Mitähän Tyyne sanoisi, jos näkisi hänet näissä oloissa! Tyyne parka, Kaarina ymmärsi nyt paremmin hänen katkeran mielensä ja kateutensa toisia parempiosaisia kohtaan. On helppo olla hyvä, kun elää onnellisissa oloissa, vaikeampi on säilyttää mielenmalttinsa vastoinkäymisissä. Hän päätti olla vasta huomaavampi ja ystävällisempi Tyyneä kehtaan, jota toverit yleensä kohtelivat hiukan yliolkaisesti.
Kaarina heräsi mietteistään tuntien Mannen katseen olevan tähdättynä itseensä.
— Mitä sinä vetistelet? kysyi poika.
Kaarina pyyhki nopeasti kyynelen poskeltaan.
— Kirjoita sinä vain, äläkä välitä minusta.
— Mutta sinä itkit, näin sen selvästi. Äiti tai Iisa ovat kai taas pauhanneet sinulle.
— Minulla on koti-ikävä.
— Vai koti-ikävä! Kaikkea ne tytötkin itkeä tillittävät. Ventas, mulla taitaa olla vähän laastaria sinun koti-ikävällesi, postissa tuli kirje, vaikka olin sen unohtaa. Ja Manne alkoi etsiä lupaamaansa kirjettä tyhjentäen taskunsa pöydälle sietämättömällä perinpohjaisuudella. Vihdoin viimein, kun hän oli latonut Kaarinan eteen läjän mitä erilaisempia esineitä: ongenkoukkuja, messinkipalasia, rusinoita, lakritsia ja kappaleen sähköjohtolankaa, löytyi kirje pahoin rutistettuna. Kaarina tarttui siihen ahnaasti. Se oli äidiltä, iloinen rohkaiseva kirje. Isä oli parempi, he olivat molemmat, isä ja äiti, tyytyväiset tietäessään, että Kaarinan oli hyvä olla. Hänen hauskat, leikkisät kirjeensä olivat paras todistus siitä. Kaarina hymyili surunvoittoisesti. "Hauskat, leikkisät kirjeet!" — Niin, äiti kulta, mahdotonta oli saattaa sairaan isän tietoon kaikkia ikävyyksiä. Hän oli kuvannut olonsa niin valoisaksi kuin mahdollista, ja oikeastaan — niinhän olikin tehtävä — oli viisainta ottaa ikävätkin asiat leikkisältä kannalta, silloin ei tullut petkuttaneeksi vanhempia, surullisia kirjeitä hän ei saanut isälle kirjoittaa.
V.
Kunnallisneuvoksen koko perhe oli lähtenyt vierailulle penikulman päässä olevalle maatilalle.
— Saat käyttää tämän iltapuolen mielesi mukaan, oli kunnallisneuvoksetar sanonut Kaarinalle astuessaan tilaviin ajopeleihin. — Muista kuitenkin huolehtia kukkien kastelemisesta.
Pois vierivät vaunut, ja Kaarina katseli ilomielin niiden jälkeen. Oli onnellista kerrankin viettää kokonainen iltapuoli ilman skaaloja, tanssiharjoituksia ja läksyjenohjausta.
— Nytpä pistäynkin Plotinaa tervehtimässä, päätti hän, sieppasi hattunsa ja lähti astumaan Mökkiä kohti.
Pihalla ei ollut muita kuin vuohi, joka tyytyväisenä seisoi lieassa pureksien horsmia. Kaarinalla oli tilaisuus tarkastaa pikku kasvitarhaa, ja hän teki sen asiantuntijan silmällä, sillä Lanterissa kaikki perheen jäsenet harrastivat kasvitarhanhoitoa. Mielihyväkseen hän huomasi pikku palstan olevan erinomaisessa kunnossa. Rikkaruohot oli tarkoin kitketty, porkkanat seisoivat suorina yhtä pitkän välimatkan päässä toisistaan, hernekepit olivat mallikelpoisessa rintama järjestyksessä, pavut ja punajuuret reheviä.
— Siistiä väkeä, mutisi hän kolkuttaessaan ovelle. Ovikelloa ei ollut.
Plotina tuli avaamaan. Hän näytti hämmästyneeltä nähdessään tulijan,
Kaarinasta tuntui miltei siltä kuin hän olisi ollut epämieluisa vieras.
— Häiritsenkö? kysyi hän. Minulla oli vapaa iltapuoli, ja teki mieleni tulla teitä tervehtimään.
— Olet hyvin tervetullut, sanoi Plotina ujosti.
Heti sisään astuessaan Kaarina huomasi, ettei huoneessa vallitseva järjestys lainkaan vetänyt vertoja puutarhan siisteydelle. Pikku rakennus sisälsi kolme huonetta ja niistä oli jokainen enemmän tai vähemmän kirjojen ja paperien hallussa. Puulaatikolla oli nidos Tietosanakirjaa, astiainpesupöydällä sanomalehtiä levällään; näki, että lukuharras pikku emäntä oli astioita pestessään vilkaissut lehteenkin. Keittiön viereisessä huoneessa, jossa Kaarina arvasi Plotinan asuvan, riippuivat ikkunaverhot vinossa, vuodepeitteelle oli heitetty pari paksua kirjaa ja kiikkutuolimatosta törrötti pumpuli esiin vuorin ja päällyksen välistä.
— Istuhan tähän kiikkutuoliin, pyyteli Plotina, minä pistäydyn vähän keittiössä, isä on kamarissa kirjoittamassa.
Kaarina istuutui, otti yhden vuoteella olevista kirjoista ja alkoi sitä selailla. Se oli laaja historiallinen teos, ja Kaarina, joka erityisesti harrasti historiaa, syventyi siihen pian.
Hiljainen rykiminen sai hänet luomaan silmänsä ylös. Maisteri seisoi ovella silmälasit kädessä ja katseli vierasta hieman oudoksuen. Kaarina nousi ylös tervehtiäkseen, samalla solui kirja hänen sylistään maahan. Hämillään anteeksi pyytäen hän kumartui ottaakseen sen ylös, mutta maisteri olikin kyykistynyt ja piteli jo kirjaa hellävaroen sylissään.
— Ahaa, sanoi hän raukeasti hymyillen, pikku neiti tutkii Meyerin Geschichte des Altertums. Se on hauska kirja, hyvin hauska, vai mitä arvelette?
— Olen hyvin innostunut historiaan, vastasi Kaarina ujosti.
Maisteri nyökäytti pörrötukkaista päätään.
— Se on hyvä se, se on hyvä. Maailmassa ei ole mitään korkeampaa kuin historia, varsinkin itämaiden historia. Assyyrialaiset, babylonialaiset ja egyptiläiset! Voi, pikku neiti, mitä ihmisiä! Me olemme kuin kääpiöt heidän rinnallaan, me nykyajan lapset. Eikö totta?
— Niin he olivat kyllä viisaita, mutisi Kaarina.
— Minulla on erittäin nerokkaasti kirjoitettu teos, joka käsittelee babylonialaista ja assyyrialaista kulttuuria. Teidän pitäisi nähdä se, pikku neiti, se on täällä huoneessani.
Kaarina seurasi innostunutta maisteria seuraavaan huoneeseen. Maisteri alkoi etsiä kirjahyllyltään luvattua kirjaa, ja sillä välin Kaarinalla oli aikaa tarkastaa huoneessa vallitsevaa miltei järjestelmällistä epäjärjestystä.
Iso kirjoituspöytä oli tykkänään paperien, sanomalehtien, käsikirjoitusten ja kirjojen peitossa, siellä täällä vain törrötti jokin mustepullo, kynttiläjalka tai kynäteline paperien keskeltä kuin majakka myrskyisellä merellä. Lattialla pöydän vieressä oli läjä paksuja kirjanidoksia, kirjoja oli tuoleilla ja pienellä kuluneen nahkasohvan edessä seisovalla pöydällä, jolla sitäpaitsi oli koko joukko vanhoja savukelaatikoita kannet auki ja täynnä herneitä, papuja ja muita keittiökasvien siemeniä. Niiden vieressä oli puutarhasakset, veitsi sekä pieni istutuslapio. Maisteri harrasti nähtävästi puutarhatyötä tasan tieteiden kanssa.
— Plotina, Plotina! huusi maisteri kärsimättömänä, minä en löydä
Kingin historiaa. Hameväki, lisäsi hän kääntyen tuttavallisesti
Kaarinan puoleen, sotkee aina papereitamme ja kirjojamme, järjestystä
muka pitää olla. Järjestystä! Hän pudisti halveksivasti päätään.
Kaarina puri huuhaan salatakseen hymyään. Hänen silmänsä eivät tosiaan keksineet minkäänlaista järjestyksen alkuakaan huoneessa. Hyllyjä ja kirjoja peitti paksu pölykerros.
Plotina riensi sisään.
— Haetko Kingin historiaa, isä? Sinullahan oli se juuri aamulla.
— Niin, niin minä selailin sitä aamulla ja nyt se on poissa. Sinä olet tietysti korjannut sen järjestysinnossasi.
Plotina hymähti luoden veitikkamaisen katseen Kaarinaan.
— Isä hävittää usein tavaroitaan ja syyttää sitten minun järjestysintoani. Ikäänkuin pölyriepu ja huisku saisi lähestyäkään hänen huonettaan.
Hän alkoi auttaa isäänsä kirjan etsimisessä, tuolit tyhjennettiin moneen kertaan kirjoista ja papereista, kirjoituspöytälaatikot, yksinpä paperikorikin puurrettiin juurta jaksain, vaikka oli mahdoton ymmärtää, kuinka laaja historiallinen teos voisi sopia paperikoriin. Mutta Mökin hajamielisille ja epäkäytännöllisille asukkaille ei sellainen mahdollisuus nähtävästi ollut mikään mahdottomuus. Sillä aikaa kun isä ja tytär näin touhusivat, porisi ja kiehui kahvipannu tulella voimiensa takaa kummankaan heistä kiinnittämättä siihen rahtuakaan huomiota.
— Kyllä se nyt kuohuu aivan tyhjiin, ajatteli Kaarina, hyökkäsi keittiöön, nosti pannun syrjään ja vähensi tulta. Kun hän palasi huoneeseen, oli isäntäväki yhä vielä etsimispuuhissa lainkaan huomaamatta hänen poissaoloaan. Äkkiä Plotina katosi ulos ja palasi hetkisen kuluttua tyytyväinen ilme kasvoillaan ja kadonnut kirja kädessään.
— Tässähän se on, isä kulta. Sinulla oli se mukanasi aamulla, kun lypsit Klioa. Etkö muista!
— Totta tosiaan, maisteri iski kämmenellään otsaansa. Olemme hiukan hajamielisiä, Plotina. Hän näytti kirjaa Kaarinalle. Tämä on aivan erinomaisen huvittava kirja, nuori ystäväni. Voin vakuuttaa, etten ummistanut silmiäni sinä yönä, jolloin rupesin sitä lukemaan. Ja ajatelkaas, että saatoin unohtaa sen pihalle. Klio olisi voinut syödä sen suuhunsa, niin, Kliokin voi olla ahne historialle — hän nauraa hohotteli sukkeluudelleen. — Se on kiltti vuohi, mutta ymmärtää perin vähän tieteitä. Apteekkari antoi sille koiruuksissaan nimen Klio, se on tosin pyhän asian häpäisemistä, mutta kun koko kirkonkylän väki sanoo sitä Klioksi, on se saanut pitää nimensä.
— Kahvi on pöydässä, ilmoitti Plotina.
— Kiitos, kiitos, pikku filosofini, hymyili isä. Arvaatteko, miksi hänen nimensä on Plotina? kysyi hän äkkiä kääntyen Kaarinan puoleen.
— En, vastasi tämä päätään pudistaen.
— Muistatte tietysti kuka Plotina oli?
— Eikö hän ollut joku roomalainen nainen, arvasi Kaarina umpimähkään.
— Aivan niin, muistelkaa tarkemmin.
— Joku, Kaarina ryki ja ryki — joku keisarinna, uskalsi hän heittää esille, tai kristitty marttyyri.
Viimeinen otaksuma tuli hiljaa, epäröimällä.
— Aivan niin, aivan niin, roomalainen keisarinna, innostui ukko. Te osaatte historianne, nuori ystävä. Ja sanokaa lähemmin, minkä keisarin puoliso.
Kaarinan silmät siristyivät hänen turhaan etsiessään aivoistaan
Plotinan puolison nimeä.
— Rohkea rokan syö, hän viimein arveli ja sanoi umpimähkään:
— Marcus Aureliuksen?
Maisteri loi häneen säälivän silmäyksen ja pudisti pettyneenä päätään.
— Ei, ei, nuori ystävä, sanoi hän huoaten, Marcus Aureliuksen puoliso oli oikea pahanpäiväinen letukka. Trajanus, tuo karkea, oppimaton sotilas, oli se mies, jolle jumalat olivat suoneet puolisoksi vanhan ajan helmen, hyveellisen ja viisaan Plotinan. Hän harrasti filosofiaa ja tieteitä koko sydämestään, ja hänen ansionsa oli, että tieteitä harrastava Hadrianus valittiin keisariksi Trajanuksen jälkeen. Senpä vuoksi minä, kun rakas vaimoni lahjoitti minulle tytön, annoin hänelle nimeksi Plotina siinä toivossa, että hänestä kerran tulisi yhtä viisas ja hyvä nainen kuin hänen ruhtinaallinen kaimansa kerran oli ollut. Ja se hänestä on tullutkin. Jumala suokoon, nuori ystäväni, että hän kerran elämässään saisi iloa murto-osankaan siitä, mitä hän on tuottanut köyhälle, yksinäiselle isälleen. Maisteri räpytti silmiään liikutettuna, kyynelet eivät nähtävästi olleet kaukana.
— Kuka puhuu köyhästä, yksinäisestä isästä? sanoi Plotina iloisesti ja astui sisään kantaen hyvin mustaa ja tummunutta kahvipannua. Meitähän on kaksi, isä kulta, ja Klio kolmantena sekä sen lisäksi kaikki vanhat historian suurmiehet täällä hyllyillä ympärillämme. Sellaisessa seurassa ei olla yksin.
— Totta, totta tyttöseni, vakuutti isä hymyillen. Mutta etkö luule, lisäsi hän luoden neuvottoman katseen kahvipannuun, että pannun pitäisi olla hiukan kirkkaampi? Äidin eläessä se oli kirkas kuin kulta.
— Niin, en ymmärrä, kuinka muut ihmiset saavat pannunsa pysymään kiiltävänä, valitti Plotina. Minä kyllä pesen sitä aina väliin saippualla ja harjalla, mutta ei se kiillä ollenkaan niinkuin esimerkiksi täti Saarisen pannut.
— Minä luulen, että se on silloin tällöin keitettävä tuhassa ja hangattava hiekalla, sanoi Kaarina. Niin meillä tehdään.
— Täytyy koettaa, sanoi Plotina ja maisteli hajamielisen näköisenä kahviaan. Mutta eikö teistä tämä kahvi maistu hiukan omituiselta?
— Sinä olet varmaan unohtanut panna siihen kahvijauhot, huomautti
Kaarina ujosti.
Plotina katsahti häneen hämmästyneenä.
— Niinpä tosiaan taisin tehdä, suokaa anteeksi, tässä on vain porovettä. Menen heti paikalla keittämään uutta.
Hän otti pannun ja hävisi keittiöön.
— Trajanuksen puolison ei varmaankaan itse tarvinnut keittää kahvia, huokasi maisteri puolittain leikillä. Hänellä oli palvelusväkeä yllinkyllin. Kunpa minäkin saan kustantajan uudelle historialliselle teokselleni, voin ehkä hankkia Plotinalle palvelustytön. On niin ikävä, kun hänen kesken tieteellisiä tutkimuksiaan täytyy rientää patojen ja kattiloiden kimppuun. Mutta — lisäsi hän vilkkaammin — saamme nähdä, kun työni valmistuu. Ensimmäinen luku on jo valmis. Se käsittelee kysymystä, missä määrin mitaanilaiset ovat samaa sukujuurta kuin heettiläiset eli khatit. Mikä on teidän luulonne tästä asiasta, nuori ystäväni?
— Minä — minä en tiedä, sopersi Kaarina. Me emme lukeneet niistä koulussa.
— Sepä vahinko, heettiläiset ovat sangen mielenkiintoinen kansa, heidän rakennustaiteensa esimerkiksi. Malttakaa, minä luen teille käsikirjoituksestani. Hän nousi ketterästi ja alkoi etsiä kirjoituspöydältään. — Se oli tässä aivan esillä äskettäin. — Plotina, Plo-tiinaa! Voi rakas tyttöseni, minne on joutunut tutkistelmani heettiläisistä, ensimmäinen luku? Ihmeellistä! Sinä olet varmaankin taas järjestäessäsi hukannut sen. Ja-ah, se onneton järjestyshalu, se vie minulta vielä hengen. Plotina!
Plotina juoksi keittiöstä kahvimylly kädessä.
— Rakas isä, mikä hätänä?
Ukko seisoi hänen edessään levittäen molempia käsiään epätoivon kuvana.
— Heettiläinen tutkielmani on poissa. Sinä olet varmaankin sytyttänyt sillä tulta tai antanut sen Kliolle. Oih, oih, monen viikon työ aivan turhaan mennyttä.
— Etsitään, isä kulta, etsitään.
Kaarinan suureksi huviksi ja kummastukseksi alkoi taas sama puurtaminen ja haeskelu. Paperikori, pöytälaatikot, yksinpä uuni tutkittiin perinpohjaisesti. Toisten etsiessä osui Kaarinan katse tiheästi kirjoitettuun paperipinkkaan, joka oli melkein istutuslapion ja puutarhasaksien peitossa. Hän näki siinä sanat khatti, kheta, khitti, Mitaanin valtakunta ynnä muita outoja nimiä.
— Tässä on muuan käsikirjoitus, ei kai se voi olla tämä? kysyi hän ojentaen papereita maisterille.
— Täsmälleen sama, aivan niin, minähän panin sen sinne eilen illalla lajitellessani pavunsiemeniä. Hän alkoi selailla papereita ja unehtui niitä lukemaan. Sillä aikaa Kaarina ja Plotina olivat päässeet kiinni keskustelun päähän. Plotina ei enää ujostellut, hän oli tosin nytkin harvapuheinen, mutta kuunteli huvitettuna, kun Kaarina sukkelalla tavallaan kertoi kaskuja koulusta.
Ulkoa kuului Klion surkea määkinä. Maisteri havahtui.
— Kello on kahdeksan, tyttöseni, olemme unohtaneet Klio-rukan. Se nureksii.
Kaarina hypähti istuimeltaan.
— Huh, joko kello on niin paljon, silloinhan minun on mentävä kotiin.
— Tulettehan uudestaan, nuori ystävä, sanoi maisteri sydämellisesti puristaessaan hänen kättään.
— Niin, tule, sanoi Plotinakin ja lisäsi syrjään, isä on niin virkistynyt käynnistäsi. Hän on iloinen saadessaan panna toimeen pienen kuulustelun historiassa. Se muistuttaa hänelle niitä aikoja, jolloin hän oli opettajana.
— Minä tulen mielelläni, vastasi Kaarina. Viihdyn niin hyvin täällä hauskassa Mökissänne. Sehän on omanne, eikö totta?
— On, omamme se on, sanoi maisteri. Viime aikoina tosin on näyttänyt siltä kuin aiottaisiin meiltä evätä oikeus siihen.
— Kuinka se on mahdollista? Ettekö ole sitä ostanut?
— Olen kyllä ja maksanut kauppasumman rehellisesti. Mutta henkilö, joka sen minulle möi, on kuollut, ja nyt uhkaa syntyä rettelöitä. Tämä on näet vain pieni palstatila, ja itse emätila on saanut uuden omistajan.
Varjo näytti hetkeksi pimittävän hänen ystävällisiä kasvojaan ja
Plotinan levollista otsaa.
— Oh, kyllä asiat varmasti selviävät, lohdutti Kaarina.
— Niinpä mekin luulemme. Tämähän on meidän ainoa turvapaikkamme,
Tusculumimme.
— Älä huolehdi, isä kulta, rauhoitti Plotina isäänsä, joka äkkiä näytti vanhalta ja raihnaalta.
Astuessaan pienestä portista ulos maantielle Kaarina tunsi saaneensa uusia ystäviä, joiden surut ja ilot olivat hänenkin. Heidän pieni puutteellinen kotinsa tuntui enemmän kodilta kuin kunnallisneuvoksen kolkot huoneet plyyshikalustoineen ja silkkiverhoineen.
— Kaarina, Kaarina!
Plotina juoksi hänen jälkeensä paljain päin. Kaarina käännähti.
— Voi, hyvä ystävä, unohdimme aivan juoda kahvin. Tule takaisin. Se on jo kauan ollut valmis, vaikka en muistanut sitä tarjota.
Kaarina räjähti helakkaan nauruun.
— Mainiota! Kyllä se tällä kertaa jää juomatta. Olen luvannut kastella kukkapenkit vielä tänä iltana. Ei näytä siltä kuin tulisi sadetta.
— Mutta — — — Plotina näytti onnettomalta — sinä jäit ilman kahvia.
— Sitä pikemmin tulen uudelleen.
VI.
— Voi sun taavetti! kirkaisi Manne hyökätessään saliin hattu niskassa. Tytöt, Sikke, Iisa, Hilja Saarinen ja Kaarina keskeyttivät tanssiharjoituksensa.
— Siinäpä sinä tuletkin! Sinunhan piti olla mukana tanssitunnilla, ja nyt olet myöhästynyt puolisen tuntia, sanoi Kaarina.
Manne vihelsi pitkään.
— Hui hai, tyttö parka, siitä ei synny kerrassaan mitään. Minusta ei tule tanssikeikaria, vaikka koko kunnallisneuvoksen perhe seisoisi päälaellaan parisen viikkoa.
— Miksi siis syöksyt sisään kuin tuulispää häiritsemään meitä, tiuskasi Iisa.
— Ukki on tullut ja lupaa viedä meidät mukanaan Vehmasmäkeen.
— Onpa se nyt jotakin erinomaista, mutisi Iisa, mutta Sikke, joka paraillaan otsa hiessä oli syventymässä wieniläisvalssin salaisuuksiin, pysähytti tanssinsa ja punastui mielihyvästä.
— Ihanko sinä tosissasi puhut, Manne? kysyi hän.
— Tule katsomaan.
— Opitaan ensin nämä askelet, määräsi Kaarina. Hilja kiltti, soita vielä kerta sama sävel.
Hilja istui soittokoneen ääreen, Iisa ja Sikke pyörivät. Iisalta kävi oppiminen helposti, mutta Siken oli vaikea pysyä tahdissa.
— Yks kaks, yks kaks, laski Kaarina. Voi hyvänen aika, Sikke, etkö sinä koskaan opi niitä askeleita? puhkesi hän viimein toivotonna sanomaan.
Sikke pysähtyi punaisena ja hengästyneenä.
— En, enkä minä enää piittaa koko tanssista. Minä lähden ukin kanssa saareen lehmiä lypsämään ja lehdeksiä tekemään.
Näin sanoen nöyrä ja mukautuva Sikke kohotti päätään niskoittelevasti ja poistui päättävästi huoneesta. Kaarina katsahti ällistyneenä Iisaan.
— Mikä häneen nyt meni?
Iisa ja Hilja nauroivat.
— Sellainen hän aina on, selitti Iisa, kun Vehmasmäestä puhutaan. Hän viihtyy siellä paremmin kuin missään muualla.
Kunnallisneuvos Tullan kauppa oli tavallinen pieni maalaispuoti, pimeä ja likainen, täynnä tupakansavua ja tuota epämääräistä tuntua, joka syntyy märistä vaatteista, rasvanahkasaappaista ja hiestä, sillistä ja lamppuöljystä. Siitä huolimatta tai ehkäpä juuri siksi maalaiset niin hyvin siellä viihtyivät, siellä sai vapaasti syljeksiä niin pitkälle kuin tahtoi, sai tupakoida ja vaihtaa ajatuksiaan rauhassa kenenkään muistuttamatta siisteydestä ja tuosta ikävästä puhtaudesta, jota uusi lääkäri oli ruvennut kaikkien harmiksi saarnaamaan. Puodin viereisessä huoneessa, puotikamarissa, oli isäntien tapana pistäytyä juttelemassa asioistaan Tullan kanssa. Siellä istui nyt vanha Tullakin, kunnallisneuvoksen isä, vetäen sauhuja pienestä piipunnysästään. Hän oli pieni ketterä ukko, puhelias ja leikillinen. Rikasta poikaansa hän vain harvoin kävi tervehtimässä ja pysyttelihe silloinkin mieluimmin puotikamarissa tai itse puodissa, missä hänellä oli tilaisuus tavata tuttuja ja vaihtaa heidän kanssaan jokin kokkapuhe.
Sikke astui maalaisen hitaalla tavalla huoneeseen ja pisti juhlallisesti ukille kättä.
— Päivää ukki, mitä saareen kuuluu?
— Mitäs muuta kuin vanhaa rauhaa. Siellä on nyt paras marja-aika.
Olisi jouduttava mustikoita poimimaan.
— Kyllä minä tulen, vakuutti Sikke. Puhukaa vain isälle ja äidille, että päästävät meidät. Saammeko lähteä, isä?
Kunnallisneuvos istui leveänä konttorituolissaan sikari hampaissa. Hänen olentoonsa tuli aina jotakin hyväntahtoisen suojelevaa isän seurassa.
— Mikäs, enhän minä kiellä. Kuka sinne sitten lähtee?
— Sikke ja minä ainakin, vakuutti Manne.
— Mitäs sinusta tyhjäntoimittajasta sinne, murahti kunnallisneuvos.
— Osaanhan minä vetää nuottaa, tuon sitten isälle muikkuja saavimitalla, lupasi Manne.
Päivällispöydässä otettiin asia uudelleen puheeksi, mutta kunnallisneuvoksetar ei tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan.
— Metsistyvät siellä taas, tytöt päivettyvät, ja Mannesta tulee moukka.
— Auttaisikohan tuo, jos ostettaisiin se kirja "Hyvästä käytöstavasta", virkkoi ukki ja katseli toinen silmä ummessa miniäänsä. Lukisivat sitä tunnin tai pari päivässä, niin tokko nuo silloin niin pääsisivät metsistymään?
— Ukki laskee leikkiä, mutta se ei ole leikin asia, jos lapsista tulee raakalaisia. Nyt kun Juhosta on tullut kunnallisneuvos, pitää meidän olla niinkuin hänen asemassaan sopii, selitti rouva Tulla arvokkaasti.
Ukko kynsi korvallistaan.
— Kyllähän minä senkin ymmärrän, mutta näinköhän tuosta tulisi suurtakaan pahennusta, jos lapset viikon tai pari olisivat eukon ja minun seurassani? Ei taida se hienous niistä niin lyhyessä ajassa karista.
— Annetaan lasten lähteä, sanoi kunnallisneuvos päättävästi.
— Kuka sinne sitten haluaa? kysyi rouva Tulla. Sikke ja Manne tietysti.
— Niin! huusivat veli ja sisar yhteen suuhun.
— Minä jään kotiin, sanoi Iisa, ja Kaarina myös.
— Eipäs, vastusti Manne, mitä minun luvuistani silloin tulee? Kyllä Kaarinan on lähdettävä mukaan. En minä osaa ilman hänen apuaan kasveja tutkia, ja minun on tänä kesänä otettava kuusikymmentä kasvia.
Kaarina katsahti hämmästyneenä poikaan. Mikä häneen nyt äkkiä pöllähti?
Eihän hän tavallisesti piitannut tehtävistään.
Rouva Tulla näytti mieltyneeltä.
— Koska kerran Manne itse huolehtii luvuistaan ja tahtoo Kaarinan mukaan, niin saa Kaarina lähteä.
Kaarina oli iloinen päästessään kuivasta kirkonkylästä nauttimaan saarielämän vapautta. Sikke oli usein innostuneena kertonut pienestä hauskasta Vehmasmäestä. Olisikohan Manne arvannut hänen mielitekonsa ja senvuoksi pyytänyt häntä mukaan. Niin huomaavaiseksi häntä tuskin olisi luullut.
— Jos Kaarina viedään, lähden minäkin, sanoi Iisa, en minä viitsi yksin kotiin jäädä.
— Lähtekää vain koko liuta, ehdotti ukko, kyllä meillä tilaa on.
— Rallen minä ainakin pidän kotona, sanoi kunnallisneuvoksetar päättävästi.
— En minä jää kotiin, en jää, huusi Ralle.
— Ei Ralle lähde äidin luota minnekään, maanitteli rouva Tulla.
Vehmasmäellä on käärmeitä ja vihainen sonni.
— Ralle on kotona ja syö karamellia, Rallen jalat kastuvat siellä, Ralle saa hammastautia ja reumatismia kostealla maalla istuessaan, ivaili Manne.
Rallen suu meni pahasti irveen. Joka hetki saattoi odottaa hänen ratkeavan kauheaan ulvontaan.
— Ralle, Ralle kulta, lohdutteli äiti. Ei Ralle huoli itkeä. Mietitään asiaa. Rallen suu vetäytyi takaisin luonnolliseen asentoonsa. Hän oli oppinut ymmärtämään, mikä vaikutus hänen parkumisellaan oli muiden perheenjäsenien hermoihin ja käytti tietoaan erinomaisena valttina tahtonsa saavuttamiseksi.
Kun asiaa oli pohdittu vielä tunnin verran, päätettiin lähteä matkaan seuraavana aamuna varhain. Ukko Tulla oli tottunut liikkumaan aikaisin, päivää ei saanut suotta tuhlata. Kunnallisneuvoksetar huokaili ja päivitteli ja ryhtyi viimein Siken avulla matkavalmistuksiin.
— Minä menen Hilja Saarisen luo hyvästille, tule sinä, Kaarina, mukaan, sanoi Iisa.
— Ellei minua täällä tarvita? Kaarina kääntyi kysyvästi kunnallisneuvoksettaren puoleen. Hän oli vähitellen tottunut siihen, ettei saanut käyttää aikaansa oman mielensä mukaan.
— Lähtekää vain, lupasi rouva Tulla. Sikke panee kyllä sinun tavarasi kokoon, Iisa.
Pappilassa oli vieraita, Kaarinalle tuntematonta väkeä. Eteisessä kuiskasi hän Iisalle.
— Minä pistäyn Plotinan luona. Tulen sitten noutamaan sinua.
Iisa näki mielellään Kaarinan poistuvan. Pentti oli kotona, ja kun
Kaarina oli läsnä, ei pojalla ollut silmiä eikä korvia muille.
Hän vastasi siis vain: — Tee miten tahdot, ihmettelen vain, mitä hauskuutta sinulla on Plotinasta ja hänen puolihupsusta isästään.
Kaarina kiirehti oikopolkua myöten Mökille. Lähetessään pihaa hän kuuli jo kappaleen matkan päähän kiivasta puhetta. Hämmästyen tätä harvinaista kovaäänisyyttä hiljaisen Mökin alueella hän joudutti askeleitaan. Pihalle tultuaan hän näki kanttorin kookkaan rouvan punaisena, kädet puuskassa puhua parpattavan maisterille, joka nöyränä ja hämillään seisoi tuiman rouvan edessä pidellen Klioa sarvista.
— Ja sen minä sanon maisterille vastaisen varaksi, torui kanttorin rouva, että jos se elukka vielä kerran pistää iljettävät sorkkansa minun pihani sisäpuolelle, niin käsken Freedun ampua sen. En minä sitä varten viljele kaalia ja herneitä, että tuollainen paholaisen näköinen pukki tulee niitä ahmimaan.
Ja kiukustunut rouva teki nopean koko käännöksen ja poistui pihalta kallistamatta korvaansa maisterin puolusteluille.
— Onko Klio ollut luvattomilla teillä? kysyi Kaarina reippaasti.
— Ah, nuori ystäväni, tuo viisas eläin hankkii itselleen tuon tuostakin vapauksia hyvin tuntien hajamielisyyteni. Klio, Klio, miksi väärinkäytät isäntäsi luottamusta? torui ukko lempeästi. Naapurin kasvitarhaan ei sinun missään tapauksessa pidä tunkeutua.
Hän talutti niskoittelevan vuohen pikku läävään. Kaarina huomasi hänen olennossaan jotakin outoa, levotonta. Hänen kätensä vapisivat, kun hän sysäsi salpaa läävän oven eteen, pukukin oli tavallista huolimattomampi. Raskaasti huoaten hän avasi eteisen oven.
— Plotina on ollut työssä koko päivän, ankarassa työssä, emme ole ennättäneet syödäkään. Hän istuu täällä minun huoneessani.
Maisterin työhuoneessa vallitsi täydellinen sekasorto, pöytälaatikot oli nostettu paikoiltaan ja kirjakaapin ovet selko selällään, hyllyt tyhjiksi raastetut. Lattialla, pöydällä, tuoleilla näkyi vanhoja kirjeitä, sanomalehtiä, käsikirjoituksia huiskin haiskin, ja Plotina istui tämän paperimeren keskellä nenä pölyisenä. Hän hymyili väsyneesti Kaarinan nähdessään.
— Hyvänen aika, Plotina, mitä sinä puuhaat? huusi Kaarina. Onko teillä suursiivous keskellä viikkoa.
Plotina ravisti päätään.
— Minä etsin erästä tärkeätä paperia, olemme etsineet sitä kaiken päivää, isäni ja minä — yksinäinen kyynel vieri pitkin tytön poskea.
— Rakas Plotina, minä niin mielelläni sinua auttaisin. Eikö sinulla ole aavistustakaan siitä, missä paperi on?
Plotina huokasi, ja kynnykseltä vastasi kaikuna hänen isänsä huokaus.
— Se on ikivanha paperi. Emme ole osanneet sitä ennen kaivata. Ja nyt tarvitsisimme sitä välttämättömästi.
— Ilman sitä olemme kodittomia mierolaisia. Minun täytyy rakkaan lapseni keralla lähteä kerjäämään kuin Belisarius muinoin, voihki maisteri.
— Mutta isä kulta, ethän sinä ole sokea, sanoi Plotina hellästi.
— En vielä, en vielä, huokasi isä, mutta onnettomuus ei koskaan tule yksin. Ja hän katseli eteensä niin synkkänä, kuin jos hänen silmäinsä valo siinä tuokiossa olisi uhannut sammua.
Kaarina katseli avutonna ympärilleen. Oli vaikeata nähdä isän ja tyttären surua.
— Rakkaat ystävät, pyysi hän vihdoin, selittäkää minulle tarkemmin tilanne. Koskeeko asia Mökkiä ja teidän omistusoikeuttanne siihen?
— Oikein määritelty, nuori ystäväni, oikein määritelty. Plotina-tyttöseni, heitä jo turha etsiminen, niin kerromme vieraallemme, mikä mieltämme painaa.
Hän istui eräälle paperiläjälle ja viittasi Kaarinaa tekemään samoin. Kaarina ei kuitenkaan halunnut antaa vastapestyn vaalean pukunsa joutua liian läheiseen yhteyteen pölyisten paperien ja kirjojen kanssa ja jäi sen vuoksi seisomaan.
— Koetan esittää asiat kronologisessa järjestyksessä, aloitti maisteri. Siitä on nyt ummelleen kolmetoista vuotta kolme kuukautta neljä päivää ja — hän loi katseen kelloonsa — ja viisi tuntia siitä, kun me, tyttäreni ja minä, muutimme mökkiin. Muuan ystäväni, silloinen kappalainen, oli hommannut meille tämän paikan. Asuimme ensin vain vuokralla, mutta sitten onnistui minun uskollisen ystäväni myötävaikutuksella lunastaa tämä pikku palsta rakennuksineen omakseni. Kauppakirja kirjoitettiin, ostosumma maksettiin, ja kumpikin puoli oli tyytyväinen. Ystäväni kappalainen neuvoi minua laillistamaan kauppani oikeudessa, mutta se jäi minulta tekemättä, paha kyllä, sillä nyt on ilmestynyt uusia vaikeuksia. Päätilan entinen omistaja on kuollut, ja perilliset ovat äskettäin myöneet tilan uudelle omistajalle. Ja tämä uusi omistaja väittää nyt, että minä en olekaan Mökin omistaja, vaan ainoastaan sen vuokraaja, jonka hän voi karkoittaa milloin tahansa pois.
— Kauheata! huudahti Kaarina. Ja kuka on tämä uusi, sydämetön omistaja.
Isä ja tytär olivat kumpikin vaiti.
— Kunnallisneuvos Tulla, sanoi Plotina viimein.
Kaarina tunsi veren kohoavan poskiinsa.
— Mahdotonta, sopersi hän. Hän näyttää niin ystävälliseltä. Eihän hän voi olla niin tunnoton.
— Hän tahtoo rakentaa huvilan tälle paikalle. Se on sopiva kohta, lähellä hänen sahalaitostaan.
Kaarinan sydäntä kouristi. Hän muisti rouva Tullan ylpeydellä puhuneen uudesta komeasta huvilasta, jonka he aikoivat rakentaa.
— Mutta täytyyhän voida näyttää toteen, että olette maksanut kauppasumman, väitti hän hehkuvin poskin.
— Sen olisi isä voinutkin, jos kauppakirja olisi ollut säilössä, mutta se on hävinnyt, ja me olemme etsineet sitä kaiken päivää. Plotinan pää vaipui rintaa vasten, ja tukahutettu nyyhkytys värisytti hänen hentoa ruumistaan.
— Hävinnyt! toisti hänen isänsä kumealla äänellä. Kaarina polvistui
Plotinan viereen ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.
— Älä murehdi, Plotina kulta, on aivan mahdotonta, että semmoinen vääryys voisi tapahtua. Usko minua, oikeus voittaa kyllä.
— Historian kulku ei aina sitä todista, huokasi maisteri.
Nähdessään isänsä perin masentuneena kohotti Plotina päätään.
— Siinä minä uskallan olla toista mieltä, muistelepas esimerkiksi persialais-kreikkalaisia sotia.
— Niin, sanoi Kaarina, joka jo tunsi Mökin asukkaita siksi paljon, että tiesi, mikä lääke paraiten tepsi. Voittehan kuvitella, että kunnallisneuvos on suuri mahtava Persia ja te, Mökin asukkaat, pieni Kreikka. Mutta teillä täytyy olla mielenlujuutta ja rohkeutta voittaaksenne taistelun.
Ukon katse vilkastui.
— Erinomaista, nuori ystävä, te puhuitte totisen sanan. Mahtava Persia ja pieni Kreikka, Barbaari ja sivistys. Hän kohosi seisomaan ja pullisti tärkeän näköisenä rintaansa. — Älä lainkaan hätäile, Plotina, vihollinen lähestyy valmiina murskaamaan meidät, mutta meilläkin on Thermopylaimme ja Salamiimme. Rauhoittukaamme. Ja nyt menen lypsämään Klioa. Tänä iltana on minun vuoroni.
Hän katosi keittiöön ja lähti ulos lypsinkiulu kädessä hyräillen
Porilaisten marssia.
Plotina ojensi kyynelissä hymyillen kätensä Kaarinalle.
— Kiitos, Kaarina, hyvin sinä ymmärrät isää. Hän on ollut kaiken päivää aivan suunniltaan mielipahasta. Minä kestän kyllä paljon, mutta nähdessäni hänen rakkaat kasvonsa huolestuneina, käy minullekin suru ylivoimaiseksi. Nyt hän taas on eläytynyt sinun antamaasi mielikuvaan. Kunpa kaikki vain kääntyisi hyvään päin ja pieni Kreikka todellakin suoriutuisi kunnialla taistelusta.
Kaarina lausui vielä pari rohkaisevaa sanaa ja lähti sitten noutamaan Iisaa pappilasta. Iisa oli pahalla tuulella — Pentti ei nähtävästi ollut osoittanut kyllin suurta huomaavaisuutta — hän toruskeli Kaarinaa viivyttelemisestä. Kaarina kuunteli vain puolella korvalla, hän oli jo tottunut Iisan oikkuihin. Sitäpaitsi hän yhä vielä näki silmäinsä edessä äskeisen kuvan: kumaraselkäisen, harmaantuneen maisterin ja laihan Plotinan, jotka istuivat paperien ja sanomalehtien keskellä etsimässä kauppakirjaa, joka estäisi heitä joutumasta kodittomiksi.
Hän liitti kätensä yhteen ja lähetti palavan rukouksen kohti kesäistä taivasta ystäväinsä onnen puolesta.
VII.
Seuraavana aamuna jo kello viideltä alkoi ukkovaari hoputtaa lähteviä. Sitkeä vanhus hääri lähtövalmiina, mutta Iisaa ja Kaarinaa oli vaikeata saada niin varhain liikkeelle, ja Ralle käännähti kiukkuisesti, kun häntä puhuteltiinkaan. Neljä kuppia kahvia ehti ukko särpiä, ennenkuin viimein oltiin valmiit.
— Joutukaa, joutukaa, hoputti Manne tyttöjä. Hän oli ylen onnellinen, käydä keikisteli kädet taskuissa ja hyppäsi aina välillä pihalle katsomaan, oliko polkupyörä todella aivan kunnossa. Hänen oli määrä ajaa polkupyörällä ja muiden kunnallisneuvoksen nelipyöräisillä. Vehmasmäkeen oli näet alkumatka suoritettava maantietä myöten.
Rouva Tullan suureksi mielihyväksi ei mikään voima saanut Rallea sängystä ylös, ja koska hänen seuransa sisarusten mielestä ei ollut juuri toivottavaa, sai hän rauhassa jäädä vuoteeseen.
Vehmasmäki oli parin kilometrin soutumatkan päässä manteresta. Se oli kunnallisneuvoksen syntymäpaikka ja oli aikoinaan kuulunut läheiseen Marttilan taloon. Tulla oli rikastuttuaan ostanut saaren muutamalla tuhannella markalla ja rappeutuneen mökin sijalle rakennuttanut uuden talon. Rakennus ei ollut iso, sisälsi vain tuvan ja kaksi kamaria. Mutta se oli siisti ja sievä. Rouva Tulla näytteli mielellään vierailleen valokuvia miehensä "synnyinkodista", hän tahtoi niille, jotka väittivät Juho Tullan kasvaneen savupirtissä, näyttää somasti rakennettua pikku taloa. Itse hän tuskin koskaan kävi appivanhempiaan tervehtimässä, mutta varsinkin Sikelle ja Mannelle oli Vehmasmäki paratiisin arvoinen.
Mummo Tulla oli pihalla syöttämässä kanoja, kun matkamiehet hitaasti nousivat mutkikasta polkua mäelle, jonka harjalla rakennus sijaitsi. Vieraat nähtyään hän ajoi kanat takapihalle ja riensi kiireesti aittaan heittääkseen puhtaan nutun ylleen. Leppeästi hymyillen hän sitten kätteli tulijoita.
— Jopas te olette kasvaneet, ihmetteli hän Sikkeä ja Iisaa. Mannekin kohta on iso mies, ja tämä on sitten se helsinkiläinen vieras. Siltä se näyttääkin, on niin hienohipiäinen ja vaalea näitten savolaistyttöjen rinnalla.
Iisa nyrpisti nenäänsä, häntä ei miellyttänyt se, että Kaarinaa aina verrattiin heihin. Hänen vaistonsa sanoi, että Sikke ja hän tässä vertailussa jäivät varjopuolelle. Sikke sitävastoin hymyili leveintä hymyään. Mummun pelkkä näkökin vaikutti häneen virkistävästi. Tottuneesti liikkuen kuin kotonaan ainakin hän meni aittaan, riisui muodikkaan kesäpuvun yltään ja ilmestyi hetkisen kuluttua puettuna vanhaan väljään pumpulihameeseen, avojaloin ja huivi päässä. Näytti siltä kuin hän kaupunkilaisvaatetuksen keralla olisi heittänyt yltään muunkin turhan rihkaman, mikä vuoden mittaan äidin suurilla ponnistuksilla oli häneen kertynyt. Hänen yksinkertaiselle luonteelleen vieras teennäisyys oli kuin poispuhallettu; samoin tyytymätön, hiukan hapan ilme, joka tavallisesti oli hänen sulottomilla kasvoillaan. Hidas uneliaisuus oli vaihtunut iloiseen reippauteen ja toimeliaisuuteen. Silminnähtävällä nautinnolla hän heti ryhtyi mummoa auttamaan askareissa, kantoi pöydälle ruokaa ja keitti kahvia.
— Tänne minä nyt jäänkin samalla matkalla, lupaili Manne pistäessään hyvillä mielin poskiinsa viiliä ja talkkunaa.
— Entäs se koulu? naureskeli mummo.
— Männikköön koulu! Ei minusta sentään kuuna päivänä lukumiestä tule, talonpoika tulee ja oikein rehti.
Ukki nauroi salavihkaa tyytyväistä hihitystä, mutta Iisa puhkesi harmistuneena sanomaan:
— Siinä sen nyt näkee, että äiti oli oikeassa, kun ei tahtonut päästää Mannea tänne. Heti kun hän tulee Vehmasmäelle, uhkaa hän heittää lukunsa.
Kaarina huokasi itsekseen. Hän aavisti tehtävänsä täällä käyvän vielä vaikeammaksi kuin kirkonkylässä. Kunpa keksisi jonkin taikakeinon, jonka avulla saisi Mannen tunninkaan verran viihtymään kirjan ääressä! Ja pahinta oli se, että häntä itseäänkin laiskotti ja väsytti koko opetus, täällä viheriäisen metsän keskellä se maistui vielä enemmän puulle kuin ennen.
Seuraavat päivät osoittivat, ettei hän ollut väärin arvioinut vaikeuksia. Mannea ei näkynyt paljon muulloin kuin aterioilla, ja kun Kaarina muistutti häntä luvuista, nauroi poika hänelle vasten silmiä ja käski hänen mennä opettamaan ruotsia kanoille. Ja Sikke vaikeni itsepintaisesti, kun Kaarina ehdotti, että pidettäisiin tunnit heti aamulla, jotta he saisivat olla vapaat muun osan päivää.
Neljä päivää oli kulunut suloisessa joutilaisuudessa. Kaarina ja Iisa loikoilivat pihanurmella saunakukkien ja vuohensilmien keskellä, Sikke pesi mummon maitohulikoita, ja Manne puuhaili kastematojen kanssa.
— Kuulkaapas, sanoi Kaarina kohottautuen rennosta asennostaan, nyt nämä laiskanpäivät saavat loppua. Huomenaamulla alkaa työ. Eikö niin?
— Minulla ainakin on askareita yllin kyllin, vastasi Sikke päättävästi, en ennätä aikaani tuhlata turhanpäiväisiin lirkutuksiin. Lupasin huomenaamulla lähteä mummin kanssa lehdeksiä tekemään kaskimaalle.
— Entä milloin luemme sitä uutta ruotsalaista kirjaa, jonka toin teitä varten?
— Lukekaa Iisan kanssa kahden. Minua ei nyt luvut huvita.
— Toivotonta, naurahti Kaarina Iisaan kääntyen.
— Semmoinen Sikke on aina Vehmasmäellä. Kotona hän on kiltti ja taipuvainen, mutta täällä hän ei tiedä muusta kuin lehmistä ja porsaista. Arvaapas, mitä hän vastasi minulle tänään, kun kysyin, minkä soittokoneen ääni hänestä on kaunein. "Separaattorin", hän vastasi. Onkos mokomaa proosapyttyä nähty?
— Niinpä se vain minusta onkin, vastasi Sikke levollisesti. Kun ensimmäisenä aamuna heräsin separaattorin surinaan, jota en taas ollut sitten viime kesän kuullut, tuntui minusta, ettei mikään musiikki maailmassa ollut ihanampaa.
Kaarina hymyili surunvoittoisesti. Siken peittelemätön luonnollisuus johti mieleen Pappilan Maijun lehmineen, vasikkoineen. Ah niin — siellä Hämeessä Maiju ja Elsa nyt kyttäsivät viinimarjapensaiden varjossa tai samoilivat tuttuja paikkoja, suurten kuusimetsien siimeksessä. Ja Lanterissa eleli vieras isäntä nauttien isän huolella ja taidolla hoidetun hyötymansikkamaan hedelmistä. Mitä tehnevät, miten viihtynevät Kati ja Heidi ja Pulle?
Ja jossakin kaukana Etelän ruusutarhoissa ikävöivät isä ja äiti, lapsiansa ikävöivät ja huolehtivat. — Ah, elämä on sentään raskasta! (Viimeinen ajatus oli Kaarinasta niin kaunis ja runollinen, että hän päätti kirjoittaa sen päiväkirjaansa.)
Manne oli saanut kastematonsa hyvään kuntoon ja astui tyttöjen luo.
— Kuulkaas, eiköhän lähdetä mustikkaan?
— En minä viitsi, vastasi Iisa haukotellen. Mutta Kaarina heräsi synkistä mietteistään ja huudahti vilkkaasti:
— Lähdetään vain, se olisi hirveän hauskaa.
— Minulla on loistavat meiningit, kehuskeli Manne. Lähdetään oikein veneellä jonnekin saareen ja koko päiväksi. Pulskat eväät mukaan.
Kaarina hypähti pystyyn. — Mainiota! Mutta kuules, Manne, minä tulen mukaan vain sillä ehdolla, että sinä tänään kirjoitat pari sivua ruotsia.
— Hyi, ettäs kehtaat! Silläkö lailla sinä minut palkitset? Ellen minä olisi ruvennut vaatimaan sinua mukaan, istuisit tällä haavaa ikkunassa paistamassa särkiä apteekin Pentin tai jonkun muun rohtoherran kanssa.
— Sinä olet todella suurenmoisen jalomielinen, myönnetään, mutta tiedäthän, että sinun on syksyllä suoritettava ehtosi, ja siksi sinun täytyy lukea.
— Minä annan palttua koululle, huusi Manne ja juoksi tiehensä sitä menoa. Iltapuolella hän kuitenkin hätäpikaa töhri ruotsinvihkoonsa pari sivua ja heitti vihon Kaarinan syliin.
Kaarina oli mielissään. Hänellä oli siis kuitenkin jonkinlainen vaikutusvalta rajuun Manneen. Mutta tarkastaessaan kirjoitusta hän ravisti päätään. Poika oli auttamattoman huolimaton. Kaksitoista virhettä samalla sivulla. Kauheata!
Marjamatka alkoi erinomaisilla enteillä. Ilma oli ihana, järvi tyyni ja taivas pilvetön. Sikke varasi eväskoriin talon paraita herkkuja, itse hän jäi kotiin auttamaan mummoa vuonien keritsemisessä.
— Minne te oikein lähdette? kysyi mummo saattaessaan marjamiehiä rantaan.
— Viitasaareen kai, vastasi Manne toisten puolesta, siellähän niitä mustikoita ennen oli. Ja nyt sitä lähdettiin. Istu sinä, Kaarina, perään, Iisa ja minä soudamme.
— En minä voi soutaa, intti Iisa. Käteni ovat paljosta pitsinvirkkauksesta hellät, soutakoon Kaarina. Hän istui perään, mutta laski tuokion kuluttua melan käsistään suojatakseen itseään päivän polttavilta säteiltä.
Mannea suututti, hän lupasi tervata Iisan hienon hipiän heti maihin tultua.
Kun vene alkoi lähetä Viitasaarta, pysähytti Manne äkkiä soutunsa ja sanoi:
— Kuulkaa, minä tiedänkin paljon paremman mustikkapaikan kuin tämä Viitasaari. Marttilan Hilma kehui, että Eräsaarilla on vähän tuhottomasti mustikoita tänä vuonna.
— Onko sinne vielä pitkäkin matka? kysyi Kaarina.
— On muutama kilometri vielä. Mutta se on mahtava paikka. Pääsaarella on korkea vuori, Haukkavuori, ja metsätkin ovat niin jylhät, ettei näillä mailla ole vertaista. Tuossa se jo näkyykin. — Manne osoitti kädellään korkeata taivaanrannalla kohoavaa vuorta.
— En minä viitsisi niin pitkälle lähteä, esteli Iisa, mutta Kaarina huudahti:
— Soudetaan vain sinne. Nimikin kuulostaa niin romanttiselta. Kyllä me
Mannen kanssa jaksamme soutaa.
— Älä sillä lailla kisko, neuvoi Manne, sellainen kiivas soutu vain väsyttää. Turhanpäiväistä tyttöjen intoilemista! Mies vetää tyynesti ja rauhallisesti. Kas näin.
Voimakkain, tasaisin ottein Manne liikutteli airojaan. Kaarina koetti seurata hänen esimerkkiään. Hän huomasi Mannen olevan oikeassa. Käsivarsia väsytti jo liian kiivaasta vetämisestä, ja käsissä oli rakkoja. Huh, olipa matkaa vähän liiaksikin!
Mutta kun vene vihdoin liukui rantahiekalle, ei Kaarina katunut vaivojaan. Manne oli valinnut satamaksi lahdenpoukaman, jota molemmin puolin rajoittivat korkeat, äkkijyrkät kalliot. Muutaman kymmenkunnan askelen päässä rannasta oli pieni kalasauna ja sen takana vihanta koivujen ja haapojen ympäröimä nurmi.
— Mikä ihana paikka! huusivat tytöt yhteen ääneen.
— Eikös olekin, kehui Manne tyytyväisenä. Minä pistäysin täällä pikimmältään viime kesänä ukin rengin, Esan kanssa. Tuo vuori tuossa, hän viittasi oikealle, on Kaikukallio ja tuo korkeampi, vastapäinen, on Haukkavuori.
— Mutta missä täällä mustikoita kasvaa? kysyi Iisa. Ei kai noilla paljailla kallioilla?
— Ei niillä, mutta jos kuljemme Haukkavuoren vasenta rinnettä, tulemme notkelmaan, ja siinä pitäisi Hilman sanojen mukaan kasvaa julmasti marjoja.
— Huh, sanoi Iisa, en minä ainakaan viitsi mennä sinne vaatteitani repimään. Menkää te Kaarinan kanssa, minä jään tänne ruokaa laittamaan.
— Ja romaania lukemaan, mutisi Manne. Hän oli nähnyt Iisan pistävän eväskoriin kotoaan ottamansa kirjan. Hei, Kaarina, lähdetään me sitten. Vai pelkäätkö sinä hienoja vaatteitasi ja korkeakantaisia kenkiäsi?
— En toki, olenhan tullutkin vartavasten mustikkaan. Joudutaanpas nyt, minä oikein palan halusta päästä kapuamaan tuonne vuorenharjalle. Sieltä mahtaa olla ihana näköala.
Manne ja Kaarina ottivat tuohisensa ja lähtivät kiipeämään vuorta ylös.
— Muista laittaa päivällinen valmiiksi ajoissa, varoitti Manne mennessään Iisaa.
— Totta kai. Tuokaa te vain marjoja, kyllä minä ruuasta huolen pidän.
Hän kokosi risuja ja alkoi tehdä tulta. Mutta muutamia kertoja turhaan yritettyään hän kyllästyi koko hommaan ja päätti ensin huuhtoa perunat. Sen tehtyään hän heitti ne pataan, nosti padan kahden kiven väliin ja puhalsi tulta, joka itsepintaisesti kieltäytyi tottelemasta hänen ponnistuksiaan.
— Kai se vähitellen syttyy itsestään, hän tuumi ja heitti koko puuhan sikseen, otti kirjansa ja rupesi etsimään itselleen sopivaa makuupaikkaa. Koska hän käärmeitä peläten ei uskaltanut jäädä ulos, levitti hän vaippansa kalasaunan penkille ja heittäytyi pienen ikkunaluukun alle pitkälleen. Sivu sivulta hän ahmi jännittävää kertomusta, kunnes viimein huoneessa vallitseva puolihämärä alkoi häntä nukuttaa ja hän uupui uneen.
Sillä aikaa Kaarina ja Manne kapusivat kuin vuorivuohet ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Ylhäällä heidän päänsä päällä vihelsivät haukat kimakoita varoitushuutojaan raivostuneina siitä, että rohkeat ihmislapset uskalsivat lähestyä heidän pesäpaikkojaan. Siellä täällä näkyi kivillä revittyjä sulkia ja höyheniä, lintujen ja muiden pikkueläinten luita jäännöksinä petolintujen verisistä aterioista. Joskus oli vuori niin jyrkkä, että vain polvillaan ja tarrautumalla kiinni johonkin käyrään mäntypahaiseen saattoi päästä ylös. Manne kiipesi ketterästi jyrkintäkin seinää, mutta Kaarinalta kävi nousu vaikeammasti, hänen hameensa olivat vastuksena ja sitäpaitsi hän oli tottumattomampi kuin Manne kiipeilyurheiluun. Kerran hän jo luuli viimeisen hetkensä tulleen. Pensas, johon hän tarttui kiinni, petti, ja hän tunsi hiljaa luisuvansa alaspäin. Hän koetti tarttua kiinni viereiseen sammalmättääseen, mutta silloin komensi Manne käheällä, käskevällä äänellä:
— Älä luota siihen, se irtaantuu.
— Tämä pensas pettää, huusi Kaarina hätääntyneenä. Kivet hänen jalkainsa alla alkoivat vyöryä.
— Tartu minuun heti, kuului sama käskevä ääni, ja Manne ojensi paljaan, ruskettuneen säärensä häntä kohti.
— Jaksatko sinä?
— Tottele.
Kaarina empi hetken, mutta luotuaan silmänsä alaspäin, missä ammottava syvyys väijyi valmiina nielaisemaan hänet, jos hän olisi lähtenyt vyörymään alaspäin, hän puri hampaansa yhteen ja tarttui Mannea jalkaan. Tämä alkoi laahautua varovasti ylöspäin pidellen kiinni vanhan, sitkeän petäjän juuresta.
— Kas niin, sanoi Manne, autettuaan Kaarinan viereensä pienelle penkerelle, tyttö on sentään aina tyttö, ja poika on poika, vaikka pojalla olisikin ehdot laskennossa ja tyttö olisi viisas kuin professori.
Kaarinan kaikki jäsenet vapisivat vielä säikähdyksestä ja hermojännityksestä. Mutta siitä huolimatta hänen täytyi nauraa Mannen voitonriemuiselle ryhdille. Poika katseli häntä huvittuneena ja samalla hiukan kummastellen.
— Hohoh, sinä vain naurat, minä ajattelin sinun pillahtavan itkuun tai ainakin pyörtyvän. Pahoittelin tässä juuri, etten tullut ottaneeksi Iisan hajuvesipulloa matkaan.
— Mistäpä sinä arvaat, kuinka lähellä itku oikeastaan on, ajatteli Kaarina, mutta ääneen hän virkkoi: — Se aika on ollut ja mennyt, jolloin tytöt pyörtyivät ja itkivät. Me yhteiskoulun tytöt olemme reipasta väkeä, emme me turhanpäiten vetistele. Mutta jatketaanpa nyt matkaa, muutoin emme saa mustikoita.
Kohtalo oli kuitenkin nähtävästi päättänyt, että heidän mustikkaretkensä sillä haavaa jäisi ilman marjoja, sillä kun he päästyään vuoren harjalle ja vähän aikaa ihailtuaan komeata näköalaa painautuivat samoilemaan vuoren vastakkaista loivaa rinnettä alas, huomasivat he maassa kahden jykevän kiven kolossa suuren padan. Padassa oli torvi, joka johti vieressä olevaan saaviin.
Manne vihelsi pitkään.
— Heipä hei! siinä on viinankeittovehkeet täydessä komeudessaan.
Tehdäänpäs veijarille pienet kepposet.
Hän potkaisi saavin kumoon ja kirkas neste valui maahan. Karkea kirous kuului samassa aivan heidän vierestään, ja pörröinen pojan pää kohosi korkean kiven takaa, jossa sen omistaja oli piileskellyt. Raivostuneena poika pui nyrkkiään ja huusi täyttä kurkkua:
— Rosvot! Koirat! Sudet! Isä, i-isää, tule tänne!
Manne ja Kaarina seisoivat hetkisen jähmettyneinä. Mutta sitten Kaarina kiskaisi Mannea hihasta ja kuiskasi hätäisesti: — Juostaan pakoon. Hän voi tehdä meille pahaa.
Manne työnsi Kaarinan käden halveksivasti syrjään ja asettui katselemaan poikaa kädet puuskassa.
— Vai niin, hän puhui mahtavasti kuin olisi hän ollut vähintään itse pitäjän leveäselkäinen nimismies. Vai viinankeitossa täällä ollaan! Tiedätkös, lurjus, mikä siitä seuraa? Hyvät sakot tai vettä ja leipää.
Poika raivostui yhä enemmän ja syytämällä syyti suustaan parjaustulvan, jossa kaikki kielemme haukkumasanat karkeimpaan kiroukseen asti olivat edustetut. Mannekin suuttui vuorostaan. — Maltas, sinä suurisuinen vekara. Kyllä minä sinut tunnen. Etköhän vain ole Riepposia? Kyllä teidät tiedetään, viinankeittäjät. Hänen vielä puhuessaan kuului metsästä risahtelua, ja nopeat askelet lähenivät.
Kiroilevan pojan kasvot saivat entistä häijymmän ilmeen.
— Ähä kutti, senkin voro, isä tulee ja näyttää sinulle, mikä olet miehiäsi.
Pitkä, harteva mies pyssy olalla näkyi puitten välissä. Kaarina tarttui uudelleen Mannea käteen.
— Juostaan, juostaan. Hän tappaa meidät.
— Taitaa juutas sen tehdä. Se on Hiski Riepponen itse.
Hän läksi juoksemaan hätäillen Kaarinalle:
— Tule kiireen vilkkaa, pysyttäydy minun kintereilläni.
Suin päin pakenivat molemmat yli kivien ja kantojen. Kaarina kompastui, kaatui ja vieri niine päivineen vuorenrinnettä myöten, joka onneksi siinä kohden oli loivaa, alas kanervikkoon. Manne harppasi hänen jäljestään ja tapasi Kaarinan istumassa sammalissa. Hän oli surkean näköinen, tukka pörröllään, suu täynnä multaa ja sammalia, kädet naarmuissa, hameessa mustikkapilkkuja. Manne oli repinyt molemmat säärensä verille, housuissa oli repeämä.
— Huh, ähki hän, olipa onni, ettet särkenyt päätäsi kiviin, Kaarina.
Miten sinä noin taitamattomasti juokset?
— Enhän minä joutanut eteeni katsomaan. Marja-astianikin on kadonnut, ja nekin vähät marjat, joita siinä oli, ovat tipo tiessään. Hyss, tuossa hän taas on.
Hän viittasi heidän yläpuolellaan kohoavalle penkerelle. Kaksi kiiluvaa silmää hehkui sieltä heitä vastaan ja käheä ääni huusi:
— Varokaa, te sudenpenikat! Ettekö luule minun teitä tuntevan? Tullan sikiöitä olette, sen verenimijän. Katsokaa minua tarkkaan, jotta voitte selittää isällenne, miltä Riepposen Hiski näyttää. Ja kysykää häneltä, vieläkö hän muistaa, kuinka hän makeilla sanoilla ja konjakilla sai minut myömään taloni muutamasta sadasta. Sen hän teki, konna, ja kun minä selväpäisenä tulin kauppaa peruuttamaan, hän nauroi vasten kasvoja ja möi taloni pois kuudestakymmenestätuhannesta. Kysykää häneltä vielä, missä koko sen kyläkunnan isännät nyt maleksivat, joilta hän petkutti metsät ja talot muutamalla markalla. Ei minunkaan ennen isäntämiehenä tarvinnut salassa metsiä piileskellä ja korpirojua keittää. Mutta nyt keitän uhallakin, ja sen, joka minua häiritsee, ammun kuin koiran. Tuossa saat siitä, että kaasit viinani maahan.
Salaman nopeudella hän kohotti pyssyn poskelleen ja laukaisi. Manne kaatui maahan ja jäi siihen jäsentä liikahuttamatta. Mies katosi nopeasti.
Kaarina syöksyi Mannen luo ja vaipui polvilleen hänen eteensä.
— Manne, Herra Jumala, Manne, oletko haavoittunut?
Poika ei vastannut, Kaarina alkoi epätoivoissaan ja ääneen itkien avata hänen takkiaan löytääkseen haavan. Hänen katseensa osui pojan kasvoihin, ne elehtivät merkillisesti, ja hänen suureksi helpotuksekseen Manne äkkiä alkoi nauraa kikattaa.
— Jumalan kiitos, etkö olekaan haavoittunut?
— Ei enempää kuin mitä keltiäiset täällä sammalissa parhaillaan minua purevat.
— Hävytöntä petkuttaa minua noin. Luulin sinun jo kuolleen, kun olit niin ääneti.
Kaarina pyyhki harmistuneena kyyneleitä silmistään.
— Yhteiskoulun tytöt eivät turhia vetistele, naureskeli Manne.
— Hyi sinua, kehtaat vielä laskea leikkiä, kun vakavat asiat ovat kyseessä. Hän voi vielä tulla takaisin meitä takaa ajamaan.
Manne kohosi istumaan. — Tulkoon vain, hän sanoi hammastaan purren. Kyllä minä hänelle näytän. Kuulitko, mitä hän sanoi isästäni? Sanoi häntä verenimijäksi ja konnaksi?
Kaarina nyökäytti päätään, mies sekä säälitti että hirvitti häntä.
— Raukka, hän sanoi, ei mahda olla hauskaa menettää oman typeryytensä tähden taloaan ja joutua köyhyyteen.
Manne murjotti synkkänä eteensä.
— Syyttäköön itseänsä. Sinä et niitä asioita ymmärrä.
Hän lähti kiivaasti astumaan potkien silloin tällöin jonkin kiven menemään tieltään. Huomasi, että miehen sanat olivat kipeästi osuneet häneen. Ääneti, alakuloisena Kaarina kahlasi hänen jälkiään syvässä kanervikossa. Äkkiä Manne pysähtyi ja heristi korviaan. Metsästä kuului ääniä. Hän nosti sormen huulilleen varoittavasti.
— Siinä he ovat taas, hän kuiskasi, nyt minä menen ja vaadin hänet tilille siitä, mitä hän sanoi isästäni.
— Sinä et saa, Manne, hän tappaa sinut, hätäili Kaarina itku kurkussa.
— Hän on solvaissut isääni, intti poika itsepintaisesti.
— Mutta hänellä on pyssy ja sinä olet aseeton. Hän ampuu sekä sinut että Iisan ja minutkin. Onko se sinusta hauskaa?
Manne murahti jotakin, mutta huomasi itsekin samassa aikomuksensa mielettömyyden. Hiljaa ja varovasti he jatkoivat matkaansa, kunnes vähitellen salaviinanpolttajien raa'at äänet häipyivät kuulumattomiin. He olivat jo oman laskelmansa mukaan jotenkin lähellä kalasaunaa, kun äkkiä kuulivat nopeita askeleita takanaan. Manne kyyristyi silmänräpäyksessä korkean kivilohkareen taa ja veti Kaarinan mukaansa. Samassa tuokiossa ilmestyi polunmutkaan äskeinen kiroileva poika. Hän harppasi aivan heidän ohitseen aavistamatta, että jonkin askelen päässä hänestä olivat samat henkilöt, joita hän niin julmasti oli äsken uhannut.
Vasta kun hän oli kadonnut alas tiheään notkoon, uskalsivat Manne ja Kaarina hiipiä esiin piilopaikastaan. He eivät kuitenkaan enää rohjenneet seurata samaa tietä, vaan poikkesivat pienelle syrjäpolulle. Onnettomuudekseen he joutuivat väärään suuntaan ja saivat kiertää pitkälti, ennenkuin viimein väsyneinä huomasivat joutuneensa Kaikukalliolle vastapäätä Haukkavuorta. Täältä oli kuitenkin helppo rantaa pitkin pyrkiä kalasaunalle.
— Mitähän Iisa arvelee, kun olemme olleet näin kauan poissa, sanoi
Kaarina. Hän on varmaankin sekä levoton että äkäinen.
Mutta kun he viimein nälkäisinä saapuivat kalasaunalle, odotti heitä siellä ikävä yllätys. Iisaa ei näkynyt missään, ja perunapadan alla oli vain tuhkaa.
— Minne ihmeellä Iisa on mennyt! huudahti Kaarina.
— Ja vene on poissa, sanoi Manne. Mitä tämä tietää? Onkohan hän lähtenyt soutelemaan? Ei luulisi, yksin.
Kaarina juoksi kalasaunalle, mutta pysähtyi äkkiä ja jäi kuuntelemaan.
Sitten hän viittasi Mannea luokseen.
— Mitä nyt? kysyi Manne. Vieläkö seikkailuja?
— Kuuletko kummallista uikutusta kalasaunasta? On aivan kuin joku itkisi.
Manne juoksi saunan porstuaan ja vetäisi ovea. Se oli lujassa salvassa. Hän painoi korvansa seinää vasten. Nyt hän selvästi kuuli jonkun itkevän.
— Iisa sinäkö siellä olet?
— Päästä heti minut ulos! kuultu sisältä Iisan raivostunut ääni.
Manne alkoi kiskoa salpaa auki. Mutta se oli lujassa eikä ottanut auetakseen.
— Tämä on Riepposten työtä, mutisi Manne. Juupelin veijarit!
— Annas minä tulen auttamaan.
— Mitäs itikan avusta! Maltas, minä tiedän tepsivän keinon.
Hän sieppasi maasta aimo kiven, ja kun hän oli sillä pari kertaa kolhaissut salpaa kaikin voimin, irtaantui se, ja Manne aukaisi oven. Saunasta syöksyi Iisa itkettyneenä ja vihaisena kuin sähisevä kissa.
— Sinunko kepposiasi tämä taas on? Kyllä saat sen kalliisti maksaa, jahka tullaan kotiin.
— Minun! toisti Manne ällistyneenä.
— Älä hassuttele, sanoi Kaarina tiukasti, vaan kerro, kuka sinut sulki sisään.
— Minä luulin, että se oli Manne, sanoi Iisa. Kuka se sitten oli?
— Riepposen Taavetti arvattavasti, sanoi Manne. Ja äkkiä hän hurjasti kirkaisi: — Hän se on vienyt veneemmekin.
— Herra Jumala, nyt olemme aivan heidän vallassaan, voihki Kaarina.
— Nyt minä en ymmärrä mitään, sanoi Iisa. Tiedän vain sen verran, että kun olin pannut perunat pataan, levitin vaippani kalasaunan penkille ja heittäysin lukemaan. Nukuin sitten ja heräsin siihen, että kuulin hätäisiä askeleita, ovi paukahti äkkiä kiinni ja salpa vedettiin eteen. Suutuin kauheasti, sillä luulin Mannen taas keksineen jonkin uuden keinon minua kiusatakseen. Olen istunut ainakin kolme tuntia telkien takana.
— Ei niin kauan sentään, sanoi Kaarina, tiedätkös, Manne, tuo ilkeä poika juoksi tänne silloin, kun me piileksimme kiven takana.
Manne nyökäytti päätään. — Niinhän se lurjus teki.
— Ja me samoilimme metsää tunnin verran, vai mitä arvelet?
— Niin tai ehkäpä parikin. Ja sillä aikaa tuo juutas tuli tänne ja vei veneemme, ettemme pääsisi heitä ilmiantamaan.
— Kuka? Ketä ilmiantamaan? uteli Iisa. Kertokaa toki.
— Minä en kerro sanaakaan, ennenkuin saan ruokaa, väitti Manne. Hän läheni Kaarinaa ja sanoi matalalla äänellä: — Ei hiiskaustakaan ampumisesta.
Kaarina katsahti häneen kysyvästi, mutta Manne virkkoi vain:
— Muista, ei hiiskaustakaan.
Sillä aikaa kuin Kaarina ja Iisa ottivat esille ruokaa eväskorista, kuvaili Manne heidän seikkailujaan Iisalle, joka tuon tuostakin puhkesi huudahduksiin sellaisiin kuin: Kauheata! Hirveätä! Se oli oikein! Mitähän isä tästä sanoo!
Tytöt pistivät juuri hyvällä ruokahalulla poskeensa kolmatta voileipää, kun Manne äkkiä pudotti kädestään perunan, kuin olisi se häntä polttanut, ja sanoi:
— Kuulkaas, tytöt, me saamme pidellä vähän varovammin eväitämme. Ei ruuanhitustakaan enää.
— Ohoo, huudahti Iisa, vastahan minä olen päässyt alkuun.
— Alkakaa korjata vain ruokia takaisin koriin, neuvoi Manne. Kaarina totteli, hän arvasi melkein, mitä Manne tarkoitti, mutta Iisa nurisi valittaen nälkäänsä.
— Mutta etkö sinä käsitä, että meidän täytyy syödä huomennakin, sanoi
Manne kärsimättömästi.
— Huomenna!
— Niin juuri. Vai aiotko sinä uimalla pyrkiä kotiin?
Iisa katseli silmät pyöreinä veljeänsä.
— Et suinkaan tarkoita, että meidän pitää jäädä tänne?
— Sitäpä juuri tarkoitan. Ellei joku sattumalta souda tänne, saamme maleksia täällä Eräsaarilla ehkä parikin viikkoa.
Iisa purskahti kyyneliin. Kaarinakin tunsi itkun puristavan kurkkuaan.
— Kauheata, me kuolemme täällä nälkään ja viluun.
— Viluun emme hevin kuole heinäkuussa, mutta nälkä voi kiusata. Onhan sentään mustikoita metsässä.
— Ukki ja mummi tulevat kyllä meitä hakemaan, kun ei meitä rupea kuulumaan, keksi Iisa lohdutuksekseen.
— Voi, hehän luulevat meidän lähteneen Viitasaareen, eivät he tiedä meitä täältä hakea, virkkoi Kaarina.
Huomatessaan tämänkin toivon pettävän vaipui Iisa täydelliseen lohduttomuuteen. Hän valitti ja vaikeroi, syytti Mannea ja Kaarinaa siitä, että he olivat tahtoneet Eräsaarille, vaikka oli päätetty lähteä Viitasaareen, ja väitti kuolevansa mielenliikutuksesta.
Molemmat toiset kuuntelivat häntä jonkin aikaa, mutta sitten Kaarina sanoi vakavasti:
— Heitä jo tuo turha ruikutus, se sopisi Rallelle, mutta ei sinun ikäisellesi tytölle. Me olemme varsin vaikeassa asemassa, se on totta, mutta itku ja syyttelyt eivät rahtuakaan muuta asiaa, pikemmin päinvastoin. Tuumikaamme järkevästi, mitä meidän on tehtävä. Mitä sinä, Manne, arvelet?