Sitten hän alkoi tehdä työtä, hitaasti, vaivalloisesti, varovaisesti, sekä käsin että hampain. Kaikkein ensiksi hänen piti yrittää purra reikä märkään säkkiin, joka painoi hänen päätään ja esti hänen hengitystään. Vihdoin se onnistuikin. Sitten hän nosti nuoralla köytetyt kätensä suunsa kohdalle. Äärettömällä kärsivällisyydellä hän nakerteli kosteudesta kovettunutta nuoraa. Mutta vähitellen hän tunsi säikeitten avautuvan ja kahleitten heltiävän. Yhä kiivaammin hän raasti kahleitaan, vavisten kuumeisesta innosta ja sisäisestä riemusta.
Säkissä olevan reiän kautta hän näki, että kuu vihdoinkin oli tullut pilvien takaa esille ja valaisi salaperäisellä valollaan hänen työtään. Yö oli kulunut puoleen, kun nuora vihdoinkin hellitti. Nyt kädet olivat vapaat, hän saattoi ruveta suurentamaan reikää ja repiä säkin yltään. Sekin onnistui vihdoin ylivoimaisin ponnistuksin. Miltei mielettömästi huutaen riemusta hän tervehti hiljaista, kuun valaisemaa maisemaa. Hän seisoi nyt vapain jaloin joen pohjassa ja saattoi tunnustella eteenpäin päästäkseen rannalle. Jonkun matkaa hänen täytyi uida ponnistaen viimeiset voimansa, sitten hän lyyhistyi rannalle.
Mutta hän hyökkäsi taas pystyyn. Hän tunsi kuumeen puistattelevan ruumistaan, mutta myös tuskan ja epätoivon. Kunhan voimat eivät nyt vain pettäisi, niin ettei hän, pelastuttuaan hukkumiselta, vajoaisi toisen kuoleman helmaan, mikä väsymyksen ja kuumeen hahmossa uhkasi häntä. Hän kohosi pystyyn, koetti tuumia, missä hän oli ja mitä hänen oli tehtävä. Tukholmaan hänen oli mahdoton palata; jonnekin hänen täytyi paeta päästäkseen takaa-ajajilta turvaan.
Hän tunsi vain yhden paikan, jonne hän saattoi paeta — sisarensa luo, joka asui miehensä ja lastensa kanssa pienessä mökissä parin tunnin matkan päässä. Vain sinne hän saattoi paeta päästäkseen eroon kuumeesta, joka poltti hänen jäseniään.
Se oli pitkä, vaivalloinen matka. Vaatteet olivat lyijynraskaat. Monta kertaa hän vaipui maahan miltei tajuttomana, mutta elämänhalu pakotti hänet jälleen eteenpäin.
Mutisten vuoroin kirouksia, vuoroin rukouksia, hän kulki horjuen eteenpäin tuskan ja epätoivon kiiruhtaessa hänen askeleitaan, ikäänkuin kokonainen armeija olisi ollut hänen kintereillään. Väliin hän huusi ääneensä ja peräytyi. Mutta vaistomaisesti hän löysi tien, tietämättä miten. Sisäinen voima kuljetti häntä eteenpäin, riisti hänet maasta jaloilleen ja pakoitti hänet jatkamaan matkaa.
Ja vihdoin, vihdoin, päivän ensi sarastuksessa hän näki edessään mökin, johon hän pyrki. Rauhallisena ja äänettömänä se seisoi siinä ikäänkuin kutsuen häntä luokseen. Hän kohotti käsivartensa taivasta kohti ja purskahtaen itkuun hän lähestyi horjuvin askelin mökkiä, mutta yön kauhujen ja ponnistusten lannistamalla hän kaatui tajuttomana kynnykselle.
IV. TUHAN ALLA KYTEVIÄ KIPINÖITÄ.
Kuningas Eerik oli istunut jälleen sydänyöhön saakka salaisessa työkammiossaan ja tiedustellut tulevaisuutta tähdiltä. Yrjänä Pietarinpoika oli ollut hänen luonaan ja jutellut kauan hänen kanssaan, mutta oli nyt jo poistunut.
Kuningas siirsi syrjään karttansa ja koneensa. Hajamielisenä hän kulki edestakaisin, pysähtyi usein, tuijotti eteensä ja alkoi taas nopeasti kävellä huoneessa.
Hän oli muuttunut viime vuosien kuluessa. Hänen rauhallinen lempeytensä oli muuttunut synkäksi levottomuudeksi ja epävarmuudeksi. Hänen otsallaan olivat synkät pilvet, hänen silmissään levoton loiste. Koko hänen olentonsa ilmaisi osittain epävarmuutta ja haluttomuutta, osittain kiihkoa, väkivaltaa ja kovuutta. Hän kärsi itsekin näistä mielenmuutoksista, ollessaan vuoroin kiihkeä, vuoroin alakuloinen. Huoaten hän istahti raskaasti nojatuoliinsa ja vaipui syviin mietteihinsä.
Tähdet, samoinkuin Yrjänä Pietarinpojankin tuomat uutiset, eivät ennustaneet hyvää. Tanskalaiset olivat jälleen voittaneet — niinkuin joka kerta ennenkin sen jälkeen kuin he, jouduttuaan tappiolle onnettomassa meritaistelussa, olivat siirtäneet sodan mantereelle. Joukot kerääntyivät nyt ratkaisevaan taisteluun, Svarteröhön, ja Yrjänä Pietarinpoika arveli, että kuninkaan läsnäolo siellä olisi välttämätön. Hänen olisi siis pakko jättää Kaarina yksin Gripsholmaan.
Siinä ei kuitenkaan ollut kaikki, eikä edes pahinkaan. Raskaammat olivat ne tiedot, joita Yrjänä Pietarinpoika oli kertonut aateliston toimista. Sen jälkeen kuin herttua Juhana oli vangittu, oli tyytymättömyys tullut yhä julkisemmaksi. Yhä kovemmaksi muuttui Juhanan puoluelaisten painostus saada herttua vapautetuksi. Kuningas tunsi harmikseen, että hänen oli pakko jonakin päivänä alistua. Niinpä piti ainakin keksiä keino, jonka avulla pitää vastustajat paraiten aisoissa.
Kuningas Eerik hyppäsi pystyyn ja puristi kätensä nyrkkiin. Vielä hän luotti valtaansa, vielä hän kykeni hallitsemaan tilannetta. Mutta ettei enää Stureihinkaan ollut luottamista, niinkuin Yrjänä Pietarinpoika oli väittänyt, tuohon mahtavaan sukuun, joka oli pitänyt kuninkaan puolia hänen ja hänen veljiensä välisessä testamenttiriidassa, se seikka oli suuresti järkyttänyt nuoren kuninkaan sisäistä tasapainoa.
"Uskollisimmatkin ystäväni hylkäävät minut, rakkaimpani luopuvat minusta!" tuumi hän synkkänä.
Mutta äkkiä hän alkoi liikkua huoneessa, heitti syrjään kaikki, mikä hänen tielleen sattui, ja kulki kuin uhkaavien kummitusten takaa-ajamana edestakaisin.
Sitten hän hyökkäsi Kaarinan huoneeseen, riisti hänet syliinsä, painoi hänen kasvonsa rintaansa vasten, kuunteli ahnaasti hänen kiihkeää hengitystään ja nopeasti sykkivän sydämensä iskuja.
"Kaarina, sinä rakastat minua, sinä olet minun omani, aina ja ikuisesti," änkytti hän tuskasta valittaen, mutta samalla rauhoittuen.
Kaarina oli vielä valveilla ja oli odottanut kuningasta. Hän ei pelästynyt. Usein hän oli nähnyt kuninkaan tällaisessa mielentilassa, sielullisen levottomuuden ja epätoivon raatelemana. Hänen sydämensä sykki kiivaasti ja hän tarttui hellästi molemmin käsin kuninkaan päähän painaen hänet syliinsä.
"Kaarina, ethän koskaan jätä minua?" kuiskasi kuningas Eerik tuskissaan.
"En koskaan!" vakuutti Kaarina liikuttavan hellästi.
Vähitellen kuningas rauhoittui, niinkuin aina Kaarinan läheisyydessä. Hän tunsi, että Kaarina sääli ja ymmärsi häntä sanoittakin, rakasti häntä ylitse kaiken ja tyydytti kaikki hänen pyyteensä. Kaarinan luona hän unohti koko maailman, siellä katosi entisyys ja tulevaisuus, ja onnellisena kuningas nautti vain hetken onnesta. Kohottaen päänsä pystyyn hän pyysi:
"Laula minulle, Kaarina, laula kaikki pienet laulusi!"
Hymyillen Kaarina täytti kuninkaan toiveen. Hän tiesi jo ennestään, miten rauhoittava vaikutus hänen laulullaan oli kuninkaaseen. Usein, kun kuningas huolien painamana astui Kaarinan luokse, saattoi hän tuntikausia kuunnella hänen lauluaan, ja sitten pilvet katosivat hänen otsaltaan, hän muuttui jälleen lempeäksi, hyväksi ja iloiseksi. Ja miten kernaasti Kaarina näki hänet sellaisena, miten kernaasti hän täten hänet lumosi.
Kaarina oli oppinut paljon siitä saakka, kun hän oli jäänyt linnaan ja prinsessan kamarineidosta oli nopeasti kohonnut yhä korkeammalle kuninkaan rakkauden lämmössä. Kuninkaan käskystä hän oli nauttinut opetusta hienossa käytöksessä, laulussa ja luutunsoitossa, tanssissa ja runoilussa; hän oli oppinut käyttäytymään kuin hienostunut nainen. Pohjaltaan tosin hän oli pysynyt samana kuin ennenkin, hänen sydämensä oli yhä viaton ja hänen rakkautensa puhdas, eikä hän koskaan yrittänyt käyttää sitä valtaa, mikä hänellä oli kuninkaaseen, oman asemansa varmistamiseen, niinkuin kaikki suuret suosikit ennen häntä olivat tehneet.
Niin, hän rakasti kuningasta ylitse kaiken. Ei edes Kustaa
Pietarinpojan julma kohtalo ollut voinut järkyttää hänen tunteitaan
Eerikiä kohtaan, joskin hän ajatteli entistä ystäväänsä mitä
suurimmalla säälillä.
Kuningas käsitti täydellisesti Kaarinan rakkauden syvyyden. Hän tiesi, että tämä oli kokonaan hänen omansa koskaan ajattelematta palkintoa tai kiitosta tai vaatimatta asemansa vakiinnuttamista. Hän oli tyytyväinen saadessaan vain olla kuninkaan oma ja nauttia tästä suhteesta niin kauan kuin kuningas sitä halusi. Siinä olikin syy, miksi hänen rakkautensa tuotti kuninkaalle niin suurta onnea ja tyydytystä ja herätti hänessä halun kiinnittää Kaarina yhä lähemmin itseensä.
Tänäänkin jälleen kuningas tunsi rauhoittuvansa ja Kaarinan laulaessa ja hyväillessä häntä katosivat ne synkät ajatukset, jotka äsken olivat kiusanneet häntä.
"Kaarina, oma Kaarinani," kuiskasi kuningas intomielisesti, "sinut on hyvä enkeli lähettänyt minun luokseni."
Kaarina hymyili alakuloisen onnellisena.
* * * * *
Varhain aamulla kuningas läksi Gripsholmasta. Vain Yrjänä Pietarinpoika ja jotkut harvat miehet olivat hänen mukanaan. Hän ratsasti yksin edellä saadakseen olla ajatuksineen rauhassa. Tällä tiellä hän ajatteli paljon Kaarinaa, josta hän pitkäksi aikaa oli riistäytynyt irti, ajatteli hänen rakkauttaan ja hänen suhdettaan kuninkaaseen. Miten tuskallinen tämä ero oli, miten raskaalta hänestä tuntui olla poissa Kaarinan luota. Ja kuitenkin hänen oli pakko kerran kokonaan erota hänestä. Eikö hän hiljattain ollut lähettänyt puolestaan Nils Sturen Lothringeniin kosimaan prinsessa Renatea?
Synkkänä kuningas Eerik tuijotti eteensä. Nyt, kun Kaarinan läsnäolo ei enää karkottanut pakosalle hänen raskaita ajatuksiaan, palasivat ne jälleen ja väkivallalla hän yritti karkottaa ne luotaan, ajatella rakastettuaan saadakseen synkät voimat mielestään karkotetuiksi. Ääneti ja yksin hän ratsasti tietä pitkin. Vihdoin hän viittasi Yrjänä Pietarinpojan luokseen kuluttaakseen loppumatkan vakavassa keskustelussa hänen kanssaan.
Vielä kerran he punnitsivat koko asemaa, sellaisena kuin se nyt näyttäytyi. Helposti oli huomattavissa, ettei Yrjänä Pietarinpoikakaan tuntenut itseään oikein varmaksi, sillä häntä vastaan juuri vihollismielisten puolueiden tyytymättömyys kohdistuikin. Mutta kuningas työnsi koko asian luotaan varmalla kädenliikkeellä.
"Mielet ovat nyt kuohuksissa, meidän täytyy odottaa asioiden kehittymistä. Ankarat laineet hyökyvät meitä vastaan, sen tiedän, mutta valta on meillä, ja jos niiksi tulee, niin me käytämme valtaamme. Mutta niin pitkälle eivät asiat kehity; voimme olla levolliset. Rankaisemme valehtelevia tähtiä. Vielä tänään annan sinulle, rakas Yrjänä Pietarinpoika, todistuksen siitä, miten vankka minun valtani on."
Hän puristi nyrkkiin kätensä, joka piteli suitsia. Siten, täysin tuntien kuninkaallisen voimansa, hän ratsasti suoraselkäisenä Tukholman portista sisään. — — —
Vielä samana päivänä kuningas kutsui valtakunnan säädyt kokoon. Sotaa koskevia kysymyksiä oli pohdittava. Mutta se näytti vain olevan alkusoitto siihen asiaan, jota kuningas tässä tilaisuudessa ennen kaikkea tahtoi ajaa. Tämä asia koski naimiskysymystä ja hänen aikomustaan antaa maalle kuningatar.
Lyhyessä johdannossa hän puhui siitä, miten pitkälliseksi ja vaikeaksi tämän kysymyksen ratkaisu oli kehittynyt, se kun oli ollut jo vuosikausia vireillä johtamatta toivottuun tulokseen. Nyt Nils Sture oli matkalla Lothringeniin esittääkseen siellä kuninkaan kosinnan, sillä sodan vuoksi hän oli ollut estetty aikaisemmin täyttämästä tehtäväänsä.
Hänenkin tehtävänsä oli vaikea, sillä kukaan ei voinut tietää, miten Lothringen suhtautuisi asiaan, vaikka hän onnellisesti saapuisikin matkansa määrään. Ei myöskään ollut sanottu, että prinsessan ulkonaiset ominaisuudet täyttäisivät kuninkaan vaatimukset. Niinpä oli vielä aivan tietymätöntä, milloin kansan toiveet saada kuningatar täyttyisivät. Hänen tarkoituksensa ei kuitenkaan ollut enää viivytellä kauan. Mutta hän tahtoi pidättää itselleen täyden vapauden eikä suostua ottamaan puolisoa vain tämän arvon vuoksi. Hän toivoi, että säädyt käsittäisivät ja hyväksyisivät tämän hänen kantansa, ja jos he sen tekisivät, ei hän enää kauan vitkastelisi puolison valinnassa.
Kuninkaan esitystä kuunneltiin suurella ihmetyksellä, mutta ei kukaan uskaltanut vastustaa häntä. Ei myöskään tiedetty vielä, mihin hän pyrki, joskin sitä saatettiin aavistaa. Eerik katsoi ympärilleen, ikäänkuin hymyilyllään lumotakseen läsnäolijat.
Sitten hän jätti säädyille kirjelmän, jossa hän lyhyesti esitti kantansa ja pyysi säätyjä antamaan suostumuksensa, jotta hän, siinä tapauksessa, ettei hän Lothringenistä saisi mieluisaa puolisoa, olisi oikeutettu valitsemaan puolison oman mielensä mukaan, ottamatta huomioon tämän säätyä tai syntyperää. Läsnäolijat olivat niin hämmästyneet, ettei mitään myrskyistä väittelyäkään syntynyt asiasta. Jokainen käsitti, mihin kuningas pyrki, mutta ei kellään ollut rohkeutta vastustaa hänen toiveitaan. Sillä vaikka mielet olivatkin häntä vastaan ja hänen kuninkaallinen arvonsa oli alentunut, niin pelättiin häntä sittenkin ja tottumuksen voima oli niin suuri, ettei kukaan noussut häntä vastaan.
Niinpä tapahtui, että säädyt yksimielisesti suostuivat kuningas Eerikin ehdotukseen ja antoivat hänelle oikeuden valita puoliso oman mielensä mukaan.
Pää pystyssä, hymy huulilla, hän poistui kokouksesta. Yrjänä
Pietarinpoika seurasi hänen mukanaan.
Hetken kuluttua kuningas kääntyi suosikkinsa puoleen:
"No, Yrjänä Pietarinpoika, nyt me olemme, jälleen saaneet kokea, miten vankka meidän asemamme on."
Yrjänä Pietarinpoika oli vaiti. Hän ei ollut enää yhtä voitonvarma eikä peloton kuin ennen. Vihdoin hän sanoi vakavana: "On pitkä matka, raskas askel päätöksestä toimeenpanoon."
"Sen kyllä tiedän," nyökkäsi Eerik mietteissään. "Minulla ei ole nyt kuitenkaan aikaa ajatella sitä. Mutta minulla on nyt taskussani takuu, ja jos kerran haluan käyttää sitä, niin luuletko, että kukaan uskaltaa ryhtyä minua vastustamaan?"
"Sitä on vaikea ennakolta sanoa. Kaikki riippuu siitä, miten toimii. Mutta ajatelkaa Stureja, herra, he saavat siitä aiheen nousta teitä vastaan."
Kuningas Eerik puri alahuultaan.
"Ajattele, mitä sanot, Yrjänä Pietarinpoika. Sturet ovat minun uskollisimmat kannattajani."
"Sentähden he voivat myös tulla kaikkein vaarallisimmiksi."
Kuningas erosi hänestä syviin mietteihin vaipuneena. Se ettei hän voisi luottaa Stureihin, herätti hänessä tuskaa ja katkeruutta; hän ei tahtonut sitä uskoa. Olisiko mahdollista, että Yrjänä Pietarinpoika, saadakseen kostaa aatelistolle, koetti yllyttää kuningasta tuota jaloa sukua vastaan? Tuo epäily herätti kuitenkin kuninkaassa syvää vastenmielisyyttä.
* * * * *
Säätyjen merkillinen istunto jätti syvän vaikutuksen kaikkiin, jotka siitä kuulivat. Mitä aikeita saattoi kuninkaalla olla? Mitä nyt tapahtuisi?
Nuo kysymykset askartelivat kaikkien mielissä. Kaikkialla mainittiin Kaarina Maununtyttären nimi. Uskaltaisikohan Eerik kohottaa hänet puolisokseen, määrätä hänet maan kuningattareksi? Jatkaisiko hän Lothringenin prinsessan kosimista vain näön vuoksi, vai hylkäisikö hän hänet ilman minkäänlaisia selityksiä jo ennenkuin Nils Sture ennättäisi palata kotiinkaan?
Aatelisto oli salaisen kiihkon vallassa. Mutta ei tapahtunut mitään sellaista, jota ihmiset näyttivät odottavan. Kuningas oli lähtenyt sotajoukkonsa luo ollakseen läsnä taisteluissa, joita tänä vuonna käytiin erikoisen ankarasti.
Kuukausimääriä kesti sotaa Ruotsin kärsiessä suuria tappioita, mutta sota ei silti loppunut vielä.
Tätä sotaa, joka tuotti maalle niin paljon turmiota, pidettiin yhä enemmän raskaana onnettomuutena. Se maksoi maalle paljon ihmisuhreja ja hävitti varallisuuden ja kaiken lisäksi ruotsalaiset hoitivat asioitaan huolimattomasti. Usein kuningas, jotta hänen ei olisi tarvinnut riistäytyä pois Kaarinan sylistä, heittäytyi kuukausimääriksi aivan huolettomaksi, ei ottanut edes varteen rauhanteon mahdollisuuksia, koska hän arveli, että epäedulliset rauhanehdot häpäisisivät hänen kunniaansa.
Mutta kaikkialla, yksin aatelistonkin parissa, toivottiin rauhaa, joka tekisi lopun hyödyttömästä sodasta.
Tyytymättömyys ja masennus oli kaikkialla vallalla. Suurimmassa määrässä viha kohdistui Yrjänä Pietarinpoikaan, ainoaan, jota Eerik sieti lähellään ja joka ei päästänyt ketään muuta kuninkaan luo. Niinpä maata hallittiin kuulematta kenenkään muun valtaistuimen lähellä olevan miehen neuvoa tai mieltä.
Tavaton itsepäisyys esti kuningasta näkemästä asioita todelliselta kannalta. Hän kulki omia, onnettomia teitään, ei kiinnittänyt huomiota rauhantoiveihin ja neuvotteli yksin Yrjänä Pietarinpojan kanssa, jonka vaikutus kuninkaaseen näytti käyvän yhä vahingollisemmaksi, sillä hänen niskoilleen pantiin useita väkivallantekoja, joihin kuningas oli tehnyt itsensä syypääksi.
Svarterån taistelun häviön jälkeen Eerik palasi Tukholmaan. Hän antoi päälliköiden koota joukot ja varustaa ne uusiin hyökkäyksiin, mutta itse hän sillä välin vetäytyi Gripsholmaan unohtaakseen Kaarinan sylissä kaikki sota- ja hallitushuolet.
Tukholmassa vanha kreivi Svante Sture yritti päästä kuninkaan puheille. Mutta joko Eerikillä oli kiire tai hän ei hallitsija-ylpeydessään halunnut ruveta keskusteluihin — joka tapauksessa hän ei ottanut kreiviä vastaan, vaan läksi melkein suoraa päätä Gripsholmaan. Hän tiedusteli vain Nils Sturea, joka ei vielä ollut palannut Lothringenista ja josta ei myöskään ollut saatu mitään tietoja. Kuningas ei sanonut sanaakaan tämän johdosta, hän näytti vain epäröivältä. Taaskin kaikki tuumivat salaisen jännitettyinä, mitä Kaarinan suhteen nyt tapahtuisi; mutta ei tapahtunut mitään. Kuningas näytti kaikessa rauhassa odottavan Nils Sturen paluuta.
Talven hän vietti osittain Gripsholmassa, osittain pääkaupungissa. Kaiket yöt hän kysyi tähdiltä neuvoa tulevaisuudestaan, ja Kaarinan piti jälleen laulullaan viihdyttää sitä levottomuutta, minkä tämä salaperäinen kaksinpuhelu tähtien kanssa herätti hänen mielessään. Mutta yhä omituisemmaksi kuninkaan mielentila muuttui, yhä enemmän hänen toimintahalunsa ja päätösvoimansa lamautui, yhä kaameammin riehui hänen sielussaan tuo synkkä voima, Vaasa-suvun raskas perintö, ja vain suurella vaivalla voitiin karkoittaa pilvet hänen otsaltaan.
Tämä aika oli kaamea ja painostava Kaarina Maununtyttärellekin. Hän pelkäsi Eerikin puolesta, milloin tämä oli poissa, ja hän koetti voittaa kaikki tuskansa saadakseen hänet hilpeälle mielelle, milloin hän oli hänen luonaan.
Mutta se oli raskasta, ja hän saattoi sen kestää vain siksi, että hän rakasti koko sydämestään kuningasta ja oli pyhittänyt elämänsä vain hänelle. Hän aavisti, että jotain oli tulossa, vaikka hän ei käsittänyt, mitä se oli. Mutta mitä enemmän tämä aavistus nostatti hänen tuskaansa, sitä lujemmin hän liittyi kuninkaalliseen rakastajaansa, joskin onni, jota hän näinä kuukausina nautti, oli katkeransuloinen. Usein nousi myös hänen mieleensä aavistus, että kuninkaan järki, synkkien voimien lamauttamana, voisi pettää. Sillä tuska ja viha, itsepäisyys ja päättämättömyys kuluttivat hänen henkisiä voimiaan hänen itsensä jaksamatta enää taistella vastaan.
Tänä talvena sai Sturein salaliitto alkunsa. Kuningas oli kuullut siitä Yrjänä Pietarinpojalta, mutta hänellä ei ollut todisteita. Salaiset säikeet olivat hyvin hienot, miltei näkymättömät; Sturein aikeita oli mahdoton edeltäpäin arvata. He näyttivät kuitenkin olevan salaisessa liitossa Suomen herttuan Juhanan, kuninkaan veljen kanssa, joka yhä kasvavan puolueensa tukemana vaati vapautustaan.
Niinpä Eerik tunsi olevansa ahdistettu monelta taholta, vaikka ei ollutkaan mitään kohtaa, mihin tarttua kiinni. Vaikea oli myös sanoa, mihin Sturein ja herttua Juhanan aikeet tähtäsivät, tahtoivatko he vain voittaa suurempaa vaikutusvaltaa, muutosta sodankäynnissä vai täydellistä vallankumousta. Eerik ei myöskään tiennyt vielä, miten suhtautua tähän asiaan, väkivallallako vai sovitteluilla, äkkirynnäkölläkö vai kärsivällisesti odottamalla.
Toistaiseksi hän päätti valita viimeksimainitun keinon. Hän ei kysynyt enää kenenkään neuvoa; yksin Yrjänä Pietarinpoikakin oli nyt kadottanut vaikutusvaltansa kuninkaaseen. Vain tähtiin hän turvautui, joskin hän pelkäsi sitä pimeyttä, jota ne hänelle ennustivat. Mykkänä, synkkänä, epäluuloisena, mutta toimettomana hän kulki paikasta toiseen.
Siten tämäkin talvi kului ilman että mitään erikoista tapahtui. Kaameaa kuohuntaa tuntui vain kaikkialla, tuskallista aavistusta, että jotain tulisi tapahtumaan, vaikkei sitä edeltäpäin voitu selittää eikä millään tavalla vastustaa.
V. KUNINGAS EERIKIN ONNETON VUOSI.
Se alkoi keväällä 1567. Silloin saapui kuninkaalle sanoma, että hänen veljensä Maunu, Itägöötanmaan herttua, oli tullut mielenvikaiseksi sen johdosta, että Eerik oli pakottanut hänet suostumaan Juhanan vangitsemiseen.
Eerik kulki synkkänä. Yhä kovemmin Juhana ja hänen liittolaisensa painostivat häntä, jotta hän päästäisi veljensä vapaaksi.
Maunun sairaus järkytti häntä siinä määrin, että hän katsoi velvollisuudekseen myöntyä.
"Mutta jos minä myönnyn," sanoi hän, puhuen puolaksi itsekseen, puoleksi Yrjänä Piietarinpojalle, "niin päästän ehkä vapaiksi voimia, joita nyt voin pitää aisoissa?"
"Rauhoittavalla myönnytyksellä te voitte ehkä sitoa voimia, jotka nyt ovat vapaina, ja se on ehkä tällä hetkellä tärkeintä," sanoi Yrjänä Pietarinpoika, joka oli viime aikoina ruvennut pelkäämään ja sen vuoksi oli entistä varovaisempi.
Ääneti, kiinnittämättä huomiota tähän huomautukseen, kuningas oli astunut ikkunan luo ja tuijotti kauan ulos.
"Tiedän, mihin he pyrkivät. Tähdistä se kävi aivan selvästi ilmi. Juhana tavoittelee kruunua, hän riistää sen itselleen, hänestä tulee kuningas!"
Valittaen hän lyyhistyi kokoon, hiki helmeili hänen otsallaan ja silmät hehkuivat epätoivon tulta.
Yrjänä Pietarinpoika talutti hänet nojatuoliin, kostutti liinan hajuvedellä ja siveli sillä kuninkaan otsaa ja kasvoja.
"Kaarina —!" kuiskasi kuningas, "kutsu hänet tänne!"
"Lähetänkö sanan Gripsholmaan?"
Eerik tuumi hetken aikaa. Väsyneenä hän torjui sitten kädellään.
"Antaa olla, Yrjänä Pietarinpoika. Anna minun tuumia, mitä on tehtävä. Voin uhmailla tähtiä, yksi ainoa väkivallanteko, eikä Juhanaa tarvitse enää pelätä —! Vaarallista peliä! Ei, ei, ei sitä, ei sitä! Mutta minä sidon hänen kätensä. Valtakunta jää minulle! Meidän tulee olla järkevät; järkevyydellä me teemme tyhjäksi tähtien valheet. Järkevyys ja viekkaus hallitsee — väkivalta!"
Hän nousi pystyyn ja astui mietteissään edestakaisin. Vihdoin hän pysähtyi.
"Tahdon tavata herttua Juhanaa; hänet on tuotava tänne. Ratkaiskoon itse, millä hinnalla hän haluaa ostaa vapautensa."
* * * * *
Kuningas Eerik pelkäsi Juhanaa ja hänen puoluelaistensa suurta joukkoa — siitä ei ollut epäilystäkään. Vain pelosta hän koetti keksiä rauhallisen keinon, jonka avulla pysyä tilanteen herrana.
Juhana tuotiin Tukholmaan vankeudestaan. Kahlehdittuna, aseettomana ja monivuotisen vankeuden masentamatta hän seisoi kuninkaallisen veljensä edessä.
Nuo kaksi ruhtinasta mittailivat toisiaan katseillaan — toinen, vallastaan huolimatta vavisten, toinen kahleistaan huolimatta riemuiten.
Eerik painoi katseensa maahan, hän kopeloi papereita, jotka lepäsivät pöydällä hänen edessään, voidakseen siten voittaa hiukan aikaa ja hillitä liikutustaan.
"Juhana herttua," sanoi hän vihdoin, "me seisomme ratkaisevana hetkenä nyt vastatusten. Te tiedätte, mitä tämä hetki teille merkitsee."
Herttua puri huultaan ja taivutti hiukan päätään.
"Minä annoin vangita teidät, koska esiinnyitte kuninkaallisen isämme testamentin vaarallisena vastustajana. Siitä on kulunut neljä vuotta. Te pyydätte päästä vapaaksi —"
"Minä en pyydä, minä vaadin sitä," sanoi Juhana kiihkeästi. "Vaadin oikeuttani, jonka väkivallalla olette ryöstänyt minulta."
"Te ette ole vielä kesyttynyt näinä neljänä vuonna," hymyili Eerik. "Vaasa-suvun hillitön henki riehuu yhä teissä. Mutta älkää unohtako, se riehuu minussakin, Juhana herttua. Ja vielä minulla on valta teidän ylitsenne."
Herttuan silmät säkenöivät, mutta hän painoi päänsä alemmaksi.
"Minun täytyy myös huolehtia siitä, etten kadota valtaani," jatkoi kuningas, "ja sen te olette saanut kokea. Olen kuitenkin valmis hieromaan rauhaa. Mutta ilman muuta en luota teihin. Jos lopetatte kaikki vihamieliset vehkeilynne minua vastaan, jos luovutte kaikista vaatimuksistanne kruunuun ettekä enää yllytä puoluelaisianne minua vastaan, jos vannotte sen ja annatte minulle ritarinsananne, niin saatte vapaasti ja esteettömästi lähteä Suomeen ja hallita rauhassa maatanne."
Hetken aikaa vanki epäröi, sitten hän sanoi nopeasti ja päättävästi:
"Olen valmis vannomaan."
Eerikin väijyvä katse kohtasi hänet.
"Te hymyilette, Juhana herttua. Ruotsi lepää yksin minun hartioillani ja kerran —. Niin, kyllä minä tiedän, mitä te ajattelette. Mutta selvittäkäämme sekin asia. Jollei minulla ole perillistä, niin valtakunta joutuu sille, joka silloin on lähinnä. Jos minulla on laillisia perillisiä, niin asia on ilman muuta selvä. Mutta on vielä kolmaskin mahdollisuus, ja se ennen kaikkea on tärkeä. Tahdon, että ne pojat, jotka minä mahdollisesti saan Kaarina Maununtyttären kanssa, tunnustetaan myös valtakuntani laillisiksi perillisiksi. Jos lupaatte sen, tunnustatte tämän minun tahtoni ja vannotte käsi sydämellä puolustavanne tätä asiaa, niin olette vapaa."
Herttua oli vaistomaisesti peräytynyt askeleen, ikäänkuin hän olisi saanut kovan iskun.
"Kaarina Maununtyttären pojatko perisivät Ruotsin kruunun —?" mutisi hän kauhuissaan. "Jalkavaimon pojat! Oletko järjiltäsi, Eerik?"
Kuninkaan veri kuohahti, mutta hän hillitsi kuitenkin itseään. Vain hänen kätensä puristui nyrkkiin ja hänen silmänsä säkenöivät.
"Vastaa jaa tai ei! Vapautesi on kysymyksessä."
"Hyvä, minä suostuin."
Hitaasti ja raskaasti nuo sanat tulivat herttuan huulilta. Hänenkin verensä kiehui, mutta hän hillitsi itseään.
Hän punnitsi mielessään: vapaus vai vankeus? ja vapaudenhalu voitti.
"Kirjoita nimesi alle!" vaati kuningas ja laski hänen eteensä pergamentin.
Eerikin viittauksesta Yrjänä Pietarinpoika irroitti hänen käsirautansa.
Vielä kerran epäröiden Juhana luki asiakirjan sana sanalta. Sitten hän kirjoitti sen alle. Hengähtäen syvään hän laski kädestään hanhenkynän.
Sitten hän seurasi mukana kappeliin vannoakseen kuninkaalle antamansa juhlallisen valan piispan ja neuvoston korkeimpien jäsenten läsnäollessa.
Astuessaan alttarin ääreen välähti hänen mielessään yhä uudestaan ajatus: Kaarina Maununtyttären pojat — —
Mutta sitten hän hymyili. Saisiko hän yleensä koskaan poikia, koska hänellä ei ollut niitä tähänkään saakka ollut? Voisiko hänen vaikutuksensa Eerikiin yleensä olla enää pitkäaikuinen? Eikö nyt, kun hän, Juhana, oli saavuttanut vapautensa, alkaisi aivan toinen elämä.
Rauhallisesti ja' varmasti hän lausui valansa. Piispan kohottaessa siunaavan kätensä veljet ojensivat toisilleen kättä. Juhana herttua poistui vapaana linnasta.
* * * * *
Kun Juhana oli palannut Suomeen ja pysytteli, ainakin näennäisesti, aivan rauhallisena, ja kun hänen liittolaistensa kiihko herttuan vapautuksen jälkeen oli asettunut, alkoi Eerik väijyä Stureja.
Yrjänä Pietarinpoika ei ollut puhunut liikoja, Sturen kreivit näyttivät olevan varsin kiihkeässä toiminnassa.
Vapauduttuaan nyt yhdestä huolesta kuningas luuli toisen uhkaavan tältä taholta, ja mitä enemmän hän asiaa pohti, sitä suurempia vaaroja hän kuvaili mielessään ja joutui yhä kiihkeämmän levottomuuden valtaan.
"Minun täytyy päästä voitolle tässäkin asiassa," sanoi hän Yrjänä Pietarinpojalle. "Ja siihen on käytävä rautakourin. Sinä, paha kyllä, olit oikeassa saneessasi: uskollisimmat liittolaiset ovat kaikkein vaarallisimmat."
"Nyt olette itse saanut sen kokea. Mutta olkaa varovainen, herra, koko Ruotsi kunnioittaa Stureja. He ovat se koetuskivi, joka sitoo ja päästää voimia."
"Ole huoleti. Mutta minä en voi vain rauhallisesti katsella, miten tuli leviää yhä laajemmalle."
Sturet ja heidän lähimmät liittolaisensa kutsuttiin Upsalaan tuomioistuimen eteen tutkittaviksi. Heitä syytettiin salaisista vehkeilyistä kuningasta vastaan sekä ystävyydestä Tanskaa kohtaan.
Nils Sture oli paluumatkallaan Lothringenista viipynyt kauan
Stralsundissa ja salaa neuvotellut tanskalaisten kanssa rauhasta.
Kuningas otti hänet Tukholmassa vastaan ja lähetti hänet sitten vartioituna Upsalaan. Tehtävänsä Lothringenissa hän oli tyydyttävästi suorittanut; hän toi prinsessa Renaten kuvan ja sormuksen myöntävän vastauksen merkkinä.
Epäröiden Eerik katseli kuvaa; äkkiä hän heitti sen pois.
"Viekää pois!" huusi hän miltei kiivaasti. "Kuka takaa, ettei se ole myrkytetty? Vihamiehet ympäröivät minua joka taholta!"
Hän viittasi Yrjänä Pietarinpojan luokseen.
"Sinun huostaasi minä uskon Kaarinan. Hänen tulee saapua luokseni. Tahdon nähdä hänet, saada hänet lähelleni. Hänen luonaan olen rauhallinen, hänen rinnallaan olen turvassa."
Pian senjälkeen Eerik läksi Upsalaan.
Kaikkialle oli tieto levinnyt, että Sturein salaliitto oli paljastettu.
Kaikkialla mielet kuohuivat.
Sturet tahtoivat rauhaa ja sillä he voittivat kaikkien suosion; melkein koko kansa oli heidän puolellaan. Tyytymättömyys kuningasta kohtaan kävi äänekkääksi, kaikki paheksuivat niitä ehtoja, joiden nojalla Juhana oli ostanut vapautensa.
Kaikkialla odotettiin vallankumousta, ja jos jollakin olisi ollut rohkeutta riistää valta omiin käsiinsä, niin olisi se nyt käynyt helposti.
Tämä tunnelma tarttui kuninkaan lähimpään piiriinkin. Ei kukaan ollut enää varma itsestään, kaikkialla vainuttiin vaaraa, arasti jokainen vilkaisi Eerikiin, joka synkkiin mietteisiin vajonneena ratsasti tietään eteenpäin.
Pian jotkut hänen seuralaisistaan jäivät jonkun tekosyyn nojalla jälkeen, toiset poistuivat eivätkä palanneet enää, ja kun hän saapui Upsalaan, olivat kaikki hyljänneet hänet. Yksin hänen hevosensakin oli uupunut kesken.
Yksin ja jalkasin täytyi hänen kävellä kaupunkiin, missä ei kukaan muu ollut häntä vastassa kuin piispa ja valtiokansleri.
Omituinen muutos oli Eerikissä tapahtunut tällä matkalla. Kaikesta päättäen hänen uskollisimmatkin palvelijansa olivat odottaneet asioiden kääntyvän uudelle tolalle Upsalassa.
Ennenkuin tutkimusta ennätettiin edes aloittaa, vakuutti kuningas, ettei mikään vaara uhannut Stureja. Tämä tieto sai laukeamaan jännityksen, joka painosti kaikkia.
Vanha Svante Sture, hänen poikansa Eerik ja muutamat hänen korkeimmista liittolaisistaan olivat vartioituina linnassa, kuninkaan kanssa saman katon alla. Jotkut harvat uskolliset miehet olivat jälleen liittyneet kuninkaaseen, mutta yhä vielä mieliala oli kaamea. Eerikistä oli epämieluista viipyä salaliittolaisten läheisyydessä. Kärsimättömänä hän odotti Yrjänä Pietarinpojan ja Kaarinan tuloa.
Keskellä yötä hän heräsi raskaiden unien häiritsemänä. Hän kuunteli pimeässä — kaikki oli hiljaista. Mutta tuska, jonka unet olivat nostattaneet, raateli häntä yhä.
Hän nousi ja tarkasteli tähtiä kunnes päivä alkoi sarastaa ja viimeinenkin taivaantuli sammui. Hän kuunteli yhä edelleen jännittyneenä, vaikka kaikki hänen ympärillään oli niin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin hirsien narinaa ja pesäänsä rakentavan lintuparin siipien suhinaa. Mutta joka kerta kuningas hätkähti ja hänen kätensä tavoitteli tikaria, joka oli kätkettynä hänen vaatteittensa laskoksiin.
Vihdoin hän rohkaisi mielensä, avasi oven ja kutsui palvelijan huoneeseen. Kalpeana ja pelokkaana kuningas seisoi miehen edessä, joka kaikesta päättäen oli uskollinen toimessaan.
"Kuulitko mitään?"
"En ole kuullut mitään, kuningas."
"Etkö yölläkään kuullut mitään? Siinä tapauksessa olet nukkunut. Onko
Yrjänä Pietarinpoika jo saapunut?"
"Ei, herra."
Kuningas vapisi.
"Miten kauan hän antaa minun odottaa! Kaarina —! Siinäkin — kaikkialla vain petosta!" Hän suori vartaloaan. "Sinä olet uskollinen, käy kutsumassa päällikköä, hae ystäväni tänne! Tahdon lähteä Flötsundiin, haluan pois täältä, täällä olen vihollisten ympäröimänä."
Pian sen jälkeen kuningas Eerik poistui linnasta muutamien seuralaistensa kanssa. Kaikki kulkivat jalan. Se oli hiljainen, nopea, miltei kaamea kulkue.
Kuningas astui yksin joukon etunenässä, ikäänkuin näkymättömät voimat olisivat ajaneet häntä takaa. Hän ei puhunut sanaakaan, hänen kalpeat kasvonsa olivat synkät ja vähä väliä ne värähtelivät omituisesti.
Vihdoin, kuljettuaan tuntimääriä, hän pysähtyi ja viittasi päällikön luokseen.
"Tiedätkö, ketkä jäivät linnaan?"
"Ainoastaan vangitut, Majesteetti."
Hetken aikaa kuningas oli vaiti; hän näytti tuumivan. Sitten hän veti takkinsa taskusta repeentyneen pergamenttilehden, silmäili sitä vielä kerran ja ojensi sen sitten kiivaalla kädenliikkeellä päällikölle.
"Palaa Upsalaan ja anna paperi linnanpäällikölle. Kaikki vangit ovat otettavat hengiltä. Tässä on suoranainen käskyni, se on hyvin tärkeä. Pääsi pantiksi, että täytät käskyni."
Kauhusta vavisten päällikkö seisoi kuninkaan edessä, jonka silmät paloivat kuin mielisairaan ja jonka kädessä pergamentti vapisi. Hän aikoi vastata jotain, mutta kuningas teki liikkeen kädellään ja sanoi lyhyesti ja kiivaasti: "Mene!"
Päällikkö läksi. Kauan kuningas katsoi hänen jälkeensä; hänen kasvonsa värähtelivät vain silloin tällöin. Vihdoin hän kääntyi pois ja poikkesi tien vieressä olevaan metsään.
Aurinko paahtoi kuumasti, näytti siltä kuin Eerik olisi pyrkinyt varjoon. Hänen väkensä istahti maantien reunalle kuiskaillen keskenään. He ihmettelivät kuninkaan omituista käytöstä ja hänen kaameaa käskyään.
Tämän synkän tunnelman vallassa ei kukaan kiinnittänyt huomiota kuninkaaseen itseensä.
Toisten huomaamatta Eerik kulki yhä syvemmälle metsään, samoili tiettömässä, hämärässä tiheikössä, näkymättömien voimien takaa-ajamana. Kaikki jäljet hänestä katosivat.
Kun hänen seuralaisensa tulivat häntä ajatelleeksi alkoivat he kauhuissaan etsiä häntä, mutta turhaan.
Metsän yksinäisyydessä Eerik oli vajonnut mielenhäiriön yöhön.
* * * * *
Gripsholmaan johtavalla maantiellä ratsasti Yrjänä Pietarinpoika palvelijansa saattamana. Hänen kasvonsa olivat synkät; kuninkaasta erossa, edesvastuullinen tehtävä suoritettavanaan, tuntui hänestä hiukan epävarmalta tänä kaameana aikana.
Hän ratsasti nopeasti, päivä kallistui jo iltaan, rajuilmaa ennustavat pilvet pimittivät taivaan ja tie kulki peninkulmamääriä metsien halki. Hevoset vainusivat vaaraa, hikipisarat satulan alla muuttuivat vaahdoksi.
Yrjänä Pietarinpoika hillitsi vihdoin kovaa vauhtiaan; metsä harveni, tie muuttui valoisammaksi ja leveämmäksi.
"Tänään me tuskin kuitenkaan voimme enää palata," sanoi hän seuralaiselleen, jonka hän salli ratsastaa rinnalleen. "On jo myöhä ja nouseva rajuilma viivyttää aikeitamme. Ei huolita pitää kovaa kiirettä."
He antoivat hevosten hetken aikaa astua käymäjalkaa kunnes saapuivat taas metsään.
Äkkiä Yrjänä Pietarinpoika pysähtyi. Tien vieressä, metsänreunassa, miltei kuusten oksien peitossa, istui sotilaspukuun puettu mies hevosen selässä, pistooli kädessä ja toinen satulanhihnassa.
Vaistomaisesti Yrjänä Pietarinpoika tarttui aseeseensa ja käänsi hevosensa. Toinen vetäytyi syvemmälle kuusten taakse; samalla hän viittasi uhkaavasti kädellään.
Epäröiden Yrjänä Pietarinpoika odotti.
"Tarkoittikohan tuo meitä?" mutisi hän.
"Näyttää siltä. Pitäisi tarkastaa miestä lähemmin, kuka tietää, mitä hän tahtoo."
"Ehkäpä hän väijyi meitä."
"Eteenpäin siis Jumalan nimessä."
Epäröiden he jatkoivat matkaa palaten vähitellen taas raviinsa.
Äkkiä samainen mies ajaa karautti metsiköstä esille ja omituisesti nauraen kiiti Yrjänä Pietarinpojan ohitse kadoten tien toiselle puolelle.
Tuntui kuin metsässä olisi kummitellut.
Yrjänä Pietarinpoika oli nähnyt vain miehen kasvot. Ne olivat hänelle tutut. Häntä kammotti.
Juuri vuosi oli kulunut siitä, kun hän kuninkaan käskystä oli antanut hukuttaa Kaarinan entisen rakastetun. Mutta tuolla miehellä oli hukkuneen vänrikin kasvot.
Ratsastivatko kuolleet kostonhaluisina murhaajiensa tiellä? Silloin monet muutkin olisivat voineet siinä ratsastaa. Vai eikö hän ollut kuollut? Elikö tuo ihminen, jonka olisi pitänyt olla kuollut?
Yrjänä Pietarinpojan teki nyt miltei mieli lähteä ajamaan takaa kummitusta. Hän ei pelännyt tätä enää; hän käänsi hevosensa ja ratsasti toisen jälkeen. Mutta Kustaa Pietarinpoika oli vain tahtonut näyttäytyä vastustajalleen ja kummituksena peloitella häntä. Hän ei halunnut antautua tämän kanssa taisteluun.
Hän oli kauan sitten kadonnut metsän varjoon.
Molemmat ratsumiehet olivat eksyneet kauaksi tieltä; vaivalla he löysivät taas takaisin. Vasta myöhään illalla he saapuivat Gripsholmaan.
Yrjänä Pietarinpoika odotti eteissalissa Kaarina Maununtytärtä, joka levottomasta unesta herättyään ilmestyi kalpeana hänen luokseen.
"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi Kaarina säikähtäen.
"Ei, ei, rauhoittukaa. Jos olisin tiennyt, että olitte jo nukkumassa, niin en olisi pelästyttänyt teitä. Suokaa anteeksi! Mutta kuningas ikävöi teitä, ja niinpä tulin pyytämään, että seuraisitte minun mukanani Tukholmaan."
"Täytyykö minun vielä tänä iltana lähteä liikkeelle?" kysyi Kaarina väsyneesti. "Olen valmis milloin hyvänsä lähtemään, senhän te tiedätte —"
Yrjänä Pietarinpoika huomasi, että Kaarina oli väsynyt ja raskasmielinen sekä kaipasi unta.
"Älkää riistäkö itseltänne yölepoa," sanoi hän. "Yö on muutenkin epäedullinen. Mutta jos teille sopii, niin lähdemme huomen-aamulla liikkeelle."
"Miten varhain vain haluatte. Virvoitelkaa nyt itseänne, mutta antakaa anteeksi, jos poistun, olen kovin väsynyt. — Kunpa ei kuninkaalle vaan mitään tapahtuisi."
Yrjänä Pietarinpoika katsoi hänen jälkeensä. Kaarina näytti toiselta kuin ennen. Kaikkialla vallitsi omituinen, painostava mieliala, ikäänkuin salainen aavistus uhkaavasta vaarasta. Aika oli raskas ja repivä, yksin Gripsholman, tuon onnen turvapaikan yli oli se heittänyt synkät varjonsa.
Yrjänä Pietarinpoika tiedusteli linnanväeltä, oliko kukaan viime aikoina nähnyt vänrikkiä näillä seuduin ja olisiko ehkä hänen ilmestymisensä ollut syynä Kaarinan levottomuuteen.
Mutta siltä ei näyttänyt; ei kukaan ollut nähnyt salaperäistä kummitusta.
Seuraavana aamuna lähdettiin matkaan myöhemmin kuin Yrjänä
Pietarinpoika oikeastaan olisi halunnut.
Ilma oli hyvin epäedullinen, ja Kaarina oli huomattavan kauan viivytellyt. Hän oli vielä väsynyt ja kalpea tullessaan huoneistaan. Mutta samalla hän kuumeisella kiireellä kehoitti lähtemään.
Matka sujui ilman esteitä, joskin tiet yön aikana olivat kovasta sateesta pehmittyneet ja hidastuttivat nyt kulkua.
Monasti, kun he kulkivat synkän metsän läpi, tähysteli Yrjänä Pietarinpoika ympärilleen; hän oli Kaarinan turvallisuuden vuoksi ottanut muutamia asestettuja miehiä mukaansa.
Mutta eilinen kummitus ei näyttäytynyt ja hän alkoi epäillä erehtyneensä.
Myöhään he saapuivat Tukholmaan. Oli jo pimeä ja sade valui virtanaan.
Kuningas oli lähtenyt Upsalaan, ja Kaarina tahtoi kiiruhtaa hänen jäljissään. Mutta hän tunsi, ettei hän tänään enää jaksaisi sen pitemmälle, vaan kaipasi lepoa. Koskaan ennen hän ei ollut tuntenut niin suurta väsymystä kuin nyt.
Matka ei sujunut taaskaan niin nopeasti kuin hän olisi toivonut. Levottomuus ajoi häntä eteenpäin ja epämääräinen pelko painosti hänen mieltään.
Varovaisuudesta he myös usein pysähtyivät, mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, ja usein tuntui siltä kuin aivan turhan kauan olisi levähdetty.
Mutta Yrjänä Pietarinpoika piti sitä välttämättömänä, sitäpaitsi hän huomasi, miten Kaarina kärsi matkan ponnistuksista ja kernaasti lepäsi milloin siihen vain tarjoutui tilaisuutta.
He saapuivat Upsalaan samana päivänä, jonka aamuna kuningas oli sieltä poistunut ja sydänpäivän aikana antanut suorittaa tuon kaamean ja mielettömän teon, jota Ruotsin historiassa nimitetään Sture-murhiksi.
Jo kauan ennen kaupunkiin tuloaan he huomasivat, että jotain tavatonta oli tapahtunut.
Kaikki vastaantulijat näyttivät kiihtyneiltä. Ihmisiä kiiruhti kaupunkiin ja toiset palasivat sieltä, he muodostivat ryhmiä keskustellen innokkaasti, ja kaikesta saattoi huomata, että kauhu ja tuska valtasi heidän mielensä. Kaarinan seuralaisetkin alkoivat tulla levottomiksi ja katsoivat toisiinsa tutkiskellen ja kysyen.
Yrjänä Pietarinpoika antoi vihdoin yhden miehistään lähestyä erästä ryhmää ja kysyä, mitä oli tapahtunut.
Itse hän odotti Kaarinan kanssa metsän siimeksessä ratsumiehen takaisin tuloa.
Lähetti syöksyi hengästyneenä takaisin ja saattoi töin tuskin kertoa, mitä hän oli kuullut.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Yrjänä Pietarinpoika.
"Kaameita asioita, herra," sanoi mies kiihoittuneena. "Koko Upsala on kauhuissaan. Svante Sture, hänen poikansa Eerik ja muutamat muut heidän liittolaisistaan ovat linnassa murhatut."
"Salaliittolaisetko?" mutisi Yrjänä Pietarinpoika ymmällä.
"Niin, herra. Kuningas oli lähtenyt linnasta tänä aamuna, ja päivemmällä oli tullut käsky, että kaikki linnassa olijat olivat otettavat hengiltä. Käsky pantiin heti toimeen, vain kaksi pääsi pakoon."
Hetkeen ei Yrjänä Pietarinpoika saanut sanaa suustaan; kauhusta jähmettyneenä hän tuijotti eteensä.
"Mahdotonta," sanoi hän, "minkä vuoksi?"
"Sitä ei kukaan tiedä; ei mitään syytä mainittu. Kuningas kuuluu tulleen mielenvikaiseksi. Ei kukaan tiedä, minne hän on joutunut. Matkalla Flötsundiin hän erosi seuralaisistaan ja katosi metsään."
"Mitä sinä sanot?" huudahti Yrjänä Pietarinpoika kauhuissaan.
"Niin väitetään," lisäsi sotamies nopeasti. "Jotkut kuninkaan seuralaisista ovat palanneet Upsalaan apua hakemaan, toiset etsivät häntä yhä."
Yrjänä Pietarinpoika oli koettanut pidättää Kaarinaa kauempana, jotta hän ei kuulisi koko totuutta, mutta hän oli sittenkin tunkeutunut lähemmäksi.
Kuultuaan tämän kauhean sanoman hän tuskasta huutaen vaipui maahan.
Yrjänä Pietarinpoika laski hänet sammalelle makaamaan. Hän hieroi hänen kasvojaan hyvänhajuisella vedellä ja Kaarina virkosi vähitellen.
Samalla hänen mieleensä palasivat kauheat tapahtumat ikäänkuin kaukaisena kaikuna.
"Eerik — oi, Eerikkini!" kuiskasi hän. "Kaikki on nyt lopussa."
Yrjänä Pietarinpoika lohdutti häntä koettaessaan nostaa hänet pystyyn.
"Rauhoittukaa! Meidän täytyy koettaa ottaa asiasta selko, ennenkuin kadotamme kaiken toivon. Varmaankin kuningas löytyy pian."
"Tahdon kiiruhtaa hänen luokseen!" huudahti Kaarina tuskissaan.
Yrjänä Pietarinpoika pidätti häntä.
"Ensin teidän täytyy rauhoittua. Varovaisuus on tarpeen. Vasta sitten kun tiedämme, miltä Upsalassa näyttää, voimme johonkin ryhtyä."
Saattoi huomata, että Yrjänä Pietarinpoika oli kovin levoton, hän pelkäsi oman henkensä puolesta eikä tiennyt mitä tehdä.
Mietteissään hän astui pari askelta syrjään ja tuijotti kauan eteensä.
"Minä lähden Upsalaan," päätti hän vihdoin, "ja otan selkoa, onko teidän siellä turvallista olla. Ehkä kuningas on palannut, silloin kaikki on hyvin. Odottakaa täällä; sotilaat saavat jäädä teidän turvaksenne. En viivy kauan; niin pian kuin mahdollista palaan takaisin."
Huoaten Kaarina nyökkäsi suostumuksen merkiksi.
Yrjänä Pietarinpoika kääri viittansa kireämmälle, painoi hatun syvemmälle päähänsä ja läksi yksin Upsalaan. Sinne ei ollut pitkä matka.
Kenenkään tuntematta häntä hän astui portista kaupunkiin ja tunkeutui varovasti ihmisjoukkojen läpi, jotka olivat kerääntyneet linnan ympäristölle.
Hän katseli ympärilleen etsien ystäviä ja aikoen mennä linnaan, sillä hän ei uskaltanut puhutella tuntemattomia pelosta, että nyt, kun hänellä ei ollut kuningasta turvanaan, häntä voitaisiin kohdella väkivaltaisesti.
Juuri kun hän huomasi linnanpaällikön portilla ja aikoi hiipiä hämärän aukion poikki, astui ihmisjoukosta mies hänen eteensä.
"Lurjus, täälläkö kohtaankin sinut! Seis, Yrjänä Pietarinpoika!"
Kuninkaan suosikki tarttui hätääntyneenä tikariinsa. Hän näki edessään samat vihan vääntämät kasvot, jotka olivat irvistelleet hänelle. Gripsholman metsässä — hukutetun vänrikin voitonriemuiset kasvot.
Hitaasti hän väistyi taapäin katsoen väijyen vastustajaansa. Joukko ihmisiä keräytyi heidän ympärilleen. Jokainen tarkkasi Yrjänä Pietarinpojan käden liikettä hänen tarttuessaan vaatteitten laskoksiin kätkettyyn tikariin, mutta ei kukaan uskaltanut kajota häneen.
Hiljaisena mutinana kulki suusta suuhun tieto:
"Se on Yrjänä Pietarinpoika!"
Yhä enemmän ihmisiä kerääntyi paikalle.
Vahtisotamiehetkin olivat jo huomanneet levottoman joukon. He läksivät liikkeelle auttaakseen piiritettyä miestä. Mutta kuin yhteisestä sopimuksesta piiri tiukkeni Yrjänän ympärillä estäen häntä pääsemästä pakoon.
Kustaa Pietarinpoika oli laskenut, että kansa riemuiten hyökkäisi Yrjänän kimppuun. Mutta kun niin ei tapahtunut, levisi tumma puna hänen kasvoilleen ja silmät näyttivät tunkeutuvan ulos hänen päästään.
Pettäisikö tämä shakkiveto, jonka kohtalo itse näytti järjestäneen?
"Alas Yrjänä Pietarinpoika!" huusi hän äkkiä vihan vimmassa. Hänen silmänsä osuivat sotilaihin, jotka olivat ennättäneet jo aivan lähelle, mutta turhaan yrittivät tunkeutua kansanjoukon läpi.
Pari miestä oli tarttunut äkkiä Yrjänä Pietarinpojan käsivarsiin, kun tämä yritti paeta, ja samassa tikari putosi häneltä.
"Alas maankavaltaja!" huusi Kustaa Pietarinpoika.
"Alas kuninkaan viettelijä!" huusivat miehet.
Kansan parista, joka alkoi yhä kovempaa meteliä pitää, kajahti nyt kiivaita kirouksia.
"Hän estää rauhantekoa!"
"Hän on syypää Sturein murhaan!"
"Alas Yrjänä Pietarinpoika!"
Joukko alkoi liikkua; voimattomina sotamiehet seisoivat ihmisjoukon ulkopuolella koettaen turhaan tunkeutua epätoivon vimmalla puoliaan pitävän miehen avuksi.
Vihdoin hänen täytyi luopua vastustuksesta ja seurata joukkoa, joka työntäen ja tuuppien pakoitti hänet eteenpäin. Pilkallisesti hänen nimeään huudettiin, ivallisesti hänelle irvistettiin vasten kasvoja, uhaten puitiin nyrkkiä hänen nenänsä edessä ja riemuiten ihmisjoukko, joka kasvamistaan kasvoi, laahasi häntä mukanaan. Sotilaat saivat peräytyä.
"Yrjänä Pietarinpoika on meidän vankinamme!" huusi kansa riemuiten.
"Yrjänä Pietarinpoika on meidän vallassamme!"
Pysähdyttiin erään upsalalaisen kauppiaan vankan talon eteen. Kansanjoukkoon oli nyt liittynyt vakavia raatimiehiä ja porvareita ja he astuivat johtajina edeltä.
Yrjänä Pietarinpoika saatettiin taloon ja heitettiin holvihuoneeseen, ja siellä kosteudessa ja pimeässä hän sai nyt vajota varsin vähän toivorikkaihin mietteihinsä.
Talonomistaja pakoitettiin vastaamaan vangista. Vähitellen joukko hajaantui palaten linnan edustalle tai omiin koteihinsa.
Sillä välin oli tullut miltei pimeä. Kauan vielä kuului kaikkialta kansan riemua tapahtuman johdosta. Mutta Kustaa Pietarinpoika oli kadonnut jäljettömiin.
Lukuunottamatta Yrjänä Pietarinpojan vangitsemista ei tapahtunut mitään, mikä olisi loukannut kuninkaan valtaa ja arvoa.
Lamautuneina olivat kaikki mielet päivän tapahtumien johdosta, ei kukaan uskaltanut ryhtyä mihinkään, ei kukaan riistää itselleen ylintä valtaa maassa, joka äkkiä oli kadottanut hallitsijansa. Svante Sture ja hänen lähin piirinsä oli tuhottu, Juhana herttua ja kuninkaan muut veljet olivat liian kaukana, linnaa vartioi osasto luotettavia sotamiehiä. Sitäpaitsi odotettiin kuninkaan paluuta.
Myöhään yöhön saakka joukot samoilivat metsissä etsien Eerikiä.
Mutta kaikki oli turhaa. Etsijät palasivat tyhjin toimin takaisin. Kuninkaan seuralaiset olivat menneet Flötsundiin odottamaan hänen tuloaan ja tiedustelivat häntä sieltä käsin; mutta ei täälläkään löydetty jälkeäkään hänestä, joskin etsintää jatkettiin lakkaamatta.
VI. PIMEILLÄ TEILLÄ.
Yrjänä Pietarinpojan lähdettyä Kaarina odotti kuumeisella kiihkolla hänen paluutaan. Mutta tunti kului toisensa jälkeen hänen palaamattaan.
Vähitellen Kaarinan mieli oli alkanut rauhoittua, mutta epävarma odotus sai hänet jälleen levottomaksi.
Tuli jo pimeä, eikä vieläkään Yrjänä Pietarinpoikaa kuulunut eikä hänestä saapunut minkäänlaisia tietoja.
Kaarinalla oli seurassaan neljä miestä; kahdelle hän antoi nyt toimeksi lähteä Yrjänä Pietarinpoikaa vastaan tai ottaa selkoa, mitä Upsalassa tapahtui. Oli jo myöhä, kun he läksivät matkaan.
Yleisen sekamelskan vallitessa he pääsivät kaupunginportista sisään ja saivat kuulla, että Yrjänä Pietarinpoika oli vangittu ja viety salaiseen säilöpaikkaan.
Sillä välin Kaarina Maununtytär oli lähtenyt lepäämään erääseen taloon.
Talon väki, joka ei tuntenut häntä, antoi hänelle parista hopearahasta oman vuoteensa käytettäväksi vetäytyen itse uuninnurkkaan levolle.
Tupa oli aivan samanlainen kuin vanhan Kirstin asunto. Kaarina tuli sitä ajatelleeksi laskeutuessaan levolle. Vielä kerran kaikki nuo kuvat kulkivat hänen sielunsa silmäin ohi, joskin ne tuntuivat nyt hänestä unennäöltä.
Mutta hetken kuluttua kaikki kuvat katosivat ja hän vaipui uneen.
Keskellä yötä hän heräsi hirveän tuskan kiusaamana. Hän nousi vuoteeltaan, kopeloi pimeässä huoneessa ja läksi ääneti ulos tavatakseen seuralaisensa, jotka hän oli lähettänyt Upsalaan tiedustelulle.
Jonkun matkan päässä talosta he olivatkin hevosineen metsän laidassa.
Kaarina herätti heidät. Vavisten hän kuunteli heidän tiedonantajaan:
Yrjänä Pietarinpoika oli vangittu, kansa oli ottanut hänet haltuunsa,
ja kuningas oli yhä kateissa.
Salaten kyyneleensä Kaarina palasi mökkiin, heittäytyi jälleen vuoteelleen ja tukahdutti nyyhkytyksensä tyynyihin.
Eerik —! Mitä hänelle oli tapahtunut?
Miten sietämätön ajatus, ettei hän nyt saanut olla tämän luona!
Kaarina tuijotti polttavin silmin pimeään. Jokainen ajatus tuotti hänelle tuskaa. Ummehtunut ilma tuvassa oli aivan sietämätön. Vähinkin ääni kiusasi häntä.
Hän kuuli isäntäväen kuorsaavan kilpaa elukoitten kanssa. Kaikki vaivasi ja tuskastutti häntä.
Pois, pois täältä, tuumi hän ja nousi jälleen. Hiljaa hän poistui talosta ja kiiruhti taakseen katsomatta, melkein kuin takaa-ajettuna, tietä myöten Upsalaan.
Yö oli pimeä, hän ei tavannut ketään. Hänen saapuessaan kaupunginportille aamu alkoi jo sarastaa.
Nyt vasta hänelle selvisi, mitä hän pani alttiiksi ja ettei hän yleensä voinut mennä kaupunkiin. Portit olivat lukossa, ja jos hänet täällä tunnettaisiin, niin sama vaara voisi uhata häntäkin.
Mitä hän tekisi? Kääntyisikö takaisin?
Epäröiden hän katseli porttia ja väistyi syrjään. Mutta tuska ja levottomuus ajoi häntä edelleen; hänellä oli enää yksi ainoa toivo, yksi ainoa ajatus, josta hän saattoi pitää kiinni ja joka antoi hänelle voimia: hän tahtoi, hänen täytyi löytää Eerik.
Hän yritti kiertää kaupungin ympäri välttäen portteja ja muureja. Matka oli pitkä ja vaivalloinen; aurinko oli jo kohonnut puiden latvojen tasalle, kaupunki alkoi herätä ja pelloille ilmestyi talonpoikia työhön.
Kaarina kysyi tietä Flötsundiin. Vihdoin hän saapui sinne.
Siellä oli kovaa liikettä. Lähetit ratsastivat, sotamiehet kiiruhtivat edestakaisin, kaikesta saattoi huomata, että kuningasta yhä etsittiin.
Jotta häntä ei huomattaisi pysytteli Kaarina enimmäkseen syrjässä tai vetäytyi metsään jos joku sattui tulemaan häntä vastaan.
Vain hitaasti hän saattoi päästä eteenpäin. Hänen jäsenensä olivat niin heikot ja väsymys niin suuri, että hän monasti jo epäili, jaksaisiko hän pitemmälle kulkea.
Väliin hän uskalsi astua taloon ostaakseen juomaa ja leipää. Mutta pian hän läksi taas pois kulkien yhä eteenpäin.
Aurinko paahtoi kaiken päivää ja lopetti hänen viimeisetkin voimansa. Iltapuoleen saakka hän jaksoi vielä kulkea, mutta sitten voimat olivat uupuneet. Väsyneenä hän kaatui maahan pienessä metsikössä, jonne hän oli poikennut tieltä.
Kauan hän makasi siinä puoleksi tajuttomana, kunnes iltaviileys ja lepo herätti hänet jälleen.
Hän huokasi. Hän ei käsittänyt, mistä tämä heikkous johtui. Hän muisti, miten hän ennen oli jaksanut kantaa raskaita kuormia hoitaessaan torikauppaansa. Silloin ei väsymys saanut tulla kysymykseenkään.
Nyt hän oli kuin halpautunut, hän ei jaksanut astua askeltakaan, pieninkin liike tuntui rasittavalta. Mitenkä se oli mahdollista? Mikä hänen oli?
Oliko hän näinä muutamana vuonna tullut niin veltoksi, ettei hän jaksanut enää kulkea tätä vähäistä matkaa pelastaakseen rakastettunsa?
Mietteissään hän tuijotti eteensä omituisten ajatusten noustessa mieleen.
Ja vähitellen hänet valtasi tuskallisen suloinen aavistus, joka tähän saakka oli ollut hänelle niin käsittämätön, ettei se kertaakaan ollut noussut hänen mieleensä. Hän tunsi vavistusta, hänen ajatuksensa näyttivät kulkevan kaukana etäisyyksissä.
Sitten hänelle vähitellen selvisi, että tuo aavistus olikin täyttä totta.
Toisin ei voinut olla — kuin ilmestys se aukeni nyt hänen sielunsa eteen ja täytti hänet hiljaisella vavistuksella.
Hän kantoi lasta sydämensä alla. Syvästi liikutettuna hän purskahti itkuun ja painoi kasvonsa sammaleihin.
Tuo tieto oli järkyttävä, kun hän ajatteli kaikkea, mitä nyt oli tapahtunut. Olihan lapsi kuningas Eerikin, joka mielenhäiriössään oli jäljettömiin kadonnut.
Ja sitten hän tunsi ihmeellistä onnea, joka täytti hänen sielunsa riemulla kesken kaikkea surua. Tämä tieto antoi ikäänkuin uutta voimaa sille rakkaudelle, jota hän tunsi Eerikiä kohtaan.
Samalla hänen omatkin voimansa vahvistuivat. Hän nousi pystyyn. Nyt hän ei saanut väsyä kesken, nyt hänen täytyi olla voimakas, pitää puoliaan, voittaa kaikki ulkoatulevat vastukset sen olennon vuoksi, jolle hän antaisi elämän.
Tästä lapsesta piti kasvaa iloinen, rohkea poika, voimakas nuori sankari, jonka terve talonpoikaisveri voittaisi onnettomat Vaasan suvulta perityt taipumukset.
Ihana tuli tämän lapsen olla, joka oli määrätty onnettoman isänsä jälkeen kantamaan Ruotsin kruunua — —
Hänen lapsensa — —. Kaarina vapisi onnesta ajatellessaan sitä.
Hän nousi maasta ja astui rauhallisesti maantietä myöten takaisin
Flötsundiin.
Hämärissä hän kohtasi erään sotilaan, joka tuli Upsalasta tiedustelemaan, oliko kuningas löydetty.
Hän tunsi Kaarina Maununtyttären, laskeutui alas hevosen selästä ja katsoi ihmeissään häneen.
Hän kertoi Kaarinalle, miten asiat Upsalassa olivat kehittyneet. Kaarina hengähti helpoituksesta kuullessaan, että siellä oli rauhallista.
"Voinko luottaa sinuun?" kysyi Kaarina sitten vakavasti.
"Täydellisesti, korkea rouva."
"Niinpä uskon sinun käsiisi oman ja — tulevan kuninkaasi hengen. Saata minut huomaamatta sinne, missä voin olla täysin turvassa."
Sotilas näytti hetken aikaa hämmästyneeltä. Vähitellen hän alkoi ymmärtää.
"Tulkaa," sanoi hän ja taluttaen hevostaan suitsista hän astui Kaarinan rinnalla hitaasti ja varovasti, jotta hänen ei olisi vaikea seurata.
"Jos osaat vaieta, niin ei siitä sinulle ainakaan vahinkoa ole," sanoi
Kaarina. "Sinä olet nyt minun alamaiseni, johon voin täysin luottaa.
Kuningas palkitsee sinut, sillä kuningas Eerik on löydettävä jälleen."
Sotilas kumarsi tottelevaisuutensa merkiksi.
Ja hän huolehti Kaarinasta uskollisesti ja toimi niin varovaisesti, ettei kukaan saanut vähintäkään vihiä hänen toimenpiteistään.
Hän hankki Kaarinalle asunnon suuressa talonpoikaistalossa, missä tämä oli hyvässä kätkössä ja täydessä turvassa.
Seuraavana päivänä hän kävi useampaan erään kysymässä, mitä Kaarina halusi ja toi hänelle tietoja tapahtumista.
Kaarina tuli rauhallisemmaksi ja luottavammaksi, sillä hänen oli hyvä olla talon isäntäväen huostassa.
Ei tapahtunut kuitenkaan tänä eikä seuraavanakaan päivänä mitään, mikä olisi muuttanut asioiden tilaa.
* * * * *
Kolme päivää sen jälkeen, kun kuningas oli poistunut seuralaistensa parista ja kadonnut niin merkillisellä tavalla, löytyi hän vihdoin.
Sillä välin kun hänen väkensä etsi häntä turhaan Upsalan ja Flötsundin välisissä metsissä, lähestyi hän uupuneena erästä kylää, joka ei sijainnut kovinkaan kaukana Flötsundista.
Hitaasti hän lähestyi kylää tietämättä missä hän oli.
Peninkulmamääriä hän oli kulkenut ristiin ja rastiin sen jälkeen kun hän tuona kohtalokkaana päivänä, kaikesta päättäen äkillisen mielenhäiriön vallassa, oli paennut seuralaistensa luota.
Hän oli kiiruhtanut syvälle metsään ikäänkuin näkymättömien voimien takaa-ajamana, oli kulkenut yhä nopeammin ikäänkuin murhattujen henget olisivat olleet hänen kintereillään.
Täten hän oli saavuttanut niin suuren etumatkan, että oli miltei mahdotonta tavoittaa häntä.
Tässä rajattomassa yksinäisyydessä hän eksyi lopulta niin täydellisesti, että vain sattuma olisi voinut saattaa etsijät hänen tielleen. Mutta siten ei käynyt.
Koko päivän ja yön hän harhaili metsässä, ja epätoivo ja tuska, sekä pakenemisen halu saattoivat hänen ajatuksensa täydellisesti sekaisin.
Kaikki kuninkaalliset arvomerkkinsä hän oli repinyt vaatteistaan.
Hän kohtasi talonpoikia, mutta nämä eivät tunteneet häntä eivätkä olleet myöskään kuulleet, mitä Upsalassa oli tapahtunut.
Eräässä metsämökissä hän lepäsi, antoi mökin asukkaille rahaa ja pyysi saada talonpoikaisvaatteita.
Vaikka he luulivat häntä rikoksentekijäksi, joka yritti paeta rangaistusta, täyttivät he rahanhimosta hänen toiveensa, antoivat hänelle vaatteita ja ruokaa ja päästivät hänet edelleen kulkemaan.
Niinpä hän samoili nyt kurjissa, likaisissa vaatteissa yhä eteenpäin ja saapui kolmantena päivänä kylään, jossa hänet valepuvusta huolimatta tunnettiin.
Kuin kulovalkea levisi tieto talosta taloon, että kuningas oli löytynyt.
Hänet otettiin vastaan ilolla ja kunnioituksella.
Kaikki kylän asukkaat kiiruhtivat paikalle, piirittivät hänet uteliaina ja osoittivat hänelle kaikella tavalla kunnioitustaan.
Mutta Eerik ojensi epätoivoisena kätensä ja huusi:
"Pois, pois täältä! En ole teidän kuninkaanne, en ole enää kuningas!"
Heidän täytyi kuitenkin pidättää häntä niin kauan, että saatiin sana Flötsundiin, ja kuninkaan väki saapui paikalle aikoen piirittää hänet ja viedä hänet takaisin Upsalaan.
Mutta kuningas peräytyi kauhuissaan, torjuen sekä käsin että jaloin. Verisuonet hänen otsallaan paisuivat ja tumma puna peitti hänen kasvonsa, niin että tuntui suorastaan vaaralliselta kohdella häntä väkivaltaisesti.
Vähän väliä hän huusi, milloin nyyhkyttävällä äänellä, milloin raivoissaan:
"En minä ole kuningas, en ole! Päästäkää minut rauhaan ja lähtekää pois! Juhana on teidän kuninkaanne!"
Toivottiin, että hän rauhoittuisi niin pian kuin hän saisi ruokaa ja lepoa.
Mutta hän ei koskenut ruokaan eikä juomaan eikä häntä millään saatu levolle.
Ääneti hän vaelsi huoneessa edestakaisin, tarkasteli vuoron perään huoneessa olijoita, mutta ei puhunut sanaakaan, ei kysynyt ketään, ei edes Yrjänä Pietarinpoikaa eikä Kaarinaa, vaikka näytti siltä kuin hän olisi silmillään etsinyt edellistä.
Kaarina Maununtytär saapui vielä samana yönä, juuri kun päivä alkoi valjeta.
Heti, kun hänelle oli tuotu tieto, että kuningas vihdoinkin oli löydetty, oli hän lähtenyt matkaan ja kiiruhtanut hänen luokseen.