»Ei tartu ne kalat jokaisen onkeen», huomautti Isoahola kuin loukkautuneena.
»Ei tartu, ei ollut ketään varakkaan puoleista tulijaa velkaiseen pesään. Niinpä sitten nainkin vain köyhän piikatytön, Saaran, jonka vuosien varrella olin oppinut tuntemaan kunnolliseksi työihmiseksi. Vereksin voimin kävimme maahan käsiksi, parantelimme vanhaa viljelystä ja raivasimme uutta. Velkataakka vaappui kahtaanne kuin vaaka; katovuosina kallistui velan puolelle, mutta hyvinä aikoina nousi taas keventyneenä hiukan entistä ylemmäksi. Kun vihdoin omat lapset alkoivat kyetä työntekoon, oli vaaka vähitellen saavuttamaisillaan tasapainon. Toiveeni näytti jo lähenevän toteutumistansa, kun vanhin poikani, Ville, jolle olin aikonut talon antaa, lähti Ameriikkaan.»
»Sano paremminkin, että karkasi», keskeytti Isoahola kiivastuneena moisesta menettelystä.
»Olkoon niinkin, väkisin en olisi tahtonut häntä pidättää, jos olisin siihen kyennytkään. Kaikissa tapauksissa sellainen teko lamautti minua enemmän kuin pahin hallavuosi; ei niin paljon menetetyn työvoiman takia kuin siksi, että oma poika halveksi kotikontua ja kaikkea sitä, mitä hänen hyväksensä olin tehnyt — minä ja esi-isät onnen minua… Tuli sitten se Hilman kohta ja lisäksi monta muuta Joopin postia, jotka herpaisivat loputkin voimani ja kukin osaltaan painoivat velkojeni vaakalautasen niin alas, että se ei sieltä minun voimillani ylös kohoa.»
»Onhan sinulla, mies parka, ollut harmia lapsistasi.» sanoi Isoahola kuin säälien.
»On ollut huolta omista, jos lie ollut ristiä vieraastakin.»
Isoaholan tuoli narahti hermostuneesti. — Eihän se vain tuolla viittauksellaan lie tarkoittanut sekoittaa meidän Pekkaa samaan soppaan?
Mutta Joonas ei halunnut nyt puhua siitä asiasta sen enempää, jatkoi vain tyynesti:
»Vaikka velkaisenakin on Jylhänmäki yhtäkaikki kulkenut suvussa perintönä polvesta polveen. Sen vuoksi on sydäntäni raskauttanut erikoisemmin se, että juuri minun pitää olla se ruostunut rengas, jossa ketju katkeaa. Mutta — jumalan kiitos — nyt on kuitenkin onni onnettomuudessa, että minä olenkin ketjun viimeinen rengas, että ei ole minulla ketään läheistä, jolle talon antaisin.»
»Onhan se Kalle», huomautti isäntä.
»Ei ole Kallessa talon ottajaa, enempää kuin on minussa antajaa.»
»Miksi ei — onko se kuollut?»
Joonas koputti sormella otsaansa kuten taannoin kotonansa.
»Hullu?»
»Miten häntä nyt isäntä tahtonee nimittää — vähämielistä.»
»Kyllä… kyllä on…», tapaili isäntä jotakin sanoaksensa, niinkuin hänenkin rahanahne sydämensä olisi yhtäkaikki tuntenut pistosta kohtalon alaisen miehen edessä. Hetken mietittyään hän jatkoi:
»Voisihan… voisihan ehkä ajatella lykkäystä. Mutta, toisekseen, ei kai asia siitään somene. Muuten eihän sinulla liene mitään sellaisia mielen hauteita, että, minä niinkuin — niinkuin vääryydellä ja lain varjolla….?»
»Mitä joutavia. Minä tulinkin oikeastaan tarjoamaan talorähjääni ja vähiä rihkamiani vapaaehtoisesti vasaran alle.»
»Vai niin… niin… Sinä olet sittenkin, Joonas, miesten mies», sanoi isäntä ja kaasi viinaa pikareihin.
»Otetaanhan tästä tuikut.»
»Kiitos. Isännän sopinee ottaa — minulla ei ole tällä kertaa erikoista syytä ryypiskellä.»
»Ehdon valta. Sinä kai ymmärrät, että minunkin täytyy pitää pennin laidasta kiinni kynsin hampain, jollen tahdo joutua puille paljaille, niinkuin… Arvaan kyllä, että minua tullaan tästä taas soimaamaan, niinkuin on moitittu monesta muusta, mitä olen tehnyt, tai tekemättä, jättänyt. Mutta nimeäppäs joku toinen, joka nyt tässäkin sinun asiassasi olisi minun sijassani toisin menetellyt.»
»Eipä taitaisi olla yhtä tuhannesta.»
»Siinä ollaan. Näet: kruunu ottaa omansa, pappi ottaa omansa, usein köyhän ainoan lehmän.»
»Niinpä. Milloinka se on sitten huutokauppa?»
»Tuolla vähän syksymmällä — ehkä siinä kissaviikon alkupäivinä.»
»Sehän tuo liekin puoleensa vetävintä aikaa tällaisille toimituksille, ja on silloin palvelusväelläkin penniä taskussa. Jumalan haltuun!»
»Haltuun!»
Xl
Nimismiehen kutsumattoman vierailun jälkeen Joonas karttoi entistä enemmän ihmisten seuraa. Oli ollut taloiselle talolle kylliksi häpeätä jo siinä, kun joskus ahtaina aikoina oli kirjoitettu lehmä, pari, maksamatta jääneistä kruunun veroista, vaikka ryöstöä ei ollut tapahtunutkaan, kun isäntä aina viime tingassa oli onnistunut saamaan lainaksi puuttuvan rahan.
Nyt koko omaisuuden jouduttua paperille Joonas oli mielestänsä kuin paljaaksi riisuttu ja sitä alastomuuttansa ujostellen etsi yksinäisyyttä. Milloin kuitenkin kävi välttämättömäksi antautua puheisiin rajanaapurin, Korpelan isännän kanssa, ja tämä lausui naukuvan surkuttelunsa, keskeytti Joonas lohduttajan kiivaalla käden liikkeellä ja kysäisi ivan sekaisella äänellä:
»Sinä kai tulit tyrkyttämään minulle suuria rahojasi, että voisin lunastaa tuomion ja vielä yhdennellätoista hetkellä pelastaa taloni ja tavarani ryöstäjän kynsistä?»
»E-ee… mistäpäs minä…», soperteli hämilleen joutunut naapuri korvallistansa kynsien ja alkaen tehdä poislähtöä.
»Niin no, mitä siinä sitten turhia leksottelet. Kun tässä kerta pitää kulkukoiraksi ruvetakseni, niin kyllä minä itse haavani nuolen.»
Naapurin yrittäessä Joonaan mieliksi nuijia Sanan moukarilla Isoaholaa paikkakunnan pahimmaksi kiskuriksi, nakkasi tämä kalikan hänen omaan nilkkaansa.
»Sinä kai Isoaholan sijassa olisit menetellyt tässä minun asiassani siihen tapaan kuin se muinoinen kuningas, joka palvelijalleen antoi anteeksi miljoonain velan vai olisitko ehkä tehnyt niinkuin teki toverilleen se armoton palvelija?»
Saatuaan taaskin vastaukseksi vain neuvotonta ryiskelyä ja lähtökiireessä lausuttuja epämääräisiä kannan ilmaisuja, Joonas jatkoi:
»Teet näin ollen viisaimmin, että puhut Jumalasta hyvin hiljaa, sinä niinkuin muutkin — tahi on järkiään parempi, että et ota sitä nimeä huulillesi ollenkaan.»
Joonaan ei kuultu koskaan valittavan kohtaloansa eikä hän kärsinyt kuulla muittenkaan surkuttelua. Sivullisesta saattoi sen vuoksi näyttää siltä, että perhettä kohdannut haaksirikko ei tuottanut hänelle suurtakaan surua. Näennäisestä välinpitämättömyydestä huolimatta Joonas sai kuitenkin yksinäisyydessä taistella monta sisäistä kamppailua, ennenkuin hän voi mukautua siihen ajatukseen, että hänellä nyt enää oi ole omaa mitään, tuskin takkia yllänsä, lakkia päässänsä, pieksuja jalassansa. Vieraan penkillä hän istui kotonansa, vieraan vuoteella virui unettomia, öitänsä, vieraan oli leipä pöydässä, vieraan hevonen tallissa, lehmät navetassa.
Pyrkien vähitellen ennen lopullista leikkausta kokonaan irtautumaan entisestä omaisuudestansa, jonka näkeminen tuotti hänelle vain piinaavaa katkeruutta, Joonas ei ollut kotosalla juuri muulloin kuin öisin. Päivänsä hän kulutti enimmäkseen Hohon sydänmaalla. Asian nimellisenä oli olevinaan Hilma-vainajan etsiminen, ja vilkaisikin hän muodon vuoksi Riikan unennäköä muistaen kaatuneen kuusen juurikan alle, milloin sattui sellaisen huomaamaan. Kadotettuaan jo aikaisemmin uskonsa tyttärensä ruumiin löytymiseen, hän ei sitä enää toivonutkaan. Mitäpä lohtua hänen löytymisestään olisikaan nyt enää, kun sille ei kuitenkaan jaksaisi omaa erikoista hautaa lunastaa, ei pappia saattonsa jälkeen kustantaa, ei edes kahvikuppia muistoksensa tarjota. Eikö lie tätä köyhyyttä ja alennusta itsekin aavistellut, kun kerta tänne pyrki; ei kai tahtonut yhteiseen hautaan, ties minkälaisen rötkäleen rinnalle. Ja mikäpä hänen on ollaksensa täälläkään. Samaa kai se on maata siunattu kuin siunaamatonkin — täällä vain laajemmat leposijat ja olo rauhaisampi. Ja yhtä hyvin tuo kuulunee tuomiotorven ääni tänne kuin sinnekin, koskapa suurten merien syvyyksienkin pitää kerta omansa, antaman.
* * * * *
Kun Joonas huutokauppapäivän aatto-iltana patasi kotiin tavanmukaiselta sydänmaan matkaltansa, huomasi hän uudet, puhtaat kuusen havut asetetuiksi rappusien eteen, lattiat, pöydät, penkit, astiat pestyiksi ja kaikki paikat puhdistetuiksi ja järjestetyiksi kuin pitoja varten.
»Millä mahdilla sinä olet tämän suursiivouksen saanut aikaan näin lyhyenä päivänä?» kysyi hän ihmetellen emännältä.
»Pyysin naapurien akkoja avukseni, ja kun oli kymmenkunta husaa ja huosiata yhtaikaa huokaamassa, niin siinä oli sihinää ja sohinaa, ja puhdasta tuli kuin talkoolla vain», sanoi Saara.
»Hyvähän on olemassa puhtauskin ja järjestys, mutta eiköhän tuo puuhasi yhtäkaikki olisi joutanut olla tekemättä tällä kertaa.»
»Miten niin: tällä kertaa?»
»Näitä huomisia pitoja varten.»
»Minä olen näitä lattioita pessyt jo monta kertaa juhannukseksi ja joulujuhliksi ja olen silloin aina mielessäni kuvitellut, että milloin heitä saanen pestä poikaini häitä tai tyttäreni läksiäisiä varten, ja ajatellut vielä: milloin näitä huoneita nuoremmat kädet puhdistanee ja kuusen havuja valkeille lattioille ripotellee meidän vanhojen kunniaksi, kun tästä kerta hautaan kallistumme.»
»Kun toden sanon, niin saman tapaisia ajatuksia on usein askarrellut minunkin aivoissani mutta ei valkene ne päivät», sanoi Joonas liikutettuna.
»Ei valkene. Vaan olkoot nyt nämä huomiset pidot mitkä ovatkin, niin Jylhänmäen uudella emännällä, kuka hän lieneekin, ei saa olla sanan sijaa siinä, että entinen emäntä jätti jälkensä siivoamatta ja pesänsä puhdistamatta.»
»Taitaapa toisekseen olla niinkin», myönsi Joonas.
* * * * *
Oli jotakin kolkon juhlallista hautajaistunnetta iltakorvalla kosteutta tuoksuvissa, hämärissä huoneissa, jotka näin pesun jälkeen olivat ikäänkuin avartuneet ja joissa pienikin ääni kaikui kuin kirkossa. Tavallista aikaisemmin rupesivatkin talonväet maata tänä iltana, Joonas eteistuvan lattialle, Saara Kaisun kera Hilma-vainajan sänkyyn ja Kalle omalle vuoteellensa oven pieleen. Väsyneenä päivän puuhista nukkuivat toiset jotenkin pian, mutta isännän aivoissa askartelivat niin monet ajatukset, että hän ei yrittänytkään saada unta silmäänsä. Kun makuuhuoneessa ei ollut kelloa, kävi hän useita kertoja tarkkaamassa Otavan kulkua, unohtuen väliin pitkäksi ajaksi akkunaan katsomaan tähtikirkasta taivasta.
Arvellen vihdoin puoliyön olevan ohi, hän sytytti lyhdyn talikynttilän, pisti virsut jalkaansa, takin yllensä ja aikoi lähteä ulos. Mutta vaikka hän liikkui hyvin hiljaa, ettei herättäisi nukkujia, havahtui Saara kuitenkin ja kohottaen päätänsä pieluksesta kysyi:
»Minne sinä menet lyhtyinesi?»
»Käväisenpähän vähän tallissa, nuku sinä vain.»
»Ei, älähän jätä, minäkin tulen.»
Joonas ei kieltänyt, ei myöntänyt, mutta odotti kuitenkin niin kauan, että Saara ehti saada lipposet jalkaansa ja vaatetta yllensä.
»Kylläpä no nyt tähdet palavat», huomautti Saara kävellessänsä Joonaan jäljessä jäätynyttä, kopisevaa, pihapolkua myöten, lyhdyn salaperäisesti tietä valaistessa.
Heidän mentyä talliin hörähti ruuna hyvän huomenen pilttuustansa ja alkoi vähitellen kompuroida jaloillensa. Saaran pitäessä lyhtyä valmisti Joonas aamuapetta. Oudon hätiköivästi hän tällä kertaa otti ruumenkopan tallin nurkasta ja kaasi silppuja onton hongan puolikkaasta tehtyyn pyöreäpohjaiseen kolaan. Kurkotti sitten seipään nenästä alassuin killuvan kipon, kasteli ruumenet ja sekoitti puuhangolla. Lopuksi hän ripotteli jauhoja appeeseen ja kouhautti kevyesti kädellänsä.
»Rivauta häntä nyt päällistä runsaalla kädellä — viimeisen taisitkin appeen Liinalle laittaa», kehoitti Saara.
Joonas lainasi kurkustansa alas, niinkuin jotakin vaikeasti nieltävää, ja lisäsi ruisjauhoja appeeseen niin runsaasti, että tahdasmainen seos tarttui kiinni hevosen ikeniin ja kitalakeen.
»Poloisen hampaat jo niin tylsyneet, että pitää näet käämiä pyörittää», sanoi Saara huomattuaan hienontamattoman puruksen putoavan ruuheen ruunan suusta. »Kuinka vanha jo liekään?»
»Onhan sillä päiviä päässä jo alun kolmattakymmentä vuotta siinä
Hilma-vainajan kanssa yksiä ikiä». tiesi Joonas.
»Niinpä tuon onkin vanharukan otsa jo harmaantunut, harjajouhet tippuneet pitkin teitä ja hännästä jäljellä suoltanut suikale kuin virttynyt liinasormaus.»
»Eihän se olo Liinakaan enää kuin kummitus entiseksi; eiköhän tuo kumma olekaan, siellä kun on pitänyt pitkät talvet sydänmaissa raskaita tukkikuormia kiskoa umpikelissä. Mutta ennen nuorianna, orinna ollessaan, sillä oli kokoa ja näköä: vako lautasella, karva kiilsi ja välkkyi, että kuvaisensa näki, jousella kaartui kaula korkealle ja polvia tapaili liinaharja.»
»Niin oli, kyllä minä muistan», yhtyi Saara arvosteluun.
»Entäs se jalannousu. Nauruun se veti sivullisenkin suuta, kun tällä karautteli kirkkotiellä, ihmeekseen sitä katsoi niin herra kuin talonpoika. Kun edelle yritti, niin sitä ei tarvinnut kahta kertaa rinnalle tarjota, ja kaulaa piti venymän, vaikka kilpailijana olisi ollut hyväkin menijä.»
»Kyllä minä muistan.»
»Kerran pyyhkäisin kappireessä Kuorelahden yli yksiöistä kierää. Jää ritisi ja ulvoi kuin henkensä edestä ja painui alla hyllyvänä hetteenä, niin että Liinu sai polkea pakenevaa vastamäkeä rannasta toiseen, ja kenkien joka naulan tiestä tihkui jäälle sula vesi. Siinä ei, jos mieli pinnalla pysyä, sietänyt kompsahdella eikä jäädä kaivon paikkaa katsomaan ja aprikoimaan, mennäkö vai eikö mennä», innostui Joonas vanhoista muistoista.
»Et taitaisi nyt enää mennä Liinulla yksiöiselle jäälle kuskailemaan?» naurahti Saara.
»En kaksiöisellekään, enkä olisi mennyt silloinkaan, jollen ollut vähän hiprakassa.»
»Jos lie ajonne Kuorelahdella ollut kulkua kuoleman sillan ylitse, niin kyllä hipaisi loppu läheltä Liinua silloinkin, kun tuonne Raivion niitylle suo-ojaan putosi ja selkäänsä myöten kylmään mutaan hautautuneena virui pitkän syksyisen yön. Kun se vihdoin huomenissa löydettiin — sinähän sen taisit löytääkin — ja mentiin hätään, niin sitä sen silmänluontia minä en ikänä unohda. Puhua kun ei osannut, niin se sillä katseellaan sanoi kuin ihmiskielellä: Voi, hyvät ihmiset, kun ette ennen apuun tulleet, nyt on myöhäistä jo — jääkää hyvästi. Mutta kun sitten hierottiin, annettiin suuhun kanvärkkiviinaa ja sammuva elämä alkoi jälleen palautua, niin se niinkuin nauroi silmillänsä ja ihan päätänsä nyökytti, että: kiitos, kiitos.»
»Ei palannut ennalleen Liinu, jäykkyyttä se yö jätti jäseniin», sanoi Joonas. »Mutta sitä minä olen monasti itsekseni ihmetellyt enkä ole siitä siihen päässyt, että mikä kumma vetämyksensä ja vaikutuksensa hänessä lienee ollut, kun piti lähteäkseni Raivion niitylle ihan jantussa jaloin, vaikka minulla ei ollut sinne asian nimellistäkään. Vieläpä oli olevinaan kova kiire, niinkuin joku olisi lakkaamatta korvaani kuiskutellut: joudu, joudu. Ellen olisi mennyt, niin se olisi Liinukin jo aikaa ollut siinä suuressa hevosjoukossa.»
»Maksoihan se sen velkansa ja hyvän työsi, kun tässä muuanna talvena sydänmaalla kaatamasi hongan tyvi löi sinut tainioihin ja tämä vaaran nähtyään laukkaa pyrynä kotiin tyhjine rekineen. Siitä arvattiin, että onnettomuus on tapahtunut, ja hätäännyttiin, kun ei tiedetty edes sitä, missä olit. Ellei Liinu olisi osannut viedä sinne, missä hangella turkkinesi tiedottomana makasit, niin etpä taitaisi sinäkään nyt olla siinä.»
Tämä muisto koski Joonaan sydämeen niin syvästi, että hän näin eron hetkellä ei kyennyt hillitsemään itseänsä, vaan kietoi kätensä ruunan kaulan ympäri kuin syleilyyn. Liinu laski päänsä raskaasti hänen olallensa, osoittaen siten ymmärtävää osanottoa puolestansa. Kuin osaveljet ja saman arvoiset toverit nuo kaksi olivat kotvan hiljaiseen hellyyden osoitukseen vaipuneina.
Kun Saara mielestänsä ei muulla näkyväisellä tavalla voinut ottaa osaa tunnelmaan, alkoi hän pitkäveteisellä, liikutuksesta väräjävällä äänellä veisata virttä:
»Ah, mik' onpi elomm' tääll'…»
Kohtauksen ja virren värsyn päätyttyä oltiin ääneti hetken aikaa.
»Kuka hänen Liinunkin saanee», huokasi Saara kuin itseksensä.
»Tänään tuo sekin tapansa sanonee», vastasi Joonas.
»Saisi se olla joutumatta maailman kululle enää vanhoilla päivillänsä — ties vaikka päätyisi lopulta mustalaisten ruoskittavaksi kauppakoniksi.»
»Vähätpä siitä lie takeita siitäkään.»
»Niin, niin — vähätpä vähät… Vieläkös se poku osaa kättä antaa?» sanoi Saara ja taputti kädellänsä ruunaa etulapaan.
Kun tämä jaksoi kohottaa jalkaansa vain hiukan, tarttui emäntä kavion asemesta polvitaipeeseen ja pudisti kuin hyvästiksi.
»Jumalan haltuun, Jumalan haltuun… Sanohan sinäkin. Joonas, hyvästi vanhalle palvelijallesi.»
Kehoitusta, noudattaen Joonas tarttui toisella kädellään Liinun polvitaipeeseen, toisella pyyhkäisi kyyneltä salaa silmästänsä ja sanaakaan enää lausumatta poistui tallista viipyvin askelin.
»Olisiko käydä, navetassakin yksin tein?» sanoi Saara ulos tultua.
»Käy häntä navetassakin.»
»Etkö sinä viitsi tullakaan?»
»Joudan kai tästä minäkin.»
Saaran edellä, Joonaan jäljessä mentyä navettaan ynähtivät lehmät aamutervehdyksen vitsakytkyissänsä ja lampaat määkivät karsinassansa.
»Viskaa heille heinätukkoa tai oljensuortuvata eteen», kehoitti Joonas.
Saara kahmaisi pimeästä rehuvajasta sylyyksen heiniä, ja jakaessaan niitä, puhutteli ja taputteli erikseen kutakin lehmää.
»Kukahan kylän ämmä lypsänee kiuluunsa sinunkin maitoasi, Omenaiseni…
Kuka keittänee haudeheiniä Helunalleni — jos keittänee ollenkaan…
Entäs kenen vaajaan se minun pikku Tiistikkini kytketään talveansa
seisomaan… Voi, yhtähyvin, on se sentään vaikea erota näistä.»
»Anna heille lehtikerppua noillekin», sanoi Joonas, nähtyään lampaitten kapsahtaneen karsina-aitaa vasten pystyyn ja vuonien aidan raoista, pyytävinä kurkistelevan vihreän palavilla silmillänsä.
»Antaahan Saara piijuillensa, kun tässä kerkiää», vastasi emäntä ja pisti kahisevan kerpun karsinan keskelle pystytetyn matalan seipään nenään.
Kuin pyöreän ruokapöydän ääreen asettuivat lampaat sen ympärille kauniissa sovussa, isot ja pienet rinnan, väkevämmän heikompaansa suutimatta.
»Toisen keritsimet naksaa kohta teidänkin selässänne, toinen karttaa ja kehrää villojanne pitkinä puhteina, toisen hartioita turkkinne lämmittävät», surkeili Saara katsellessaan, kuinka lampaat ahnehtimatta nyppäsivät kuivan lehden suuhunsa ja sitä sievästi hampaillansa hienonsivat.
— A'-a'-aa-aaa! huomautti kukkokin omasta ja väkensä olemassa olosta orreltansa.
»Kas sitä! Minun kultarintainen kukkoni ja valkoiset kanaseni, en ollut muistaakaan teitä, kun on niin monta suuta ottamassa; mutta parasta viimeiseksi», leperteli Saara, otti orren päältä vakasta liinan siemeniä ja kurkottaen kättänsä antoi kanojen kunkin vuorollansa nokkia siemeniä kämmeneltänsä.
»Kävisimmekö vielä sikaakin katsomassa?»
»Saisihan tuota vilkaista tuotakin», myöntyi Joonas.
Täällä tyytyivät vanhukset vain katsomaan selkä kumarassa sikolätin matalasta ovesta sisään. Ei sillä näkynyt nälkäkään olevan, koskapa oli jättänyt eilisiä perunakeitikkäitä ruoan tähteeksi kaukaloonsa.
— Noh, noh, tervehti sika uneliaasti, viitsimättä vaivautua ylös lämpimästä pahnastansa, jonne se oli kaivautunut niin syvään, että vain vähän kärsän päätä oli näkyvissä.
»Kuka herkkusuu häntä tuonkin läskiä pannussansa käristänee», lausui
Saara, hiukan kateellisena.
»Ja laskiaisrokkaansa sen sorkilla höystänee», lisäsi Joonas.
Tämän yöllisen jäähyväiskäyntinsä tehtyään vanhukset palasivat eteistupaan, riisuutuivat ja kallistuivat jälleen maata vuoteellensa.
XII
Jo aamuhämärissä alkoi Jylhänmäen tupaan kertyä huutokauppaväkeä: torpparia, joutilasta kissoillaan olijaa ja muuta vähävaraista. Toisten hiljaisella äänellä, ikäänkuin arkaillen keskustellessa ja vedellessä vaatimattomasti palturisavuja piipuistansa, suhtautui muuan heistä, Lillukan Matti — köyhä mäkitupalainen Isoaholan takamailta — eristäytyvästi ja muutenkin ärsyttävästi vertaisiinsa. Ollen hieman humalassa tuo pieni miehen kessikka kädet housuntaskuissa kävellä rehvasteli edestakaisin tuvan lattiaa koppavan näköisenä, röyhyävä sikari suupielessä, ruiskauttaen silloin tällöin suustansa mustan tupakkasyljen puhtaalle permannolle. Viimein hän pysähtyi hajasäärin keskelle lattiaa ja huulilla ivallinen hymy kysäisi:
»Kessujako ne miehet käryyttelee nysissänsä?»
»Eipähän sitä tämän alamaisen kansan kannattane herrastupakkaakaan poltella, niinkuin tuon muun äveriään», annettiin sana sanasta.
»Eipä kai, eipä kai… Missäs meiningeissä sitä ollaan liikkeellä näin varhain?»
»Akkaansakos se Matti on lähtenyt karkuun sieltä sikolaitumilta, vai joko on Lillukasta lillukat loppuneet?»
»Ei akkaa eikä akan takaista — huutokauppaan minä tulin», kivahti Matti.
»Eikö tuota lietänekin sitten yksillä asioilla.»
»Ettäkö aiotte huutaa tekin?»
»Mekin… Eikö Matti aio huutaakaan?»
»Perältä kuuluu.»
»Ei kai tässä oltane pekkoja pahempia yksi kuin toinenkaan.»
»Kyllähän köyhälläkin suuta on ja ääntä maailmaan mahtuu; mutta milläs te huutonne maksatte?»
»Pirhana!.. Milläs se Matti maksaa?»
»Raha se on, joka komteeraa», kerskaili Matti, lyödä läjäytti kämmenellä povellensa ja jatkoi taas kismittävää kävelyänsä.
Vasta päivemmällä alkoi tulla isäntäväkeä ja muuta varakkaampaa, ja lopuksi ajaa karautti itse Isoahola nimismiehen kera kartanolle. Joonas oli jo aikaisemmin mennyt sydänmaalle, ja Saara piileksi koko huutokaupan ajan eteistuvassa. Paitsi lakkaamatta päivittelevää Riikkaa rohkeni entisestä talonväestä vain Kalle näyttäytyä vieraille. Kun ankara tauti oli jättänyt jälkensä hänen kasvoihinsa ja kun lisäksi päähän kasvanut uusi tukka oli aivan valkoinen, näytti hän ikäiseksensä vanhukselta. Omaten alun pitäen taipumusta harvapuheisuuteen ja muihinkin kummallisuuksiin hän toipumisensa jälkeen oli tullut entistäkin vaiteliaammaksi. Lukuun ottamatta yhtä ainoaa lausetta hän nytkin koko ajan seurasi äänetönnä asiain menoa, eikä voitu sanoa, mitä hän siitä ajatteli, jos lie ymmärtänyt ajatella mitään.
Aluksi myytiin talon kiinteä omaisuus. Ensimäisen tarjouksen, neljätuhatta markkaa, teki velkoja itse. Nähtävästi ennakolta tehdyn sopimuksen mukaan nuiji nimismies tämän huudon lukkoon, vastoin tavallisuutta niin kiireesti, että toiset huutajat, joita oli saapunut pitkienkin matkojen takaa, eivät ehtineet suutansa avata, kun nuija jo paukahti kolmannen kerran. Näiden myöhästyneiden jäädessä kuin puusta pudonneina kynsimään korvallistansa, lausui Kalle kuuluvalla äänellä:
»Siitä tulee juttu — juttu siitä tulee.»
Hymyiltiin hiukan surumielisesti, mutta kukaan ei voinut tietää, mitä hän tuolla vastalauseellansa mahtoi tarkoittaa.
Irtaimen kauppaamisessa noudatettiin yhtä ovelaa menettelytapaa: aluksi myytiin vain jonnin joutavaa rihkamaa ja kiihoitettiin köyhää kansaa kilpailemaan keskenänsä. Moni renkipoikakin, kohotuksensa piikaparven silmissä ja saadakseen nimensä kirjaan, huusi huutamistansa. Vasta tavaroita lähemmin tarkastettua putosivat suomukset silmistä: joutavaa, tarpeetonta roskaa! Mutta maksu oli tinkimättä suoritettava, ja siihen hupeni useankin pienet vuotiset säästöt melkein kokonaan. Surkumielin he sitten myyskentelivät tavaroitansa moninkertaisin tappioin, kiukkuisimmat kiroillen ja sadatellen paiskelivat niitä kiviin säpäleiksi.
Vasta sitten kun kaikki huono oli saatu käsistä pois, tarjottiin arvokkaampaa tavaraa, jonka huutamiseen vain varakkaat kykenivät. Niinpä kaikki eläimet, Liinankin, huusi Isoahola, jonka mielestä huutokauppa tähän asti oli luistanut sangen hyvin. Samoin se olisi kai jatkunut loppuun asti, ellei sattunut paria hänelle harmillista välikohtausta.
Paikasta paikkaan siirryttäessä tultiin vihdoin eteistupaankin, jossa Saara Kaisun kanssa värjötteli. Kun oli myyty, mitä täällä myytävää oli, ei piirongin laatikosta löytynytkään luetteloihin aikaisemmin merkittyä sormusta.
»Eihän täällä liene käynyt varkaita?» heitti Isoahola Saaralle kaksimielisen kysymyksen.
»Herra Jumala — kun en ollut muistaakaan! Eihän toki varkaita, minä sen aamulla, otin, ajattelin: Pidämmä häntä sormessani vielä tämän raskaimman hetken, kun olen sitä Joonaan ja minun välisenä yhdyssiteenä kantanut surussa ja ilossa aina siitä asti, kun pappi sen alttarin edessä sormeeni painoi, liki neljäkymmentä vuotta sitten. Joonaskin kun mihin lie paennut, niin oli olevinaan mielelleni niinkuin turvaisampaa ja rohkaisevampaa ottaakseni vastaan tätä onnetonta päivää näin vihkisormus sormessani… Tässä se on, tässä se on», hätäili Saara, irroitti sormuksen kädestänsä ja antoi sen isännälle.
»Mitä — onko se vihkisormus?» kuului ääni yleisön joukosta.
»Se se on», vaikeroi Saara.
»Ei sitten olekaan oikeutta panna sitä sormusta vasaran alle», huomautettiin huutajien taholta.
»Tarvinnekko tuohon lähteä lupia kyliltäkään kyselemään», vastasi
Isoahola.
»Ehkei, mutta tässä kohdassa on Saaralla laki puolellansa.»
»Eikö tuota osattane, jos niikseen, kymmeneen asti lukea toisellakin puolen.»
»Eihän mitenkään, eihän sitä salli Jumalakaan, että nyt riistetään liitonmerkki, niinkuin nikulin side riihessä kahden lyhteen väliltä — ennenkuin kuolema erottaa», puolusti Saaraa muuan terhakka naisääni.
Kun nimismies, lausumatta asiasta omaa mielipidettänsä puoleen tai toiseen, huomasi isännän joutuvan auttamattomasti alakynteen, keskeytti hän väittelyn, esittäen virkansa puolesta:
»Kultainen sormus… kahdeksantoista karaattia… mitä tarjotaan?»
Syntyi henkeä pidättävä, jännittävä odotus. Saara väänteli käsiänsä kärsivän näköisenä, mutta väkijoukossa välähteli vihaisia katseita, kuin etsien sitä kurjaa, jolla olisi sydäntä tähän tarjoukseen suunsa avata.
»Viisikymmentä markkaa», keskeytti vihdoin hiljaisuuden muuan varakas, vieraspaikkainen isäntämies, joka ei ollut voinut sulattaa kiinteän myynnissä aikaisemmin harjoitettua petollista hoppuisuutta.
Yleisössä kävi terävä liikahdus kuin viiman vinkaisu talvisessa metsässä, kuului moitteita ja tyytymättömyyttä ilmaisevia murahduksia, — Mitä mielettömyyttä tämä on? Eihän sormus sitäpaitsi ole puoltakaan huudetun summan arvosta. Juuri sen vuoksi Isoaholan naama onnesta säteili, mutta nimismies paukautti pöytään hermostuneesti asianomaiset, lyönnit, niinkuin hänellä olisi ollut erikoinen kiire päästä eroon tästä asiasta mahdollisimman pian.
Mielenilmaisuista välittämättä meni huutaja pöydän luokse, laski setelin hiukan ivallisesti hymyillen isännän eteen, otti sormuksen ja painoi sen Saaran sormeen lausuen:
»Pitäkää se — ei lahjana, vaan pikemminkin kuin suden suusta pelastettuna kalleutenanne.»
»Jumala teitä siunatkoon, Jumala teitä siunatkoon!» kiitteli Saara ja ilonkyyneleet silmissä pusersi molemmin käsin antajan kättä.
Väkijoukossa kävi taaskin liikahdus, mutta se oli nyt sävylleen kuin läntisen leyhähdys kesäisessä lehdossa. Osallisuutta siihen tunteeseen ei ollut kuitenkaan Isoaholalla, nolattuna ja häpeillään hän painoi päänsä alas.
Myymättä oli enää Hilma-vainajan vaatteet. Väki lähestyi aittaa vakavana kuin ruumishuonetta, ja kun ovi avattiin, näkyikin peräseinällä Joonaan sinne aikoinaan kantama ruumislauta. Kun oli todennäköistä, että myöskään näitä tavaroita ei kukaan huutaisi, tuskin huolisi, vaikka ilmaiseksi annettaisiin, ilmoitti nimismies, että koko vaatevarasto tarjotaan yhdellä kertaa, ja teki tavanmukaisen kysymyksensä:
»Mitä tarjotaan?»
»Sata ja viisikymmentä markkaa», huusi Isoahola, summan, joka tavaran arvoon nähden oli hänen mielestänsä niin suuri, että siihen ei pitäisi voida lisätä, jos kellä olisi ollut halua hautaakin. Voimatta kokonaan tukahduttaa sitä yhteistä tunnetta, että tässä samoin kuin sormuksen myynnissä oli jotakin alhaista ja häpeällistä, hän tahtoi suoriutua kiusallisesta tilanteesta mitä pikimmin ja samalla näyttää hiukan mahtiansa äskeiselle vieraspaikkaiseile nolaajallensa.
»Sata viisikymmentä ensimäinen…
»Kaksisataa!» möykkäsi Lillukan Matti ja kädet housuntaskuissa, röyhyävä sikari suupielessä kävellä vehkuroi aivan nimismiehen eteen.
»Perhana!» tuli yhtaikaa useammasta kuin yhdestä suusta, ja kaikesta huolimatta alkoi vakava mieliala vaihtua hilpeydeksi ja äänekkääksi nauruksi.
Isoaholaa sekä suututti että nauratti.
»Vielä viisikymmentäi, lisäsi hän leikillänsä; sillä hän enempää kuin kukaan muukaan oi ajatellut köyhän mökkiläisen huutoa vakavalta kannalta.»
»Vielä kolmesataa!» jatkoi Matti isännän sanontatapaa matkien.
»Onko tarjouksenne lisää edelliseen vai tarkoitatteko sillä huutonne kokonaismäärää?» huomautti nimismies.
Ymmärtämättä oikein kysyjän tarkoitusta vastasi Matti kättänsä rennosti huiskauttaen:
»Lisää eli kokonaismäärä — yks kaikki!»
»Sen miehen huutoja ei tarvitse ottaa huomioon», sanoi isäntä nimismiehelle, tahtoen tehdä jo leikistä lopun.
»Miksi ei — saako luvan kysyä?» tokeni Matti »Millä sinä, kehveli, huutosi maksat?»
»Kehveli… Raha se on, joka kointeeraa!» rehenteli Matti ja taannoiseen tapaansa läjäytti kämmenellä povellensa.
»Liekö viittä penniä taskussasi tälläkään haavaa… ja keneltä sinä olot tuon sikarin tumpin saanut hampaisiisi?» ivaili isäntä.
»Ei se ainoa ole», sanoi Matti ja tarjosi isännälle takkinsa rintataskusta, sikaria, joita, siinä seisoi rivissä kokonainen patteri.
»Olkaa hyvä!»
Isäntä ei kuitenkaan suvainnut ottaa.
Matti tiesi, että tällaista rintaa paisuttavaa tilaisuutta hänellä ei ole ennen ollut eikä arvattavasti tule enää koskaan olemaan; sen vuoksi hän ei pitänyt mitään kiirettä päästäksensä esiintymisensä huippukohtaan: karistettuaan tuhkan sikaristansa, hän hyvin hitaasti ja koomillisen arvokkaasti kaivoi povitaskustansa hienon lompakon, otti siitä nipun punalaitaisia seteleitä ja katsoen vuoroin isäntää, vuoroin nimismiestä silmiin kysäisi:
»Mitäs herrat luulevat näiden olevan?»
Syntyi yleinen hämmästys ja ihmettelyn sorina. Peläten joutuvansa, uudelleen naurun ja pilkan alaiseksi liuskasi isäntä:
»Köysiin… Sinä olet varastanut rahat.»
»Kuulittako?» kysyi Matti väkijoukkoon kääntyen.
»Kyllä kuultiin, kyllä kuultiin», vastattiin nauraen.
»Sanoppas se sana, vielä toinen kerta», sinutteli Matti isäntää yleisön myötätunnon kannustamana.
Huomattuaan pikaisuudessaan lausuneensa liikaa jo ensi kerrallakin isäntä, kiiruhtaen kääntämään huomion toisaalle, huusi kiukusta punaisena kiehuen:
Kolmesataa ja viisikymmentä!»
»Neljäsataa!» lisäsi Matti.
»Viisisataa!!»
»Kuusisataa!!!»
»Katso peijakasta», kuului ihastuneita huudahduksia.
Kilpailuinnon tartuttamana kiihkeimmät köyhistä paremman puutteessa koristelivat nyrkkejänsä tai nyökyttivät ruumistansa; ja käden käänteessä Matti kohosi korkeuksiin vertaistensa silmissä.
Mutta maltillisemmat arvelivat:
»Mitäpä kummeksimista siinä on. Ymmärrettiinhän se jo alun alkaen, että
Matti on vain suuna ja joku toinen säkkinä — kukahan liekin.»
»Kunhan siinä ei olisi vain isä ja poika keskenään kamppailemassa.»
Samoin lienee ajatellut isäntä itsekin, koskapa hän antoi kilpailijansa pitää viimeisen sanan.
Maksettuaan huutonsa Matti väänsi aitan oven lukkoon, pisti avaimen taskuunsa ja yleisön kunnioittavasti jakaantuessa kahtaanne kulki kujannetta myöten väkijoukon läpi kuin voittoisa sankari sotakentältä.
* * * * *
Isoahola lähti Jylhänmäestä hyvin pahalla päällä kotiinsa tultuaan hän kutsui Pekan kamariinsa ja kysyi:
»Sinunko rahoillasi se Lillukan Matti siellä huutokaupassa rehki ja rehenteli?»
»Minun», vastasi Pekka lyhyesti ja terävästi.
Heittäen Matin antamat setelit poikansa eteen pöydälle torui isä:
»Etkö sinä, tomppeli, ymmärrä sen vertaa, että jos valtakunta karkaa itseänsä vastaan, niin se joutuu kylmille — niinkuin Sanassa sanotaan?»
Pekka ei vastannut mitään: isäntä jatkoi:
»Mitä sinä niillä ryysyillä nyt sitten aiot tehdä?»
»Ei mitään — annan olla niiden koskematta aitassa vain.»
Isäntä mietti hetken päästäksensä perille poikansa kummallisesta menettelystä, sanoi vihdoin:
»Sinulla on tainnut sittenkin olla jotakin suhdetta siihen — hutsuun?»
»Hutsuun… Jumaliste!» sähähti Pekka ja ponnahtaen seisaalle iski nyrkkinsä pöytään, niin että huone kumahti.
»Se on kai sinun se — äpäräkin?»
»On.»
Kun oltiin tämän jälkeen vaiettu kotvan aikaa, alkoi isäntä sanella kuin peruuttamatonta päätöstä:
»Sinä nait Kankaanpään Eveliinan, ja…»
»Ei Eveliinaa eikä ketään.»
»Ja otat Jylhänmäen hallitusohjat käsiisi huomissa päivänä.»
»Ei ikänä — sen talon hallitusohjia.»
Tuntien mahtinsa riittämättömyyden — ehkä ensi kertaa elämässään yrittäessään taivuttaa poikaansa tahtonsa alle — isännän oli pakko turvautua vieraaseen apuun:
»Sinä näyt unohtaneen neljännen käskyn kokonaan.»
»Ei enempää kuin tekään seitsemättä käskyä», vastasi Pekka käyttäen samaa kaksiteräistä miekkaa.
»Mitä… Olenko minä mielestäsi varas tai ryöväri?»
»Matti kertoi Jylhänmäen menneen neljästä tuhannesta.»
»Joo, neljätuhatta… se on suuri summa niin rappeutuneesta talosta.»
»Neljätoista tuhattakaan ei olisi liikaa. Jos omistajat olisivat saaneet osapuillekaan kohtuullisen hinnan talostansa, niin vanhoille olisi velkansa maksettuaankin jäänyt elämistä lopuksi iäksensä.»
Pekka mietti hetken ja sanoi sitten kuin jatkona edelliseen:
»Mutta voihan asiaa jollakin tavoin auttaa vielä. Minä otan osastani
Jylhänmäen.»
»Se nyt oli kerrankin sana paikallaan… ehkäpä otat vielä
Eveliinankin?»
»Ei niistä mitään.»
»No niin no… hyvä, kunhan nyt ensin talonkin», sanoi isäntä hyvillään siitä, että sai puolenkaan tahtoansa menemään läpi.
XIII
Jylhänmäen uusi isäntä jäi toistaiseksi asumaan lapsuuden kotiinsa, käyden talossansa vain silloin tällöin antamassa palvelusväelle työohjeita ja määräyksiä. Entiset haltijat saivat olla vapaasti ja syödä talon pöydässä kuten ennenkin. Pekan talon ottamisen tarkoituksena olikin saada siten tilaisuus elättää ja hoitaa vanhat luonansa hautaan asti. Mutta kun hän esitti asian Joonaalle, ei tämä ottanut sellaista kuuleviin korviinsa.
»Vai sillä lailla, että kun ensin on raiskattu ja murhattu ja ryöstetty, kilvan isä ja poika, niin sitten tunnon suun tukkeeksi silitetään kuin piestyä koiraa. Vaikka minun pitäisi keppi kädessä kerjätä — ja sehän tie tässä edessä on — niin sittenkään minä en taivu ottamaan armopalaa teidän kummankaan kädestä», purki hän kertakin Pekalle katkeruuttansa.
Huutokaupan jälkeen Joonas oli tullut entistäkin synkemmäksi ja itseensä sulkeutuneemmaksi. Saara olisi kyllä omasta puolestansa ollut anteeksi antavampi ja mielelläänkin suostunut tarjoukseen, mutta Joonaasta eroaminen ei tullut kysymykseenkään. Kun Pekka aikeissansa pettyneenä vanhusten suhteen viittaili joskus siihen suuntaan, että ainakin Kaisun tulisi jäädä hänen hoiviinsa, juosta kipaisi tyttö mummon luokse ja itkien kietoi kätensä tämän kaulan ympäri niin kiinteästi, että jo siitä saattoi päättää: noita kahta ei erota kukaan.
* * * * *
Eräänä aamuna joulukuun alkupuolella Joonas nousi vuoteeltansa eteistuvassa hyvin varhain ja meni tupaan, jossa näin öisin ei ollut ketään asujamia, sillä palvelijat nukkuivat mieluimmin joutilaiksi jääneissä kamareissa kuin suuressa kolkossa tuvassa. Tehtyään pystyvalkean takkaan Joonas haalisti palasella vähän vettä, jolla valeli naamaansa, ja siveli sitten uunin korvalta ottamastaan puukupista suopaa leukaansa ja poskiinsa. Mutta ennenkuin ryhtyi partaansa ajamaan, katsoi hän ison aikaa veitsen kirkasta terää, niinkuin olisi pelännyt laskea sitä niin likelle kurkkuansa.
Ajettuaan partansa ja peseydyttyään hän käveli pöydän luokse, jolla oli perheen koko liinavaatevarasto, lukuun ottamatta huutokaupasta hylyiksi jääneitä riekaleita, jotka pesun ajaksi oli puettu ylle. Eilissä iltana Saara oli kaulannut vaatteet ja pannut ne pöydälle jonkinlaiseen arvojärjestykseen: ensinnä oli Joonaan rohdinpaita ja alushousut samassa käärössä ja sen vieressä Saaran paita palttinaisine yläsineen ja piikkoisine alasineen. Seurasi sitten Kallen alusvaatteet ja viimeisenä Kaisun pieni palttinapaita.
— Ne ovat kuin kuolinvaatteita, johtui Joonaan mieleen raskas ajatus.
Pukeuduttuaan puhtaisiinsa hän lisäsi puita takkaan, istui rahille tulen ääreen ja katseli jonkinlaisella katkeralla nautinnolla, kuinka levoton elementti tulisilla kielillänsä lipoi kuivia halkoja herkutellen kuin peto saaliillansa, kunnes vihdoin huhnautti punaisen vaippansa niiden ylle.
— Tuolla lailla — tuolla lailla se on vastoinkäymisen pahahenki nuoleksinut minuakin, joka olen sen pätsipuuksi valittu: ensin harvakseen, sitten yhä nopeammin — enkä aavistanutkaan, kun jo olin liekkien ympäröimänä kaikilta puolin. Kostinhan kyllä rimpuilla vastaan, räiskyä ja rätistä kuin nuo kuusiset halot, mutta se ei hellittänyt otettansa, eikä hellitä ennenkuin tuhkana olen.
Hänen mietteensä keskeytti tuvan peräseinältä kuuluva särähtävä ääni kuin heikon rinnan korahdus. Joonas käännähti istuimellansa ja loi kunnioittavan katseen vanhaan seinäkelloon. Valkeaksi maalattu sinikukkainen taulu oli aikojen kuluessa pinttynyt melkein mustaksi, ja alkuperäisten raetallipainojen asemesta riippui ketjujen päässä raskaat hiekkapussit, toinen hiukan alempana toista. Hetken kuluttua kuului kellon sisästä toinen, heikompi rapsahdus ja sen välittömänä jatkona kiihtyvää surinaa, niinkuin jaloistaan kiinni tarttunut jättiläismehiläinen olisi siipiään kiivaasti värisyttäen pyrkinyt vapautumaan vankeudestansa. Kun kello viimein tuntui olevan aivan nikahtumaisillansa, pudota moksahti vasara alas — ohi lyömävieterin. Vaan vaikka vasara tyhjää tapasikin, aiheutti sen liike kuitenkin vieterissä hiljaisen, kumean metallisoinnin, joka juhlallisesti aaltoillen tuntui etääntyvän kuin jonnekin kaukaisuuteen.
Vähäistä myöhemmin alkoi sama surina uudelleen, ja vaikka kellon taulu oli edessä, Joonas melkein näki, kuinka vasara hitaasti kohosi ylös, putosi taas raskaasti alas tyhjää iskien ja jatkoi niin edelleen — viisitoista lyöntiä luki Joonas.
— Eihän tuo ole ihme eikä mikään, vaikka alkaa sortuakin vanhan ääni ja vaikka hairahtuukin toisinaan laskuissansa — oikeatahan kuitenkin koettaa aikaa sormellansa näyttää. Uskollisena palvelijana se on siinä seinällänsä astunut yötä ja päivää, näyttänyt tunnilleen ja minuutilleen tämän talon asujainten synnyinhetket ja kuolinhetket ja salaperäisesti rapsahtanut, milloin loitommallakin — kaukaisissa maailman äärissä asti — sielu on tullut ruumiiseen tai lähtenyt siitä.
Joonas kurkotti orsilta päreen, otti siihen tulen takasta ja käveli hiljaisin askelin eteisen läpi vierastupaan. Pysähtyen ovensuuhun hän kohotti valkeansa ylös ja jonkin mielijohteen aiheuttamana antoi katseensa harhailla ympäri autiota huonetta, jossa kalustona huutokaupan jälkeen oli vain pari ontuvaa tuolirania. Lopuksi hänen huomionsa kiintyi lattialle kyhättyyn olkivuoteeseen, jossa syvään uneen vaipuneena nukkui Saara ja häneen kiinni painautuneena Kaisu, käsi mummon kaulalla. Erillään vuoteen toisella laidalla nukkui Kalle suu auki, hiljaa kuorsaten.
Voimatta irroittaa katsettansa nukkujista Joonaan sai valtoihinsa yli äyräitten tulviva haikeus, jollaista hän oli ajoittain tuntenut Hilma-vainajan katoamisen jälkeen.
— Ne ovat tuossa rääsyisellä vuoteellansa — Saarakin, vanha ihminen — kuin avuttomat linnunpojat pesässänsä. Ja minä, jonka pitäisi olla heidän tukensa ja turvansa, minä olen yhtä avuton.
Joonaan käsi kohosi silmien eteen, niinkuin hän olisi tahtonut kätkeä kasvonsa voimattomuutensa häpeästä, ja ruumis alkoi nytkähdellä äänetöntä, kyyneletöntä itkua, kuten taannoisena kesäyönä Hilma-vainajan aitan kynnyksellä. Päreen häilyvä liekki toisti tulta pitävän käden välityksellä sielun vavahtelevat liikkeet, heijastaen ne valon ja varjon vaihteluina aution huoneen seiniin, kattoon ja nukkujien kasvoille.
Vihdoin kuului Joonaan sieraimista pitkä, viheltävä sisään- ja uloshenkäisy, kasvoilla oleva käsi alkoi hitaasti laskeutua alas ja sormet koukistua kuin kotkan kynnet.
— Olisi parempi heille, etteivät heräisi ollenkaan. Paras siepatakseni kirves tuvan haukasta ja antaa kolme nopeata iskua — siksi, että minä heitä rakastan… rakastan… ja sen tehtyäni vetää partaveitsellä kurkkuni poikki tai heittäytyä laiturilta Valkeisen järveen… Olisi parempi, että olisimme vainajia, me neljä. Kaivaisivat kuopan jonnekin Hohon sydänmaalle — eli latoisivat vaikka ketun luolaan tai kaatuneen kuusen juurikan alle neljä arkutonta ruumista, vieriviereen, niinkuin nuo tuossa, niinkuin vaatemytyt tuvan pöydällä, vanhimmasta nuorimpaan. Siellähän tuota on jo siemenen sukua ennestäänkin, ja sielläpä häntä lahoaisi yksin main Jylhänmäen koko hävinnyt suku… Nyt sen sijaan lähtevät raastamaan elävänä hautaan — vaivaisten huutokauppaan pitäjäntuvalle…
Joonas kääntyi selin vuoteeseen ja tahtomattansa alkoi kallistua ovea kohti, niinkuin jokin vastustamaton voima olisi vetänyt häntä. Epäröiden viipyi vielä käsi oven lukolla, mutta viimein levisi kasvoille päättäväisyys, jäykkä ja ilmeetön kuin teräsjää myllertävän myrskyn jäähdyttämän tyynen veden pinnalle.
— Mikä on tehtävä, se on tehtävä.
Hän avasi oven hiljaa kuin varas, ettei herättäisi nukkujia. Palattuaan jälleen eteistupaan hän asetti orsilta ottamansa uuden päreen poikittain hampaisiinsa ja tietämättänsä puri sitä niin, että hampaat kävivät melkein yhteen. Tarttui sitten molemmin käsin kirveeseen ja kohottaen sen iskuvalmiiksi asettui hyökkäysasentoon kuin peto.
Mutta silloin, ratkaisevalla hetkellä, tölmähti Musti nurkastansa ja pysähtyi muristen lattialle vuoteen ja murha-aikojan väliin. Sen irvistävistä ikenistä, verestävistä silmistä ja uhkaavasta asennosta Joonas luki kuin kirjasta: Tapa minut, mutta jos askeleenkaan astut nukkujia kohti, niin siinä tuokiossa minä kimmahdan kuin raketti kurkkuusi ja puren — puren.
Tämä odottamaton väliintulo jähmetytti Joonaan kuin säikähtyneen käärmeen. Seisten kuvapatsaana paikallansa hän ensi hämmästyksessään ei ollut varma siitä, oliko hämärästä nurkasta hyömähtänyt ilmestys Musti vai joku muu sitä muistuttava. Tultuaan vihdoin vakuutetuksi, että se todellakin oli Musti, johtui mieleen ajatus, että koira ei tullut omasta alotteestansa, vaan jonkun muun lähettämänä ehkäisemään verityötä, jota hän sitten huutokaupan oli viikkoja mielessänsä hautonut. Rohkenematta katsoa Mustia silmiin, jotka värähtämättä olivat yhä häneen kiinnitettyinä, Joonaan sydämen ympäriltä alkoi jää murtua.
— Antaisitko sinä henkesi heidän puolestansa — sinä, koira?… Ja minä… minä…
Hän piilotti kirveen nopeasti uunin soppeen ja kiiruhti melkein juosten vuoteen luokse, Musti kintereillä pitäen tarkasti silmällä hänen aiheitansa. Tarttuen jotenkin kovakouraisesti vaimonsa olkapäähän Joonas kähisi hätäisesti:
»Saara!… Saara!…»
Nukkujan avattua silmänsä ja valon häikäisemänä nähtyään hämärästi vuoteen yli kumartuneen miehen kauhistuneen katseen hän kohoutui säikähtäen istualle ja huudahti:
»Onko tuli irti?»
»Ei ole valkean vaaraa», vastasi Joonas oudolle äänellä.
»Kuka?… Mitä sinä siinä — päreinesi?»
»On aika lähteä.»
»Minne?»
»Kirkolle.»
»Kirkolle?… Niin, niin — kyllä minä. Joko kello on niin paljon?»
»Siinä mitähän lie kahden korvilla.»
-Enpä minä ole mielestäni mikään unikeko, mutta miten lie — tuossa juuri ennenkuin herätit — miten lie niin kummasti painostanut», sanoi Saara.
»Painostanut…?»
»Niinkuin jokin raskas esine olisi laskeutunut rintani päälle… Sinä olet tainnut jo kauankin valvoa, kun näkyy…»
»Mitä näkyy?» keskeytti Joonas ja vilkaisi hätäisesti uunin soppeen.
»Näkyy olevan päreesi noin pitkällä karrella — ja niitähän on karsia tuolla lattialla kokonainen karho. Mitä sinä olet täällä oikein puuhaillut?»
»Mitäpähän lienen hommaillut — istuksinut ja tupakoinut. Mutta nouskaahan jo, pitää lähteä», hoputti Joonas ja pistettyään päreensä uunin rakoon alkoi kävellä tupaan, niinkuin hänellä olisi ollut erikoinen kiire matkalle.
»Noustuunpa noustaan… Kaisu, tyttöni, avaahan silmäsi jo… lähdetään humman rekeen», herätteli mummo hellävaroen lasta.
Tultuaan kesken untansa havahdutetuksi Kaisu alkoi tuhertaa itkua. Mutta kun mummo muistutti jo ennen puhuttua asiaa, että hän nyt saa ajaa hevosen reessä, saa nähdä kirkon ja paljon muuta, lakkasi tyttö itkemästä ja aikoi nousta ilman muuta.
»Eikös minun pieneni muista, mitä ylösnoustessa on tehtävä?» huomautti mummo.
»Jaa niin», sanoi Kaisu, polvistui vuoteelle, asetti kädet ristiin rinnallensa, käänsi kasvonsa ylös kattoa kohti ja isoäidin kuiskaten säestäessä ja Mustin lattialla pää kallellaan ottaessa äänetönnä osaa, luki mummon opettaman siunauksen lapsellisen hartaasti:
»Hella tiunatkoon meitä ja valjelkoon meitä. Hella valittakoon katvonta meitän päällemme ja olkoon meille almollinen. Hella kääntäköön katvonta meitän puoleemme ja antakoon meille iankaikkiten lauhan. Itän ja Pojan ja Pyhänhengen nimeen. Amen.»
Saaran tultua tupaan oli sinne jo ehtinyt Riikkakin saunastansa matkavalmiina.
»No, Saarla — sanon Saarla, kun on tultu niinkuin saman arlvoisiksi — miltäs nyt tuntuu mielellesi?» kysyi Riikka entiseltä emännältänsä kuin vasta-alkavalta ainakin.
»Kysyy häntä Riikka itseltänsä, miltä nämä tämmöiset matkat tuntuvat», vastasi Saara.
»Hehee!… ei sitten kerlassa miltään, onpahan kuin joulukirlkkoon lähtisin. Minä en olekaan härlkävierlas näissä pidoissa; ja totut sinäkin, kunhan istut rliikin rlekeen niin monta kerltaa kuin minä olen istunut. Etkähän tuota niin kovin murlheelliselta näytäkään sinä; mutta miten lie sinun laitasi, Joonas — sanon Joonas — kun siinä niin ääneti istut ja murljotat?»
»Mitenhän lie», murahti Joonas, seuraten syrjäsilmällä Mustia, joka lähellä istuen kuin vartiana heittää luimautteli häneen epäluuloisia, halveksivia silmäyksiä.
Eivät olleet suuret muuttotavarat matkaan lähtijöillä: Saaralla eväsnyytti kädessä, Kallelta rääsyihin kääritty viulunsa kontissa ja Joonaalla kainalossa vanha seinäkello, jonka muuan armelias isäntä oli huutanut nimenomaan hänelle, kun tiesi, että Joonaan oli siitä melkein mahdoton luopua.
Kim oltiin jonkun matkaa ajettu, tillahti Kaisu yhtäkkiä itkemään.
»Mikä nyt tuli?» kysyi Saara.
»Maija jäi!»
»Hella jumala, kun nyt Maija jäi. Mutta älähän itke, kylän täti antaa uuden nuken», lohdutteli mummo.
Vähitellen Kaisu rauhoittuikin, ja nahkasten alle huppuun peitettynä hänestä tuntui kuin mentäisiin takaisin päin, kunnes viimein nukkui mummon syliin.
»Kunhan vain ei vielä kerta tultaisi takaisin tätä samaa tietä, iloisemmalla mielellä kuin nyt lähdetään», sanoi Saara Joonaalle. »On tuo olemassa vanhain sana, että, minne jotakin unohdetaan, sinne jälleen palataan.»
»Pitäneekö nuo paikkaansa enää vanhain sanatkaan», vastasi Joonas.
»Vaikka ei pitäisikään, mutta minun sydämessäni pilkoittaa kuin pimeässä yössä yksinäinen tähti semmoinen aavistus, että emme me vielä lähde Jylhänmäestä viimeistä kertaa.»
»Te muut palannette, mutta niinä en voi ikänä astua jalkaani eteistuvan… luota… sen talon kynnyksen yli», sanoi Joonas.
Peitteellä hänen sylissänsä oleva kello helisi alati, ja tien epätasaisilla kohdilla löi vieteri kumeasti kuin kirkonkello — kuin hautajaiskello, ajattelivat vanhat. Toisinaan karahti reen antura ilkeästi parahtaen kiveen vähälumisella tiellä, välähdyttäen istujain alla kirkkaan, säkenöivän tulen, jolloin Joonas aina hätkähti ja alkoi vavista.
Sinulla taitaa olla vilu?» kysyi Saara.
Miten niin?»
Vapiset kuin virran kaisla.»
Mikähän vapisuttanee», sanoi Joonas ja kallistui reen laidalle mahdollisimman kauas vaimostansa.
Joko sen Mustinkin jalkoja alkaa vanhuus vaivata vai miksi se meitä tuossa sivullasi hypäten niin kiinteästi seuraa kuin pyrkisi rekeen», koetti Saara pitää keskustelua vireillä.
»Lie hänellä omat vaivansa ja pyrkimyksensä hänelläkin», vastasi puhuteltu, leukojen melkein loukkua lyödessä.
Kun Joonaasta ei tuntunut olevan puhetoveriksi tällä kertaa, vaikeni viimein Saarakin. Ajettiin ääneti virsta virstalta asumattomia, metsäisiä taipaleita. Tultua vihdoin asutuille seuduille näkyi siellä täällä heikko valon tuike pimeästä yöstä.
Joko nyt lie ylösnousun ajat vai mitä tulia ne on nuo, kun ovat niin himmeitä?» kysyi Saara.
»Ne on vaivaisten valoja. Nukutaan kai sitä vielä noissakin taloissa, mutta niissä on jokaisessa joku lähtemässä näille samoille matkoille», sanoi Joonas.
Varhaisten valojen näkeminen johti Saaran mieleen pian lähestyvän suuren juhlan, josta hän ei malttanut olla miehellensä huomauttamatta:
»Missä häntä mekin jouluamme viettänemme?»
— Niin, missä viettäisimmekään, ajatteli Joonas kauhistuneena, ja missä varsinkin minä itse jouluani viettäisin, jollei Musti tullut väliin. Mutta ääneen hän sanoi vain:
»Kuka hänen tiennee.»
Matkustajien päästyä päivän vaietessa kirkolle oli siellä jo ennen tulleita hevosia kuin parhaina kirkkopyhinä. Ja yhä uusia tuli — laitiota, reslaa, työrekeä – kaksin, kolmin hengin ja kokonaisin kuormin — sylissä kannettavaa ja keppi kädessä kävelevää, tervettä ja sairasta, sokeata ja näkevää, hullua ja viisasta. Keskeytymättömänä virtana ne soluivat suuren pitäjäntuvan ovesta sisään. Ja siihen virtaan yhtyivät osana jylhänmäkeläisetkin.
XIV
Ristinkankaan halki ampuu maantie suorana viivana, nousematta tai laskematta, länkeämättä oikeaan tai vasempaan. Solakat taivaslakiset petäjät rajoittavat näköalan sivuilla käden ulottuville; vain eteen- ja taaksepäin avautuu kulkijan katseelle etäisyydessä kapeneva maantieaukko niin kauas kuin silmä kantaa.
Eräänä syyskuun iltapäivänä kävelee tätä asumatonta taivalta kirkolta päin tullen pitkä mies, selässä, tuohikontti, jonka kielen alta pistää esiin osa viulun kaulaa ja käyrää. Musta hattureuhka kattaa päälaella valkoista tasatukkaa. Kulkijan jaloissa on virsut ja yllä kuluneet sarkavaatteet, jotka ovat paikatut eri värisillä vaatetilkuilla; housujen takapuolessa hohtaa suuret punaiset paikat, muistuttaen paviaanin istuinpakaroita. Katse luotuna kiinteästi sisäänpäin hänen kulkunsa on milloin kiihtyvää, milloin hidastuvaa, vieläpä hän toisinaan pysähtyykin hetkeksi, puhuen katkonaisesti itseksensä, niinkuin olisi oikeudessa riita-asiaansa ajamassa.
»— — Joo, minä, Kalle Joonaanpoika, olen Jylhänmäen laillinen perillinen, niinkuin korkea oikeus hyvin tietää… Hilmanko perintöosuus?… Minä olen Hilmaa vormyntäri niin kauan kun hän tulee osaansa ottamaan… Jaa Ville?… Ee… ei se se… ne on näinä Isoaholat altavastaajia, isä ja poika… Niin mitäkö kannetta?… Kannustan omankäden oikeudesta lain varjon alla… Vieraitamiehiä?… Oojah, kyllä on… Riikka, tulehan tänne… Kuule, jos puhut minun pussiini, niin korppukahvit saat… Aivan niin — niin oli kuin Riikka sanoo, että ei Ristuksen killinkiä. — — Top!… minä jäävään Isoaholan vieraan miehen… No, jos lie papinkirja puhdas, niin puhukoon sitten — mutta muista valaasi!… Älä hele… älä valehtele!.. Jos lie isä lainannut, minä en… Ääbääh!… Hehehe… Miksei lautamies avaa peltiä, kun korkea oikeus käskee, että piru saa viedä kelmin sielun uunin piipun kautta helvettiin. — — Mitäh?… Ulosko päätöksen ajaksi? Mennään… Kyllä sinä, Isoahola, luulit olevasi suurikin viisas, mutta osaan sitä minäkin kymmeneen asti lukea — osaan. — — — Mitä se jahtivouti?… Tuomiota kuulemaan? Tullaan… Eihän perhana!… johan nyt myrkyn lykkäsi… Minä vedän hovräättiin!»
Silmissä kipenöivä viha, parta järähdellen Kalle käveli kiivaasti eteenpäin, ruumis etukumarassa ja joka nivelessään retkahtelevat kädet edessä huitoen käynnin tahtiin, ikäänkuin hän menneitten sukupolvien kehityksen unohtaen olisi kaukaisten esi-isiensä tavoin pyrkinyt tukemaan asentoansa myöskin eturaajoillansa tai tarttumaan puitten oksiin puoliavoimilla kourillansa.
Vihdoin hän yhtäkkiä pysähtyi ja vilkuili ympärillensä kuin olisi unennäköönsä herännyt. Taival oli Kallelle ennestään perin tuttu, mutta kun hän nyt tunnusteli seutua, ei hän saanut käsitystä kulkemansa matkan pituudesta, ei tietoa siitä, oliko hän kankaan alku- vai loppupäässä; ja mikä pahinta, siinä katsellessaan ja kääntyillessään hän oli kadottanut alkuperäisen kulkusuuntansa, niin että hän lopulta ei tiennyt, mistä päin oli tullut ja minne olisi mentävä.
Tien ohessa siinä oli punainen virstantolppa. Kalle katsoi ison aikaa sen valkoisiin poskiin maalattuja mustia numeroita, ja vaikka hän ei niistä mitään ymmärtänytkään, oli hänellä kuitenkin hämärä tunne, että virstantolpan pitäisi voida jollakin tavoin neuvoa hänelle tietä.
Kun mykkä pylväs ei antanut toivottua apua, heitti Kalle taas kysyviä, hätääntyneitä katseita kummallekin taholle, mutta samalla tavalla kapeni metsäaukeama pystysuorin seinin molemmin puolin siniseen kaukaisuuteen, ja maantie sen pohjalla oli kuin kahtaanne kapeneva keltainen nauha, jonka leveimmältä kohdalla hän itse seisoi.
Kalle käveli jo jonkun matkaa takaisin entisiä jälkiänsä, kun hän sattumalta huomasi tiepuolessa kallistuneen, puolilahon puuristin, joka aikoinaan oli pystytetty muistoksi sen johdosta, että tällä paikalla oli murhattu postinkuljettaja ja ryöstetty kallis posti eräänä syysyönä, vuosia sitten. Tietäen tästä olevansa kankaan keskipalkoilla Kalle kääntyi niin, että risti oli oikealla puolella, ja jatkoi arvelematta matkaansa. Kun hän neljän viime vuoden aikana kerran kuussa oli kulkenut Ristinkangasta aina samaan suuntaan, olivat myöskin virstanpylväät joka kerta oikealla kädellä; ja sitä seikkaa hänen mielensä äsken kangasteli, vaikka ei jaksanut kirkastua selväksi muistoksi, sillä virstantolpat eivät olleet syöpyneet hänen sieluunsa niin syvään kuin risti.
Mitähän lie taivaltanut virstan, pari, kuu hän jälleen hiljensi kulkuansa. Siinä kävellessään hänen korviinsa oli alkanut kuulua kuin tuulen huminaa, vaikka oli seisova ilma. Tietäen entisestä kokemuksesta sen merkityksen hän pysähtyi ja jäi ikäänkuin kuuntelemaan ja odottamaan. Kauan ei viipynytkään, kun korvat paukahtivat umpilukkoon niin kovasti, että päähän koski. Sen jälkeen seurasi niin syvä hiljaisuus, että Kallesta tuntui, kuin hänen sekä sisä- että ulkopuolellansa olisi ääretön, peloittava tyhjyys.
Samoinkuin vuosia sitten sairasvuoteella entisessä, kodissansa ja monta kertaa sen jälkeen, alkoivat hänen kätensä nytkin vaistomaisesti nousta ja laskea kuin tahdinviittaajalla, suu vetäytyi hymyyn ja puoliavoimissa silmissä kuvastuva jännittynyt tarkkaavaisuus ilmaisi niin suurta henkisten voimain keskitystä, että hän tällä haavaa ei voinut havaita mitään ulkopuolella omaa, sisäistä maailmaansa.
Kun korvien umpilukko oli vähitellen avautunut, otti Kalle viulun kontistansa, purki sen kääreistä ja alkoi soittaa siinä maantiellä keskellä Ristinkangasta, koettaen soittimellansa jäljitellä niitä säveliä, joita oli kuullut toisilla korvilla, toisesta maailmasta.
Ainoa kuulija lienee ollut siipiorava, joka ilmaisi iloansa liitämällä maantien yli pitkän petäjän latvasta vinoon toisen petäjän oksille, rävähti ketterästi runkoa myöten latvaan ja teki taas ilmamatkan tien toiselle puolelle, jatkaen tätä leikkiänsä niin kauan kuin soittoa kuului.
Ristinkankaalta kääntyy sivutie Hohonkulmalle, jonne Kalle aikoi yöksi. Syysilta alkoi jo hiukan hämärtää hänen ehdittyä entiselle kotiseudullensa. Toimittuaan maantieltä kiviä taskuunsa ja rouhaisten tienohesta aidan seipään latvan kepiksi käteensä hän hammasta puraisten ilmestyi kylän raitille kuin paimenpoika David filistealaista vastaan.
Kulkijan ollessa vielä etäällä ensimäisen talon maantiekujalla alkoi koira, kylän etuvartiona kankaalle käsin, haukkua vouskahdella kotinsa portilla, niinkuin se olisi jo kaukaa vainunnut, kuka tulija oli, mutta ei ollut kuitenkaan siitä vielä täysin selvillä. Päästyään varmuuteen asiastaan se kiiti kuin nuoli tulijaa vastaan.
Kalle ei ollut tästä yksinäisestä rähisijästä tietääkseenkään, heristihän sille vain huvikseen nyrkkiänsä. Hän tiesi, että tämä oli vasta alkusoittoa, oli kuin vartiota pitävän variksen varoitusraakumista haukan ilmaantuessa näkösälle.
Mutta sitä mukaa kuin kulku edistyi kylän läpi, lisääntyi saattojoukkokin. Koiria sinkoili aitojen yli tienvarsipihoista, niitä laukkasi huohottaen syrjäisistä asunnoista peltojen poikki ja polkuja pitkin, ja kaukaa metsän rannoilta kuului sieltä täältä mukaan pyrkivää, kipeätä uikutusta.
Joukon kasvaessa kasvoi rohkeuskin. Ei kenellekään, ei mustalaisille eikä oudosti hajuaville ryssillekään koirat olleet niin vihaisia kuin Kallelle. Paitsi kädessä olevaa keppiä, konttia selässä ja kauttaaltaan ärsyttävää ulkoasua, paisutti niiden sappea hänen housujensa takalistossa hohtavat punaiset paikat, jotka erikoisesti näyttivät olevan niiden irvistelevien hampaitten maalitauluna. Mahdollista on, että älykkäät eläimet olivat vaistonneet tuon määräajoin palaavan kulkijan jossakin suhteessa olevan heidän tasollansa, mutta, kahdella jalalla kävelevänä ei kuitenkaan heihin kuuluvan, ja myöskin tästä syystä koettivat kootuin voimin karkoittaa vastenmielistä sekailmiötä pois alueeltansa. Suurinta suuta pitivät heikoimmat ja arimmat pikku rakit, joiden kimakka, soinnuton nalkutus muistutti nopeita vasaran iskuja kiintonaiseen teräkseen. Isot koirat lauskuttelivat harvakseen kumealla, sointuisalla äänellä kuin kurikalla olisi jymäytelty onttoon honkaan.
Aluksi Kalle koetti lepyttää kiusaajiansa ystävällisellä puhuttelulla ja taputtamalla kädellä reiteensä.
»Piski, piiski… noo… no-no… mitäs…»
Mutta moinen suostutteleminen nostatti vain uuden niskakarvoja yhä korkeammalle.
»Helvetin hounit!» karjaisi hän ja huitaisi ahdistajia kepillänsä, jolloin ne nopeasti leiskahtivat leikkaamalle rynnäten samalla takaisin entisiä kiukkuisempina.
Singahtipa silloin kivi laumaan, kuului kipeä ulvahdus, ja joku rakki nilkutti kolmella jalalla loitommalle nuolemaan satutettua jalkaansa.
Vaikka koirat entisistä kokemuksista viisastuneina eivät hevin uskaltaneet tulla saatettavansa seipään ulottuville, hidastuttivat ne kuitenkin Kallen kulkua niin kiusallisella tavalla, että hän päätti ryhtyä samaan keinoon, jonka avulla joskus ennenkin oli onnistunut vapautumaan vainoojistansa.
Tien varrella siinä oli musta riihi. Kalle asettui selin seinää vasten välttääkseen hyökkäystä takaa päin, otti viulun kontistansa ja alkoi soittaa hyvin pitkäveteistä, surullista säveltä. Koirat hätkähtivät, tulivat levottomiksi ja näyttivät ikäänkuin häpeävän: ja kun toinen ei tahtonut jäädä toisen taakse, asettuivat ne vieriviereen istumaan puoliympyrään soittajan eteen. Siinä oli rinnan isoa ja pientä koiraa; mustaa, punaista, valkoista, kirjavaa, pysty- ja luppakorvaa. Hartaan näköisinä, pää kallellaan ne kuuntelivat, mutta pitkään aikaan ei soitto jaksanut tehota syvemmin niiden ärtyneisiin mieliin.
Lopulta alkoivat kuitenkin yhden ja toisen jalat hiljaa vavahdella, värinän siirtyessä vähitellen muuhun ruumiiseen, ja ennen pitkää koiralauma värisi kuin vilussa. Kun vihdoin muuan suuri koira kohotti tylpön kuononsa korkeutta kohti, möristen syvältä kurkustansa määrättömän alakuloista säveltä, nousi kuono kuonon jälkeen ylös, ja koirien sekakuoro, jossa kaikki äänialat olivat edustettuina, ulvoa jullitti viulun säestyksellä taivaalle sukunsa vuosituhantisia kärsimyksiä.
Olipa Kalle hämärästä huolimatta huomaavinaan niiden silmissä kosteata kiiltoa ja kyynelen tapaista kimallusta.
Vielä jonkun aikaa soiton tauottuakin koirat jatkoivat sanatonta veisuansa. Kun ne vihdoin lakkasivat, näytti sulanut viha niiden sydämissä vaihtuneen lemmen tunteisiin. Jättäen kulkijan rauhassa kapaloimaan viuluansa ne häntäänsä liehakoivasti heiluttaen alkoivat nuohostella toisiansa. Urospuolisten valittua itselleen sopivan parin koirat illan kuhjassa poistuivat syrjäkaria kaksin ja kaksin.
* * * * *
Kallen saavuttua yöpaikkaansa, kylän toisessa laidassa olevaan Korpelan taloon, leimusi tuvassa jo takkavalkea ja talonväki puuhaili puhdetöissä, Lausumatta sanaakaan tervehdykseksi hän riisui kontin selästänsä, ripusti sen viilekkeistä naulaan ja istui vaieten ovensuupenkille.
Talonväki ei kiinnittänyt tulijaan näköjään vähintäkään huomiota; päinvastoin näytti itsekukin saaneen sysäyksen ahkerampaan askarteluun: piikojen rukinpyörät alkoivat hyrrätä kiivaammin, renkien pitkät pärepuukot välkähdellä vilkkaammin ja pöydän päässä nuottaa kutovan isännän verkonkäpy sujahdella sukkelammin. Mutta silmien nauravasta ilmeestä ja huulten hymystä saattoi arvata, että he ajattelivat kaikkea muuta kuin työtänsä. Ainoastaan karsinasängyn laidalla ruumistaan nuokuttelevan mummon ryppyiset kasvot muuttuivat entistä vakavammiksi, huokaukset syvemmiksi.