»Leiviskäinen paino sairaan rinnalle!» kummasteli emäntä.
»Jos lie raamattu liian raskas, ota virsikirja, sydämen kuvakirja eli muuta kevyempää jumalista, mitä kirjakopasta löydät. Ja ota uunista hiiltä eli paremminkin raaputa nokea padan kupeesta ja piirusta sängyn päätylautaan näkyvä risti.»
»Minkä vuoksi?» kysyi emäntä.
»Varauksen vuoksi.»
V
Kulovalkeana kulki viesti Hilman äkillisestä, salaperäisestä katoamisesta niityltä niitylle, joissa kylänväet olivat heinänteossa. Se vaikutti mieliin ahdistavan, kammottavan tunteen, ikäänkuin kohtalon käsi olisi raskaana laskeutunut itsekunkin sydämelle. Arkinen aherrus tuntui turhalta, vähäpätöiseltä, ja halpa päivätyöläinen kohosi isännän vertaiseksi, kun oli kyseessä ihmishenki. Sanoma oli kuin mahtajan käsky, jota kaikkien oli toteltava. Kiireisessä rehunkorjuussa olijat riisuivat hevoset heinärekien edestä ja jättivät kuivat karhot levälleen uhkaavan ukkossateen alle. Naiset painoivat haravansa varresta pystyyn luokonsa laitaan, niittomiehet jättivät lakeuksensa kesken ja ripustivat viikatteensa pajupensaitten oksille tai latojen nurkille.
Äsken iloisen äänekkäillä niityillä vallitsi ennen pitkää rauhaisa hiljaisuus kuin sunnuntaina. Tyhjät, täyttymistään odottavat ladot näyttivät suu ammollaan kysyvän: minne niin kiire lähtö? Ja pystytetyt haravat olivat kuin hautaristit hiljaisella kirkkomaalla. Jostakin varjoisasta lehdosta saattoi leyhkeän tuulen kantamana kuulua silloin tällöin vain hevosenkellon tukahtunut kalahdus; ja vihreä sisilisko rohkeni taas luikertaa piilostansa ladon seinähirrelle rauhassa päivää paistattamaan.
Yksitellen ja pienin joukoin saapui väkeä eri tahoilta Jylhänmäkeen.
Ihmeteltiin, päivitettiin; kuuluipa joukosta yksinäisenä soraäänenä
Isoaholan isännän karkea moitekin:
»Olisi pidettävä parempi huoli sairaistaan etteivät pääsisi piileksimään sydänmaihin kuin varkaat ja karkurit. Mokoma heinäpouta; ja kuka sen korvaa vahingon, jos tämän takia saadaan sianheiniä.»
»Varkaat ja karkurit! Älkää, hyvä isäntä, sanoko niin», vaikeroi emäntä. »Onhan näitä, sairaita, koetettu varjella ja vartioida kuin kalleinta aarretta, tuskin siunaaman ajaksi silmän alta jätetty. Lähteellä pikipäin piipahdimme ja… Kuka olisi uskonut ja aavistanut, että se nyt sill'aikaa. Hilma, joka oli melkein kuin kuollut. Paha se on, että piti häiritä heinämiehiä, paha se on. Mutta kun on tämmöinen asiallinen asia, kun on näin elämä ja kuolema kilpasilla» niin ei osattu muuta kuin lähettää sana kulkemaan.».
»Eikö tuota lie kuormaa nykyisin tämän emännän harteilla sen kuin vanhan valjaat kestää, tarvitsematta sianheinillä lastia lisätä», kuului väkijoukosta Isoaholan isäntään kohdistuva moite.
»Ja jos kenelle heinänsä ovat kalliimmat kuin ihmishenki, niin sopii palata niitylleen karhejansa kouhottelemaan — ei tuo nyt sota yhtä kaivanne.»
»Yhtä! Täällä on meidän koko heinäväki, näen mä», väitti isäntä.
»Eipä täällä näy poikaannekaan, Pekkaa — vaikka…»
»Pekka mihin lie niityltä livahtanut, hävisi kuin huiluilla heti kun sana tuli.»
»… vaikka hänen pitäisi olla etukynnessä etsimässä.»
»Miten niin etukynnessä?»
»Morsiantaan…»
»Se on helvetin vale», kivahti isäntä poikansa puolesta. »Meidän
Pekalla on parempiakin.»
Tämän ikävän välikohtauksen jälkeen väki hajautui metsään emännän osoittamaan suuntaan, arimpien pysytellessä toistensa lähettyvillä; sillä tuntuipa kammottavalta löytää etsittävänsä yksin, mahdollisesti kuolleena.
Jälkijoukkona kulki pari vanhusta haastellen keskenänsä.
»On tämä nyt, tämä tällainen tapaus, ennen kuulumaton kumma», arveli toinen, Kankaanpään vaari.
»On, kumma on — vaikka onhan näitä tämän tapaisia ihmeitä ennenkin nähty. Se väliin varitautinen — muistan niiltä suurilta nälkä- ja kuolovuosilta — saa sellaisen yliluonnollisen voimanpuuskan, että sitä ei pidätä lukot, ei salvat. Mutta kun voimat loppuvat, niin ne katkeavat niin tikkua taittaen, että sairas kiivaimmasta kulustaan suistuu suulleen hervottomana kuin lankavyyhti. Eikä se niistä retkistään jälkeenpäin muista enempää kuin unissakulkija.»
»Niinkuin tuo metsokin, haavoitettu metsokin. Sekin näet lentää, lentää — luoti, kuolema rinnassa, etkä sen voimakkaassa menossa huomaa mitään erikoista. Mutta yks kaks huimaa päätä, vihlaisee sydäntä, ja lintu kiitää liikkumattomin lentimin vinosti maata kohti kuin heitetty helmi. Siihen jää hajasiivin, ojokauloin, niinkuin olisi jatkavinaan matkaansa yhä — eikä höyhenen juuri värähdä.»
»Löydätkös sen sitten, haavoittamasi metson?»
»Harvoinpa sen hakien löytää.»
»Pelkään pahoin, että tämän tänäisen lentäjän laite on samoin: löytyy jos löytyy. Jos tyttö — tai miksi häntä sanoisi — ennen voimain lopullista herpautumista on saanut houreisen päähänpiston kätkeytyä jonnekin, niin — hyvästi silloin! Tämä on suuri, tämä Hohon sydänmaa, täällä on lukemattomia piilopaikkoja.»
»Ja siksi toiseksi, jos metsän väki kenen ottaa omakseen, niin se pitää sen, vaikkei olisi suojana yhtä oljenkortta… Mitenkäs kävi Tilusen Ollin lehmän tässä takavuosina.»
»En tuota enää niin tarkalleen muista.»
»Katosi Tilusen ainoa lehmä. Olli etsii, etsii lehmäänsä, huutelee päivän ja toisen. Tuleepa siinä hakiessaan aukealle aholle, istuu levähtämään Haavaiselle honganpökkelölle, panee tupakaksi ja lähtiessään kopistaa piippuansa pökkelön päässä piipottavaan tervasoksan tynkään. Mutta lehmää ei löydy lopultakaan.»
»No, mitäpä kummaa tuossa.»
»Onpa niinkin. Jälkeenpäin, vuosien kuluttua, osuu Olli sattumoin samalle aholle ja tapaa entisen pökkelön paikalta lehmänsä luurangon.»
»Ettäkö — meinaat…?»
»Aivan: hongan pökkelöllä oli Olli istuvinaan — lehmänsä kyljellä istui, honganoksaan oli piippuaan kopistavinaan, lehmänsä sarveen kopisti.»
* * * * *
Iltamyöhällä palasivat väsyneet, nälkiintyneet etsijät taloon tyhjin toimin, luvaten aamulla tulla uudelleen etsintää jatkamaan eväskontit selässä.
Mutta syvällä sydänmaassa harhaa hämärtävänä heinäkuun yönä Joonas yksin, avopäin, avorinnoin, risukoissa huosiamiksi repeytyneet virsut jalassa.
»Hilma!… Hilma…!»
Hän on huutanut äänensä käheäksi, kerraten tuota yhtä ainoaa nimeä, joka hänelle nyt on kalleinta maailmassa. Mutta vastausta, ei kuulu. Pitkiin toviin ei kuulu mitään, ei pienintä linnun tirskahdusta, ei hiljaisin tuulen henkäys värähdytä arkaa haavan lehteä, Ja kuitenkin tuntuu, kuin kaikkialla olisi läsnä vaanivin katsein joku näkymätön, erämaan suuruinen, jonka salaperäinen hengitys kuuluu korvissa hiljaisena huminana. Silloin tällöin matkan varrella katkaisee hiljaisuuden risukosta kuuluva risahdus — jänis kiitää poispäin yön harmaana haamuna. Milloin säikähdyttää metsän ryteikössä aavistamalla syntyvä, ryminä, kun makuultaan karkkoutuva metso pyrkii pakoon raskain siivenlyönnein; milloin vilahtaa puitten välissä saalista etsivä yöpöllö kuin äänetön aave.
Raskaisiin mietteisiin vaipunut kulkija yhtäkkiä hätkähtäen pysähtyy ja käsien vaistomaisesti kohentuessa ylös kuin päätänsä iskulta suojellen hän jää kauhistunein katsein tuijottamaan läheisen hongan latvaan.
— Huuhoo — huuhoo — huuhoo — kuuluu kuolemankolkko, pahaenteinen ääni läheisen kelohongan latvasta, ja istuu siellä ylhäisellä valtaistuimellansa heinäruon suuruinen ruskeankirjava erämaan yön majesteetti, höyhentöyhdöt kruununa päässä, mahtavana katsellen avaraa valtakuntaansa pyöreillä silmillänsä, joiden pikimustaa keskustaa ympäröi tulikivenä palavat keltaiset renkaat.
– Huuhoo — huuhoo — jatkuu pienin väliajoin sydänmaan ääriin kantava manalainen ääni.
Viimein hirviö lehahti lentoon kallistellen pyöreätä, sarviniekka päätänsä, niinkuin etsisi jotakin. Hetken kuluttua kuultu loitolta korven laidasta yksinäinen kipeä rääkäisy — huuhkaja on iskenyt jäniksensä ja, alkaa hiljaisuudessa yöllisen ateriansa.
Eteenpäin kulkee Joonas, tietämättä minne, kuusen luota kuusen luokse, kohottaa varovasti alinta, maahan ulottuvaa oksaa ja kurkistaa himmeän lehväholvin alle.
»Hilma!… Hilma…!»
Huomaamatta tulee vastaan vuori, tie nousee pystyyn. Hän kohottaa ylös väsyneen katseensa, mutta, ei näe muuta kuin alaosan jyrkkää louhikkorintaa.
— Tuon huipulle kun jaksaisin kiivetä, niin sieltä ehkä saisin osviittaa, missä olen ja missä päin on koti.
Kiveltä kivelle, kaatuneiden honganrunkojen ylitse ja alitse tai ainstoitunutta pintaa pitkin syvien rotkojen ylitse käy vaaranalainen kulku. Jyrkkien kalliorintain niljaisella pinnalla irtautuu pettävä peite virsun alta, ja takaperin, sammaltukot kourissa, saa usein liukua alas sen, minkä on nelinryömin ylöspäin kontannut.
Vuoren puoliväliin päästyä pistää silmiin kallioluolan ammottava suuaukko. Hän kurkistaa sinnekin ja kuuntelee henkeä pidättäen.
– Mitä… liikkuuko siellä joku?
»Hilma!… Hilma!»
Vastaukseksi on kuuluvinaan vihaista murinaa luolan synkästä pimennosta. Tällöin johtuu Joonaan mieleen: Ketuilla ovat luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta…
Hän kääntyy katsomaan taakseen, nähdäksensä millaisia maita hän on kulkenut. Alhaalla jalkani tila näkyy puun latva puun latvan vieressä silmän kantamattomiin.
Niitä on tuolla rannattomalla tasangolla kuusia, lampia ja suosilmäkkeitä määrätön luku, ja vuorten rinnoissa luolia, ja rotkoja lukematon paljous.
Tämä masentava havainto pyrkii herpaisemaan kokonaan Joonaan ennestäänkin vähät voimat. Asettaen kätensä torveksi suunsa eteen hän päästää rinnastansa pitkän, epätoivoisen huudon erämaan yli:
»Hiiiilmaaaa!»
— Hiiiilmaaaa! vastaa apinoiva kaiku jostakin etäältä.
Päästyään vihdoin mäen päälle Joonas silmäili tienoilta ja huomasi tulleensa Haukkavuorelle. Hän istui vanhalle sammalpeitteiselle puun kannolle, kyynärpäät polvilla, hartiat kumarassa, ja katsoi eteensä maahan. Rohdinpaita oli liimautunut kiinni märkään selkään, lämpimiä hikivirtoja valui ihoa pitkin, yhä uusia puhkeili, ja otsalta tipahteli suuria, hikihelmiä pehmeän sammalistoon.
Jostakin taivaan rannalta kuului kaukaista ukkosen jyminää.
Kuinka kauan Joonas lienee istunut, kun hän oli kuulevinaan vuoren loivalta rinteeltä, vastaiselta nuo että kun, mistä hän oli tullut, jonkun huutelevan Hilmaa. Aluksi hän luuli olevansa kuulohäiriön tai jonkun muun salaperäisen ilmiön lumoissa. Mutta kun ääni yhä läheni, täytyi täällä sydänmaassa olla siis joku toinenkin, mahdollisesti harhautunut etsijä kuten hänkin oli. Olipa Joonas lisäksi tuossa haikeassa huhuilussa kuulevinaan kuin omasta rinnastaan lähteneen äänensä kaiun.
Pian ilmaantuikin metsän kätköstä esiin mies, jonka Joonas tunsi Isontalon Pekaksi. Huomaamatta ennen saapunutta hän läheni suoraan tätä kohti, nähtävästi aikeessa ottaa asemastaan selkoa hänkin vuoren korkeimmalta kohdalta. Vasta muutaman sylen päähän päästyään hän hätkähtäen äkkäsi kannon päässä istujan, jolla oli oksankaranko kädessä, niinkuin aikoisi sillä tervehtiä tulijaa. Miehet katsoivat kotvan toisiansa mitään virkkamatta, Joonaan silmissä leimuten kipinöivä viha, Pekan välttelevässä katseessa karehtien arka syyllisyys.
»Jos minä olisin nuorempi mies ja näissä käsissäni olisi vielä entiset voimat, niin arvaappa mitä minä tekisin nyt?» alkoi Joonas näköjään tyynenä, vaikka ääni värähtikin vihasta.
»En voi arvata», vastasi Pekka.
»Minä ottaisin ja sitoisin sinut tuohon lähimpään petäjään, kiskaisisin paidan korviisi ja huitelisin tällä kädessäni olevalla karangolla paljaaseen selkääsi, niin että joka iskulle nousisi sininen makkara — niinkuin suomittiin ennen vanhaan naisen raiskaajia, varkaita ja muita roistoja kaakinpuussa.»
Pekka ei vastannut mitään, mutta hänen kasvonsa leimahtivat punaisiksi, merkiksi siitä, että isku oli sattunut kipeästi lyömättäkin.
»Ja siinä minä tekisin oikein», Iisasi Joonas hetken vaiettuaan.
»Eihän se taitaisi väärinkään olla», myönsi Pekka alistuvasti, tietämättä oikein mitä sanoi.
»Ei ollenkaan väärin; sillä se on sinun syysi tämä — tämä kaikki.»
»Mikä?»
»Se, että Hilma on nyt sillä tiellä kuin on. Sinä olet murhannut hänet.»
Pekan pää nuukahti alas kuin tuomitun, joka ei ei voi vedota asiataan enää mihinkään ylempään oikeuteen.
»Se on sinun — se äpärä», jatkoi Joonas kuulusteluaan, istuen kannollaan vakavana kuin entisaikainen tuomari käräjäkivellä.
»Äpärä?» kertasi Pekka.
»Kaisu.»
— Missä lienee Hilma nyt?
Joonas käänsi ylös pelokkaan katseensa. Eri korkeudella risteilevät pilvet näyttivät hänen mielestänsä vastakkain hyökkääviltä sotajoukoilta; toisinaan näytti korkeudessa mustaa taustaa vasten liitävän valkoiseen paitaan puettu ihmishaahmo ja katoavan alempana olevan pilven taakse.
— Jos sinä olet siellä, Hilma, niin rukoile — rukoile minunkin puolestani.
Joonaan katsellessa pilvien kummallista risteilemistä oli sydänmaa hänen huomaamattansa ehtinyt verhoutua synkkään varjoon. Mutta yli muun metsän kohoavat kelohongat näyttivät entistä valkoisemmilta, niinkuin olisi omaa niiden kaamea valaistus. Alastomine oksineen ne olivat kuin käsivarsiaan ojentelevat jättiläisluurangot äärettömällä hautausmaalla..
Ennen pitkää alkoi sydänmaa raskaasti huokailla, puitten latvat levottomasti huojahdella, ja jostakin kaukaa kuului kuin suunnattoman kosken kohina. Pian oli joka lehti laulava suu, joka oksa soittava kieli, ja säestyksenä kaikelle tälle Joonas oli aika-ajoin kuulevinaan myrskyn keskeltä kuin itkua ja kuolevan valitusta. Hänen ruumistansa alkoi puistattaa kylmän väreet, Hilman kohtalo ja oma raskas syyllisyyden tuntonsa painoi hänet polvilleen siihen missä oli, kantonsa viereen, ja ristiin liitetyt kädet kohosivat hitaasti salamoivaa, tuomiona jyrisevää taivasta kohti.
»Jumala!… Jumala!»
VI
Seuraavana päivänä herättyään Haukkavuorella Joonas aluksi ei ollut selvillä, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut. Puolivalveilla venytellen raukeita jäseniänsä hän näki auringon paistavan siniseltä taivaalta, kuuli haavan lehtien rattoisaa liputusta yläpuoleltansa ja rastaitten räkättävää pelehtimistä jostakin itseänsä alempaa kuin syvyydestä. Pitkällään olo pehmeällä sammalvuoteella tuntui niin suloisen uuvuttavalta, että teki mieli antautua uudelleen unen valtaan. Mutta eilisten ja yöllisten tapausten muistot alkoivat myös heräillä piilossansa ja hiipiä sieluun kuin raatelevat pedot. Riuhtaisten itsensä irti unen kahleista. Joonas nousi istualle ja ensi työkseen katsoi aurinkoa arvatakseen ajan kulkua. Mutta korkeuden kellonviisari näytti hänen mielestänsä tällä kertaa väärin: näytti nousevan lännestä käsin. Pian setvisi kuitenkin, että aurinko olikin jo alamäkeä laskemassa, ja hän, nukkuja, ottanut hyvin pitkät, unet.
— Mokoma etsijä! raapaisi itsesyytös Joonaan sydäntä verisellä kynnellänsä. Maata mätköttää sunapölkkynä, päivän pitkän, samalla, kun toiset, ventovieraat, ovat arvatenkin parastansa panneet pelastaakseen kuoleman kynsistä heille kaukaista, vieraan lasta. Ehkäpä ovat jo etsittävänsä löytäneetkin, ehkä on Hilma itse sekaannuksesta selvittyään koettanut omin voimin koteutua.
Pieni toivon kipinä sydämessä Joonas lähti kotiansa kohti, oijustaen toista suuntaa kuin oli tänne kulkeutunut. Kotipihaan päästyä tervehti häntä raskas, salaperäinen hiljaisuus. Ainoa näkyvissä olevaa ihmistä oli pikku Kaisu, joka nyhti ruohoa tuvan seinustalla laiduntavalle käpykarjallensa. Mutta huomattuaan, kuka tulija oli, putosivat heinät helmasta, ja tyttö juosta kipaisi tuvan taakse pakoon, kurkottaen nurkan suojasta valkotukkaista päätänsä kuin pyy piilostansa puun rungon takaa metsästäjälle.
»Kaisu, älä pelkää, älähän pelkää, en minä ole vihainen. Vaari ei enää koskaan ole paha lapselle» maanitteli Joonas lempeällä äänellä ja selkä kumarassa, käsi kurkolla hiipi lasta kohti, niinkuin olisi maitokupin avulla houkutellut kiinni arkaa kissaa.
Kaisu katsoa murjotti sormi suussa alta kulmain epäluuloisena vaariin, valmiina livistämään pakoon, mutta pysyi kuitenkin kuin uhmaten paikallansa. Tytön luokse päästyään vaari ojensi molemmat kätensä häntä kohti, mutta nykäisi ne samassa takaisin, niinkuin hänen tekisi mieli lyödä lasta, kuten oli tapahtunut joskus ennenkin. Seisten hetken sanattomana kahden tulen välissä vaari vilkaisi ympärilleen, näkyisikö ketään sivullista, ja äkillisellä liikkeellä kaappasi lapsen syliinsä.
Luullen joutuneensa petollisesti ansaan Kaisu itsepuolustuksekseen tarrautui vaarin leuanaluspartaan kuin takkiainen ja veti niin, että tämän oli pakko taivuttaa päänsä kumaraan.
»Älä, rakas lapsi, vedä parrasta… tii-tii!» pyyteli vaari.
»Jot vaali ei päättä minua, niin minä kitkon pahatta niin, niin, niin… että vaali kuolee», peloitteli Kaisu.
Moinen uhkamieli kiehautti vaarin sappea; mutta kun hän tunsi povellansa uhmailusta huolimatta avuttoman, pelosta värisevän ihmisolennon ja lisäksi ymmärsi, että omanpa kylvämänsä ohdakkeen piikit tässä pistävät, hän pakottautui hillitsemään vihansa.
»Tahdotko sinä, että vaari kuolee — että vaarikin kuolee?»
Irroittamatta käsiään parrasta Kaisu hellitti jonkun verran otettansa ja katsoi ukkoa tutkivasti silmiin.
»En minä tahto, että vaali kuolee.»
»Hellitä sitten parrasta.»
»En minä utkalla.»
»Miksi et uskalla?»
»Vaali piitkaa.»
»En minä piiskaa.»
»Niin mutta… vaali tukittaa titten.»
»En tukistakaan.»
Tultuaan lopulta vakuutetuksi vaarin vilpittömyydestä Kaisu karkasi molemmin käsin hänen kaulaansa, ensi kerran elämässään, ja pusersi minkä jaksoi. Kuin itsestään kiertyivät vaarinkin kädet lapsen hennon ruumiin ympärille. Viimein muisti Kaisu:
»Lemmät.»
»Lehmät, niin», kertasi vaari hajamielisenä.
»Heinät putoti tykyttä.»
»Otetaan heinät syliin taas.»
»Niin — päättäkää minut nyt.»
»Uuppis!» sanoi vaari nostaen tytön kainaloista korkealle ja laskien hänet hiljaa suorin käsin maahan.
Kaisun kokoillessa pudonneita heiniä helmaansa kysäisi vaari:
»Joko äitisi on tullut kotiin?»
»Ei te ole tullut. Täällä oli niin paljon, paljon vielaita, piha täynnä. Ne menivät hakemaan äitiä kotiin. Äiti tuo titten namutia. Ja Jumala jylitti yöllä — minä kuulin. Ja mummo oli polvillaan tängyn vielettä ja pani kätentä littiin ja tanoi, että taivaan itä toluu.»
»Vai niin, vai ei ole äiti tullut», sanoi vaari ja käveli laahustavin askelin eteistupaan, jossa emäntä oli muuttanut vartiopaikkana» Hilman tyhjän sängyn luota Kallen vuoteen viereen.
»No, viimeinkin», sanoi emäntä hiukan ilostuen. »Tässä juuri mietin, että joko sitä on lähdettävä hakijaakin hakemaan… Mutta mitä ihmettä… minkä sinä olet näköinen! Kädet ja kasvot verinaarmuilla, vaatteet liassa yltä päältä — virsut riekaleina. Mitä kaiken maailman rämeitä sinä olet rämpinyt?»
»Onhan niitä sydänmaassa rämeitä ja risukolta», sanoi Joonas, ryhtymättä tarkempaan selontekoon matkastansa.
»Lie sinulla, ukko rukka, jo hiukan nälkäkin, siellä kun olet sydänmaita pitkin vuorokausimäärin koirana juossut, saamatta suuhusi eineen murenta. Siinä on ruoka pöydällä syöjäänsä odottamassa. Paistoin hiilillä lahnaa, ajattelin: tuosta saa suolaista sydämeensä. On siinä lämmin liesikko, voita, talkkunaa ja viilipytty — ota ja syö», touhusi emäntä.
»Mitenhän olisi — olisiko tuota suupala haukata», oli Joonas epäröivinään, nieleskellen ruuan esiin kiihoittamaa sylkeä vatsaansa.
Kun hän hetken viivyteltyhän istui pöytään ja avusi suunsa ensi palalle, valahti kielelle kertynyt kirkas vesi pöydän laidalle. Vilkaisten vaimoonsa Joonas pyyhkäisi veden nopeasti paitansa hihalla ja suu ruokaa täynnä sopotti:
»Eipä tässä tunnu olevan niin erin nälkäkään.»
»Koettaisit nyt kuitenkin syödä, jos luontosi vastaan ottaa — vaikkapa sitä viiliä», sanoi emäntä ääneen, mutta ajatteli itsekseen:
— Nälkä sillä on, hirveä nälkä, kyllä siinä leivän kanta katkeaa.
Isännän jatkaessa syöntiään kertoi emäntä Hilman etsinnästä.
»Olleet hakuhommissa koko illallisen iltaa ja tänään aamusta varhain. Siellä ovat parhaillaankin eväineen — saaneeko häntä sitten enää koskaan elävänä nähdä, lapsiraukkaansa. Vaan ehkäpä se oli näin parhaaksi ylhäältä nähty.»
»Ei tämän taivaan alla Hilmaa elävänä nähdä», sanoi Joonas odottamattoman jyrkästi.
»Mitenkä niin?»
»Ei se sarvipää ole onnen huvikseen huudellut.»
»Sarvipää?»
»Eikä ne itkut ole ilon enteitä.»
»Mitkä itkut?»
Joonas kertoi huuhkajan huhuilemisesta ja kuinka hän Haukkavuorella ukkosen jyristessä oli kuullut selvää itkua yli myrskyn pauhun.
»Voi, laupias luoja!» huokasi emäntä ja liitti kätensä ristiin. »Jos nyt tuo Kalle vielä nukahtaa — ja nukahtaahan se — niin sitten sitä mekin olemme lapsettomia, katoamme vuorollamme kuin lahot kannot, jättämättä jälkeemme ainoata vihreää vesaa.»
»Onhan se poika siellä Ameriikassa, Ville», lohdutti isäntä.
»Se on sekin siellä niin kaukana merien takana, melkein kuin iankaikkisuudessa.»
»Onhan sinne vellivesi väliä», myönsi isäntä.
»Vaan entä jos Hilmaa ei löydy lopultakaan, jos ei edes sen ruumista saa siunattuun multaan, niin siinä se vasta paikka on.»
»Löydettävä se on. Jos ei oman kulman apu auta, niin on vietävä kuulutus kirkkoon, on nostettava jalalle koko pitäjän väki», sanoi isäntä varmasti, nuoli lusikkansa ja nousi kylläisenä pöydästä.
VII
Hitaasti ja vähin äänin kulkee etsijäin joukko Hohon sydänmaalla. Terävin, pelokkain katsein pälyen ympärilleen hakijain askeleet ovat epävarmat, ikäänkuin pelkäisivät joka hetki astuvansa etsittävänsä ruumiille risukoissa ja korkeassa kanervikossa. Kuta syvemmälle sydänmaahan tunkeudutaan, sitä toivottomammalta näyttää päämäärän saavuttaminen; rannattomaan erämaahan hajaantuneena etsijäin joukko hupeni kuin pisara mereen.
Vähitellen alkoi hakijain kesken kiteytyä varmuudeksi arvelu, että Hilma ei voi kuulua enää elävien joukkoon. Tämä ajatus ja lisäksi vanhusten ihmeelliset tarinat metsänpeittoon kadonneista ihmisistä ja eläimistä aiheuttivat sen, että yksi ja toinen herkkäuskoinen alkoi epäluuloisin silmin katsella kaikkea vähänkin tavallisuudesta poikkeavaa. Valkoiselta hohtava kivi saattoi kauempaa katsoen haahmoutua istualleen kuolleeksi, valkopaitaiseksi naiseksi, pää syliin nuokahtaneena, ristiin liitetyt kädet polvien ympärillä. Tyvestä kurjenpolvelle kasvaneen puun pitkä kanto näytti rukoukseen polvistuneelta ihmiseltä, tuulen leyhäyttämä lehvä valtoimina hulmahtavilta naisen hiuksilta.
Kuitenkaan ei ehdottomasti tarvinnut olla näin, saattoihan kadonnut olla luonnollisessakin olossaan jonnekin kätkeytyneenä. Mutta jos pääsiäisyönä navettaan hiipinyt noita — kuten se entinen jalkansa menettänyt talon emäntä — voi hädän tullen naamioitua taikoksi, jos Tilusen lehmä kaavautui honganpökkelöksi aukealla aholla, niin yhtä hyvin Hilma voi olla muuttuneena miksi hyvänsä noista kummallisen muotoisista kivistä tai kannoista; siksi oli parasta olla niitä koputtelematta, parasta olla lausumatta varomattomia sanoja niiden läheisyydessä.
Vihdoin etsittävä tavalla tai toisella oli läsnä kaikkialla. Kun joku mainitsi nenäänsä löyhkäävän ikäänkuin hautuumaan hajua kuumana kesäpäivänä, alkoivat monet muut ilmaa nuuskittuaan tuntea sieraimissaan outoa kalman katkua.
Yhtenä kiihkeimmistä kannustajista vainajan löytymiseen oli tietoisuus siitä, että jos kuollut jää tänne sydänmaahan, niin se tulee olemaan koko kyläkunnan ainaisena painajaisena. Kuka nainen ja kuinka moni mieskään uskaltaa silloin tulla täältä lehmäänsä hakemaan, kuka marjoja poimimaan? Näin joukossa ollen ja valoisana aikana ei kammon tunne ollut vielä muuta kuin kaukaista aavistelua; mutta annahan syksyn tulla synkkine päivineen ja pilkkopimeine öineen! Taivas varjelkoon silloin arkaluontoista ihmistä joutumasta tänne yksin ja eksyneenä yöpymästä! Jo pelkkä sellainen mahdollisuuskin puistatti hartioita ja karmi ihoa kylmin värein.
Paheksuvaa ihmettelyä herätti se huomio, että Jylhänmäen isäntää itseänsä ei näkynyt hakijain joukossa, ikäänkuin asia ei häntä koskisikaan. Jos lie isännälle anteeksianto tyttärensä eläessä ollut ylivoimainen tehtävä, niin kyllä olisi aika nyt jo laskea lankainen menneen yli. Mutta kun talon palvelijatar tiesi kertoa, että isäntä on Mustin kera aamuin ensimäisenä ja illoin viimeisenä etsimässä omalla tahollansa, muuttui moite myötätunnoksi. Saattaapa olla Joonaalla eristäytymiseensä omat, hyvinkin pätevät syynsä.
Osanotto kasvoi sääliväksi surkutteluksi, kun kuultiin, että isäntä ei saa unta yölläkään: sen oli palvelijatar omin silmin nähnyt ollessaan eräänä yönä emännän nukahtaessa muutaman tunnin valvomassa Kallen vuoteen ääressä. Eteistuvan lattialla tilapäisellä vuoteellaan maaten oli puhunut unissaan kauheita asioita sarvipäisestä linnusta, joka uhkaa kaapata hänet kynsiinsä. Oli höpsinyt ketusta ja luolasta, ollut toruvinaan kiivaasti jotakin ja lopuksi huudahtanut: »Pimenee, pimenee… Hilma, älä itke, älä itke!» Siihen huutoonsa herättyään oli noussut istualle vuoteellaan, pyyhkäissyt kädellä otsaansa ja silmät renkaina töllistellyt ympärilleen, niinkuin ei olisi ollut oikein selvillä, oliko hän jo valveilla vai näkikö vielä unta. Vuoteelta noustuaan oli mennyt ulos ja pihakoivuun selkäänsä nojaten katsonut ison aikaa sydänmaalle päin. Siitä oli lähtenyt ja mennyt riihen luokse, ottanut kylkiäisen lattian alta ruumislaudan ja kantanut sen kainalossaan Hilman aittaan, niinkuin odottamaan sille lepääjää. Kotvan aikaa aitassa puuhailtuaan oli istunut kynnykselle, selkä ulospäin. Siinä kyyröttäessään oli saanut väliin kuin ankaria vilunkohtauksia ja kädet nyrkkiin puserrettuina näyttänyt kamppailevan niitä vastaan; mutta viimein oli yhtäkkiä iskenyt, kädet kasvoilleen ja ratkennut itkuun, niin surkealta näyttävään, äänettömään, hartioita puistattavaan itkuun, että myöskin palvelijattarelle, joka oli salaa vakoilemassa eteistuvan akkunan pielessä, olivat kyyneleet herahtaneet silmiin.
VIII
Varhaisena lauantai-aamuna noin viikko Hilman katoamisen jälkeen lähti Jylhänmäen valkamasta vene vesille. Ohjaajana perätuhdolla istui Joonas ja soutajina pari talon torpparia. Järven aamutyynen pinnan yläpuolella kaareutui sininen, mittaamaton korkeus, alapuolella pohjaton syvyys. Vene näytti liukuvan eteenpäin sillä ohuella hopeakalvolla, missä nuo kaksi avaruutta toisiansa koskettivat.
Joonas katsoi järveen ulohtaalle veneestä, missä veden pinta oli rikkomatonta, niin kiinteästi, että se herätti matkatoverien huomiota.
»Näkyykö siellä mitä merkillistä?» tutkaisi vihdoin toinen soutajista.
»Joku valkoinen siellä liikkuu», vastasi Joonas nostamatta silmiänsä ylös.
Airomiehet lakkasivat hetkeksi soutamasta ja tähystelivät hekin alansa leviävää avaruutta.
»Niinpähän näkyy tuolla kotka kaartelevan, suurinta lajia. Tuommoinen peto sitä uskaltaa iskeä kyntensä vaikka miehen niskaan, kun pahan päänsä ottaa.»
»Onhan niillä voimia», lisäsi toinen. »Tässä muuanna talvena kaadoin tuolla Hohon sydänmaalla kotapuiksi suuren hongan, jonka latvassa oli kotkan pesä ja siinä lampaan kello — vai vasikanko lie ollut.»
Joonas ei puuttunut keskusteluun, sillä hänen ajatuksensa kulkivat toisia teitä. Hän katsoi kotkaa ylhäällä, vuoroin sen kuvaista alhaalla, kuinka ne molemmat liikkumattomin siivin liitivät näkymättömiä kiertoportaitansa ääretöntä tyhjyyttä kohti, kumpikin tahollensa. Kotkan ja sen kuvaisen yhä edentyessä toisistansa ne näyttivät pieniltä kuin valkoiset perhoset: ja jos hetkeksikään heitti silmistänsä toisen tai toisen, oli vaikea löytää sitä jälleen. Sivuuttaen viimein sen rajan, jonka yli katsojan silmä ei enää kantanut, ne häipyivät kokonaan kuin iankaikkisuuteen kadoten.
»Tuolla lailla — tuolla lailla kahtaanne kaikkoavaa se on ihmistenkin elämän juoksu täällä ajassa: toinen menee ylöspäin, toinen alaspäin», sanoi Joonas kuin itseksensä.
»Se sana sattui kohdalleen», myönsivät airomiehet.
Elävänä esimerkkinä sen totuudesta oli isäntä itse, jonka talo muutaman viime vuoden aikana oli mennyt sangen nopeaa vauhtia alaspäin.
»Ja samoinpa taitaa olla siellä näkymättömissäkin maailmoissa», jatkoi
Joonas.
»Niinpä… Isäntä pitäisi vähän vaaria siitä perämelasta, ettei veneen kokka käänny vallan kotiin päin. On tässä selällä tehty senkin seitsemän viikatevartta ja pyöritty melkein yhtä ympyräänsä kuin päiväkinnasta, ettei kohta tiedä, mennäänkö eteen- vai taaksepäin.»
Joonaan käännettyä veneen oikeaan suuntaan soudettiin edelleen samoja suuria selkiä ja kapeita virtaavia vesiä, joita monasti ennen oli näin lauantaisin suurissa yhteisissä kirkkoveneissä kuljettu. Väliin kiidettiin alas kuohuvia koskia: kun toinen heikkenevällä mahdillaan työnsi vielä veneen perää, alkoi toinen jo kokkaa kiskoa; kun toisen pauhu takana vaimeni, alkoi jo toisen huuto kuulua edestäpäin.
Vasta iltapäivällä ehdittiin kirkkorantaan. Soutumiesten kävellessä kirkolle yöpaikkaa kuulostamaan lähti Joonas oikopäätä pappilaan. Tultuaan rovastin virkahuoneeseen hän jäi lakki kourassa ovensuuhun seisomaan. Kamarissa ei sillä kertaa sattunut olemaan ketään talonväkeä, mutta ovi sisähuoneisiin oli raollaan, ja kuului sieltä äänekästä vieraan kielen mongerrusta ja iloista naurua. Mahtaa olla rovastilla vieraita, sukulaisia tai muita herrasväkiä, ajatteli Joonas. Neuvottomana ryiskellen hän tunsi olonsa tässä hienon juhlallisessa ympäristössä yksinäiseksi ja turvattomaksi. Hänen teki mieli lähteä pois ja palata myöhemmin uudelleen asialleen. Mutta ennenkuin hän ehti lähteä, tuli rovasti vierashuoneesta kamariin, hymyilevillä kasvoilla seuran tartuttamaa päivänpaistetta, tervehti ystävällisesti tuttua vierasta ja pyysi istumaan.
»Mitäs nyt kuuluu Hohon sydänmaille?» kysyi rovasti istuttuaan kiikkutuoliin.
»Kiitos kysymästä, herra, rovasti — kuuluuhan tuota nyt kerta jotain sinnekin», vastasi Joonas.
»Hyvinkö tulee satoisa heiliä vuosi sinne salokylille?»
»Jumalan kiitos, kyllähän törkyä tulisi, joka heidät jaksaisi saada kunnolla korjuun.»
»Mikäs on saadessa. Luoja kun on armossaan antanut meille kauniit, poutaisat heinäilmat.»
»Ei ole luojan syytä siinä, ei ilmoissa vikaa mitään, mutta on siellä meidän kulmalla tällä kertaa ollut heinämiehillä tähellisempää tehtävää.»
Heittäen vieraaseen tutkivan silmäyksen rovasti huomasi tämän sydämellä olevan jotakin raskasta, jota hänen oli vaikea saada sanotuksi. Auttaakseen asiaa alkuun hän kysyi:
»Ehkä isännällä on minulle tärkeätä sanottavaa — jotakin kahdenkeskistä?»
»On, rovasti, hyvin tärkeätä: olisin nöyrimmästi pyytänyt huomiseen kirkkoon kuolleen kiitoksen ja kadonneen kuulutuksen», sanoi Joonas ja alkuun päästyään kuvasi juurta jaksaen tyttärensä kummallisen katoamisen ja tähänastisen turhan etsinnän.
Kertomuksen kuultuaan rovasti nousi ja sulki raolleen jääneen kamarinoven, sillä vierashuoneista kuuluva ilonpito alkoi vaivata häntä, niinkuin se oli Joonasta jo alun pitäen vaivannut. Sitten hän istui jälleen kiikkutuoliin ja hiljaa keinuen vaipui hetkeksi miettimään.
»Sanoiko isäntä, että tyttärenne juuri vähäistä ennen katoamistansa oli kuin kuollut?» keskeytti rovasti vaitiolon.
»Ihan niin, melkein kuin kuollut — tuskin sormeansa jaksoi liikauttaa.»
»No, mitä te itse arvelette tästä?»
»Lyhyen ymmärrykseni mukaan hänen ei olisi pitänyt kyetä omin voimin vuoteeltansa nousemaan.»
»Jaa, sinne päin kallistuu minunkin mielipiteeni. Ihmeitten aika ei ole vielä ohi. Raamattu kertoo meille menneiltä ajoilta, kuinka Jumala äärettömässä armossaan on nähnyt hyväksi kutsua luoksensa muutamia pyhiä miehiä sieluineen ja ruumiineen täältä katoavaisuuden maasta — niin Heenokin, niin Mooseksen, niin Elijan ja ennen kaikkea Hänen, joka sieltä kerran tuleva on… Kuinka vanha olikaan tyttärenne?»
»Siinä mitähän lie ollut jonkun ajastajan yli kahdenkymmenen.»
Rovasti avasi pöydällä olevan suuren kirkonkirjan ja alkoi lähteillä sitä. Hänen löydettyä etsimänsä Jylhänmäen sivun Joonaan teki mieli vaipua häpeästä maan alle.
»Vasta kahdenkymmenen kolmen vuoden iässä», sanoi rovasti ja Joonaan suureksi mielihyväksi aikoi panna kirjan kiinni, mutta vilkaisi kuitenkin kuin sattumalta uudelleen lehdelle, jolloin hänen otsansa vetäytyi synkkiin ryppyihin.
»Hm… isätön lapsi… näkyy olevan nyt nelivuotias. Synnyttäessään on äiti ollut siis vasta yhdeksäntoista vuoden vanha», mumisi hän puoliääneen.
Rovastin mielestä asia sai uuden käänteen, isännän kertomusta oli arvosteltava kokonaan toisessa valossa.
»Ellen kuullut väärin, sanoitte te sillä polulla, jota arvelette tyttärenne menneen, nähneenne vereksiä ihmisen jälkiä ja niiden rinnalla niinkuin pukin sorkan jälkiä», sanoi rovasti Joonaan puoleen kääntyen.
»Niistä pukin jäljistä en pane sormeani kirjan päälle; Saara väittää, että ne olivat lampaan jälkiä», sanoi Joonas.
»Toivokaamme, että niin olisi ollut. Historiat kertovat meille pukin sorkasta ihmeellisiä asioita — te kai ymmärrätte, mitä minä tarkoitan?»
»En — en oikein tajua.»
»Minä en tahtoisi sälyttää kiviä teidän ennestäänkin raskaan kuormanne päälle, mutta totuuden julistajana minä en voi salata teiltä, että Jumala käsittämättömässä viisaudessaan antaa ihmisen toisinaan saatanan haltuun. Siitä on meille hurskas Joob elävänä esimerkkinä.»
»Hurskas… saatanan haltuun!… Mitä viisautta siinä on? Minä läjäyttäisin korvalle sitä ihmistä, joka antaisi viattoman linnun elävänä kiiluvasilmäisen kissan kynsiin. Ja jos rovasti tarkoittaa, että Hilma… niin minä en usko sitä, en usko», väitti Joonas kiivastuneena vastoin omiakin entisiä mielipiteitänsä. »Hilma oli hurskaampi kuin…»
»Kuin kuka?»
»Kuin me molemmat vanhat yhteensä.»
»So-so! Tämä puhuu toista», sanoi rovasti nuhtelevasti kirkonkirjaan viitaten.
»Tuossa kirjassanne näkyy vain muutamien ihmisten julkiset synnit, mutta siinä ei näy kyyneleitä, joita niiden syntien tähden on vuodatettu. Jos Hilma lie ollut saatanan vallassa, niin on hän ollut näiden neljän viime vuoden aikana, mutta nyt hän on siitäkin pahasta päässyt.»
»Mistä pahasta?»
»Minusta.»
»Onko isä ollut paha lapsellensa?»
»Paha… hyvin paha.»
»Minkä tähden?»
»Senpä sen — häpeän tähden, saman, josta rovasti juuri tuomionsa lausui. Minä olen kyllä nyt jälkeenpäin katunut kovuuttani, piehtaroinut tunnon tuskissa vuoteellani unettomina öinä ja luullut väliin tulevani hourupäiseksi, mutta lohdutusta en ole löytänyt mistään.»
»Kristityn ei kuitenkaan sovi antautua toivottomuuteen, niinkuin niiden, joilla ei toivoa ole», koki vanha sielunpaimen lohduttaa.
»Ei ole tainnut rovastilla olla omakohtaista kokemusta siitä, minkälaista on olo sen, jolla on omallatunnollansa melkein kuin oman lapsensa murha lyijynä painamassa, ja tahtoisi polvillaan ryömien kuulla anteeksi antavan sanan siltä itseltään, jolle on paha ollut, mutta on välillä sellainen ylipääsemätön kuilu kuin kuolema erottamassa.»
»Tukekaamme itseämme sillä lohduttavalla tiedolla, että meidän kunkin on kerta astuttava saman kuilun ylitse, jolloin isä voi kohdata lapsensa — toivon mukaan», lievensi rovasti äskeistä ankaraa lausuntoansa.
»Sehän tuota lienee tässä tuskassa viimeistä oljen kortta», sanoi Joonas ja pyysi vielä kerta rovastia kuuluttamaan ja kehoittamaan, että mies talosta yli pitäjän lähtisi kadonnutta etsimään, niinkuin monasti ennen oli lähdetty yhteisvoimin suuria, sydänmaan laajuisia kulovalkeita sammuttamaan.
Rovasti lupasi mielellään täyttää pyynnön, mutta neuvoi Joonaan kääntymään myös nimismiehen puoleen, jonka virkavelvollisuuksiin kuulutuksen antaminen ja asian käytännöllinen toimeenpano kuului.
* * * * *
Kun seuraavana, päivänä, sunnuntaina, saarnavirren loppusäkeistöä laulettaessa saarnastuolin kullatun laidan takaa kohosi rovastin mustan kalotin kattama harmaa pää, heitettiin alhaalla kirkon penkeissä merkitseviä silmäyksiä toisiinsa: mitäs tämä tietää? Eipä ukkoa itseänsä ole näkynyt pöntössä pitkiin aikoihin.
Rovastin saarnatessa päivän evankeliumista, neljänlaisesta kylvömaasta, hän nyt kuten usein ennenkin kuumina kesäpäivinä sai ikäväksensä havaita, kuinka, yksi ja toinen kuulija vei käden suunsa eteen salatakseen haukotustansa. Samalla alkoi näkyä laimeita, lasimaisesti toljottavia katseita; väsyneet silmälaudat viivähtivät toisissaan yhä kauemmin, rakoutuivat hetkeksi, painuakseen jälleen kiinni, kunnes ummistuneitten luomien takaa näkyi vain heikkoa, elohiiren tapaista liikettä. Siellä täällä pisti puhujan silmiin laihasta jänteisestä kaulasta nuokkuva pää kuin korren nenästä raskas rukiin tähkä, alkoi siitä hiljalleen vaeltaa alaspäin unen valtakuntaan, rappu rapulta, yritti joskus liian pitkän harppauksen tehtyään ponnahtaa takaisin kuin säikähtäneenä ja jäi viimein edessä olevalle kirjalaudalle lepäämään, näköjään syvään hartauteen vaipuneena. Kaikkein ikävimmän vaikutuksen tekivät ne nukkujat, jotka painostuksen alkaessa sattuivat istumaan selkäkenossa. Ne kallistuivat taaksepäin ja jäivät suu ammollaan hiljaa kuorsaten tollottamaan ummistunein silmin kirkon kattoon.
Nämä sanankuulijat olivat niin perin mahdotonta maaperää, että siihen kylvetty siemen ei ottanut itämisen alkuakaan. Mutta rovasti odotti kärsivällisesti aikaansa. Niinpä hän saarnansa lopulla ikäänkuin alkuvalmistuksena poikkesi puhumaan kadonneesta lampaasta.
»Tässä meidän Herran seurakunnassamme on myös yksi korpeen kadonnut lammas», sanoi rovasti ja pysähtyi tarkkaamaan lausumansa tekemää vaikutusta.
Valveilla olijain hieman hätääntyneet katseet suuntautuivat kysyvinä rovastin kasvoihin: lienenkö minä se? Toiset tyrkkivät hereille nukkuvia vierustovereitansa.
»Muutamille, teistä lienee tunnettua se mieltä järkyttävä tapaus, että Hohonmaalla Jylhänmäen talon tytär, Hilma, noin viikko sitten on kadonnut kotoansa tavalla, joka käy pimitetyn ymmärryksemme ylitse.»
»Herra Jeesus!» kuului kuiskauksia naisten puolelta.
»Kun tuonelan enkeli oli jo levittänyt siipensä hänen kuolemansairaan ruumiinsa ylle, on hän yhdenkään ihmissilmän näkemättä noussut vuoteeltansa, melkein niinkuin — niinkuin Jairuksen tytär.»
»Taivaan vallat! Taivaan vallat!»
»Meidän jälkeen jääneitten on, niin sanoakseni, jätettävä yhdeksänkymmentä yhdeksän, jätettävä hetkeksi kiireisetkin arkiaskareemme ja etsittävä sitä, joka kadonnut on, kunnes olemme hänet löytäneet ja saattaneet siihen suureen lammaslaumaan, joka tässä kirkkomme ympärillä siunatun maan povessa odottaa ylösnousemuksen ihanaa aamunkoittoa.»
Alhaalta kirkon penkeistä alkoi kuulua äänekästä nyyhkytystä, vilahteli valkeita nenäliinoja, ja siellä täällä kohosi karkea käsi pyyhkäisemään kyyneleen äsken uneliaasta silmänurkasta.
Lopuksi rovasti luki nimismiehen kuulutuksen.
Kun sitten jumalanpalveluksen päätökseksi seurakunta nousi veisaamaan lähtövirttä, kaikui ääni niin voimakkaana, että mokomaa laulunjyräkkätä eivät vanhatkaan muistaneet siinä kirkossa ennen kuulleensa.
IX
Nimismiehen toimeenpanema etsintä oli paljon järjestetympää ja yhtenäisempää kuin oman kulmalaisten hajanaiset hakuhommat. Pitäjän eri kylistä vuoropäivin kokoontuneet miehet asetettiin riviin määrätyn välimatkan päähän toisistansa ja komennettiin rintamalinjana eteenpäin kuin sotaväki. Sivustamiesten oli metsänlukijoitten tapaan merkittävä kuljetun palstan rajat, ettei jäisi yhtään käymätöntä kohtaa eikä tultaisi tarkastamaan samaa aluetta useampaan kertaan.
Näin jatkettiin päivästä toiseen, alettiin aina aamuisin siitä, mihin edellisenä iltana oli lopetettu. Vihdoin täytyi koko suuri puuha tuloksettomana lopettaa ja jättää kadonneen mahdollinen löytyminen sattuman varaan.
Vieraitten mentyä palautui Hohon kulmakunnalle jälleen entinen sydänmaan rauha ja hiljaisuus. Vasta nyt voitiin kunnolleen hengähtää, vasta nyt voitiin syventyä lähemmin miettimään ja pohtimaan järkyttävää tapahtumaa, joka salaperäisyydellään oli kiehtonut kaikkien mielen siihen määrin lumoihinsa, että viikkokausiin ei osattu juuri muusta puhua eikä muuta ajatella. Olihan niitä ennenkin silloin tällöin ihmisiä katoillut: joku lapsi tai vanhus eksynyt metsään ja sinne kuollut; mikä oli hukkunut heikkoihin jäihin, mikä uintimatkallaan vajonnut syvyyteen ja vasta viikkojen päästä löydetty tukiksi turvonnut ruumis veden hylkäämällä järven pinnalta kellottamasta. Ne olivat kuitenkin luonnollisia sattumia, ja verraten pian ne unhotettiin. Mutta harkittiinpa tätä nyt tapahtunutta asiaa miltä kannalta tahansa, niin yhä vain varmistui se mielissä kytenyt usko, että Hilman katoaminen oli yliluonnollisten voimain aikaan saama.
Paitsi Jylhänmäen vanhusten löytämiä pukin jälkiä, joita suurena kummana oltiin aikaisemmin käyty katsomassa ja ihmettelemässä, alkoi myöhemmin levitä suusta suuhun kulkeutuvia huhuja, jotka saivat kulmakunnan harvat ennakkoluulottomatkin hiukan horjumaan vastakkaisissa vakaumuksissansa. Niinpä muuan uskovainen kalastaja, kiivas tanssin vastustaja, ollessaan eräänä myöhäisenä sunnuntai-iltana Telkkälammella ongella, oli nähnyt Pirunkalliolla kirkuvan soiton tahdissa joukon hurjasti hyppiviä tanssijoita, joita aluksi oli luullut oman kylän nuoriksi. Mutta kun hän, pyhä mies, oli soutanut lähemmäksi, oli soitto yhtäkkiä lakannut ja tanssijat siinä samassa kalliolle kadonneet; vain ilkeätä naurun rähäkkää oli enää kuulunut sen puolisesta metsästä, niinkuin räkättävä harakkaparvi olisi lentänyt poispäin puusta puuhun.
Vähäistä myöhemmin oli Kiurupuron vanha mylläri eräänä yönä ollut jauhatustoimessa myllyssänsä, kaatanut tuutin jyviä täyteen ja niiden hienontamista odotellessaan heittäytynyt tapansa mukaan tulliarkun kannelle pitkäksensä. Kuinka kauan hän lienee siinä maannut, kun myllyn yläkertaan alkaa työntyä oven täydeltä miestä kuin metsää, kumaraisessa selässä säkit, joista he kaatoivat rouhennettua tulikiveä tuuttiin. Siitä huolimatta myllyn käynti yhä vain kiihtyi, syntyi niin kauhea jyrinä kuin seitsemän kiviparia olisi jauhanut maantiehiekkaa. Mylläriä alkoi peloittaa, mutta hän ei uskaltanut hievahtaakaan paikaltansa. Toinen toisensa jälkeen laskeutuivat miehet portaita myöten alakertaan asettamaan tyhjät säkkinsä jauhotorven alle. Viimeksi jäänyt tyrkkäsi lähtiessään makaajaa olkapäähän, niinkuin olisi tahtonut sanoa: Nousehan jauhattamaan sinäkin taas omaa viljaasi. Mylläri kohoutui istualle ja palaneen käryä nenäänsä tuntien kuuli jo äänestä, kuinka mylly jauhaa jyristi tyhjää, niin että säkenet säikkyivät — kuinka kauan lie jauhanutkaan. Uskaltamatta katsoa alakertaan hän kiiruhti laskemaan veden sulkulaitteen alas ja meni sen tien tupaan akkansa viereen maata.
Tosin oli kulmakunnalla niitäkin, jotka vastoin myllärin omia vakuutuksia sanoivat hänen nähneen vain unta; väittivätpä vielä niinkin, että myöskin kalastaja oli onkiessaan torkahtanut veneensä perään tai keksinyt koko jutun, herättääkseen nuorissa vihaamansa tanssin kammoa. Mutta ikäänkuin näille naurajille ja pilkkaajille varoitukseksi tapahtui sitten jotakin sellaista, jonka todenperäisyyttä epäuskoistakaan ei voinut, kieltää.
Eräänä, hyvin kuumana päivänä tulla rynnisti sydänmaalta käsin kylää kohti näkymätön voima, joka oli ollakseen kuin tuulispää, mutta ei ollut oikein tuulispääkään. Se kulki viivasuoraan sydänmaan halki ja jätti jälkeensä metsään leveän tien kuin valtakunnan rajan, jonka oli raivannut niin sileäksi, että siinä ei ollut jäljellä paljon muuta kuin suurimmat kivet. Se kiskoi maasta suuria petäjiä juurineen ja nakkeli kauas sivuilleen asettaen ne seisovia puita vasten nojalleen, latvat alaspäin; ja mitä ei jaksanut juurineen ylös saada, sen oli taittanut poikki kuin päretikun. Osumatta onneksi ihmisasunnoille kylän aukean yli kulkiessaan, se hajoitti niityillä tiellensä sattuneita heinälatoja, repi aitoja, otti pelloilta kuhilaita mukaansa, ja monenlaista muuta pahaa tehtyään jatkoi raivoisaa matkaansa Valkeisen järveen. Siellä kun ei muuta osannut, niin nosti ilmaan pilviä pitävän vesipatsaan ja sen kera riensi eteenpäin pitkin järven selkää kuin kosken pauhu.
Ne, jotka itse eivät olleet tilaisuudessa näkemään tätä voimallista kulkua, kävivät katsomassa sen tuhoisia jälkiä. Aseettomina moista ylivoimaa vastaan elettiin alati pelon ja turvattomuuden vallassa. Sen — ei hiivitty nimittää pahaa oikealla niinellänsä — kaikkinäkevän silmän edestä ei ollut yrittämistäkään kätkeytyä perunakuoppiin tai muihin piilopaikkoihin, eikä ollut mahdollista paeta sen käden ulottuvilta.
Välittömänä seurauksena kaikesta tästä oli, että itsekukin kurkisti sisimpäänsä ja alkoi salaisuudessa muistella vähin omiakin askeliansa. Kun on niin, että tulessa kulta koetellaan, tuli tällöin moni uskovainenkin, joka ennen oli nähnyt rikan vain veljensä silmässä, kauhuksensa äkkäämään malan myöskin omassa silmässänsä; huomasi kulkeneensa hyvin kaukana kaidasta tiestä — jumala paratkoon, liekö koko elämänsä aikana sille polulle jalkaansa kunnolleen astunut.
Kun kerta yksi oli joukosta kadonnut, niin kuka takasi, että viejä tähän yhteen tyytyi. Tai oliko Hilma sen syntisempi kuin joku toinen, vaikka hän lapsensa takia oli joutunut kaikkien silmätikuksi. Kohennetaanpa hiukan omiakin helmasyntejä. Mahtoi olla hyvin harva se isoisemmankin poika, joka ei ollut yöjuoksuissa ja tansseissa kenkiänsä kuluttanut, renkipojista puhumattakaan. Auennut se oli niin talontyttären kuin piikaheilakankin aitan ovi hiljaiseen koputukseen yön pimeydessä. Mutta kyllä nyt saavat olla ne juoksut juoksematta, saavat nyt pysyä pönkät ovien edessä, tulkoon vaikka itsensä rovastin poika koputtelemaan.
Kuinka moni rehellisen kirjoissa kulkeva isäntämieskin oli markkinoilla kaatanut viinaa laiskan hevoskoninsa korvaan, vieläpä puhaltanut pillillä ilmaa nahan ja luitten väliin, niin että kaakki kauppoja tehtäessä oli ollut pyöreä kuin makkara, hirnunut ja teiskaroinut kuin hyväkin tallisyöttiläs. Tällä tavoin hevoskaupoissa ja muissakin kaupoissa vetänyt nenästä pitkätukkaista lähimmäistänsä kuin paras mustalainen, vieläpä kotiin tultuaan nauranut ja kunnioikseen kerskunut petoksillansa. Siihen Iisaksi hoiperrellut usein juovuspäissä kyliltä kotiin, räiskänyt vaimollensa ja ollut huonona esikuvana viattomille lapsillensa — kiroillut ja maanitellut maille sitä, jonka nyt on luoksensa saanut. Sillä oi kai se kahta kutsua odota eikä itseänsä houkutteluin; siksipä saakin nyt sydän kurkussa kulkea, niinkuin joka pensaan ja kiven takana olisi samainen kiljuva jalopeura väijymässä ja kimppuun hyökkäämässä.
Eihän ollut oikein tehty myöskään emäntäväen puolelta porista piioillensa aamusta iltaan kuin kiehuva perunapata, ja äyskiä särpimen asemesta avuttomille kerjäläisraukoille kuivaa leipäpalaa antaessaan. Mutta ei tarvitse piikojen tästedes pahaa sanaa kuulla, vaikka eivät, tikkua ristiin kääntäisi, ja tuohon istuttaa kerjäläisen rinnallensa samaan pöytään, samasta kupista syömään.
Entäs kenen kelkassa sitä oltiin, vanhat ennen nuorempana, kuljettu keritsimineen kalliina juhlaöinä ihmisten navetoissa, kenen käskystä kyttäilty metsissä kupariraha suussa ja lakkia maahan nakaten nostettu karhut naapurin karjaa kaatamaan; kenen voimalla oltiin manattu käärmeet kiekkona, kytevä taulapala hampaissa, puremaan myrkyllistä hauvaa vihamiehen jalkaan ja sytyttelemään hänen huoneitansa.
* * * * *
Miten ollakaan, kun suuret kymmensoutuiset kirkkoveneet lähtivät lauantaisin valkamistansa, olivat ne tupaten täynnä pyhäpukuista kirkkokansaa, joukossa sellaisiakin, joita ei oltu niissä, veneissä ennen nähty. Toisia kulki maanteitä myöten katkeamattomana jonona samaa päämäärää kohti, rikkaat hevosilla ajaen, köyhät jalkaisin, eväsnyytit kädessä, kengät olalla ratsastaen. Käsiään hykerrellen sai rovasti, joka taas oli alkanut itsekin saarnailla, vielä vanhoilla päivillänsä nähdä sen kauan ikävöimänsä ilon, että hänen kylvämänsä siemen oli lopultakin alkanut kantaa satakertaista hedelmää, ainakin hoholaisiin nähden.
Harvat kotiin jääneet kokoontuivat sunnuntairauhaisiin tupiin ja kuuntelivat pitkää. Lutheruksen postillasta luettua saarnaa hartaina loppuun asti. Vieläpä arki-iltoinakin nähtiin yhden ja toisen kirja kädessä sanaa katselevan. Illoin vuoteille kallistuttua liittyivät kädet ristiin peitteitten alla ja arat huulet höpisivät nöyrinä osittain unhottunutta isämeitäänsä, moniailla salaa kätketty virsikirja pieluksen alla. Jotkut vanhat, joilla mielestänsä oli varaukseen erikoisempaa syytä, kantoivat päivisinkin kirjakopasta löytämäänsä irtonaista katkismuksen lehteä tai muuta painettua sanaa amulettina taskussansa.
X
Eräänä, varhaisena aamuna Hilman epäonnistuneen suuretsinnän jälkeen istuivat Jylhänmäen vanhukset eteistuvassa neuvotellen, olisiko enää mitään mahdollisuutta vainajan etsinnän jatkamiseen vai olisiko parasta Joonaan lähteä kirkolle ja pyytää rovastia tulemaan ja lukemaan siunauksen sydänmaan yli. He eivät ehtineet tehdä päätöstä puoleen tai toiseen, kun Riikka tulla köpitti heidän luoksensa, näköjään hyvin tärkeillä asioilla.
»Hyviä huomenia, terlveisiä taivaasta», toivotti hän iloisena ja tapansa mukaan kaula kurkolla vilkuili ympäri huonetta, niinkuin olisi etsinyt jotakin.
»Antakoon. Taivaastako se Riikka näin varhaisia terveisiä?» kysäisi isäntä eikä voinut olla hiukan hymähtämättä ajatellessansa mustaa saunaa.
»Taivaasta, taaevaasta», toisti mummo.
»Onpa Riikka ollutkin sitten pitkillä matkoilla.»
»Ei Rliikka, mutta Rliikan luona on käynyt kaukaisia vierlaita. Puolilta öin olen saunan akkunasta kurkistellut ja vahtaillut kyökin piippua, ja kun näin emännän kahvisavun alkavan taivaalle tuprluta, niin läksin postittamaan terlveiset verlekseltään», sanoi mummo.
Ilmaisematta kuitenkaan vielä salaisuuttansa hän loi tirkistävän katseen sängyssä makaavaan sairaaseen ja huudahti sitten päätänsä kallistellen kuin tutkimuksensa tuloksena:
»Hehee!… Ei se tuo Kallokaan enää terlveeseen huokaise.»
»Kertahan se kituva puukin kaatuu», huokaisi emäntä,
»Ei kitu kuoleta. Kalle on päinvastoin ollut näinä viime päivinä paremminkin niinkuin toipumaan päin», huomautti isäntä.
»Taitaapa sitten hyvinkin tuosta vielä virlota», käänsi Riikka kelkkansa. »Ja löytyy se Hilmakin vielä.»
»Hilmako?»
»Löytyy, löytyyhän Hilma…se rlakas.»
»Unessako sitä on semmoista Riikalle näytetty?»
»Eipähän ihmisissään arlvoltaan. Eilissä iltana unentorleisiin mentyäni olin kuulevinani hiljaa naputettavan saunan oveen, niinkuin tikka olisi nokallaan koputellut. Kuka se siellä ei anna ihmisten maata rlauhassa? torluin enkä ollut uskaltavinani mennä hakaa avaamaan. Ulkoa ei vastattu mitään, mutta nyt kolkutettiin niin lujasti ja käskevästi, että minun oli pakko totella. Ja arlvatkaapas, kuka se siellä oven takana oli sisään pyrlkimässä?»
»Kuka, kuka se oli?» kysyi emäntä malttamattomana aavistaen.
»Kukas muu kuin Hilma.»
»Hilma!.. Muille ilmestyy, ei omalle äidilleen. Minkälaisessa se oli olossa— mitä se sanoi? Kerro, rakas Riikka!»
»Ei luotua sanaa, katsoi vain minuun niin kummallisesti, kuin että:
Tässä minä nyt olen, tämmöinen minä nyt olen.»
»Jumala armahtakoon! Minkälainen — tämmöinen?»
»Morlsian.»
»Morsianko? Oikeinko totta, että kruunut ja kaikki?»
»Krluunut, krluunut — mitenkäs muuten arlvoltaan. Mikäs morlsian se semmoinen on, jolla ei krluunua ole.»
»Oliko se kaunis?»
»Monta morlsianta minä olen eläissäni nähnyt, korleitakin, mutta niin kuvankaunista kuin Hilma oli, en ole onnen katsellut, eikä niitä semmoisia saa nähäkään muualla kuin unessa. Vaatteittenkin piti välkkyä kuin keväinen hanki aurlingon paisteessa, ihan silmiä häikäisi; ja sellaisia kukkia kuin sillä oli kruunussaan ei kasva tämän maailman rlyytimaissa.»
Emännän silmiin kiertyivät ilonkyyneleet; oli kuin hänen salainen unelmansa Hilman suhteen nyt olisi toteutunut, vaikka se ei vastannutkaan maanpäällisiä toiveita.
»Voi yhtähyvin sentään! Vai niin oli ihana lapseni, vai niin suureen kunniaan oli koroitettu Hilma. On niin kevyt ollakseni nyt pitkästä aikaa, että ihan kuin suuri kivi olisi vieritetty sydämeltäni… Ei sen kuitenkaan sallittu puhua, ei sen vertaa, että terveisiä lähettää vanhalle äidillensä?»
»Sen verlan sanoi: Vie äidille rlakkaita terlveisiä.»
»Ei minulle lähettänyt?» kysyi Joonas.
»Ei puhunut mitään sinusta.»
»Ei annettu sitä armoa, että kuulumisiaan kertoa?» kysyi äiti.
»Olipa siinä aika kuulumisia kysellä, jolla oli sellainen kiirle, että tuiskuna lähti sydänmaalle päin ja viittilöi minua itseänsä seurlaamaan. Sillä tavoin mentiin metsäisiä, tiettömiä taipaleita, Hilma edellä, minä koettaen jäljessä pyrlkiä vanhoilla jaloillani. Annahan nähdä, minne se minua tällä kyydillä lennättää, ajattelin. Viimein hän pysähtyi suurien juurikkaaseen kaatuneen kuusen luokse ja katosi siihen paikkaan. Minä jäin ihmeissäni jahkailemaan ja kurlkistelemaan, kunnes huomasin kuusen juurlien alta häämöittävän jotakin valkoista. Kun katsoin tarlkemmin, niin eikös olekin Hilma siellä paitasillaan, näköjään nukkuneena, toinen käsi suorlanaa sivulla, toinen pieluksena pään alla… Että sen kuusen juuriin kun olisi käydä perlkkäämässä, niin sieltä sen löytäisi niiden alta.»
»Et taida muistaa kuvata tarkemmin sen kuusesi seutuja?» kysyi Joonas.
»En hoksinut merlkitä seutuja.»
Riikan mentyä jäivät vanhukset taas kahdenkesken hiljaisiin mietteisiin kuulemansa unennäön johdosta. Kun emäntä vihdoin kohotti alasluodun katseensa ja vilkaisi sattumalta, ovensuusänkyyn, löi hän hämmästyksestä kätensä yhteen ja päästi tahtomattansa iloisen huudahduksen:
»Jumalan kiitos! Nythän seuraa ilosanoma toisensa jälkeen.»
Vanhempainsa huomaamatta Kalle oli noussut vuoteellansa istumaan, ensi kertaa omin voimin koko sairautensa aikana.
»Kiitos Jumalan, että hän antaa taas päivänkin pilkahtaa tähän pimeyteen, että varjeli kuitenkin Kallen sisaren kohtalosta… Mutta minkä se on näköinen! Poloisen makuulla ollessa ei sitä niin huomannutkaan kuin nyt: ei entiseksi tuntisi — ei sitten likikään. Hyvä isä, kun pitää tuon päänkin olla niin sileä ja kalvakka kuin kananmuna. Ei niin hiuksen haiventa ole jäänyt jäljelle, ei sen vertaa, että siemeneksi. Jaksaneeko tuommoiseen iljanteeseen tukka nousta enää oraallekaan… Entäs kasvot sitten: ryppyiset ja vanhat kuin kuusikymmenvuotiaan… Kalle.»
Sairas ei ollut puhuttelusta tietääkseenkään, katsoi vain silmää räpäyttämättä yhteen kohti, niinkuin tekee se, joka on kiinnittänyt tahdonvoimansa kuuntelemiseensa niin yksinomaan, että silmät jaksavat muodostaa vain hämäriä kuvia sieltä, minne hän tärkeän näköisenä tuijottaa.
»Kalle!» toisti äiti lujemmin, mutta yhtä huonolla tuloksella.
»Miksei se vastaa — onko se onneton menettänyt kuulonsa?» hätääntyi äiti.
»Olen jo aiemmin pannut merkille, vaikken ole huolinut sinulle siitä mitään mainita, että Kallella on ollut tuommoisia hetkellisiä kuurouden kohtauksia silloin tällöin», sanoi isäntä.
»Onhan tuo edes hyvä, että vain hetkellisiä — ettei jää kuuroksi ihan kokonaan. Ehkäpä se sekin virhe vielä paranee, kun muutenkin tuosta tervehtyy.»
»Tervehtyy…» jamasi isäntä ja oli hetken kahden vaiheella ennenkuin jatkoi:
»Mitäpä tuosta enää turhia salannen tuostakaan, tulet sen kuitenkin tietämään ennemmin tai myöhemmin: vaikka Kalle olisi menettänyt kuulonsa kokonaankin, niin pahinta ei kuitenkaan olisi se.»
»Pahinta!… Mitä sinä sillä sanalla ajat takaa?»
Vastaukseksi isäntä koputti sormella otsaansa, sillä hänen oli vaikea ilmaista tarkoittamaansa asiaa muulla tavoin.
»Sittenhän olisi ollut parempi — parempi, että Kallekin olisi…
»Mitä olisi?»
»Olisi kuollut.»
»Sanon tässä yksin tein senkin: Jylhänmäen talon asiain ollessa sillä kannalla kuin ne nyt ovat, olisi se ollut parempi, mutta hyvä näinkin.»
»Toivotko sinä, että oma lapsesi olisi — hullu?»
»Toivothan sinäkin sen kuolemaa.»
»Varjelkoon! Enhän minä… enhän minä muuten, mutta, niinkuin sanoin, jos se jää nöyräpäiseksi, niin siinä tapauksessa olisi ehkä kuolema ollut otollisempi.»
Keskustelijat vaikenivat ja seurasivat jännittyneinä sängyssä istuvan poikansa eleitä. Katsoen yhäti samaan kohtaan, kasvoilla onnellinen hymy, tämä alkoi vaistomaisesti liikuttaa laihoja käsiänsä ylös ja alas, niinkuin olisi viitannut tahtia näkymättömille soittajille. Viimein hän tarttui päähänsä molemmin käsin, ikäänkuin siten koettaen vangita kuulemansa säveleet. Nähtävästi onnistumatta aiheessansa hän laski kätensä peitteelle ja jännitys näytti lauenneen.
»Kalle!» sanoi isä.
Puhuteltu käänsi päänsä ääntä kohti, ja vaikka hän ei mitään vastannutkaan, oli huomio kuitenkin merkkinä siitä, että häiriytynyt kuulo oli jälleen palautunut. Sen jälkeen hän tähysteli tutkien ympärilleen, niinkuin olisi etsinyt sitä näkymätöntä soitinta, jonka ääntä juuri oli kuunnellut. Huomattuaan viulun seinällä sänkynsä kohdalla hän ojensi kätensä sitä kohti.
»Se pyytää tuota viuluansa», sanoi äiti.
»Anna, anna hänelle viulu», kehoitti isä.
Soittokoneen saatuansa Kalle näppäili sen kieliä, pudisteli päätänsä kärsivän näköisenä, väänteli ruuveja kuin vanhasta tottumuksesta, näppäili ja väänteli niin kauan, kunnes oli sointuihin tyytyväinen. Alkoi sitten kuljettaa käyrää viritetyn viulun kielillä, ja kun sairaan sormet heikkoudesta vapisivat, oli hänen soittonsa hienosti väräjävää kuin taiturin soitto.
Kun hän vihdoin lakkasi soittamasta ja kallistui väsyneenä vuoteellensa, istuivat vanhukset vielä senkin jälkeen ison aikaa ääneti, hartaina kuin kirkossa.
»Tuolla lailla ei Kalle ole ennen soittanut. Mitä se mahtoi olla?» kysyi emäntä.
»Ei tuo lie ollut mitään, mutta se kai koetti tapailla niitä äsken kuulemiansa säveliä», sanoi isäntä ja nousi lähteäkseen.
»Minne sinä menet? kysyi emäntä.
»Käyn vähän tuolla Isoaholassa.»
»Siitäkö sinä menet puhumaan Isoaholan isännälle velasta?»
»Siitä.»
* * * * *
Kun kohtalon käsi puuttuu ihmisen elämään, viittoen uusille, tuntemattomille teille, pysähtyy hän kulkemansa taipaleen rajapyykille ja heittää silmäyksen taaksepäin elettyyn elämäänsä.
Tällaista taakse katsomista ja tilintekoa oli Joonaan ajatusten juoksu hänen hiljaa kävellessänsä muutaman virstan päässä olevaan Isoaholan taloon.
Isäntä otti vieraan hiukan alentuvasti vastaan, mutta vei hänet kuitenkin kamariinsa.
»Tulin puhumaan isännälle siitä velastani», kävi Joonas suoraan asiaansa.
»Vai niin, vai niin, hm… vaikka eipä se taida enää puheista parantua», sanoi Isoahola.
»Taitaa olla totta se, mitä olen kulkupuheina kuullut, että isännällä on aie panna Jylhänmäki vasaran alle?»
»Eihän se taida valheeksikaan joutaa. Minulla on jo hallussani tähän kiinnelainaan valmiit tuomiot, niin että Joonas saa nyt aluksi odottaa kotiinsa vieraita lähipäivinä.»
»Ketä vieraita?»
»Semmoisia vain tähtilakkisia, kiiltonappisia.»
»Vallesmannia?»
»Niin. Olen pyytänyt hänen huutokauppaa varten takavarikoimaan kaiken kiinteän ja irtaimen, mitä Jylhänmäessä on paperille pantavaa.»
Tämän ilmoituksen jälkeen keskustelijat hetkeksi vaikenivat ja painoivat kumpikin päänsä alas, niinkuin olisivat hävenneet katsoa toisiansa silmiin.
»Minulla kyllä ei ole pienten rahojen tarvetta, että sen vuoksi olisin kiirehtinyt näitä pakkotoimenpiteitä», sanoi Isoahola. »Mutta kun talon asumisesi näyttää luisuvan yhäti alaspäin, samalla kun velka maksamattomineen korkoineen kiipeää ylöspäin, niin on minulla syytä pelkoon, että näin jatkuen nämä kaksi likeisesti toisiansa koskevaa asiaa viimein etääntyy toisistaan niin kauaksi, etten saa omaani takaisin… Eikö; se Raivion niittykin taas jäänyt kokonaan tekemättä?»!
»Tekemättähän se jäi; mutta enhän voinut kahdeksi haljeta, kun sattui siinä kiireisinnä heinäaikana sairauksia ja kuolemantapauksia — siihen lisäksi Hilma-vainajan hakuhommat ja monet muut puuhat ja juoksut.»
»Hm… kyllä — kyllähän… Rappeutuu se kartanosikin, ettei siitä kohta saa kalua korjaamallakaan» Tukkisit edes sen tuparakennuksesi katon suurimpia reikiä tuohenlevyllä, laudankappaleella tahi muulla turpeella, ellet muun vuoksi, niin välttyäksesi kuulemasta irvihampaitten vertaavan sinua entiseen isännän vetelykseen, joka sadeaikoina kökötti pöydän alla pata päässä.»
Vaikka Joonas itseensä sulkeutuneena oli tottunut vaieten nielemään häneen kohdistuvat moitteet ja naurun uhmaavan äänettömästi, teki hän kuitenkin tällä kertaa poikkeuksen, valaistukseen velkojallensa laiminlyöntinsä todelliset syyt.
»Kun minä vuosikymmeniä sitten isä-vainajani kuoltua otin haltuuni velkaisen kotitaloni, oli minun pakko heti isännyyteen astuttuani lisätä velkaa uudella lainalla, voidakseni suorittaa sisaruksille näiden perintöosuudet. Tunsin kannettavani raskauden, mutta sen paino ei kuitenkaan lannistanut minua, silloin nuorta miestä. Päinvastoin otin elämäntehtäväkseni jättää jälkeläisille velattoman talon kerta kuoltuani. Tähän päämäärään aioin aluksi pyrkiä helpointa tietä, ottamalla itselleni rikkaan vaimon.»