»Mistäs kaukaa se reessaavaanen on?» kysyi vihdoin taloon aikaisemmin yöpynyt-»kuolemankauppias», — kuoleman kauppias, sillä hänen kärryillänsä heinähäkissä oli satamäärin pieniä puutynnyreitä »kimröökiä», joka oli »kevyempää kuin tyhjä» ja jota näin sydänmaissa ostettiin tavallisesti vain ruumisarkkujen mustaksi maalaamista varten.
»Mistä ollahan?» uudisti pohjalainen kysymyksensä.
Kun puhuteltu vastauksen asemesta vain heittää muljautti vihaisen syrjäsilmäyksen kysyjään, puuttui isäntä asiaan.
»Onpahan muuan nöyräpäinen, tuosta, naapuritalon entisiä poikia. Tässä takavuosina sairastanut varitautia ja siitä saanut pitämistä iäkseen: vian mieleensä ja kuuloonsa.»
»Onko se kuuro?»
»Miten milloinkin. Toisinaan, kuten, näkyy olevan laita tällä kertaa, hän saa selon vain hyvin kovasta puheesta, osittain suun liikkeitten avulla, toisin ajoin taas on kuulo hyvinkin tarkka. Mutta joskus lyö vallan umpikuuroksi, ja silloin hän aina hyvin tärkeän näköisenä näyttää kuuntelevan jotakin — mitähän kuunnelle omia ihmeitään.»
»Taivaallisia ääniä», huomautti mummo nurkastansa. »Se on, tuo Jumala, ankaruudessaankin yhtäkaikki laupias: on ottanut Kallelta ymmärryksen ja osittain kuulonkin, mutta antanut hänelle sen sijaan kyvyn kuulla jo täällä ajassa niitä ikuisia ääniä, joista me muut kuolevaiset saamme iloita vasta sitten, kun vajaa lakkaa ja täydellisyys alkaa.»
»Lustin näköönen äijä muutoon, kattoopa häntä pläsihin tai muuhun munteerinkihin. Mutta jos tuallaasen osuusi rookaamahan taloottomalla taipalehella, niin luulen, jotta ouron syrän kammahtaasi. Sitä raskahinta sauvaako se tämäkin kantaa?»
»Mitäpäs se muutakaan — vaikka ei se sauva ole kyllä tämän oma vuolema», sanoi isäntä.
»Kukas sen sitten on aikahan saanut?»
»Minusta on tämän Kallen kohta tuntunut vähän semmoiselta, kuin kaksi mahtimiestä olisi ojentanut liiton kämmentä toisilleen, yksi ylhäältä, toinen alhaalta, tehneet tasajakoa ja osansa saatuaan olleet yksissä neuvoin tyhjää miestä mieron tielle työntämässä. Eihän kyllä voi väittää, että lain pykälän mukaan olisi vääryyttä tehty, sillä kumpikin otti vain omansa: maanpäällinen velkoja saatavansa, toinen sen, minkä oli ymmärrystä lahjaksi antanut.»
»Niinpä kyllä. Lisänähän tosin on rikka rokas ja hämmähäkki taikinas, vaan tokkohan nua ny kumpikahan olisi pönkiltänsä pyllähtänehet, vaikka olisivat antanehetkin tarvittevaaseu pitää osan yltäkyllääsyyrestänsä. Muutoon on sielä meirän puoles jo moniin paikoon pyätty erityyset kasarmit, joiss tuallaasia ja muita vaivaasia hoiretahan, ja mihinä ei sellaasia vielä oo, sielä sijootetahan vaivaaset taloohin ympäri pitäjää.»
»Huutokaupallahan se myytiin tämäkin, niinkuin koko Jylhänmäen joukko. Mutta miten lie vasara osunut paukahtamaan Kallen kohdalle niin onnettomasti, että poloinen joutui sellaiseen taloon, jonka ymmärtämätön haltijaväki kohteli vähämielistä kuin jumalaton luontokappaletta. Talvikauden kiusaannuttuaan hoitopaikassansa tämä kevään tultua otti kontin ja viulun selkäänsä ja lähti maailmalle. Siitä pitäen hän on useat vuodet kiertänyt kuin jänis pitäjien laajuista ympyräänsä, palaten aina neljän viikon kuluttua lähtöpaikkaansa säännöllisesti kuin kuun vaihe.»
Istuttuaan jonkun aikaa penkillä mietteissänsä Kalle muuttihe takan ääreen ja otti kontistansa vanhat kirjankannet, joiden välissä lehtien asemesta oli tukku erivärisiä papereita.
»Jo ne nyt tulivat tuomiot siinäkin minun ja Isoaholan välisessä perintöriidassa», hän sanoi, selaillen papereitansa tärkeän näköisenä.
»Vai niin… No, jo oli aikakin», vastasi isäntä pöydän päästä, ripusti lasit nenällensä ja meni valkean luokse hänkin.
Kun myöskin päreenkiskojat keskeyttivät työnsä ja naiset kehruunsa, jääden käsi rukin pyörällä kuuntelemaan, vallitsi tuvassa hetken odottavaa hiljaisuutta.
»Tämän kun leväyttää Isoaholan nenän eteen, niin eiköhän tuossa ukon pöksyt ala täristä», sanoi Kalle ja ojensi isännälle lyijykynällä töherretyn paperin.
Alentaen hiukan ääntänsä isäntä tavaili:
»Täsä lähestyn Minä teittiä muutamala sanalla tällä pienelä paperi Palalla ja huonola käsi alalla ja saan tietä Antaa että kun tämä jylyhämmäi kallu nyt on käymäsä sitä maliman rannan kierto Kouluva Nin olka laupijat ninkun teijän isän Laupijas on ja auttaka Majistri visauuven tielä antain Ruoka ja riitinet ja kessu piippuun ja saunan Nurkkaa kuhu hään pääsä kallistais ja Akka väk hyö voivatten otta huomijon emännän paikan ja pait sitä niin ninku viisun tekiä veisa pelmanni peliä ja rahhaa saa oneline Likka se pel Mannin saa eikä nyt sit muta tällä kerta kun hyväst vaa ja terveyksi kaikile tutuile ja tuntemattomilen ja Voika hyvin toivotta Yks sihtier.»
»Iijoo… hm… kenenkähän lie kädestä tuokin lähtöisin», sanoi isäntä ja ääntänsä korottaen jatkoi:
»Pitäisipä siinä nyt, jutussasi, mustan valkeneman ja mutkien oikeneman.»
»Siinä ja siinä, ettei Isoahola vielä linnassa istu», arveli Kalle.
»Onpa niin ja näin.»
Pistettyään paperin takaisin kansien väliin Kalle alkoi etsiä toista, puhellen kuin itseksensä:
»Juntulan renkipojat juoksivat jälkeeni ja kuiskasivat korvaani, että hyvän hyvyyttäni ottaisin ajaakseni sen Harakka-Miinan lapsen ruokkojuttua siinä kuin omianikin. Lakituvassa koetti Juntulan Jussi kumota kannettani lailla ja evankeljutnilla, ja vähältä piti, ettei saanut sotketuksi minua samaan soppaan.»
»Altavastaajaksi?»
»Sinne päin se sihtaili. Mutta kun minä sain suunvuoron ja aloin selvitellä Juntulaisen elämäkertaa, niin hörönauru siinä pääsi tuomarilta, ja irveen näkyi vetävän lautamiestenkin suuta. Eikähän siinä Jussia auttaneet laupiaat silmätkään, sen kuin pulittaa vain rahat koreasti Miinan kouraan. Sakoitin vielä kunniani loukkaamisesta — siihen kulut lisäksi. Tässä on rotokolla.»
Isäntä kohensi lasejansa, ja luki:
»Suinulan Saha-Yhtiön Tuuma-Lista — — —»
»Eikös siinä ole selvät sanat?» kysäisi Kalle.
»Selvätpä näkyy lumerot olevan… Kenen lie metsää tuossakin kaadettu, mutta ryske siinä on kankaalla käynyt, kun mokomia kaksikymmen-kolmikymmentuumaisia karilaita on syrjälleen kellistetty. Mahtaa olla sammalpäisiä jo noidenkin kannot, sillä ei niitä tuollaisia pappoja kasvakaan enää nykyajan männiköissä… Entäs, millä kannalla se on se Loksolan Oton pässijuttu?»
»Hovissa sain housuilleni, kun en kerinnyt juttujakoon ja Loksola sai riidellä yksipuoleltaan. Mutta kun nykäisin asian sinaattiin ja vilautin herroille setelin syrjää, niin siellä tuomittiin Otto maksamaan minulle kipurahat ja langetettiin sakkoon maantierauhan rikkomisesta ja murhayrityksestä. Tässäpä tuo näkyy olevankin sinaatin välipäätös.»
»Niinpähän näkyy siinä olevan oikea rotokolla, leimat ja riimerkit ja kaikki. Miten siinä lukeekaan. 'Utrak aa ähvä ahva pee ärrä oo porokollot, hallit. Soma tietää, joka hänestä selon saisi, ketkä tuossakin ovat olleet tukkanuottasilla.»
Kyllästymättä isäntä luki paperin toisensa jälkeen, ikäänkuin ne olisivat olleet tärkeitäkin asiakirjoja, ja uteliaina niitä kuunneltiin.
»Vilkaisehan vielä tuota, että emäntäkin saa kuulla, mitä laki sanoo siitä, kun minun arvoisella miehellä uskalletaan syöttää homehtunutta leipää ja keltaisia silakoita. Siinä jutussa Mullikan emäntä tarkenee vielä», sanoi Kalle antaen isännälle musteella kirjoitetun arkin puoliskon.
»Eivät ole kirvesvarressa kangistuneet sen miehen sormet, joka noitakin puustavia on pyöräytellyt. Otahan onkeesi, muija, mitä tässä huoneentaulussa emännille sanotaan», huomautti isäntä, leikkisästi ja alkoi lukea:
»Se on, tämä Kalle, Jumalan vierimmäisiä, vaikka hän maailman silmissä halpa on. Mutta kerran loppuu Kallenkin maallinen vaellus — ehkä piankin, kuka tietää — ja hän saa vaihtaa narrinpukunsa taivaan vaatteisiin, hattureuhkansa kultaiseen kruunuun, ja armopalan asemesta hän saa syödä Karitsan hääpöydässä iankaikkisesti. Ja hän saa soittaa uudella viululla uusia virsiä, joiden sävelten huminaa hänellä silloin tällöin on autuus kuulla jo täällä ajassa kuin kaukaisena kaikuna korkeudesta. Sillä, ystävät, eikö niin ole, että Herra armossaan on ottanut ymmärryksen Kallelta, sen vuoksi, että hänen olisi kevyempi ristiänsä kantaa. Herran tiet ovat korkiammat meidän teitämme ja Hänen ajatuksensa meidän ajatuksiamme. Ja Hänen armonsa ulottuu niin lavialta kuin taivas on ja totuutensa niin avaralta kuin pilvet juoksevat. Huomatkaa, asia on liian korkia. Amen.»
Vielä, lukemisen päätyttyäkin isännän katse viipyi paperissa, ja kuulijain vaistomaisesti ristiin liittyneet kädet eivät ottaneet erotuksensa heti amenen jälkeen. Itsekukin tunsi sydämessään jonkinlaista pistosta ja häpeän tunnetta, niinkuin tietämättänsä olisi tullut pitäneeksi narrinansa itseänsä ylempää, arvohenkilöä, joka valhepukunsa riisuttuaan esiintyy ylhäisessä loistossansa.
Tuvassa oli hetken harrasta äänettömyyttä kuin sunnuntaina saarnan jälkeen. Vain mummo huokaili sänkynsä laidalla:
»Niin, niin… liian korkia, liian korkia… Ihan kuin minun suullani.»
»Mitäs protokollia ne oikeen ovat nuo, ja kuka tuallaasia on värkännyt?» keskeytti kauppias äänettömyyden.
»Asiakirjojahan ne ovat olevinaan», vastasi isäntä. »Yksi ja toinen pännään pystyvä niitä tämän pyynnöstä sepustelee tai pistää käteen muuta joutilasta paperia, mitä sattuu saatavilla olemaan. Niissä on usein hyvinkin sydäntä kutkuttavia tarinoita, tosiperäisiäkin, niinkuin tuo Juntulan Jussinkin juttu; ja sitä saa harmikseen lukea tämän papereista letkauksia väliin omasta itsestäänkin. Joskus on joukossa vakavampaakin, niinkuin nyt tuo äskeinen — eikö lie ollut jonkun papin kirjoittama. Kauppias on kai huomannut, että tämä Kalle on lakia ja oikeutta täynnä kuin taivas tyhjää. Sitä olematonta perintöänsä hän on riidellä jytyyttänyt siitä pitäen kuin kotitalo myytiin, väliin voittanut, väliin hävinnyt. Se on ehtinyt käydä jo moneen kertaan kaikki oikeusasteet, maalait, hovit, senaatit — taisipa, muistaakseni kerta kiivetä aina keisarin armoistuimeen asti. Sieltä korkeuksista asia on kerta toisensa jälkeen työnnetty takaisin kihlakuntaan, ja sama rappu rapulta kohoaminen on alkanut uudelleen. Onpa hänellä vireillä pitkällinen riitajuttu erään kuolleenkin kanssa.»
»Kuollehen kans?»
»Kuuluu kerran erään Loksola-nimisen talon suuri tallipässi päässeen irti ja puskea jysäyttäneen Kallea maantiellä pakaroille, niin että tämä oli kellahtanut selälleen ja lie siinä rytäkässä vähän loukkaantunutkin. Suuttunut siitä ja nostanut ankaran riitajutun maantierauhan rikkomisesta ja murhayrityksestä. Pian sen jälkeen isäntä tapaturmaisesti kuoli ja haudattiin, ja kun häntä Kallen taloon tultua ei sen koommin ole näkynyt mailla halmeilla, arvelee tämä isännän piileksivän tuon riitajutun takia. On koetettu kyllä selittää asian oikeata laitaa, mutta sitä Kalle ei ota uskoakseen, sen kuin vetää vainajalle huutosakkeja vangitsemismääräyksilleen toisen toisensa jälkeen, kun hän ei saavu oikeuteen asiaansa vastaamaan.»
»Kertapa he kumminkin rookaavat toisensa siinä kaikkeen korkeemmas oikeures, jota kukaan ei pääse huutosakollakaan kiertämähän ylitte eikä ympärihinsä, ja jossa kaikki riirat ratkaastahan, niin karoon pökkimiset kuin homehtunehet leivät ja keltaaset silakatkin… Soitas ny vähän sen päälle — polokkaa eli muuta syrämmehen käypää.»
»Soita… Mitä sinä siitä sitten ymmärrät», sanoi Kalle, jolla näytti olevan erikoista kaunaa kauppiaaseen, arvattavasti vain siksi, että tämä oli sattunut yöpymään samaan taloon kuin hänkin.
Vaikka kauppias koetti niellä äänettömänä Kallen loukkaavan vastauksen, saattoi kuitenkin havaita, että se kuohutti syvästi hänen pohjalaista sisuansa.
»Tämän Kallen samoin kuin monen muunkin pelimannin laita on vähän niinkuin koiran, että se ei käskien hauku. Mutta annahan sille tulla oma aikansa, annahan sen kuulla niitä omia ääniänsä, niin siihen jättää, jos siksi sattuu, syöntinsä kesken, etkä millään ilveellä voi silloin estää häntä viuluansa vinguttamasta», koetti isäntä sovittaa.
»Olisi viisahampi, niin näyttääsin, kuka täs jotakin ymmärtää.»
Talonväen puhdetöistä ei tullut mitään, sillä Kallen papereita luettaessa ja kuunnellessa ilta oli ehtinyt jo kylpyaikaan.
Lähdettiin miehissä saunaan.
»Panehan paitasi ja housusi tuonne kiukaan päälle tangolle, että löylyssä kuolevat, mitä heissä kuolevata lie», kehoitti isäntä Kallea.
»Minä pesen ne illemmalla, kuumalla vedellä», sanoi Kalle.
»Sehän lie.»
Talon miehillä kullakin oli vakituinen paikkansa lauteilla, jonka vuoksi Kalle ja kauppias joutuivat istumaan rinnan ainoalle vapaalle penkille. Kun Kalle yhteisen kylvyn aikana vain haukotteli kuuluvasti, viitsimättä tuskin vastaansa heilauttaa, tiedettiin ennestään, että hän odotteli toisten lauteilta poistumista, saadakseen jälkeenpäin kylpeä yksin omassa löylyssänsä, jota tavallisen kylpijän nahka ei sietänyt. Pohjalaisen seuratessa hänen esimerkkiään kysyi joku:
»Taitaa olla tämä täittömän löyly kauppiaalle niinkuin Kallollekin vain kohtalaista makuulämmintä, vai muistako syistä vieras ei kylve?»
»Ehritähämpä täs vielä.»
Talon miesten huuhtaistua ruumistansa yhteisestä, pitkästä vesikaukalosta ja laskeuduttua alas kuivailemaan ja pukeutumaan sanoi kauppias:
»Annas ny löylyä, flikka, oikein isän kärestä, niin ruihoon tälle komeljanttarille valssia vihrallani, kunei tämä ruvennu pelaamahan mulle polokkaa fiulullansa.»
Palvelustytön heitettyä kiukaalle muutaman kipollisen vettä alkoi lauteilta harmaan, läpinäkymättömän höyrypilven seasta kuulua ankaraa vastojen iäiskettä. Kylpijöillä olisi nyt ollut tilaa siirtyä erilleenkin, mutta kun toinen ei väistynyt, niin ei toinenkaan.
»Taisi syntyäkin naapurien kesken kilpakylpy», kuului alhaalta.
»Mun syrämmeni ei sula, jollen saa niille jollakin tavoon kostaa», jylisi pilvestä pohjalaisen ääni.
»Pitäisipä siellä sulaa, kun tuntuu täällä alhaallakin olevan jo kohtalainen kylpylöyly.»
»Sehän täs kamppaalus hulluunta onkin, jotta kuta vihaasemmin vuotaa polttaa sitä kylymemmaksi jäätyy sisu, ja kuta pehmiämmäksi pinta leivotahan sitä rautaasemmaksi kovenoo syrän.»
Penkillä istuva renkipoika nyökytti päätänsä kiukaan edessä kippo kädessä seisovalle piikatytölle, että lyödä löylyä vain.
Ja piika löi.
»Ei taida kauppiaassa olla hyyryläisiä?» kysyi isäntä.
»Kenes reis… huh, uhuh!… reissaavaases niitä ei olis.»
»Ajattelin vain, että päinvastaisessa tapauksessa Kallella olisi ylivoima puolellansa. Mutta nythän olette siinä suhteessa tasaväkisiä.»
»Pitäneekö… hähä… hänes kortteeria lures?»
»Jos entisekseen on — ja mikäpä, ettei olisi — niin kyllä siinä pojassa pitäisi asustaa pientä eläjätä kaikkia lajeja.»
»S'on tärkiä etu tälle… sillä jotta… huh helevetti!… Taitaa tällä kampraatilla olla isoompi vihta kuin mulla ja muutoonkin tihuumpi… ruosii perkeles tulta kun palakehen kirasta…. Niin jotta — kuhunkas ma ny jäinkään — jotta kyllähän täikin kynttä kysyy ja hantvärkkiä antaa kirppukin, mutta kaikista makiammin, jott' oikeen vesi kielelle kihuaa, lyöttää löylys kumminki lures.»
Yhäti nyökytti päätänsä penkillä virnottava renkipoika, ja ymmärtävästi silmää iskien lisäsi löylyä piika. Kuumuus alkoi tuntua tuskalliselta alhaalla olijoillekin: mikä hirveä hehku mahtoi ollakaan lauteilla. Kuitenkin karttoi kumpikin kylpijä päästämästä valittavaa sanaa suustansa tai ensimäisenä varoittamasta liian anteliasta löylynlyöjää.
»Flikka!» kuului vihdoin kauppiaan tukahtunut ääni ylhäältä.
»No?»
»Ma teen sulle entisen rikkahan miehen anomuksen: Lennätäs nopiaa tänne lavoolle sankoo jääkylymää prunnivettä, jotta ma saan kastella kynsiäni: sillä, koira vieköhön, emme mekään kumpikaa lepää täällä juuri Aaprahamin helemas.»
»Sitten on vietävä Kallelle myös», sanoi isäntä.
»Ma luulen, jotta me molemmatkin alaamme ny jo olla niin kypsyneinä, jotta meirän kärventynehet kyntömme alakavat vähitellen mahtua samahan sankoohin.»
»Ei Kallelle eikä kellekään — siihen pätsiin en pistä päätäni minä», tokeni tyttö.
»Iso alla ähkää, pieni päällä löyhkää — mikäs se on?» säesti tytön virnistelevä liittolainen.
»Pirä sinä suusi… Jos mun saliltahan täältä vielä hengis palaata, niin annan vastauksen arvootuksehes: tulet jumaliste näkemähän, kuka se on, joka alla ähkyy», sanoi pohjalainen.
Kylpytoveriinsa kääntyen hän huusi:
»Piretähän ny pieni aselepo — veretähän vähän kenkiänsä.»
»Ee», vastasi Kalle lyhyesti.
Lauteilta alkoi kuulua entistä kiivaampaa vastojen läiskettä, niinkuin kilpailijat olisivat vihdoinkin ryhtyneet ratkaisevaan loppurynnäkköön. Heidän näihin asti jotenkin tasaväkisinä taistellessa alkoivat toisen vastan iskut vähitellen hidastua ja heikentyä, säestäen harvakseen kuin rummun lyönnit nopeatahtista soittoa. Alhaalle käsin kuulosti kuin häviölle jäävä ajoittain yrittäisi vielä viimeisillä voimillansa pinnistää kilpailijansa tasalle, mutta hellitti pian taas otteensa, yritti uudelleen, kunnes väsähtäneen vasta vaikeni viimein kokonaan, toisen jatkaessa hellittämättä hutkituistansa.
»Ssssaatana!» sähähti ylhäältä kuin salama.
Vähäistä myöhemmin näkivät alhaalla olijat höyrypilvestä lähenevää, punaista hohdetta kuin nousevan auringon kumotusta hajoavan usvaverhon läpi: kauppias siellä käsin ja jaloin tomumajaansa tukien konttasi lasten tavoin takaperin portaita alas, höpisten itseksensä:
»Kyllä Herra hulluusta huolen pitää, kattokohot viisahat etehensä.»
Lattialle päästyään hän horjutteli saavin luokse, pisti päänsä ja kätensä hetkeksi kylmään veteen ja lysähti sen jälkeen penkille kokoon kuin märkä rätti.
Jo oli Kallekin lakannut kylpemästä, kuului peseytyvän lauteilla: nosti kahmalollaan kaukalosta vettä kasvoillensa ja käsin naamaansa hangaten päristi huuliansa, niinkuin päristelee joskus hevonen juodessansa.
Kauppiaan jonkun verran toinnuttua pahimmasta väsymyksestänsä hän penkeille katsellen kysäisi:
»Kuhunkas täältä se viisas Salomooni on karonnu?… Vaikken ma oikeen tierä, olisiko mus miestä tällä haavaa hänen arvootustansa selvittämähän.»
»Taisi tulla pako Ephyytiin, niin »Salomolle» kuin löylynlyöjällekin», vastattiin.
»Mones mua on tähän ikähäni jo pyykis pesty. Usiasti olen saanu kokia antamisen ilua, ehkä kumminki usiammin ottanu lahjani lajiinansa takaasin, niinkuu nuo kroppahani sirootetut puukoon arvet sanoomattanikin toristavat. Mutten ma tämmööses tappelus oo ikänä ollut: jotta kun toista pitääsi lyörä, niin ittiä lyö, ja kun ittiä lyö, niin sen pitääsi toisehen koskia.»
* * * * *
Saunasta tultuaan ja syötyään emännän antaman iltasen Kalle nakkasi kontin hartioillensa, otti orsilta muutamia päreitä käteensä ja palasi jälleen saunaan. Puhallettuani! hiilloksesta tulen päreeseen hän pisti sen kiukaan rintaan, riisuutui alasti, pesi alusryysynsä ja ripusti ne tangolle kiukaan päälle kuivamaan. Otti sitten äimän hattunsa vuorista ja alkoi kuroa mummolta saamaansa paikkatilkkua takkinsa kyynärpäähän.
Viimein hän kallistui lattialle tuomilleen oljille alastomana maata ja nukkui pian raskaaseen uneen. Oli harrasta, kylvyn jälkeistä saunahiljaisuutta, ei edes äskeisen kuumuuden pyörryttämä sirkka jaksanut laulaa kiukaan kolossa. Ainoastaan silloin tällöin tipahti laudepohjasta suuri vesipisara raskaasti karsinamultaan.
XV
Laajaa, piiriänsä kiertäessään Kalle verotti aina vain samoja taloja: hänellä oli määrätyt aamiais-, päivällis- ja yöpymispaikkansa. Niin koneen tarkasti hän oli kulkunsa sovittanut, että voitiin jo ennakolta tietää päivälleen, melkeinpä tunnilleenkin, milloin hän ilmestyy taloon papereinensa.
Mutta nyt kevään tultua oli alkanut ilmetä säännöttömyyksiä tähän täsmällisyyteen. Yhä lyhenevin väliajoin Kalle tuli taloihin milloin sattui; usein hänen nähtiin kiivaasti astuvan ohikin ja kaventavan kierrostansa kulkemalla oikoteitse, niinkuin hänellä olisi ollut kiire jonnekin, ja entisen piirinsä kaukaisimmissa osissa häntä ikäväkseen ei oltu kuukausiin nähty ollenkaan.
Muussakin suhteessa oli miehessä tapahtunut muutoksia. Hän oli huomattavasti laihtunut, mutta siitä huolimatta näytti kuitenkin entistä nuoremmalta; valkoinen tukka oli leikattu lyhyeksi, paikkaisten ryysyjen asemesta oli yllä jotenkin ehjät vaatteet ja jaloissa melkoisen hyvät punaiset pieksut. Riita-asioistaan hän ei enää puhunut juuri ensinkään, ei luettanut papereitansa eikä kirjoituttanut uusia — Jyihänmäki oli lopullisesti voitettu. Sen sijaan hän soitti ahkerasti viuluansa, pisti tanssiksi tuvissa ja joskus maanteilläkin kulkiessaan, iski ohimennen tytöille silmää ja kutitti leuan alta.
Niinkuin tähtientutkija, huomattuaan jonkun kiertotähden liikkeissä säännöttömyyksiä, suuntaa kiikarinsa taivaalle etsien sitä tuntematonta tulokasta, jonka läheisyys on häiriön aiheuttanut, samoin koetettiin arvailla syitä ja löytää sitä salaista vetovoimaa joka Kallen kulkua kiirehti hänen radallansa. Mutta sitä ei löydetty — ellei vasemman käden nimettömään ilmaantunut messinkisormus mahdollisesti voisi viitata oikeille jäljille.
* * * * *
Hohonkulmalla se kyllä tiedettiin. Sinne, Korpelan taloon, Kallea veti eikä hänellä ollut kiirettä sieltä lähtemään. Hän oli jo pitkän aikaa katsellut lempeillä silmillä talon palvejijatarta, Annaa, vaikka palkattomana miehenä ei ollut uskaltanut kosaista. Mutta saatuaan pitkällisen perintöriitansa vihdoinkin onnelliseen päätökseen hän rohkaisi luontonsa ja tarjosi tytölle Jylhänmäen emännän paikkaa.
Anna ensin vähän suuttui, sillä hän ajatteli, että Kalle ei malta pitää suutansa kiinni, ja hän siten joutuu naurunalaiseksi koko maailman silmissä. Saattaapa lisäksi oikea sulhanen, Isoaholan Oskari-niminen renki, närkästyä mokomasta kujeilusta ja pahimmassa tapauksessa antaisi rukkaset. Mutta hänelle kuiskattiin: Mitä joutavia; ole myöntyvinäsi ja anna vähämielisen olla luulossansa, tuotathan siten osattomalle iloa ja kevennät kovaonnisen kuormaa. Niin ymmärsi Annakin asian lopuksi ja vastasi Kallelle harkinnan jälkeen, kuten ainakin tällaisissa asioissa:
»No, mitäs siinä, on — liiankin korkea hyppäys piikatytölle.»
»Oikeinko totta, että suostut?» epäili Kalle vielä.
»No niin totta kuin vettä ja pitää kuin seula.»
»Otahan sitten tämä », sanoi Kallo ja antoi Annalle messinkisormuksen, samanlaisen kuin itselläänkin oli, vaikka pienemmän.
Kihlauksensa jälkeen Kallella joka kerta taloon palatessansa oli morsiamellensa pieniä tulijaisia, joita kerjäämillään rahoilla oli puodeista ostellut: makeispusseja, sukkanauhoja, rintaneuloja — antoipa hänelle kerran punakukkaisen karttuunihuivinkin.
Annan luonnolle oli hyvin tympäisevää ja vastenmielistä ottaa Kallen lahjoja, mutta tämän mieliksi otti kuitenkin. Hänen mielestänsä leikki alkoi jo mennä liian pitkälle, tai paremminkin: suhde ei enää ollut pelkkää leikkiä hänenkään puoleltansa. Kallen mentyä ja hänen viulunsa sävelten lakattua kuulumasta Annan olo tuntui niin tyhjältä ja haikealta. Usein hän ikävissään unohtui tähystelemään maantietä sille suunnalle, josta Kallen oli tapana tulla, tai katseli aitassansa hänen antamiansa pieniä lahjoja, koetteli messinkisormusta sormeensa ja punakukkaista huivia päähänsä. Mutta sitten hän yhtäkkiä saattoi riipaista ne pois kuin kauhistuneena ja kätkeä nopeasti, tuntien ruumiissaan kylmää puistatusta ison aikaa jälkeenpäinkin, niinkuin olisi pidellyt kuolleen tavaroita.
Illoin vuoteelle ruvettuaan Anna väliin ei saanut unta yökausiin. Vaikka hän sulki silmänsä, kätkeytyi huppuun peitteen alle ja tukki käsin korvansa, oli hän yhä näkevinään Kallen viuluinensa ja kuulevinaan hänen soittoansa, jossa ilon ohella värähteli suruvoittoinen sivusointu. Tällöin hän usein itkikin, tietämättä syytä siihen. Vuoteella valvoessaan hänellä oli aikaa miettiä kummallista mielialaansa, mutta kun ei saanut selkoa siitä, häntä samalla sekä suututti että peloitti. Ehkä Kalle on loitsinut hänet, syöttänyt makoisissaan jotakin taika-ainetta, lumonnut soitollansa, tai on hänen rakkautensa niin väkevä, että sitä ei voi vastustaa.
Jos tällaisena yönä oikea sulhanen sattui koputtamaan aitan oveen, kului aikaa, ennenkuin telki avautui. Oskarin istuessa sängyn laidalla tuntui Annasta kuin Kalle olisi piilossa sen alla, ja hänen oli vaikea pidättyä torjumasta sulhasensa hyväilyjä ja ilmaisemasta tälle vilpillistä salaisuuttansa.
* * * * *
Eräänä perjantai-iltana heinäkuun lopulla Kalle taas tapansa mukaan tuli Korpelaan, puettuna valkoiseen kaulukseen ja vanhaan kuluneeseen pitkääntakkiin. Kirkonkylän nuoret herrat ne olivat hänet näin juhla-asuun vaatettaneet, kuultuaan Kallen aikovan ensi lauantaina morsiamineen papin pakinoille. Onnettomampaa aikaa hän ei olisi voinut valita aiheellensa, sillä Annan oli kyllä määrä lähteä huomenissa pappilaan, mutta toisen kanssa. Hän oli toivonut ja melkein Jumalaa rukoillut, että Kalle ei tulisi taloon nyt, eikä osuisi vastaan maantiellä. Mutta toisinpa piti käydä.
»Tämä on kauheata!… Minä tulen hulluksi — minäkin… Mitä tästä lopuksi tulee?» hän tuskissaan käsiänsä väännellen vaikeroi, kuluttaessaan aitassansa unetonta yötänsä.
Kun hän sitten aamulla pukeutui mustiinsa, teki hänen mieli sitoa päähänsä Kallen punakukkainen huivi. Mennessään portilla odottavan sulhasensa kärryille, kysyi Kalle pihassa:
»Joko lähdetään? Minä jo isännältä hevosen pyysin.»
»Ei vielä, ei vielä, Kalle — sitten ensi lauantaina. Minä muuten vain pyörähdän kirkossa — rippikirkossa; pääsen tuon miehen hevosessa jonkun matkaa. Jää hyvästi, Kalle!» vastasi Anna hätäisesti ja juostuaan kärryille kiiruhti sulhastansa:
»Aja, aja, anna mennä!.. Eikö nyt Isoaholassa ollut parempaa hevosta?»
Kallen kasvoilla kuvastui surkeaa pettymystä, mutta Annan lähtö tapahtui niin pikaisesti, että hän ei ehtinyt kysyä enempää, jäi vain portille mummon ja palvelustytön kera katsoa tollottamaan tyhmistyneenä lähtijäin jälkeen.
»Siellä sitä nyt viedään — morsiantasi», sanoi mummo, kun ajajat jo olivat edenneet hyvän matkaa suoralla tiellä.
»Viedään — minne?» kysyi Kalle.
Palvelustyttö purskahti nauramaan, mutta mummo sanoi vakavana:
»Vielä hän kysyy… Pappilaan viedään, kuulutuksille.»
Kalle älähti kuin satutettu, tempaisi pihassa olevan saavin korvista korennon ja lähti juoksemaan menijäin jälkeen. Portille jääneet koettivat huutaen ja käsiänsä huiskuttaen varoittaa ajajia, mutta nämä olivat jo niin etäällä, etteivät kuulleet heidän huutoansa. Oskarilla ei ollut erikoista syytä katsoa taaksensa ja Anna ei uskaltanut, sillä hän arvasi, että Kalle on portilla katsomassa heidän jälkeensä, eikä hän tahdo nähdä sitä. Kun hän kuitenkin vihdoin vilkaisi jäljellensä kuin varkain, pääsi häneltä säikähtänyt huudahdus:
»Herra Jumala!… Kalle!»
Nopeasti katsoi Oskarikin taaksensa, ja nähtyään julmistuneen miehen, korento ojona juoksevan jäljessä miltei saavuttamaisillansa, hän alkoi lyödä hevosta ohjasperillä selkään sen kuin ennätti.
Katsoen vuoroin taakse, vuoroin eteen, ja nähtyään Kallen yhä lähenevän Anna istui kärryillä kuin tulisilla hiilillä. Viimein hän hädissään karkasi ajajan ranteeseen ja hapuili ohjaksia käteensä pidättääkseen hevosta, samalla puhuen kiivaalla itkevällä äänellä:
»Voi, hyvä Jumala!… Kuule, hyppää sinä kärryiltä alas ja juokse metsään pakoon; sinua se jahtaa, ei se minulle pahaa tee… Oskari, kuule, älä aja, älä aja — tpr, seisota!… minä… minä rakastan sitä!»
Tämän tunnustuksen jälkeen sulhasen kohotettu käsi viipyi hetken ylhäällä kuin kahden vaiheella, lyödäkö vai eikö lyödä, ja kumpaako, hevosta vai morsianta.
»Perkele!» pääsi viimein karkea kirous sulhasmiehen huulilta, ja ohjasperät mätkähtivät hevosen selkään niin lujasti, että iskussa oli varmaan toinen puoli toisaalle tarkoitettua, vaikka, ruuna sai pitää hyvänänsä Annankin osan.
Niin mentiin yhä eteenpäin, välimatkan pysyessä ison aikaa jotenkin ennallansa: edellä laukkaa ajava, siunaava, kiroava ja hevosta lakkaamatta hosuva sulhaspari, jättäen jälkeensä kuivalle maantielle poropilven, jonka pyörteissä kuin laivan vanavedessä purjehti takaa-ajaja, korento mastona, takin liepeet takana purjeina hulmuten, kintereillä rähisevä koiralauma. Loitolla seurasi pari hätään rientävää Korpelan miestä.
Viimein alkoi kuitenkin välimatka pidentyä. Laiskahko hevonen näytti nyt todenteolla ottaneen varteen selkäänsä satelevat muistutukset ja alkavan kulkea täydellä höyryllä. Kallen alkumatkalla liiaksi pinnistetyt voimat sen sijaan vähentyivät, hengen kulkua ahdisti ja poltti kurkkua nielemänsä tomu. Siitä huolimatta hän jatkoi toivotonta takaa-ajoansa, jatkoi kauan, kunnes kaatui suulleen maantielle.
Kun jäljessä tulevat miehet Kallen tapasivat, hän hiessä uiden kiemurteli ja kieritteli itseänsä maantiellä, takoi nyrkeillä otsaansa, karjui, sähisi ja ratkesi lopuksi sudenkoloon itkeä jollittamaan.
»Taisi tuossa juostessaan saada vatsanpurun, kun heittelee ruumistansa kuin ähkytautinen hevonen», arveli toinen miehistä.
»Eikö lie nuo kivut rinnan puolella… Ei sitä olisi pitänyt narrata niissä naima-asioissa näin pitkälle», sanoi toinen katuvaisena.
Lopulta Kalle kuitenkin rauhoittui ja hengitti raskaasti, niinkuin olisi läpäissyt äkillisen, ankaran taudin. Miehet auttoivat väsyneen ojan partaalle istumaan ja jättivät hänet siihen, ottaen korennon mukaansa.
Levähdettyään palasi Kallekin takaisin. Mutta hänen kulkunsa oli nyt toisenlaista kuin mennessä: hartiat kumarassa, pää painuksissa, askeleet hitaat ja raskaat ja pitkätakki tomun peittämä kuin myllymiehellä.
Taloon päästyään hän sulkeutui saunaan, josta hetken kuluttua alkoi kuulua viulunsoittoa. Äskeinen häläkkä oli koonnut naapureistakin uteliaita katsojia, ja kokoonnuttiin nyt joukolla saunan eteen kuuntelemaan, mitä Kallen viululla on sanomista, kun hänen suunsa oli niin sulkeutunut. Tapahtuman johdosta oltiin tällä kertaa niin vastaanottavaisia ja samassa vireessä soittajan kanssa, että usean naiskuulijan silmässä kimmelsi kirkas kyynel.
»Ei luulisi mokomasta kämmenen levyisestä vehkeestä lähtevän tuollaisia ääniä.»
»Että on ihan kuin ihminen itkisi.»
»Ei kai sen kielet laulukaan tuolla lailla joka miehen jousen alla.»
»Ei laula — eikä Kallenkaan kaikin ajoin.»
»Niinhän tuota sanoikin se, joka nuo ihmissydämetkin tutkii, että kun oikein tiukalle ottaa, niin kivienkin pitää, huutaman.»
»Kuulkaahan taas: niinkuin vanha mies laulaisi vapisevalla äänellänsä hautajaisvirttä kalmistossa… Kas noin!… nyt rävähti kuin orava kielien yli ja jäi visertämään ihan ylimpään huippuun.»
»Miten pitää ihmisen osata sovittaa sormensa tuolla lailla. Hyvät ihmiset, kun piipittää kuin orpo linnunpoika pesässänsä.»
»Eihän se sormillaan soita, sydämelläänhän tuo soittaa.»
Päivällisajan tultua emäntä vei Kallelle saunaan aterian, tällä kertaa tavallista paremman, mutta tämä hiukan maistettuaan jätti ruuat melkein koskemattomiksi. Koko lämpiämisajan hän yhä istui saunan penkillä, vaikka ei enää soittanutkaan. Kun talon miehet sitten illalla tulivat kylpemään, hän otti kontin selkäänsä ja lähti Hohon sydänmaalle, yöpyäkseen sinne. Jonkun matkan käveltyänsä hän teki tulen ratoksensa lahokantoon, taittoi puun lehviä vuoteeksensa, ja nivottuani! maata nukkui raskaan päivän uuvuttamana pian syvään uneen, kuorsaten niin että kangas tärisi.
Mutta tuli ei nukkunut. Aamupuolella yötä se lähti kuivassa kanervikossa ritisten ja napsahdellen luikertamaan eri tahoille, tapasi matkallansa hyvänä herkkupalana Kallen tuohikontin ja sitä hetken nuoleskeltuaan leimautti ilmiliekkiin. Alkoipa se jo lipoa nukkujankin vaatteita ja kuumentaa kuvetta, ennenkuin tämä viime hetkellä heräsi, pelastuakseen konttinsa kohtalosta. Päästyään selville tilanteesta hän oli polttaa kätensä, rynnättyään pelastamaan tavaroitansa, mutta se oli myöhäistä jo. Samoin tuntein kuin äiti katsoo palavaa rakennusta, johon hänen rakkain lapsensa on auttamattomasti jäänyt tuhon omaksi, niin katsoi Kalle nyt liekkien vallassa olevaa viuluansa.
»Anna on mennyt, viulu on palanut, paperit tuhkana — minulla ei ole mitään enää», sanoi hän murtuneena itseksensä.
Kallen siinä toimettomana katsellessa viimeisen omaisuutensa hiiltyviä jätteitä levisi tuli leviämistänsä, leimuten risukoissa jo suurina liekkeinä ja kiipeillen puitten naavaisin runkoja ylös. Huomattuaan tämän hän taittoi koivun vesan käteensä ja juosten paikasta toiseen pieksi palavaa maata hasallansa. Kun sammutusyritykset näyttäytyivät turhiksi, hän, aavistaen mitä tuleva on, lähti nokisin naamoin ja pelko sydämessä pakenemaan jonnekin, kauas näiltä main, mielessä sellainen tunne, että hänelle tämän jälkeen on tie lukossa synnyinseudullensa.
Myöhemmin aamulla alkoivat kulmakunnan ruokakellot soida pienin väliajoin, niinkuin hätäkelloja soitetaan. Samalla kiiruhti paikkakunnan miehiä juoksujalkaa eri tahoilta taivaalle kiirivää mustaa savua kohti, millä lapiota tai kuokkaa olalla, millä kirvestä kädessä. Ensi toimena oli estää tuli leviämästä kylää kohti, joka olikin verraten helppo tehtävä, tuuli kun kävi sydänmaalle päin.
Tämän lähemmän vaaran torjuttua ja sammutusväen alati lisäytyessä siirryttiin varsinaiselle taistelurintamalle tuulen alapuolelle, osan miehiä jäädessä vartioväkenä ehkäisemään tulen varustautumista sivuille palaneen alueen kyteviltä laidoilta. Tulen rynnätessä eteenpäin kuului jo kaukaa maata vapisuttava jyminä ja varsinkin kuusikoissa sen raivo oli hirveä. Kuin vihaa kipinöivä kissa se sähähti melkein silmänräpäyksessä juuresta latvaan, puistaen puuta kuin tuulispää. Arvaamattoman pian olivat suuret kuusimetsät yhtenä tulimerenä, liekkien vonkuen soihdutessa taivaalle, niinkuin alhaalta olisi puhallettu ilmaa ylöspäin suunnattomin jättiläispalkein.
Kun ei ollut yrittämistäkään käydä rinta rinnoin taisteluun tällaista ylivoimaa vastaan, sytytettiin kaukana kulon kulkusuunnalla vastavalkeita, kaadettiin metsää, puhdistettiin maan pintaa kanervista ja muusta rytinästä ja kaivettiin ojia. Mutta, ennenkuin tuli oli ehtinyt edes varustuksille asti, lennätti se palavia tulilepeita mahtavissa kaarissa puolustuslinjan yli, niin että vastustajat joutuivat kahden tulen väliin ja saivat useinkin kiireen kaupalla, etsiä ulospääsyä piirittäjän palavasta syleilystä.
Laajoilla aloilla tuulen alapuolella olivat seudut tukahduttavan savun vallassa. Aurinko paistoi samealta taivaalta kuumana ja sateettomana kuin punaiseksi kuumennettu rautapallo. Yli suurten pitäjien nähtiin taivaan korkeuteen majesteetillisena kumpuava savupatsas, milloin mustempana, milloin vaaleampana, riippuen siitä, millaisia maita kulo kulloinkin kulki. Kauempanakin, minne savua ei näkynyt, saatiin pian sanomalehdistä lukea tapahtumasta seuraava uutinen:
»L:n pitäjän Hohon sydänmaalla on jo useita päiviä raivonnut kulovalkea, jonka vertaista, voimaan ja laajuuteen nähden ei liene niillä tienoin ennen nähty. Kun kesä on ollut harvinaisen kuiva ja kuuma, on tuli saanut sellaisen ylivallan, että kaikki ponnistukset sen tukahduttamiseksi ovat toistaiseksi olleet aivan turhia, huolimatta siitä, että miehiä on kertynyt sammutustyöhön sadottain oman kunnan kaukaisimmistakin osista, vieläpä naapuripitäjistä asti. Kun paloa tätä kirjoitettaessa yhä jatkuu, on mahdotonta edes osapuillekaan arvioida vahinkojen lopullisia suuruutta, mutta varmasti ne nyt jo nousevat useihin satoihin tuhansiin. Kuluu aikaa monia miespolvia, ennenkuin karreksi palanut Hohon sydänmaa ehtii saavuttaa entisen, aarniometsiä muistuttavan jylhän mahtavuutensa — jos saavuttanee enää milloinkaan.
Metsävalkea arvellaan erään laajoilla aloilla hyvin tunnetun mielipuolen, n.s. Juttu-Kallen sytyttämäksi, ja antanee tämä teko asianomaisille vaivaishoitoviranomaisille aihetta nostaa nyt kerta »juttu» itseänsä Kallea vastaan, rajoittamalla hänen kulku vapauttansa sikäli, että moiset onnettomuudet ainakaan hänen aiheuttaminansa eivät enää uudistuisi.»
Öisin, tuulen tyynnyttyä voitiin tulen voimaa jonkun verran hillitä, mutta vasta viikon lopulla ukkospilven rankkasateineen kuljettua seudun yli, saatiin se lopullisesti kukistetuksi.
* * * * *
Eräänä päivänä muuan jälkisammutustyössä toimivista miehistä, kulki kulon polttamaa, maata myöten kotansa päin. Parin virstan päässä kylästä hän huomasi mustalla palolla vihreän suopataman. Sammuttaakseen janoansa hän tarkasteli patamaa, olisiko siinä lähdettä tai muuta veden saantipaikkaa. Siinä katsellessansa hänen silmiinsä pisti nevalle päin kaatuneen, kuivaneen kuusen juurien alta vaalenneita luita, joita hän ensi näkemältä arveli jonkin suohon vajonneen eläimen jätteiksi. Mutta lähemmin tarkastettuaan hän hieman kammahti: luiden joukossa näkyi ihmisen pääkallo, jossa oli jäljellä vielä osa mustaa, pitkää tukkaa. Mies painoi paikan mieleensä ja kiiruhti viemään sanaa löydöstänsä Jylhänmäkeen.
Kun Isoaholan Pekka tuli Jylhänmäen isännäksi, hän ensi töikseen hajoitti vanhat huoneröttelöt ja rakennutti sijaan uuden, komean kartanon. Mutta Hilma-vainajan aitan hän oli jättänyt koskemattomaksi kuin jonkin pyhäinjäännöksen; vain uuden katon oli siihen omin käsin naulannut. Sinne, omaan aittaansa vietiin nyt nevalta tuodut vainajan luut ja asetettiin valkoisen liinan alle ruumislaudalle, joka siellä entisellä paikallansa oli jo vuosia odotellut.
Kun sitten vainajan puoleksi lahonneet jätteet oli suurin juhlallisuuksin ja melkein koko pitäjän väen kutsumattomana saattojoukkona osaa ottaessa kätketty maan poveen ja Pekka pitänyt suurenmoiset hautajaiset, teetti hän kaupungissa kaksi kivipatsasta. Niistä hän toisen pystytti haudalle ja toisen, yksinkertaisemman, Hohon sydänmaan kulopalolle sen suopataman laitaan, josta vainajan luut oli löydetty.
Vielä tulevienkin sukupolvien aikana pysähtyy yksinäinen metsämies tai marjanpoimija lukemaan tämän patsaan rintaan hakattua kirjoitusta:
Hilma
Joonaan tytär
Jylhänmäki
kuoli tässä heinä-
kuussa vuonna 18—
XVI
Virmaalan talon pienessä pihanpäätupasessa, lähellä kirkonkylää, viettivät entiset jylhänmäkeläiset huutolaisina jouluaatto-iltaansa. Pöydän ääressä tuikkulampun himmeässä valossa Saara luki ääneen joulusaarnaa. Joonas loikoi sängyssä selällään, silmät ummessa, kädet taivutettuina niskan alle, ja Kaisu oli nukahtanut penkille pitkäkseen, aapinen kädessä.
Päästyään vihdoin saarnan loppuun Saara katsoi silmälasiensa yli
Joonaaseen ja kysäisi:
»Nukutko sinä?»
»Eipä tässä tunnu nukuttavankaan», sanoi Joonas hetken päästä.
»Kuuntelitko sinä ollenkaan, kun minä luin?»
»En kai tästä mihin korviani saanut.»
Tyly vastaus nosti Saaran rinnasta hiljaisen huokauksen.
»Tänä yönä se taas loistaa ihmisille kirkas valo, sanottiin tuossa saarnassa», koetti hän alkaa keskustelua lukemansa johdosta.
»Miten lie missäkin — tuo kitupiikkisi valo ei ainakaan paljoa loista», huomautti Joonas katkeran ivallisesti.
»Ei tarkoita saarnan tekijä näitä maallisia valoja, vaan sitä kirkkautta, joka sielun valaisee.»
»Minun ei tarvitse näissä asioissa kuunnella saarnaajan sanoja eikä neuvoa kirjoista kysellä. Olen kokenut onnea ja onnettomuutta omassa kohdassani ja pannut merkille, että kun on ulkonaisissa asioissa auringon paistetta, niin sitä on sisäisissäkin; mutta kun onnen päivä painuu, silloin laskeutuu yö sieluunkin, sitä pimeämpi kuta kirkkaampi mennyt päivä oli. Eihän laula lintukaan pilvisenä päivänä.»
»On se kyllä niinkin. Mutta toisekseen, ei loista päivällä taivaan tähdet, yössä kulkijalle ne vain tuikkavat. Samoinpa taitaa olla laita senkin Petleheemin tähden, että sitä ei oikein näekään se, jolla on ympärillään ylenmäärin tuota maallisen onnen aurinkoa silmiä häikäisemässä. Taivaan valtakuntaa on etsittävä ensin, niin nämä ajallisetkin siinä sivussa annetaan. Ei ollut rikas Mariakaan poikineen, mutta pitipäs tähden johdattaa heidän halpaan seimeensä kolme kuningasta, jotka toivat kultaa, pyhää savua ja mirhamia.»
»Sinä olet sitä taivaan valtakuntaasi etsinyt elämäsi iän, mutta turhaan taidat odottaa tähän meidän koppiimme kolmea kuningasta kultineen ja mirhamineen.»
»Jos oi tulekaan kolmea, niin se yksi, kuningasten kuningas, voipi tulla ja antaa lahjaksi sellaista rikkautta, jota koi ei syö eikä ruoste raiskaa kun avaamme hänelle sydämemme ovet… Eikähän sitä tiedä sitäkään, vaikka meillekin annettaisiin tätä maallistakin hyvyyttä. On vain jaksettava toivoa ja…»
Saaran lause keskeytyi, ja Joonas vavahti sängyssänsä, kuten aina koiran alkaessa aavistamatta, haukkua.
Hetkistä myöhemmin kuului joku ajavan kulkuisin pihaan.
»Kuka se siellä pakkasessa vielä näin myöhäisenä aatto-iltana ajelee», sanoi Saara, meni valkoiseksi jäätyneen akkunan luokse ja huomattuaan eräästä ruudusta Kaisun sulaksi puhaltaman pyöreän aukon, koetti toisella silmällänsä kurkistaa pihaan, mutta siellä oli niin pimeätä, että hän ei nähnyt mitään.
»Mahtaa olla talonväen sukulaisia, joitakin kaukaisia joulu vieraita», arveli hän.
»Ketäpä ne muitakaan — vai ethän lie luullut siellä niitten kuninkaittesi olevan tulossa», pilkkasi Joonas.
Vähän ajan kuluttua läheni pihapolulla narskavia, nopeita askeleita, tuvan ovi avattiin ja sisään astui näköjään herrasmies, parta ja pystyyn nostettu turkinkaulus kuurassa.
»Hyvää iltaa», tervehti tulija, ja viivähtäen ovensuussa tarkasteli huomattavalla mielenkiinnolla tuvassa olijoita.
»Voi olla tuttukin vieras, en oikein tässä hämärässä tunne», sanoi vihdoin Saara.
»Katsokaahan vähän tarkemmin», kehoitti vieras, ja kävellen tuvan perälle ojensi mummolle kätensä.
»En oikein vieläkään… Ääni tuntuu tutulta, mutta en jaksa sittenkään uskoa — kun on tuo parta… Eihän se olo Ville?»
»Neljätoista vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi nähtiin. Olenko minä nyt tuossa ajassa ihan tuntemattomaksi muuttunut vai joko äidin silmiä alkaa vanhuus hämärtää? Kelpaako tämmöinen maankiertäjä enää pojaksenne?» sanoi Ville.
Voimatta liikutukseltaan heti vastata äiti nosti toisenkin kätensä pusertamaan poikansa kättä, ja se vapiseva puserrus puhui Villelle enemmän kuin sanat.
»Terve tulemasta, terve tulemasta… Mitäs minä äsken sanoin, Joonas: olipas taivaan tuhansien valojen joukossa vielä yksi tähti, joka johti kuninkaan meidänkin tupaamme kaukaisilta mailta. Nousehan toivottamaan tervetulleeksi poikaasi, sinäkin.»
Vääntäytyen sängyn laidalle istualle, Joonas tarttui vaieten, melkeinpä väkinäisesti poikansa ojennettuun käteen.
»Onpa se isä-ukko vanhentunut sitten viime näkemän. Terveisiä
Ameriikasta», toivotti Ville.
»Sinun olisi pitänyt tuoda nuo terveisesi viittä vuotta aikaisemmin. Mutta kun et niin tehnyt, niin olisi ollut parasta, että olisit jättänyt ne järkiään tuomatta», murahti Joonas vastaukseksi.
»Parempi myöhään kun ei milloinkaan — enkä minä tule tuhlaajapoikana.
Mutta jätetäänpä keskustelut niistä asioista toistaiseksi, minun täytyy
heti nostaa matkatavarani sisään ja laskea kyytipoika menemään», sanoi
Ville ja meni ulos.
Hänen kantaessaan kyyditsijänsä kera tavaroitansa tupaan kävi Saara pyytämässä talon emännältä vähän kahvijauhoja juomakaluineen ja pari talikynttilää, jotka hän sytytti pöydälle palamaan ja sammutti kitupiikin.
Kun Ville kahvin valmistuttua alkoi avata arkkuansa, vilkaisi Saara merkitsevästi Joonaaseen: sillä vaikka rinnastus tuntuikin vähän synnilliseltä, ei hän voinut olla vertaamatta tätä kohtausta tietäjien käyntiin Betlehemin seimellä.
»Minulla on näissä arkuissa ja laukuissa teille kaikille — sattumalta Kaisullekin — yhtä ja toista pientä joululahjaa, mutta kun täällä ei näy olevan mitään säilytyspaikkaa, niin otanpahan nyt aluksi esiin vain nämä», sanoi Ville ja antoi äidillensä suuren kahvipussin, viinipullon ja monenlaisia leivoksia sekä Kaisulle makeisia ja kuvakirjan.
»Ja tässä on isälle vähän karvaampaa», hän jatkoi, nostaen pöydälle konjakkipullon.
»On tämä nyt, on tämä nyt… ihan kuin ennen Jylhänmäessä», jahkaili Saara, perheen asettuessa pöydän ääreen kahvia ja Villen tulijaisia nauttimaan, kahden kynttilän palaa loimottaessa.
»Ei ole ihan niin: poissa ovat Hilma ja Kalle», huomautti Joonas.
»Hilmalla on paremmat joulupöydät ja kirkkaammat kynttilät, mutta Kallen suhteen olen levoton. Se raukka on aina ennen pyrkinyt tähän meidän luoksemme jouluansa viettämään, vaan mikä lienee syynä, kun nyt ei ole kuulunut, olisiko tätä kovaa pakkasta pelännyt», huolehti äiti.
Kyseltiin ja kerrottiin kuulumisia puolelta ja toiselta.
»Vai niin kävi suuret aallot Atlantilla… että korkeampia kuin tämä tupa. Mutta miten sinä, Ville, osasit tulla tänne, mistä tiesit, että me täällä asutaan?» kysyi äiti.
»Jylhänmäkeenhän minä ensin ajoinkin ja vasta siellä sain kuulla, mitä täällä minun poissa ollessani on tapahtunut. Jos tiesin ennen, niin olisin jo aikoja tullut.»
»Mikä sinut sieltä Ameriikasta pakotti nyt lähtemään, vaikka et tiennyt, miten täällä ollaan ja eletään?» kysyi Joonas.
»Ikävä kotimaahan pakotti.»
»Sehän lie… Milloin aiot palata takaisin kaivoksiisi?»
»En milloinkaan. Ostan Jylhänmäen ja rupean maata asumaan — talon kaupat tein tänään isännän kanssa kirjoja vaille. Heti pyhien mentyä muutamme joukolla vanhaan kotiimme.»
»No, suostui Pekka myymään?»
»Mielelläänkin. Mitäpä minä, sanoi, rupean tässä rehkimään, yksinäinen mies, sillä naimisiin en kuitenkaan koskaan aio mennä.»
»Missä tuo tuntui taloa hinnoissa pitävän?»
»Neljätuhatta markkaa, sen, minkä sanoi itsekin maksaneensa, ja jonkun verran korvausta siitä, mitä on kartanoa rakennellut.»
»Onko sinulla rahaa niin paljoa?
»Ainahan sitä toki sen verran on, että yhden talon irti saa.»
»Oletko sinä ansainnut sen rahasi rehellisellä työllä.»
»Työllä — ja kovalla työllä.»
»Tämähän nyt vasta joululahja on», kiitteli Saara kyyneleet silmissä. »Muistatko vielä, Joonas, mitä minä sanoin, kun Jylhänmäestä viimeksi lähdettiin ja Kaisu tillahti sylissäni itkemään, unohdettuaan nukkensa?»
»Siitä on, siitä lähtöyöstä, ollut minulla niin paljon muuta muistettavaa ja mietittävää, että olen tainnut unhottaa puheesi. Mitäs sinä silloin sanoitkaan?»
»Sanoin, että jos vanhain sana paikkansa pitää, niin vielä se Kaisu kerta palaa nukkeansa noutamaan, ja että vielä sitä kerta mekin vanhat palaamme takaisin tätä samaa tietä iloisemmalla mielellä, kuin silloin lähdettäessä.»
»Taisitpa hölistä jotakin semmoista.»
»Ja sinä vielä uhkailit et ikänä astuvasi sen talon kynnyksen yli.
Vieläkö pysyt päätöksessäsi nytkin?»
»Sepähän nähtäneen, kun sekin aika tulee», vastasi Joonas, ja kääntyen
Villen puoleen kysäisi:
»Satuitko huomaamaan, oliko siellä Jylhänmäessä se vanha Musti elossa vielä?»
»En huomannut Mustia enkä muutakaan koiraa», vastasi Ville.
»Hyvä on… Sanon sinulle Saara — ja saat sen kuulla Villekin, että jos minun pitäisi asua Jylhänmäen entisissä huoneissa, niin en ikänä suostuisi sinne lähtemään, vaikka vaunuilla vietäisiin. Mutta nythän kuuluu talossa olevan uudet pytingit… ja jos lie se Mustikin kuollut… ja oma poika jos tahtonee minut viedä, niin voinen ehkä peruuttaakin silloisen päätökseni.»
»Taitaa olla tuon tulijaispullon ansiota, että isä alkaa puhua kielillä», naurahti Ville. »Minä en ymmärrä mitä tekemistä huoneilla ja Mustilla on teidän kotiin palaamisenne kanssa.»
»Saattaa olla sen verran pullon ansiota, että selvin päin on ehkä koskaan olisi kyennyt ilmaisemaan sitä, mitä nyt aion sanoa. Niillä hävitetyillä huoneilla olisi tässä asiassa ollut sellaista tekemistä, että minä en milloinkaan olisi voinut avata niitä samoja ovia, joista silloin lähtöyönä hiivin entiseen eteistupaan, murha-ase kädessä — siinä kun lattialla nukuitte — mutta Musti tuli pelastajaksenne.»
Joonaan kuvatessa tarkemmin yöllistä kohtausta kauhusta mykistyneille kuulijoillensa, selvisi Saaralle syy miehensä silloiseen kummalliseen käytökseen ja jälkeenpäin ilmenneeseen outoon koira-kammoon.
»Jos jaksaisit antaa anteeksi, Saara, niin siitä olisi kevennystä mielelleni», pyysi Joonas, kun hänen synkän kertomuksensa päätyttyä oli istuttu ääneti ison aikaa.
»Rukoile, hyvä mies, Jumalalta anteeksi rikostasi ja pyydä Herralta silmien voidetta», sanoi Saara lempeästi: »Muistetaan nyt kiittää Jumalaakin kaikesta, hyvästä ja pahasta, myötä- ja vastoinkäymisestä, ja veisataan yhdessä jouluvirsi.»
Ilta oli kulunut jo myöhäiseksi. Emännältä lainaamistansa makuu vaatteista Saara teki Villelle vuoteen lattialle, ja perhe asettui levolle. Yön hiljaisuudessa kuului tuvan peräseinältä vain kellon hitaat, raskaat askeleet ja määräajoin uudistuvat käheät lyönnit.
* * * * *
Aiheuttamansa metsäpalon jälkeen Kalle ei uskaltanut näyttäytyä asutuilla mailla. Kiinni joutumista ja oikeudenkäyntiä peläten hän kesän lämpimänä aikana piileskeli metsissä yönsä päivänsä, eläen marjoista ja siitä niukasta ravinnosta, jota salotöllien armeliaat asukkaat hänelle säälien antoivat. Aikaisen, ankaran talven tultua hän samoili hiihtäen töllistä tölliin kaukaisilla takamailla.
Varhain aatto-aamuna Kalle lähti hiihtäen pyrkimään vanhempainsa luokse jouluansa viettämään, hänkin. Mutta kun hän ei pitänyt turvallisena kulkea maantietä myöten, lähti hän oijustamaan sydänmaitse päämääräänsä kohti.
Kevyttä on miehen hiihto kuuran verhoamissa valkoisissa metsissä kalpeansinisen taivaan alla. Varjoisissa laaksoissa tuntuu pakkanen pitävän lannistumatonta valtaansa päivälläkin, mutta ylävillä mailla, jonne aurinko paistaa matalalta taivaan rannalta, on olevinaan hiukan lämpimämpi. Sellaisilla paikoilla Kalle väliin pysähtyy ja katselee kaikkiin ilmansuuntiin, näkyisikö missään taivaalle kohoavaa savua ihmisasuntoa ilmaisemassa Mutta mitään sellaista ei näy; ei näy muuta kuin loppumattomia, valkeita tasangolta ja vuoria, joista etäisimmät näyttävät sulautuvan taivaan kalpeuteen.
Pian lakkaa aurinko näkymästä korkeillekin vuorille, mutta hopean hohtavalla taivaan rannalla, jonne se laski, näkyy nyt yksinäinen, suuri tähti. Vähitellen vaihtuu taivas tuhkanharmaaksi, tummenee, ja ennenkuin hiihtäjä huomaakaan, on se muuttunut melkein mustaksi, jossa luikkaa tähti tähden vieressä.
Kallea alkaa peloittaa, hän koettaa kiirehtiä kulkuansa, mutta hiihtäminen käy vaikeaksi pimeässä metsässä. Usein tökkää suksen kärki kiveen tai kaatuneeseen puuhun ja tuuskauttaa miehen suullensa hankeen. Kipeästi vihlaisee nälkä vatsassa, ja yhä useammin täytyy pysähtyä huoahtamaan, jolloin hikisessä ihossa tuntuu kylmän puistatuksia.
Kuinka pitkälle yö lienee jo kulunutkaan kun hän viimeisillä voimillansa ponnisteltuaan loivaa vastamaata, saavutti vihdoin vuoren laen, mikäli pimeässä saattoi erottaa. Hän asettaa suksensa rinnan petäjän juurelle ja istuu levähtämään niille kuin penkille, selkä puun runkoon nojaten. Jaksamatta ajatella mitään hän vilussa väristen katsoo taivaalle, jossa silloin tällöin puhkaisee pimeyttä kiitävä tähti, jättäen jälkeensä häipyvän viivan, kirkkaan kuin hopeanauha mustalla sametilla.
Viimein alkaa jostakin taivaan rannalta kumottaa heikko valo, joka vähitellen suurenee ja kirkastuu.
— Kirkko!… Tuota kohti, tuota kohti, ajattelee Kalle ja yrittää nousta seisaalle, mutta hän ei tunne jalkojansa omikseen ja lysähtää jälleen suksillensa istumaan, silmät kiinteästi luotuina kohti kaukaista valoa, joka on kuin suuren suuri jättiläislyhty ilmassa riippumassa. Ja tuntuupa siltä kuin se lämmittäisi, niinkuin vilun puistatukset vähitellen asettuisivat ja ruumiin valtaisi suloinen raukeus.
Valosta päin alkaa Kallen kuuluviin kantautua joulukellojen hiljaisia, soinnutonta kumahtelua, niinkuin malmin ääni ei oikein jaksaisi tunkeutua paksun pakkasseinän lävitse. Hetken päästä kellojen vaiettua hän on kuulevinaan kuin hiljaista tuulen huminaa, tuttua ennestään, korvat paukahtavat umpilukkoon, ja kääntäen katseensa jälleen tähtikirkkaalle taivaalle hän puhuu väsyneellä, tuskin kuuluvalla äänellä, ikäänkuin jollekin selvittäisi niitä säveliä, mitkä hänen korvissansa nyt soivat:
»Korkealla… korkealla soi yksinäinen, kimeä pilli, niinkuin lumpeutunut korva kuolinsanoman edellä… Jo laskeutuu alemmaksi, alemmaksi… siihen yhtyy uusia ääniä, kimeitä, komeita… Nyt niinkuin urut soittaa, ihan tuossa… minussa… täällä päässäni — — Taas loittonee… loittonee… vaikenee, kieli kielen jälkeen… Nyt enää vain yksi pilli piipittää, niinkuin makaajan korvasta aitan kattoon etääntyvä itikan itku kesäisenä iltana… korkealla… korkealla…»