— Sinun ei tarvitse minua neuvoa, vastasi Iisa nyyhkyttäen. Olisit mieluummin neuvonut Mannea soutamaan Viitasaareen, niinkuin oli päätetty. Äiti ei sinua siitä kiitä, että olet tukemassa Mannen tyhmiä päähänpistoja sen sijaan, että opettaisit hänelle ruotsia ja laskentoa.
— Älä piittaa hänen pippuristaan, Kaarina, puhui Manne. Minun mielestäni meillä ei tällä kertaa ole muuta neuvoa kuin rauhoittua ja varovasti ottaa selkoa siitä, ovatko Riepposet lähteneet saarelta. On kaksi mahdollisuutta: joko he pötkivät täältä pakoon jonnekin muualle viinavehkeineen tai tekevät meidät vaarattomiksi.
Kaarinaa värisytti ja Iisa itki entistä katkerammin.
— Mikä on sinun luulosi? kysyi Kaarina.
Manne rypisti silmäkulmiaan tärkeän näköisenä. Näyttipä miltei siltä kuin hän olisi nauttinut seikkailusta.
— Kenties he arvelevat meitä tultavan etsimään ja pitävät viisaimpana poistua täältä.
— Mutta miksi he veivät veneemme?
— Aikaa voittaakseen. He eivät tiedä, montako meitä on täällä, ja tahtovat estää takaisinpaluumme, jottei nimismies saisi tietää heidän olinpaikastaan. Minä ehdotan nyt, että vetäydymme linnoitukseemme, se on kalasaunaan, ja pysymme vihollisilta turvassa sen seinien eli muurien sisällä.
Mannen ehdotus hyväksyttiin. Tytöt siistivät kalasaunan häthätää, Manne kantoi sisään sanajalkoja ja sammalia vuoteita varten.
Aurinko oli jo laskenut, ja kesäyön hämärä teki tuloaan. Manne veti oven kiinni ja sulki sen sisäpuolelta jonkinlaisella väliaikaisella salvalla.
— Luuletko tuon pitävän, jos he pyrkivät sisään? kysyi Kaarina arasti.
— Ainakin he saavat tästä ensin maistaa, kerskui Manne osoittaen paksua seivästä, jonka hän oli kuljettanut huoneeseen.
Kaarina katseli häntä ihaillen. Manne oli äkkiä hänen silmissään muuttunut kuin toiseksi olennoksi. Laiska, vallaton poika osoitti nyt tarvittaessa odottamatonta tarmoa ja älyä.
Iisa oli painautunut penkille kalpeana ja itkettyneenä. Toisten suureksi helpotukseksi hän pian vaipui uneen.
— Nuku sinäkin, sanoi Manne Kaarinalle, kyllä minä vartioin.
Kaarina kieltäytyi ensin jyrkästi, mutta vähitellen hän tunsi silmäluomiensa käyvän ihmeellisen raskaiksi. Hän ehdotti, että hän ensin nukkuisi pari tuntia, sitten Manne herättäisi hänet ja nukkuisi hänkin vuoronsa.
Manne suostui tähän. Kaarina levitti sadevaippansa kanervaläjälle ja heittäysi pitkälleen. Manne istui haukotellen penkillä. Saunassa oli miltei pimeä, kun pieni luukkukin oli suljettu. Silloin tällöin hän oli kuulevinaan askelia ulkoa ja kohosi pystyyn valppaana käden puristuessa lujemmin seipään ympärille. Mutta mitään uhkaa ei vihollisen puolelta kuulunut, ja hiljakseen Mannen pää alkoi vaipua rintaa vasten. Hän nukkui vielä makeasti, kun ensimmäinen arka päivänsäde pyrki sisään seinässä olevasta raosta, ja Kaarina heräsi ihmetellen outoa makuupaikkaansa.
Edellisen päivän tapahtumat palasivat mieleen kuin uni. Tuntui mahdottomalta, että hän todellisuudessa oli elänyt moisen jännittävän seikkailun, ei vain lukenut sitä jostakin kirjasta. Tuossa rahilla hänen silmänsä erottivat puolihämärässä Iisan, joka yhä vielä nukkui sadevaippaansa kietoutuneena, ja lattialla veti Manne epämukavassa asennossa sikeitä unia. Kaarina nousi hiljaa ja hiipi varovasti ovelle koettaen avata sitä. Se ei kuitenkaan ollut helppo tehtävä, ja kolinaan, minkä hänen ponnistuksensa aiheuttivat, heräsi Manne. Vielä unen pöpperössä hän hypähti pystyyn ja hyökkäsi nyrkki ojossa luuloteltua vihollista vastaan.
— Minähän se vain olen, älä lyö, huusi hätääntynyt Kaarina.
— Mitä nyt! Joko he tulevat! kirkaisi Iisa kohoten penkiltä tukka pörröllään ja silmät pyöreinä kauhusta.
Kesti tuokion, ennenkuin tilanne selvisi, ja silloin kajahti vapauttava nauru mustuneessa kalasaunassa.
— Minä aioin mennä vain rannalle peseytymään, selitti Kaarina.
Manne avasi oven, ja kaikki kolme astuivat ulos varovasti pälyen ympärilleen. Kaikki oli rauhallista, mutta eilinen kaunis sää oli kolkostunut. Taivas oli pilvessä, ja tuuli verraten navakasti. Kaarina juoksi rantaan. Hänen mielessään piili hiljainen toivo, että vene jonkin ihmeen kautta olisi paikoillaan. Ehkä Riepponen oli katunut ja tuonut veneen takaisin. Mutta ei — valkama oli yhtä tyhjä tänään kuin eilen illallakin. Pettyneenä hän kääntyi Mannen puoleen.
— Pitääkö meidän todellakin jäädä tänne?
— Siltä näyttää, kuului Mannen lyhyt vastaus.
— Ja kuinka kauaksi aikaa?
— Sitä on mahdoton sanoa. Joka tapauksessa aion nyt lähteä ottamaan selkoa siitä, ovatko Riepposet vielä saarella. Mutta ensiksi minun täytyy saada jotakin suuhunpantavaa.
Eväät otettiin esille, ja Kaarina jakoi kullekin voileivän ja pari kylmää perunaa.
— Ei tästä vatsa täyty, murahti Manne.
— Jos meidän on elettävä täällä parikin päivää, täytyy meidän säästää, niinkuin itse eilen sanoit, virkkoi Kaarina pannen päättävästi leivän ja voin takaisin koriin.
— Pitääkö meidän Kaarinan kanssa jäädä tänne kahden? Silloin tulen mieluummin sinun kanssasi, sanoi Iisa.
— Siitä ei tule mitään. Et sinä jaksa kiertää rantoja, väsyt puolitiessä ja olet vain minulle vastuksena.
Iisa hyrähti itkuun. — Minua niin peloittaa. Jos he tulevat tänne ja tappavat meidät. Jää, Manne kulta, meidän luoksemme.
— Kas niin, semmoista se on, kun lähtee tyttöjen kanssa yhteen komppiin, kuului Mannen vähemmin kohtelias vastaus.
Ja hän lähti äkäisenä harppaamaan polkua pitkin.
— En minä kauan viivy, huusi hän mennessään lohdutukseksi.
Kaarina koetti rauhoittaa Iisaa, ja haihduttaakseen hänen ikäväänsä hän alkoi kertoa koulujuttuja ja pikkutapahtumia toverielämästä. Iisa kuunteli ensin mielihalulla, hän ihaili kiihkeästi kaikkea pääkaupunkilaista ja uneksi usein ajasta, jolloin hänkin pääsisi Helsinkiin. Mutta vähitellen hänen mielenkiintonsa laimeni, hänen katseensa kävi yhä hajamielisemmäksi, ja viimein hän kysäisi:
— Eikö sinun mielestäsi Manne ole viipynyt jo liian kauan?
Kaarina katseli pientä rannekelloaan.
— Hän on ollut poissa kaksi tuntia. Kai hän pian palaa.
Hän ei enää jaksanut keksiä uutta puheenaihetta, ja molemmat tytöt vaipuivat miltei täydelliseen äänettömyyteen. Jonkin ajan kuluttua Kaarina huomasi, että Iisan silmistä tippui kyyneliä.
— Älä huoli itkeä, hän lohdutti, kyllä me jollakin tavalla pääsemme tästä pulasta.
— En minä sitä sure, mutta minua niin peloittaa Mannen puolesta. Mitä jos nuo katalat viinankeittäjät ovat hänet tappaneet!
Kaarina tunsi itsensä liikutetuksi. Oli niin outoa nähdä itsekkään Iisan huolehtivan jonkun toisen puolesta, vieläpä juuri Mannen, jonka kanssa hän oli alituisesti sotajalalla.
— Jos Manne vain onnellisesti tulee takaisin, en enää koskaan kieli hänen kepposistaan äidille, jatkoi Iisa. Hän saa minun puolestani uittaa kastematojaan hajuvesipullossani ja sulloa sänkyni täyteen takiaisia.
Kun hän tähän tapaan oli hetken vaikeroinut, ehdotti Kaarina, että he kiipeisivät Kaikukalliolle katsomaan, näkyisikö Mannea. Mutta siihen ei Iisa millään ehdolla suostunut, ei hän myöskään sallinut Kaarinan lähteä. Hän ei missään nimessä suostunut jäämään yksin.
Viimein kun molemmat tytöt jo olivat miltei tylsät odotuksesta, palasi
Manne märkänä ja väsyneenä.
— He ovat lähteneet, hän ilmoitti, kävin urkkimassa heidän viinatehtaallaan asti, mutta pois olivat korjanneet kaikki keittovehkeensä. Ja visusti he olivat peittäneet jälkensä. Ovelia veikkoja nuo Riepposet.
— Tapasitko yhtään ihmisasumusta? kysyivät tytöt yhteen suuhun.
— En minä etsinytkään. Tiedänhän minä, ettei Eräsaarilla ketään asu.
— Entä venettä?
Manne ravisti päätään kieltävästi.
— Täytyy odottaa, kunnes joku sattumalta saapuu manterelta. Ehkäpä joku nuotanvetäjä, tässä on parin manteren isännän kalavedet.
Tytöt tuijottivat sanattomina eteensä. Tuntui kauhealta viettää toinen yö autiossa kalasaunassa. Ja nälkä alkoi käydä yhä vaativammaksi. Syötyään laihan päivällisen he sateesta huolimatta menivät ulos ja keräsivät Kaarinan ehdotuksesta joukon kasveja. Onneksi Kaarina oli pistänyt mukaan kasvion, joten he saivat tutkituksi useita kukkia. Niin kului iltapuoli verraten nopeasti, ilta joutui, ja he heittäytyivät tilapäisille vuoteilleen nälkäisinä ja alakuloisina kuunnellen, kuinka sade rapisi kalasaunan pärekattoa vastaan ja tuuli vaikeroi puissa.
— Etkö osaa ulkoa jotakin raamatunlausetta, Kaarina? pyysi Iisan ääni nöyränä. Manne murahti tähän jotakin halveksivaa, mutta sulki kätensä ristiin ja kuunteli hartaasti Kaarinan lukiessa ulkomuistista:
"Ja vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahuutta, ettäs olet kanssani, sinun vitsas ja sauvas minun tukevat."
Heidän silmänsä sulkeutuivat, ja he vaipuivat vähitellen uneen nähden kirjavia kuvia uhkaavista vaaroista ja onnellisesta pelastuksesta.
Toinen yö Eräsaarilla oli loppuun kulunut. Aurinko oli hajoittanut pilvet, kastehelmet kimaltelivat maassa ja tuuli oli asettunut. Saarivangit heräsivät ja riensivät heti ensi työkseen rannalle tähystämään toivottua venettä. Iloisesti leikittelivät auringonsäteet sinisellä selällä, mutta venettä ei näkynyt lähellä, ei kaukana. — Me kai kuolemme täällä nälkään, kuului Iisan masentunut ääni. Hän oli käynyt niin nöyräksi ja hiljaiseksi. Mannea hänen muuttunut käytöksensä kirveli, hän olisi mieluummin kuullut tytön toruvan, oli vaikeata nähdä häntä noin kärsivänä ja murtuneena.
Mikä onneton päähänpisto olikaan saattanut heidät soutamaan Eräsaarille!
Aamiaista syödessä hän salaa pisti taskuunsa oman leipäosuutensa ajatellen: Tyttöjä varten, jos hätä tulee.
Ja hän tunsi olevansa äärettömän jalomielinen ja ylevä.
Ajan kuluksi he lähtivät mustikkaan ja löysivätkin mainion marikon. Tytöt poimivat ahkerasti, heille oli lohdutuksena työ, mutta Manne väsyi pian. Leipäviipale hänen taskussaan tuntui polttavan, teki mieli murtaa siitä pieni pala, sillä mustikat eivät olleet kyenneet sammuttamaan hiukaisevaa tunnetta sydänalassa. Hänen rohkeutensa oli arveluttavassa määrässä laskeutunut, mieli mustana hän samoili metsää suunnaten askelensa miltei umpimähkään saaren pohjoispäätä kohti.
Tytöt olivat sillä aikaa saaneet marja-astiansa täyteen.
— Miten suuria kauniita marjoja, huudahti Iisa. Kunpa nyt vain pääsisi kotiin näyttämään niitä mummille, lisäsi hän huoaten.
— Kyllä me vielä pääsemme, lohdutti Kaarina.
— Sinä et sitä itsekään usko.
Kaarina ei vastannut. Totta oli, että hänenkin mielessään oli alkanut kyteä hiljainen epäilys siitä, voisivatko he elävinä suoriutua seikkailustaan. Mutta ei — ei saanut heittäytyä toivottomaksi. Tietysti täytyi jonkun tulla heitä pelastamaan.
Hänen vilkas mielikuvituksensa loihti samassa miellyttävän kuvan: Saunarannassa oli vene, Vehmasmäen vanhukset ovat tulleet heitä noutamaan.
— Riennetäänpä kalasaunalle, Iisa, joudutti hän. Minulla on aivan sellainen tunne, että meitä on tultu noutamaan.
Iisan kasvot kirkastuivat. Toisen luja usko tarttui häneenkin. Juoksujalkaa he alkoivat painautua saunarantaan päin. Mutta perille päästyään he pettyneinä seisahtuivat. Laaja, autio ulappa levisi heidän silmäinsä eteen, mutta ranta oli yhtä tyhjä kuin ennenkin.
Iisa heittäytyi mättäälle istumaan, peitti kasvot käsiinsä ja purskahti valtavaan itkuun.
— Olisit voinut olla minulle turhia luulottelematta, kuului nyyhkytysten kesken.
Kaarina katseli häntä syyllisenä. Sitten hän kääntyi, pujahti sisään kalasaunaan ja puhkesi kyyneliin hänkin.
— Heipä hei! Mikäs hätänä! kajahti Mannen ääni tuokion kuluttua.
Kaarina kohotti päätään. Mannen ääni kuului niin reippaalta.
— Pyyhi pois kyynelesi, Iisa-muori, voit varata ne parempaan tarpeeseen. Missä Kaarina on?
Kaarina juoksi ulos. Heti ensi silmäyksellä hän huomasi Mannella olevan hyviä uutisia. Poika oikein hehkui iloa ja tyytyväisyyttä.
— Pillit pussiin nyt vain, tytöt, ja matkaan.
— Oletko nähnyt veneen? kirkaisivat tytöt.
— Olen, mutta se on toisella saarella ja meidän on riennettävä, ennenkuin se ennättää lähteä pois.
Muutamissa sekunneissa tytöt olivat säälineet tavarat kokoon. Säihkyvin silmin alettiin nousta Kaikukallion rinnettä ylöspäin, iloinen, mahtaileva Manne etupäässä.
— Minä olin sittenkin oikeassa, Iisa, kehuskeli Kaarina. Tunsin vaistomaisesti, että apu oli läsnä, selitti hän voitonriemuisena Mannelle.
— Kunpa ei vene vain kerkiäisi lähteä, tuskaili Iisa.
Toiset jouduttivat askeleitaan, Iisan otaksuma oli enemmän kuin kauhea. Vuorenharjalla he hengästyneinä pysähtyivät ja loivat sykkivin sydämin katseensa pohjoiseen. Noin puolen kilometrin päässä Eräsaarelta kohosi toinen pienempi saari ja sen rannassa — oi onnea — näkyi vene.
— Se on siellä vielä, se on siellä vielä, huusivat tytöt ja alkoivat riemastuneina juosta vuorenrinnettä alas. Tiheän viidakon poikki pujoteltuaan he saapuivat sille kohdalle, josta oli lyhyin matka vastapäiselle rannalle. Mutta tässä he pysähtyivät. Niin — vene oli kyllä siinä, mutta kuinka he saisivat sen omalle puolelleen. Siinäpä pulma.
— Siirtykää nyt vähän tuonnemmaksi, kehoitti Manne ja alkoi vetää takkia yltään.
— Et kai aio sitä uimalla noutaa, huusi Iisa.
— Totta kai, en minä sitä lentämällä saa tälle puolen.
— Mutta jos sinä hukut.
— Roskaa, siirtykää syrjempään.
Kuului molskahdus ja Mannen vaaleatukkainen pää kohosi vedestä.
Tytöt seurasivat jännityksellä hänen retkeään. Mahtaako hän jaksaa uida tuon pitkän välimatkan? Mitä jos hänen voimansa uupuvat kesken? Jos hän hukkuu ihan heidän silmäinsä edessä! Ehdottomasti he sulkivat kätensä ristiin ja supisivat hiljaisen rukouksen.
Manne, kesakkoinen, raju, kaikkien nalkuttama Manne oli kohonnut sankariksi heidän silmissään.
— Eläköön!
Kaarina se oli, jonka huulilta melkein hänen itsensä tietämättä oli päässyt raikuva riemuhuuto. Reipas uimari oli noussut toiselle rannalle.
Tytöt kavahtivat toistensa kaulaan, nauroivat ja itkivät yht'aikaa. He olivat pelastetut!
Muutaman minuutin kuluttua oli Manne tuonut veneen ja pukeuduttuaan hän huusi tytöt rantaan. Armollisesti, kuin ruhtinas vastaanottaa alamaistensa kunnianosoitukset, hän kuunteli tyttöjen ylenpalttisia kiitollisuuden purkauksia. Ja soutaessaan heitä saaria erottavan salmen poikki hän tyytyväisenä tunnusteli säästynyttä leivänpalaa taskussaan. Nyt kun nälkäkuolema ei enää uhannut, uskalsi hän nauttia siitä hyvällä omallatunnolla. Olipa onni, että hän oli jaksanut voittaa kiusauksen, vaikka oikeastaan se oli sattuma, joka oli tullut hänelle avuksi viime hetkellä. Sillä juuri silloin, kun hän Kaikukallion harjalle kiivettyään väsyneenä ja nälissään kaikista jalomielisistä päätöksistään huolimatta oli tarttunut leipään sammuttaakseen sillä kalvavaa nälkäänsä, oli hänen silmänsä huomannut veneen vastaisen saaren valkamassa.
Juuri ennenkuin laskettiin maihin, huudahti Iisa: — Entä jos tämä vene onkin Riepposten! Jos he ovatkin tuolla saarella.
Manne keskeytti soutunsa ja katseli tyrmistyneenä Iisaan, tuokion kaikki kolme sanattomina punnitsivat mielessään moista kauheata mahdollisuutta. Sitten Manne parilla rivakalla aironvetäisyllä souti maihin ja hyppäsi rantaan.
— Olkaa veneessä, minä otan selkoa siitä, mitä väkeä täällä on.
Vähän ajan kuluttua hän palasi ja ilmoitti lyhyesti: — Kaikki hyvin. Tytöt huoahtivat helpotuksesta ja hypähtivät hietikolle. Rannalta vei kapea polku niitylle, jolla työskenteli mies ja vaimo. He olivat torpan väkeä manterelta ja olivat tulleet korjaamaan heinäänsä pieneltä saariniityltä. Suurella osanotolla he kuuntelivat kuvausta lasten seikkailusta, vaimo päivitteli Riepposten julkeutta, ja mies tokaisi tuon tuostakin pienen ihmettelevän: — Jopas.
He suostuivat viemään nälkiintyneet lapset Vehmasmäelle ja jakoivat heille puolet eväistään. Pian kiiti vene kahden voimakkaan airoparin soutamana yli selän, ja kauas loittonivat Eräsaaret, jäivät näkymättömiin Kaikukallio ja Haukkavuori.
* * * * *
Mummi istui vesissä silmin penkillä ja katseli äänetönnä ukkoa, joka pöydänpäässä kallisti hiljakseen piimähaarukkaa ja haukkasi voileipää.
— Mitäpäs siinä muuta sitten, kun lähteä kirkolle vain surusanomaa viemään, huokasi hän.
— Niinpä niin, sinne sitä on mentävä, kun ei vieläkään kuulu marjamiehiä, vaikka jo kolmas vuorokausi on kulumassa.
— Katsoitteko tarkkaan kaikki rannat?
— Katsottiin mitä ymmärrettiin. Meitä oli kolme venekuntaa miehiä, mutta ei näkynyt missään venettä eikä lapsia.
Mummi huojutti raskaasti vanhaa ruumistaan. — Kaipa ne sitten ovat järven pohjassa.
Ukko Tulla laski piimätuopin kovasti pöytään, pyyhki suunsa ja nousi.
— Hae pyhätakkini aitasta, minä lähden nyt.
Eukko nousi ja astui hitain askelin pihan yli aittaan.
— Auta, hyvä Jumala, jupisi hän itsekseen, kolme kukoistavaa lasta, ja kaikki poissa.
Pihalla astui Sikke itkettyneenä, silmät turvoksissa häntä vastaan.
— Minä lähden ukin kanssa kotiin. Voi, voi, mitä nyt isä ja äiti sanovat?
Pukeuduttuaan pyhävaatteisiinsa ukko Tulla lähti hiljaa astuskelemaan rannalle. Vanhus oli tykkänään muuttunut, hänen luontainen leikillisyytensä oli kadonnut, puhe oli yksikantaista ja äreätä. Mummo ja Sikke kulkivat matalalla äänellä keskustellen hänen jäljessään.
Käteltyään mummia hyvästiksi Sikke istuutui perään ja ukki kävi kokkatuhdolle. Äänetön, surullinen souturetki alkoi. — En minä uskonut eläessäni näin raskaalle matkalle lähteväni, virkkoi ukko puoliääneen. Siken silmistä vuotivat kyynelet viljanaan.
Niemen nenässä, juuri siinä, missä vene salmen kautta kääntyy etelään päin, vilahtivat airot päivänpaisteessa ja toinen vene tuli näkyviin niemen takaa.
Ukko pysäytti soutunsa.
— Mitäs väkeä siinä tulee, kun semmoinen äänen sorina käy järvellä?
Vetten yli kuului iloinen laulun loilotus. Nyt erottautuivat sanatkin:
Honkain keskellä mökkini seisoo, Suomeni soreassa salossa —
— Voi sun taavetti! pääsi ukolta. Eikös vain ne juupelit siinä tulekin! Ja laulaa loilottavat, että rannat raikuu.
Sikke nauroi ääneen mielihyvästä.
Hoi laari laari laa,
kuului Mannen ääni. Jo nyt näkyi koko venekunta selvästi, Manne istui perässä, ja tytöt heiluttivat nenäliinaa. Hekin olivat huomanneet toisen veneen.
— Hei hohoi, kiepsauttakaa takaisin kotiin vain! huusi Manne täyttä kurkkua, nyt tullaan maistamaan mummin piimärieskaa.
Poissa — tuulen teitä oli nyt mielen masennus ja alakuloisuus. Ja koko sen päivän riitti juttua ja ihmettelyä. Vähän väliä ukko Tulla ravisti päätään hokien:
— Vai uskalsivat ruojat, julkesivat Riepposet, veneen veivät, vastatervatun veneeni.
Illalla, kun tytöt taas lepäsivät mukavissa vuoteissaan vilpoisessa aitassa, kuuli Kaarina Iisan puhuvan matalalla äänellä Sikelle:
— Sikke sinä, Manne ei ole niin kelvoton kuin miltä näyttää. Minä luulen, että tällä seikkailulla on ollut oma tarkoituksensa. En aio enää riidellä Mannen kanssa.
— Olisipa se hauska, jos te kaksi eläisitte sovussa keskenänne.
Siken ääni ilmaisi, kuinka mieluinen Iisan tunnustus hänelle oli. Hänen rauhaa rakastava mielensä oli aina kärsinyt sisarusten riidoista. —
VIII.
Seikkailu Eräsaarella joudutti lasten kotiinlähtöä. Iisa eli alinomaisessa pelossa, että Riepposet vielä jollakin tavalla koettaisivat heitä vahingoittaa. Vasta kun levisi tieto, että veljekset olivat poistuneet paikkakunnalta, hän rauhoittui. Mutta hän ikävöi takaisin kirkonkylään, ja Siken ja Mannen vastaväitteistä huolimatta hän sai tahtonsa perille.
Kotona ja kylässä herätti seikkailurikas marjaretki tietenkin suurta huomiota. Manne ei mielellään kertonut tapahtumasta; Kaarina huomasi, että hän vältti tätä keskustelunaihetta, ikäänkuin olisi pelkkä Riepposten nimikin jo häntä vaivannut. Hän oli myöskin kieltänyt Kaarinaa kertomasta, että Hiski Riepponen oli koettanut häntä ampua.
— Ehkä hän ei tarkoittanut minuun osata, sanoi hän, enkä minä tahdo häntä linnaan, onhan siinä kyllin, että isä on vienyt hänen talonsa, lisäsi hän katkerasti.
Pari päivää sen jälkeen, kun nuoret olivat kotiutuneet Vehmassaarelta, sanoi kunnallisneuvos ruokapöydässä:
— Ensi kesänä päästään uuteen taloomme asumaan.
— Sepä hauskaa! sanoi rouva Tulla, joko pian ruvetaan rakentamaan?
— Heti kun maisteri on muuttanut. Minä toimitin hänelle häätökäskyn tänä aamuna.
— Voi sentään! huudahti Sikke, pitääkö Plotinan lähteä pois kodistaan?
Minne he sitten muuttavat?
— Sitä en tiedä, mutta Mökki on minun maallani ja tiellä rakennuspuuhilleni.
— Eikö maisteri Saramaa ole ostanut sitä palstaa? uskalsi Kaarina kysyä.
Tulla loi häneen tuikean katseen.
— Hän kyllä väittää niin tehneensä, mutta kauppakirjaa ei ole olemassa, hän on vain vuokralainen, kaikki muu on turhaa puhetta. Suntion perillinen ei tiedä kaupasta mitään. Ukko on hajamielinen ja luulee ostaneensa siinä, missä on vain vuokrannut. Missään tapauksessa kauppa ei ole laillinen, kun ei ole kauppakirjaa eikä koko hommaa ole laillistettu oikeudessa.
Kaarina tunsi syvää sääliä ystäviänsä kohtaan, hän odotti vain sopivaa hetkeä päästäkseen pujahtamaan Mökkiin. Varmaankin istuivat molemmat, isä ja tytär, surun vallassa.
Illalla hänelle tarjoutuikin sopiva tilaisuus. Iisa ja rouva Tulla olivat ompelijan käsissä, ja Sikke lähti hakemaan käsityömalleja kanttorin Almalta. Hän pyysi Kaarinaa seurakseen, ja Kaarina ehdotti, että hän pistäytyisi Mökissä sillä aikaa, kun Sikke viipyi kanttorissa.
Plotina istui keittiössä kädet helmassa, kun Kaarina astui sisään.
Hänen poskillaan näkyi kyynelten jälkiä.
— Tiedätkö sinä jo? kysyi hän matalalla äänellä.
— Tiedän, vastasi Kaarina. Mitä nyt aiotte?
— En käsitä. Täti Saarinen on ystävällisesti tarjonnut meille väliaikaisen asunnon piharakennuksessa, mankelihuoneen vieressä. Mutta isää on niin vaikea saada ymmärtämään, että hänen täytyy muuttaa. Hän väittää vain, ettei hän lähde pois omasta talostaan eikä ryhdy mihinkään toimenpiteisiin poismuuton suhteen.
— Milloin teidän on muutettava?
— Viikon kuluessa. — Oi, Kaarina, minä kävin eilen isän tietämättä kunnallisneuvoksen puheilla. Arvelin hänen heltyvän, kun oikein selittäisin asemamme. Isän sydän murtuu, jos hänet karkoitetaan tästä rakkaasta mökistä. Minä pelkäsin kovin, tiedäthän, kuinka ujo olen, mutta rohkaisin mieleni isän tähden. Se oli turha retki. Kunnallisneuvos oli niin kova, niin taipumaton. Hän on paha mies.
Plotinan tavallisesti niin levolliset kasvot ilmaisivat kiihtymystä, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta. Kaarina katseli häntä säälien. Hän saattoi kuvitella, kuinka tyttö raukka puettuna suuriruutuiseen pumpulihameeseensa arasti hiipi puotiin, pyrki puotipoikia ujostellen kunnallisneuvoksen puheille ja sydän kurkussa, nenäliinaansa pyörittäen, puhui rikkaalle miehelle hätäänsä siinä toivossa, että hänen sydämensä heltyisi. Ja kuinka poloinen sitten masentuneena kieltävän vastauksen saatuaan hitaasti palasi kotiin, missä vanha isä itsepintaisesti kieltäytyi lähtemästä omasta talostaan.
Hän huudahti kiivaasti: — Olet oikeassa, Plotina, kunnallisneuvos on ilkeä mies.
— Hyss, kuiskasi Plotina nopeasti, kuulen isän askelet, puhukaamme jostakin muusta.
Maisteri astui sisään näennäisesti reippaana, hymy huulillaan. Isä ja tytär koettivat pettää toisiaan. Kaarinan silmiä sumensi. Eihän rakas Jumala saattanut jättää noita avuttomia, sydämenhyviä ihmisiä tunnottoman pohatan armoille.
— Tyttöseni, keitähän nuorelle ystävällemme kahvia, sanoi maisteri.
Siitähän on pitkä aika, kun hän viimeksi oli meillä.
Plotina näytti hätääntyneeltä eikä noussut kuten tavallisesti heti noudattamaan isänsä käskyä. Kaarina epäili, että hänen pieni kahvitoosansa oli tyhjä. Hän kielsi hartaasti Plotinaa vaivaantumasta, koska hänen heti taas oli lähdettävä. Vilkkaalla tavallaan hän sitten alkoi kertoa Eräsaaren retkestä ja viinanpolttajista. Maisteri kuunteli huvitettuna, Plotinakin unohti hetkeksi huolensa.
Kaarinan hyvästellessä pisti Plotina läjän vanhoja kirjekuoria hänen käteensä.
— Olen ottanut talteen muutamia ulkomaisia postimerkkejä, hän sanoi, sinähän kerroit Mannen keräänvän postimerkkejä.
— Voi, Plotina, oletko tallettanut postimerkkejä kauppaneuvos Tullan pojalle! huudahti Kaarina.
— Olen, vastasi Plotina rauhallisesti, eihän hän ole syypää siihen, mitä hänen isänsä tekee.
— Sinä hyvä sielu, virkkoi Kaarina syleillen ystäväänsä. Manne tulee tästä kovin iloiseksi. Hän on hyvin innostunut postimerkkien kokoilija.
Raskain mielin Kaarina heitti hyvästi Mökin asukkaille, ja hänen tietämättään oli äänessä jonkin verran katkeruutta, kun hän ojensi kirjekuoret Mannelle lausuen — Plotina lähettää sinulle nämä. Hän on kuullut, että keräät postimerkkejä.
— Plotinako? Äläs! huudahti Manne.
Punastuiko hän vai kuvitteliko Kaarina vain. Manne ja Kaarina olivat kahden arkihuoneessa. Manne nouti vettä ja alkoi irroittaa postimerkkejä kuorista. Viimeistä irroittaessaan hänestä tuntui, että kuori oli tavallista paksumpi. Hän pisti kätensä sen sisään ja veti esiin kellastuneen, kokoonkäärityn paperin. Luotuaan siihen silmäyksen hän huudahti hämmästyksestä.
— Mutta tässähän se on! Tule katsomaan, Kaarina.
— Mikä!
— Kauppakirja!
Kaarina heitti kädestään kynän, jolla hän oli korjannut vihkoja, semmoisella voimalla, että punainen muste pirskahti paperille. Hän juoksi Mannen luo ja alkoi ahmimalla lukea pojan kädessä olevaa paperia: Kauppakirja Suntio Ananias Vanhasen ja Maisteri Kristoffer Saramaan välillä. — Tyttö vaipui tuolille, kätki kasvot esiliinaan, itki ja nauroi yht'aikaa.
— Arvasinhan sen, arvasin, ettei hyvä Jumala heitä hylkää, hoki hän ilosta suunniltaan.
Manne katseli häntä miettiväisenä.
— Sinä naurat, sinä Kaarina, mutta mitähän isä sanoo? Hänen suunnitelmansa menevät nyt myttyyn. Joka tapauksessa pitää hänen saada tämä tietää.
Hän otti paperin Kaarinan kädestä ja nousi lähteäkseen. —
— Menetkö näyttämään sitä isällesi?
— Menen.
Kunnallisneuvos istui huoneessaan tilikirjan ääressä. Kun Manne astui sisään, käännähti hän äreästi.
— Minulla on kiireellistä työtä nyt, älä tule häiritsemään.
— Minulla on vähän puhuttavaa isälle, sanoi Manne. Hän huomasi, ettei hänen ollut niinkään helppoa tuoda esiin sanottavaansa.
— Entä mitä? Puhu suusi puhtaaksi äläkä siekaile, sanoi kunnallisneuvos kärsimättömänä.
Manne ojensi kauppakirjan isälle. — Minä löysin tämän.
Tulla otti vastaan paperin huolettomasti ja loi siihen haukotellen pikaisen silmäyksen. Samassa kohosi veri hänen kasvoilleen.
— Mistä tämä on tullut käsiisi? kysyi hän kiivaasti luoden terävän katseen poikaansa.
— Plotina lähetti minulle joukon kirjekuoria, joissa oli vanhoja postimerkkejä. Paperi oli yhden kirjekuoren sisässä.
— Mikä onni, ettei hän itse sitä huomannut, mutisi kunnallisneuvos.
Hän taittoi paperin kokoon ja pisti sen taskuunsa.
— Sinun ei tarvitse puhua tästä mitään muille. Hän otti lompakkonsa esiin ja ojensi Mannelle kymmenenmarkan setelin. Sinä pyysit tuonnoin rahaa uutta uistinta varten — tuossa saat — unohdin antaa sinulle silloin.
Manne otti epäröiden rahan vastaan ja loi samalla kysyvän katseen isäänsä.
— Menehän nyt, ja muista, on turha lörpötellä tästä muille.
— Kaarina tietää sen jo.
Kunnallisneuvoksen otsa synkistyi.
— Sepä paha. On parasta heti sanoa hänelle, että tämä paperi on aivan tehoton, sillä ei ole mitään merkitystä. Manne töllisteli isäänsä silmät pyöreinä.
— Mutta sehän on laillinen minun ymmärtääkseni.
— Sinun ymmärtääksesi, tiuskasi kunnallisneuvos. Sinä et ymmärrä mitään. Et omaa hyvääsikään. Etkö käsitä, että jos tämä kauppakirja on laillinen, on maisterilla omistusoikeus Mökkiin, ja se on tykkänään meidän etujemme kanssa ristiriidassa. Mökki on hyvä palsta, ja siinä on koko joukko nousevaa metsää. Minä tarvitsen sen suunnitelmiani varten. Käsitätkö nyt, pöllöpää?
Manne oli käynyt kalpeaksi.
— Tarkoitatteko, isä, että aiotte salata kauppakirjan oman etunne vuoksi? Sehän olisi väärin, hirveä vääryys maisteria kohtaan.
— Nulkki, sinäkö rupeat minun tekojani arvostelemaan?
Manne katseli rohkeasti isäänsä silmiin.
— Ainakin täytyy maisterin saada tietää, että kauppakirja on löytynyt.
Todistakoon sitten sen laillisuuden.
Tulla hypähti pystyyn ja asettui uhkaavana pojan eteen.
— Luulenpa, että olet pähkähullu, vintiö. Sinä et puhu sanaakaan tästä paperista kenellekään, kuten jo äsken sanoin. Kaarinalle saat sanoa, että paperi oli vain joutava töherrys. Mitä tuommoinen tyttöletukka ymmärtää kauppakirjoista ja sopimuksista. Minä revin koko paperin rikki ja sillä hyvä. Hän tarttui paperiin repäistäkseen sen kahtia. Nopealla tempaisulla tarttui Manne hänen käteensä.
— Sitä ei isä tee, ei saa tehdä! hän huusi. Minä en salli, että isä tekee vääryyttä.
Kunnallisneuvos silmäili ällistyneenä poikaansa. Hän oli niin hämmästynyt hänen kuulumattomasta rohkeudestaan, että salli pojan jatkaa edelleen.
Ja Manne huusi itkunsekaisella äänellä:
— Isän täytyy antaa kauppakirja maisterille. Mökki on hänen, jos isä rakentaa talon sille paikalle, en minä astu siihen jalkaani, lähden pois kotoa iäksi. Karkaan.
Kunnallisneuvos ojensi kätensä antaakseen korvapuustin niskoittelevalle pojalleen, mutta luotuaan katseen Mannen hehkuviin kasvoihin hän laski sen jälleen.
— Hyvä, sanoi hän, jatka vain edelleen, uhkaa, moiti isääsi, joka otsansa hiessä puuhaa ja tekee työtä lastensa edestä eikä saa palkaksi muuta kuin kiittämättömyyttä.
Manne hiljensi ääntään. — Isä, minä lupaan olla ahkera koulussa, lupaan suorittaa ehtoni, jos isä ei tee sitä. Minä luen vaikka prokuraattoriksi, — tässä hän melkein ulvoi epätoivossaan — jos isä vain ei tee vääryyttä.
Tulla katseli poikaansa miettiväisenä. Vähitellen hänen kasvonsa lauhtuivat. Olivatko pojan rukoukset kyenneet hellyttämään hänen mieltänsä vai huomasiko hän itsekin, että saattoi käydä vaaralliseksi nyt enää salata kauppakirjan olemassaoloa. Hän taittoi rutistuneen paperin kokoon ja lausui verkkaan pistäessään sen taskuunsa:
— Sinä olet nenäkäs, uppiniskainen poika, mutta saatat olla oikeassa. On ehkä paras ottaa selkoa siitä, onko paperi laillinen. Minä en tietysti tahdo tehdä vääryyttä kenellekään. Jos kauppakirja ei ole väärennetty, kuten ensin epäilin, saa maisteri tietysti pitää Mökkinsä.
Mannen kesakkoisille kasvoille valahti ilon puna. Mutta hänen jäykkä kielensä ei saanut esille muuta kuin yksinkertaisen:
— Se on hyvä.
— Mene nyt matkaasi, minä kyllä itse selitän välini maisteri Saramaan kanssa.
Manne poistui huoneesta luoden aran epäilevän katseen isäänsä, kynnyksellä hän vielä pysähtyi kysyen:
— Saanko sitten sanoa Kaarinalle, että asia on selvä?
— Sinäpä olet takiainen. Sano mitä tahdot, tiuskasi kunnallisneuvos.
Hiton helsinkiläismamselli, hänen syytänsä kaikki, mutisi hän itsekseen.
Kaarinan iloa, kun hän Mannen suusta kuuli asian päätöksen, on vaikea kuvailla. Mieluimmin hän olisi heti rientänyt kertomaan ystävilleen ilosanomaa, mutta koska jo oli myöhä, tyytyi hän vain mielessään kuvittelemaan vanhan historioitsijan ja hänen tyttärensä riemua heidän saadessaan tietää tapahtumasta.
Seuraavan päivän aamiaispöydässä kunnallisneuvos ilmoitti aikovansa käväistä maisteri Saramaan luona hauskoissa asioissa. Oli nimittäin löytynyt — tässä hän sai kovan yskänkohtauksen — paperi, jonka nojalla saattoi päättää maisterin todellakin olevan oikeassa väittäessään ostaneensa Mökin.
— Mutta isää se uutinen ei näytä ilahuttavan, hän tuntuu olevan pahalla tuulella, kuiskasi Ralle vieressään istuvalle äidille niin kuuluvalla äänellä, että jokainen läsnäolijoista sen kuuli.
Isä ei ollut tietääkseen nenäkkään pojan huomautuksesta, mutta vaikeata ei ollut nähdä, että hän todella oli varsin pahalla tuulella.
Sitä onnellisemmilta näyttivät Mökin asukkaat, kun Kaarina illalla kohtasi heidät postitoimiston ulkopuolella.
— Pieni Kreikka voitti sittenkin, huomautti maisteri hymyillen, ja
Plotina lisäsi, vieden Kaarinan syrjään:
— Kunnallisneuvos itse kävi meillä aamupuolella ja oli varsin kohtelias isälle. Selitti erehtyneensä ja pyysi anteeksi. Ajatteles, ellen minä Mannea varten olisi tallettanut niitä kirjekuoria, olisin heittänyt ne tuleen, ja kauppakirja olisi iäksi jäänyt löytymättä. Kuinka saatoin arvata, että isä hajamielisyydessään oli pistänyt sellaisen tärkeän paperin umpimähkään vanhaan kirjekuoreen. Isä on nyt niin onnellinen ja iloinen. Hän on käynyt kävelemässä Klion kanssa ja kärsivällisesti kestänyt oikullisen vuohemme syrjähypyt ja niskoittelut.
Uuden huvilan rakennuspuuha jäi toistaiseksi lepäämään. Kunnallisneuvoksetar puhui aina senjälkeen hyvin katkerasti Mökin asukkaista, ikäänkuin he olisivat anastaneet katon hänen päänsä päältä. Tulla itse ei sanallakaan kosketellut asiaa, sanoi vain lyhyesti ja päättävästi, että vanha rakennus sai kelvata toistaiseksi. Manne oli äidin ja sisarusten eikä vähemmin Kaarinan suureksi kummaksi ruvennut ahkerasti lukemaan.
Kaarina tapasi hänet usein kirjan ääressä unisen ja onnettoman näköisenä. Mutta hän taisteli rohkeasti laiskuuden jättiläistä vastaan ja koetti päntätä voimainsa takaa päähänsä laskuopin sääntöjä ja ruotsinkielen verbejä.
— Olen luvannut suorittaa ehtoni, vastasi hän, kun tiedusteltiin syytä tähän harvinaiseen lukuintoon. Mutta tarkemmin hän ei selittänyt luonnotonta ahkeruuttaan.
Kaarinan työ kävi tämän takia paljon helpommaksi. Mutta sen sijaan alkoi koti-ikävä entistä suuremmalla voimalla häntä rasittaa. Hän ikävöi vanhempia, sisaruksia ja kotia kiihkeästi; usein hän iltaisin itki itsensä nukuksiin. Eikä hänen ikäväänsä suinkaan vaimentanut haikea kirje Katilta; tyttöpaha ikävöi hänkin syvästi vanhempia ja isoa siskoa.
Ja juuri silloin, kun hänen mielensä oli apeimmillaan, saapui hänen hyvältä ystävältään, Iris Kleweltä, kirje, joka pani hänen velvollisuudentuntonsa kovalle koetukselle. Iris, joka oli ollut ulkomailla koko talven, oli vasta äskettäin saanut tiedon Kaarinan olinpaikasta.
Paha Kaarina, kirjoitti hän. Näen kirjeestäsi, että olet ottanut uhkarohkean askelen. Aiotko todella lähteä tallustelemaan opettajan "okaita ja orjantappuroita kasvavalla tiellä" — kuten Alina-täti määritteli opettajantointa? Olen epätoivoissani tähtesi. Minun täytyy siis, kun syksyllä tapaamme Helsingissä, niiata sinulle silmät kainosti maahan luotuina ja kysyä säveästi: "Kuinka täti jaksaa?" Minun täytyy kiltisti käydä rinnallasi, pyytää saada kantaa kirjojasi ja hirvittävän suurta sateenvarjoasi ja vain säädyllisesti hymyillä, silloin kun tekisi mieli nauraa kikattaa.
Kuinka luulet semmoisen onnistuvan Iris rukalta? Ei, Kaarina kulta, heitä rillit nurkkaan, luovu arvokkaasta opettajannaamastasi ja muutu jälleen vallattomaksi Kaisuksi. Jätä heidät kaikki, lihavat ja laihat, Mannet ja Siket ja tule tänne — Metsäpirttiin. Voithan opettaa ruotsia Serelle ja Tanelille, jos välttämättömästi tahdot olla opettajana. Vakuutan sinulle, että Taneli tuottaa sinulle niin paljon päänvaivaa, että tiesi on täälläkin oleva "okainen ja orjantappurainen".
Et usko, miten ihanaa täällä on. Me asumme kahden ullakkokamarissa, samoilemme metsiä, soutelemme, käymme Tanelin kanssa kalassa ja punomme jännittäviä romaaneja itsestämme ja muista. Ja minä kerron huvittavia juttuja ulkomaanmatkastamme.
Tule, rakas Kaarina! Isäni lausuu sinut tervetulleeksi.
Oma Iriksesi.
Kokonaisen yön Kaarina valvoi tämän kirjeen johdosta, mutta aamulla hänen päätöksensä oli tehty. Hän ei voinut jättää työtään kesken.
IX.
Elokuun alkupäivinä kunnallisneuvoksetar ilmoitti aikovansa tällä kertaa viettää Iisan lähenevää syntymäpäivää tavallista juhlallisemmin.
— Vietetään se nyt oikein komeasti. Ei kukaan saata tulla minua moittimaan siitä, etten ymmärtäisi asemaamme yhteiskunnassa ja osaisi käyttäytyä sen mukaan. Maaherra juhli tyttärensä nimipäiviä tanssiaisilla, me teemme samoin.
Näin puheli äiti, ja tyttäret, varsinkin Iisa, olivat suunniltaan ilosta. Kunnallisneuvos ei myöskään vastustanut tuumaa, hän tahtoi mielellään kääntää pitäjäläisten ajatukset pois Mökin jutusta, joka oli herättänyt ikävää huomiota.
Kaarinakin unohti ajaksi koti-ikävänsä juhlan valmistuksissa. Kun rouva Tulla kysyi, saattoiko hänestä olla mitään apua kutsujen järjestelyssä, vastasi hän iloisesti, että hän kotona aina auttoi äitiä, kun heillä oli kutsut.
— No, teidän varoissanne ei kai suuria pitoja pidetty, huomautti kunnallisneuvoksetar kuivasti. — Hän oli nähtävästi saanut sen käsityksen, että Kaarinan koti oli perin köyhä.
— Yhdentekevää, mietti Kaarina ja hymyili muistellessaan niitä monia hauskoja iltoja kesä- ja joululomalla, jolloin oli tanssittu Lanterin isossa salissa. Isä oli pitänyt huolen tanssimusiikista ja äiti käynyt valvomassa, ettei kukaan vieraista tuntenut itseänsä syrjäytetyksi.
Suurella touhulla ryhdyttiin juhlavalmistuksiin. Iisa sai toimekseen maalata kutsukortit ja syventyi innolla työhön. Tämän johdosta syntyi pieni kina hänen ja Mannen välillä, jälkimmäinen väitti nimittäin, että kutsukortteihin maalatut ruusut olivat uusia perunoita. Mutta kun Sikke vakuutti, että hän oikein tunsi, miten ne tuoksuivat ruusuille, rauhoittui Iisa.
— Mitäpä tuollaiset poikanulikat ymmärtävät taiteesta, lohdutti hän itseään.
Tanssiharjoituksia pidettiin entistä ahkerammin. Mannenkin täytyi olla mukana kaikista vastustelemisistaan huolimatta. Suurella vaivalla Kaarina sai hänet oppimaan valssinaskelet, mutta hänen täytyi luvata itse tanssia Mannen kanssa ratkaisevana iltana, jotta poika paremmin pysyisi tahdissa.
— Mutta enempää kuin sen ainokaisen tanssin en tanssi, uhkaili Manne. Olen luvannut Villelle kymmenen penniä joka tytöstä, jota hän tanssittaa minun puolestani. Se olkoon minun veroni lystistä.
Ralle vietti suurimman osan päivästään keittiössä, missä Miettisen Amalia, pitäjän kokenut ja taitava leipoja, pyöritteli taikinaa rinkeleiksi, tortuiksi ja kaakuiksi. Arkihuoneessa istui kalpea, laiha ompelija valmistaen tulisella kiireellä pukuja kunnallisneuvoksettarelle ja tytöille. Ne ommeltiin kaikki kahisevasta, paksusta silkistä — se oli rouva Tullan yllätys pitäjäläisille, kaikkien piti nähdä, että hän tunsi ja ymmärsi uuden arvonsa. Tyttöjen pukukangas oli kirkkaanpunainen, rouvan heleän viheriä. Kaarina pudisti päätään puvuille, väri oli liian räikeä ja kuosi ylen monimutkainen. Ompelijakin huomautti arasti, että tyttöjen puvuissa oli liiaksi koristuksia, mutta rouva Tulla vastasi siihen mahtavasti:
— Nyt ei säästetä, kangas on siksi kallista, että pukujen täytyy näyttää joltakin. Ihmiset nähkööt, että meillä on varoja.
Suuri päivä koitti. Jo aikaisin aamulla kävi "kvartetti" laulamassa tyttöjen ikkunan alla. Sen oli haalinut kokoon kanttorin Freedu, jolla oli musikaaliset lahjansa suoraan perintönä isältään. Toiset laulajat olivat Pentti Saarinen, Ville, kauppa-apulainen ja nimismiehen kaksi poikaa. Freedu itse oli sepittänyt sanat. Ne kuuluivat seuraavasti:
Neito nuori, nouse jo, juhlapäiväs koittaa. Aamun armas aurinko öiset varjot voittaa.
Kirkas niinkuin aamu tää elos olkoon aina, ettei murra myrskysää, murhe mieltäs paina!
Laulu kaikui erittäin tunnelmallisena vielä uinailevan maalaiskirkonkylän aamuisessa hiljaisuudessa, ellemme ota lukuun sitä häiritsevää pikkuseikkaa, että Pentti, jonka hoidettavaksi oli uskottu ensimmäisen basson kunniakas tehtävä, eksyi tahdista ja päästi äänensä kuuluviin vain silloin tällöin jonkinlaisena vihaisena ärähdyksenä, joka enemmän muistutti kahlekoiran murinaa, kuin sulautui kyseessä olevaan musikaaliseen toimitukseen. Freedun mielestä laulu oli toistettava. Hän toivoi näet, että sanat painuisivat oikein tarkkaan Iisan muistiin. Pahaksi onneksi olivat laulajat saaneet valveille kaikki naapuriston kukot, jotka kuuluvalla äänellä yhtyivät konserttiin. Freedu pui raivoissaan nyrkkiään Tullan suurelle Leghorn-kukolle, joka pisti päänsä kanalan ikkunasta ja ilmeisellä mieltymyksellä kajahutti kukkokiekaansa.
Tytöt kykkivät paitasillaan ikkunaverhojen takana huoneessaan. Kaarina ja Sikke naureskellen kukkojen väliintulolle, jota Iisa puolestaan piti suoranaisena loukkauksena itseään kohtaan.
— "Ettei murra myrskysää!" kuinka runollista, huokasi Sikke.
Viimeinen sävel oli kajahtanut ja häipynyt ilmaan. Pojat valmistautuivat lähtemään ja loivat vielä etsivän katseen tyttöjen ikkunaan. Samassa ilmestyi parvekkeelle, ikkunan alapuolelle valkoinen haamu, se kumarsi syvään pojille ja heitti pari lentosuukkosta onnesta punastuvalle Freedulle.
— Se on tietysti Iisa, sanoi Pentti. Kaikki viisi poikaa kumarsivat mitä kohteliaimmin ja huusivat hattujaan heiluttaen.
— Eläköön Isabella Tulla! Hurraa Iisalle!
Iisa oli ihmeekseen huomannut poikien kumartavan ja kiinnittävän katseensa parvekkeelle. Hän taivutti varovasti päätään katsoakseen, mitä se tiesi.
Hirveätä! Parvekkeella seisoi Manne yllään Siken pitkä, pitseillä reunustettu yöpaita ja päässään Iisan ruusuilla koristettu pyhähattu. Mitä julkeimmin kiemaillen hän heitteli lentosuukkoja pojille.
Unohtaen kaiken varovaisuuden kurotti Iisa papiljotteihin käärityn päänsä ja kirkaisi kimakasti:
— Manne, sinä vihoviimeinen lurjus!
Nyt vasta pojat äkkäsivät erehdyksensä. He peräytyivät kiireesti tirskuen ja kylkiään pidellen. Freedu yksin oli äkäinen ja lupasi löylyttää Mannen ensi tilassa.
Unesta ei tämän jälkeen tullut enää mitään. Iisa itki harmista ja väitti Mannen saattaneen hänet naurunalaiseksi koko kirkonkylässä. Hänen mieliharminsa vaihtui kuitenkin pian iloksi, kun hän tyttöjen saattamana astui saliin ja näki syntymäpäiväpöytänsä. Sikke ja Kaarina olivat koristaneet pöydän tummilla orvokeilla ja ruusunlehdillä, pappilasta oli lähetetty uhkeita astereita ja kanttorista leukoijia. Isältään hän sai hohtokivisormuksen, äidiltä tanssikengät ja hansikkaat. Sikke oli ommellut käsityölaukun ja Kaarina ostanut kirkonkylän vaatimattomasta kirjakaupasta kirjan.
Manne oli tipotiessään, arvattavasti keppostaan piilossa.
— Olkoon aloillaan, sanoi Iisa jalomielisesti, en minä viitsi hankkia hänelle nuhteita juhlapäivänäni.
Aamiaiselle poika kuitenkin ilmestyi, hän oli häpeissään ja ojensi
Iisalle hirvittävän ruman kukkamaljakon.
— Se on kaunein, mitä täällä kirkonkylässä saa. Maksoi kolme markkaa, selitti hän ylpeänä, kun Iisa armollisesti anteeksi antaen häntä kiitti. — Sinä olet sentään aika poikaa, lisäsi hän matalalla äänellä, kun et kielinyt isälle ja äidille siitä aamullisesta.
— Jos oikein toden teolla kadut tuhmaa kujettasi, niin osoita se teossa ja lähde Villen kanssa noutamaan kanttorista sitä heidän suurta fiikustaan. Äiti on pyytänyt sen saliamme varten.
— Olkoon menneeksi, vastasi Manne tyytyväisenä, kun niin vähällä pääsi. Tuon vaikka koko kirkonkylän fiikukset ja palmut, jos niikseen tulee.
Päivällisen aikaan oli kaikki juhlavalmistukset loppuunsuoritettu. Koko päivän kestänyt hälinä ja kiire asettui, hiljaiset mainingit vain keittiön puolella kertoivat myrskystä, mikä oli pauhannut, ennenkuin kaikki oli sellaisessa järjestyksessä kuin talon emännän kunnia ja arvo vaati. Pihalle olivat Manne ja Ville yhteisin ponnistuksin saaneet pystytetyksi koivumajan, jonka suulla upeili katajista ja pihlajanlehdistä sidottu Iisan nimikirjoitus. Rouva Tulla, joka kaiken päivää oli kulkenut käsiliina pään ympäri kiedottuna, lähetti tytöt pukeutumaan ja tuli itse irroittamaan papiljotit heidän hiuksistaan. Kaarinaa miltei säälitti katsella juhlapukuista Sikkeä. Tekokiharat ja heleänpunainen, kankea silkkipuku eivät kaunistaneet hänen tervettä, vaatimatonta maalaisolentoansa, pikemmin päinvastoin. Paljon hauskemman näköinen hän oli yksinkertaisessa pumpulihameessaan arkioloissa. Näytti siltä kuin hieno puku olisi vaivannut häntä, hän vaikutti kömpelöltä ja teeskennellyltä. Iisan verevälle ulkomuodolle ei myöskään ollut edullinen puvun helakka väri, hän huomasi sen itse ja sai tyytymättömän ilmeen kasvoilleen.
Vasta senjälkeen, kun molemmat talon tyttäret olivat valmiit, ennätti Kaarina ruveta ajattelemaan omaa pukuaan. Hän oli vielä kahden vaiheilla, minkä puvun ottaisi, sinipilkkuisen musliinihameensa vai parhaimpansako. Mutta nähtyään Siken ja Iisan niin hienoina päätti hänkin pukeutua juhlapukuunsa. Se oli ohutta, valkoista pesusilkkiä, koristeltu ainoastaan silkkikirjailulla, kuosi oli mahdollisimman yksinkertainen, mutta kenties juuri siksi puku olikin kaunis ja aistikas. Kaarinalla oli ollut se vain kerran ennen yllään, serkkunsa häissä. Pukeutuessaan tähän ilmavaan, somaan hameeseen ei Kaarina voinut olla mielihyvällä vertaamatta sitä Siken ja Iisan mauttomiin pukuihin. Hän kietoi kaulaansa sievän kaulakoristeen, isän viimevuotisen joululahjan, ja luotuaan hyväksyvän katseen kuvaansa peilissä hän iloisesti hyräillen juoksi ullakonportaita alas.
Kasveilla koristetussa salissa ei vielä ollut muita vieraita kuin pikkupappilan väki, joka aina tuli puolta tuntia aikaisemmin kuin muut vieraat ja säännöllisesti joukolla, perheen vanhimmasta jäsenestä nuorimpaan, oli edustettu kaikissa kutsuissa. Talon tyttäret vastaanottivat vieraat niiaten, ja rouva Tulla loi voitonriemuisen katseen pastorskaan. Huomasiko hän, että Sikke ja Iisa olivat silkissä? Pikkupappilassa ei, Jumala paratkoon, ommeltu silkkipukuja, kotikutoinen, puolivillainen siellä kelpasi.
— Kas vain, sanoi pastorin rouva, ihmettelevä sävy äänessään — tytöt ovat oikein kuhisevassa silkissä. Ja meidän Hiljalla on vain kretonkihame.
— Niin, mutta äiti, katsokaapa Kaarinaa, häntä vasta kannattaa ihailla. Hän on kuin prinsessa satujen maasta, niin kevyt ja ilmava, huudahti Hilja iskien ihastuneena kätensä yhteen.
— Se puku ei ainakaan ole maalaisompelijan käsistä lähtenyt, sanoi Martta Saarinen, pastorin vanhin tytär. Pastorin rouva pudisti paheksuen päätään.
— Se on liian kallis ja hieno puku noin nuorelle tytölle. Mutta kaunis se on.
Rouva Tullan silmiin oli tullut pistävä katse. Hänen tyttäriensä pukuja
ei oltu lainkaan ihailtu — nehän olivat vain maalaisompelijan tekemiä.
Ja kumminkin hän oli tuhlannut niihin rahoja enemmän kuin kyllikseen.
Hänen harmikseen yhtyi Sikkekin ihailemaan Kaarinaa.
— Kaarina on aina hieno ja kaunis, sanoi hän sydämellisesti. Sikke itse oli mahdollisimman vähän turhamainen ja pukeutui hienosti vain äitinsä tahdosta.
Iisa loi pikaisen katseen isoon kuvastimeen, joka heijasti sen edessä seisovan ryhmän. Rypistynein silmäkulmin hän totesi Hiljan olevan oikeassa. Kaarinan koruton, mutta epäämättömän hieno puku sopi erinomaisesti hänen solakkaan vartaloonsa ja vaaleaan hipiäänsä. Hänen luonnostaan kähärä tukkansa ei kaivannut papiljotteja tai käherrysrautaa, sievästi ja luonnollisesti se ympäröi kapeita, hiukan kalpeita kasvoja. Hänen rinnallaan he toiset joutuivat kokonaan varjoon. Miksi äiti olikaan pyntännyt heidät noin armottomasti? Kaarinan puvusta näki, että yksinkertaisin oli kaunein. Pahoilla mielin hän kääntyi pois kuvastimesta.
Rouva Tulla arvasi tyttärensä ajatukset, ja se kiihdytti hänen tyytymättömyyttään. Oli kerrassaan sopimatonta, että tuollainen tyttöletukka, joka oli miltei palkollisen asemassa heidän perheessään, koetti ylvästellä hänen tyttäriensä kustannuksella. Hänen tuli saada siitä tuntuva läksytys. Rouvan ennestään punaiset kasvot kävivät vielä punaisemmiksi. Hän kääntyi rikollisen puoleen ja sanoi terävällä äänellä:
— Pastorska on oikeassa. Sinä olet asemaasi nähden aivan liian hienossa puvussa. Olen aikonut käyttää sinua apunani tarjoilussa, ja tuo puku on siihen tarkoitukseen sopimaton. Mene ylös muuttamaan yksinkertainen, siisti pumpulihame yllesi ja tule sitten tänne minua auttamaan. Fransiskan ja Isabellan tulee tänään saada huvitella, he ovat talon tyttäriä.
Jähmettynyt äänettömyys seurasi näitä kovia sanoja. Kaarina oli käynyt yhtä valkoiseksi kuin hänen onneton pukunsa, Sikke katseli säikähtyneenä äitiänsä, ja Iisa hieroi kenkänsä kärjellä lattiaa, Hiljan silmiin nousi kyyneleitä, ja Pentti takoi hänen selkänsä takana nyrkkiään. Pastorin rouva huudahti onnettomana:
— Enhän minä pahalla sitä sanonut, antakaa tytön pitää kaunis pukunsa, hyvä kunnallisneuvoksetar.
Mutta Kaarina ei kuullut hyväntahtoisen rouvan valitteluja. Nopeasti hän oli käännähtänyt ja luomatta katsetta kehenkään läsnäolijoista hän pää pystyssä, säkenöivin silmin poistui salista.
— Älkää olko millännekään, hyvä pastorska, lausui kunnallisneuvoksetar happamenimelällä äänellä, tyttö on ylpeä ja tarvitsee ojennusta. Häntä on nähtävästi hemmoteltu liiaksi kotona. — Minne sinä menet, Fransiska?
Sikke jäi neuvotonna seisomaan kynnykselle. Hän oli aikonut rientää Kaarinan jälkeen lohduttamaan häntä. Hän hypisteli komean pukunsa hetaleita ja mutisi nöyrästi: — Ei Kaarina tarkoittanut pahaa, äiti.
— Iisa, sanoi Pentti matalalla äänellä, pyydä äitiäsi peruuttamaan sanansa. On synti ja häpeä, että Kaarinaa moititaan siksi, että hänellä on aistikas puku yllään.
— Minulla ei ole tapana arvostella äidin käytöstä, vastasi Iisa ynseästi.
Ikävä mieliala, joka oli vallannut seuran, hävisi uusien vieraiden saapuessa. Hymyhuulin vastaanottivat kunnallisneuvos ja rouva pitäjän herrasväet, nimismiehen ja hänen perheensä, rovastin ja ruustinnan ja kanttorinväen, joka aina uskollisesti pysyi heidän vanavedessään.
— Eiköhän maaherran väki tulekaan? kysyi kunnallisneuvos huolestuneena, kun kaikki muut vieraat jo olivat koolla? Ehkä he pitävät kutsuamme liian tungettelevana.
— Ei suinkaan, vastasi hänen vaimonsa arvokkaasti, olemmehan me yhtä hyvät kuin joku toinenkin. Maaherratar telefonoi päinvastoin aamupuolella ja kysyi, saisivatko he tuoda mukanaan sukulaisensa, kaksi nuorta poikaa, jotka ovat käymässä heidän luonaan. Kas, siinäpä heidän vaununsa tulevatkin, hän hätäisesti huudahti katsottuaan ulos ikkunasta. Ja maaherratar itse on mukana. Kuinka herttaista! Ilosta hohtaen kunnallisneuvoksetar riensi vastaanottamaan hänelle niin rakkaita vieraita.
Vaunuista laskeutui maaherratar, kalpea, kivulloisen näköinen nainen, tyttäret, kaksi tummahipiäistä tyttöä, kaksoiset ja toistensa näköiset kuin marjat, sekä heidän sukulaisensa, veljekset Maunu ja Erkki Pohjola.
Rouva Tulla saattoi vieraansa kunniapaikalle sohvaan ja kuiskasi sitten Mannelle, joka kiusaantuneen näköisenä, tärkkikaulus kaulassa ja kiiltonahkakengät jalassa, seisoi oven suussa:
— Mene nopeasti sanomaan Kaarinalle, että hän tulee auttamaan kahvintarjoilussa.
Manne ei tiennyt mitään äskeisestä kohtauksesta; kiireesti hän harppasi ylös portaita ja koputti tyttöjen ovelle, joka oli lukittu:
— Mitä kissanhäntää sinä täällä lukittujen ovien takana piileksit?
Tule joutuin alas. Tupa on täynnä vieraita.
Kaarina ei vastannut. Hän oli riisunut yltään hienon pukunsa, oli heittäytynyt suulleen vuoteelleen ja itki ääneen loukatusta ylpeydestä ja häpeästä.
— Jospa isä ja äiti tietäisivät! voihki hän. Mistä syystä minun pitää näin paljon kärsiä? Onkohan onnettomampaa olentoa maailmassa kuin minä?
Hän kuuli kärrynpyörien jytinää ulkoa ja iloisten äänten surinaa alakerrasta. — Minä en mene sinne lainkaan. En. Häpeän nähdä pastorin väkeä. Ja hän kätki uudelleen päänsä tyynyyn nyyhkien.
Uusi arka koputus ovelle.
— Rakas Kaarina — tällä kertaa ääni oli Siken. Tule alas, olen aivan onneton. Saariset ovat tuoneet kaikki lapsensa ja nimismiehen väki myös. En voi tulla toimeen heidän kaikkien kanssa. Rallekin on niin vallaton. Ja Miettisen Amalia on kiukkuinen ja hermostunut.
— Tulen heti, vastasi Kaarina epäselvällä äänellä. Mikäpä siinä muu auttaa, huokasi hän ja rupesi valelemaan silmiänsä kylmällä vedellä. Hän ripusti silkkihameensa vaatesäiliöön ja otti ylleen vaalean pumpulihameen.
— Olisinpa ottanut sinut heti, niin olisin säästynyt häpeästä.
Äkillinen ajatus juolahti hänen mieleensä ja pani hänet hämillään miettimään.
— Ehkäpä äskeinen ikävyys oli rangaistus hänelle. Eikö hän ollut pukeutunut parhaimpaansa siitä syystä, että tahtoi olla yhtä hieno, hienompikin kuin Sikke ja Iisa? — Merkillistä, mutisi hän — mikähän siinä on: muut tytöt saavat olla miten ylpeitä ja turhamaisia tahansa, ei heille mitään tapahdu, mutta annapas minun joskus pöyhistellä, kohta saan niskaani kylmää vettä. Ja totta puhuen tarvitsinkin pienen näpsäyksen, sillä jos olen rehellinen, täytyy minun myöntää nauttineeni siitä, että Hilja kehui minua hienommaksi muita.
Pidettyään tämän pienen yksinpuhelun rauhoittui Kaarina sen verran, että saattoi lähteä vieraiden joukkoon. Mielenliikutus oli nostanut hänen poskilleen punan ja pannut hänen silmänsä säteilemään entistä kirkkaammin. Sirosti kumartaen vieraille hän kulki salin poikki ruokasaliin, missä pikkulasten oli määrä juoda kahvinsa.
— Mikä viehättävä tyttö, sanoi vanha, hiukan yksinkertainen neiti Tähtinen lämpimästi, minä en tiennyt, että teillä oli niin sievä tytär, kunnallisneuvoksetar.
— Ei hän ole tyttäremme, vastasi kunnallisneuvoksetar jäykästi. Hän on vain lastemme seuralainen, jonka olemme ottaneet sanomalehti-ilmoituksen mukaan.
— Hänkö siis on Kaarina Holsti, puuttui maaherratar mielenkiinnolla puheeseen. Tyttäreni ovat kyllä puhuneet hänestä, he ovat tavanneet hänet Helsingissä.
Kaarina seisoi punottavin poskin ruokailuhuoneessa ja jakoi limonaatia ja leivoksia lapsille. Hänellä oli täysi työ pitää aisoissa Rallea, joka tahtoi ahmia vatsansa täyteen mitä erilaisimpia herkkuja ja yhtämittaa mankui:
— Limonaatia, lisää limonaatia. Ellet anna, menen sanomaan äidille.
Ikkuna oli auki ja ulkoa koivumajasta kuului nuorten iloinen puhelu ja nauru. Kaarina oli mielissään siitä, ettei hänen tarvinnut mennä sinne, hän ei ollut sillä tuulella. Kun lapset oli syötetty, alkoi hän auttaa Miettisen Amaliaa, joka laittoi tarjotinta kuntoon teen juontia varten.
— Kaarina, muuan tuttava haluaa tavata sinua, sanoi Sikke. Riisu esiliina yltäsi ja tule saliin.
— En minä nyt jouda, vastasi Kaarina lyhyesti.
— Etkö jouda, silloin kai minun täytyy tulla sinun luoksesi, kaikui iloinen, tuttu ääni. Kaarina katsahti hämmästyneenä ylös rinkilästä, jota hän parhaillaan leikkasi ja kohtasi parin veitikkamaisia silmiä.
— Erkki! Erkki Pohjola! Oletko sinä täällä?
— Kuten näet, ja olen kuluttanut suurimman osan ajastani etsimällä erästä itsepintaista nuorta neitosta.
Kyynelet kohosivat Kaarinan silmiin pelkästä ilosta. Hän tarttui Erkin ojennettuun käteen ja mutisi:
— Kuinka minä olen iloinen. Tämähän on kuin ihme. Onko Maunokin täällä?
— On ja odottaa sinua tuolla salissa. Hän ei ollut yhtä uskalias kuin minä, joka tunkeuduin tänne kielletylle alueelle asti. Tule nyt häntä tervehtimään.
Kaarina ei enää estellyt. Hän riisui esiliinan yltään ja seurasi
Erkkiä saliin, jonne kaikki nuoret olivat kokoontuneet tanssimaan.
Mauno seisoi nojautuen eteisen oveen, pää pystyssä, hiukan ylimielisen
näköisenä kuten aina.
— Nyt me menemme tervehtimään pikkuserkkujani, sanoi Erkki ja vei
Kaarinan salin poikki maaherran tyttärien luo.
— Pikkuserkkuni Irja ja Inkeri ja vanha taistelutoverini Heinosten täysihoitolasta, esitteli Erkki.
— Kyllähän me olemme toisemme kerran tavanneet, ehätti Irja selittämään, ettekö muista, normaalilyseolaisten juhlakonventissa?
— Kyllä, vastasi Kaarina iloisesti. — Kokonainen sarja hupaisia muistoja valtasi hänen mielensä.
— Kuinka tiesitte minun olevan täällä? kysyi hän Maunolta, joka tällä välin oli lähestynyt heitä ja lujasti puristi tytön kättä.
— Erkki on kirjeenvaihdossa Hannan kanssa ja sai häneltä tietää, että sinä olet näillä mailla. Koska täti Valmari on äitimme serkku ja usein on meitä pyytänyt luoksensa, päätimme iskeä kaksi kärpästä samalla haavaa, käydä tervehtimässä sukulaisiamme ja torua sinua tyhmästä päähänpistostasi. Kuinka voit olla noin ajattelematon, Kaarina, ja antautua moiseen seikkailuun? Hanna oli hirveän pahoillaan. Hän olisi mielellään kutsunut sinut koko kesäksi luokseen, jos olisit sanallakaan maininnut aikomuksestasi.
Kaarina hymyili. Tuntui niin kotoiselta kuulla Maunon toruskelevan.
— Näetkös, minä tahdoin olla itsenäinen ja seisoa omilla jaloillani, selitti hän tärkeän näköisenä.
— Itsenäinen! Tyttöjen ei tarvitse olla itsenäisiä, murahti Mauno.
— Ohoo, herra normaalilyseolainen, siinä suhteessa uskallan olla eri mieltä kanssasi. Me opimme yhteiskoulussa aivan toista.
— Pötyä! Onko sinulla ollut mitään iloa itsenäisyydestäsi tänä kesänä?
Kaarinan kasvojen ilme kävi vakavaksi.
— Iloinen ei tämä kesä tosin ole ollut, mutta luulenpa, että olen oppinut jonkin verran uusia elämänarvoja.
— Tuo on vain tuommoisia kirjoista opittuja puheenparsia, väitti Mauno kiusoitellen.
— Sinä olet aivan yhtä maunomainen kuin ennenkin, mutta älä nyt viitsi enää torua minua, olen ilmankin saanut maistaa nuhteita tänään.
— Niin, sen kyllä arvaan, huudahti Mauno tulistuen. Rouva Tulla ei näytä erittäin lempeältä. Onko hän todellakin uskaltanut torua sinua?
— Uskaltanut, naurahti Kaarina. Mutta Mauno kuuli hänen naurussaan pidätettyjä kyyneliä.
— Miksi hän ei uskaltaisi torua lastensa seuralaista, joka saa sata markkaa kesässä ja vapaan ylläpidon? Tiedätkös, Mauno, meillä kotona äiti aina vaati, että olisimme ystävällisiä palvelijoille, varsinkin jos he olivat nuoria tyttöjä. "He tulevat omasta kodistaan vieraitten luo, ja siksi pitää meidän kohdella heitä hienotunteisesti", oli hänen tapansa sanoa. En silloin ymmärtänyt häntä, mutta tästä lähtien en koskaan enää ole tyly kenellekään palvelijalle.
Mauno rypisti kulmiaan, ja katse, minkä hän loi vihreäpukuiseen rouva Tullaan, joka parhaillaan istui sohvalla liehitellen maaherratarta, ei ollut erikoisen leppeä.
— Niin, niin, sanoi hän sitten, näyttääpä siltä kuin hemmoteltu Kaarina olisi saanut kesän pitkään kokea muutakin kuin päivänpaistetta ja lämmintä. Ja se tekee hänelle koko lailla hyvää, lisäsi hän ilkamoiden.
— Joko Mauno on päättänyt ripityksensä? pisti Erkki hilpeästi väliin. Tule, Kaarina, otetaan pieni valssi kesken saarnaa — arvaan, että kunnianarvoisa veljeni taas on kiusannut sinua.
Iloisena pyrähti Kaarina Erkin viemänä tanssivien parien joukkoon. Hän olisi voinut nauraa ääneen riemusta. Maailma, joka vielä pari tuntia sitten oli mustaa mustempi, näytti taas valoisalta. Tuskin oli Erkki vienyt hänet takaisin paikalleen, kun Pentti Saarinen oli kumartamassa. Ja ennenkuin Kaarina tiesikään, oli hän taas pyörimässä. Mutta kun hän lämpimänä ja punaposkisena lähestyi Irjaa ja Inkeriä, jotka ystävällisesti viittasivat häntä viereensä, huomasi hän rouva Tullan silmät, jotka pistävinä tarkkasivat häntä salin vastakkaiselta puolelta. Ja samassa hän huomasi, että Sikke tyytymättömän näköisenä istui eräässä nurkassa.
— Erkki hyvä, sanoi hän hätäisesti matalalla äänellä ystävälleen, joka taas tuli noutamaan häntä tanssiin. Ole hyvä ja mene pyytämään Sikkeä. Hän ei varmaankaan ole saanut tanssia, koska näyttää niin ikävystyneeltä.