Hän ei ollut saanut enää hetkenkään rauhaa. Voittaen väsymyksensä hän kulki keskellä yötä neljättä tuntia uskollisen sotilaansa seurassa kylää kohti, missä kuningas nyt viipyi.
Kuninkaan vahdit kertoivat hänelle, miten Eerikin laita nyt oli.
Suurella tuskalla hän kuunteli heitä. Sitten hän astui kuninkaan huoneeseen, missä tämä oli yksin. Kaksi kynttilää paloi pöydällä levittäen kehnoa valoa ympärilleen.
Kuningas vaelsi yhä levottomana edes takaisin kuin vanki, joka koettaa paeta omaa varjoaan.
Sturein murha näytti suunnattomasti painavan hänen sieluaan, niin että häntä ympäröivä mielenhäiriön yö tuntui vielä kahta kauheammalta.
Hitaasti Kaarina lähestyi häntä. Kuningas ei huomannut tätä, hän kulki vain edestakaisin neljän seinän sisällä, joita lepatteleva kynttilänvalo aavemaisesti valaisi.
Kaarina mainitsi kuningasta nimeltä, kerran, useammin, ensin aivan hiljaa, sitten yhä kovemmin.
Ääni näytti tunkeutuvan kaukaa etäisyydestä hänen aivoihinsa.
Hän pysähtyi, jäi kuuntelemaan, harhaileva katse alkoi etsiä.
"Kaarina!" kajahti vihdoin kuin sisäisen huudon kaiku hänen huuliltaan.
Silloin Kaarina tuli hänen lähelleen ja painautui hänen rintaansa vasten.
"Sinun Kaarinasi on täällä, Eerik."
"Minun Kaarinani —?"
Hitaasti, ikäänkuin muistellen jotain mielessään hän toisti nuo sanat.
Hän silitteli Kaarinan käsivartta.
"Oi, Kaarina, missä minä olin, ollessani poissa sinun luotasi?" huokasi hän syvään.
"Unohda se! Me olemme taas löytäneet toisemme."
Kaarina istahti vuoteelle ja painoi kuninkaan pään syliinsä.
"Minä laulan sinulle, kaikki pienet lauluni ja kaikki muuttuu taas entiselleen."
Kuningas Eerik alkoi itkeä kuin lapsi Kaarinan hyväillessä häntä. Kauan hän istui siten itkien.
Vain vähitellen hän rauhoittui. Kaarina lauloi, hänen äänensä hiveli kuninkaan korvia. Tuo ääni oli kuin palsamia hänen sairaalle sielulleen, se sai hänet unohtamaan kaiken muun.
Kaarina sai hänet syömään ja vihdoin myös levolle.
Hän lauloi hänet uneen. Rauhallinen hymy karehti nyt kuninkaan kasvoilla ja hän hengitti levollisesti.
Kuningas nukkui kauan, aina sydänpäivään saakka. Kun hän heräsi, tuntui hänen henkensä palaavan ikäänkuin jostain hyvin kaukaa.
Mutta Eerik ei nytkään halunnut nähdä ketään muuta kuin Kaarinan.
Kaarina oli saanut hänet rauhoitetuksi, miltei iloiseksikin, niin että raskas paino, joka lannisti hänen mieltään, katosi. Hän se vihdoin sai kuninkaan taivutetuksi lähtemään Upsalaankin.
Kaarinan ja muutamien uskollisten miesten seuraamana kuningas poistui kylästä.
Nopeasti oli kaikkialle levinnyt tieto, että kuningas, joka oli jälleen parantunut mielenhäiriöstään, saapui tietä pitkin. Kaikista kylistä kiiruhtivat ihmiset häntä katsomaan ja tervehtimään.
Pitkä saatto seurasi hänen mukanaan aina Upsalan portille.
Se oli miltei riemusaatto. Ei mistään voitu huomata, ettei kuninkaan valta olisi ollut ennallaan ja että ensimmäinen rohkea isku voisi kaataa sen kumoon.
Vielä Eerikin valtaistuin seisoi yhtä lujana kuin ennen huolimatta
Sturein murhasta.
Hän, joka äsken oli saapunut kaupunkiin jalkaisin ja aivan yksin, kaikkien hylkäämänä ja tuskin kenenkään vastaanottamana, hän palasi nyt riemulla tervehdittynä, suuren joukon odottamana, kuin voittaja ainakin!
Ja moni tervehdyshuuto, joka kajahti kansanjoukon keskeltä, tarkoitti varmaan myös Kaarina Maununtytärtä, sillä häntä saatiin kiittää siitä, että kuningas oli voittanut mielenhäiriönsä.
Vaikea oli vain saada hänet astumaan kynnyksen yli linnaan, jota
Sturein veri oli tahrannut.
Siinä hän seisoi vavisten, ikäänkuin vainajien henget olisivat torjuneet hänet pois. Uudestaan näytti hänen järkensä pimenevän.
Kaarinan onnistui vihdoin lempeillä kehoituksillaan viekoitella hänet linnaan.
Vain Kaarinan seurassa pahat henget väistyivät kuninkaan luota; Kaarinan pyynnöstä hän jäi yöksikin linnaan, jossa saattoi kaikessa rauhassa levätä.
Seuraavana aamuna he palasivat Tukholmaan.
Niin helposti ei ollut kuitenkaan mielenhäiriö, tuo Vaasa-suvun perintösairaus, voitettavissa. Kuningas tarvitsi edelleen lepoa ja hoitoa, Kaarinan lohdutusta ja rauhoitusta, ja vain vähitellen hänen henkensä pääsi taas entiseen tasapainoonsa.
Sairauden uudistuminen oli kuitenkin pelättävissä niin pian kuin kuningas pääsisi perille suosikkinsa, Yrjänä Pietarinpojan kohtalosta.
Kauan sitä ei voitukaan häneltä salata; ystävän poissaolo alkoi huolestuttaa häntä yhä enemmän, vaikkei hän ollutkaan erikoisesti tätä kysynyt. Mutta vihdoin kuningas tahtoi tietää, minne hän oli joutunut.
Kaarina ilmoitti sen hänelle niin varovaisesti kuin mahdollista. Hän tuijotti hetken aikaa aivan lamautuneena eteensä.
"Tiesin sen", sanoi hän vihdoin kuiskaten. Sitten hän alkoi levottomasti kulkea edestakaisin huoneessa, ja näytti taas siltä, kuin kaikki muut ajatukset olisivat kadonneet hänen mielestään paitsi se, että hän oli kadottanut Yrjänä Pietarinpojan.
"Tiesinhän sen, en ole enää kuningas. He ovat toimineet vasten minun tahtoani. Minun tahtoni ei merkitse heille enää mitään. Olen kurja, heikko mies."
Kaarina astui kuninkaan luokse ja painautui häntä vasten.
"Älä puhu siten, Eerik," kuiskasi hän. "Sinä yksin olet kuningas ja tulet sitä aina olemaan, koska on niin määrätty — sinun poikasi vuoksi, jolle sinä jätät kruunusi perinnöksi."
Kyyneleisin kasvoin, mutta sittenkin riemua säteilevänä Kaarina vaipui kuninkaan jalkoihin. Kauan tämä katsoi häneen, mutta vihdoin Kaarinan säteilevä katse paljasti kuninkaalle totuuden. Liikutettuna hän kumartui Kaarinan puoleen ja nosti hänet pystyyn. Ääneti he katsoivat toisiaan silmästä silmään.
"Kaarina, nyt on kaikki hyvin. Nyt tiedän parantuvani jälleen — ja voivani elää suurta päämäärää varten!"
Riemuissaan Kaarina vastasi kuninkaan suudelmaan.
* * * * *
Eerikin sairautta kesti vielä kuukausimääriä. Mutta se oli yhä vähenevää mielenhäiriötä, joka vähitellen muuttui tahdon heikkoudeksi, mielen lempeydeksi ja vastustuskyvyttömyydeksi, jommoista hänessä ei koskaan ennen oltu nähty.
Tuntui siltä kuin hän täten olisi tahtonut hyvittää Sturein murhan, tai ehkä hän halusi hiljaisesti alistumalla koota voimia tulevia tehtäviä varten.
Hän itse nimitti tätä aikaa "heikkoutensa ajaksi". Hän oli aina myöntyväinen kaikkeen, ei hylännyt ainoatakaan pyyntöä, joka hänelle esitettiin, teki paljon lahjoituksia ja voitti siten liittolaisia.
Hän tunsi ehkä vaistomaisesti, ettei hänellä ollut syytä pelätä mitään, mutta että hän saattoi voittaa paljon, jos hän kykeni taidolla ohjaamaan maataan.
Tämä vuosi, jota hän nimitti onnettomaksi vuodekseen, ei näyttänyt kasaavan sittenkään yksinomaan onnettomuutta hänen ylitsensä, päinvastoin hänen elämänsä muuttui jälleen varmemmaksi; hän ohjasi sitä taas omalla kädellään ja saattoi voittaa takaisin sen, minkä hän oli kadottanut.
Vain Yrjänä Pietarinpojan kohtalo tuotti hänelle huolta. Hän ei ollut päässyt tässä asiassa vielä minkäänlaiseen ratkaisuun.
Hän tunsi, että tämä oli ehkä ainoa uhri, jota häneltä vaadittiin.
Siksi hän ei ollut vielä yrittänyt tehdä mitään Yrjänä Pietarinpojan hyväksi, jota kansa piti edelleen vankinaan.
Kuningas ja kansa olivat tehneet sovinnon; ei kukaan ollut ajatellutkaan käyttää hyväkseen tätä sekasorron aikaa ja panna toimeen vallankumousta.
Syynä tähän oli kuitenkin suureksi osaksi se, että Yrjänä Pietarinpoika oli joutunut kansanjoukon käsiin. Jos hänet riistettäisiin nyt kansalta, niin seuraukset voisivat olla hyvinkin kohtalokkaat.
Vihdoin täytyi kuitenkin hänen kohtalonsa tulla keskustelunalaiseksi. Hänet, jonka vaikutus kuninkaaseen oli ollut niin turmiollinen, joka oli myös osallinen Sturein murhaan, tahdottiin nyt tuhota niin kauan kuin hän oli varmassa tallessa.
Vaadittiin, että hänet jätettäisiin oikeuden käsiin.
Kuningas epäröi kauan, mutta nykyisessä heikossa mielentilassaan hän ei uskaltanut vastustaa kansan tahtoa.
Hänen neuvonantajansa koettivat saada hänet vakuutetuksi siitä, miten hirveät seuraukset voisivat olla, jollei hän tässä asiassa myöntyisi, sillä kansa, joka oli nyt rauhallinen, murtaisi varmaan suuren pettymyksen vallassa kahleensa ja kuohuisi yli äyräittensä.
Uhri oli siis tehtävä, jotta kansan luottamus voitettaisiin.
Eerik huokasi syvään ja raskaasti; saattoi nähdä, miten raskas tämä taistelu oli.
Siten uudet vaikutusvoimat pääsivät voitolle sekä pelko, joka yhä piti häntä kahleissaan. Hän allekirjoitti asiapaperin, jonka nojalla Yrjänä Pietarinpoika oli jätettävä oikeuden tuomittavaksi.
Jäätyään yksin kuningas lyyhistyi kokoon kuin raskaan painon alla.
Kuitenkin hänen henkinen voimansa oli nyt paljoa suurempi kuin Upsalan vaikeina aikoina.
Hän ponnistautui jälleen pystyyn; rauhallisesti, vakavasti hän kantoi tämän päätöksen, johon hänet oli pakotettu.
"Se on välttämätöntä!" tuumi hän mielessään.
Lokakuun 19 p:nä 1567 tuomittiin Yrjänä Pietarinpoika kuolemaan. Lyhyen taistelun jälkeen kuningas Eerik allekirjoitti kuolemantuomion.
Kun se oli tehty, ja lähetti, hirveä asiapaperi kädessään, poistui linnasta, heräsi Eerik kuin unesta.
Hänen silmänsä avautuivat ja tuijottivat eteensä yhteen kohtaan; mutta niissä ei ollut kuumeen paloa. Tämä oli vähittäistä heräämistä, ikäänkuin hän hitaasti olisi tullut taas entiselleen.
"Mitä minä tein?" mutisi hän itsekseen. "Valtani rakennuksen kulmakiven olen heittänyt pois. Olen pettänyt sinut ja itseni."
Hän hyökkäsi pystyyn ja kohotti käsivartensa taivasta kohti.
"Ei, ei," sanoi hän juhlallisesti, "niin kehnoja kaupanhierojia me emme ole. Vielä minä olen Ruotsin kuningas."
Se kuulosti voimakkaalta ja varmalta. Noin ei puhunut pehmeä, tahdoton, epäröivä sairas, mikä hän näinä viime kuukausina oli ollut.
Pää pystyssä, kädet nyrkissä hän seisoi siinä. Sama hirveä painostus, joka oli pakoittanut hänet pettämään ainoan ystävänsä, oli herättänyt hänen uinuvan sielunsa.
Sillä välin kuin kansa riemuitsi yhä Yrjänä Pietarinpojan kuolemantuomiosta, saapui kuninkaan peruutus.
Pian sen jälkeen Yrjänä Pietarinpoika päästettiin kaikessa hiljaisuudessa vapaaksi eikä kestänyt kauan, kun hänen nähtiin taas liikkuvan vapaasti ja julkisesti kuninkaallisen herransa läheisyydessä.
Petetty kansa oli lamautunut ja jähmettynyt. Mutta Eerik, suosikkinsa tukemana, tunsi olevansa jälleen terve ja täydessä voimassaan ja vallassaan, jota vastaan kaikki ulkoa tulevat hyökyaallot näyttivät voimattomina kimpoavan.
VII. KORKEUTEEN JOHTAVA TIE.
Oli saman vuoden joulukuu.
Tukholman linnan kirjastohuoneessa istuivat kuningas Eerik ja Yrjänä
Pietarinpoika vielä myöhään tutkien karttoja pöydän ääressä.
Eerik näytti hetken aikaa istuneen mietteihinsä vajonneena. Nyt hän oikaisi itseään ja hänen terveille kasvoilleen levisi itsetietoinen hymy.
"Eiköhän se tule olemaan varsin suuri pettymys Juhanalle, aivan kuin kylmä kylpy, kun hän huomaa, miten hukkaan hänen suuret aikeensa menevät. Mutta nyt hänellä ei ole muuta edessä kuin piiloutua taas koloonsa — aivankuin selkäänsä saanut koira häntä käpälien välissä. Haa, jos silloin joku veljistäni olisi ollut Ruotsissa, niin me emme istuisi enää yhdessä Tukholman linnassa, rakas Yrjänä Pietarinpoika."
"Se on kylläkin varma," nyökkäsi suosikki ja hänen kätensä puristui nyrkkiin, kun hän muisteli aikaa, jolloin hänen oli ollut pakko istua vankilassa Upsalassa. "Ja hyvä onkin, ettette ole antanut heidän peloittaa itseänne."
"No," jatkoi kuningas äkäisesti naurahtaen, "kyllä me hankimme heille jäähdytyksen, joka tuottaa heille vieläkin suuremman yllätyksen."
Hän ojensi voimakkaasti käsivarsiaan ja innoissaan heitti kartat, paperit ja koneet sekaisin pöydällä.
"Pois nuo kaikki! Tähdet ovat valehdelleet minulle ja turhanpäiväisesti peloitelleet minua. Nyt en pelkää niitä enää. Jumalan kiitos, olen taas täysissä voimissani — voin uhmailla vaikka koko maailmaa."
Äkkiä hän hiljensi ääntään. Hän astui ääneti viereisen huoneen ovelle ja kuunteli siinä kauan.
"Hän nukkuu jo, Kaarina —! Olkaamme hiljaa, Yrjänä! Oi, jospa ei mikään häiritsisi enää hänen rauhallista untaan! Häntä saan kiittää siitä, että olen taas ennallani; hän poisti minulta pelon, hän palautti oman itseni. Mitä minä olin ilman häntä — —?"
Hitaasti hän palasi pöydän luo ja tuijotettuaan hetken eteensä hän jatkoi:
"Siksi sen täytyy tapahtua. Se on minun tahtoni. Saadaanpa nähdä, eikö kuninkaallinen tahto merkitse mitään. Oikeastaan nuo tapahtumat Upsalassa eivät olleetkaan niin kovin onnettomia, sillä nyt näen, miten lujasti voin luottaa kansaan."
"Kukaan ei ole uskaltanut nostaa kättään sinua vastaan, minun tahtoni pitää heidät kaikki kurissa. Siis, Yrjänä Pietarinpoika, ryhtykäämme työhön; tahdon jo huomenna esittää täydellisen suunnitelman neuvostolle."
He neuvottelivat myöhään yöhön saakka. Yrjänä Pietarinpoika kirjoitti kuninkaan sanelun mukaan. Vihdoin kirjelmä oli valmis.
Kuningas, lukematta sitä läpi, kirjoitti päättävästi nimensä sen alle.
Tämä asiapaperi sisälsi avioliittosopimuksen kuningas Eerikin ja
Kaarina Maununtyttären välillä.
Seuraavana päivänä — oli vuoden 1567 viimeinen päivä — astui kuningas tämä sopimus kädessään ja Yrjänä Pietarinpoika seurassaan maan neuvoston eteen.
Rauhallisesti ja varmasti, kasvoillaan voitonvarma ja samalla vastustusta uhmaileva, joskin puoleksi salattu hymy hän astui valtaistuimelle, joka oli häntä varten saliin pystytetty.
Hän jäi kuitenkin seisomaan ja katseli hetken aikaa ympärilleen, kiinnittäen katseensa jokaiseen läsnäolijaan.
Kaikkien täytyi myöntää, että kuningas, voitettuaan tautinsa, oli jälleen täysissä ruumiin ja hengen voimissa.
"Neuvosherrat," alkoi hän, "olen saapunut ratkaistakseni teidän kanssanne tärkeän kysymyksen, joka koskee minun naimistani. Te tiedätte, miten tämä asia on minulle sekä kaikille muille maan hyödyn kannalta tärkeä, miten kauan olen koettanut ratkaista tätä kysymystä ja miten paljon aikaa ja vaivaa se on vaatinut. Te tiedätte, että tämä kysymys on ollut sodankin aiheena!
"Paljon aikaa on tässä turhaan kulutettu, ja minä tahtoisin, että vihdoinkin pääsisimme onnelliseen ratkaisuun."
Miehet, joista toiset nyökkäsivät epäröiden, toiset mutisivat hyväksyen, katsoivat pitkään toisiinsa.
Päästä ratkaisuun; tarkoittiko se myöskin, lopettaa vihdoin tuo mieletön, tarkoitukseton sota?
Hetken kuluttua kuningas jatkoi:
"Viimeksi me olemme kiinnittäneet katseemme Lothringenin prinsessa Renateen; prinsessa on myös antanut meille suostumuksensa. Mutta neuvottelut eivät ole vielä päättyneet. Lothringen sijaitsee kaukana, voisi kestää vielä kauan, ennenkuin päästäisiin minkäänlaiseen ratkaisuun, eikä se ole meidän toiveittemme mukaista. Toiseksi: me emme tunne prinsessaa, mistä voin siis tietää, miellyttääkö hän minua, jos todellakin päättäisin ottaa hänet puolisokseni?"
Taaskin kuningas vaikeni ja katsoi ympärilleen. Liikkumattomina, mutta yhä enemmän jännittyneinä neuvoston jäsenten katseet olivat kiintyneet häneen.
"Siitä ei ole kauan aikaa," jatkoi kuningas, "kun pyysin ja sainkin säätyjen suostumuksen siihen, että saisin valita puolisoni oman mieleni mukaan, ottamatta huomioon hänen säätyään tai sukuaan. No niin, olen nyt päättänyt käyttää hyväkseni tätä suostumusta. Minä kohotan puolisokseni Kaarina Maununtyttären, onnettoman aikani uskollisen toverin."
Jokainen oli kuninkaan puheen johdosta jo arvannut, mitä seuraisi. Sittenkin olivat kaikki kuin jähmettyneet. Neuvosherrat katsoivat toisiinsa, aikoivat sanoa jotain kykenemättä sittenkään. Siellä täällä jokunen tosin yritti sanoa jotain, mutta kun ei kukaan kannattanut, niin ei siitä sen enempää tullut.
Kuninkaan voitonvarma, hymyilevä katse vangitsi kaikki.
Kukapa olisi uskaltanut ruveta vastustajaan kuninkaan tahtoa, hän kun oli jo edeltäpäin hankkinut itselleen säätyjen suostumuksen. Jokaisen täytyi tunnustaa, että nyt oli vain hyväksyttävä päätös, joka jo aikaisemmin oli tehty.
"Hyvät neuvosherrat," jatkoi kuningas jälleen hyväntahtoisesti hymyillen, "asia on siis selvä. Olen kirjoittanut avioliittosopimuksen ja pyydän teidän hyväksymistänne. Tulette siitä muuten huomaamaan, että olen toiminut järkevästi. Vain siinä tapauksessa, että puolisoni synnyttäisi pojan, astuu sopimus voimaan. Ymmärrän, että valtakunnalla tulee olla mahdollisuus saada miehinen kruununperijä, sen kuningas on kansalleen velkaa."
Tämä seikka riisti aseet neuvostoherrojen käsistä ja tyydytti heitä. Sillä eihän vielä ollut sanottu, että Kaarina Maununtytär synnyttäisi pojan.
Sopimus kulki nyt kädestä käteen ja jokainen kirjoitti nimensä sen alle.
Eerik tarkasteli nimikirjoituksia hyvillä mielin, kiitti herroja, ja lausuttuaan jäähyväiset hän poistui.
"Ja nyt kuningattaren luo!" huudahti hän Yrjänä Pietarinpojalle ilosta loistaen. "Rakas ystävä, me olemme voittaneet! Minulla on kansa omassa vallassani!"
* * * * *
Kuningas oli tehnyt viisaasti laatiessaan sopimuksen siten, että se astuisi voimaan vain siinä tapauksessa, että Kaarina synnyttäisi pojan.
Niinpä ei siis toistaiseksi vielä solmittu avioliittoa eikä pantu toimeen kirkollista vihkimistä.
Tosin Eerik ei puhunut Kaarinasta enää muuten kuin kuningattarena, mutta kaikki jäi kuitenkin vielä ennalleen.
Tämä seikka näytti rauhoittavan kansan ja aateliston kiihoittuneita mieliä, sillä he paheksuivat suuresti kuninkaan vaatimusta ja suhtautuivat vihamielisesti säätyjen ja neuvosherrojen päätökseen.
Vielä ei ollut yleisesti tiedossa, että Kaarina Maununtytär, joka vietti hiljaista ja koko maailmasta eroitettua elämää, todellakin odotti lasta.
Myöskin toivottiin, että kaikkien paheksuma sota näiden uusien tapahtumien johdosta päättyisi. Kuningas itse näytti jo aikoja sitten kyllästyneen siihen, sillä voitonmahdollisuuksia ei Ruotsilla kuitenkaan enää ollut, niin huonosti ja huolimattomasti kuin sotaa käytiin.
Varmaankin olisi helppo saada tanskalaiset taivutetuiksi kunnollisiin rauhanehtoihin, sillä hekin olivat jo väsyneet sotaan.
Sellaiset olivat nyt toiveet ja siten käsitettiin myös kuninkaan lähtö armeijan luo, mikä tapahtui noin viikko sen jälkeen kuin avioliittosopimus oli tehty. Täytyihän hänen keksiä joku ratkaisu, koska hän oli vakuuttanut, että olot muuttuisivat nyt täydellisesti.
Siten koetettiin kaikenlaisilla otaksumilla ja toiveilla saada kansan mieli rauhoitetuksi.
Mutta ei kestänyt kauan, kun äkillinen isku sai mielet jälleen kiihtymään. Maaliskuun 1 p:nä 1568 levisi kaikkialle Tukholmassa tieto, että Kaarina Maununtytär oli edellisenä päivänä synnyttänyt pojan. Tieto oli kaikille yllättävä, niin salassa oli asiaa pidetty.
”Hahaa!” pilkkasi joku, ”nyt Ruotsi on saanut kruununperillisen!”
”Ja Kaarina Maununtytär — on pian kuningatar!” kuului kuiskaus.
”Uskaltaisiko kuningas todellakin? Hänestäkö, joka on kaupitellut jäniksiä torilla tukholmalaisille, tulisi kuningatar? Pitäisikö meidän tunnustaa hänen poikansa tulevaksi herraksemme ja hänet kuningattareksi —! Onhan se aivan mahdotonta.”
”Pahaa verta se nostattaa,” ennustivat jotkut.
”Minkä sille mahtaa?” sanoivat toiset olkapäitään kohottaen. ”Sturethan ovat kuolleet!”
”Ja kuninkaan veljet ovat paenneet pois.”
Alakuloisin mielin ihmiset erosivat; tuskin kukaan kykeni ajattelemaan selvää ajatusta. Kaikki olivat masennuksissa aivan kuin silloinkin, kun kuningas oli peruuttanut Yrjänä Pietarinpojan kuolemantuomion ja riistänyt hänet kansan käsistä.
Kuningas Eerik itse oleskeli näihin aikoihin sotatantereella.
Talvesta huolimatta sattui pikkukahakoita taistelevien välillä. Sota ei siis näyttänyt vieläkään loppuvan, niinkuin oli jo varmasti toivottu.
Pikalähetit olivat tuoneet Eerikille tiedon hänen poikansa syntymisestä, ja Kaarina lähetti hänelle terveisensä vakuuttaen voivansa hyvin.
Kuningas antoi pitää jumalanpalveluksen ja määräsi samoin kaikissa maan kirkoissa pidettäväksi.
Sopimuksen mukaan oli Kaarinan poika tunnustettava Ruotsin kruununperilliseksi.
Mutta kuningas viivytteli matkaansa Tukholmaan. Sotasuunnitelmat pidättivät häntä vielä; hän toivoi saavuttavansa voiton suuressa taistelussa. Nauraen hän torjui luotaan tanskalaisten tiedustelut, olisiko hän halukas solmimaan rauhan.
Mutta sotaonni pysytteli jälleen tanskalaisten puolella, joskaan siitä ei johtunut lopullista ratkaisua. Ja niinpä Eerik kadotti halunsa kauemmin viipyä sotanäyttämöllä.
Hän palasi Tukholmaan.
Kesä teki jo tuloaan hänen saapuessaan pääkaupunkiin. Ilosta loistaen hän nosti poikansa käsivarsilleen, riemuiten hän painoi Kaarinan rintaansa vasten, ja onnessaan häneltä unohtui pian kaikki se, mitä hän taistelutantereella oli tavoitellut.
Kaarina hymyili, mutta hänen hymynsä tuntui pelokkaalta ja alakuloiselta, ikäänkuin hän jälleen olisi tuntenut samaa tuskaa kuninkaan vuoksi kuin monasti ennenkin.
Kuningas tarttui silloin hänen käsiinsä.
"Sinusta tulee kuningatar, Kaarina. Olet vapauttanut minut vaikeasta pulasta, olet antanut minulle kruununperillisen. Sen, mitä olen luvannut, pidän myöskin."
* * * * *
Suurenmoiset häät päätettiin viettää.
Eerik ilmoitti säädyille, että hän aikoi nyt käyttää hyväkseen niitä varoja, jotka tarkoitusta varten olivat myönnetyt, ja sitten hän lähetti kutsuja kaikkialle.
Myöskin veljillensä hän lähetti ystävälliset terveiset ja pyysi, että he saapuisivat Tukholmassa pidettäviin juhliin. Siitä piti tulla loistavin juhla, mitä Kustaa Vaasan ajoista saakka Ruotsissa oli nähty.
Vihkiäisten jälkeen oli Kaarina kruunattava Ruotsin kuningattareksi.
Tässä tilaisuudessa oli tarkoitus myös lyödä ritareiksi useita
ansiokkaita miehiä. Ja juhlien päättäjäisiksi oli Eerikin ja Kaarina
Maununtyttären poika ristittävä.
Heinäkuun 4 päivä 1568 määrättiin hääpäiväksi.
Tiedot näistä tapahtumista olivat jo paljoa ennemmin saapuneet Suomen herttua Juhanalle. Sen jälkeen kuin hän oli toipunut monivuotisen vankeutensa rasituksista, ei hän ollut pysynyt toimettomana. Tosin hän ei voinut ryhtyä mihinkään ratkaisevaan tekoon, siksi hän oli liian etäällä Suomessa ja kaikki tiedot saapuivat hänelle myös kovin myöhään. Mutta salaiset lähetit pitivät häntä kuitenkin asioitten tasalla.
Sturein murhan ja kuninkaan mielenhäiriöpuuskan jälkeen oli seurannut rauhallinen aika, jolloin Juhanankin täytyi pysyä alallaan ja odottaa. Mutta niin pian kuin kuninkaan avioliittosopimus oli tullut tunnetuksi ja hän saattoi Kaarina Maununtyttären pojan syntymisen jälkeen panna sen täytäntöön, oli varsin käsitettävä kiihko vallannut Juhanan mielen. Sillä samalla tuntui miltei mahdottomalta, että hän ja hänen poikansa koskaan pääsisivät osallisiksi Ruotsin kruunuun, niinkuin hän yhä oli toivonut.
Niinpä hän oli kutsunut nuoremman veljensä, Södermanlannin herttua
Kaarlen hoviinsa neuvottelemaan kanssaan tilanteesta.
Sillä välin saapui kummallekin kutsu kuninkaan häihin. Veljet lähettivät kiitoksensa ja terveisensä lähetin mukana kuninkaalle.
"Ja mitä me nyt teemme?" kysyi Södermanlannin herttua katsellen miettivästi veljeään, jonka kanssa hän oli kahden linnan salissa.
"Onko sinulla halua näyttäytyä näissä oloissa Tukholmassa?"
"Ei. Kukapa tietää, mitä se meille maksaisi. Eerik tietää varsin hyvin, että me olemme hänelle vihamielisiä ja että me tämän tapauksen johdosta tulemme kahta vertaa vihamielisemmiksi. Hän tietää, ettemme me, veren kuohahtamatta suonissamme, voi olla läsnä näkemässä, kun talonpoikaistytön päähän lasketaan kruunu, jotta äpärälapsi, jonka Eerik yhdessä hänen kanssaan on siittänyt, tulisi laillistetuksi!"
"Mikä häpeä koko Vaasan huoneelle!" kiristi Juhana hampaitaan ja pui nyrkkiään.
"Ja kuka tietää, mitä Eerik lopulta voi tehdä päästäkseen vapaaksi epämukavista vihollisistaan? Tähän asti me olemme voineet välttää häntä, mutta Tukholmassa me olemme hänen käsissään. Olet jo kerran kyllin kauan saanut kitua hänen tähtensä ja tiedät mitä se on."
Juhana herttua nyökkäsi synkkänä.
"Se on totta — se voi olla ansa. Samaa minäkin olen ajatellut tahtomatta lausua ilmi ajatustani. Me ymmärrämme toisemme tässä asiassa, veli."
Hän nousi pystyyn. Hetken aikaa hän käveli edes ja takaisin. Ajatukset näyttivät riehuvan hänen aivoissaan. Väliin hän vilkaisi veljeensä. Hän ei tiennyt, olisiko helppo voittaa tämä puolelleen ja saada hänet yhtymään hänen suunnitelmiinsa. Juhana oli lähinnä oikeutettu kantamaan Ruotsin kruunua eikä ollut sanottu, että toisella oli halua auttaa häntä sen voittamisessa.
Vihdoin hän sanoi tarkasti punniten joka sanan:
"Sinä tunnet samaa kuin minä. Ja monet muutkin. Se on ääretön häpeä! Omituista, ettei kellään ole rohkeutta nousta Eerikiä vastaan. Puuttuu vain toimintakykyinen johtaja. Eerik on varma asemastaan, neuvosto on pelkurimainen — siksi kaikki ovat voimattomia!
"Seuraajista ei kuitenkaan ole puutetta, sanoi Kaarle herttua mietteissään.
"Meidän pitäisi ruveta johtajiksi! Me olemme ainoat mahdolliset.
Oikeastaan se on meidän velvollisuutemmekin. Meidän tulee suojella
Vaasan huoneen kunniaa, varjella häväistykseltä suuren isämme kruunua."
"Se on totta. Mutta onko sinulla rohkeutta? Se on vaikea tehtävä.
Veljesriita — se peloittaa. Ja Eerik seisoo vankasti."
"Ei niin vankasti kuin miltä näyttää. Olen ottanut asioista selkoa. Aatelisto on helposti voitettavissa, se on kauhuissaan kuningattaren johdosta, jota sille tyrkytetään; kansa on myös valmis liittymään, kun se näkee, että ryhdytään toimeen. Ja jos sinä olet mukana, niin minulla on myös rohkeutta."
Kaarle herttua tuumi hetken aikaa, sitten hän nousi päättävästi pystyyn.
"Hyvä on, olkoon sitten, minä olen valmis. Näen, ettet ole ollut toimeton ja tiedät, mihin iskeä. Tässä on käteni! Kiiruhtakaamme neuvottelemaan, mitä on tehtävä."
* * * * *
Suurina päivinä ilmaantui Tukholmassa moniaita merkkejä, joista, jos ken olisi kiinnittänyt niihin huomiota, olisi voinut päättää, että tulevien synkkien tapausten varjot liitelivät taivaalla.
Ensiksikin: Kuninkaan veljet olivat tosin kiittäneet kutsusta, mutta eivät olleet saapuneet juhliin. Kuningas Eerik suhtautui tähän tapahtumaan miltei vihaisesti hymyillen ja sanoi vain lyhyesti:
"Olkoot sitten poissa!"
Mutta hän oli sittenkin, puoleksi loukkaantuneena, puoleksi epävarmana, purrut alahuultaan, niinkuin hän aina teki, kun jotain epämieluista tapahtui.
Toinen tapaus oli seuraava:
Häitten edellisenä päivänä kuningas ratsasti suuren seurueen kera Tukholman katuja pitkin tarkastaakseen itse juhlan valmistuksia. Kaikkialle, minne oli pystytetty telttoja kansan huviksi, viiniä vuotavia kaivoja ja paistinuuneja kansan syöttämistä ja juottamista varten sekä lipuin koristettuja lavoja katselijoille, kaikkialle hän saapui ikäänkuin katsoakseen ettei mitään puuttunut.
Mutta itse asiassa hän tahtoi vielä kerran näyttäytyä kansalle voittaakseen ystävällisyydellään sen suosion.
Kaikkialle kerääntyi heti uteliaita joukkoja. Kaikilta kaduilta virtasi väkeä kuningasta katsomaan. Ja suuri joukko liittyi häneen ja seurasi hänen jäljessään. Siten hän vähitellen palasi takaisin linnaan.
Äkkiä, ennenkuin kuningas oli ehtinyt aivan linnan luokaan, astui joukosta esille mies, harmaahapsinen ja pitkäpartainen vanhus, jonka valtavan otsan alapuolella tuikki kaksi säihkyvää silmää. Kaikki tuijottivat häneen ja väistyivät vaistomaisesti, ikäänkuin hän olisi ollut haamu.
Huutaen: "Seis, kuningas Eerik!" vanhus astui hänen eteensä.
Hän kohotti kätensä kuningasta kohti, jolloin Eerik teki äkillisen liikkeen.
"Mitä tuo mies tahtoo? Viekää hänet pois! Mars, tieltä, vanhus!"
Pari sotamiestä kiiruhti paikalle, mutta vanhuksen juhlallisen ja käskevän olennon edessä he peräytyivät.
"Eteenpäin — tehkää tietä!" käski kuningas.
Mutta vanhus uhkasi kovalla äänellä:
"Voi sitä, joka minuun kajoaa!"
Kuningas vapisi kiihkosta; vielä kerran hän viittasi sotamiehille ja kulki nopeasti vanhuksen ohi linnaa kohti.
Hänen selkänsä takaa, keskeltä kansan murinaa, kohosi kaameana mielenvikaisen varoittava ääni:
"Voi sinua, kuningas Eerik! Voi sinua — kun et halua kuunnella minua!
Onnettomuuttasi kohti sinä kuljet!"
Kärsimättömänä kuningas poistui. Hän koetti pakoittautua hymyilemään, mutta taaskin hän puri vain kiihoittuneena alahuultaan.
Vanhus oli väistynyt sotilaitten tieltä kansanjoukkoon. Hän hukkui siihen kuin meren aaltoihin, ja katosi, ikäänkuin hän olisi ollut vain haamu.
Kansa jäi jähmettyneenä pitkäksi aikaa paikoilleen seisomaan ja vain hitaasti ihmiset kääntyivät kotiinsa.
Ei kukaan tuntenut vanhusta, ja kaikki ihmettelivät, mistä hän oli tullut ja minne mennyt.
Vain jotkut kauempana seisovat olivat nähneet hänen katoavan sivukadulle. Ja vain vastenmielisesti ihmiset alistuivat siihen ajatukseen, ettei hän ollut noussut ilmaan eikä ollut mikään yliluonnollinen olento.
"Se oli onnettomuuden enne. Varmaankin tapahtuu jokin onnettomuus," arvelivat taikauskoiset ihmiset ja erosivat kaameassa mielentilassa toisistaan.
Sama tunnelma painosti edelleen kaikkia. Se tunkeutui aina linnaan saakka, ei edes kuningaskaan voinut siitä kokonaan irtaantua, vaikka hän yrittikin taistella vastaan.
Juhlatunnelma oli hillitty, kansan riemu, sen saattaessa hääkulkuetta, väkinäinen. Kun vanhan tavan mukaan linnan ikkunoista heitettiin kadulle rahaa, syntyi siinä niin kova meteli, että useampia ihmisiä sai surmansa.
Saattue, joka kulki kirkkoon uuden kuningattaren kruunaukseen, oli pikemmin kuin ruumissaatto. Hitaasti ja juhlallisesti se kulki eteenpäin vain torvientoitotuksen ja huilujen äänekästen sävelten rikkoessa hiljaisuuden.
Kaarina Maununtyttärellä oli yllään niin raskas, jalokivin kirjottu puku, että hän tuskin jaksoi sitä kantaa. Hän hengitti raskaasti; hänen kasvoillaan karehteli väkinäinen hymy. Muuten kaikki tuntui hänestä kuin unennäöltä; töin tuskin hän saattoi mitään käsittää.
Siten saavuttiin kirkkoon. Kumeana kajahtivat piispan vihkisanat ihmisten korvissa. Kuningas tarttui Kaarina Maununtytärtä käteen taluttaakseen hänet valtiokanslerin eteen, jonka tuli suorittaa kruunaus.
Se oli jännittynyt hetki. Ei ääntäkään kuulunut koko kirkossa.
Valtiokansleri lähestyi alttaria, jonka edessä Kaarina oli polvillaan. Hän ei ollut vielä vanha mies, mutta liikutuksesta hän vapisi kuin vanhus.
Kun hän kohotti kruunua laskeakseen sen Kaarinan päähän, putosi se hänen kädestään ja vieri pitkin lattiaa.
Hirveä sekasorto syntyi.
Kellot alkoivat soida jo aikaisemmin annetun merkin mukaan, urut humisivat ja kanuunat paukkuivat, sillä välin kuin kaksikymmentä kättä kiiruhti nostamaan kruunua.
Vihdoin se ojennettiin kanslerille ja kruunaus toimitettiin.
Tämä oli kolmas onnettomuuden enne. Jokainen, joka oli huomannut sen tai kuuli siitä, kuiskaili toiselle:
"Onnettomuuden enne! Ennustus alkaa täyttyä!"
Ja toiset nyökkäsivät vakavina päätään:
"Se oli taivaan viittaus."
Kuningas, taluttaen vasta kruunattua kuningatarta, astui kivettynein kasvoin äänettömän ihmisjoukon läpi linnaan. Vain sotamiehet rummuttivat ja riemuitsivat kuningasparille.
Kruunauksen jälkeen piti ritariksilyönnin tapahtua.
Suuri joukko nuoria aatelismiehiä tai muita kunnostautuneita nuorukaisia oli Eerik valinnut tätä varten.
Mutta kun saavuttiin ritarisaliin, kävikin ilmi, että suuri joukko heistä oli jäänyt tulematta. Toiset seisoivat siinä neuvottomina ja vain vastenmielisesti suostuivat ottamaan vastaan ritarilyönnin.
Kuningas laski heidät luotaan tyytymättömin mielin. Hän oli harmissaan, ehkäpä salainen tuska alkoi myös kalvaa häntä. Yhä hän kuuli korvissaan vanhuksen huudon: "Onnettomuuttasi kohti sinä kuljet!"
Hän koetti parhaansa mukaan vastustaa tuskaansa. Hän ei tahtonut näyttää toisille, että nuo sanat olivat jättäneet jälkensä häneen, että hänen mielensä oli masennuksissa, ja niinpä hänen kasvojenilmeensä muuttui vähitellen kovaksi, jäykäksi ja kivettyneeksi.
Kaarinakin sen huomasi.
Hän seurasi kuningasta katseillaan, mutta tämä näytti niin itseensäsulkeutuneelta, ettei Kaarina uskaltanut puhua sanaakaan. Kuninkaan ryhti ilmaisi voimaa ja lujuutta, jota ei kukaan saanut järkyttää.
Eerik oli vienyt tahtonsa läpi; nyt hänen täytyi pitää siitä kiinni, ja koko itsepäisyytensä voimalla hän oli päättänyt sen tehdä.
Kaarina Maununtyttären korottaminen kuningattareksi oli vaatinut ääretöntä voimanponnistusta; sen hän tunsi itsekin.
Rautaisella kädellä hänen täytyi nyt pitää vallastaan kiinni, jotta ei mikään saisi sitä horjutetuksi. Varmin keino sen ylläpitämiseksi tuntui hänestä olevan se, että hän voittaisi tanskalaiset suuressa taistelussa.
Suuri voitto, joka samalla lopettaisi sodan, lujittaisi parhaalla tavalla hänen valtaansa ja arvoaan ja palauttaisi hänelle kansan suosion.
Eerik aavisti kylläkin, vaikkei hän tunnustanut sitä itselleen, että tämä sota pahimmin uhkasi hänen valtaansa; ja hän luuli lujittavansa sen jälleen ei rauhan teolla, vaan niillä mahdollisuuksilla, joita hän toivoi sodan kautta saavuttavansa.
VIII. TUKHOLMAN MYRSKYPÄIVÄT.
Varsin pian Tukholman juhlapäivien jälkeen puhkesi pohjois-Ruotsissa kapina. Herttuat Juhana ja Kaarle olivat tavattoman nopeasti tehneet liiton aatelin kanssa. Ja niin pian kuin tuli tiedoksi, että kuninkaan veljet olivat asettuneet kuningasvastaisen puolueen johtajiksi, liittyi heihin joka puolelta väkeä.
Nyt vasta nähtiin, miten suuri tyytymättömyys maassa oli, ja tuskinpa kapinan puhkeamiseen olisi tarvittu edes sitä salaperäistä ja taitavaa valmistusta, johon Juhana jo aikaisemmin oli ryhtynyt.
Kaikkein ensiksi molemmat herttuat hyökkäsivät meren puolelta pienellä joukollaan, joka oli kokoonpantu heidän omista alamaisistaan.
Talonpojat pysyttelivät toistaiseksi vielä edottavalla kannalla, mutta kapinoitsevien joukko lisääntyi kuitenkin huomattavasti.
Vihdoin veljekset, nähdessään, miten heidän yrityksensä voitti yhä enemmän kannatusta, julistivat sodan kuningasta vastaan ilmoittaen syyksi sen, että hän oli valtakunnan ja kuninkaallisen huoneen häpeäksi korottanut talonpoikaistytön kuningattareksi sekä rakastajattarensa äpärän Ruotsin kruununperilliseksi.
Kuningas nauroi vihoissaan, kun hänelle tuotiin tämä sodanjulistus.
Hän repi rikki pergamentin, jolle sodanjulistus oli kirjoitettu, ja pui nyrkkiään.
"Tulkoot vaan!" mutisi hän hampaittensa välissä. "Verisinä minä lähetän kotiin ne, jotka uskaltavat nousta minua vastaan. Enkö minä ole kuningas? Eikö kansa seiso takanani? Kansa ja armeija puolustavat minua; kuka voi sellaisen muurin voittaa."
Siitä huolimatta hän oli levoton. Hänen täytyi jälleen ajatella vanhuksen ennustusta. Joku hänen seuralaisistaan oli myöskin hymyillyt hänen sanoilleen. Hän huomasi sen ja oli vaiti. Mutta hän näki, että vaara oli suuri ja että hänen oli pakko kerätä koko voimansa kokoon.
Hän vetäytyi työhuoneeseensa ja kirjoitti toisen kirjelmän toisensa jälkeen. Hän lähetti ne niihin kaupunkeihin, jotka olivat kapinoitsijoiden tien varrella. Hän lupasi heille apua ja pyysi heitä pitämään puoliaan kunnes hän saapui vapauttamaan heidät.
Siitä huolimatta antautui toinen kaupunki toisensa jälkeen. Yhä suuremmaksi kasvoi kapinoitsijoiden joukko, talonpoikienkin pariin oli kapina levinnyt.
Luoteinen osa Ruotsia oli ilman miekaniskua antautunut kuninkaan veljien puolelle. Upsalassa he pysähtyivät, kokosivat hajalliset joukkonsa vahvaksi talonpoikaisarmeijaksi, yhtyivät aatelisten joukkoihin ja läksivät yhteisvoimin Tukholmaa vastaan.
Ei missään heitä vastustettu, yhä vain uusia voimia liittyi heihin. Vasta Tukholman linnoitettujen muurien ulkopuolella heidän oli pakko pysähtyä.
He pystyttivät leirinsä vähän matkan päähän kaupungista, niin sanotulle pohjoismalmille.
Kuningas kulki näinä aikoina tuntikausia huoneissaan edestakaisin voimatta tehdä mitään päätöstä.
Hän oli ollut aivan voimaton, ei hän ollut voinut millään estää kapinoitsijoiden kulkua; hänen sotajoukkonsa oli Tanskan rintamalla.
Kaupungista pakenivat asukkaat joukottain kiiruhtaen uutta herraa vastaan. Yksinpä kuninkaan omasta ympäristöstäkin monet, jotka olivat tekeytyneet ystäviksi, katosivat jäljettömiin.
Hänen täytyi sulkea muurit ja antaa vartioida torneja, voidakseen estää yleistä pakoa. Nyt kun vihollinen oli kaupungin ulkopuolella, oli ryhdyttävä puolustukseen ja valmistauduttava piirityksen varalta.
Kerran Kaarina hiipi kuninkaan luo. Tuskissaan, kyyneleet silmissä, hän syleili tätä. Kuningas oli koettanut salata häneltä aseman vakavuuden, mutta nähtyään liehuvat liput vihollisen leirissä sekä ihmisten pakenevan suurissa joukoin, oli asioiden oikea tila hänelle selvinnyt.
Oli ilta ennen odotettavissa olevaa hyökkäystä. Eerik ei tahtonut sitä vieläkään uskoa, hän ei tosin voinut enää mitään tehdä, mutta hän toivoi sittenkin, että asiat odottamattomalla tavalla kääntyisivät parempaan päin.
"Eerik —" kuiskasi Kaarina.
"Mitä —?"
Hänen äänensä tuntui tulevan etäisyydestä.
"Onko totta, että veljesi ovat sotavoiman keralla saapuneet kaupungin ulkopuolelle?" kysyi Kaarina pelokkaana.
Eerik nyökkäsi vain vastaamatta mitään.
"Mitä aiot tehdä, Eerik?"
Taaskin hän oli vaiti; hän ei tiennyt mitä tehdä. Mutta hän veti Kaarinan puoleensa rauhoittaakseen häntä ja tullakseen itse hänen läheisyydessään rauhalliseksi.
Kaarina purskahti äänekkääseen itkuun.
"Ja minun tähteni," valitti hän, "kaikki vain minun tähteni."
"Ei sinun tähtesi, Kaarina, se on vain tekosyy. He ovat aina olleet minua vastaan."
Eerik huokasi syvään.
"Ja vaikkapa niin olisikin —" jatkoi hän siten, "ole rauhassa, Kaarina, sinulle ei tapahdu mitään. En jätä sinua koskaan, ei mikään voi meitä eroittaa."
Ja Eerik kietoi käsivartensa Kaarinan ympärille ja painoi poskensa hänen tukkaansa vasten. Siten he seisoivat kauan ja ääneti.
"Mutta jotakin täytyy tapahtua, Eerik, ennenkuin he hyökkäävät kaupungin kimppuun. Koeta ryhtyä sovitteluihin; kysy, mitä he vaativat. Ehkäpä onnettomuus saadaan estetyksi, jos te sovitte keskenänne."
"Minä tiedän, mitä he vaativat."
"Mutta kaikkihan riippuu sinusta. Vielä sinä olet kuningas, vielä voit pelastaa kaikki, kunhan neuvottelet järkevästi heidän kanssansa."
Eerik naurahti.
"Vielä minä olen kuningas!"
Mutta nauruun sisältyi myös pelkoa, siitä kajahti mielenhäiriön tuska, joka viime aikoina jälleen oli hiipinyt hänen sieluunsa. Mutta tämä tuska teki hänet samalla pehmeäksi; hän kuunteli Kaarinan kehoitusta, jonka onnistui vihdoin suostuttaa kuningas ryhtymään sovitteluihin veljiensä kanssa.
"Olkoon," sanoi hän vihdoin. "Tahdon kuunnella, mitä heillä on sanottavana; tahdon ainakin tietää, mikä meidän asemamme on ja mitä meidän tulee tehdä."
Kaupungista annettiin merkkejä, ja sitten vihollisten leiristä lähetettiin muutamia sovinnonhierojia, joita vastaan kuninkaan lähetit saapuivat kaupungin portille.
Kaduilla asukkaat kulkivat kiihkoissaan ja kerääntyivät linnan edustalle. Jokainen oli innokas kuulemaan, mihin nämä keskustelut johtaisivat, sillä kaikki aavistivat, mitä tapahtuisi, jollei viime hetkessä saataisi sovintoa aikaan.
Kaikkien kasvot ilmaisivat tuskaa ja epätoivoa, ja pelonsekaista odotusta. Hetki, jolloin vihollinen alkaisi pommittaa kaupunkia, oli lykkäytynyt tuonnemmaksi. Oliko vaara kokonaan voitettu? Se riippui nyt tästä neuvottelusta.
"Kaarina Maununtytär on suostuttanut kuninkaan tähän sovitteluun," tiesi joku kertoa, ja tämä tieto levisi ja rauhoitti hiukan mieliä.
Vihdoin neuvottelijat palasivat, ja ihmisjoukko, joka oli odottanut heitä portilla, piiritti heidät.
"Mitä Juhana herttua vaatii, mitä tapahtuu?" kajahti joka puolelta.
Lähettiläiden täytyi väkipakolla raivata itselleen tietä ihmisjoukon läpi; mutta heidän oli mahdoton päästä myrskyisiä kysymyksiä pakoon ja lopulta heidän täytyi vastata.
"Herttua vaatii Yrjänä Pietarinpojan luovuttamista."
Ääretön meteli syntyi.
"Yrjänä Pietarinpoika! Hän on luovutettava!"
Tämä tieto kulki suusta suuhun. Ihmiset luulivat jo olevansa vapautetut ahdinkotilastaan. Mutta pelokas epäily tukahdutti äkillisen riemun.
"Mitä kuningas tekee?"
"Antaako hän myöten?"
"Kehoittaako Kaarina Maununtytär häntä siihen?"
Pelokkaina kysymykset nousivat ilmaan.
Sillä välin sovinnonhierojat olivat saapuneet linnaan. Kuningas astui hitaasti heitä vastaan ja odotti heidän ilmoitustaan kuin kuolemantuomiota.
"No?" sanoi hän katkaisten hetken epäröimisen jälkeen hiljaisuuden.
"Herra, asema on vakava," alotti päällikkö vihdoin, joka oli johtanut lähetystöä. "Me emme voi saada sovittelua aikaan ennenkuin Yrjänä Pietarinpoika on luovutettu heille. Sitä he ensi sijassa vaativat. Huomenna he uhkaavat ruveta ampumaan kaupunkia — tämä seikka yksin voi estää heitä sitä tekemästä. Ja sitten — —. Sitten vasta he suostuvat muihin sovitteluihin. Mutta paljonhan sillä välin voidaan saavuttaa."
Eerik puri hampaansa yhteen.
"Yrjänä Pietarinpoikako? Ei koskaan!"
Hän kääntyi nopeasti pois tehden torjuvan kädenliikkeen. Sitten hän palasi Kaarinan luo ja lyyhistyi kerrassaan kokoon.
"Oletko kuullut? He vaativat minulta Yrjänä Pietarinpoikaa! Hänet minun pitäisi pettää! Sitten he vaativat minulta sinut ja sen jälkeen sinun poikasi."
Sillä välin lähetystö poistui linnasta sivuoven kautta viedäkseen herttuan välittäjille vastauksen.
Kuningas oli kieltäytynyt luovuttamasta heille suosikkiaan; eivät edes kansan huudot, jotka olivat tunkeutuneet hänen huoneeseensa saakka, olleet voineet kumota tätä päätöstä.
Lähetystö pääsi miltei huomaamatta portille; vain jotkut tavoittivat heidät siellä ja saivat kuulla minkä vastauksen kuningas oli antanut.
Kauhun huuto kulki joukkojen läpi, kun kuninkaan päätös tuli yleisesti tunnetuksi. Vihoissaan ihmiset koettivat tunkeutua linnan ovesta sisälle; he vaativat saada puhua kuninkaan kanssa.
Eräs päällikkö uskalsi vihdoin mennä kuninkaan luo ja ilmoittaa hänelle, että kansa vaati Yrjänä Pietarinpojan luovuttamista.
Eerik ei vastannut hänelle mitään.
Äkkiä levisi tieto, että Yrjänä Pietarinpoika oli kadonnut. Pari sotamiestä oli koettanut omin luvin ottaa hänet kiinni.
Aavistaen vaaraa tämä oli kadonnut sanomatta sanaakaan kuninkaalle. Hän oli kuullut kansan uhkaukset ja huudot ja aavisti, että häntä piankin ajettaisiin takaa. Salaisia käytäviä myöten hän kiiruhti linnan alakertaan ja kätkeytyi siellä toivoen pääsevänsä johonkin maanalaiseen käytävään ja voivansa yöllä paeta.
"Missä on Yrjänä Pietarinpoika? Etsikää häntä!" huusi kansa ulkona.
Päivä kallistui jo iltaan, yö teki tuloaan. Aamun sarastaessa voitiin odottaa kaupungin pommitusta.
Vapautuakseen kansan tunkeilevaisuudesta antoi kuningas sulkea linnan portit.
Aamun valjetessa kuului ensimmäinen laukaus vihollisleiristä.
Yrjänä Pietarinpoika luuli voivansa käyttää hyväkseen hälinää, joka nyt syntyi kaupungissa, ja päästä pakoon. Hän poistui varovasti piilopaikastaan ja hiipi portaita alas päästäkseen käytävään, joka johti linnasta ulos. Mutta samassa sotamiehet keksivät hänet ja kuljettivat ulos.
Riemuiten kansa syöksyi hänen kimppuunsa, ikäänkuin vapahduksen hetki olisi lyönyt, ja laahasi hänet portille. Yrjänä Pietarinpoika piti puoliaan kuin vihainen härkä; hän iski vahvalla nyrkillään useita maahan tai työnsi pois tieltään; mutta vastustajiensa ylivoimaa vastaan hän oli voimaton.
"Alas Yrjänä Pietarinpoika! Hyvittäkää herttua!" huudettiin joka taholta, ja huuto kuului ikäänkuin vapahduksen riemuhuudolta.
Äkkiä laahattiin paikalle myös vanha nainen, joka itki katkerasti. Vaatteet olivat puoleksi repeytyneet hänen yltään hänen taistellessaan ylivaltaa vastaan; nyt hän ei vastustellut enää, vaan seurasi ääneti ja alistuvana.
"Hän menköön saman tien!" huusi kansanjoukko.
Kun vanha vaimo näki Yrjänä Pietarinpojan, eivät jalat kantaneet häntä enää pitemmälle, mutta tuuppien häntä työnnettiin eteenpäin.
Se oli Yrjänä Pietarinpojan äiti. Hän oli saanut jakaa poikansa kanssa hänen kunniansa, niinpä hän nyt sai ottaa osaa hänen onnettomuuteensakin.
Tuskallisen katseen, kiusaantuneen huokauksen poika heitti äitiinsä; siten he kulkivat yhdessä heitä odottavaa hirveää kohtaloa kohti.
Sillä välin kuin laukaukset pamahtivat muureja vasten, kulki pieni joukko valkoisin lipuin ja vangit keskessään, vihollisen leiriä kohti luovuttaakseen heille Yrjänä Pietarinpojan. Raskaat ketjut olivat kiinnitetyt hänen käsiinsä ja jalkoihinsa, vain vaivalla hän saattoi laahautua eteenpäin.
Suuri joukko oli jäänyt kaupunkiin ja tunkeutui portin läheisyyteen. Jokainen, joka kykeni, kiipesi torneihin voidakseen seurata pienen saaton kulkua. Odottaville ilmoitettiin:
"Nyt he tulevat heitä vastaan."
"Nyt he saapuvat leiriin."
Ja riemulla toiset huusivat:
"Pian he lopettavat kaupungin pommittamisen. Pian Yrjänä Pietarinpoika viedään herttuan eteen."
Siitä huolimatta pommitusta jatkui. Ja aika kului. Kansa odotti tuskissaan. Yhä kauheammin laukaukset pamahtivat. Nyt sotilaat suurin joukoin hyökkäsivät portteja vasten. Selvästi saattoi tornista nähdä ratsumiesten karauttavan paikalle.
"Me olemme kadotetut!" huusivat ne, jotka seisoivat ylhäällä ja syöksyivät alas.
"Herttua on leppymätön; Yrjänä Pietarinpojan luovutus ei riitä."
Alhaalla kansa hajaantui joka taholle.
Äkkiä joku huusi:
"Avatkaa portit! Lähtekää herttuata vastaan! Emme me ole herttuan vihollisia; me tahdomme rauhaa, me tunnustamme hänet."
Ja kansanjoukko tunkeutui miltei epätoivoisella innostuksella portille, jota ei vielä pommitettu. Kaikkialta ihmisiä liittyi heidän joukkoonsa; virtana he vyöryivät tuota pelastavaa porttia kohti.
Hetkessä aukio linnan edustalla oli tyhjä.
* * * * *
Kuningas ja Kaarina eivät olleet illalla kuulleet paljoakaan melusta linnan ulkopuolella; he olivat vetäytyneet sivuhuoneihin, jonne Yrjänä Pietarinpoikaan kohdistuvat huudot kuuluivat vain kaukaisena kohinana. Linnassa ei sitäpaitsi ollut ketään muita kuin sotamiehiä ja palvelijoita, jotka olisivat voineet ilmoittaa heille asioiden tilanteesta; Eerikin harvat puoluelaiset olivat paenneet, ja Yrjänä Pietarinpoika kadonnut.
Vain linnan päällikkö tuli kerran ilmoittamaan, että kansa vaati Yrjänä Pietarinpojan luovuttamista; mutta kuningas ei ollut vastannut siihen mitään.
Levottomana hän kuitenkin odotti suosikkiaan. Yrjänä Pietarinpojan täytyi olla linnassa, ja yhdessä heidän olisi ollut turvallisempi olla; mutta Yrjänä Pietarinpoikaa ei kuulunut.
"Hän on varmaankin paennut turvallisempaan paikkaan," mutisi Eerik. "Hän hylkää minut tänä raskaana hetkenä. Ei, en moiti sitä; voisihan rohkeuteni pettää — ja se maksaisi hänen henkensä. Katsokoon siis, miten hän parhaiten täältä selviää."
Kaarina ei uskaltanut nytkään sanoa mitään. Kuningas tiesi kyllä, että uhraamalla vihatun nousukkaan voitaisiin voittaa paljon. Hän taisteli ehkä elämänsä vaikeimman taistelun, mutta hän pysyi lujana.
Vihdoin kuningaspari läksi levolle unohtaakseen muutaman tunnin aikana onnettomuuden taakkansa.
Ensimmäinen laukaus herätti heidät kuitenkin armotta.
Kasvot vääntyneinä Eerik hyökkäsi ikkunaan. Ulkoa kuului huutoa, täydellinen sekasorto oli vallalla, sotamiehet juoksivat edestakaisin. Tuo meteli näytti pikemmin riemulta, nyt kaikki kansa syöksyi ulos.
"Se merkitsee jotain," kuiskasi Kaarina tuskissaan.
Eerik epäröi, ikäänkuin tuumien mitä tehdä. Sitten hän läksi vahteja tarkastamaan, käskyjä jakamaan ja kuulemaan tietoja.
Mutta linnan vahdeistakin olivat monet karanneet; toiset olivat tosin rauhallisia, vaikka ampumista jatkuikin.
Kuningas tarkasti pientä joukkoa.
"No, kuuluuko mitään erikoista?" kysyi hän epäilevästi. "Päällikkö astukoon esiin."
Linnanpäällikkö astui rivistä esiin.
"Yrjänä Pietarinpoika luovutetaan parasta aikaa. Kansa sai hänet käsiinsä, kun hän tänä aamuna aikoi karata; sitä oli mahdoton estää. He toivovat siten voivansa lepyttää vihollisen, jotta ampuminen lakkaisi."
Tämä tieto vaikutti kuin salamanisku kuninkaaseen, joka peräytyi hädissään. Hetken aikaa hän tuijotti hurjin katsein tyhjyyteen. Kaikki oli hänestä nyt kadotettua; hänellä ei ollut enää minkäänlaista tukea.
"Lepyttää vihollinen — Kuulettehan, että he ampuvat edelleen."
"He eivät ole vielä ehtineet leiriin."
Raskain askelin kuningas palasi Kaarinan luo.
"Yrjänä Pietarinpoika on luovutettu viholliselle," valitti hän vain.
Ääneti Kaarina katsoi Eerikiin; kauhu valtasi hänen mielensä. Mutta sitten hän hengähti helpoituksesta; ehkäpä kaikki saattoi vielä muuttua hyväksi.
"Rohkaise mielesi, Eerik," kehoitti Kaarina kuningasta. "Olet viaton
Yrjänä Pietarinpojan luovutukseen, mutta ehkä herttua siitä leppyy."
"Ei, ei, sitä en usko, mutta hän tietää, että minulta on nyt riistetty paras aseeni. Olen petetty."
Hän peitti kasvonsa käsiinsä.
"Rukoilkaamme Jumalaa, että hän kääntäisi kaikki hyväksi."
Kaarina, seuraten hurskasta tapaansa, kiiruhti kirkkoon, ja kuningas seurasi tahtomattaan häntä. Mutta sillä välin kuin Kaarina rukoili ja antautui hämärässä kirkossa vallitsevan rauhan valtaan, kuunteli Eerik ulkoa kuuluvia ääniä, kulki edestakaisin ja tähysteli ihmisiä, joilta hän voisi saada jotakin kuulla.
Ampuminen oli käynyt yhä kiihkeämmäksi; itkeviä naisia kiiruhti lapsineen kirkon ohi. Miehet, jotka tulivat juoksujalkaa vastakkaiselta suunnalta, huusivat kiihkoissaan, miltei riemuiten, naisille, koettaen heitä siten rauhoittaa:
"He tulevat — Klaus Flemmingin sotilaat tulevat! Portit ovat avatut.
Ampuminen loppuu. Juuri Juhana huudetaan Ruotsin kuninkaaksi."
Ja nyt kuului yhä lähempää kaikuvia riemuhuutoja, ja samassa tykkituli alkoi vähentyä ja hetken kuluttua lakkasi kokonaan.
Kuin paikalleen juurtuneena Eerik seisoi tuijottaen aukiolle, missä jotkut kiihtyneet henkilöt juoksivat edestakaisin ja huusivat toisilleen riemusanomaa.
"Juhana — kuningas —!" mutisi Eerik poissaolevana. "Tähdet, tähdet! Ne eivät sittenkään valehdelleet —! Ei, ei, kaikki ei vieläkään ole kadotettu."
Nopeasti hän kiiruhti Kaarinan luo, nosti hänet pystyyn ja riisti mukaansa. Käytävää pitkin he kiiruhtivat linnaan; raskas ovi sulkeutui heidän jälkeensä.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Kaarina tuskissaan.
"Älä kysy nyt! Nopea toiminta yksin voi pelastaa meidät, muuten olemme kadotetut."
Ennenkuin Klaus Flemmingin sotilaat, jotka ensimmäisinä tunkeutuivat
Tukholmaan, ennättivät linnaan, olivat raskaat portit lukitut. Eerik
itse asettui pienen linnanmiehistön etunenään ja johti puolustusta.
Mutta mitään kahakkaa tai taistelua ei syntynyt.
Joukko sotilaita ryntäsi pääovea vasten, mutta peräytyi, sillä pienellä joukollaan he eivät saaneet vahvoja muureja murretuksi.
Hetkistä myöhemmin Klaus Flemming käänsi pari kanuunaa linnanportteja kohti; mutta hän epäröi vielä, ennenkuin hän salli niiden ryhtyä tuhoavaan työhönsä. Hän lähetti linnan portille upseerin, joka kehoitti kuningasta sovinnolla antautumaan.
"Ampukaa!" huusi Eerik sotilailleen. "Ampukaa toki!"
Mutta pieni joukko seisoi ääneti katseet kääntyneinä uhkaaviin tykkeihin, eikä kukaan liikahtanut paikaltaan.
"Antaudu, kuningas Eerik!" huusi alhaalta vihollisen lähetti. "Vältä verenvuotoa; se on turhaa."
"Se on turhaa," mutisivat sotilaat.
Eerik silmäsi vielä kerran vartijajoukkoon, sitten hän hyökkäsi pois.
Neuvottomana hän palasi Kaarinan luo.
"Kaikki on kadotettua; meidän täytyy pelastautua!" huusi hän epätoivoissaan. "Tule!"
Kaarina tarrautui kuninkaaseen kiinni. "Minnekä?" kysyi hän huolissaan.
"Mitä tapahtuu?"
"Tule vain!" vaati kuningas.
"Eerik, meidän poikamme —" valitti Kaarina.
Mutta Eerik riisti hänet mukanaan.
"Tule pois! Me olemme hukassa. He ryntäävät linnaan."
Niinpä kuningas kiiruhti salaista käytävää pitkin kirkkoon yhdessä Kaarinan kanssa, joka ei enää väistynyt hänen luotaan. Kirkossa oli vielä toistaiseksi hiljaista; ovet olivat suljetut.
Mutta takaa-ajajat olivat varmaan jo huomanneet, minne Eerik oli paennut. Joukko sotilaita tunkeutui äkkiä kirkkoon, etumaisimpana päällikkö paljastetuin tikarein.
Kun Kaarina näki hänet, huusi hän tuskasta. Mutta sotilailla ei ollut aikaa kiinnittää häneen huomiota, sillä Kaarle herttua seurasi hänen kintereillään. Hän hymyili vain omituisesti astuessaan kuninkaan tielle.
Mutta Kaarle herttua kääntyi kuninkaallisen veljensä puoleen.
"Ruotsin kuninkaan Juhanan nimessä antaudu, kuningas Eerik. Kansa on puhunut; tänä hetkenä et ole enää kuningas."
Pää kumarassa, ryhdittömänä Eerik ojensi miekkansa. Hitaasti hän seurasi veljeään.
Samassa Kustaa Pietarinpoika, samainen päällikkö, joka oli ensimmäisenä tunkeutunut kirkkoon, astui Kaarinan eteen.
"Tule", kuiskasi hän, kun ei kukaan kiinnittänyt heihin huomiota, "tule, minä pelastan sinut."
Pelästyen vierasta ääntä Kaarina kiiruhti kuninkaan jäljessä ja tarttui
Eerikin käsivarteen.
"Kaarina —" mutisi Eerik surumielisesti pysähtyen hetkeksi ja katsoen häneen pitkään ja hellästi.
Kaarina painautui häntä vasten.
"Tahdon seurata sinua vankilaan. En koskaan hylkää sinua, senhän olen luvannut; anna minun pitää lupaukseni! Ei, ei kukaan saa estää minua!" huusi hän ääneensä, kun Kaarle herttua teki torjuvan liikkeen. "Vain sinun kanssasi voin elää, Eerikkini; sinun tähtesi kuolen."
Eerikin kasvoille levisi ihmeellinen hymy.
"Tiesinhän sen, Kaarina," mutisi hän. "Sinä olet minulle uskollinen — sinä yksin pidät sanasi."
Kustaa Pietarinpoika seisoi syrjässä, kädet nyrkissä, huulet yhteenpuristuneina. Antamalla merkin herttualle hän kehoitti tätä eroittamaan kuningasparin toisistaan; mutta Kaarle kohautti vain olkapäitään. Sitten kaikki poistuivat kirkosta.
Ääneti kansa ja sotilaat väistyivät, kun kuningas onnettomuustoverinsa seurassa, astui hymyhuulin vankilaan.
Ei kukaan uskaltanut sanoa sanaakaan häntä vastaan; ei kenenkään suu vetäytynyt pilkalliseen hymyyn. Liikutettuina kaikki katsoivat kuningasparin jälkeen.
Yhdeksän vuotta kesti Eerikin vankeutta, jonka Kaarina jakoi hänen kanssaan. Kuninkaan mieli oli niin järkytetty kaikkien näiden tapahtumien sekä kruununsa kadottamisen johdosta, että hän vajosi pian taas tuohon perintötautiinsa, mielenhäiriöön, joka usein ilmeni epätoivoisena raivona.
Kaarinan elämäntehtävänä oli nyt väsymättömästi taistella näitä pimeyden valtoja vastaan, jotka yhä uudestaan uhkasivat Eerikin järkeä.
Pojastaan hänen oli täytynyt luopua; hän ei saanut koskaan nähdä häntä. Hän kesti tämänkin tuskan tietäen, että kuningas Eerikin kohtalo oli hänenkin kohtalonsa.
Juhana, joka osoittautui hyvinkin pian julmaksi ja itsevaltiaaksi hallitsijaksi, ei uskaltanut väkivaltaisesti kohdella vangittua veljeään eikä siihen mitään syytäkään olisi ollut. Sen sijaan hän antoi mestata Yrjänä Pietarinpojan mitä kaameimmalla tavalla.
Mutta vähitellen hänellä saattoi olla syytä pelätä, että hänen veljeään yritettäisiin vapauttaa vankeudesta.
Hän ei ollut voittanut Ruotsin kansan rakkautta; nytkin jo hän vain valtansa nojalla pysyi pystyssä, ja katkeruus oli ääretön, kun hän, joka aina oli ollut Rooman salainen liittolainen, saattoi katolinuskon maassa taas voimaan.
Nyt Eerikin olisi ollut helppo voittaa jälleen liittolaisia ja vallankumouksen avulla päästä valtaan.
Näyttipä jo siltä, kuin tällaiset virtaukset olisivat alkaneet liikehtiä. Eerik itse ajatteli alati vapautustaan.
Viime aikoina tapahtui yhä useampia vangitsemisia. Juhana luuli päässeensä salaliiton perille, jonka tarkoituksena oli vapauttaa Eerik.
Näiden onnettomien joukossa oli myöskin Kustaa Pietarinpoika, sillä kun hän Juhana kuninkaan palveluksessa ei ollut päässyt kohoamaan, oli hän yrittänyt toisella tavalla tyydyttää kunnianhimoaan.
Kauan ei siekailtu, ja pian riippui joukko hirtettyjä Tukholman porttien ulkopuolella, näiden parissa myös Kustaa Pietarinpoika, jonka seikkailurikas elämä oli siten päättynyt.
Eräs Juhanan uskotuista miehistä sai toimekseen pitää silmällä vangin ruokaa voidakseen siten käyttää hyväkseen sopivaa tilaisuutta salaisen tehtävänsä toimeenpanemiseen.
Eräänä päivänä Eerik tunsi kovia tuskia aterian jälkeen ja astuttuaan pari horjuvaa askelta hän lyyhistyi kokoon.
"Se oli minun pyövelin-ateriani," sanoi hän, "olen myrkytetty."
Siten Eerik, nimensä mukaan neljästoista Ruotsin kuninkaista, kuoli helmikuun 26 päivänä 1577.
Juhana pysyi valtaistuimella aina kuolemaansa saakka. Hänen heikon poikansa syrjäytti väkivaltaisesti kuitenkin varsin pian Södermanlannin herttua Kaarle.