan ja lain nimessä muutamat ylhäiset saawat tilaisuuden mielensä mukaan sortaa kansaa, jos kawaluus ja petos jää rankaisematta sentähden, että pettureilla on tilaisuus lymyitä mahtawan suojelijansa selän taa, niin, ystäwä, silloin harhailen minä ja odotan, ettei taiwas sitä pitkään woi sallia. Lyhyesti, mitä luulet, kuningastako wai Kaarle herttuaa on meidän totteleminen?"
—"Tällä hetkellä, ystäwäni, Jupiter on mennyt mailleen, ja Merkurius ja Wenus yhtywät huomenna, juuri samaan aikaan kuin Mars heidän wastapäätä kirkkaimmassa loistossaan nousee näkywiin."
—"Ja mitä luulet siitä? Kuka on määrätty Klaus herran sijaan?"
—"Siinä se onkin tämän hetken salaisuus. Hänen majestetinsa kuningas harhailee, etsien miestä suuren Flemingin sijaan; Kaarle herttuan mieltä näpyttää loistawa kuningaskruunu, ja säädyt owat kahden waiheella, liittyäkö yhdyswallaksi Puolan kanssa wai säilyttää kansallinen itsenäisyytensä ja sitte uudelleen walloittaa Suomi, ja siten, weli Martti, meidän päämme owat waarassa, jos minne käännymme. Parasta on elää hetken elämää eikä ajatella eteensä mitään. Waan mitä sanoo hywä Anna neitsyemme, eikö se ole teistäkin parasta?"
—"Niin, niin se on parasta", wastasi Anna, joka näytti tuskin kuulleen koko tohtorin puhetta.
Pöydästä noustua wanhemmat koettiwat wielä puhutella Annaa, mutta eiwät saaneet millään häneltä muuta wastausta kuin tuon yksitoikkoisen: "Niin, niin".
—"Sinä taidat olla matkasta wäsynyt", sanoi wihdoin Martti pappi, puristi häntä syliinsä, suuteli ja sanoi "hywää yötä lapseni!"
Äiti suuteli myös tytärtänsä, otti häntä kädestä ja lähti saattamaan makuuhuoneesen. Tohtori lähestyi myös silloin ja näytti kuin olisi myös tahtonut suudella Annaa, mutta peräytyi yht'äkkiä, ojensi hänelle kätensä ja sanoi "hywästi Anna, hywästi huomiseen!"
—"Niin huomiseen", wastasi Anna, ojentaen kätensä tohtorille ja seurasi äitiänsä makuuhuoneesen.
* * * * *
Kewät yön kuultawa werho oli wienosti peittänyt hetkeksi nukkuwan luonnon. Pappilassa oli kaikki hiljaan. Martti pappi ja Riitta nukkuiwat wähän lewottomina, ajatellen tyttärensä onnetonta mielen tilaa, mutta Anna itse makasi sillaikaa lewollisena kuin lapsi, joka äitinsä sylissä nukkuu.—Tohtori oli ainoa, joka ei tänä yönä nukkunut. Tultua makuuhuoneesensa, joka oli pappilan rakennuksen ylisillä, hän otti esiin kiwitaulun ja kynän, tuijotti yren eteensä, sanoen itsekseen: "Niin, kaikki on mennyt tähän asti oiwallisesti. Mikään ei ole tähän asti woinut häntä herättää. Eräitä hetkiä wielä—toiwon että kaikki menee ohitse yhtä hiljaisesti—minä saan hänen, tuon ihanimman kukkaisen, hän ei woi minulta luiskahtaa pois. Sitte ei muuta kuin minulle waan onnistuu hänet herättää tuosta unessa käwelijän horrostilasta—ja sen täytyy onnistua—mutta warmuudeksi koettaisin wielä kerran laskea, ett'en missään olisi hairahtunut." Niin sanoen, hän otti kiwikynän, piirsi taululle pyöröjä, kolmioita ja wiisikulmia, yhdisti ne suorilla wiiwoilla, ja asetti wihdoin eteensä laskento=kaawan, joka ulottui taulun yhdestä reunasta toiseen. Tätä kaawaa hän sitte laski wielä, kun puolen yön aika jo oli ohitse ja ensimmäiset linnut äänsiwät ulkona. Yht'äkkiä hän pudotti kynän taululle ja huudahti ihastuksella: "ha! nyt se minulla on! kolmannesti ja aina sama päätös! Minä saan hänet heräämään milloin tahdon. Waan se ei saa tapahtua ennen wihkimistä, ei, ensin wihkimys ohitse, jäähywäiset wanhemmille ja sitte matkalla kaukana täältä, jossa turwaaminen wanhempain apuun on myöhäistä; mikä iloinen juowuttawa hetki, kun tuo ihana kukkainen wiattomassa loistossaan rewähtää walweille ja hänen henkensä ja teräwän älynsä hurmaawa sulous säteilee hänen taiwaallisista sinisilmistään. Tiede ei ole koskaan saawuttanut ihanampaa woittoa kuin tuossa helmessä, joka nyt makaa kätkettynä synkeään kuoreensa, jonka minä, Nikoteemus Hourenius, minä, jota ylenkatseella on kohdelleet ylhäiset ja pilkallisella naurulla alhaiset, saan omistaa ja omakseni nimittää—minulla hallussani tuo kallein omaisuus, ihanin nainen, jonka wertaista pohjoinen maailma wielä ei ole toista synnyttänyt—mikään ihmiswoima ei woi häntä minulta enää ryöstää—nousewan päiwän walo on hänet laskewa minun awattuun syliini ja ennenkuin aurinko on jälleen waipunut utuiselle wuoteellensa, on hän, tuo ihana neitsyt kaukana täältä eroittamattomasti minun olentooni yhdistetty—minun waimonani."
Aurinko jo oli nousnut ja peittynyt rusoittawaan pilween, kun tohtori lewottomuudesta wäristen wihdoin heittäysi wuoteellensa, mutta hänen silmänsä eiwät ummistuneet, hän walwoi ja työskenteli samoissa ajatuksissa; siksi kuin pyhä aamun hiljainen hälinä oli alkanut pappilassa, ja aamukellon ensimmäinen sointi kirkolta saawutti hänen korwansa ja ajoi hänen ylös wuoteeltansa.
XIX.
Oli tyyni kewät=aamu, yöllä oli wähän satanut ja musta pilwi oli werhona auringon kaswoilla. Metsän siiwekkäät asukkaat kilpailiwat sadoilla äänillään puissa pappilan ympärillä, aamukellon juhlalliset säwelet kaikuiwat loitos kirkolta ja erinäisiä parwia, miehiä harmaissa wiitoissa ja naisia walkoisissa kesäpuwuissa riensi joka haaralta kappelin pienelle kirkolle. Joka paikassa wallitsi pyhäaamun hiljainen juhlallisuus. Martti pappi istui kirjoituspöytänsä ääressä, pari ohkaista kirjaa edessä. Hän oli hywin wakaisen näköinen, juuri kuin ainakin wirkansa toiwossa. Hän katsahti wäliin ikkunasta ulkona kirkolle rientäwää kansaa, wälin oween juuri kuin jotakin odottaen. Hänen silmänsä oliwat taas kääntyneet ikkunaan päin, kun Nikoteemus, musta tohtorin pitkä wiitta yllään, astui hiljaisin askelin huoneesen. Martti pappi kääntyi silloin kuin häpsähtäen tulijaa kohti.
—"No, ystäwäni, luuletko tänään siitä tulewan mitä?" kysyi hän miltei wapisewalla äänellä.
—"En yhtään sitä epäile", wastasi tohtori. "Eilinen matka ja yön lepo ynnä ilo päästyä rakkaiden wanhempainsa luo owat jännittäneet hänen taudista wähän herwahtaneet woimansa. Minulla on täysi syy toiwoa hänen pysywän entisissä sanoissaan."
—"Waan oletko warma, ettei joku mielen welttous, joku, niin sanoakseni, sekawuus tahi ajatuswoiman häiriö ole ikään kuin lumonnut hänen sieluansa."——
—"Oi, hywä ystäwä, ei mitään sellaista, siitä olen aiwan warma, minä näin sen eilen matkallamme, kun puhelin hänelle ja selittelin luonnon salaisuuksia. Hän kuunteli minua hartaasti ja oli huwitettu kaikesta— mutta oikein sanoen, puheen woima se on waan, ne jänteet, joilla suu ja kieli synnyttää erinäisiä ääniä, ne jänteet, sanon minä, owat taudin waikutuksesta wenyneet liian löyhiksi—corruptio wirginalis on näet yhtäläinen sielun tilaisuus kuin kanteleen, jonka kielet owat löyhtyneet ja kadottaneet oikean wirityksensä. Se tarwitsee waan tottuneen käden, oikean taiteilijan, joka sen jälleen wirittää—ja muuten, Anna ei ole ensimmäinen, jolla on tämä waikea tauti, tunnettu nimellä corruptio wirginalis, ilmestynyt sellaisessa muodossa. Minun toimessani niihin saa kyllin tutustua."
—"Ja oletko häntä tänään jo puhutellut?"
—"Juuri äsken, ja tässä hän itsekin jo tulee."
Äiti talutti Annaa ja seisatti hänet tohtori Nikoteemuksen wiereen Martti papin kirjoituspöydän luo. Kaikki oliwat juhlallisen näköisiä ja jäiwät hetkisen ääneti. Martti pappi ojensi wihdoin kätensä Annalle, joka pian waistomaisesti otti sen ja antoi wetää itsensä lähemmäksi isäänsä.
—"No, Anna, pysytkö wielä eilisessä lupauksessasi, ja oletko tarkoin miettinyt otettawan askeleen tärkeyttä?"
—"Niin olen."
—"Ja muistanut, että se mitä nyt teet ja päätät, on kaikeksi elinajaksesi."
—"Niin, elinajakseni."
—"Ja ettei kukaan ole sinua siihen wietellyt?"
—"Niin."
—"Ja sinä, Nikoteemus Hourenius, mitä wastaat siihen?"
—"Lupaan iäti häntä rakastaa, ja parantaa hänen raskaan waiwansa."
Martti papin silmistä wierähti kyyneliä hänen kaswoillensa. Hän oli hetkisen äänetti ja tuijotti eteensä. Sitte kääntyi hän Annaan, ja katsottuaan häntä surullisesti silmiin, kääntyi wiimeksi waimoonsa päin ja sanoi: "No, ja äiti sitte, mitä on sinulla Riitta, annammeko pois tämän ainoan rakkaan lapsemme?"
—"Minullako?" sanoi Riitta huoaten ja pyyhkien wesisiä silmiään.
"Woinko minä sitä estää? Anna, Anna, jätätkö meidät nyt, lapsi kulta?"
—"Niin, jätän."
—"No, sitte Jumalan nimeen", huokasi Martti pappi, ja otettua tohtorin käden, hän laski Annan käden siihen, otti sitte kynän ja kirjoitti heidät kuulutuksiin.
—"Waan onko se niin wälttämätöntä, ettei wihkiäiset saisi tapahtua edes huomenna?" kysyi Martti pappi, kääntyen tohtoriin.
—"Aiwan wälttämätön, ja onhan Anna jo siihen suostunut, wain miten?"
—"Niin, olen suostunut."
—"No, tapahtukoon niin, minä kutsun kirkolta eräitä naapuria waan iltapuoleksi olemaan todistajina; ja Riitta walmistaa meille päiwällisen siksi kuin toimitus on ohitse; ja nyt Jumalan haltuun siksi kun palajan kirkosta."
Sillaikaa kun Martti pappi oli kirkossa, Riitta hääri päiwällisruokaa ja wälistä puuhasi koristuksia saliin. Lattia tuli nuorilla lehdillä peitetyksi, kukkaisseppeleitä hankittiin seinille ja jakut, mihin morsiusparin oli wihittäissä langettawa polwilleen, koristettiin nuorilla kukkasilla. Siniwuokkoja oli tuotu morsiamen pään koristusta warten, ja puolen päiwän ajaksi oli kaikki wihdoin walmistettu, paitsi morsiamen pukeminen, jonka äiti oli jättänyt wiimeiseksi työksensä. Anna oli koko aamupuolen käwellyt kuin unessa, hän oli ääneti katsellut wuoroin ruo'an laitosta, wuoroin koristustyötä huoneissa, ja kun äiti toisinaan kysyi: "onko tuo sinusta kaunista?" hän aina wastasi "niin, niin, se on kaunista." Tohtori taas, hän oli pistäinnyt kirkkoon, eräässä nurkassa kuulemaan saarnastuolista läheisen onnensa julistamista ja wiipyi siellä koko aamupuolen. Wihdoin alkoi hetki lähestyä, jolloin wihkiäiswarustukset piti olla walmisna. Ei ollut enää jäljellä kuin morsiamen pukeminen. Äiti otti nyt wihdoin senkin työksensä. Wietyä Annan kamariinsa, hän weti hänet polwillensa kuin pienen lapsen, harjasi ja laittoi somille kiehkuroille hänen kullan wälkkywät hiuksensa, joiden päälle morsiuskruunuksi oli warustettu seppele tuoreita siniwuokkoja, ainoita kukkaisia mitä tällä wuoden ajalla jo oli saatawina.
—"Waan tuon mustan hameenko tahdot?" kysyi äiti, "minusta olisit somempi sinisessä."
—"Niin, sinisessä", wastasi Anna.
—"Ja tuon saman höytywän, joka oli minun morsiushuntunani, olen säilyttänyt sen sinullekin morsiushunnuksi."
—"Niin"; wastasi Anna, samoin kuin lapsi, jolle äiti laittaa ensimmäistä nukkea.
Kun Anna wihdoin oli walmiiksi puettu, asetti äiti hänet seisomaan eteensä ja katseli häntä joka puolelta, korjaillen wielä mikä ei ollut hänen mielestään oikein. Wiimeksi hän asetti siniwuokko=seppeleen hänen päähänsä. ja äitin sydän hypähti silloin ihastuksesta. Anna oli todellakin hurmaawan ihana, waikka wielä puuttui hänessä kauneuden ihanin koristus, tuo jalon wiattoman nuoruuden säihkywä tuli noissa Annan ihmeellisen suloisissa silmissä. Hän oli kuin ihanin maalauskuwa, jolta ei puuttunut muuta kuin eläwän sielun silmistä loistawa läpitunkewa hehku. Äitin ilo katsellessa tyttärensä ihanuutta ei ollut sentähden puhdas ja täydellinen, hänen kyyneleensä oliwat yhden werran surun kuin ilon kyyneliä, ja hänelle wiwahti pian yhtäläinen tunto kuin jos olisi rakkaan lapsensa ruumis=arkkua ummistanut, sitä koristaessaan morsiuspukuun tuon synkeän wielä pian tuntemattoman miehen wiereen. Kirkonkellon surullinen ääni samalla hetkellä kaikui hänelle kuin hautauskellon soitto. Mutta kauan ei saanut tämä tunto häntä wallita, ennenkun wälttämätön todellisuus weti hänet puoleensa. Tuolla astui jo Martti pappi tohtorin ja eräiden talonpoikain ja niiden emäntäin ja tyttärien kanssa pappilaa kohti. Martti näytti wakaisemmalta kuin koskaan Riitta oli häntä ennen nähnyt, waan tuon synkeän tohtorin muoto oli kirkastunut, hän astui suorana ja ylpeänä ja katsahti rohkeudella ympärinsä. Nyt he tuliwat jo portaalle, salin owi aukesi ja wihkiäis=joukko astui sisään. Martti pappi meni kuitenkin suoraan kamariinsa, awasi käsikirjansa, waan jäi hetkisen istumaan äänetti. Hänen silmissään wärisi kyyneliä, joita hän näytti pidättäwän, mutta ne ryöstäysiwät kuitenkin irti, ja wieriwät hänen ryppyisille poskillensa. Sulhanen, joka hääwieraiden kanssa oli mennyt suorastaan saliin, seisoi jo koristettuin morsius=jakkujen edessä. Juhlallinen hiljaisuus wallitsi kaikkialla, kuin hautaispidoissa. Martti pappi weti wiitastansa ristikirjaisen pyyhkeen, niistäysi, pyyhkäsi silmiänsä ja otti wihdoin awatun käsikirjansa ja astui wakaisilla askelilla saliin, seisattuen sulhaisen wastapäätä. Silloin awautui naristen pieni owi, ja äiti weti siitä perästänsä Annan ja antoi sen wastaan tulewan sulhasen käteen. Morsius=neidot, pari talonpojan tyttöjä, asettui morsiusparin taa. Wielä sitte hetkisen äänettömyys.
Turhaan näytti Martti pappi etsiwän jotakin mielen liikutusta Annan pian jähmettyneissä kaswon piirteissä. Häntä kauhistutti tuo lumouksen tapainen tywen, johon mikään tunteen wiwaus ei näyttänyt luowan wienointakaan wärähdystä. Hän katsahti wielä kerran waimoonsa, jonka silmissä hän näki sywimmän liikutuksen. Wihdoin täytyi hänen alkaa toimituksensa.
"Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän hengen", lausui hän wapisewalla äänellä.
"Rakkaat ystäwät, Nikoteemus Hourenius ja myös Anna Martintytär"—— jatkoi hän ja luki kirjasta wihkimys=menon esipuheen loppuun. Sitte hän laski kirjan painumaan wähän alas, katsoi jyrkästi tohtoria silmiin ja lausui woimallisella nyt juhlallisessa toimessaan wakaantuneella äänellä: "Minä kysyn sinulta Nikoteemus Hourenius, pyhän kolminaisuuden nimeen ja Jumalan seurakunnan läsnäollessa, tahdotko ottaa tämän ihmisen Anna Martintyttären awiowaimokses ja rakastaa häntä myötä= ja wastoinkäymisessä?"
—"Tahdon", wastasi tohtori jyrkästi, ja hänen silmänsä säihkyiwät silloin niin kummallisesti.
—"Ja sinulta Anna Martintytär", jatkoi Martti, mutta hänen äänensä taas wapisi ja hänen täytyi wetää sywästi henkeänsä, jatkaakseen aljettua lausettansa. Silloin kajahti eteisestä kummallisen laulun säweleet. Martin alettu kysymys keskeytyi. Kaikki hämmästyiwät ja kääntyiwät oween päin. Tohtori oli waalennut ja tullut lewottomaksi. Annan kaswoissa wiwahti ensimmäisen tunteen wärähdys. Hän nosti päätänsä, katsahti peljästyksellä ympärilleen. "Aih!", parkasi hän sitte kimakalla äänellä ja oli waipua maahan, waan äiti Riitta oli jo ehtinyt häntä tukemaan, juuri kuin hän jo herwahti woimatonna äitinsä syliin. Mutta tämä kesti waan eräitä silmän räpäyksiä, kun hän jo jälleen tointui, kawahti ylös ja ennenkuin kukaan oli ehtinyt sitä estää, hän syöksi owesta eteiseen ja kiljasten sanomattomalla ilolla lankesi Yrjö Eeronpojan kaulaan ja puristettuna hänen wahwaan syliinsä. Ääneti ja ilokyyneleet silmissä, makasi hän siinä, kun Martti ja Riitta oliwat ehtineet perästä ja tulleet eteiseen. Nähtyä heidät, Anna ryöstäytyi taas irti Yrjö Eeronpojan syleilystä, syöksi uudella innolla wanhempiansa wastaan, syleili heitä palawasti ja huudahtaen wuoroon "äiti, isä, kulta äiti, hywä isä! Minä olen maannut niin kauan, oi niitä hirmuisia unia—ja sinä Yrjö, jonka luulin kuolleeksi—oi, anna minun wielä tuntea, että todellakin elät ja, ettei se ole paljas haamusi, jonka näen." Ja taas puristui hän Yrjön kaulaan, ja Yrjö suuteli häntä nyt hohtawille poskille, otsaan ja wihdoin hänen palawille huulillensa. Mutta Martin silmistä tippui ilokyyneleet. Woi kuinka ihanana hän silloin oli, tuo äsken unessa käwellyt Anna! Jos tohtori olisi hänet tällä hetkellä nähnyt, olisi hänen täytynyt wasten tahtoansa sanoa, että Anna oli werrattomasti ihanampi ja suloisempi kuin se wiehättäwä kuwa, jonka hänen haaweksiwa aatteensa oli hänestä luonut—mutta tohtori parka, hän oli yleisen hälinän aikana pujahtanut ulos ja häwinnyt tietämättömiin. Joku oli nähnyt hänen täyttä nelistä ratsastaneen kirkon ohitse Turkuun päin menewää tietä.
Hän, waikka muuten täynnä sen ajan taikauskoa ja houreita, oli kokemuksesta niin paljon oppinut tuntemaan erinäisiä tauteja, että oli aiwan oikein käsittänyt Annan mielen wian wiimeisinä aikoina. Hänen tilansa oli nimittäin muuttunut pian sellaiseksi kuin unessa käwelijän, joka saattaa wakawilla askelilla käwellä korkeimman katon harjalla tahi pohjattoman sywyyden reunalla, mutta siinä herätettynä säikähtää ja putoo alas. Tohtori aawisti myös oikein, että suurempi mielen liikutus, äkillinen wawahdus woi silmän räpäyksessä herättää tointumaan Annan, waan tämän herättämisen hän arweli tehdä wasta silloin kuin Anna olisi ollut laillisesti wihitty hänen waimoksensa ja kaukana suojelewista wanhemmista. Yrjö Eeronpojan laulu herätti yhtäkkiä Annan nukkuneet tunteet ja pelasti hänet petollisen tohtorinsa kawalista pauloista. Onnelliset wanhemmat eiwät woineet kyllin kiittää Yrjöä tästä heidän lapsensa pelastuksesta, joka, eräs hetki myöhemmin, olisi jo ollut auttamatta sysätty onnettomuuteen kawalimman petoksen uhriksi.
—"Hywät ystäwät," sanoi Martti pappi wihdoin kääntyen wieraihinsa, jotka ihmetellen oliwat seisattuneet katsomaan morsiamen äkillistä muuttumista. "Kuten näette, tänä aikana tapahtuu ihmeitä joka haaralla. Jumala on jälleen lahjoittanut meille rakkaan tyttäremme, hetkellä, jolla olimme jo hänen kadottaa. Warustettu hääpöytä on muuttunut kahden rakastawan kihlajais=pöydäksi, tulkaa nyt kaikki ottamaan osaa meidän iloomme. Sitte minä puhelen teille miten tämä ihme on tapahtunut."
Eräitä wiikkoja sen perästä Martti pappi seisoi onnellisen morsiusparin edessä lukien wihkimys=sanoja, ja kun hän nyt ilosta wapisewalla äänellä kysyi tyttäreltänsä, tahdotko ottaa tämän Yrjö Eeronpojan j.n.e., silloin Anna wastasi taas niin, mutta se ei ollut enää tuo unessa käwelijän tunteeton niin, sillä hänen kaswoissaan loisti nyt se autuus, jonka tuntee se, joka myrskyn keskeltä on yht'äkkiä päässyt toiwotun sataman tyweneen.