"Kun minä olen kaukana maailmalla, muistan aina tätä", kuului Jori sanovan. Pyry huojutti hiljaa venettä, ja kaislat kahisivat, pikku laineet liplattivat laitoja vasten.
Kohta lähdettiin. Satukannas jäi taakse.
"Ihana ilta!" sitä mieltä olivat kaikki, kun he sinä iltana laskeutuivat levolle.
VII.
Pollen syntymäpäivä.
Elokuun kahdeksantena, oli Pollen syntymäpäivä.
Kunkin syntymä- ja nimipäivän edellä kävi salainen neuvottelu, ja tuleva sankaritar tunsi itsensä avuttoman yksinäiseksi, sillä hänen lähestyessään supattelevia sisariaan nämä loivat häneen loukkautuneita katseita. Kreets sanoi, että syntymä- ja nimipäivä-aatot olivat suuria katumuspäiviä asianomaiselle.
"Etkö sinä jo menisi käymään Liisi Grönin luo!" sanoi Pyry ystävällisesti. Eivätkös ne vain vetäneet esiin mahdollisia ja mahdottomia tuttavia!
"Ymmärrät kai, että olet valittu uhri!" huomautti Kreets.
Taas ne keksivät jotakin hullua, mietti Polle. Hän totteli kuitenkin ja meni Liisi Grönin luo. Siellä ei ollut lainkaan hauskaa. Liisi näytteli pukujaan ja tahtoi kähertää Pollen tukkaa. Polle haukotteli ja ajatteli, kuinka ne mahtavat nauttia kotona. Kun hän viimein arveli, että kai ne jo ovat jotakin valmiiksi saaneet, kiersi hän kotiin, mutkaten metsän kautta, menettääkseen aikaa. Mutta kääntyessään kotipolulle hän näki parin pitkiä sääriä ja kaksi ruskeata palmikkoa vilahtavan tien kaarteessa. Ihan varmaan se oli Kreets.
Mutta kun hän tuli kotiin, istui Kreets kuin sfinksi kiikkutuolissa, ja toiset tulivat meluten vinnin portaita ja kyselivät innokkaasti, oliko hänellä ollut hauskaa.
"Senkin teeskentelijät", ajatteli Polle. "Nyt ne ovat kätkeneet jotakin vinnille ja koettavat vetää nenästä!" Kunhan se ei vain olisi mitään epämieluista, sillä sellaisestakaan ei ollut takeita!
Illempana haki isä uistintaan lähteäkseen järvelle.
"Taitaa olla jossakin vinnillä", tuumi hän.
"Minä kyllä haen!" Ter kipaisi heti etsimään.
"Pelkäävät isän löytävän", mietti Polle.
Kesäisin nukkuivat kaikki "isot tytöt" vinnillä "Terin galleriassa". Se oli hatarasti laudoista kyhätty kamarin tapainen, jotta ilmaa siellä oli tarpeeksi, ja Ter oli maalannut rumat seinät täyteen kirjavia kuvia.
Tänä iltana kukin sukelsi salaperäisenä sänkyynsä. Kreets vain sanoi vetäessään peitteet korviinsa: "Herätä sitten minut, Polle, että ennätän laulamaan!" Kohta sen jälkeen hän oli umpiunessa. Pian nukkuivat Pyry ja Terkin. Polle kuuli heidän tasaiset hengenvetonsa.
Elokuun tummuus ja viileys täyttivät hataran vinttikamarin. Seinän toisella puolella sirkahuttivat pääskyset unissaan. Matalasta räystäsakkunasta valui nousevan kuun valo hopeisena juovana, siirtyen vastapäiselle seinälle ja valaisten heleästi "Prinsessa Ruususta". Se oli Terin maalaama suurelle kartongille. Vaaleanpunaisessa puvussa sinisellä sohvalla istui prinsessa Ruusunen ja kehräsi silmät kiinni. Ympäröivässä pensaikossa jättiläisruusut loistivat kuin pihlajantertut syksyllä.
Kuu säkenöi Ruususen kultaisella tukalla ja hopeoitsi värttinän kuontaloa. Ruusunen näytti hengittävän, huokasi ihan kuuluvasti ja avasi silmänsä. Ne olivat kuin siniset tähdet. Sitten hän nousi hymyillen ja kumartui suutelemaan Pollea otsalle.
"Hyvää huomenta, sisar Keltaruusu, onko prinssi Florestan jo tullut?"
Sisar Keltaruusu nukkui nuoruuden viatonta unta.
Aamulla Ruusunen yhä hymyili hälle. Ja prinssi Florestan tuli ja otti häntä kädestä, he kulkivat tuoksuvassa koivikossa, ja suloinen soitto täytti ilman. Sävelet tulivat väristen ja arastellen kuin jostakin kaukaa.
"Ne ovat isäni urut", sanoi prinssi Florestan, "tuolla ne näkyvätkin!"
Urkujen hopeiset torvet kimaltelivatkin koivunrunkojen lomitse.
Polle hieroi silmiään. Auringon säde sattui suoraan niihin. Hän hymyili unelle ja todellisuudelle.
Missä hän oli? Jossakin pensaikossa hän nukkui, ja punaiset ruusut hohtivat. Kuin prinsessa Ruusunen!
Hän risti hartaana kätensä, ja ilo läikähti läpi sydämen. Oli niin juhlallista ja hauskaa. Millä ihmeellä ne ovat voineet niin hiljaa…? Koivunoksia ne olivat, niitä oli pystytetty ympäri sängyn ja niihin pistetty tulipunaisia valmuja, hänen lempikukkiaan. Kyyneleet tulivat silmiin pelkästä hyvästä mielestä. Kyllä ne keksivät! Ja ihan varmasti juuri silloin lauloivat, kun hän luuli urkujen soivan.
Aivan niin. Alhaalta portailta kuului supinaa ja sitten Kreetsin ääni:
"Varmasti hän ei ole herännyt semmoiseen hyminään! En minä ainakaan heräisi, vaikka korvan juuressa sillä tavoin suristaisiin!" Ja hän kuului aloittavan kimakasti: "Juokse porosein!", johon toiset vähän viivästyen yhtyivät.
Polle pyrskyi. Aina samoja ne ovat!
Sitten seurasi "Sotilaspoika". Ja sitten meluten ylös, Untuva pyörien suoraan sänkyyn.
"Joko sinä olet herännyt?"
"En!"
"Me toivotamme onnea prinsessa Ruususelle!" sanoi Pyry.
"Yhtyn seuraavaan puhujaan!" ilkamoi Kreets. Ter taputti Pollea päälaelle ja Untuva kuristi kaulasta.
"Miten sinä Ruususesta, Pyry!" Ja Polle kertoi unensa taikka näkynsä… ei hän ollut selvillä mitä se oikeastaan oli. Se oli jokaisesta ihmeellistä. Untuva oli jäykkänä jännityksestä, ja Kreets huudahti:
"Semmoista se on, kun ihmisellä on syntymäpäivä kesällä, että saa nukkua vinnillä!" Hän oli syntynyt uudenvuodenpäivänä.
Ter oli iloinen Ruususensa puolesta, koska se osasi olla oikein elävä prinsessa. Pyry sanoi, että hän toivoo Pollen elämän olevan ruusuista satua!
"Tullaanko sieltä?" huuteli äiti alhaalta, "kahvi jäähtyy!"
Polle nykäistiin vuoteesta, ja tuossa tuokiossa oltiin kahvipöydässä. Se oli soma. Valmuja, kakku, vielä höyryävä… Mutta? — Polle purskahti nauruun. Pöydän vieressä seisoi nojallaan hervoton miesparka tummanpunaisin naamoin. Kädessä sillä oli suuri pahvipala, johon hiilellä oli "präntätty": "Onnea omalle vaimolleni!"
"Niin, näetkö!" Ja sitten he kertoivat, miksi Pollella eilen oli ollut niin pitkä päivä. He tahtoivat keksiä jotakin uutta. Ja Ter oli kuullut Ylisen Bertalta, että Bertan äiti oli kertonut, kuinka hänen kotonaan joku palvelustyttö oli täyttänyt seitsemäntoista ja he olivat kyhänneet sille miehen kuvan, jolle olivat panneet kirveen käteen. Seuraavana vuonna se tyttö oli naimisissa puusepän kanssa.
"Oi, voi!" valitti Polle, "missä on se puuseppä, joka minun pitää naida!"
"Ei sinun tarvitsekaan nyt puusepälle!" Siksi he eivät panneetkaan
kirvestä käteen, vaikka sen olisi niin helposti saanut liiteristä.
Mutta he pelkäsivät, että Polle silloin heti syöksyisi naimisiin vanhan
Pihlin kanssa.
"Minusta se näyttää intiaanilta!"
"Niin", selitti Ter. "Minä olin juuri maalaamassa naamaa, kun Kreets lensi metsästä, ja silloin vedin liiaksi punamultaa. Pyry sanoikin: 'Voi, voi, nyt siitä tulee intiaani — ja Polle luulee, että hänen pitää intiaanille'. Mutta Kreets lohdutti sillä, että hän olisi autuas, jos joku intiaani huolisi hänet!"
"Ah, hän olisi siis uskoton Viktor-kreiville?" huokasi Polle.
"Mille Viktor-kreiville?" kysyi äiti.
"Erland-enon pojan-pojan-pojalle!"
"Se kiipee vinnin-akkunasta ja pudottaa pääskysen pesän", selitti
Untuva.
"Onpas taas Luigi Vampaa!" halveksi Kreets.
Mutta Untuva ei nyt loukkaantunutkaan. "Se on mummon kirstussa eikä ole muu kuin rosvo", sanoi hän levollisesti.
"Mitä te taas olette hullutelleet!" torui äiti.
"Sitten me lennätimme sen vinnille piiloon…"
"Ja sitten isä aikoi hakea uistinta sieltä, ja teille tuli hätä!"
"Niin, ajatteles, jos isä olisi löytänyt sen ja tuoda roikuttanut sitä alas ja murissut: mikä tämä on? Kuka minun vaatteeni tähän on tupannut? Siinä olisivat olleet hyvät humalat hukassa!"
Pitkin päivää kesti iloa, ja Polle oli vapaa työstä. Olihan hänellä juhlapäivä.
Illalla äiti itse peitteli Pollen sänkyyn. "Jumala siunatkoon äidin pikku tyttöä taas hänen uudessa vaiheessaan!" sanoi hän yksinkertaisesti.
Hetkeä myöhemmin nukkui Polle, niinkuin toisetkin, raikasta unta, huulilla hymy ja otsalla puhtaus, heijastus nuoren sielun kirkkaista unelmista.
VIII.
Ruusunpunainen puku.
Eikö ole kummallista, että Polle tanssii eikä Pyry, villikissa? Pyry sanoo, joutuessaan tanssitilaisuuksiin: "Nyt minä en tanssi, vaikka keisari pyytäisi!"
Mutta Polle, hiljainen ja ujo, tanssii. Ja hän väittää, että tanssi on kokonainen elämä hänelle. Tässä maailmassa on niin paljon merkillistä.
Pahinta on, että Polle pääsee niin harvoin tanssimaan, — ensinnäkin koulu, ja sitten koti. Ne eivät kotona ollenkaan käsitä, että tanssi voi olla kokonainen elämä. Ja kun hän sitten joskus pääsee ja istuu pieneksi käyneessä valkoisessaan arkana ja hämillään, niin kukapa häntä viitsisi tanssittaa montakaan kertaa! Siellä on niin paljon hilpeitä tyttöjä, rohkeapuheisia ja muodikkaasti puettuja, niitä on ilo pyöritellä.
Mutta nyt on Polle saanut syntymäpäiväkseen puvun, sellaisen soman, ilmavan ruusunpunaisen, jota hän joskus oli toivonut. Ja samanväriset silkkisukat ja sirot kiiltonahkakengät. Eipä hän suotta uneksinut prinsessa Ruususesta! Jo seitsemäntoista, ja ruusunpunainen puku! Hyväinen aika, kuinka elämä saattoi olla ihanaa!
Kaiken tämän ihanuuden antaja oli Pyry. Arkipäiväinen, tuulihattu Pyry melkein jumaloi Polle-siskoaan. Hän selvemmin kuin muut näki sen sisäisen hienouden, sen sielun kirkkauden, mikä muodosti Pollen aran olemuksen. Hän oli nähnyt Pollen tanssiaisissa. Hän aavisti, kuinka Pollen kauneudenjanoinen mieli kärsi epämiellyttävästä puvusta, vaikka hän ei koskaan pyytänyt parempia. Pyryn sydäntä kirveli. Polte oli liian herkkä. Pieninkin loukkaus haavoitti häntä. Pyry tahtoi hiukan tasoittaa siskon tietä, nyt kun hänellä oli niin mainio tilaisuus.
Täti Brink oli lahjoittanut hänelle tuon kaiken. Täti Brinkin vanhat viisaat silmät näkivät, että Pyryllä harvoin oli mitään uutta, vaikka hänellä oli jotenkin hyvä palkka. Täti Brink kysyi silloin, että mitenkäs sen asian laita oli. Ja Pyry tunnusti, että hän lähettää kotiin. Täti Brink nyökytteli ja hymyili. Ja kun Pyry lähti lomalle, pisti täti Brink salaperäisen laatikon hänen kainaloonsa. Vanhoissa viisaissa silmissä loisti veitikka, kun Pyry ylenmäärin yllätettynä kiitteli. Herttainen täti Brink!
Mitä täti Brink sanoisi, sitä Pyry oli pelännyt luovuttaessaan lahjansa toiselle. Jos hän sanoisikin: "En luullut sinun niin vähän arvoa panevan lahjaani!" — Ei! Kun Pyry oikein selittää, kuinka asia on niin, täti Brink varmaan ymmärtää eikä loukkaannu. Jos ei täti Brink ymmärrä, ei sitten kukaan muukaan. Hyvällä omallatunnolla Pyry siis antoi "kaiken soman" Pollelle, ollen viisaasti vaiti lahjan alkuperästä, sillä Polle ei silloin olisi suostunut ottamaan vastaan. Ja jos täti Brink olisi nähnyt Pollen silmien säteilyn, olisi hän ollut yhtä tyytyväinen kuin Pyrykin.
Pollekin oli tyttö vain, ja sitten tanssi ja Aage Rhein! Aage Rhein oli vain käymäseltä kotonaan Pietarista. Hyvä isä sitä univormua! Eikö liene jo täysi upseeri! Kaikki tytöt olivat ihan hulluina häneen. Eikä se ollut mikään ihme. Sellaiset uneksivat mustat silmät ja mustat pienoiset viikset. Ja hymy, oi voi sitä hymyä. Ja vartalo, se vasta komeata, pitkä ja solakka ja univormussa, u-ni-vor-mus-sa! Kaikki tytöt lauloivat:
"Aina uneksinut olen univormusta, aina pitänyt sotilaan ryhdistä!"
Ja kaikki tytöt hommaavat tanssiaisia, ennenkuin hän ehtii lähteä. Ja kaikki tytöt toivovat, että hän tanssittaisi juuri häntä ja kannukset helisisivät. Ja hyväinen aika, kuinka kamalasti kaikki ovat jännittyneitä. Ja eikö ole aivan hirvittävää, että hän kulkee aina sysimustalla ratsulla, ihan kuin saduissa!
Sitten Polle oli tavannut hänet. Hän oli juossut postista ja Aage seisotti ratsuaan, hypähti alas ja tuli kättelemään. Ja siinä samassa huomasi Polle surkean asunsa: pieneksi käynyt kansallispuku, sen alta pistävät paljaat, pitkät sääret, ja virttynyt, punainen silkkiliina sitaistu vinosti päähän. Hän toivoi, että Aage Rhein ei olisi tuntenut.
"Sinä olet kasvanut kovin!" Aage Rhein puristi kapeata, kovaa kättä ja hymyili sitä hirmuisen ihanaa hymyä.
Se nyt oli juuri pahinta, se kasvaminen, sitä kun koetti käpristyä kokoon, että olisi sopinut vaatteisiinsa, ja Polle punastui oman kurjuutensa tunnosta. Mutta Aage Rhein yhä piti kädestä ja hymyillen katseli päästä jalkoihin. "Arvaan, että sinä tanssit kuin keijukainen!" — Ah, Polle koetti piilottaa hoikkia nilkkojaan.
"Tehän pidätte tanssit!"
"Pidämme. Tietysti sinä olet kutsuttu?" Tiesihän Polle, että joku hienoista tytöistä kutsuisi Aage Rheinin.
"Kyllä noin ylimalkaan. Mutta saanhan tulla sinun kutsuttunasi?"
Pollea ihan huimasi. Aage Rhein hänen kanssaan!
"Vai onko sinulla jo toinen?"
"Kukas minulla! Mutta ajattelen, että varmaan moni muu olisi halukkaasti sinun kanssasi."
"Mutta sinä et olisi? Sinä olet kasvanut kovin, Pollenka!"
"Voi, ei — olen hyvin iloinen, jos sinä minun kanssani!"
"Kiitos! Ja me tanssimme koko illan. Lupaatko minulle kaikki tanssit?"
"Tietysti!" Pollenhan on niin helppo luvata.
"Kiitos! Näkemiin, pitkä, pieni Pollenka!"
Polle tuli hyppien kotiin. Mutta Aage Rheinistä hän ei puhunut
Pyryllekään. Toisinaan on niin, ettei voikaan puhua. Sitäpaitsi oli
Pyry joskus niin kauhean järkevä, niinkuin siitä "Keltaruusustakin!"
"Pyhyh, joku kauppamatkustaja tai henkivakuutusmies!"
Huomenna, huomenna! Hän ei malttanut illalla olla koettelematta pukuaan. Mikä onni, että hänellä juuri nyt oli puku! Hän näki itsensä suloisena peilissä: silmät säteilevinä, huulet hehkuen ja ruusunpunainen liehuva puku kuin unelma ympärillään.
"Nyt Polle on prinsessa Ruusunen!" ihaili Untuva. Polle on varmaan somin heistä!
Kreets pyöritti häntä nähdäkseen "kuinka heilui". Ter sanoi häntä perhoseksi ja Pyry hymyili; nyt oli Pollen sielulla sopiva verho.
Riemua täynnä Polle sukelsi vuoteeseensa. Hän oli nukkuvinaan saadakseen olla rauhassa ajatuksineen. Oi, kerta hän olisi onnellinen, täydesti onnellinen. Hän saisi tanssia, tanssia koko illan siroin kengin ja ruusunpunaisen puvun liehuessa ja Aage Rhein, Aage Rhein tanssittajana! Jos kuningas olisi käsivartensa tarjonnut, olisi hän tuskin sitä niin suurena onnena pitänyt. Mitä sanoisivat ne ylpeät tytöt! Kerran hänkin, Tuhkimo — —. Pollenka! Että Aage Rhein muisti sanoa niin, kuin lapsenakin!
Huomis-ilta! Kuinka vähän voimmekaan tietää, mitä huominen tuo mukanaan. Useasti haihtuu se huomaamatta monien mitättömien päivien joukkoon, toisinaan se tuo tuomisia, iloisen yllätyksen tai syvän surun. Pollelle se toi jälkimmäisen. Hän oli iltamyöhällä ollut paljain jaloin kasteisessa ruohossa, saanut hammassäryn, ja toinen poski — niin, se pyöristyi yhä pahemmin, mitä lähemmäksi ilta tuli. Ja kun Pollen piti lähteä, pukea päälleen koko ihanuus, oli se niin hirmuinen, poski nimittäin, että lähtö oli mahdoton.
Jos teistä joku on niin hartaasti kuin Polle toivonut jotakin ja sitten niin armottomasti pettynyt, niin ymmärrätte, millaista hänen oli. Hän vain nyyhkytti pää tyynyyn haudattuna. Äiti hieroi ajettunutta poskea ja siskot ajoivat kipeään hampaaseen mahdollisia ja mahdottomia rohtoja hiusöljyyn asti. Mutta mitäpä ne auttoivat! Eivät ne voineet lievittää sydänsärkyä, ja se oli paljon kovempaa kuin hampaan.
Ei mikään lääke voinut auttaa sitä, että hän makasi tässä ja ruusunpunainen puku ja tanssikengät ja silkkisukat olivat laatikoissaan, ja Aage Rhein tanssi toisten tyttöjen kanssa. Voi, voi! Tanssi koko pitkän illan ja hymyili hurmaavaa hymyään.
Elämä oli säälimätön, kurja ja tarkoitukseton. Miksi juuri hänen piti saada puku ja kaikki ja sitten jäädä sänkyyn! Hän itki niin täysin sydämin kuin vain seitsentoistavuotiaana voidaan itkeä, ja nukahti viimein kyyneleihinsä.
IX.
"Synninlukko."
Seuraavana päivänä ei ollut jälkeäkään ajetuksesta eikä särystä. Ja Polle oikein murjotti. Olisi ollut mukavampi, kun tänäänkin olisi särkenyt, kun kerta eilenkin, ihan kuin vasite kiusalla.
Pyry houkutteli häntä Myllymäkeen. "Mennään katsomaan, joko on noussut kangassieniä!"
Polle lähti vastahakoisesti. Pyry lörpötteli ja oli hassunpäiväinen.
Joka kerta, kun hän löysi suuren sienipaikan, niijasi hän ja puheli:
"Päivää, lättänaamat! Ikävä kyllä, että otan teidät vain syötäviksi. Mutta vakuutan teille, että teidät käristetään oikein voissa eikä missään rasvassa, ei edes rasvahäntälampaan rasvassa! Voi, voi. Polle-kulta! Minä suuresti himoitsen nähdä niitä rasvahäntälampaita siellä jossakin Kaspian kaltahilla. Siellä ne mennä kammertavat, ja rasvahäntä painaa, jotta pitää olla pienet kärryt alla!"
Hän nauroi omille jutuilleen. "Se vasta mautonta", olisi Kreets sanonut. Pollea vain harmitti.
"Ja kun kerran Ruotsin kuningas kysyi eräältä suomalais-äijältä — ei, kun suomalais-äijältä kysyttiin — taikka lappalais-äijältä —"
"Taikka voguli-ostjakki-samojeedi- ja niin edespäin -äijältä!" keskeytti Polle äreissään.
"Niin, kun häneltä kysyttiin, kuinka hän arveli kuninkaan elävän, sanoi hän: hätäkös sillä, makaa vällyissä uunilla ja syö voissa paistettuja rusinoita!"
"Tuo nyt on ikuisen vanha juttu", halveksi Polle.
"Kyllä, kyllä. Mutta kun ajattelen noita kangassieniä pannussa, tulivat ne voissapaistetut rusinatkin siihen."
Pyry näytti niin murheelliselta, että Pollen viimein täytyi hänelle mieliksi vähän hymyillä.
Ropsis, rapsis! Äkillinen pimeys ja vettä kuin kaatamalla. Ukonpilvi.
He juoksivat suuren kuusen alle ja pysyivät kuivina.
Mutta nyt oli metsä sateen liottama. Läpimärkinä kietoutuivat hameet piankin pitkin sääriä, ja kengät litsuivat vettä. Päälle päätteeksi he olivat eksyneet.
Lopulta Pyry huomasi tuskin näkyvän polun kankaalla.
"Seurataan tätä, ehkä se vie kotiin. Jonnekin sen täytyy viedä, ehkä johonkin torppaan. Siellä saisimme jotakin lämmintä!"
Tie luikersi lepikköön, kulki pitkin vuoren kuvetta, painui näreikköön, nousi taas rinteelle, sieltä laskeusi laaksoon. Se tuntui loputtomalta, päättömältä. Tytöt alkoivat väsyä laahatessaan raskaita sienikorejaan.
Äkkiä he pysähtyivät hämmästyneinä. He olivat tulleet syvään rotkoon, jota kolmelta taholta piirittivät äkkijyrkät kallioseinät niin korkeina, että taivas näytti olevan määrättömän kaukana. Alkujaan ehkä nämä vuoret olivat olleet yhtä, niin toistensa osilta ne näyttivät. Jonkun mahtavan mullistuksen kautta olivat kai kerran repeytyneet, ensin halki, jolloin oli syntynyt tämä rotko, sitten poikittain, sillä oikeanpuolinen seinämä oli kuin jättiläistaltalla katkaistu.
Varmaankin rotkon suu antoi etelään, koska ylen voimakas kasvullisuus rehoitti siinä. Sananjalkaa monenmoista komeina pensaina, kuuset kohosivat mustina välkkyvälehtisten raitojen ja leppien lomitse. Ja missä vain hituisenkin multaa sopii jyrkänteen koloihin, siinä riippui sammal tai helisi haapa tai kumartui koivu hentona ja kituisena, varovasti työnnellen juuriaan kiven kovaan sydämeen.
"Tämähän on kuin rotkot Coloradon Canoneissa", tuumi Pyry ihastuneena.
He seurasivat polkua. Se vei hetteeseen, jonka hyllyvälle pinnalle ei uskaltanut mennä. Silmättyään eteensä he huudahtivat saman kauhun täyttäminä. Hetteen keskellä, aivan vasemmanpuolisen kallioseinän kupeessa, kiilui mustana ja uhkaavana synkkä suonsilmä.
"Me olemme 'Synninlukolla'!" kuiskasi Polle. Todellakin, se se oli. Synninlukoksi sitä sanottiin, tätä salaperäistä lähdettä, josta ei kukaan tietänyt, mistä sen musta vesi sai alkunsa, eikä sen syvyyttä ollut kukaan mitannut. Onneton se, joka sinne suistui; ei sen ruumista siunattuun maahan saatu, ken yritti ottamaan, vajosi itse. Ainoastaan kerran se oli uhrinsa päästänyt, joskin hengetönnä. Oli tuolta kalliolta pudonnut siihen lehmä ja pappilan tyköä joesta oli se ylös saatu. Tahtoi kai näyttää, että on sillä maan alla mahtavat väylät vallassaan.
Kaikenkaltaisia taruja kerrottiin Synninlukosta. Ehkä siksi, että paikka oli niin synkkä, nimi niin outo ja lähde niin kumma; kuivimpanakin kesänä sen vesimäärä oli sama kuin sateisimpana syksynäkin. Pyry ja Polle katselivat uteliaina luota merkillistä lamparetta. Kuin portti manalaan se oli tai kuin jonkun salaisen rikoksen tyyssija — siitäköhän sen nimikin? Oliko tällä paikalla tehty kaamea tihutyö ammoisina aikoina, vai oliko vain kansan mielikuvituksessa syntynyt synkkä nimi synkälle paikalle? Kukapa sen tiesi. Omituisen kaamea tuntu oli kumminkin koko rotkossa ja eniten tuossa lähteessä. Ei ollut ainuttakaan lintua livertämässä. Ja tytöistä näytti miltei luonnottomalta, että kimppu kissankelloja oli kiivennyt kallionkylkeen ja siinä sinisiä tiukujaan hilpeästi helisytti. Mikään iloinen ei tänne sopinut. He alensivat äänensäkin vain kuiskeiksi.
Lähteen yläpuolella oli kallioseinässä syvennys, aivan kuin ovi.
"Kas, siinä on kissanreikäkin, kuin metsämökkien porstuanovissa!" huomautti Pyry, ja hänen hilpeytensä palasi. "Mitähän, jos koputtaisi ja huutaisi Seesam! Millainen otus tulisi avaamaan?"
"Älä laske leikkiä!" Polle hätääntyi. "Minusta on kuin oudot voimat täällä peliään pitäisivät. Ihminen pienentyy niin mitättömäksi!"
"Annas kun katson litistyneitä kenkiäsi, joko ovat pienentyneet kuin
Lagerlöfin Peukaloisen puukengät!"
"Sinun on hyvä olla", sanoi Polle surullisesti. "Mutta minun ei. Olen ollut häijy." Ja Polle kertoi kaikki. "Tässä nyt tulin ajatelleeksi, että se oli minulle oikea rangaistus, etten päässytkään. Sillä enkös vain toivonut, vaikkakin salavihkaa, että toiset tytöt olisivat hiukan harmissaan. Ja sitten minua ihan repeli, kun kuvittelin, kuinka hän tanssii muiden kanssa!"
"Rakas Polle!" Pyryllä kimaltelivat kyyneleet silmissä, "sinä olet pelkkää kultaa! Niinhän ajattelee moni muu, sen verran pahaa. Minä niin mielelläni olisin suonut sinulle sen ilon ja olin niin pahoillani, kun et päässyt."
"Minä kyllä tiedän, että jotkut monesti ovat aika häijyjä", sanoi Polle miettivästi, "enkä käsitä, miksi he eivät saa siitä muistutusta. Minun on kuitenkin niin, että saan heti palkan, kun ajattelenkin olla paha. Ei kai minulle ole suotu sellaista onnea kuin muille tytöille."
"Jos nyt kaikkea voi onneksi ottaa. Eiköpähän onnea ole juuri se, että revitään juurineen pahan idutkin, niin kirvelevältä kuin se silloin tuntuukin. Oikea onnihan kasvaa sisästä käsin. Usko minua, Polle, elämässä on suurempiakin arvoja kuin tanssiaiset. Mutta minä olen huomannut, että ne voi saavuttaa vasta sitten, kun on oppinut voittamaan oman itsensä."
"Pyry, se sinut tekee niin yllättäväksi, että sinä saatat puhua tyhmyyksiä ja taas jotakin niin kovin viisasta. Ja sitten sinä osaat puhaltaa huolet pois."
"Olen oikea sekasotku!" Pyry nauroi kyyneleet kuiviksi. Mutta Polle vaistosi herkästi, että vallattomuuden alla oli taisteluja, ehkä ankariakin, vaikka Pyry oli kyllin voimakas kantamaan kaiken yksin, uskoutumatta kenellekään.
"Usko pois, elämä on suurta ja hyvää aina, kunhan sille vain kykenemme antamaan oikean arvon!" — Pyry kietoi kätensä Pollen vyötäisille.
Iloinen elämänrohkeus ja elämänhalu, jota Pyry ikäänkuin kuohui, terästi ja virkisti Polleakin.
Taivas seestyi. Sininen läikkä näkyi rotkon yllä ja peipponen lennähti haavan oksalle liverrellen: pink, pink, link, link!
"Ehkä Synninlukko on sellainen, että se sulkee pahan meistä itseensä!" sanoi Polle keventynein mielin.
"Minusta tämä on komeampi Ljungarsin lähteeksi kuin Topeliuksen kuvaama", virkkoi Pyry.
"Kun vain ilmestyisi joku valkoinen tyttö meitä johtamaan!"
"Menemme vain takaisin päin, tottapahan viimein tulemme tielle!"
Reippaasti astuen he ennen pitkää joutuivatkin maantielle.
"Heipparallaa! Tuollapäin on Myllymäki!" He alkoivat juosta, kunnes kasvot hehkuivat ja märät jalat olivat kuumina liikkeestä. "Liike synnyttää lämpöä!" luki Pyry, innokas voimistelija.
Kaukaa karahutti ratsastaja. Aage Rhein oli tuokiossa maassa. "Täältäkö sinut viimeinkin löydän, metsänneito!"
Polle antoi kättä rehellisenä ja nöyränä. Ei ollut hiventäkään turhamaisuutta hänen sielussaan tällä hetkellä. Ei hän yrittänyt kätkeä litiseviä kenkiään eikä märkää hamettaan, joka joka askeleella kietoutui ilkeästi ympäri vartalon, eikä hän ajatellut auennutta tukkaansa, vaikka se oli kosteana sateesta ja täynnä lehtiä ja havunneuloja.
Mutta Aage Rhein ajatteli kaikkea tuota ja hän taputti ruskeata kättä hellävaroen kysyessään: "Miksi sinä et tullutkaan eilen?"
"Minä — minun särki hammasta ja luulen, että se oli oikein."
"Miksi?"
"Kun minä niin kovasti toivoin pääseväni!"
"Sinä pieni, hyvä metsänneito! Minä kiitän sinua, että sinä kovasti toivoit!"
"Tanssitko sinä — kenen kanssa — kokoillan?"
"Kuinka minä olisin voinut, kun joka ainoan tanssin sinä lupasit minulle, eikä sinua ollutkaan!"
"Kuinka sinä —?"
"Minä lähdin pois, kun hetken olin odotellut sinua."
"Voi sinua!" Suuri ilo säteili viattomasta silmäparista.
Aage Rhein hymyili.
"Mutta", sanoi Polle katuvana, "olisit sinä saanut tanssia heidän kanssaan!"
"Pollenka! Pysy sinä aina samana, semmoisena kuin olet, kirkkaana! Minä lähden nyt. Hyvästi!" Hän teki kunniaa Pyrylle, hypähti ratsulleen ja katsahti vielä kerran Polleen. Ja, hyvä isä, hän ei hymyillyt yhtään. Silmät olivat totiset. Ja sitten hän meni. Hirveän kiire hänellä oli.
"Melkein luulen", sanoi Polle, kun he kotvan äänettöminä olivat kulkeneet, "että ellemme olisi käyneet Synninlukolla, emme olisikaan tavanneet häntä."
Pyry vain nyökäytti päätään ja auttoi toisella kädellään Pollea tämän sienikorin kantamisessa.
X.
Kreets käy maailmalla.
Kreets istui junassa, joka läheni Tamperetta. Sydän sykki ja posket paloivat. Nyt hän pääsisi kiihkeästi haluamaansa maailmaan.
"Aina ja ikuisesti saan minä olla kotona", oli hän ruikuttanut. Ja koti oli tuntunut vankilalta ja hän itse elinkautiselta vangilta, joka ei ikinä saisi kurkistaa avaraan, ihanaan maailmaan. Semmoiseksi oli kasvanut hänessä maailmallelähtökuume, että koko kotiväki oli siitä kiusaantunut. Ja viimein hänet oli pakattu hevoseen ja käsketty kyytimiehen hommata hänet junaan. Ja siinä hän nyt körötti junan pysähtyessä Tampereen asemalla. Oli keskiyö, Kreets ensi kertaa matkalla, eikä ketään vastassa. Se oli Kreetsin oma syy. Hänen oli pitänyt kirjoittaa veljelle, mutta kotiväen tietämättä hän oli sen jättänyt tekemättä toimittaakseen yllätyksen. Hiukan häntä pökerrytti turvattomuuden tunne. Matkustajia tunkeutui vaunuista ja vaunuihin. Kaikilla oli kiire, eikä kukaan välittänyt Kreetsistä. Kreets työntyi toisten mukana läpi asemahuoneen.
Elokuun yö oli jo tumma, mutta katuvalot olivat sytyttämättä, ja hämäränä hupeni Hämeenkatu etäisyyteen. Kreets tiesi, että veli asuu juuri tämän kadun varrella. Olisipa ihme, ettei iso ihminen osaisi, kun tietää kadun ja numeron! Varmuuden vuoksi hän meni vielä tarkastamaan kadun nimeä. Oikea se oli. Hän laahasi suurta matkalaukkuaan ja asteli eteenpäin. Hänestä oli hauskaa, vaikka vähän peloittavaakin, olla näin yksin vieraassa kaupungissa. Tietäisivätpä ne kotona, niin ei niitä nukuttaisi! Liikkeitten suuret näyteakkunat loistivat peileinä hämärässä, ja katukivityksellä kaikui ajurin hevosen kapse.
Kreets joutui Hämeensillalle. Tammerkoski kohisi. Sen molemmin puolin jyrisivät monikerroksiset tehtaat. Valaistuina ne näyttivät satulinnoilta. Eivätkö sitä olleetkin! Kuinka monta ihmiskohtaloa kätkeekään tuollainen tehdas! Ja eikö se samalla jyrise jännittävintä satua: keksintöjen mahtia, maan vaurastumista.
"Tampere, Tammerkosken varrella, kauniilla paikalla, maamme suurin tehdaskaupunki…" — lörpötti Kreets, maantiedetunteja muistellen. Kiusallista on lukea maantiedettä, toista olisi nähdä sitä.
Sillankorvassa on teatteri. Sen hän tunsi kuvien mukaan. Siellä oli valoa, soittoa, ja verannalla riippui kukkia ja värilyhtyjä. Kreetsin päätä huimasi maailman ihanuus. Siinä vieressä on vanha kirkko. Olipa sen puisto pimeä! Vanha aaveitten pelko valtasi Kreetsin, ja puolijuoksua hän tuli poikki torin. Raatihuoneen kello oli jo tulossa kaksi. Jopa olisi aika päästä sänkyyn.
Vihdoinkin Kreets löysi oikean numeron alituisesti juostessaan kurkoittamaan puolelta toiselle. Mutta — portti oli lukittu. Kreets jyristi kaikin voimin, vaan siitä ei apua. Siinä hän nyt seisoi raskaine kantamuksineen ypö-yksin sydän-yöllä, keskellä tehdaskaupungin pääkatua. Alkoi miltei itkettää. Tässäköhän hänen oli seistävä aamuun asti? Ja niin tuiki väsyneenä.
Joku yksinäinen herrasmies tulla toikkaroi kadun poikki. Kreets ilostui. Ehkäpä tuo keksii keinon.
"Minä en saa porttia auki!" huudahti hän.
"Oo, pikku ystävä, se ei tee mitään", soperteli tämä, "minä kyllä saan portin auki".
"Saatteko!" Kreets unhotti kyyneleensä.
"Saan, minun porttini, mennään yhdessä, serkku!" Hän tarttui Kreetsin matkalaukkuun. Mutta Kreets riuhtasi sen reippaasti pois.
"Serkku!" huudahti hän, "minulla ei täällä päin voisi olla muita serkkuja kuin Bir…"
"Minä juuri Bir!"
Kreets nauroi että katu kaikui. "Kylläpä Birin naama venyisi, kun hän kuulisi itseään verrattavan tuommoiseen vanhaan ukonkänttyrään!"
"Minäkö vanha ukkokänttyrä!" Herrasmies astui loukkaantuneena lähemmäksi.
Samalla Kreetsin naurun houkuttamana lähestyi poliisikin. "Mitäs täällä on?"
"Niin, kun tuo sanoo itseään Biriksi ja tahtoo kantaa laukkuani…"
Kreet lopetti kummissaan. "Mihin hän joutui?"
"Piti parhaimpana kadota. Mutta mitenkäs te tässä, keskiyöllä?"
"Minä vain…" Kreets kertoi koko matkansa ja nykyisen toivottomuutensa.
"Mennään nyt aluksi poliisikamariin. Tuumitaan siellä sitten." Ja niin Kreets astui keskelle puoli-unista poliisiparvea, joka uteliaana katseli häntä. "Mitenkäs tämmöinen tänne?"
Mutta kun he kuulivat asian, olivat he kilvassa kohteliaita. "Neiti istuu tähän, neuvotellaan yhdessä!"
Kreets istui helpoittuneena, pyyhki hikeä kasvoiltaan ja katseli kaihoten topattuja penkkejä. "Voisipa täälläkin nukkua", virkkoi hän.
"Niinpä kyllä", myöntelivät miehet. Heidän tuli sääli. Kreets oli niin turvaton honteloine vartaloineen, ruskeine palmikkoineen ja unisine lapsensilmineen.
"Enhän minä osannut arvata, että pannaan portit lukkoon, vaikka on poliisit ja kaikki. Jos minulla vain ei olisi ollut matkalaukkua, olisin kiivennyt yli."
"Tokkohan sentään!"
"Olisin. Kotona minä kiipeän vaikka mihin!" Kreetsin uni haihtui ja poliiseilla oli hauskaa.
"Meneeköhän sinne telefoonia?" huomasi joku kysyä.
"Menee!" Kreets muisti numeronkin, ja niin siitä pulma selvisi.
Veljelle soitettiin, ja hän lupasi tulla heti, kun saa vaatteet ylleen.
"No, miten sinä täällä olet?" Veli oli uninen ja äreä.
"Niin, kun sinun porttisi oli lukossa, ja eräs herra sanoi minua serkukseen."
"Mikä herra?"
Poliisi selitti asian. Veli suuttui. "Kuinka sinä sillä tavoin tulet!
Olisit joutunut vielä jonkun roiston kynsiin!"
Kreetsiä suloisesti pöyristi. Sehän oli kuin parhaimmissa salapoliisiromaaneissa. Entäs jos täälläkin olisi oikea rosvoliiga, kuten esimerkiksi Sisiliassa! Ja ne olisivat pidättäneet hänet ja vaatineet lunnaita, ja häntä olisi kauheasti kammottanut.
"Mutta kylläpä ne olisivat saaneet pitkän nenän", sanoi hän ylpeästi.
"Minun rahani ovat kaikki sukassani!"
"Oletko sinä yksin raahannut tätä laukkua? Miksi et ottanut ajuria asemalta?"
"Ettäkös vain minä maksamaan ajurille, kun minulla kerran on jalat ja kädet! Ja äiti käski minun valvoa laukkua, siellä kun on sinulle kaikkea, voita ja kotona leivottua pullaa ja…
"Tule nyt jo!"
"Kiitoksia paljon kaikesta ja hyvää yötä!" hyvästeli Kreets uusia tuttujaan.
"Hyvää yötä ja kiitos seurasta!" vastasivat he iloisesti.
Kreets tahtoi heti peseytyä, vaikka olikin yö, sillä äiti oli sanonut, että rautatiellä pölyttyi ja sai vaikka mitä. Veli neuvoi hänelle kylpyhuoneen salaisuudet. Kreets loiskutteli hirveästi ja nautti "ihmistymisestään".
Mutta aamulla veli heräsi ennen aikojaan epämääräiseen solinaan. Kylpyhuoneen oven alitse tihkui vesi. Kreets oli jättänyt johdot auki. Veli ärtyi aika lailla, sillä hän sai itse tehdä siivoojan virkaa. Kreets ei avannut edes silmiään, vaikka veli kävi häntä herättelemässä. Hän nukkui makeasti puoleen päivään ja oli onnellinen, kun ei kuulunut tuota tuttua: "Kreets, sinä ikuinen unikeko, etkö sinä milloinkaan opi heräämään!"
"Pyhyh!" tuumi Kreets, kun veli vähän happamana kertoi uhanneesta tulvasta. "Mahdotontahan on heti muistaa kaikkea. Ja sitten sanookin Pyry, että parempi on turvautua vieraisiin herroihin kuin veljeensä; sillä veljet ovat aina epäkohteliaita sisarilleen!"
"Ohoo! Hämmästyttävä totuus, neitiseni. Mutta minä tahdon nyt olla kohtelias ja tarjoudun käytettäväksesi!"
"Kiitän sekä kumarran! Lähdet siis näyttämään minulle kaupungin merkillisyyksiä!"
He kulkivat pitkin puistoa Mustanlahden kallioille, jonka rinteellä taiteilija Vikströmin muovailema suihkukaivo päättää esplanaadin. Ylevänä istuu kaarellaan Pohjan neito, ja somasti kimalsivat suihkut päivänpaisteessa. Kreets haltioitui.
"Ajatteles, että voi luoda jotakin niin elävää! — Ihan kuin meidän Missukka!" ilostui hän huomatessaan kissan mummon liepeissä. Altaasta kohoilevat vesisuihkut olivat kuin hentoja kukkavihkoja, helmistä koottuja. Kreets nautti vilpittömästi.
"Terveisiä maalta!" kuului läheltä ivallinen ääni. Pari tyttöä meni ohitse kasvot ilkeässä viurussa. Kreets punastui ja aristui. Oliko hänessä jotakin tahditonta?
"Nyt nousemme kalliolle katsomaan Näsijärven aavaa pintaa!"
Mutta Kreets oli haluton. Ei Näsijärvi eikä Näsilinna aarteineen häntä huvittaneet.
"Mitäs nyt, neitiseni!" ihmetteli veli.
"Niin, kun minä en ymmärrä, miksi ne vieraat tytöt sanoivat niin ja katsoivat ilkeästi!"
"Maksaapas vaivaa pahoitella sellaisia! Joitakin sivistymättömiä tyttöjä!"
"Mutta heillä ehkä oli syytä sanoa niin. Minullahan on varsikengät, kun heillä oli puolikengät ja niin korkeakorkoiset — ja heillä oli uudet hansikkaat, kun minun on Pyryn vanhat!" Reipas Kreets, joka kotona ei huomannut, mitä hänellä oli yllään, oli äkkiä tullut turhan tarkaksi ulkonäöstään parin tyttöheilakan typerän sanaheiton vuoksi.
"No, sen me korjaamme heti", virkkoi veli hyväntuulisesti.
Mentiin kenkäkauppaan. Kreets mieltyi kohta korkeakorkoisiin kiiltonahkakenkiin. Mutta sitten tarvittiin toiset sukat myös ja hansikkaat. "Otan molemmat ruskeat. Pyry sanoo, että on hauska, kun sukat ja hansikkaat lyövät yhteen. Ja minulla on hatussa vähän ruskeaa."
Kreets tarkasti tyytyväisenä itseään isosta kuvastimesta. Hoikka vartalo tummansinisessä kävelypuvussa. Se oli kyllä Pollen vanha leninki, mutta kun se oli käännetty ja somistettu ruskeankirjavalla silkillä, niin se oli kuin uusi. Pieni, sininen, ruskeareunainen hattu oli vähän vinossa, ja toinen palmikoista oli pudonnut yli olan. "Olenko minä nyt 'terveisiä maalta'?"
"Sinussa taitaa olla tyyliä!" nauroi veli. "Mutta enpä luullut, että
Kreets voi olla koketti!"
He ihailivat Pyynikin kaunista harjua ja sen alla päilyilevää Pyhäjärveä. Kreets asteli joustavasti ja heitti uhkamielisiä silmäyksiä käveleviin kaupunkilaistyttöihin.
"Nainen nauttii aina siitä, että hän on hyvin puettu", selitti hän.
"Ohoo!" ihmetteli veli.
Samassa nauttiva nainen päästi tuskanhuudon. Korkeat korot kostivat. Hän oli nyrjähyttänyt nilkkansa. Se koski kipeästi. Ja yhtä kipeää teki, kun tohtori veti sen paikoilleen.
"Olen ollut aika typerä, kun rupesin näyttelemään", sanoi hän vähän häpeissään.
"Mitä näyttelemään?"
"Kaupungin-daamia. Kun minä kumminkin olen vain Kreets, maalaistyttö!"
"Hyvä on, että olet vain Kreets, maalaistyttö!" sanoi veli lämpimästi. "Terveisiä maalta on paljon miellyttävämpi kuin tyhjä keimaileva kaupunkilaiskoketti. Mutta vedäpäs nyt oikeat kengät jalkaasi, niin lähdemme Pelitiin!"
"Eläviin kuviin!" Kreets riemastui. "Pyry kertoo, kuinka te pieninä näyttelitte eläviä kuvia ja olitte sytyttää lakanan!"
Veli nauroi ääneen. Lapsuusajan ilot muistuivat mieleen, ja hän oli jälleen poikanen poikamaisesti rupattelevan siskon rinnalla.
Kreets nauroi niin tartuttavasti hassunkurisille kuville, että koko katsomo oli yhtenä hihityksenä. Veli tunnusti, ettei hänellä ole pitkään aikaan ollut niin hauskaa iltaa. Kreets sanoi samaa. Ja kun veli oli varannut kokonaisen torttuvuoren teepöytään, vakuutti Kreets, että maailmalla on kerrassa hauskaa.
Seuraava päivä oli sunnuntai.
"Haloo, unikeko!"
Kreets oli noussut, kiehauttanut teen ja tarjosi veljelle sänkyyn. Hän oli äärettömästi ponnistellut voidakseen nousta, ja että hän siinä onnistui, oli ihmeellistä. Mutta eilisiltaisia torttuja oli vielä jäljellä. Ja sitten hän tahtoi tunnollisesti mennä kirkkoon, kuten kotonakin joku heistä aina meni.
"Joudupas pukeutumaan, että ehditään! Missä kirkossa sinä tavallisesti käyt?"
"Minäkö?" Veli hämmentyi. "Johanneksen kirkossa", sanoi hän viimein.
Siellä hän oli kumminkin käynyt kerran.
Kuinka kaunis onkaan Johanneksen kirkko harmaine kiviseinineen ja punaisine kattoineen! Jo kiviaitakin ilostutti Kreetsiä.
"Tämähän onkin pohjoismaiden kauniimpia", huomautti veli.
Ja sisällä! Pehmoisena virtaa valo lasimaalausten läpi, ja alttaritaulun valoisa ylösnousemus ylentää mieltä. Urkujen äänet kaikuvat juhlallisina ja sulavina.
Ruskeapalmikkoinen pää painui penkkiin rukoukseen. Sitten hehkuvat kasvot kohosivat veljen puoleen. "Tämä on saarna!" kuiskasi hän.
"Mitä tarkoitat?"
"Tarkoitan, että jo tämä kirkko ja soitto on ihana saarna!" Hän vaikeni, pappi oli astunut alttarille.
"Kyllä se on ihmeen kaunis. Mutta minulle on kotikirkko rakkaampi!" tunnusti hän kotimatkalla.
"Niin vainenkin", nauroi veli. "Siellähän ovat vielä ne mainiot ornamentit pyhistä miehistä ja naisista, jotka ovat siveästi avokaulaisia!"
"En minä niitä. Mutta alttaritaulu on kaunis. Siitä ihan säteilee kirkkaus, ja kun Pyry pääsi ehtoolliselle ja oli polvillaan valkoisessa puvussaan alttarin edessä, täytyi minun itkeä. Sillä Pyry oli kuin enkeli. Ja kaikki oli niin ihmeellistä."
Veljen mieli herkistyi. Hän muisti oman polvistumisensa alttarin edessä ja isän, äidin ja Pyryn liikutetut kasvot. Hän oli vanhin. Ja kun hänen ja siskojen väliltä vielä oli kuollut veljiä, oli ikäero sitä suurempi. Pyry oli kauemmin pysynyt lähempänä. Nuoruudestaan huolimatta oli veli saanut huomattavan paikan ja työskenteli kuumeisen kiihkeästi, työ ja pyrkimys eteenpäin olivat hänelle kaikki kaikessa. Hän tunsi kykynsä ja ne suuret mahdollisuudet, mitä se avasi hänelle, ja omat voimat miltei huumasivat hänet. Koti jäi niin kaukaiseksi.
Nyt hän kuin havahtuen huomasi, että juuret ovat aina kodissa. Missä ikinä kuljemmekaan tai kuinka pitkälle pääsemmekään elämän kilpakentällä, koti se on sittekin sitä, mikä on parasta meissä. Hän oli laiminlyönyt kodin. Nyt hän tahtoi jollakin tavoin korjata laiminlyöntinsä.
"Kreets", sanoi hän lämpöisesti, "jääpäs sinä tänne minulle emännöimään! Minä kyllä ostan torttuja ja muuta hyvää!"
Herkuttelu oli Kreetsin helmasynti, ehdotus siis houkutteleva. "Sinä olet koko hyvä!" huudahti hän. Ankarasti takoi hän lattiaan jalkojaan; hän mietti. Viimein hän virkkoi: "Suo anteeksi, minä en voi jäädä."
"Miksi et?"
"Niin, näätkös, on niin paljon sellaista, niinkuin nuo vesijohdot, voisin unohtaa. Ja sitten minä taitaisin tulla niin merkilliseksi, ymmärräthän, ne korkeat korot ja muuta semmoista. Enkä minä osaakaan vielä paljon mitään laittaa. Ja kun jo tulee syksy, niin täällä on niin valoista ja kuivaa!"
"Mutta sehän juuri on hyvä! Ja kyllä täälläkin sataa, jos sitä ikävöit!"
"Ei se ole semmoista. Voi, se vasta on hauskaa, kun syys-iltana tulee kotiin jostakin ja on rapakkoa paikotellen polviin asti. Ja sade pieksää likomäräksi, ihan hytisee vilusta. Tuuli ulvoo ja lennättää lehtiä, ja pihakoivut valittavat myrskyn käsissä. Sitten kotia kun lähestyt, niin pilkoittavat kirkkaasti valaistut akkunat läpi sakean pimeyden, ja tuntuu niin hyvältä kun tietää, että tuossa tuokiossa on sisällä. Ja siinä kun oven aukaiset, on niin suloista, että naurattaa. Uunissa räiskyy tuli, kattolamppu valaisee kirkkaasti, isä istuu keinutuolissa tohveleissaan ja lukee lehteä, tytöt ympäri ison pöydän, mikä neuloen, mikä lukien tai äidin kanssa illallista hommaten. 'Voi, lapsi-kultani, oletpa märkä!' huutaa äiti. Ja sinuakos hellitään ja kuiviin puetaan. 'Kaatakaa, tytöt, kuumaa teetä, että lämpiää!' Ja siinä sitten istut ja nautit ja niin on hyvä, ettei mihinkään vaihtaisi!"
"Ei, älä vaihdakaan, pikku Kreets", sanoi veli liikutettuna. "Kasva sinä vain kodissa vielä. Pysy siellä niinkauan kuin saat siellä olla. Kyllä tulee aika maailmallakin kulkea."
"Niinpä pysynkin. Koti on paras. Suuri maailma on kyllä mukava. Mutta täytyy olla hyvin viisas, jotta siellä voi olla mukana."
"Kyllä. Viisas sitä pitää olla."
"Nyt minä lähtisin heti kotiin. On niin ikävä, että…"
"Älähän nyt vain itkuksi pistä."
"En minä ole mikään itkupussi. Mutta kotiin minun pitää päästä!"
"Maltas, katsotaanpas nyt niitä junankulkuja. Ja mitenkäs sen hevosen laita olisi?"
"Onhan sinulla puhelin. Soita kotiin, että lähettävät hevosen!"
"No, niin!" Veli sai kierretyksi kotiin puhelimitse. — "Tahtovat puhutella sinua."
Kreets tempasi kuulotorven. "Niin, minä se olen, päivää! — En minä enää. — On niin kova ikävä. — Kun saisi jo iltajunalle. — No, yöjunalle sitten. — Terveisiä. — On niin ikävä kaikkia, Missukkaakin. — Kyllä minä. Näkemiin vain!"
"Yöjunalle saavat hevosen. Voi, voi, illalla minä jo pääsen lähtemään, ja huomenna olen jo kotona!" Kreets pyöri yhdellä jalalla ympäri huonetta.
"Kylläpä minun nyt tulee ikävä", sanoi veli.
Kun Kreets istui sälytettynä junassa ja veli hyvästeli, virkkoi tämä:
"Jouluna minä tulen varmasti kotona käymään!"
"Voi, voi, tulekin! Tulette Pyryn kanssa samalla hevosella. Kuinka mainiota! Me pidämme pannua kuumana ja kuuntelemme, kuuluuko kulkusia…!"
"Niin, Kreets. Kiitos siitä, että kävit maailmalla!"
"Kiitos sinulle! Mutta kyllä minun on hyvä kotona!"
XI.
Tehdas.
Seurahuoneen sillalla seisoivat Pyry ja Polle. Syyskesän lämmin ilta kietoi seudun pehmeään tummuuteen. Läheisestä puutarhasta leijui väkevänä leukoijien tuoksu, ja vastapäätä olevan saarihuvilan sähkövalot kuvastuivat kosken niskan tyyneen suvantoon. Koskien välisen järven, "Kosk'keskisen" rannoilla vilkkuivat tulet asunnoista ja rantatien sähkölampuista. Koko järvi oli kuin suuri, himmeäksi hiottu safiiri säkenöivien timanttien ympäröimänä. Seurahuoneella harjoitteli torvisoittokunta, jostakin kuuluivat heikosti pianon sävelet, mutta yli kaiken kohisi koski ja jyskyttivät tehtaat.
"Tällaista iltaa minä rakastan", sanoi Polle. "Minä rakastan metsiä ja järviä ja kuutamoa niillä", virkahti Pyry.
"Sinä parantumaton metsä-ihminen!" nauroi Polle. "Minäpä rakastan juuri tällaista, missä on ihmistyön jälkiä. Eniten minä rakastan tehdasta. Kävelläänpä sinne!"
"Sinä parantumaton tehdas-ihminen!" nauroi Pyry vuorostaan.
"Niin, minä en voi sille mitään", selitti Polle. "Niinkuin mustalainen rakastaa maantietä ja nuotiotansa, niin rakastan minäkin koskea ja tehdasta, ne ovat osa elämääni."
He olivat tulleet tehtaitten väliselle solalle. Kymmenien akkunoiden tulet välkkyivät, koneet jyskivät, ja vastahakoinen koski kiersi mustin mielin sulkuihin. Sen täytyi taipua turbiinien pirstottavaksi, se puristeltiin mahdottomiin vesiruuhiin, missä se kumisi ja pärskyi ja pyrki pienimmästäkin reiästä suihkuna ulos. Ihmistarmo pakotti sen ensin pyörittämään tehtaita, ennenkuin se taas sai vapautensa ja masentuneena kahleistaan sileni joeksi.
Höyrykonehuoneen ovi oli avoinna, jotta summattomat uunit kuin tulivuorten kidat loivat loimon kauaksi. Kuin kultavuorten peikot kuvastuivat lieskoja vastaan miesten mustat varjokuvat, nousten ja laskien, heidän taukoamatta heitellessään puita uuneihin. Ne ovat kuin alituisesti ahneet Molokit nuo uunit; metsän kansaa, nuorta ja vanhaa, ne syövät, ahmivat yötä ja päivää. Sitä riistaa vedetään niille alinomaa. Koko kesäkauden ovat vesistöt täynnä tukkilauttoja, toinen toisensa perästä ne liukuvat alas tukkiruuhta ja nostetaan pinoiksi, kymmeniksi, sadoiksi, pitkin rantoja. Yhäti lasketaan lauttoja ja kasataan pinoja, jotka alkupäästään hupenevat koliseviin vaunuihin, kapearaiteista rataa pitkin joutuakseen tänne, hehkuvaan kuolemaan. Mitä hyödyttää niiden kuolema? Höyryä, höyryä valmistuu jättiläiskattiloissa, käyttövoimaa koneille.
Kauniit kuuset kuoritaan ja muuttuvat massaksi Yläkosken hiomossa. Täältä se tuodaan "hollantereihin", massamyllyihin, missä se vellinä kiertää ja hienonee, ja johdetaan viimein konehuoneeseen.
Sinne konehuoneeseen olivat Pyry ja Pollekin ehtineet.
"Katsos, tänne minä aina astun yhtä juhlallisin tuntein kuin menisin merelle", sanoi Polle. "Kun haistan tätä tehtaalle ominaista hajua, sellaista koneentuntua, niin se jo saattaa minut haltioihin! Jospa minä olisin poika, tulisi minusta joko koneenkäyttäjä tai insinööri!"
Mustina, mahtavina möhkäleinä kohosivat koneet molemmin puolin käytävää. Ne jyskivät, suhisivat, remmit viuhuivat. Koko pitkä paperikone oli kuin jokin alkuaikojen hirviö ja samalla kuin joku keskiajan taikuri: samean, märän massan se muodosti puhtaaksi paperiksi. Alkupäässä massa tärisi "tuukilla", valui huovalle ja kiertyi kuumien metallilieriöitten yli, kuivui ja nostettiin lopulta hohtavina paperirullina lajittelupuolelle. Osa siitä joutui kiilloitettavaksi, leikattavaksi. Näppärät naiskädet lajittelivat, laskivat, "paalasivat", puristivat riisit lujiksi paaleiksi; ja niin se joutui maailmanmarkkinoille, tuo sivistysmaiden tärkeä tarveaine. Se kulki kauas Tonavan rannoillekin, aina Turkkiin asti. Millaisia ajatuksia siihen sielläkin painetaan, kirjoitetaan! On niin yksinkertaista vetää laatikostaan puhdas postipaperiarkki, mutta kuinka monimutkaista onkaan sen valmistus!
"Ihmettelen", sanoi Polle, kun he jälleen seisoivat sillalla, "ihmettelen, että ei kukaan runoilija laula tehtaasta, ylistä koneitten mahtia. Mikä suurenmoinen teos siitä syntyisikään! Aivan väsyttää tuo alituinen maalaiselämän vatkaaminen: tähkäpäät ja kultaiset vainiot! Ja itse maalaiset sitten, niin runollisia, paksuja ja punaisia!"
"Ulkomuodolleen ei kukaan mitään mahda", varoitti Pyry.
"Ei", katui Polle, "minä puhuin hyvin tyhmästi. Mutta johduin ajattelemaan niin, kun katselin tyttöjä siellä salissa. Näithän: miltei jokainen siro ja kalpea."
"Sen sirouden he saavat maksaa. Heillä ei ole niin leveä leipä eikä niin paljon raitista ilmaa kuin maalaisilla."
"Niinpä kai. Mutta en mahda sille mitään, että silmäni niin mielellään hakevat kaunista."
"Niiden tulee hakea myöskin tervettä kauneutta!"
"Sinä rakas opettaja-ihminen! Olkoon menneeksi: kultaiset tähkäpäät ja paksut terveet ihmiset ovat runoutta! Mutta tehdas, tehdas, se elää, hengittää, se on suuri, se on valtava! — Ja tiedätkö, ketä minä eniten ihailen siinä! Paperikoneenkäyttäjää!"
"Oi, voi, meidän olisi pitänyt syntymäpäivänä taittaakin…
"Älähän! En minä siksi. Mutta katsos, hän on minusta keskeisin koko tehtaassa, kuin kapteeni laivassa. Hänhän se määrää paperin laadun. Hänestähän riippuu, syntyykö siitä mitään. Minut valtaa aina hauska juhlatunne, kun näen hänet koneensa ääressä. Siinä hän astelee levollisena, arvokkaana. Tarkastelee konettaan, tutkii, silittää — olen varma, että hän tuntee sen jok'ainoan mutterin. Tuleepa joskus sekaannus, laiva on hirmumyrskyssä, kone työntää kelvotonta moskaa, kiljuu ja vinkuu. Konemiehet juoksevat hätäisinä, rasvapoika valuttaa öljykannustaan kaikkialle, eniten omille vaatteilleen. Mutta koneenkäyttäjä on levollinen. Hän antaa käskyjä tänne, käskyjä sinne, lyhyitä, täsmällisiä, hän vääntää ja kiertää, hyväilee tuon hirviön summatonta ruhoa. Ja taas on kaikki paikoillaan, paperi parhaan-vahvuista, tasaista, hyvää. Myrsky on tyyntynyt, konemiehet huoahtavat ja rasvapoika täyttää levollisena tyhjentyneen öljykannunsa. — Mutta ellei siinä olisi ollut kapteenia, ellei koneenkäyttäjä olisi asettanutkaan myrskyä, kone olisi vain työntänyt roskaa — mitenkäs sitten olisi käynyt!"
"Sinäpä sen sanoit. Tärkein hän on. Ja parhaimman palkan hän ansaitsisi. Mutta saaneeko riittämiinkään!"
He kulkivat kotiin päin ja pohtivat nuoruuden innolla ihmisneron saavutuksia.
Pyry sanoi, että Polle oli yksipuolinen innossaan, että piti olla silmää ja sydäntä vähän kaikille. Polle sanoi, että se on itsensä jakamista, ja jakaminen heikontaa.
Mutta että kukin on oikeutettu saamaan työstään palkan ansionsa mukaan, siitä he olivat yksimieliset. Ja työ, olkoon mikä tahansa, kun se tehdään antautuen ja arvokkaasti, jalontaa ihmisen.
Ja että työn aateli on uuden ajan aateli, sen he aavistivat.
XII.
Untuvasta, kotoalähdöstä ja Pyryn palkasta.
Pyry pakkasi tavaroitaan. Se on ikävää työtä lähtiessä kotoa, toista on tehdä sitä lähtiessä kotiin. Pyry koetti tehdä pakkauksen niin huomaamatta kuin suinkin. Hän jätti sen aina viime tinkaan, ettei kotiväen tarvitsisi olla kauvan tuossa kuristavassa lähtötunnelmassa. Mutta siitä huolimatta hiljeni elämä niin oudoksi jo päivää ennen lähtöä. Pyry oli kaiken keskipiste. Isä heitti sanomalehtensä ja jutteli hänelle kuin aikuiselle. Äiti kehotti häntä lepäämään tai kyseli: "Joisitko sinä kahvia?" Vaikka juuri oli päästy juomasta. Metsät, rannat, kaikki mielipaikat he kulkivat yhdessä toisiinsa pusertuneina, tietäen, että pian reväistään yksi irti. Kurkussa oli kuin pala.
Raskaimmaksi teki lähdön Untuva. Pienet, kapeat lapsenkasvot olivat kutistuneet vieläkin kapeammiksi, niissä oli vihlovaa epätoivoa. Joka askeleella hän kieppui mukana, ja Pyryn oli tuon tuostakin silitettävä hänen päätänsä tai otettava hänet syliin. Hoikat käsivarret kietoutuivat kiihkeinä kaulaan. Hento ruumis painautui hellyydenjanoisena isoa siskoa vastaan. "Sinä olet kaikkein parhain koko maailmassa", vakuutteli hän kimakalla lapsenäänellään, joka tuntui niin avuttomalta siksi, että hän äänsi hiukan pehmeästi s:n. "Enkä minä voi ymmärtää, miksi sinä olet niin kovin kaunis!" Kaunis merkitsi korkeinta hyvää. "Sinä olet niin kaunis, kun sinä juuri olet niin kovasti pörröinen ja sinulla on vaatteet juuri noin!"
"Kun minä olen juuri tällainen hutilus!" Pyry yritti nauraa.
"Ei, kas, sinä et ole ihan kuin Kreets, mutta et peloittava järjestys niinkuin Ter. Sinä olet vain sinä! Ja sinulla on oma hajusikin, sellainen, josta minä heti tunnen, missä sinä olet!" Hän tunki korkean "aatelisnokkansa" — Kreetsin antama nimitys — Pyryn puseroon. "Jotakin metsistä ja kukista… jotakin niin kovin rakasta!"
"Se tulee varmaan siitä että olen niin paljon metsissä. Sinussakin on metsän tuoksu. Mehän olemme molemmat oikeita oravia!"
"En minä ole vieläkään saanut oravaa, elävää oravaa!" Untuvan huulet värisivät. "En minä mitään muuta maailmassa toivo, kuin että minä kerran elämässäni saisin oravan, ja sinä olisit aina kotona!"
"Oo sitä luigi-vampaisuutta!" virkkoi Kreets halveksien.
Mutta Untuva nyyhkytti. Pienellä sydämellä oli liian paljon kannettavaa. Ei hän ilennyt itkeä Pyryn lähtöä, kun eivät toisetkaan, mutta oravaa hän ainakin sai itkeä. "En minä ole koskaan rukoillut kania, vaikka Aleenissa on ihan hopeaisiakin, ja niillä on po-poikasiakin! Mutta minä olen aina rukoillut itselleni oravaa — kun edes poikasen, yhden ainoan oravanpoikasen! Niillä on niin suuret silmät ja häntä kuin — kuin lamppuharja!"
"Missukan häntä on lamppuharjana aina kun kapteenin Ajax ajaa sen tikapuille. Voithan sinä kuvitella, että se on oravanhäntä!" lohdutti Ter.
"Ethän sinä sentään hirviäisi vangita oravaa. Ajatteles, kuinka se itkisi, kun se ei enää saisi keinua kuusenlatvassa!"
"Niinhän äitikin sanoo ja isä! Mutta kun minä sitä niin kovasti rakastan! Laula minulle oravanpesä!"
Pyry istui kesken kiireensä keinutuoliin Untuva sylissä ja lauloi:
"Kas, kuusenlatvassa oksien alla on pesä pienoinen oravalla…"
Kyyneleet kuivuivat. "Tiedäppäs, sinulla on sininen ääni!" sanoi Untuva kuunnellen tarkasti. "Semmoinen harmaansininen, kun sinä puhutkin! Pollella on sen värinen kuin orvokki. Mutta keltainen tekee kipeätä korvaan. Alavan Hildalla on ihan räikeän keltainen!"
Pyry tunsi tuskaista kummastusta. Kyllähän ihmisäänet kuuluivat erivärisinä. Mutta että Untuva sen oli keksinyt, oli hänestä liian varhaista. Untuva oli niin omituinen, äärimmäisen arka ja hento, toisaalta kovin lapsekas, toisaalta kehittyneempi kuin monet aikuiset. Hän oli noita lapsia, joissa sielu kasvaa kuin ruumiin kustannuksella. Se teki kotiväen levottomaksi.
Äiti tuli surulliseksi löydettyään runon, soman, täydellisen pikku runon, Untuvan lapsellisilla koukeroilla kirjoitetun. "Minä ajattelin niin", selitti Untuva. Ja isä puisti päätään katsellessaan hänen piirroksiaan, pikku tyttöjä, jotka luontevasti pitivät nukkea sylissään, tai eukkoja kerjuunyytteineen. Untuva saisi olla hiukan tyhmempi, kun hän vain olisi terve ja vankka.
"Lupaappas minulle yksi asia", sanoi Pyry nipistäen Untuvan poskea, "että olet ulkona enemmän kuin sisällä, jotta poski on yhtä punainen kuin nyt, kun minä tulen joululomalle!"
"Lupaan varmasti!" Untuva loi kättä.
"Kas, jos se ei ole pyöreä ja punainen, voi joulupukilla olla siihen jotakin sanomista!"
"Lupasin sen sinun tähtesi!" sanoi Untuva arvokkaasti.
Siinäpä se. Jospa hän olisi ollut vain typerä tytöntyllerö, olisi Pyryn ollut helpompi lähteä.
"Joutukaahan nyt, laiva jättää!" — Isä toimitti tavaroita hevoseen,
Lähdettävähän sitä oli. Äiti oli pakannut eväskorin täyteen ja vielä lisäksi suuren paperipussin. "Ei, kyllä sinun pitää ne kaikki syödä", vastusti hän. Ja Pyryn oli otettava pussikin mukaan.
Ter oli palavissaan. Hän oli silittänyt Pyryn vaatteet. Hiljaisuudessa hän teki aina enempi kuin toiset touhullaan. Kreets oli kärsivällisesti seissyt hellin ääressä ja paistanut moitteettomia lättyjä ja keittänyt ihanaa kahvia. Mutta ei kenellekään maistunut. Pyry vaivoin sai alas kupillisen kahvia. Polle taittoi armotta kauneimmat kukkansa, joita hän oli kaiken kesää huolellisesti hoidellut, ja sommitteli komean vihkon. Pyryn piti saada parasta, mitä hänellä oli.
On niin katkerata lähteä kotoa, ja samalla suloista. Suuri rakkaus kätkeytyy jokaiseen matkatavaraan, jokaiseen voileipään, kukkaseen.
Klaara kiidätti purkillisen karviaismarjahilloa. Hän oli sen keittänyt juuri Pyryä varten.
"Sinun pitää syödä se kaikki matkalla, että jaksat istua. Siinä on kovasti sokeria!"
"Voi, voi!" valitti Pyry. "Kuinka minä vedän kaiken!"
Siinä he seisoivat laivasillalla ja Pyry kannella "Toivon" hiljaa irroittautuessa rannasta. Kuinka viiltääkään rinnassa tuollaisena hetkenä! On kuin avautuisi sydämeen haava, joka suurenee sitä mukaa kuin juopakin meidän ja rakkaittemme välillä. Tekisi mieli huutaa, pyörtää takaisin, mutta mentävä on.
Pyry ponnisteli urhoollisena näyttääkseen iloisia silmiä viimeiseen asti. Ja toiset koettivat nauraa. Mutta se oli niin jäykkää ja vierasta. Äiti vain ei koettanutkaan. Hän katseli kalpeana ja tutkivana Pyryään, niin kauan kun piirteitä erotti. Ja Untuvan pikku kasvot olivat jähmettyneet epätoivon kuvaksi.
Kun "Toivo" kääntyi joenmutkassa, eikä enää näkynyt laivasiltaa eikä liehuttavia nenäliinoja, pakeni Pyry hyttiinsä. Siellä hän heittäysi pitkäkseen ja itki täydestä sydämestä, vaikeroi kuin kuoleman hädässä. Kauan pidätetyt kyyneleet eivät tahtoneet loppuakaan.
* * * * *
Niin, muita hänen oli onnistunut petkuttaa, mutta äitiä ei. Hän kirjoitti hauskoja kirjeitä kotiin, kuvaili olonsa mahdollisimman mukavaksi. Siskot ihastelivat hänen oloaan, varsinkin Kreets sai kiihkeän halun maailmalle, jossa oli niin ihanaa. Olikohan hän tehnyt pahasti, kun oli kuvannut kaiken niin ruusuisena, ja siten antanut siskoille väärän kuvan elämästä? Mutta kun hän ajattelikin kirjoittaa mielipahojaan ja vastoinkäymisiään, näki hän edessään äidin kysyvät, huolestuneet kasvot, eikä hän voinut. Äiti ei saisi aavistaakaan, että ei Pyryllä ollut niinkään helppoa. Ja kumminkin äiti aavisti. Mitäpä ei äidinsydän aavistaisi!
On niin monenlaisia koteja, joihin otetaan kotiopettajattaria. On lämpöisiä, hyviä koteja, joissa kotiopettajatar on perheen jäsen. On mahtailevia, kylmiä koteja, joissa opettajatarta alituiseen palelee. On pöyhkeileviä, typeriä koteja, joissa hän ei oikein tiedä, millaisia vaatimuksia kulloinkin pitäisi täyttää.
Tällaisia viimemainittuja koteja oli kauppias Tillisen koti, jossa Pyryllä oli paikkansa. Se oli rikas koti, kalliita tapeetteja, komeita huonekaluja. Herrasta ei paljoa sanottavaa, hän oli "liikeasiat", mutta rouvasta sitä enemmän. Rouva Helmiina Tillinen oli miehensä entinen piika-Miina. Siinä ei ollut moittimista. Kunnon palvelija on arvokkaampi kuin huolimaton emäntä. Mutta Helmiina-rouva käsitti asian toisin. Ihmisestä, joka huomaamattaankin viittasi siihen, että hän oli ollut palvelija, tuli hänen verivihollisensa. Kun hän nuorena oli jäänyt ilman koulutietoja, olisi hänellä nyt ollut tilaisuus hankkia niitä. Mutta siihen hän ei luovuttanut aikaansa. Päivät menivät kaupungilla: kävelyyn, vieraissa-käynteihin, muotilehtien selaamiseen ja ompelijattarien puhuttelemiseen. Puutteellisuutensa hämärän tuntemuksen hän vuodatti vihana koulusivistystä saaneisiin naisiin. Hän kadehti heidän tietojaan, joita hän sanoi halveksivansa, heidän käytöstään, tapojaan. Hän teki voitavansa nöyryyttääkseen kotiopettajatar-parkojaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Siitäpä syystä ne vaihtuivatkin herrasväki Tiilisellä joka kuukausi. Pyry oli menossa jo toiseksi vuotta, ja herrasväki Tiilisen ympäristö oli hämmästynyt.
Oliko Helmiina rouva muuttunut? Ei, hän oli päinvastoin vieläkin piinaavampi. Sillä Pyryn hieno alistuminen oli alituinen äänetön vastalause hänen omaa raakuuttaan vastaan. Mutta — "me maksetaan ja myös vaaditaan", kuten rouva Tillinen sanoi — Pyry sai hyvän palkan. Ja se piti häntä paikassaan. Hän voi lähettää kotiin ja panna hiukan säästöönkin. Jospa hän kerran voisi suorittaa opettajakurssin ja päästä itsenäiseen virkaan! Pyry kesti ja kärsi. Onneksi oli hänellä hilpeä luonne, joten hän saattoi välistä huvitella Helmiina-rouvan ilkeyden kustannuksella.
Hänen asemansa oli vähän himmeä. Hän oli vieraitten aikana Riitta-neiti. Silloin ei saanut auttaa Maria, "sillä ei ollut hienoa seurustella piikojen kanssa." Toisella kertaa kuului: "Eikö Riitta ymmärrä auttaa Maria, vaikka Mari on hukkua työhön!" Riitta auttoi Maria mielelläänkin, sillä Mari piti kyökin lämpimänä. Riitan huone oli aina kylmä. "Viileys on fiiniä", selitti Helmiina-rouva häijysti. Ja sitten: hän sai kuuman kahvikupin Marilta silloin, kun Helmiina rouvalla oli vieraita eikä Riitta saanut mennä kahvipöytään ja olisi siten jäänyt ilman kahvia.
Helmiina-rouvalla oli kahdenlaisia vieraita. Hienoja vieraita, joitten aikana ei Riitan sopinut näyttäytyä, koska Helmiina rouva ei oikein tietänyt, sopiiko kotiopettajatarta esitellä. Silloin Riitta sai olla lastenkamarissa. Ja pojat — niitä vartenhan hän olikin — kolme seitsemän ja kolmen vuoden välillä olevaa naskalia, olivat tästä riemuissaan. Pyryhän osasi satuja, jolla he ulvoivat ilosta. Mutta siitä seurasi, että Pyry sai pisteleviä nuhteita. Hän tuotti Helmiina-rouvalle häpeää, "vieraat luulivat lastenkamaria ryövärien luolaksi". Siksi Pyry kertoessaan yhtenään varoitti: "Älkää kirkuko kovaa!"
Kävi myös tavallisia vieraita. Silloin Riitta-neiti kutsuttiin sisään ja Helmiina-rouva loisteli hänen tiedoillaan. Mutta näitä kutsuja Pyry koetti välttää, sillä ne olivat surkeita vierailuja. Juorut, palvelustytöt ja juorut. Toisinaan puhuivat nuo jalot rouvat sellaisia juttuja tuttavapiiristään, että Pyry punasteli ja puikahti jonkin sopivan syyn nojalla pois. Hänessä oli synnynnäinen kammo kaikkea likaista kohtaan. Helmiina-rouvaa se ärsytti. Hänelle olivat roskaiset asiat mieluisin puheenaihe. Hän kuului niihin alhaisiin luonteisiin, jotka mielellään rypevät rapakossa. Ja Pyryn sisäinen puhtaus raivostutti häntä. "Mikä kuningatar se on olevinaan! Tämän takia pitäisi muka sanansakin seuloa. Mokomakin! Köyhä kuin kirkonrotta!"
Kun Pyry tällaisten kohtausten jälkeen illalla vuoteessaan risti kätensä ja muisteli kotia ja pikku Untuvaa, oli kuin hän olisi kylpenyt sielunsa kirkkaaksi jälleen. Ja hän nukkui rohkaistunein mielin.
Pyryn pukeutumisessakin oli Helmiina-rouvalla sanomista. Pyryn yksinkertaiset puvut harmittivat häntä. Olivathan ne vastakohtana hänen omille hepenilleen. Mutta Pyryn oli mahdoton mukautua Helmiina-rouvan makuun.