Beduinikappa, joka rähjääntyneenä riippui ryytimaan pisteaidalta, viittoi heille viimeiset jäähyväiset, ja ylioppilaan harmaat housut riippuivat märkinä ja viheliäisinä kapan vieressä ja itkivät kuraisin kyynelin omaa kurjuuttansa.

Sic transit gloria mundi!

Seuraavana aamupäivänä tulivat Rasmussenin rouva ja Olina katsomaan
Ludvigia ja heillä oli sitä paitse vaatteita hänelle.

Ylioppilas pukihen ja tuli alas, mutta kun ei hän vielä ollut kyllin voimistunut lähteäksensä Skovhöistä, päätettiin, että äiti ja tytär kahdenkesken palaisivat Grönlidiin ja Donnerilaiset saattaisivat hänet kotia samana ehtoona.

Päivällisen syötyänsä tuli potilaan tietysti vähän levätä.

Rullakartiinit salissa laskettiin alas, ja Ludvig heittihen sohvalle, Auroran hienoine, pehmoisine käsineen sovitellessa tyynyjä hänen päänsä alle ja Donnerin rouvan huolellisesti peittäessä häntä täkillä.

Sitten he molemmat jättivät hänet ja Ludvig jäi yksin.

Huone oli puolipimeä ja ilma suloinen ja täynnä kukkaistuoksetta.

Kaikki oli vaiti. Ainoa ääni, jonka hän kuuli, oli hyönteisten surina.

Ludvig sulki silmänsä ja vaipui keveään uneen.

Silloin oli hänestä ovi hiljaan aukenevinaan ja olento vaaleassa lenongihameessa liihoittavinaan sisään.

Ludvig oli avannut silmänsä puoleksi, vaan sulki ne jälleen eikä ollut oikein selvillä näkikö hän unta vai oliko valveilla.

Olento läheni; hän tunsi sen seisovan vieressänsä ja viuhkaavan hänelle suloista viileyttä.

Olento tuli vieläkin lähemmäksi häntä; hän tunsi sen lämpimän henkimisen polttavan poskeansa, samalla kun sen huulet painoivat hellän suudelman hänen otsallensa.

Ludvig kohotti päätänsä ja kietasi käsivartensa olennon kaulan ympäri.

Ei, hän ei nähnyt unta, hän oli aivan valveilla.

Donnerin Aurorahan oli polvillaan sohvan edessä, pää hänen rintaansa vastaan. Hänen tuoksuvat kiharansahan koskettivat hänen poskiinsa, hänen hieno, pehmyt kätensähän lepäsi hänen kädessänsä, hänen lämmin suudelmanahan hurmasi häntä.

Nyt oli hän aivan valveilla.

Hän oli kerran nähnyt unta, mutta se oli ilkeää unta. Hän oli nähnyt unta, että hän istui toisessa sohvassa toisen tytön kanssa, jonka kättä hän puristi ja jonka huulia hän suuteli; mutta sekä käsi että huulet olivat isommat ja karkeammat.

Ludvig laski käden otsalleen.

"Onko sinulla todellakin kaksi morsianta yht'aikaa," ajatteli hän.

"Ei, ei," ajatteli hän sitten, "sinä olit kihlaamaisillasi Rasmussenin
Olinan, vaan niistä kaupoista ei tullutkaan mitään."

Uusi suudelma Auroran huulilta hurmasi hänet kokonansa ja karkoitti
Olinan kuvan hänen muistostansa.

"Tahdotko tulla omakseni, sinä aamuruskon hellä jumalatar?" kuiskasi hän hurmoksissaan.

"Sinun omasi ainiaksi," sopersi tyttö ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vastaan.

Mutta ovi oli auennut, oltuansa ensin kotvasen raollansa, ja kynnyksellä seisoi Donnerin rouva.

Hänen takanansa näkyi kapteenin karskea naama.

"Hillitse itseäsi, Donner! Älä kiivastu!" rukoili rouva ja oli tahtovinaan estää kapteenia tulemasta sisään, vaikka hän salaisesti veti häntä käsivarresta saadaksensa hänet mukanansa.

"Hm," ryki kapteeni.

"Se on totta," sanoi rouva, "Se täytyy minun myöntää. Olen itsekin kuin tyrmistynyt nähdessäni tyttäreni noin likeisessä tuttavuudessa vieraan herran kanssa."

"Mamma, me rakastamme toisiamme."

"Hm," ryki kapteeni.

"Ei, rakas Donner, nyt en voi enää olla yhtä mieltä sinun kanssasi. Ethän voi kieltää heitä rakastamasta toisiansa. Etkö muista, kuinka kovin minua rakastit, kun me menimme kihloihin?"

Suoraan sanoen ei kapteeni voinut muistaa milloinkaan erittäin paljon vaimoansa rakastaneensa. Hän vastasi sen vuoksi kuivalla rykimisellä, jonka rouva tulkitsi ihastuneena yhtymällä siihen.

"Niin, herra kapteeni," sanoi Ludvig, "minä lemmin tytärtänne ja uskallan pyytää häntä omakseni."

Kapteeni ryki miettiväisesti.

"Donner," sanoi rouva ylpeästi, "sinä tiedät että aina olen ollut sinulle kuuliainen vaimo ja alinomaa seurannut sinun mieltäsi."

Sitä kapteeni tosiaankaan ei tietänyt, vaan hän ei kuitenkaan tehnyt mitään vastaväitteitä.

"Mutta nyt minun täytyy pyytää sinua kertakin tekemään minun mieleni mukaan."

"Hm," ryki kapteeni.

"Kiitos siitä sanasta, ystäväni," sanoi rouva liikutettuna. "Kuulkaa, lapset, hän siunaa teitä. Hänellä ei ole enää mitään liittoanne vastaan."

"Eikä minulla ole koskaan ollutkaan mitään liittoanne vastaan," sanoi kapteeni, joka suuttuneena siitä että hänet esiteltiin aika hirmuksi närkästyi ja voitti tavallisen vastenmielisyytensä ilmaista ajatuksensa pitemmissä lauseissa.

Samana ehtoona palasi Ludvig takaisin Grönlidiin ja hänelle luvattiin, ennenkuin hän sanoi jäähyväiset, juhlallisesti pitää kihlaus vastaiseksi salassa.

Aurora sanoi hellät jäähyväiset hänelle tampurissa ja hänen oli niin vaikea irtautua hänen syleilyksestänsä, että olisi voinut vähältä luulla sulhon lähtevän löytöretkelle sydän-Afrikaan tahi tekevän retken Huippuvuorille.

Ludvig tuli kotia ja kävi vuoteelle ja loikoi kauvan valveilla, sillä tuhansia ajatuksia risteili hänen päässänsä.

Pitkän tuumiskelun jälkeen tuli hän siihen loppupäätökseen, että viisainta minkä hän saattoi tehdä oli niin pian kuin mahdollista matkustaa takaisin Kristianiaan. Täältä kirjoittaisi hän sitten Olinalle ja rikkoisi heidän liittonsa.

Kun Ludvig oli tämän päätöksen tehnyt, tuli hän levollisemmaksi ja koki saada itseänsä uskomaan että hän menetteli jalosti seuraamalta sydämmensä ääntä ja luopumalla Olinan omaisuudesta.

Vihdoin hän nukkui, mutta unet rasittivat häntä kauheasti.

Hän näki unta, että hän oli Kiinan keisari ja että hänellä oli 365 vaimoa, joista Aurora kantoi keisarinnan arvonimeä, jota vastaan Olina hyljättiin, kun hän oli liian halpaa sukua. Närkästyneenä tästä loukkauksesta oli vanha Rasmussenin matami yllyttänyt koko joukon vapamielisiä kiinalaisia, jotka pehtori Nielsenin johdolla ryntäsivät linnaan, vangitsivat keisari Ludvig ensimmäisen ja tahtoivat pakoittaa hänet lopettamaan itsensä syömällä viilipiimää.

"Käskettiin sanomaan terveisiä ja kysymään, tahdotteko kahvin tänne ylös vai tahdotteko tulla alas suurukselle."

"En maista enää tippaakaan," sanoi Ludvig ylpeästi. "Vannon pyhän Cecilian nimessä, että ennen saatte tappaa minut kuin lopetan itseni viilipiimää syömällä."

"Herra ei varmaankaan ole oikein terve," sanoi tuo salamielinen palvelustyttö; sillä häntä oli Ludvig pitänyt kiinalaisena vapamielisenä.

Ludvig hieroi silmiänsä, katsoi ympärilleen ja havaitsi iloksensa, ettei hän ollutkaan taivaallisessa valtakunnassa, vaan uudinsängyssä Grönlidissä.

"Tulen heti alas," sanoi hän ja alkoi kohta sitten pukeutua.

7.

Ratkaisu.

Seuraavana päivänä kävi vanhan Rasmussenin matamin luona kahdet vieraat.

Ensin tuli Donnerin rouva ja kertoi kaikessa salaisuudessa, että nyt olivat Aurora ja Ludvig kihloissa, vaan että kihlaus vastaiseksi olisi pidettävä salaisuutena.

Kun hän oli lähtenyt, tuli Rasmussenin rouva ja kertoi suurena salaisuutena, että nyt olivat Olina ja Ludvig kihloissa, vaan kihlaus olisi vastaiseksi pidettävä salassa.

Vanhan Rasmussenin matamin silmät välähtelivät vähän veitikkamaisesti, ja hänen viiksensä värähtelivät, ikään kuin hän olisi ollut nauruun pyrskähtämäisillään, vaan hän hillitsi itsensä kuitenkin ja sanoi tavallisella vakavuudellaan:

"Tehkää se yhtä hyvin heti julkiseksi. Minä en saata kärsiä tuollaisia salaisia kihlauksia."

"Enkä minäkään," sanoi miniä, jota poltti halu saada kertoa koko maailmalle, että hänen tyttärensä oli tehnyt niin hyvät kaupat.

"Tiedätkö mitä," sanoi eukko. "Onhan ensi perjantaina Olinan syntymäpäivä. Silloin olisi sopiva tilaisuus tehdä kihlaus julkiseksi. Tuleehan silloin vieraita. Tuleehan Donnerilaiset ja monet muut tervehtimään."

"Ludvig ei tahdo suostua siihen."

"Hän on vielä hieman nuori ja ujo. Tehkää se sen vuoksi hänen luvattansa. Kirjoita pieni puhe miehellesi, hän voi pitää sen illallispöydässä. Se on odottamatonta kaikille."

"Kun vaan saisi Rasmussenin suostumaan siihen," sanoi rouva, josta tuuma oli oivallinen.

"Saa hänet suostumaan," sanoi anoppi. "Saisithan sinä hänet vaikka asettumaan päälaelleen keittovatiin ja laulamaan: 'Oi, ihana on isänmaa' — kun vaan häntä pyytäisit."

Rasmussenin rouva vakuutti loukattuna, ett'ei hän tuntenut vähintäkään halua nähdä miestänsä päälaellaan keittovadissa. Hän oli kuitenkin koettava saada hänet julkaisemaan kihlauksen ensi perjantaina.

Sitten sanoi hän jäähyväiset ja vanha matami jäi yksin.

"Vai niin, sinä olet kihlannut heidät molemmat, hyvä herra ylioppilas?" sanoi hän. "Se oli oikeastaan viisainta mitä saatoit tehdä, sillä siten et saa heistä kumpaistakaan ja se on sinulle parasta."

Seuraavina päivinä vallitsi suuri kiire Grönlidissä.

Tuolla salamielisellä sisäpiialla oli tuhansia hirmuisia salaisuuksia kerrottava rouvallensa, Kyökkipiika paistoi ja keitti, niin että hänen punaiset kasvonsa loistivat kuin laskeva aurinko, ja karjapiika, jota juhlan johdosta käytettiin "sisällisesti," oli kaikille lattioille tehnyt pienoisia lammikoita, joissa hän harjoitteli uimataitoa.

Sitten nähtiin hänet kiivenneeksi akkunanpuitteille, missä hän asettui mitä murhaavimpiin asemiin muka akkunoita pestäksensä.

Hän ei kuitenkaan saanut mitään muuta toimeen näillä voimisteluharjoituksilla kuin että hän särki pari ruutua ja kaatoi aikalailla vettä tapeteille.

Rasmussenin rouva leivoskeli näkkileipiä ja piti siveellisiä luentoja kyökkipiialle, että on tarpeetonta survoa kalaa piirakoita varten, niin että palaset lentelivät ihmisten korvissa kuin lumihituleet, ja että on sopimatonta iskeä silmää rengille, kun tämä kantaa puita.

Vanha Rasmussenin matami toimitti näinä päivinä poliisivakojan virkaa, hiiviskellen kaikkialla talossa ja keksien hirveimpiä rikoksia, mitä ikinä joku piika on voinut tehdä.

Asianomainen vedettiin sitten oikeuden eteen, joka istui kyökissä, ja ankaran tutkinnon jälkeen syytetty rangaistiin ja päästettiin.

Patrona kuljeskeli syvissä mietteissä ja sulkeutui useasti huoneesensa, jossa hänen kuultiin kävelevän edes-takaisin pitkin lattiata ja höpisevän jotakin kamalata noitalukua tahi jotakin sellaista. Voitiin selvästi kuulla sanat: "Hyvät herrat ja naiset! — — rakastettu tytär — — tärkeä päivä —" j.n.e.

Sisäpiika luuli Rasmussenin joutuneen uskonnollisiin epäilyksiin ja ilmoitti salaa kyökkipiialle, että patronasta oli tullut herännyt, joka herätti kyökkipiian ihmettelyä.

Ludvig vieraili jotenkin usein Skovhöissä, ja kun hän ja Olina olivat kahdenkesken, oli hän nolo ja kylmä.

Rasmussenin rouvalla oli liiaksi kiirettä huomatakseen hänen kylmyyttänsä. Olina huomasi sen heti, vaan ei sanonut mitään siitä vanhemmillensa.

Hän kysyi vaan pari kertaa vanhalta Rasmussenin matamilta, söikö pehtori Nielsen edelleen ainoastaan yhden lautasellisen lihakeittoa.

Vihdoin koitti tuo juhlallinen päivä. Vanha Rasmussenin matami tuli varhain aamulla olemaan apuna. Hän oli pukeutunut parhaasensa ja hänellä oli yllä uusi musta paramattahame, kultainen rintaneula, iso kuin nyrkki, ja selittämätön myssy, jossa oli selittämätön paljous selittämättömiä kukkasia.

Hetki sen jälkeen kun hän oli saapunut, kutsui tuo salamielinen sisäpiika Rasmussenin rouvan ulos tampuriin, näytti hänelle molemmat kätensä, jotka olivat hirveästi poltetut, ja hän ilmaisi hänelle kuiskuttaen, että vanha matami oli kaatanut padallisen kiehuvaa karviaismarjasylttiä hänen yllensä ja että hänen oli mahdoton toimittaa passausta.

Rouvan tullessa ulos kyökkiin seisoi vanha matami ja poimiskeli syltätyitä karviaismarjoja paramattahameeltansa, jonka päällä oli aikalailla hedelmiä.

"Nyt on uusi hameeni pilattu," sanoi eukko äkeissään. "Ei pitäisi koskaan olla vaatteita yllä, kun on kyökkitoimissa."

Rasmussenin rouva ei nähnyt olevan syytä vastata mitään tähän muistutukseen.

Vähän aikaa neuvoteltua päätettiin, että karjapiian piti ruveta sisäpiian sijaan ja passata pöydässä, jonka jälkeen hänet lähetettiin piikain kamariin pesemään ja muulla tavoin valmistautumaan juhlallista komentoa varten.

Kello seitsemän alkoi vieraat tulla.

Seudun kaikki honoratiores olivat läsnä. Siellä papin ja vallesmannin, tohtorin ja tuomarin herrasväet.

Lähellä olevasta kaupungista oli tullut kaksi leskirouvaa. Toinen oli kutsuttu sen tähden että hänellä oli poika, joka oli luutnantti, ja toinen sen tähden että hänellä oli uusi sininen silkkihame, joka kynttilän valossa näytti ihmeen somalta.

Sitä paitse oli siellä samasta kaupungista eräs nuori kauppias, joka oli kutsuttu sen vuoksi että hän oli niin hirmuisen lystikäs.

Hän taisi deklamoida "Ratsastuksen Asgaardiin" ja "Farumin kirkonkellon," ja hän taisi heitellä neljää palloa yhtä haavaa ja tehdä korttikonsteja, ja taisi olla hirmuisen sukkela. Joka kerta kun hän oli sanonut jotakin lystikästä, katsahti hän kaikkiin läsnäoleviin, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa: "No, hyvät ystävät, olkaa nyt niin hilpeitä että nauratte minulle!"

Hän oli säysy vähänläntä mies, tukka vaaleankeltainen, kasvot vaaleankeltaiset, viikset vaaleankeltaiset ja hampaat tummankeltaiset.

Hän oli pitkät ajat jumaloinnut Donnerin Auroraneittä etäältä ja ollut niin sanomattoman onnellinen joka kerta kun tämä oli ollut niin hilpeä että oli nauranut hänelle.

Donnerin perhe tuli viimeisenä.

Donnerin rouva loisti läikehtivässä silkkihameessa ja vaihtoi väriä kuin kameleontti. Amalia neiti oli puettu keltaiseen, Aurora punaiseen, Konstance siniseen ja Klara vehreään, mutta Helga ja Fanny neidet kantoivat valkoista, viattomuuden väriä. Kapteeni oli univormussa ja kotiopettaja oli tavallista enemmän teeskennelty, harjattu, saamaton ja hymyileväinen.

Kun oli käyty istumaan pitkin huonetta, aukeni ovi ja karjapiika astui sisään tuoden teetä.

Hän oli saanut valkoisen esiliinan ja yhden Rasmussenin rouvan aamumyssyistä päähänsä, ja hänen pyöreät kasvonsa loistivat terveydestä ja suovasta ja välkkyivät kuin kirkkaaksi kuurattu vaskikattila.

Tämä komea seura näytti alussa hänen silmiänsä häikäisevän. Kuitenkin rohkaisi hän mielensä, astui suoraan sen rouvan eteen, jolla oli sininen silkkihame, ja pani ystävällisesti niiaten neljä kuppia teetä, kerma-astian, sokerimaljan ja koko joukon rinkeliä ja korppuja rouvan syliin.

Onneton leskirouva hypähti ilmaan vihaisesti parkaisten. Karjapiika päästi kauhistuneena tarjottimen loppuine kuppineen käsistään ja syöksähti ulvoen kyökkiin, Rasmussenin rouva ja leskirouva perässä.

Rasmussenin rouva sai leskirouvan pestyksi ja asetti hänet kakluunin eteen kuivamaan, ja kaiken tämän tapahtuessa nuhteli emäntä karjapiika-raukkaa, selittäen että siistissä seurassa aina annetaan ihmisten itse ottaa eikä tyrkytetä heille neljää teekuppia yhtä haavaa, ja että sitä paitse niin paljo tee, sokeri ja kerma vaikuttaa vahingollisesti ihmisiin ja vaatteisin yleiseen ja leskirouviin ja sinisiin silkkihameisin erittäin.

Syntinen lähetettiin sitten sisään kokoomaan sirpaleet, sill'aikaa kun
Olina tarjoeli teetä.

Ilta kului oikein hauskasti.

Käveltiin puutarhassa, keskusteltiin ja harjoitettiin musiikkia. Aurora lauloi sooloa ja Klara ja Konstance lauloivat duetteja. Nuori kauppias deklamoi "Ratsastuksen Asgaardiin," heitteli palloja ja oli hirmuisen lystikäs, ja leskirouva istui koko illan ja tutki silkkihamettansa eri valoissa nähdäksensä oliko siihen tullut pilkkuja.

Toinen leskirouva, jolla oli poika, joka oli luutnantti, ja papinrouva istuivat hänen vieressänsä ja kertoivat hänelle eräitä mieltä ylentäväisiä ja opettavaisia juttuja eräistä hameista, jotka eräissä tilaisuuksissa olivat saaneet päällensä eräitä aineita, vaan jotka eräitten keinojen avulla olivat saaneet takaisin entisen näkönsä.

Ludvig ei ollut oikein tuulella.

Hänen oli vaikea jakaa yhtä suuret annokset armautta Auroralle ja Olinalle ja hän päätti siksi seurustella niin vähän kuin mahdollista kumpaisenkin kanssa.

Hänen aikansa oli kokonaan menevinään leikkiin Helgan ja Fannyn kanssa, jotka istuivat hänen polvellansa ja milloin tappelivat keskenänsä, milloin hyväilivät ylioppilasta niin tuntuvasti, että särkivät hänen lorgnettinsa ja raapivat hänen kasvoihinsa ja käsiinsä useita naarmuja.

Kun illallispöytä oli valmis, läksivät vieraat ruokasaliin.

Onneton karjapiika, joka oli vuodattanut koko joukon kyyneleitä ja kuluttanut koko joukon suopaa, käveli punaisin, turtunein kasvoin ja passaeli. Joka kerta kun hän joutui leskirouvan läheisyyteen, puristi hän vatia kuin suonenvedossa ja katseli leskeä hurjin silmäyksin, ikään kuin häntä vaivaisi heittohulluus ja hän tuntisi mitä pahimman halun nakata yhden ruoka-annoksen rouvan päähän, ja kun hän oli tullut hänen ohitsensa, pääsi häneltä helpoituksen huokaus ja hän näytti kiittävän taivasta siitä että onnellisesti oli kiusauksen voittanut.

Vähää ennen jälkiruokaa katosi Rasmussen yht'äkkiä, ja ennen mainittu salamielinen sisäpiika, joka oli lähetetty ottamaan hänet kiinni, palasi ja kertoi rouvalle, että patrona oli ylhäällä huoneessansa pitämässä iltarukousta.

Piika lähetettiin ylös hänen luoksensa viemään käskyä, että hänen niin pian kuin mahdollista oli saapuminen, ja heti sen jälkeen tuli Rasmussen punaisena ja lämpimänä ja näytti kovin kiihoittuneelta.

Pyhittyään ensin otsansa ja pari kertaa kakaistuansa tarttui patrona yht'äkkiä sherrylasiin ja antoi kuulua vapisevin äänin:

"Hyvät herrat ja naiset!"

Säpsähdys kävi läpi seuran ja äänettömyys syntyi.

Sisäpiika, joka luuli hänen aikovan pitää katumussaarnaa, seisoi ovessa ja nosti silmänsä taivasta kohti ja näytti erittäin hartaalta, kun taas karjapiika katseli häntä kauhistuksen silmäyksillä ja näytti olevan vähältä nakata maljallisen vaniljijälkiruokaa leskirouvan syliin.

"Hyvät herrat ja naiset!" uudisti Rasmussen. "Tänään on tärkeä päivä meidän talossamme. Rakastettu tyttäremme täyttää tänään kahdeksannentoista vuotensa ja on nyt siinä iässä, että hänen täytyy alkaa taistelu elämän taistelukentällä. Minä ja vaimoni olemme vanhat. Me voimme pian lähteä täältä, ja silloin seisoo hän yksin maailmassa."

Tässä alkoi Rasmussenin rouva nyyhkiä, jonka vuoksi vanha matami näki sopivaksi keinutella päätään edestakaisin ja näyttää siltä kuin hänellä olisi hammastauti.

"Me halusimme sen vuoksi kernaasti, ennenkun me eroamme hänestä, löytää miehen, joka voisi johtaa hänen askeleitansa sillä leveällä tiellä —"

"— joka turmelukseen johtaa," sopersi sisäpiika liikutettuna.

"— sillä leveällä tiellä, joka elämän hedelmättömän erämaan läpi viepi," jatkoi hän ja vetäsi helpoituksen henkäyksen saatuansa lauserakennuksen loppuun.

"Me halusimme kernaasti löytää miehen, joka lemmekkäällä kädellä voisi puolustaa häntä vastoinkäymisen myrskyjä vastaan ja suojella tätä hienoa, hentoa — — — tätä, tätä hienoa, hentoa —"

"Kukkasta," nyyhkytti rouva.

"Tätä hienoa, hentoa kukkasta."

"Minun mielestäni ei hän laisinkaan ole niin hento," kuiskasi Amalia neiti.

"Hi-hi-hii," hihitti jumal. kand. Klossing.

"Tämän miehen olemme me löytäneet," jatkoi patrona.

Kaikkien silmät kääntyivät pehtori Nielseniin, joka seisoi vaiti ja yksinään eräässä nurkassa ja punastui kuin nuori tyttö.

"Tämän miehen olemme me löytäneet," päätti patrona, "ja hän on lakitieteen ylioppilas Ludvig Möller. Vastakihlattujen herra Möllerin ja tyttäreni Olinan malja."

Donnerin rouvan kasvot lensivät keltaisiksi ja vehreiksi ja vaihtoivat väriä kilvan hänen silkkihameensa kanssa. Aurora oli kalpea.

"Mamma, minä tukehdun," kuiskasi hän.

"Jumalan tähden, malta mielesi, lapsukainen, äläkä tee skandaalia."

"Hm," ryki kapteeni.

"Samoin, samoin," sanoi rouva. "Sekä minä että mieheni toivotamme onnea sydämmemme pohjasta."

"Sitä maljaa en koskaan juo," sai kapteeni sanotuksi ja laski lasin niin kiivaasti pöytään että se särkyi. "Minkä te nyt sanoitte, on helvetin vale!"

"Donner!"

"Se on vale, sanon minä," huusi kapteeni ja kesti uljaasti vaimonsa hiljaisen silmänluonnin. "Herra Möller ei ole neiti Rasmussenin sulhanen. Hän on kihlannut minun tyttäreni Auroran. Hm!"

"Mamma, minä saan suonenvedon."

"Pyörry ennemmin," kuiskasi rouva, "niin et revi rikki hamettasi."

Aurora vaipui äitinsä syliin.

"Vettä, vettä! Hän pyörtyi!" huusi rouva.

Nyt syntyi hirmuinen sekamelska, jonka aikana Helga ja Fanny neidet käyttivät tilaisuutta tyhjentääkseen kokonaisen maljallisen sylttiä, lyöden toisiaan korville jälkiruokalusikoilla.

Ludvig oli aivan kuin pilvistä pudonnut eikä oikein tietänyt, näkikö hän unta vai oliko valveilla.

Silloin laskihen kova koura hänen olkapäälleen, ja vanhan Rasmussenin matamin kolea ääni kuului hänen korviinsa: "Hevonen on valjaissa vaunujen edessä. Kokoa kiireesti kapineesi ja seuraa minua Granholtiin tänä iltana. Täällä et voi enää olla."

Ludvig loi häneen kiitollisen silmäyksen ja riensi ylös hakemaan kapineitansa.

Muutamia minuutteja sen jälkeen istui hän Rasmussenin matamin vaunuissa ja ajoi Granholtiin.

"Lienee parasta että lähdet pääkaupunkiin huomenna."

"Tietysti. Minun täytyy laittautua täältä pois niin pian kuin mahdollista. Tämä oli todellakin ikävä juttu."

Mutta Grönlidissä oli sellainen sekamelska, ettei kukaan huomannut ylioppilaan lähtöä.

Donnerin rouva huusi vettä, ja karjapiika, joka tiesi, että kun vieraat Grönlidissä pyysivät vettä, saivat he maitoa, toi juoksujalassa kannullisen vastasiivilöittyä maitoa.

"Kaada se hänen kasvoihinsa!" huusi leskirouva.

Karjapiika seisoi nolostuneena ja luuli itsestään tahdottavan tehdä pilkkaa.

"Anna se tänne!" sanoi nuori kauppias, tempasi kannun ja kaatoi aikalailla maitoa Auroran kasvoihin.

Aurora avasi silmänsä ja tuli tuntoihinsa.

"Donner," sanoi rouva arvokkaasti. "Anna valjastaa. Emme tahdo olla minuuttiakaan enää tässä talossa."

Donnerin perhe pakausi perhevaunuihin, jotka pyörivät pois niin nopeasti kuin kapteenin vanhat laihat hevoset jaksoivat juosta.

Heti sitten läksivät vieraat Grönlidistä, toinen toisensa perästä, ja vihdoin seisoivat Rasmussen ja rouva kahdenkesken salissa.

Olina oli itkien pannut maata.

"Missä on ylioppilas?" kysyi rouva tuolta salamieliseltä sisäpiialta, joka näyttäytyi tampurissa.

"Hän kokosi kapineensa ja läksi matkoihinsa. Luullakseni sai hän ajaa vanhan Rasmussenin matamin kanssa."

"Ah, jollei hän koskaan olisi tullut tänne," sanoi rouva. "Antaisinpa paljon lisäksi, jollei tämän päivän tapahtumia olisi ollut."

"Siinä olet oikeassa, mamma," sanoi patrona.

Se oli todellakin ikävä juttu.

8.

Jutun loppu.

Varhain seuraavana aamuna seisoi Ludvig valmiina matkalle ja sanoi jäähyväiset vanhalle Rasmussenin matamille.

Ilma oli ruma ja kolkko, eikä ylioppilaskaan ollut parhaalla tuulella.

Hyvästi jättäessä pisti eukko pari sadan kruunun seteliä hänen käteensä.

Tämä laastari oli hänen arvelunsa mukaan pettämätön keino lääkitsemään vähänläntäisiä suruja, ja sillä oli samalla se hyvä ominaisuus, että se vaikutti lievittävästi hänen omaan omaantuntoonsa, koska hän itse oli ollut syynä suruun.

Hän käytti sitä kuitenkin harvoin, sillä se tuli kovin kalliiksi.

"Tässä on sinulle vähän apua opinnoitasi varten," sanoi hän. "Jos tarvitset enemmän rahaa, niin kirjoita minulle, niin saat. Jouduta nyt tutkintoasi, äläkä kihlaa ennenkuin olet kandidaatti, äläkä kihlaa useampaa kuin yhden erältään."

Näin sanoen pudisti eukko hänen kättänsä ja löi häntä aikalailla hartioille.

Muutamia minuuttia myöhemmin oli ylioppilas matkalla pääkaupunkiin.

Samana aamuna meni Rasmussenin rouva ylös Olinan huoneesen.

Hänellä oli mukana pullo Hoffmanin tippoja ja kupillinen kaurasoppaa ja oli valmis tapaamaan onnettoman tyttärensä kiivaassa kuumehoureessa.

Kun kuitenkin näyttihen, että Olina asianhaaroihin nähden oli sangen hyvissä voimissa ja näytti yhtä pirteältä kuin tavallisesti, malttoi äiti johonkin määrin mielensä.

Muutamia päiviä sen jälkeen kävi vanha Rasmussenin matami Grönlidissä.

Hän huomautti miniälleen, ettei Olina tuon ikävän kihlausjutun jälkeen voinut tehdä mitään viisaampaa kuin ottaa uuden sulhasen.

Nuorena miehenä, joka kaiken suhteen oli sovelias tähän
edesvastauksenalaiseen toimeen, esitteli hän Rasmus Nielsenin, ja kun
Olinallakaan ei ollut mitään mainittua kandidaattia vastaan, antoi
Rasmussenin rouva vähäisen houkuttelun jälkeen siihen suostumuksensa.

Patronalla ei tietysti ollut mitään vastaan.

Joku aika sen jälkeen viettivät pehtori ja Olina häitä ja muuttivat
Granholtiin, missä he elävät hyvin onnellisina.

Vanha Rasmussenin matami asuu nuorten luona.

Hänellä on yhä vielä hyvä terveytensä ja luja tahtonsa.

Donnerin Aurora neiti on niinikään astunut pyhään aviosäätyyn.

Muutamia päiviä onnettomain syntymäpäiväpitojen jälkeen lähetti nimittäin tuo nuori kauppias hänelle naulan rusinoita ja manteleja käärittynä valkoiseen paperiin ynnä kysymyksen, tahtoisiko hän suoda hänelle sen ilon, että ottaisi sen vastaan, ja muutamia päiviä myöhemmin lähetti hän hänelle sydämmensä käärittynä ruusunpunaiseen paperiin ynnä kysymyksen, tahtoisiko hän suoda hänelle sen ilon, että ottaisi senkin vastaan ja lahjoittaisi lähettäjälle kätensä ja sydämmensä sijaan.

Aurora kirjoitti vastaukseksi että hän tahtoi ottaa vastaan hänen sydämmensä ja antaa hänelle kätensä korvaukseksi.

Sydäntänsä ei hän voinut sitä vastaan tätä nykyä antaa hänelle.

Se oli tuon onnettoman kihlausjutun kautta murtunut, särkynyt ja ylimalkaan kärsinyt vauriota siihen määrään, ettei se tätä nykyä ollut esiteltävässä kunnossa.

Mutta jos se huolellisen hoidon kautta voisi tulla johonkin määrin kelvolliseen kuntoon, olisi hän saapa sen vast'edes.

Kauppias otti iloiten vastaan käden ja eli pari vuotta aviomiehenä siinä toivossa, että hän aikaa myöten saisi hänen sydämmensäkin.

Tästä toivosta täytyi hänen kuitenkin luopua, kun hän tarkemmin tutkittuansa huomasi, ettei Auroralla sellaista ollutkaan.

Donnerin rouva lausuu usein, että Aurora teki mesalliansin.

Hän kohtelee kuitenkin vävyänsä sangen hyvin, alentuu usein käymään hänen luonansa ja alentuu niinikään ostamaan kaikki taloustarpeensa häneltä velaksi, jota vastoin hän ei milloinkaan alennu maksamaan hänelle.

Jumal. kand. Klossing oli saanut kappalaisenpaikan Ruijassa, missä hän elelee ynnä hänen armas vaimonsa Amalia, omaa sukua Donner.

Hän on viime aikoina käynyt kovin vakavaksi eikä naura koskaan.

Kenties se tulee siitä, ettei Amalia heidän naimisiin jouduttuansa koskaan enää ota ollaksensa sukkela, jota vastoin hän usein on hyvin tuittusanainen.

Ludvig Möller on kandidaatti ja saanut hyvät arvosanat sekä palvelee ylimääräisenä oikeusosastossa.

Hän nyt siihen määrään inhoaa kihlauksia, että on päättänyt elää ja kuolla poikamiehenä.

Hän asuu hauskassa poikamiehen huoneuksessa ja pitää usein vähäisiä hauskoja pitoja ystävilleen.

Pari kertaa on hän kertonut kihlauksestansa, ja kun hän on lopettanut, on hän ottanut kulauksen totilasistansa ja lausunut: "Se oli oikeastaan ikävä juttu."

Niin, ettekö te ole samaa mieltä?

PUHDAS LIPPU..

Varmaankin tiedätte minkänäköinen on Norjan lippu? Siinä on sininen ja valkoinen risti punaisella pohjalla, ja ylhäällä toisessa kulmassa on liitonmerkki, jossa on Ruotsin värit keltainen ja sininen.

Mutta tämä lippu ei ole puhdas lippu, sanovat muutamat.

Me emme tahdo mitään ulkonaista merkkiä yhdistyksestämme Ruotsin kanssa, sillä me olemme itsenäisiä, me norjalaiset, hirmuisen itsenäisiä.

Liitonmerkki on saatava pois lipusta; sitten vasta on se puhdas lippu.

Tässä oli nyt vaan pari selittäväistä muistutusta, ja niistä saattaa usein olla hyötyä vaikka ne ylimalkaan ovat ikävät niinkuin moni muukin, josta on hyötyä tässä maailmassa.

Nyt tulee itse tarina.

Se on lyhyt ja yksinkertainen.

Oli eräs etukaupungeista, missä rakennushomman ylimysmielinen henki pitkällä laahimellaan ei vielä ollut lakaissut pois kaikkia rahvaan asumuksia tieltänsä.

Siellä oli kaksi rakennusta rinnakkain.

Toinen rakennus oli iso ja komea, varustettu graniittiportailla ja rautakuistilla, toinen oli vanha ja rappiotilassa, akkunat vinossa ja puiset varppeet lahonneet.

Muutoin olivat kumpainenkin hauskat asumukset, ja tuo rikas rakennus ei ollut laisinkaan ylpeä, vaikka sillä oli sekä peililasiset akkunat että tornit, ja se merkitsee rakennuksessa samaa kuin silmälasit ja korkea hattu ihmisellä.

Kuten tunnettu on moni ihminen ylpeä, kun on silmälasit ja korkea hattu.

Köyhä rakennus nojasihen tuttavasti rikasta vastaan niinkuin tehtaalaistyttö keikarinrintaa vastaan, ja aurinko pisti päänsä esiin paksusta pilvestä, hymyili ystävällisesti ja iski silmää, ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa:

Se on oikein, olkaa vaan kohteliaat toisillenne, pois säätyeroitus!
Eläköön vapaus ja yhdenvertaisuus, sillä onhan tänään vapaudenpäivä!

Ja niin olikin, sillä oli 17 p. toukokuuta.

Toukokuun seitsemästoista päivä ja helluntai-maanantai.

Isossa rakennuksessa oli vilkasta elämää.

Toisessa kerroksessa asui eräs nuori mies, joka hiljan oli päässyt lailliseen ikään ja jonka nyt täyttä totta oli rupeaminen hävittämään sitä omaisuutta, jonka hänen isänsä oli koonnut, jonka vuoksi hän aluksi piti uhkakomeat sampanjakemut.

Ensimmäisessä kerroksessa asui eräs kapteeni, jonka tytär oli musikaalinen — kaikki tyttäret ovat muutoin tähän aikaan musikaalisia —, ja hän lauloi että raikui, sillä hän lauloi aina kun vaan täysi-ikäiseksi päässeellä nuorella herralla oli vieraita.

Leskirouvalla kolmannessa kerroksessa oli vanhanpuoleisia rouvasihmisiä tee-vieraina, ja siellä kävi puhelu kymmenen hevosen voimalla yleisen hilpeyden vallitessa.

Viereisessä talossa oli kaikki kuin kuollutta.

Kaikki olivat lähteneet ulos näkemään lippusaattoa ja juhlakulkua, aina panttilainaajan leskestä ja franskalaisista siloitusneitsyistä, jotka edustivat ylhäisöä, alas nokikolarin sälliin ja hevoisrautatien kiskonkaaputtajaan saakka asianomaisine perheineen.

Piha, joka muutoin oli täynnä pestyjä vaatteita nuorilla ja kirkuvia lapsia, oli aivan tyhjä.

Lapset, jotka kaikki olivat puhtaaksi pestyt ja söivät lakeria päivän kunniaksi, olivat ulkona kävelemässä vanhempiensa kanssa, ja kaikki pojat olivat saaneet lippuja käteen.

Köyhän talon köyhimmässä huoneessa istui eräs nainen.

Kenties hän aikoinaan oli ollut kaunis. Ken sen voi tietää?

Sillä kun murhe ja puute lyövät sinua kasvoihin kylmällä kädellänsä, lakastuvat posken ruusut ja silmän hehku sammuu ikipäiviksi.

Hän istui kumarruksissa pienen sängyn yli, joka oli muutettu akkunan eteen auringon paisteesen.

Tyynyillä lepäsi kukoistava lapsenpää; mutta se oli kuumeen tuli, joka silmissä paloi, ja ruusut poskilla olivat niitä, joilla kuolema uhrinsa koristelee, ennenkuin se vie ne alas pitkin synkkää virtaa.

Riemuilevia lapsenääniä kuului ulkoa, parvi pikkupoikia liput käsissä kulki ohitse päästäen iloisia eläköön-huutoja.

"Mamma!"

"Mitä, lapseni?"

"Vie minut akkunaan. Tahdon nähdä ulos."

Äiti teki niin.

"Mamma, miksi ovat kaikki pojat niin iloiset?"

"Siksi että nyt on 17 p. toukokuuta, Norjan vapaudenpäivä. Silloin kulkee kaikki hyvät pikkupojat liput käsissä juhlasaatossa katuja pitkin!"

"Enkö minä ole hyvä poika?"

"Olet kyllä."

"Minä tahdon myöskin saada lipun ja kulkea juhlasaatossa."

"Niin, kun paranet."

"Koska sitten paranen?"

"Kun Jumala tahtoo."

"Mamma, avaa akkuna."

Äiti kääri lapsen peitteesen ja istahti avoimen ikkunan eteen lapsi sylissä.

Vieraat täysi-ikäiseksi päässeen luona olivat astuneet ulos kuistille.

Joka miehellä oli sampanjalasi kädessä. Keskellä seisoi isäntä ja heitteli alas makeisia ja apelsiineja pojille taistelun esineiksi.

Hän liehutteli suurta lastenlippua, joka hänellä oli kädessä.

Hän oli kookas nuori mies, puettuna viime kuosin mukaan, kasvot kauniit, kalpeat ja tuo elämään kyllästyneen väsymys kuvattuna silmäin ympäri, jota nykyajan nuoret herrat pitävät suurimman hienouden merkkinä.

"Eläköön tämä päivä, pojat!"

Yleinen riemu.

Sairas lapsi kumarsihen ulos akkunasta.

"Mamma, minä tahdon myöskin lipun, niin tuo hieno herra antaa minulle makeisia ja apelsiineja."

"Minulla ei ole lippua."

"Voithan rukoilla Jumalalta sellaista."

"Jumala ei anna meille aina mitä me rukoilemme."

"Jumala on ilkeä, Jumala on ilkeä!" sanoi lapsi itkien.

"Vaiti, niin ei saa pieni Kaarle sanoa."

"Tahdon saada lipun, tahdon saada lipun," nyyhkytti hän itsepäisesti.

Äiti laski hänet hiljaa vuoteelle.

Poika kätki kasvonsa tyynyihin, hänen pienoinen ruumiinsa vapisi kiihtymyksestä, ja hän itki yhä ääneensä, alinomaan huutaen:

"Lippu, lippu!"

Lapsiparvi oli kulkenut eteenpäin; vaan avonaisesta akkunasta kuului huoneesen sampanjalasien kilinää, naurua ja eläköön-huutoja naapuritalosta, ja kapteenin musikaalinen tytär lasketteli liverryksiä kuin kanarialintunen.

"Lippu, lippu!"

"Ole nyt hyvä poika ja makaa aivan hiljaa, niin minä menen ulos katsomaan, eikö hyvä Jumala lähetä meille pientä lippusta."

"Älä viivy kauan, mamma."

Äiti silitti tukkaansa peilin edessä ja järjesti hieman köyhää pukuansa.

Hän oli nainen, eikä todellinen nainen milloinkaan kadota kauneudenaistiansa.

Sitten hän meni.

Lapsi makasi hiljaa silmät vielä kyyneleistä kosteina.

Sampanjan mukana on aina jotakin juhlallista, ja sen elähyttävää voimaa onkin usein kiitetty sekä runossa että suorasanaisesti, ja siinä on tehty oikein.

Sillä ei mikään ole ihanampaa kuin sampanjapidot, kun komeasti valaistussa salissa pöytä tuskin jaksaa kantaa, hopean ja kristallin paljoutta, kukkaisia ja hedelmiä, ja kauniit, juhlapukuiset naiset kohottavat kuohahtelevaa juomaa ruusuhuulosillensa.

Mutta sampanjapidot poikamiehen asunnossa, olkoonpa se kuinka komea tahansa, eivät aina näytä siltä.

Sikarisavun pilviä, kalpeita, unisia tahi kovin viinistä hohtavia kasvoja, särkyneitä laseja, apelsiininkuoria ja juustonmurusia pöydällä, tupakantuhkaa huonekalujen sametilla ja sammuneita tulitikkuja pitkin mattoa — siltä jotenkin näytti täysi-ikäiseksi päässeen huoneessa.

Hän itse oli asetettu seisomaan eräälle pelipöydälle pieni lippu kädessä, ja vieraat joivat hänen maljansa — ties, kuinka monennen kerran.

Koputettiin hiljaa ovelle.

Leski seisoi avonaisessa ovessa vavisten ja hämillään.

Eräs herroista juoksi hänen luoksensa.

"Kas tyttö! Suo minun syleillä sinua, sydänkäpyseni!"

Nainen vetäysi askeleen taaksepäin.

"Ah, suokaa anteeksi, luulin teidän olevan nuoren ja kauniin."

"Siitä on kauan," sanoi nainen heikosti hymyillen.

"Mitä te tahdotte?"

"Minä — minä tahdoin — minä — antakaa minulle tuo lippu!" lausui hän ripeästi päätöksen tehtyänsä, astuen isännän eteen, joka yhä vielä seisoi pöydällä.

"Oletteko mieletön?"

"Minulla on lapsi, pienoinen poika, hän on kuoleman kielissä ja tahtoo vihdoin saada vapaudenpäivän lippua; hänellä ei ole enää niin paljon elinaikaa, minä tahtoisin niin mielelläni ilahuttaa häntä vähän hänen viime hetkellänsä — hänellä ei ole ollut paljon iloa elämässä, polosella!"

Täysi-ikäiseksi päässyt oli astunut alas pelipöydältä.

Hän seisoi vielä lippu kädessä.

Muut olivat laskeneet lasit käsistänsä ja muodostivat kehän näiden kahden ympärille.

"Antakaa se minulle. Te olette ylioppilas, eikö niin? Poika on myöskin ylioppilaan lapsi, hänen isänsä oli ylioppilas niinkuin tekin."

"Vai niin!"

"Minä olin hänen aviovaimonsa," sanoi nainen ylpeä väläys raukeissa silmissänsä. "Hän kuoli vuotta jälkeen häitten. Hänkin oli aikanaan nuori, kaunis ja rikas herra, mutta hän joi liiaksi sampanjaa ja hänellä oli liian paljon ystäviä, ja kun hän nai minut, oli hänen terveytensä jo rappiolla. Mutta tässähän seison ja kulutan aikaa — antakaa minulle lippu, hyvä herra ylioppilas, pienokainen odottaa."

"Minä tuon sen itse. Missä te asutte?"

"Viereisessä talossa. Toinen ovi, kun astutte portaita ylös."

"Hyvä."

"Ettehän ole suutuksissa minuun?"

"En suinkaan; minä tulen silmänräpäyksessä."

"Tuhannet kiitokset."

Nainen vetäysi pois.

Isäntä pyysi olemaan vaiti.

"Fredrik aikoo pitää puhetta."

"Hyvät ystävät — niin, sillä olettehan ystäviäni, ainakin niin kauan kuin minä voin sampanjaa tarjota?"

"Onpas katkera!"

"Hyvät ystävät siis, kuinka olemme käyttäneet tämän päivän? Olemme hävittäneet rahaa. Kuinka käytämme lopun päivästä?"

"Hävitämme rahaa!"

"No, emmekö joisi vähän vähemmin viiniä tänä iltana ja hauskuuttaisi itseämme olemalla vähän hyväntekeväiset vaihetuksen vuoksi, sehän on niin muodinmukaista. Tässä on hattuni, kuka tahtoo antaa roposen köyhälle leskelle?"

"Hyvä, hyvä!"

"Tässä on viisi kruunua."

"Minä annan kymmenen."

"Minulla ei ole kahta enempää."

"Anna minulle takaisin Tivolipiletiksi ja olutseideliksi, niin hän saa loput."

"Minä annan viisi kruunua, mutta sinun pitää lainata ne minulle huomeneksi, Fredrik."

"Minä panen puolestasi kymmenen; ethän niitä kuitenkaan maksa takaisin."

Hän pani erään setelin hattuun.

"Ja nyt matkaan. Juokaa sampanjaani niin paljon kuin vaan haluttaa. Kenties se on viimeinen kerta," sanoi hän itsekseen ja pisti mennessään vähän jälkiruokaa lakkariinsa.

Sairas lapsi makasi silmät oveen kiinnitettynä.

Riemuloiste levisi hänen kasvoillensa, kun Fredrik astui sisään lippu kädessä.

"Oletko sinä Jumala?"

"En, poikaseni, minä olen vaan ihminen ja vieläpä hyvin huono ihminen. Mutta hyvä Jumala, näet, lähetti minut tänne ja sanoi: tuolla viereisessä talossa makaa pieni sairas poika. Anna hänelle tämä lippu minulta ja sano, että jos hän on oikein hyvä, niin pääsee hän kerta luokseni taivaasen."

"Onko taivaassa hauskaa?"

"Hyvin hauskaa. Siellä kulkevat kaikki pienet enkelipojat koko päivän juhlasaatossa käsissä punaisilla silkkilipuilla varustetut kultasaikat ja syövät kuorimanteleja ja ruukkurusinoita eivätkä juo muuta kuin samp…"

Hän pysähtyi hämillään, mutta keksi sanat nopeaneuvoisesti.

"Ja juovat vaan seltterivettä vattumehun kanssa."

Se oli heikoin juoma jonka hän tunsi.

"Onko se hyvää?"

"Minä en siitä pidä, mutta maku on erilainen, ja enkelit ovat aivan ihastuneet siihen."

Hän kävi istumaan sängyn reunalle.

"Nyt pystytämme lipun päänalusen viereen, ja sitten leikittelemme ja pidämme oikein hauskaa; mutta sitä emme voi tehdä ennen kuin mamma ottaa minulta hattuni. Mitä siinä on, on teille," lisäsi hän hiljemmin.

"Ovatko kaikki nämä rahat minulle?"

"Ovat."

"Mutta tässä täytyy olla erhetys, tässä on joukossa sadankruunun seteli."

"Ei, se on aivan oikein, parilla ei ollut pientä rahaa, ja eräs ystävistäni pani sen vuoksi heidänkin puolestansa. Se on lahja herroilta tuolla luonani. Se ei ole minulta."

"Jumala siunatkoon teitä. Te olette hyvä ihminen."

Herralla oli liiaksi tointa pienokaisen kanssa kuullaksensa häntä.

"Tässä on minulla iso apelsiini, sen heitän peitteelle ja luen kolmeen, ja joka sen ensin saa kiinni, saa sen. Yks, kaks, kolme — sinä sen voitit!"

Pienoinen riemuitsi ääneensä.

"Tässä on manteleja. Sinä voitit enimmät, mutta minä sain tuon ison, ja sen sisällä on kaksi mantelia. Leikkikäämme nyt filippiiniä. Se, joka huomenna, kun tapaamme toisemme, sanoo: Hyvää huomenta — filippiini! hän saa uuden hopeaisen kruununrahan, jossa on reikä, punaisessa silkkinauhassa kaulassa kannettavaksi, ja se on samaa kuin metalji kansalais-ansioista. No niin, sitä sinä et ymmärrä, mutta se lieneekin yhdentekevää."

Pojan silmät seurasivat tarkasti hänen huuliensa liikuntoa.

"Mutta nyt tulee kaikkian paras, ja sen olet sinä saapa pitää aivan yksinäsi."

"Se on krokaanin huippu. Nainen ylinnä punaisessa hameessa on vapauden jumalatar, sanoi sokerileipuri. Se on hirmuisen makea, sillä se on tehty pelkästä sokerista, pure vaan sen pää poikki, ei se tee mitään: vaan et saa nuolla sen punaista hametta, sillä se on arsenikinsekainen ja hyvin vaarallinen. Moni ihminen on saanut myrkkyä vapauden jumalattaren punaisesta hameesta."

Ihastuneena kuunteli lapsi hänen puhettansa, vaikk'ei hän enintä osaa ymmärtänytkään.

"Mamma, mamma, niin hauskasti en ole milloinkaan ennen leikitellyt!"

"Mutta nyt olet väsyksissä, nyt täytyy sinun vähän levätä."

Äiti laski lipun hänen käsivarrellensa, niin että kangas peitti pienokaisen rinnan.

"Mamma."

"Mitä?"

"Minä rukoilen Jumalalta anteeksi että sanoin Hänen olevan ilkeän. Hän on hyvin hyvä, kun lähetti luokseni tämän hyvän herran."

Hän lepäsi kotvasen silmät ummessa, sitten avasi hän ne vielä kerta, hymyili ystävällisesti ja ummisti ne taas.

Kalpeilta huulilta tuli heikko henkäys, ikään kuin kynttilä puhalletaan sammuksiin, ja kuoleman haltia oli ikuiseksi sammuttanut hänen elämänkynttilänsä.

Äiti istui kalpeana ja vaiti sängyn vieressä.

Raskain murhe on usein kyyneletön.

Fredrik nousi mennäksensä.

"Kiitos kaikesta," oli ainoa mitä nainen sai sanotuksi.

Fredrikin asunnossa oli ilo ylimmillään.

"Tuossa palaa isäntä takaisin, eläköön hän!"

"Mutta näytäthän siltä kuin tulisit hautajaisista."

"Niin tulenkin," sanoi hän ja kävi istumaan.

Kotvasen kuluttua nousi hän seisoalleen ja tarttui lasiin.

"Isäntä tahtoo puhua!"

"Hyvät ystävät. Syy, miksi olen teidät kutsunut tänne, ei ole ainoastaan päivän johdosta, vaan siksi että tämä on merkillinen päivä elämässäni. Tänään aamupäivällä kosin erästä nuorta kaunista tyttöä ja sain hänen suostumuksensa. Nimen saatte myöhemmin tietää. Hänen maljansa! Sen juomme pohjaan sampanjassa."

Hän laski lasin niin kovasti kädestänsä, että se särkyi.

"Ja tämä on viimeinen lasillinen sampanjaa, jonka juon, ennenkuin olen suorittanut tutkintoni yliopistossa. Huomenaamusta tahdon ruveta tekemään työtä sen sijaan kuin hävittäisin terveyteni ja omaisuuteni hurjalla elämällä. Minä en tahdo että se vaimo, jonka tänään olen kihlannut, kenties joskus on sanova niinkuin leski äsken: 'hän joi liiaksi sampanjaa ja hänellä oli liian paljon ystäviä.'"

"Sinä olet joutunut sentimentaaliin mielentilaan naapuritalossa."

"En sentimentaaliin, vaan yksivakaiseen. Ensi kerran olen seisonut kalman kasvojen edessä."

"Pienokainen on siis kuollut?"

"On, enkä olisi koskaan luullut kuoleman voivan olla niin kauniin. Hän erosi täältä hymyily huulilla, vapaudenpäivän auringon luodessa sädekiehkuran hänen päänsä yli, ja Norjan lippu oli hänen ruumiiskääreensä."

"Käythän aivan runolliselle tuulelle!"

"Oliko liitonmerkkiä lipussa?" kysäsi eräs puolihumalainen veitikka ollaksensa sukkela.

"Sitä en tarkastanut; mutta sen tiedän, että se lippu, joka peitti viattoman lapsen ruumista, sielun liihoitellessa kohden ijäistä valkeutta, oli puhdas lippu."