— Hän tanssii niin hurjan huonosti. Ei häntä jaksa raahata enemmän kuin kerran illassa, vaikeroi Erkki.
— Mutta hän on minun tanssioppilaani, ja minusta on kovin ikävä, ellei hän saa käytännössä osoittaa taitoaan.
— Ei sinulla kunniaa ole ainakaan siitä oppilaasta, naurahteli Erkki, mutta olkoon menneeksi, teen sen sinun tähtesi.
Siken kasvot kirkastuivat, kun Erkki häntä lähestyi ja kohteliaasti kumartaen vei hänet tanssiin.
— Hän tanssii tosiaan kurjasti, huokasi Kaarina, mutta viis siitä, hän on kiltti ja hyväsydäminen tyttö. — Hyvänen aika, huudahti hän äkkiä — hän oli avonaisesta ovesta nähnyt Mannen ja Rallen epäilyttävissä puuhissa jäätelövadin ääressä — suokaa anteeksi, minun täytyy mennä vähän tänne.
Hän ehti parahiksi tempaamaan Rallen kädestä lusikan, jota herkkusuinen poika juuri oli pistämässä jäätelöpyramidiin.
— Häpeä, Manne, etkö sinä vanhempana voi estää Rallea moisista tyhmyyksistä? Sinä olet tietysti päinvastoin rohkaissut häntä, muutoin hän ei sinun nähtesi uskaltaisi koskea jäätelöön.
— Kas, vastasi Manne katkerasti, huomasitpa meidän puuhamme. Minä luulin, ettei sinulla olisi silmiä eikä korvia muille kuin uusille ystävillesi, noille hienoille Helsingin keikareille.
— Mauno ja Erkki Pohjola eivät ole uusia ystäviäni, he ovat vanhoja tovereita, joista pidän miltei kuin he olisivat veljiäni.
— He ovat tietysti mallikelpoisia kiireestä kantapäähän, jatkoi Manne ynseästi.
— Mallikelpoisia he eivät ole, mutta sen uskallan taata, etteivät he ainakaan kutsuissa menisi rääpimään vieraille aiottuja virvokkeita. Ja Kaarina loi musertavan katseen Manneen, jonka taskusta pisti esiin jättiläismäinen omenatortunpala.
Häpeissään Manne puikki ulos huoneesta muristen jotakin mamselleista, jotka pistävät nenänsä joka paikkaan. Mutta Ralle inisi yhä vielä lisää herkkuja.
— Ralle ei saa enää mitään, sanoi Kaarina päättävästi. Mene nyt kiltisti noutamaan nimismiehen ja pastorin lapsia, niin minä leikin kanssanne Suulasta rouvaa.
Ralle totteli. Suulas rouva oli hänen mielileikkinsä, hän iloitsi jo etukäteen siitä, miten saisi raastaa Kaarinaa tukasta. Leikki päättyi nimittäin siten, että kaikki leikkiinosaaottavat tarmonsa takaa vetivät ja nyppivät sitä onnetonta, joka kulloinkin sattui olemaan Suulas rouva.
Kun Kaarina viimein pörröisenä ja hengästyneenä pääsi pikku kiusanhenkiensä käsistä, olivat nämä niin väsyneet, että Ralle hetkisen kuluttua löydettiin jalat koukussa nukkumassa ruokasalin sohvalta ja pastorin lapset pyysivät äidiltään päästä kotiin "omaan sänkyyn". Nimismiehen Aarne yksin valvoi torkkuen ja odotellen illallista.
Rouva Tulla oli karsain silmin nähnyt Irja ja Inkeri Valmarin mieltymyksen hänen tyttäriensä seuralaiseen ja päätti pitää Kaarinan syrjässä vieraista, jotta talon omat tyttäretkin saisivat tilaisuuden tutustua arvossa pidetyn maaherran perheeseen.
— Sikke, sanoi hän vanhimmalle tyttärelleen, miksi pysyttelet vain nurkissa yhdessä kanttorin Alman kanssa? Nyt, kun pappa on kunnallisneuvos, pitää sinun valita itsellesi sopivampaa seuraa kuin tuo kömpelö, tyhmännäköinen Alma. Mene istumaan maaherran tyttärien viereen. He ovat hienoja tyttöjä.
— Mutta, äiti, sanoi Sikke katsellen avuttomilla vedensinisillä silmillään äitiään, en minä osaa puhua heidän kanssaan mistään. Almalle ja minulle riittää aina juttua, keskustelemme ompeluista, pitsinmalleista ja muista käsityöasioista.
— Joutavia, tiuskaisi kunnallisneuvoksetar, emme me, pappa ja minä, ole panneet toimeen kalliita kutsuja sitä varten, että sinä istuisit juttelemassa kanttorin Alman kanssa pitsinmalleista. Me olemme tehneet sen siitä syystä, että tyttäremme saisivat hienoja tuttavuuksia ja pääsisivät parempiin seurapiireihin. Missä Isabella on?
— Hän istuu ruokasalissa syömässä pähkinöitä Pentin ja Freedun kanssa.
— Nouda hänet tänne.
— Isabella, nuhteli äiti, kun Iisa Siken noutamana saapui, te ette lainkaan käsitä omaa etuanne. Fransiska piilee nurkissa Alman kanssa, ja sinä pysyttelet tuon pöllömäisen Freedun ja epäkohteliaan Pentin seurassa. Miksi et seurustele Valmarin tyttöjen ja heidän hienojen serkkujensa kanssa?
— Irja ja Inkeri Valmarille kelpaa vain Kaarina, ja Pohjolan pojat tuskin huomaavat muita kuin häntä, vastasi Iisa nyrpeästi.
— Se on sopimatonta. Kaarina ei ollenkaan ymmärrä asemaansa perheessämme. Minä lähetän hänet nyt Amalian luo keittiöön, siellä tarvitaan kyllä apua illallista varten.
Ja niin kävi, että Kaarinan ikäväkseen täytyi jättää vastalöydetyt ystävänsä ja viettää lopun iltaa keittiössä Miettisen Amalian kielevässä seurassa. Vasta illallisen jälkeen hän sai hetkisen tavata Maunoa ja Erkkiä.
— Me tulemme huomenna noutamaan sinua Valmarille, suhautti Erkki hyvästellessään häntä. Irja ja Inkeri kutsuivat.
— Mutta pyytäkää Sikke ja Iisa mukaan, muutoin en pääse, vastasi
Kaarina. Erkki kohautti hartioitaan.
— Täytyy kai sitten kutsua heidätkin.
X.
Seuraavana päivänä ajoivat Kaarina ja Tullan tytöt Valmarien huvilalle, joka oli viiden kilometrin päässä kirkolta. Manne oli myös kutsuttu, mutta kieltäytyi itsepintaisesti lähtemästä.
— Mitä minä siellä helsinkiläisten seurassa! vänkkäsi hän äreästi vastaan. En minä osaa olla niin hienosti kuin he.
— Olenhan minäkin helsinkiläinen ainakin osan vuotta, sanoi Kaarina nauraen, ja minun kanssanihan sinä tulet erinomaisesti toimeen.
— Niin sinä, sinä et olekaan kuin muut. Et ainakaan ennen, mutta nyt sinäkin vain hännystelet noita hienouksia etkä välitä meistä maalaisista hölyn pölyä.
— Älä puhu tyhmyyksiä, torui Kaarina, tule pois vain ja käyttäydy säädyllisesti, niin on sinullakin hauska.
— Enkä tule. Minä menen Plotinan ja maisterin luo. Heille minä kelpaan, vaikka en osaakaan kumartaa ja keskustella hienosti.
Manne oli Kaarinan kautta tutustunut Mökin asukkaihin ja oli, ihme kyllä, saavuttanut sekä ihmisaran maisterin että hänen ujon tyttärensä luottamuksen. Muutoin niin raju ja töykeä poika käyttäytyi näiden yksinäisten kirjatoukkien parissa luontevasti ja siivosti, hänen hyvät ominaisuutensa pääsivät oikeuksiinsa pikku kodissa, jossa häntä ei alinomaa ojennettu ja soimattu kuten kotona.
Nopeasti kului päivä Valmarien kauniissa huvilassa. Rouva Valmari oli erikoisen ystävällinen Kaarinaa kohtaan. Mauno ja Erkki olivat kertoneet hänelle, mihin vaikeaan asemaan Kaarina oli saattanut itsensä tahtoessaan auttaa vanhempiaan. Ja tutustuttuaan kunnallisneuvoksen perheeseen hän ymmärsi, että tytöstä ei ollut kovinkaan helppoa aina täyttää niitä velvollisuuksia, jotka hän oli ottanut nuorille hartioilleen.
Nuoret pelasivat krokettia, söivät vattuja ja viinimarjoja ja samoilivat suuren puiston varjokkaita käytäviä. Kaarinasta tuntui kuin hän olisi vanki, joka päiväksi on päässyt vankilastaan ihanaan vapauteen. Oli suloista hengittää tässä ystävällisessä ilmakehässä, kun koko kesän oli kokenut vain kylmyyttä ja ynseyttä Tullan perhepiirissä. Maunokin, jäykkä, harvasanainen Mauno, oli niin hellä ja huomaavainen, aivan kuin hän olisi tahtonut korvata Kaarinalle kaiken sen rakkaudenpuutteen, jota hän kesän kuluessa oli kärsinyt.
Liian pian pimeni elokuun ilta, ja vieraiden oli lähdettävä ajamaan takaisin kirkolle.
— Erkki ja minä tulemme huomenna polkupyörällä kirkonkylään.
Tapaammeko sinut? kysyi Mauno hyvästellessään Kaarinaa.
— Tahtoisin mielelläni tutustaa teidät parhaimpiin ystäviini tällä paikkakunnalla, maisteri Saramaahan ja hänen tyttäreensä.
— Hyvä, me tulemme noutamaan sinua.
Kunnallisneuvoksettareen oli johonkin määrin vaikuttanut se silmäänpistävä ystävällisyys, jolla maaherran perhe ja heidän nuoret sukulaisensa kohtelivat Kaarinaa. Koska hän itse ollen pintapuolinen ja turhamainen ei milloinkaan osoittanut suosiotaan kenellekään muulle kuin sellaiselle henkilölle, joka hänen mielestään merkitsi jotakin ihmisten kesken, arvosteli hän muitakin itsensä mukaan. Hän päätti kohdella Kaarinaa paremmin kuin ennen, kukaties hänestä vielä saattoi olla hyötyä tytöille, kun he vastaisuudessa aikoivat Helsinkiin. Kun siis Pohjolan veljekset seuraavana päivänä ajoivat pyörällä pihalle ja kysyivät Kaarinaa, suostui hän, vaikkakin happamesti hymyillen, siihen, että Kaarina sai lähteä heidän kanssaan.
Matkalla Kaarina varovasti valmisti ystäviään siihen, että he joutuisivat tekemisiin omituisten ihmisten kanssa, ja hyvä se olikin, sillä kun maisteri kappaleen matkan päässä tuli heitä vastaan maantiellä taluttaen viirunaamaista vuohtaan, oli vallaton Erkki purskahtaa helakkaan nauruun, niin hassunkurinen oli näky hänen mielestään.
— Merkillinen pariskunta, mutisi hän, vuohi näyttää melkein siltä kuin jos neekeri olisi pukeutunut valkoisiin ja pannut tärkkikauluksen kaulaansa.
Mutta ääneen hän sanoi: — Maisterilla on hauskan näköinen vuohi, se tuo mieleen jonkin satyyriolennon muinaiskansojen jumaluustarustosta.
Maisteri oli epäluulolla tarkastanut vieraita poikia, hän oli tottunut siihen jo opettajana ollessaan, että vallattomat pojat tekivät hänestä pilaa. Mutta kun hänen mieliainettaan, historiaa, kosketeltiin, suli hänen jäykkyytensä.
— Niin, sanoi hän, Klio on merkillinen vuohi, viisas ja säyseä, merkillisen säyseä. — Tässä osoitti Klio säyseyttään sillä, että huomatessaan tien reunalla perunamaan, seisahtui kuin kiinnikasvanut yhteen paikkaan ja sitten itsepintaisesti hiljakseen alkoi pyrkiä kielletylle alueelle. Kesti jonkin aikaa, ennenkuin yhteisvoimin saatiin niskoitteleva elukka jälleen talttumaan.
— Vai niin, jatkoi maisteri äsken katkennutta keskustelua, nuoret harrastavat nähtävästi historiaa.
— Minä olen kyllä myöskin innostunut historiasta, puheli Erkki, mutta tämä vanhempi veljeni on oikea ammattimies sillä alalla.
Maisteri ihastui ja iski heti Maunoon ryhtyen hänen kanssaan pohtimaan historiantutkimuksen viimeisiä tuloksia. Mauno kuunteli kärsivällisesti historioitsijan hiukan pilventakaisia väitelmiä, mutta myönteli itsekseen, että maisteri oli viisaampi kuin hänen omituinen ulkonäkönsä ja hajanainen puhetapansa antoi luulla.
Plotina oli iloissaan nähdessään isänsä innokkaassa keskustelussa vieraiden kanssa, mutta Kaarina huomasi heti tytön hermostuneesta käytöksestä, että jotakin oli vinossa.
— Mikä sinun on? kysyi hän, kun olivat kahden kesken Plotinan pienessä huoneessa.
— Oi voi, valitti Plotina, sain eilen kirjeen tädiltäni, hän ilmoittaa saapuvansa tänne huomenna.
— Sehän on kai hauska uutinen.
— Onpa kyllä, mutta katsopas, täti on niin hirvittävän käytännöllinen ja tarkka, ja minä tiedän kyllä, että meidän kotimme on puutteellinen joka suhteessa.
Ollakseen rehellinen ei Kaarina voinut kumota tätä kieltämätöntä tosiasiaa.
— Kuka sinun tätisi oikeastaan on?
— Hän on äitini sisar, leskirouva Sohvi Simola ja omistaa laajan kangas- ja kenkäliikkeen Tampereella.
— Hän on siis rikas.
— Luullakseni.
— Eikä auta teitä? huudahti Kaarina.
— Kyllä hän auttaakin, sanoi Plotina säveästi. Hän lähettää joka jouluksi isälle sukkia ja villapaidan sekä minulle jotakin hyödyllistä. Sitäpaitsi saan häneltä silloin tällöin kangastakin.
Hullunkurinen ajatus syntyi Kaarinan aivoissa — Hänenkö kaupastaan ovat kotoisin nuo ihmeelliset kankaat, joita sinä käytät pukunasi? kysyi hän.
Plotina naurahti hämillään.
— Niin katsopas, täti lähettää minulle jäännöspalasia kaupastaan.
— Suo anteeksi, puhkesi Kaarina harmistuneena sanomaan, mutta sinun tätisi voisi antaa sinulle muutakin kuin vain jäännöspalasia, koska hän kerran on varakas. Hän on varmaankin saita, kovasydäminen olento.
— Älä sano niin, hyvä ystävä. Täti tarjoutui kyllä ottamaan minut huostaansa ja kasvatikseen, sillä ehdolla, että rupeaisin apulaiseksi hänen liikkeeseensä. Mutta siihen emme isä ja minä suostuneet. Enhän voinut jättää isää, ja sitäpaitsi — Plotina levitti avuttomana käsiään, miten luulet minun selviytyvän kangaskaupassa? Päätäni huimaa ajatellessanikin vain kaikkia niitä ihmisiä, joita minun pitäisi palvella.
Kaarina purskahti nauruun. — Tosiaan, pikku Plotina mittaamassa kangasta ja nauhoja. Sinä möisit tietysti kenkiä metreittäin ja kangasta kilokaupalla.
— Niin, jatkoi Plotina edelleen vakavasti, siltä minustakin tuntuu, etten kykenisi sellaiseen toimeen. Mahdotonta olisi minun jättää rakkaat kirjani ja ennen kaikkea rakas isäni. Ei hän mitenkään tulisi toimeen ilman minua. Mutta tädin mielestä minä olen kiittämätön, penseä olento, ja hän julisti, että hän siinä tapauksessa heittää meidät oman onnemme nojaan. Siitä on nyt kulunut pari vuotta, ja eilen, kuten sanoin, sain häneltä kirjeen, missä hän sanoo olevansa liikematkalla Kuopioon ja poikkeavansa tänne paluumatkalla. Minua suuresti peloittaa, että hän pahastuu nähdessään kotimme, hän on niin ankara järjestyksen ihminen.
Kaarina näytti miettivältä.
— Hänen täytyy tyytyä teihin sellaisina kuin olette, muuta neuvoa en tiedä.
Plotina huokasi.
— Hän halveksii lukutoukkia ja tieteellisiä harrastuksia sydämen pohjasta. Varsinkaan tyttöjen ei hänen mielestään laisinkaan pitäisi askaroida kirjojen ääressä.
— Hirveä olento! huudahti Kaarina. Mitä tyttöjen sitten pitäisi hänen mielestään tehdä?
— Keittää ruokaa. Ommella ja työskennellä liikealalla.
Tässä tyttöjen vuoropuhelu katkesi, kun maisteri taas hätääntyneenä huusi Plotinaa etsimään hänelle jotakin kirjaa, jota hän tahtoi näyttää pojille.
— Hauskoja ihmisiä, vaikka jonkin verran omituisia, lausui Mauno, kun nuoret olivat kotimatkalla.
— Mutta sanopas, miksi tuo tyttö pukee itsensä noin lievimmin sanoen merkillisesti, huomautti Erkki. Hänhän on miltei kuin kuljeksiva tilkkupeite.
— Voi, älä naura, hänellä on siihen omat syynsä, huudahti Kaarina ja kertoi pojille täti Simolan kangaskaupasta ja jäännöspaloista.
— Täti Simola tarvitsisi pienen läksytyksen, huomautti Erkki nauraen.
Tuollainen kitupiikki.
Illalla vuoteessaan Kaarina laati kokonaisen sotasuunnitelman käytännöllistä ja saitaa rouva Simolaa vastaan. Ja kun hän uskoi suunnitelmansa Sikelle pyytäen hänen apuaan, suostui tämä siihen mielellään. Hän sai äitinsäkin taipumaan tuumaan; ja heti koulutuntien päätyttyä marssi luudilla, pesurievuilla, pölyhuiskuilla ja harjoilla aseistettu pieni joukko Mökkiä kohti. Manne oli saanut vihiä hommasta ja tarjoutui huvitettuna mukaan.
— Voinhan kantaa vettä ja halkoja, ellen pysty lattioita pesemään.
Kun ihmeellinen seurue astui sisään ovesta, riensi Plotina, joka ikkunasta oli nähnyt tulijat, vastaan.
— Mitä te aiotte? kysyi hän aivan ymmällään.
— Me tulemme pitämään suursiivousta, ettei Sohvi-täti toru sinua, sanoi Kaarina päättävästi.
— Mutta isä ei pidä siistimisestä. Sinä tiedät, Kaarina, kuinka hyväluontoinen isä on, mutta vain pölyriepua nähdessäänkin hän ihan vimmastuu, ja tuulettaminen on hänelle kauhistus. Hän väittää, että naiset ovat keksineet suursiivoukset ja muut sellaiset hommat vartavasten kiusatakseen miehiä.
Manne ratkesi ulvovaan nauruun, mutta Kaarina heitti ikkunan tarmokkaasti auki sanoen: — Kyllä hän nyt tällä kertaa saa sen koetuksen joka tapauksessa kestää. Onko hän kotona nyt?
— Ei, hän lähti kävelyttämään Klioa.
— Ja kauanko hän tavallisesti viipyy sillä matkallaan?
— Tunnin tai pari.
— Hyvä. Me ryhdymme heti toimeen. Manne, tee tuli takkaan ja kanna vettä kattilaan. Sinä, Sikke, pölytät huonekalut. Plotina siistii pöydän ja minä kirjahyllyn. Rivakasti toimeen. Pidä sinä, Plotina, silmällä, milloin isäsi palaa kävelymatkalta ja anna varoitusmerkki meille.
Nopeasti kuin henki olisi ollut kysymyksessä ryhtyi kukin määrättyyn tehtäväänsä. Sikeitä ja Kaarinalta sujui työ helposti. Sikke oli luonnostaan käytännöllinen, ja Kaarina oli usein auttanut äitiään isän työhuoneen järjestämisessä, mutta Plotina rukka, joka oli varsin vasenkätinen kaikessa, mikä koski jokapäiväisiä askareita, ja sen lisäksi pelkäsi isänsä yllättävän heidät, teki kaikki nurinpäin ja sai tuskin mitään aikaan. Manne hääri nenä noessa keittiössä ja helisteli hellanrenkaita, niin että olisi luullut melun kuuluvan toiselle puolen kylää.
— Vesi on lämmintä, ilmoitti hän, joutukaa pesemään lattiaa. Olen kuulevinani Klion määkinän.
Tytöille tuli hätä käteen. Plotina kaatoi likinäköisyydessään mustepullon papereille ja oli vaipua maahan kauhistuksesta.
— Älä nyt hätäile, sanoi Sikke leveällä, tyynellä tavallaan ja pisti paperit piiloon. Isäsi on niin hajamielinen, että luulee itse kaataneensa mustepullon.
— Voi voi, enhän minä saata isää pettää, vaikeroi Plotina, en ole vielä koskaan pettänyt häntä.
Kaarina latoi kuumeentapaisesti kirjat paikoilleen, ja Sikke pesi polvillaan lattiaa otsa hiessä.
— Puhtaaksi minä tämän nyt luutuan, vaikka sata maisteria olisi tulossa, hän vakuutti rauhallisesti.
Manne pujahti ulos ja houkutteli maisterin kasvitarhaan näyttämään hänelle komeita kaalinkupujaan. Ukko teki tuon tuostakin lähtöä sisään, mutta aina poika keksi jotakin uutta katselemisen aihetta kasvitarhassa. Viimein, kun kaikki porkkanat, kurpitsalavat ja punajuuret oli moneen kertaan katsottu, ei Manne enää keksinyt mitään syytä pidättääkseen historioitsijaa. Silloin hän epätoivoissaan salaa päästi Klion irti ja kului hetken aikaa, ennenkuin maisteri ja hän saivat sen kiinni.
— Pelastakoot tytöt nyt nahkansa. Enempää en minä voi, mutisi Manne ja juoksi ketterästi edellä avaamaan ovea ukolle.
Tytöt olivat kuulleet heidän askelensa ja päätä pahkaa pelastautuneet Plotinan huoneeseen. Maisteri Saramaa liikkui epäluuloisen näköisenä huoneessaan haistellen ilmaa. Se oli raittiimpaa kuin tavallisesti, hän oikein kaipasi rakasta tupakansavua, ja muutoinkin — huone näytti niin merkillisen oudolta. Mutta Manne seurasi hänen kintereillään ja puhua pakisi lakkaamatta, niin että ukko ei ennättänyt tehdä huomioitaan rauhassa. Ja hetken aikaa muristuaan hän unohti epäluulonsa syventyen kirjoihinsa.
Sillä aikaa tytöt häärivät muissa huoneissa. Kanttorin Alma oli ikkunasta huomannut heidän oudot puuhansa eikä voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan pujahti naapurin portista sisälle. Sikeltä, joka oli tyhjentämässä likavesiämpäriä, hän sai kuulla tyttöjen puuhista ja tarjoutui heti apulaiseksi.
— Sinä olet näppärä käsitöissä, sanoi Kaarina, parsipas nuo reiät sohvan päällisessä ja paikkaa kiikkutuolin matto. Tuosta tuolista pistää jouhet esille, korjaa sekin.
Alma juoksi kotiin noutamaan lankaa ja neulaa, sillä Plotina oli niin hämmennyksissään kaikesta siitä väkivaltaisuudesta, mitä hänen kodissaan harjoitettiin, ettei löytänyt omia ompeluvehkeitäänkään. Palatessaan Alma toi mukanaan pari pöytäliinaa ja puhtaan päällyspeitteen.
Ahkerissa käsissä sai pieni puutteellinen koti pian aivan toisen ulkonäön. Ikkunaverhot parsittiin ja pölytettiin, pöydillä oli Alman tuomat sievät liinat, Plotinan vuoteelle, jonka hän aikoi luovuttaa tädilleen, levitettiin puhdas päällyspeite. Vaatekomerosta Kaarina löysi pienen sievän maton.
— Onko tämäkin tädin kangaskaupasta, kysyi hän nostaen mattoa Plotinan nähtäväksi.
— On.
— Se kelpaa mainiosti vuodematoksi. Minä levitän sen tähän sinun vuoteesi eteen.
Manne lähetettiin noutamaan voileipiä, tytöillä oli niin kiire, etteivät ennättäneet käydä syömässäkään. Iloinen puheensorina kuului maisterin huoneeseen, ja työssään häiriintyneenä tämä pistäysi katsomassa, mitä oli tekeillä. Ihmeekseen hän huomasi oudon näyn. Huone, jossa vain aniharvoin oli muita kuin sen arka emäntä, oli nyt täynnä hilpeitä vieraita. Sikke seisoi pöydällä vasara kädessä ja nauloja suussa ja viritti verhoja ikkunan eteen. Manne istui hajasäärin lattialla kiilloittaen kynttiläjalkoja, Alma oli polvillaan sohvan edessä parsinneula kädessä, ja Kaarina hieroi mustepilkkuja pöydästä, tuolilla oli lautasellinen voileipiä ja pari kylmää perunaa.
Maisteri miltei vaaleni kauhusta nähdessään tätä kotirauhan häiritsemistä.
— Mitä tämä oikein merkitsee? sopersi hän luoden nuhtelevan katseen hämmentyneeseen tyttäreensä.
— Me tulimme vähän auttamaan Plotinaa, kun kuulimme, että saisitte vieraita, sanoi Kaarina iloisesti.
— Onko se nyt välttämätöntä tämmöinen siistiminen, minusta täällä oli siistiä kyllä ennenkin?
— Auta armias! pääsi Siken vilpittömiltä huulilta. Täällähän oli kuin — — —
— Tuollaiset vanhat rouvat ovat tavallisesti vähän turhantarkkoja, kiirehti Kaarina keskeyttämään häntä, ja kun Plotinalla on niin paljon tärkeämpää työtä, tarjouduimme hänelle apulaisiksi. Häiritsemmekö setää?
— Ette erikoisesti, mutisi maisteri ja vetäytyi takaisin huoneeseensa harmitellen itsekseen hameväen ihmeellistä halua aikaansaada turhanpäiväisiä selkkauksia.
— Kas niin, sanoi Kaarina luoden viimeisen tarkastavan silmäyksen ympärilleen, nyt täällä luullakseni alkaa olla järjestyksessä. Vai mitä arvelette tytöt?
— Oi, täällähän on ihmeen hienoa, huudahti Plotina kiitollisena.
— Jotakuinkin siistiä, kuului Alman arvostelu.
— Mutta eikö teidän mielestänne ole epärehellistä, että meidän kotimme näyttää aivan erilaiselta, kuin mitä se arkioloissa on? kysyi Plotina arasti.
— Ei laisinkaan, vakuutti Sikke, ainahan siistitään vieraita varten.
— Ja sitäpaitsi, sanoi Kaarina, voit päättää, että tästälähin pidät kotisi siistinä.
— Luuletko minun siihen kykenevän? kysyi Plotina avuttomana.
— Miksikä et, uhraa joka päivä parikin tuntia kodin järjestyksessä pitämiseen, sen kyllä voit tehdä, vaikka oletkin lukutoukka.
— Minä koetan, mutta minulta käy kaikki niin hitaasti ja takaperoisesti, huokasi Plotina.
Kun tytöt olivat lähdössä, veti Kaarina Plotinan erikseen ja kysyi:
— Suo anteeksi, että sekaannun asioihinne, mutta haluaisin niin mielelläni olla sinulle avuksi, ja sen vuoksi kysyn: mitä aiot antaa tädillesi ruuaksi?
— Onhan meillä perunoita, vihanneksia ja vuohenmaitoa.
— Hyvä, mutta osaatko sinä keittää?
— Olenhan minä keittänyt meidän kaikki ateriamme.
— Mitä arvelet siitä, jos minä huomenna tulisin auttamaan sinua päivällisen valmistamisessa? Rouva Tulla päästää kyllä minut tunniksi tai pariksi, hän on nykyjään hyvin kiltti, ja he lähtevät huomenna koko perhe nimismiehelle Klaaran päiville.
— Voi, Kaarina, kuinka sinä olet hyvä. Kyllä minä olisin iloinen, jos tulisit, pelkään, ettei Sohvi-täti ole niin vaatimaton ruuan suhteen kuin isä. Minulta usein ruoka palaa pohjaan tai unohtuu suola.
Tohtorinna Holstin mielestä oli välttämätöntä, että tytöt rinnan lukujen kanssa oppivat käytännöllisiä toimia. Kaarina oli siis tottunut liikkumaan keittiössä, vaikkei hän mikään ensiluokan kokki ollutkaan.
— Minä arvelen, sanoi hän seuraavana päivänä istuessaan Mökissä, keittiön puulaatikolla, että keitämme vihanneslientä, sipulilaatikkoa ja korppuvanukasta, minä osaan näet parhaiten valmistaa näitä ruokalajeja, sillä ne olivat isän mieliruokaa.
— Niin, ja ajattelepas, Alma toi tänään tänne hauen, jonka Freedu oli saanut verkolla. Eikö se ollut kiltisti tehty?
— Olipa kyllä. Laitamme siis haukea munakastikkeen kera.
Tytöt riensivät puutarhaan poimimaan liemeen tarvittavat ainekset. Plotina oli hermostunut, hän pelkäsi täsmällistä tätiään ja oli tavallista kömpelömpi. Kaarina ihmetteli mielessään, olisiko rouva Simola laisinkaan saanut päivällistä sinä päivänä, ellei hän olisi tullut auttamaan.
— Kuulepas nyt, Plotina, sanoi hän, kun kello läheni neljää. Pelkään pahoin, että tulette myöhään, ellette jo mene laivalle. Ja se olisi ikävä. Ihmiset joutuvat aina pahalle tuulelle, ellei kukaan ole heitä vastassa, kun he saapuvat vieraalle paikkakunnalle.
— Plotina, Plotina, kuului sivuhuoneesta hätäinen ääni, ja maisteri pisti ovesta pörröisen päänsä. Minä en löydä kaulusta enkä kalvosimia. Olen etsinyt niitä kaikkialta, yksin paperikoristakin.
Plotina riensi hätään. Kaarina kuuli piironginlaatikkoja vedettävän ja suljettavan ja vähän väliä hermostunutta torumista: — Se on sitä naisväen komentoa. Järjestetään, järjestetään, ja seuraus on, ettei mitään löydy. Nähtävästi kadonneet esineet kumminkin lopuksi löydettiin, sillä jonkin ajan kuluttua maisteri ilmestyi esiin yllään musta kulunut sortuutti, hyvin vanhanaikainen kaulus kaulassaan ja tukka harjattuna.
— Kyllä he nyt myöhästyvät, tuumi Kaarina pistäessään korppulaatikon uuniin. Luulenpa, että jään tänne katsomaan, kuinka Plotina raukka suoriutuu leikistä. Voinhan olla muka Plotinan apulainen, niin en häiritse ketään läsnäolollani. — Hän sieppasi naulasta Plotinan huivin, jota tämä käytti vuohta lypsäessään. Sidottuaan sen päähänsä ja ison esiliinan vyölleen hän aivan hyvin saattoi käydä pienestä sievästä palvelustytöstä. Iloisesti hyräillen hän nosti patoja ja kattiloita. Sen ohessa hän kattoi pöydän kolmelle hengelle ja poimi puutarhasta kukkia saadakseen päivällispöydän niin hauskan näköiseksi kuin niillä pienillä apukeinoilla saattoi, mitä hänellä oli käytettävinään.
Hän oli juuri kyyryllään uunin edessä katsoakseen, oliko vanukas jo kypsä, kun keittiön ovi kuului aukeavan. Katsahtaessaan taakseen hän huomasi lihavahkon, englantilaismalliseen kävelypukuun puetun keski-ikäisen naisen, joka matkalaukku vasemmassa ja sateenvarjo oikeassa kädessä seisoi ovella.
Kaarina kohosi seisaalleen ja niiasi syvään.
— Eikö herrasväki ole kotona? kysyi rouva äreästi.
— He lähtivät laivasillalle maisterin kälyä vastaan, sanoi Kaarina ja niiasi uudestaan. Myöhästyivät tietysti ja menivät toista tietä, ajatteli hän itsekseen.
Rouva ojensi käskevällä liikkeellä matkalaukkunsa Kaarinalle.
— Vie tämä makuuhuoneeseeni. Missä teidän eteisenne on?
— Rouva on hyvä ja seuraa minua, sanoi Kaarina nöyrästi. Häntä alkoi huvittaa palvelustytön osa.
Hän auttoi päällystakin rouvan yltä ja vei hänet Plotinan huoneeseen.
Tarkastelevin silmin mittasi rouva Simola huonetta.
— Hm, sanoi hän puoliääneen, tytöllä näkyy olevan verraten siistiä ja puhdasta — tuopas minulle lasi vettä, huusi hän keittiöön.
Kun Kaarina oli ojentanut hänelle vesilasin, kysyi rouva Simola:
— Oletko ollut talossa kauankin?
— En, en kauan, vastasi Kaarina. Samassa juolahti hänen mieleensä, että hän ehkä saattoi tehdä ystävilleen palveluksen. Hän lisäsi siis empien ja nöyrästi: — Mutta minä pidän paljon neidistä ja maisterista, on vain niin ikävä, että heillä on niin paljon vaikeuksia.
Rouva Simola loi tyttöön paheksuvan katseen.
— Minun mielestäni on nenäkästä ja sopimatonta, että sinä sekaannut isäntäväkesi asioihin.
— Niinpä kyllä, myönteli Kaarina nöyrästi, mutta minä pidän heistä paljon, ja mieltäni pahoittaa, kun näen, miten heidän täytyy taistella puutetta vastaan, vaikka heillä on rikkaita sukulaisia.
— Jos sinä olet niin perehtynyt isäntäväkesi asioihin, kuin tahdot näyttää, tiedät ehkä myös, että heidän niin kutsutut vaikeutensa ovat suureksi osaksi omaa syytä. Eräs läheinen sukulainen tarjoutui pitämään huolta Plotinasta, jos hän olisi suostunut muutamiin varsin järkeviin ehtoihin.
— Nämä ehdot saattoivat kyllä olla järkeviä, mutta oikeamielisiä ne eivät olleet. Tuon läheisen sukulaisen olisi pitänyt käsittää, että tyttäret eivät mielellään eroa isästään, ja muutoinkin olivat ehdot tuiki sopimattomat Plotinan luonteelle. Jos minä olisin ollut tuo läheinen sukulainen, olisin auttanut maisteria ja hänen tytärtään tavalla, joka heillekin olisi ollut mieluinen. Kaarina oli puhunut innokkaasti, mutta vaikeni äkkiä hämillään. Rouva Simola katseli häneen terävästi.
— Oletko sinä talon palvelustyttö.
— E-e-n, apulainen vain.
— Joka tapauksessa en ole halukas keskustelemaan kanssasi niin arkaluontoisesta seikasta kuin isäntäväkesi toimeentulosta.
Kaarina niiasi.
— Kuten suvaitsette, rouva. Hän poistui keittiöön juuri parahiksi estääkseen kastikkeen pohjaanpalamista.
Muutaman minuutin kuluttua saapuivat maisteri ja Plotina. He olivat sekä hämillään että pahoillaan ja vastaanottivat onnettoman näköisinä ankaran sukulaisensa esitelmän aiheesta: mitä täsmällisyyden puute ja saamattomuus saavat aikaan.
— Se on näetkös, Kristoffer hyvä, ollut sinun elämäsi suuri virhe, ettet koskaan ole ollut täsmällinen. Ja mihin se on johtanut? Täällä sinä nyt istut viheliäisessä maalaiskylässä yksinäisenä ja unohdettuna ja pengot vanhoja kellastuneita papereita sen sijaan, että olisit opettajana jossakin arvossapidetyssä oppilaitoksessa tai ehkäpä yliopiston professorina. Toiset sinua typerämmät ovat päässeet kiipeämään paljon korkeammalle.
— Sinä olet, Jumala paratkoon, aivan oikeassa, Sohvi-käly, huokasi maisteri ja näytti onnettomalta kuin koulupoika rehtorinsa edessä.
— Rakas täti, oikeastaan se oli minun syyni, että myöhästyimme, uskalsi Plotina kohottaa ääntään isän puolustukseksi.
Rouva Simola kääntyi äkkiä tyttöön.
— Sen pahempi, sinun pitäisi olla isääsi ymmärtäväisempi. Mutta sinä tietysti istuit myöskin nenä kirjassa. Ei kai tässä talossa muuta tehdäkään kuin luetaan. Ja tuo kauhean nenäkäs palvelustyttö tai apulainen lukee kai myöskin romaania keittiössä, koska ei päivällinenkään ole valmis. Olen tietysti nälissäni matkustettuani viisi pitkää tuntia epämukavassa ja likaisessa laivassa.
Plotina riensi pelästyneenä keittiöön.
— Kutsu vain pöytään, ruoka on valmis, sanoi Kaarina.
— Etkö sinä tule syömään?
— En, minä olen tällä kertaa vain sinun keittiöapulaisesi.
Plotina koetti estellä, mutta Kaarina pisti ruokatarjottimen hänen käteensä. — Kas niin, ei mitään vastaväitteitä, mene sisään nyt vain.
Plotina totteli hämmentyneenä. Sohvi-tädin tuima katsanto lauhtui, kun höyryävä vihannesliemi ilmestyi pöytään. Mielihyvällä hän totesi sen olevan varsin maukasta. Syötyään vielä aimo annoksen kalaa ja jälkiruokaa hän tyytyväisenä siirtyi juomaan kahvia Plotinan huoneeseen, jonne Kaarina oli kattanut sievän kahvipöydän.
— Myönnän, sanoi Sohvi-täti viedessään höyryävää kahvikuppia huulilleen, ettei tämä teidän kotoinen järjestyksenne sentään ole niin perin nurinkurinen, kuin miksi sitä olin kuvitellut. Ehkäpä sinusta vielä tulee ihminen, Plotina. Kunpa sinulla vain olisi toinen nimi! En ymmärrä, kuinka äitisi saattoi suostua tuohon hirvittävään pakanalliseen nimeen. Plotina, miksi ei yhtä hyvin platina tai tina.
— Anteeksi, käly rakas, huomautti maisteri säveästi, Plotina oli älykäs roomalainen keisarinna, ja hänen mukaansa onkin tyttäremme saanut nimensä.
— Loruja, minä en näe mitään järkeä siinä, että lapsille pannaan pakanallisten keisarinnojen nimiä. Ja onko sinusta sitten hänessä mitään ruhtinaallista? Minun mielestäni hän on pieni mitätön tyttölapsi. No niin, onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, ja lapsi raukka on itse siihen viaton.
Kaarina naureskeli itsekseen keittiössä, missä hän pesi astioita, Sohvi-tädin puheille. Olipa vahinko, ettei hän enää uskaltanut mennä hänen kanssaan juttelemaan. Plotinan täti näytti varsin rehdiltä ihmiseltä. Hän asetti astiat kaappiin ja viittasi Plotinan keittiöön.
— Minun täytyy mennä, Tullan väki on jo ehkä palannut kotiin. Pidä hyvä huoli illallisesta ja muista kaikin mokomin tehdä vuode mukavaksi. Toivoisinpa, ettet näyttäisi noin apealta.
— Sohvi-täti on niin peloittavan tarkkanäköinen, kuiskasi tyttö, huomasin hänen ainakin viisi minuuttia tarkastavan erästä mustepilkkua pöydässäni.
— Ehkä hän on parempi kuin miltä näyttää, lohdutti Kaarina ystäväänsä.
Kaarina olisi mielellään seuraavana päivänä pistäytynyt Mökillä kuulustelemassa, miten asiat siellä luistivat. Mutta hän ei päässyt tunneiltaan, oli luettava entistä ahkerammin, ehtojen suoritusaika läheni. Maunoa ja Erkkiä hän ei tavannut kuin kerran, silloinkin vain pikimmältään laivalaiturilla, kun he olivat poislähdössä. Veljekset pyysivät häntä hartaasti kotiinsa heidän kanssaan.
— Jätä koko Tullan joukko ja tule pois meille, houkutteli Erkki. Äiti ottaa sinut avosylin vastaan, meillähän ei ole tyttöjä koko talossa, kaksi poikaa vain. Pidämme sinua kuin kukkaa kämmenellä.
— Etkö todella voisi lähteä mukaamme, ehdotti Maunokin. Me voisimme siinä tapauksessa jäädä tänne pariksi päiväksi, kunnes olet lähtövalmis.
Kaarina pudisti surumielisesti hymyillen päätään. — Kiitos, ystävät, mutta se on todella mahdotonta; en voi jättää oppilaitani pulaan. Se olisi väärin, eikö totta, Mauno?
— Olet ehkä oikeassa, mutta tule sitten, kun olet heistä päässyt.
Laiva vihelsi, ja pojat heittivät hyvästit. Kaarina katsoi ikävöiden poistuvan Ainamon jälkeen. Koskahan koitti sekin aika, jolloin hän pääsisi lähtemään? Oli enää pari viikkoa lukukauden alkuun.
Illalla hän sai kaksi kirjettä postista. Toinen oli kirjoitettu suurin, miehekkäin kirjaimin ja kuului seuraavasti:
"Sohvi Simola pyytää ilmoittaa Plotinan keittiöapulaiselle, että tuo läheinen sukulainen on huomannut viisaimmaksi antaa jokaisen seurata omaa taipumustaan, eikä tahdo pakottaa ketään vieraalle alalle. Ja rauhoittaakseen hyväsydämisen apulaisen huolia hän ilmoittaa, että Plotinan ja hänen isänsä vaikeuksia tullaan huojentamaan. Samalla ehdottaa Sohvi Simola, että nuori keittiöapulainen, kun hän vasta tahtoo auttaa ystäviänsä, näyttelisi omaa osaansa.
Suorin tie paras."
Kaarina punehtui sekä ilosta että mielipahasta. Rouva Simola oli siis keksinyt hänen pienen sotajuonensa, Plotina oli tietenkin ilmaissut hänet. Ja hän oli oikeassa — suorin tie on paras. Oliko hän mahtanut hyvin paheksua Kaarinaa? Ehkäpä pitää häntä petollisena? Mitähän äiti ja isä mahtavat sanoa, kun saavat tästä kuulla? Isä on niin tinkimätön, mitä oikeaan ja väärään tuli. — Huh, oikein poskia poltti!
Mutta se oli kuitenkin ihanaa, että Mökin asukkaat olivat päässeet ainakin toistaiseksi rahahuolistaan. Sohvi-täti oli varmaankin kelpo ihminen.
Hän avasi toisen kirjeen, se oli äidiltä.
Rakas Kaisu-tyttöni, sanottiin siinä. Vihdoinkin olemme päässeet niin pitkälle, että uskallamme lähettää sinulle ilosanoman, jota jo pari viikkoa olemme salanneet, koska olemme pelänneet sinua turhilla toiveilla pettävämme. Tänä aamuna ilmoitti laitoksen ylilääkäri, että isä nyt on terve. Viikon kuluttua saatamme lähteä kotiin päin matkustamaan rakkaiden lastemme luo. Isä liikkuu jo ilman sauvaa, joskin vielä jossakin määrin kankeasti. Käsiään hän liikuttaa aivan vapaasti. Mieli on reipas ja valoisa. Tohtori arvelee, että hän huoleti voi ryhtyä työhönsä jälleen. Sinä arvaat, kuinka onnellinen isä on. Sillä juuri toimettomuus häntä on kiusannut; ja pelko siitä, että me joutuisimme kärsimään hänen pakollisesta työttömyydestään, on vaikuttanut hänen tautiinsakin.
Saavumme Suomeen noin 24. päivän paikkeilla tätä kuuta. Silloin toivomme tapaavamme sinut ja lapset Lanterissa. Saamme viettää vielä kokonaisen ihanan viikon yhdessä, ennenkuin sinä ja Kati lähdette kouluun. Olemme nimittäin päättäneet isän kanssa lähettää Katinkin tänä syksynä maailmalle.
Tervehdimme rakasta tyttöämme häntä hellästi syleillen.
Äiti ja Isä.
Kaarina vaipui tuolille istumaan ja kätki kasvot käsiinsä.
— Jumala, kuinka hyvä sinä olet, kuiskasi hän. Minä saan siis nähdä isän ja äidin, Lanterin ja kaikki viikon kuluttua.
Hän kavahti ylös ja syöksyi suin päin alas portaita. Siken, joka arkihuoneessa parhaillaan järjesti vastapestyjä vaatteita kaappiin, hän oli syleilyllään rutistaa.
— Sinäpäs — muuta ei Sikke saanut sanotuksi.
— Äiti ja isä palaavat kotiin viikon kuluttua, riemuitsi Kaarina. Ja minä pääsen Lanteriin.
— Kylläpä sinusta on hauska lähteä meiltä pois, sanoi Manne hiukan katkerasti. Eipä sinulla tosiaan ole täällä kissanpäiviä ollutkaan.
— Olisit jäänyt siihen asti, kun koulut alkavat, niin olisimme matkustaneet yhdessä, virkkoi Iisa.
— Tehän lähdette kuitenkin jo viikon lopulla ehtoja suorittamaan. Mitä minä täällä sitten enää tekisin!
Iloissaan ei Kaarina malttanut pysyä sisässä. Hän houkutteli tytöt mukaansa kävelylle. Maantiellä he tapasivat Plotinan.
— Kaarina, minulla on niin paljon sinulle kertomista. Etkö tule meille?
— Kävellään mieluummin. Saatetaan tytöt kotiin, niin tulen sitten saattamaan sinua. Minullakin on uutisia.
Kaarina näytti Sohvi-tädin kirjettä.
— Sinä tietysti ilmaisit minut.
— Niin, enhän voinut muutakaan, kun hän kysyi nimeäsi. Nähtävästi hän epäili, ettet ollut mikään tavallinen apuihminen. Kaarina, täti ei ollut lainkaan niin peloittava kuin luulin. Me istuimme illalla kahden minun huoneessani, hän kertoi minulle paljon äidistäni. Luulen nähneeni kyyneliä hänen ankaroissa silmissään. Sitten hän rupesi kyselemään olojamme ja teki sen niin lyhyesti ja täsmällisesti, että minun ei auttanut kierrellä, totuus tuli ilmi kaikessa alastomuudessaan. "Herranen aika, lapsi", huudahti hän silloin, "miksi et ole minulle mitään kaikesta tästä kirjoittanut? Olen itsekäs vanha nainen, mutta niin kovasydäminen en sentään ole, että antaisin ainoan sisareni lapsen kärsiä puutetta. Mene nyt nukkumaan, minä tahdon lähemmin ajatella asiaa." Seuraavana aamuna hän piti pitkän nuhdesaarnan meille epäkäytännöllisyydestämme, mutta lopuksi hän ilmoitti päättäneensä varata minulle kuukausirahan sillä ehdolla, että käyttäisin sen taloudellisiin menoihin enkä joutaviin kirjoihin ynnä muihin hassutuksiin, kuten hän lausui. — Koko päivän hän sitten oli oikein leppeä ja ystävällinen, isä raukallekin. Luulenpa melkein hänen hiukan pitäneen minusta, lopetti Plotina kertomuksensa. Eihän se ole ihme, lisäsi hän vaatimattomasti. Olihan äitini hänen sisarensa. Ja ajatteles, lähtiessään hän pisti kouraani sadanmarkan setelin. Eikö se ole suurenmoista, minulla ei koskaan ole ollut hallussani kymmentä markkaa suurempaa rahaa.
Plotinan kasvot hehkuivat mielihyvästä. — Mutta minun täytyi kertoa hänelle siitä suursiivouksestanne. Hän olisi muutoin luullut minua paremmaksi kuin mitä olen. Hän nauroi sydämellisesti puuhillenne.
Plotinan päätettyä kertomuksensa toi Kaarina esille iloiset uutisensa.
— Lähdetkö niin pian? sanoi Plotina apeasti. Ja sitten minä en ehkä koskaan enää saa sinua nähdä.
— Tottahan, lohdutti häntä Kaarina. Sinun täytyy ensi kesänä tulla meille.
— Tiedäthän, etten voi jättää isää.
— Hän tulkoon mukaan.
— Hän ei kahteenkymmeneen vuoteen ole matkustanut täältä minnekään. Mutta tietysti iloitsen siitä, että sinä pääset omiesi luo ja että isäsi on terve. Sinä olet ollut isälle ja minulle kuin päivänsäde varjossa kasvaville kukille.
He astuivat elokuun hämärässä vastaleikattujen ruispeltojen sivuitse, kotiin palaavan karjan kellot kilahtelivat leppoisasti, lähestyvän syksyn tuntua oli ilmassa. Heille itselleen käsittämätön alakuloisuus valtasi tuokioksi tyttöjen mielen. He erosivat kyynelsilmin ymmärtämättä miksi.
* * * * *
Viimeinen ilta oli käsissä. Tullan nuoret olivat palanneet kotiin suoritettuaan ehtonsa. Kunnallisneuvos oli tyytyväinen ja rouva hyvillään. Tytöt olivat kutsuneet ystävänsä viettämään Kaarinan lähtöiltaa. Pentti oli tuonut hänelle kukkakimpun ja Hilja pussillisen piparkakkuja matkaeväiksi. Rouva Tulla oli juhlallisesti kiinnittänyt hänen rintaansa hopeasoljen, jossa oli enemmän metallia kuin aistia.
— Kunnallisneuvokselta ja minulta pieni muisto, sanoi hän arvokkaasti. Kaarina kiitti liikutettuna. Rouva Tulla oli tuottanut hänelle monta karvasta hetkeä, mutta nythän oli kaikki ohi. Äiti kullan sylissä unohtuisi kaikki paha ja ikävä. Hän ei tuntenut mitään kaunaa kunnallisneuvoksetarta kohtaan.
Plotina oli kutsuttu toisten mukana. Hänellä oli uusi kaunis puku.
Kaarina arvasi sen olevan Sohvi-tädin lahjoittaman.
— Jäännöspalojen aika on onneksi ohi, kuiskasi hän veitikkamaisesti
Plotinalle.
— Isän viimeinen kirjoitus on hyväksytty arvossapidettyyn aikakauskirjaan, kuiskasi Plotina vastaukseksi. Hän on ylen onnellinen.
Vieraiden lähdettyä istuivat nuoret vielä hetkisen yhdessä.
— On niin ikävä, kun sinä lähdet, Kaarina, sanoi Sikke. Eikö totta,
Iisa, me olemme paljon pitäneet Kaarinasta.
Iisa nyökäytti päätään.
— Soisin, että olisimme olleet ystävällisempiä häntä kohtaan.
— Mikäs esti, sanoi Manne. Hän ojensi ujostellen tuohesta kutomansa puukontupen Kaarinalle. — Tuossa on, jos huolit. Ja häveten liikutustaan hän viheltäen poistui huoneesta.
Aikaisin seuraavana aamuna Kaarina seisoi Ainamon kannella ja katseli jälkeen jäävän kirkonkylän punaisia ja kellertäviä rakennuksia. Vajaat kolme kuukautta oli kulunut siitä, kun hän oli astunut jalkansa kylän laivalaiturille arkana, pelko ja jännitys mielessä. Miten paljon hän olikaan kokenut sinä aikana hyvää ja pahaa, iloa ja surua. Hän muisteli Siken jäähyväissanoja:
— Kaarina, sinä olet ollut hyvä meille, ja Iisa oli lisännyt:
— Parempi kuin mitä olisimme ansainneet.
Kaarina hymähti. Jos hän oli ollut hyvä, oli se Päivättären silmälasien ansio. Miten isä olikaan sanonut? Näe hyvää ja kaunista siinäkin, missä ihmissilmä huomaa vain vikoja ja moitittavaa.
Ehkä se olikin elämän salaisuus.