Kaarle ja Sigismund II: Lehti kääntyy / Historiallis-romanttinen kuvaus

KAARLE JA SIGISMUND II: LEHTI KÄÄNTYY

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

1. Koti. 2. Karannut. 3. Salajuoni. 4. Vieraassa maassa. 5. Ystävykset. 6. Laiva tuuliajolla. 7. Mitä Suomi kärsi. 8. Hovielämää. 9. Verituomio. 10. Uutta kylvöä. 11. Kotona. 12. Jesuiittain metkuja. 13. Sotaretki vieläkin. 14. Hornankuilu. 15. Herttua. 16. Viimeinen yritys. 17. Nuoret. 18. Venäjän sota. 19. Nuorten liitto. 20. Työpäivän päättyminen.

1.

KOTI.

Herttua oli lähettänyt perheensä Örebron linnaan, sillä hän katsoi heidän olevan siellä parhaimmassa turvassa. Sitä hän ei kysellyt, olivatko he tyytyväiset muuttoon.

Kristina rouvalla oli luonnostaan hyvä, käytännöllinen ymmärrys, mutta itserakkaus oli sen aikaisin sokaissut. Avioliittonsa alussa hän kärsi julmasti puolisonsa rajusta kohtelusta; tämä repi säälimättä pois sen oivallisuuden sädekehän, jossa hän halusi näyttäytyä, ja hänen ymmärryksensä taisteli usein kovaa taistelua hänen loukattua turhamaisuuttaan vastaan.

Mutta samalla Kristina rouvan silmät aukenivat näkemään miehensä ansioitakin. Täytyi kuin täytyikin ihailla hänen viisauttaan ja taitavuuttaan kaikessa, minkä kanssa joutui tekemisiin, ja täytyi hänen aivan kuin itsestään nöyrtyä ankaran herransa ja puolisonsa edessä.

Enimmän vaivasivat Kristinaa hänen kertomuksensa "Mariastaan"; aina muisteli hän ensimäisen puolisonsa lempeää, rakastavaista olentoa ja kuinka tämä astui sovittaen väliin, milloin hän kenties olisi muuten unhottanut itsensä.

Mutta silloin oli Kristinalla valtti kädessään. Hän virkahti terävästi: "Hänellä kai oli sangen hyvä pääkin?"

"Minä opin tuntemaan ainoastaan hänen sydämensä", vastasi herttua.
"Ja se oli puhtainta kultaa."

Kristina vainusi tästä, ettei hänen sydäntään luettu kaikkein kultaisimpiin; mutta eipäs voinut kieltää, että hänellä oli hyvä pää.

Sen jälkeen kuunteli hän tarkkaavaisesti herransa puhetta ja koetti eläytyä asioihin, jotka tätä miellyttivät; mutta kun hän ei koskaan nähnyt muilla kuin herttuan ja lähimmän ympäristönsä silmillä, olivat hänen arvostelunsa yksipuolisia ja lemmettömiä.

Mitä hän sai kärsiä puolisoltaan, sen saivat muut maksaa. Sigismund oli kerran kosiskellut häntä, olivatpa he vaihtaneet muotokuviakin; mutta sitten oli miekkonen jättänyt koko asian sikseen ja sitä ei Kristina voinut antaa hänelle kuunaan anteeksi. Se vei, jollei aivan ihmisvihaan, niin ainakin piintyneeseen vihankaunaan, ja kenties tietämättään yllytti hän Kaarlen oikeutettua tyytymättömyyttä valapattoa kuningasta kohtaan.

Vähitellen onnistui hän pyrinnössään saavuttaa puolisonsa luottamus. Kaarle keskusteli mielellään aikeistaan niiden kanssa, joihin luuli voivansa luottaa, ja perehdytti mielellään puolisoaan ajan oloihin. Kuolema saattoi tehdä äkkilopun hänen toiminnastaan, ja kenenkäs muun kuin äidin silloin oli valvottava poikaa, tätä lasta, josta hän piti kiinni niinkuin hukkuva heikoimmastakin tuesta.

Kristina oli ollut puolisonsa kanssa Suomessa, viisi kuusi viikkoa Turun linnassa, mutta he olivat tavanneet toisiaan ainoastaan aterioilla. Herttuan aika oli ollut hyvin ahtaalla, mutta oli hän pannut merkille, ettei Kristina lähestynyt suomalaisten herrojen rouvia, jotka linnassa olivat tavallaan vankeina. Itse asiassa oli hän siihen tyytyväinen, mutta aprikoi mielessään, kuinka hänen Mariansa olisi menetellyt sellaisissa olosuhteissa.

Ruotsiin palattua synkistyi valtiollinen taivaanranta. Valmistauduttiin Sigismundin pikaiseen saapumiseen, ja monet merkit maassa osoittivat, että kuninkaan kannattajajoukko lisääntyi.

Kristinalla oli kyllin ymmärrystä salata pelkoaan, yksinpä puolisoltaankin. Mutta Kaarle näki sen hänen katseistaan ja antoi puolisolleen tunnustuksen siitä, että tämä tiesi hillitä itseään.

Nämä havainnot teki herttua silloin tällöin pikimmältään pistäytyessään Nyköpingissä. Hän oli tähän aikaan matkoilla alituiseen, milloin Taalainmaassa, milloin muissa maakunnissa, enimmäkseen Tukholmassa, mistä melkein kaikki käskyt annettiin ja viestit lähetettiin.

Kun yhteentörmäyksen aika oli käsissä, saapui käsky, että herttuattaren oli lasten ja koko hovin kera muutettava Örebrohon. Saapui myös herttuan luottamusmiehiä muutosta huolehtimaan, mutta kaikki kävi niin äkkipäätään, että herttuatar ymmärsi vaaran olevan ovella, vaikka hän oli vaiti pelostaan ja totteli vastaväitteittä. Kristina rouvalla ei ollut ketään ystäviä ja hän tunsi ensi kerran itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi.

Herttua kirjoitti ja käski ankarasti, ettei hänen tytärtään saanut tehdä levottomaksi millään huhuilla, mieluimmin oli hänet pidettävä erillään kaikista valtiollisista tapauksista.

Herttuan kirjeet sisälsivät ohjeita kaikkinaisten tapausten varalta, ja hän odotti, että herttuatar rikusta rikkuun noudattaisi hänen tahtoaan. Mutta aina kirjeet päättyivät rakkailla terveisillä hänen tyttärelleen Katarinalle ja pikku pojalleen; mutta ei riviäkään, ei sanaakaan ollut tarkoitettu erityisesti hänen puolisolleen.

Herttuatar rukka, hän milloin vihoitteli, milloin itki; jääkuori oli sulanut hänen sydämensä ympäriltä, hän rakasti puolisoaan ja kärsi hänen kylmäkiskoisuudestaan.

Mutta koskaan, koskaan ei hän sitä näyttäisi. Kristina rouvalla oli ylpeä mieli, ja hän oli näyttävä, että saattoi elää ilman rakkauttakin.

* * * * *

Ylväs rouva oli Nyköpingistä päästänyt ylhäisimmät hovineitsyensä kunkin kotiinsa ja tuonut ainoastaan kaksi vaatimattominta mukanaan Örebrohon.

Toinen oli Maria Näf, Taalaissa tapetun skotlantilaisen vapaaherran tytär, toinen, Kaarina, taasen oli oppineen professorin Nicolaus Bothniensiksen tytär.

Nämä molemmat neitoset istuivat linnan neitsytkamarissa ahkerin käsin pistellen muuatta herttuattaren ylistetyistä koruompeluksista. Se oli oviverho, paksua flanderilaista silkkiä, jonka armollinen rouva oli tuonut mukanaan kotoaan ja johon oli ommeltava leopardeja ja hirviä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa asennoissa.

Kaarina neitsyt, joka purki hienoa kultalankaa kerältä, huudahti pelästyneenä:

"Voi minua, kultalanka on lopussa, ja herttuatar sanoi, että sen pitäisi riittää koko työhön!"

"Hän tietenkin saa antaa lisää", vastasi Maria ja kohotti tuokioksi katseensa monisarvisesta hirvestä, jota hän parhaallaan piirsi kankaalle.

"Kyllä kuulee, ettet tunne häntä", vastasi toinen huoaten.

"Vaikka olenkin ollut täällä kauemmin kuin sinä?"

"Niin, muutamia kuukausia! Mutta hän on aina ollut ystävällisempi sinua kohtaan… Kenties hän luulee sinun viihtyvän täällä."

"Minähän viihdynkin", vastasi Maria ja kallisti päätänsä, tarkastaen voisiko vielä laittaa pienen sarvenhaaran.

"Mutta minä en!" huudahti Kaarina kiihkeästi. "Oi, olisinpa kultaisessa kodissani, sisarusteni ja ystävieni seurassa!"

Maria katsoi veitikkamaisesti häneen. "Ketä ystävistäsi kaipaat enimmän?"

"En tiedä", vastasi Kaarina punastuen.

"Jos luottaisit minuun, viihtyisit varmaan paremmin", tuumi Maria.

"Kuinka niin?"

"Me voisimme puhua hänestä."

"Sitä juuri minä en tahdo."

"Olkoon sitten, minä en ole utelias."

"Et ymmärtäisi minua!"

"Niin, mahdollisesti en."

Syntyi tuokion hiljaisuus. Maria piirusti ja Kaarina pisteli neulalla. Sitten hän huokasi syvään: "Sano minulle, Maria, oletko koskaan rakastanut?"

"En koskaan!"

"Mutta miksi et?" kysyi Kaarina kummissaan.

"Vietin yksinäistä elämää äitini kanssa. Sitten hän kuoli, luojan kiitos, sillä aivan kohta sen jälkeen…" Hän katkaisi sanansa kauttaaltaan väristen.

"Jospa ymmärtäisin, kuinka voit ottaa tuon kamalan tapauksen niin tyynesti."

"Mitäpä voin?"

"Minä olisin varmaan tullut hulluksi."

"Jumala on minut siitä varjellut, Rukoilen joka päivä, että elämälläni ja toimillani voisin huojentaa osan isäni taakasta."

"Mutta en ymmärrä, kuinka voit aina olla niin iloinen."

"En voi sille mitään, millainen olen."

Taasen syntyi lyhyt hiljaisuus. "Sinä olet hyvä tyttö, Maria", puuskahti Kaarina. "Ja tahdon avata sinulle sydämeni, vaikket ymmärtänekään minua… Osaatko kehrätä ja kutoa?"

"Kyllä toki, kotona laitoin aina kankaita."

"No, kuka sinua auttoi rohdinten vitomisessa?"

"Aina piiat!"

"Minua auttoi hän! Kuka sinulle antoi loimenpäitä, kun pujottelit kangasta niisiin?"

"Äiti melkein aina."

"Minulle antoi hän, ja ne olivat suloisimpia hetkiämme… hitaasti se kävikin."

"Sen voin uskoa."

"Kuka sinulle teki puolia?"

"Karjapiiat."

"Hän minulle teki, ja millaisia puolia! Ja kun minua janotti, meni hän kaivolle ja hilasi sieltä koko kapan vettä ja sitten toi hän kapalla vettä, ja me joimme väliin kukin erikseen, mutta useimmiten samalla kertaa. Oi, kuinka se oli suloista."

"Kuinka hän pääsi niin likeisiin väleihin?"

"Apulainen kuuluu aina perheeseen. Mutta sitten joutui hän riitaan veljeni Olavin kanssa, ja hän on aivan hirveä!"

"Etkö voinut sovittaa heitä?"

"Minäkö… etkö ole kuullut Olavista puhuttavan?"

"En tietääkseni."

"Hän on laajalta tunnettu siitä, että voi ajaa ulos perkeleitä", kuiskasi Kaarina.

"Ei suinkaan niitä liene ollut pappilassa", huomautti Maria.

"Odotahan, niin kuulet. Jaakkoni… tarkoitan apulaista, auttoi minua, kun leikkasin kankaan puilta, hän kääri sen lukkarilta, ja sitten hän kysyi, eikö hän saisi mitään palkakseen, vaikka oli tehnyt joka puolan… minä sanoin ei, tietysti, vaikka minusta se kyllä oli kohtuutonta, ja sitten kun hän pani oikein koville; täytyi minun antaa myöten, mutta samassa tulivat isä ja Olavi… Ja siitäkös meno syntyi! Jaakko ei saanut enää astua jalallaankaan kutomahuoneeseen, sanoi isä, ja veljeni kehtasi sanoa, että nyt hän oli täydelleen todistanut voivansa ajaa ulos paholaisia. Kohta sen jälkeen lähetettiin minut tänne."

"Etkö ole kuullut hänestä sitten?"

"Hyvin harvoin", vastasi Kaarina ja kohotti käsiliinansa kasvoilleen.
"Hirveää, kuinka kuuma täällä on."

Ulkoa kuului ääniä, ovi avattiin, ja sisään tulivat neiti Kätchen,
tuskin viisivuotias Kustaa prinssi ja yhdeksänvuotias Juhani, Juhana
III:nnen ja Gunilla Bjelken poika. Molemmat toiset pitivät kiinni
Kätchenin käsistä ja puhuivat yhteen suuhun.

Kätchen neiti oli neljäntoista vuotias. Hän ei ollut mikään kaunotar, mutta pienet pyöreät kasvot olivat vaaleanruskeani kiharain kehystämät. Hymyilevä suu, punaiset posket ja uskolliset, lempeät silmät miellyttivät jokaista. Tervehdittyään ystävällisesti nuoria neitsyitä kiinnitti hän jälleen koko tarkkaavaisuutensa pikku lörpöttelijöihin, jotka edelleen pitivät hänen käsistään.

Nuorin, Kustaa, oli ilmeisesti terve ja reipas poika. Hän ei suurestikaan muistuttanut herttuaa; suuret siniset silmät loistivat hyvyyttä ja elämänhalua, ja valkoiset kiharat, jotka kiemurtelivat hänen kaulallaan, tekivät hänet oikeaksi pohjolan pojan eduskuvaksi.

Juhani prinssillä oli hyvä ja ystävällinen, mutta samalla veltto ulkonäkö. Yleensä oli jotakin levotonta hänen olennossaan, — mutta tällä kertaa hän piteli lujasti prinsessan kädestä ja katsoi häneen aivankuin olisi nähnyt hänessä ainoan, jolta saattoi toivoa oikeutta.

"Kätchen, eikös minun pitänyt antaa talonpojalle rahat hevosesta?" huusi pienin ja pudisti häntä käsivarresta.

"Kyllä, rakkahin, teit aivan oikein!"

"Kätchen, eikö pidä olla tarkka rahoistaan eikä heitellä niitä pois?" huusi vanhempi, melkein itkien ajatellessaan, ettei hänen nytkään ollut myönnetty olleen oikeassa.

"Tietysti, Juhani kulta", sanoi Kätchen hyväillen. "Mutta eihän
Kustaa olekaan heitellyt."

"Mutta eikös talonpoika tahtonut lahjoittaa hevosta Kustaalle?"

"Niin, kyllä, mutta…"

"Etkö nähnyt miten paikkainen hänen takkinsa oli. Eikö minun pitänyt antaa hänelle uusi takki, kun hän antoi minulle hevosen?" huusi pienokainen ja tarttui Juhanin molempiin käsivarsiin.

"Kustaa on aina oikeassa", sanoi tämä tuskallisella ilmeellä.

"Tavallaan olette oikeassa molemmat", vastasi prinsessa välittäen.

"Oliko talonpoika sitten väärässä?" kysyi Kustaa kovasti kiintyneenä asiaan.

"Ei", vastasi prinsessa nauraen. "Minusta hän oli enimmän oikeassa."

Kustaa nauroi ja taputti käsiään, ja pian yhtyi Juhani siihen kaikin voimin.

"Me olemme olleet yhtä oikeassa kaikki kolme", huusivat pojat ja karkeloivat yhdessä ympäri.

"Tahdotteko nyt kuulla, mitä minä tarkoitin?" sanoi Kätchen nauraen mukana.

"Kyllä me tahdomme!"

"Talonpoika teki oikein puolestaan, sillä kuten hän sanoi: kauniimpaa varsaa ei ole olemassa. Hän varmaankin ajatteli: herttua on ollut hyvä meitä kohtaan, nyt tahdon palkita hänelle miten parhaiten voin, ja niin otti hän varsan, mukaansa halkoalukseensa ja toi tänne."

"Mutta eihän herttua, vaan Kustaa…"

"Niin, minähän sen sain."

"Luuletteko, että herttua voisi ratsastaa sellaisella hevosella?"

Molemmat pojat pyrskähtivät raikkaaseen nauruun.

"Ei, mitenkäs hän voisi!"

"Juuri siksi sai Kustaa sen", jatkoi prinsessa. "Mutta kun hän näki, että talonpojalla oli kulunut ja paikattu takki, silloin teki hän oikein, kun antoi hänelle rahaa uuden ostamiseen. Eikös niin, Juhani?"

"Mutta sanoithan, että minäkin olin oikeassa."

"Niin olit, sillä koskaan ei pidä rahoja heitellä suotta menemään."

"Ei pidäkään", toisti poika tyytyväisenä.

"Kas, täältähän vihdoin löydän pikku neitini", virkkoi neljännellekymmenelleen ehtinyt rouva, joka juuri astui huoneeseen.

Hän oli rouva Heidin von Diffanosa, nuoren prinsessan hovimestaritar. Syntyjään hän oli hollannitar; hänen miehensä oli ollut Ruotsin palveluksessa ja kaatunut Suomessa. Herttua, joka tunsi Heidin rouvan ja piti hänestä, uskoi hänelle prinsessan kasvatuksen.

Iltapäivät olivat aina omistetut opinnoille, mutta tänään oli neiti ensi kerran lyönyt laimin oppituntinsa.

Kätchen meni heti opettajatartaan vastaan. "Olemme olleet ulkona kävelemässä", sanoi hän, "en tahtonut vaivata teitä pyytämällä tulemaan mukaan."

"Miksei, suloisin neitiseni?"

"Luulin teidän kirjoittavan kirjeitä, kun ei ollut aikaa antaa tuntiakaan."

"Minullako?… Kuka sitä on sanonut?"

"Juhani, etkö sanonut, että Heidin rouva oli lähettänyt palvelijan…"

"Kenen kumman palvelijan?"

"En ole nähnyt häntä ennen."

"Taivaan vallat, mitä tämä merkitsee? Sanoiko se hävytön ihminen vielä muutakin?"

Nyt poika pelästyi, hän luuli tehneensä jotakin pahaa ja kääntyi pois.

Heidin rouva näytti hyvin levottomalta, mutta pikku neiti vihjasi häntä tyyntymään ja riensi Juhanin luo, jonka hän veti mukaansa ikkunankomeroon. "Pidäthän minusta?" kysyi hän.

"Kyllä, enemmän kuin kestään."

"Tahdothan myös tehdä mitä pyydän sinulta?"

"Jos otat minut syliisi ja suutelet minua."

Kätchen teki sen. "Sano minulle mitä mies vielä sanoi."

"Meidän kaikkien kolmen oli lähdettävä alas satamaan."

"Miksi niin?"

"Koska oli kaunis ilma, sanoi hän."

"Lupaa minulle yksi asia, Juhani!"

"No, mikä sitten?"

"Ilmoita heti minulle, jos kuulet vasta moisia kutsuja."

"Sen lupaan", sanoi hän.

Mutta Heidin rouva, joka oli pahoin pelästynyt, epäröi oliko hänen ilmoitettava herttuattarelle. Lopulta päätti hän kirjoittaa herttualle; saisi itse määrätä mitä oli tehtävä.

Kun tämä oli ratkaistu, suostui kunnon rouva vihdoin lähtemään talliin merkillistä varsaa katsomaan.

Neiti jäi kutomatupaan. Sydän veti häntä Mariaan, ja hänestä tuntui välttämättömältä puhua muutamia sanoja tyttö paroille, jotka istuivat melkein kuin kytkettyinä koruompelukseensa.

"Kuinka kaunis siitä tulee!" sanoi hän lempeällä äänensävyllään ja katseli taitehikasta ompelusta.

"Täällä on tapahtunut suuri onnettomuus", vastasi Maria luoden
Kaarinaan osaaottavan katseen.

"Mikä sitten? Voinko minä sitä auttaa?"

Kaarina kohotti itkettyneet silmänsä. "Tulin pistäneeksi neulalla sormeeni", sanoi hän, "ja katsokaas millainen veripilkku tuli tuohon! Herttuatar varmaan sanoo, että koko oviverho on mennyt pilalle."

"Eikö sitä voi mitenkään korjata?" kysyi Kätchen, joka tunsi äitipuolensa siksi hyvin, että tiesi hänen joutuvan suunniltaan.

"Kyllä", vastasi Maria, "voin piirustaa, siihen lipun, ja se näyttäisi hyvin somalta; mutta — sitä en uskalla."

"Miksi et?"

"Se vaatisi lisää kultalankaa."

"No, mitäs se tekee?"

"On jo lopussa mitä olemme saaneet, eikä herttuatar tahdo antaa enempää."

"Eikö hänelläkään sitten enää ole?"

"On kyllä, kokonainen laatikko."

"Silloin otan minä hankkiakseni teille", puuskahti tyttö hilpeästi.
"Antakaa minulle vain malli, että saan samaa lajia."

Nurealta puolelta leikattiin muutamia langanpäitä, neitsyet suutelivat prinsessan käsiä ja kiittivät häntä hyvyydestään.

Kätchen riensi herttuattaren luo. Hän istui makuukamarissa, sylissään kaksivuotias tyttärensä, Maria Elisabet. Tyttönen kirkui ja tahtoi päästä odottavalle palvelijattarelle, joka ei suinkaan ollut pahoillaan siitä, että tyttö piti hänestä enemmän kuin ylpeästä äidistään.

Prinsessa näki heti, että herttuatar oli huonoimmalla tuulellaan, mutta hän lähestyi sittenkin ja suuteli hänen kättään.

"Maria Elisabet alkaa aikaisin niskoitella, mutta minä kyllä opetan hänet tottelemaan", sanoi suuttunut äiti pitäen lasta sylissään.

Pikku neitimme istuutui jakkaralle herttuattaren jalkoihin ja alkoi loruta ja leikkiä pienokaisen kanssa, joka pian tyyntyi ja kohta päästeli oikein ilohuutojakin.

Kristinan mieli seestyi. Hän käski palvelijattaren mennä; hänet kutsutaan milloin tarvitaan.

Lapsi laskettiin lattialle; siellä oli nyt kaksi lasta, joilla molemmilla näytti olevan yhtä hauskaa. Mutta leikkiessään ajatteli pikku neiti enimmän neitsyt parkoja, jotka levottomasti ikävöiden odottivat hänen palaamistaan. Mutta sille ajatukselle täytyi hänen antaa kyytiä, nyt oli aika leikkiä ja nauraa.

Onneksi pienokainen nukkui, ja silloin sai palvelijatar tulla takaisin ja kantaa hänet pois.

"Sinulla varmaankin oli hauskaa", sanoi herttuatar myhäillen ja sivellen kiharoita Kätchenin otsalta.

"Olen nauranut niin paljon", vastasi tämä vältellen.

"Saat kernaasti tulla tänne joka päivä ja leikkiä pikku Maria
Elisabetin kanssa, niin hän pääsee tuosta ihmisestä."

"Niin, minä tulen… joka päivä."

Hän oli valmis myymään itsensä, että paremmin uskaltaisi esittää pikku pyyntönsä. Ja hän katsoi herttuattareen rukoilevin silmin, ikäänkuin olisi toivonut hieman rohkaisua.

"Tiedätkös, Kätchen, olen kauan ajatellut antaa sinulle jonkun lahjan."

"Oi!" huudahti tämä ja painoi huulensa herttuattaren käteen.

"Haluatko kenties jotakin?"

"Oi, kyllä!"

"Sanoisit sitten!"

Miten arasteluttikin, täytyi nyt tuoda totuus ilmoille.

"Pyytäisin nöyrimmästi pienen vyyhden kultalankaa", tuli väräjävällä äänellä.

"Kultalankaa?" huudahti herttuatar. "Ja kokonainen vyyhti lisäksi? Vaatimuksesi eivät ole vähäiset." Hän nakkasi niskojaan ja kääntyi tyytymätönnä pois.

Mutta nuori tyttö seisoi paikoillaan. Jollei hän voinut täyttää neitsyille antamaansa lupausta, oli näiden itsensä pakko kääntyä armollisen rouvan puoleen. Kenties keksittäisiin hänen pikku juonensakin, ja silloin viimeinen villitys olisi pahempi kuin ensimäinen.

Kristina rouva kääntyi ja katsoi häneen. Mutta samassa Kätchen makasi hänen jaloissaan, painoi päänsä hänen syliinsä ja kostutti hänen kätensä kyynelillään.

"Mihin sitten tarvitset kultalankaa?" kysyi herttuatar melkein vastoin tahtoaan.

"Sitä en voi sanoa."

"Kenties aiot jotakin minulle?"

"Niin", tuli hyvin hiljaa.

"Mutta ethän osaa ommella kultaompelusta."

"En minä, mutta…"

"Kukas sitten?"

"Älkää kysykö?"

"Et suinkaan tarvinne koko vyyhteä?"

"Kyllä, muuten ei riitä."

"En ole koskaan nähnyt moista itsepäisyyttä", murisi herttuatar.

Mutta hyväilyt ja halailut saivat hänet vihdoin suostumaan. Hän meni toiseen huoneeseen, otti suuresta arkusta joukon vyyhtiä, joita punnitsi käsissään toista toisensa jälkeen. Tietysti se oli kaikkein pienin, minkä hän antoi Katarinalle.

Vielä kerran kiitettyään oli tyttö menemäisillään, kun herttuatar virkkoi: "Saat tulla uudestaan milloin tahdot ja leikkiä pikku Maria Elisabetin kanssa."

"Nöyrin kiitos, tulen huomenna…"

"Kuules, voit ottaa Juhanin mukaan."

"Kyllä otan!"

Kätchen juoksi tiehensä.

Ilohuudoin häntä tervehdittiin, kun hän tuli levottomasti odottavain neitsyt parkojen luo heiluttaen vyyhteä kädessään.

"Se on aivan ihmetyö!" huudahti Maria vilkkaimmalla ilolla.

"Minä jo ajattelin kerätä kapineeni ja lähteä täältä", lisäsi Kaarina neitsyt.

"Riittääkö se nyt?" kysyi prinsessa.

"Kyllä, jääpä ylikin."

"Antakaa sitten loppu minulle, tarvitsen sen toiseen käsityöhön."

Mutta kun Kätchen oli lähtenyt heidän luotaan, tuumivat he keskenään, että sellaisen neidin puolesta voisi mennä vaikka kuolemaan.

Heidin rouva ei ollut vielä saanut valmiiksi kirjettään herttualle, kun pihalle lasketti pikalähetti, joka toi kirjeen herttuattarelle. Ja hetkisen kuluttua tiesi koko linna, että herttua oli odotettavissa muutaman tunnin kuluttua ja että oli tehty rauha Linköpingissä.

Nytkös syntyi hälinä!

Enimmän tehtävää sai kyökkimestari, sillä hänen oli laitettava juhla-ateria miten parhaiten voi.

Nuoret tähystelivät ikkunasta nähdäkseen milloin hän tuli. Kaikkien sydämet sykkivät jännitetystä odotuksesta.

"Nyt, nyt!" Vihdoinkin hänet nähtiin. Kristina ja lapset riensivät pihalle vastaan, hän tahtoi niin.

Kiireimmiten taputti hän kaulalle vaahtoavaa ratsuaan ja riensi omaistensa luo.

Hänen puolisonsa sai tosin ensi tervehdyksen, mutta näki aivan hyvin, että Kätchen ja Kustaa saivat hellimmät hyväilyt. Hän painoi pojan vasten rintaansa, ikäänkuin ei tahtoisi koskaan häntä päästää. Ja kun hän vihdoin teki sen, hymyili hän jälleen pikku Katille, kun tämä vei hänelle pikku Juhanin, jonka hän oli tykkönään unohtanut.

Poika oli katsellut ja ihmetellyt, eikö hänen vuoroaan tulekaan, eikö häntä hyväilläkään. Kätchen oli lukenut hänen ajatuksensa yhdellä ainoalla katseella, ja sitten noudatti hän kuten aina herkän mielensä johtumaa.

Herttua tarjosi puolisolleen käsivartensa, mutta tervehdittyään muita läsnäolijoita tarttui hän poikansa käteen. Kätchen ja Juhani tulivat jälestä. Ylhäällä linnanhuoneissa tervehti herttuatar upseereja, jotka olivat tulleet herttuan mukana.

Itse näytti hän olevan hyvällä tuulella, mutta kuinka hän laskikin leikkiä, oli ukkospilvi siltä hänen otsallaan.

Aterian aikana puhuttiin enimmäkseen kuninkaan tukholmanmatkasta ja mahtoiko hän kulkea herttuan ehdottamaa tietä. Mutta kun olvikannut olivat muutamaan kertaan tehneet kierroksensa, alkoivat kielet liikkua vapaammin, ja silloin alettiin aprikoida, eiköhän pian ollut odotettavissa parvi munkkeja Sigismundin luo.

"En neuvo hänen armoaan päästämään sitä parvea valloilleen ruotsalaisella maaperällä", sanoi herttua. "Silloin voisi käydä kehnosti niin hänelle itselleen kuten heillekin."

Aterian jälkeen, kun kullakin oli oma vapautensa, tahtoi herttua ottaa kaikesta selkoa talossa, ja tapansa mukaan kääntyi hän myös Heidin rouvan puoleen. Tämä mainitsi hänelle pikku tapauksesta, "jolla kenties ei ole mitään merkitystä", kuten hän sanoi.

"Voi sillä ollakin", vastasi herttua synkin katsein. "Tahdon ryhtyä varokeinoihin."

Otettuaan selon asioista meni hän herttuattaren luo. Ja juuri siksi, ettei tämä mitään kysellyt, avasi hän koko sydämensä pikemmin kuin olisi sen muuten tehnyt.

"Asema ei ole hitustakaan parempi kuin ennen", sanoi hän. "Voimme pelätä mitä tahansa, emme toivoa mitään."

"Eikö teidän armonne voisi ajaa häntä maasta pois?" kysyi Kristina.

"Mahdollisesti voisin, mutta minä en tahdo! Sigismund on lain ja oikeuden mukaan Ruotsin kuningas, ja minun velvollisuuteni on tukea häntä valtaistuimella eikä syöstä häntä siltä pois."

Kristina katsoi hämmästyneenä häneen. "Kuinkas sitten käy…"

"Meille, tarkoitat kai. Miten Herra tahtoo! Minua sanotaan kalvinistiksi, sentähden että uskon kohtaloon eli sallimukseen, kumminka sen nyt sanoo. Ja totta on, että minulla on omat unelmani, omat toiveeni! Sanotaan, että tavoittelen kruunua pojalleni, ja tosiaankin teen niin. Sielussani on aavistus, että hän päättäisi isäni työn. Minä raivaan vain tietä hänelle, olen valmis hakkaamaan pisimmätkin puut, jotka salpaavat hänen tiensä, vieläpä imevät maasta kaiken mehun, niin että tuhannet surkastuneet vesat turhaan etsivät ravintoaan. Kutsumukseni tiedän, se on määrätty autuaan isävainajani testamentissa, mutta tulevaisuus… se näyttää pimeältä, sen verhon läpi ei näe kukaan!"

Hän käveli lattialla edestakaisin, vaipuneena ajatuksiin ja häilyviin unelmiin.

"Sigismund on katolinen", uskalsi Kristina sanoa.

"Niin, hän on katolinen ja mahdoton Ruotsin kuninkaaksi. Mutta hänellä on poika!"

"Ei suinkaan pojasta tulle luopiota."

"Kenties ei."

Mutta ukkospilvi näytti yhtä uhkaavalta kuin ennenkin, ja hän käveli yhä edestakaisin.

"Mitä Juhana kuninkaan poikaan tulee…"

Herttua säpsähti, ikäänkuin olisi kuullut lausuttavan oman ajatuksensa. "Kuinka on hänen laitansa?" kysyi hän.

"Minä otan pikku Juhanin huostaani!"

"Sinä?"

"Niin, huomisesta lähtien."

"Mitä huomenna sitten tapahtuu?"

"Hän tulee tänne leikkimään Maria Elisabetin kanssa."

"En käsitä sittenkään."

"Heidän on oltava paljon yksissä, ja kun tyttäreni täyttää kuusitoista, naitamme heidät."

Kaarlelle näytti se ajatus olevan yllätys. "Jos Juhani tahtoo hänet", sanoi hän.

"Minun tyttäreni?"

"Luulen, että hän ottaa mieluummin Katin."

"Joka on viittä vuotta vanhempi häntä?"

"Herra varjelkoon!" virkkoi herttua. Sitten seurasi pitkä äänettömyys. "Sigismundin jälkeen kuuluu kruunu lähimmin Juhanille, ja sitä ei voida kieltää häneltä, jos hän ojentaa kätensä sitä ottamaan."

"Minä pidän kiinni tuumastani", ajatteli Kristina. "Saadaan nähdä, eikö se lopulta olekin varminta."

2.

KARANNUT.

Muuatta päivää myöhemmin saapui Örebron linnaan mahtava ja kunnioitettu Tönne Yrjänänpoika, Hönsegårdin herra.

Herttua otti, kuten tavallisesti, hänet ystävällisesti vastaan. Hän oli vanha, koeteltu ystävä, ja sellaiset tiesivät aina olevansa tervetulleet hänen armonsa luo. Tönne herra oli tullut kutsumaan herttuaa vieraakseen, ottaen mukaansa ne, joiden kanssa mieluimmin haluaisi seurustella.

Se ehdotus oli Kaarle herttuan mieleen, ja hän vastasi, että vaikka hänellä olikin paljon kirjoitustöitä, tahtoi hän sittenkin tulla.

Hän tuli. Ja Tönne piti oikein upeat vieraspidot, ja herttua seurueineen käytti kursailematta hyväkseen. Laskettiin leikkiä ja puheltiin minkä mistäkin; uteliaina aprikoitiin, olikohan kuningas vielä saapunut Tukholmaan ja kuinka hänet oli otettu vastaan.

Silloin kuultiin hevosen tulevan hurjaa laukkaa pihaan. Ratsastaja heittäysi maahan.

"Hän tuo viestejä minulle", sanoi herttua, "luultavasti kuninkaalta."

Tuokion kuluttua hän sai kirjeen. "Maaherralta", sanoi Tönne, joka sen ojensi hänelle.

Herttua avasi sen nopeasti, ja kaikki huomasivat, kuinka puna lehahti hänen poskilleen lukiessa.

Yleisen, melkein hengittämättömän hiljaisuuden vallitessa taittoi hän kirjeen kokoon. Kun hän sen jälkeen kohotti katseensa, näki hän kaikkien silmät kiinnitettyinä itseensä.

"Kuningas on karannut!" sanoi hän ykskantaan.

"Karannut?" kävi suusta suuhun.

"Kas tässä!" sanoi herttua antaen kirjeen Akseli Rytingille, joka oli hänen lähin pöytätoverinsa. "Juhana Oxenstjerna kirjoittaa, että hänen majesteettinsa on matkalla Danzigiin."

Hämmästys oli yleinen. Muutamat sanoivat: "Hän ei uskaltanut tulla
Tukholmaan." Toiset: "Hän pelkäsi kenties henkeään ja vapauttaan."

"Meidän täytyy tunnustaa", sanoi herttua, "että kuninkaan ajattelematon menettely suututtaa meitä mitä suurimmassa määrin. Jumalan kiitos, emme ainakaan me ole aiheuttaneet hänen perikatoaan; meillä on siinä suhteessa puhdas omatunto."

Ukkosen iskukaan ei suinkaan olisi pahemmin hämmästyttänyt. Kukaan ei ihmetellyt, vaikka herttua heti nousi, kiitti isäntää ja sanoi jäähyväiset.

Häntä saatettiin kunnioittavasti, mutta hän pyysi ainoastaan herra Akseli Rytingiä tulemaan mukaansa ja kehoitti toisia viipymään niin kauan kuin joutivat ja halusivat. Ja niin hän lähti, luvaten vastedes antaa tietoja itsestään.

Kaikilla taloon jääneillä oli paljon puheltavaa keskenään. Ynseys Sigismundia kohtaan puhkesi moniin koviin sanoihin ja syytöksiin. Aprikoitiin myös mitä maailma oli sanova kuninkaasta, joka karkasi perintövaltakunnastaan, ja ihmeteltiin, mikä kohtalo odotti kuninkaan ystäviä ja puoluelaisia, joita herttua varmaankin pitäisi maankavaltajina.

Kaarle palasi Örebrohon, jossa hän antoi määräyksensä lähimmiksi ajoiksi. Hänen tarkoituksensa oli ollut, että hän antaisi perheensä muuttaa takaisin Nyköpingiin, nyt hänestä oli paras jättää heidät sinne missä olivat.

Heidin rouva sai ankaran käskyn pitää tarkoin silmällä lapsia. Heitä ei saanut päästää koskaan yksin ulkosalle; muutamia palvelijoita täytyi aina olla mukana.

"Luulen kyllä, että tuumani Juhaniin nähden menestyy", sanoi Kristina hänelle ennenkuin he erosivat.

"Mistä sen päätät?" kysyi herttua epäilevästi.

"He eivät voi sietää toisiaan, ja se on tavallisesti hyvän merkki."

"Jollei sitä jatku läpi elämän", virkkoi herttua.

Ja hän matkusti Tukholmaan.

* * * * *

Siellä oli hälinä yleinen.

Alussa ei uskottu mahdolliseksi, että kuningas oli niin äkkiä matkustanut. Onneksi oli Stålarm vielä jälellä puolalaisen laivaston keralla. Lascy laittautui laivaan ja vaati, että oli heti lähdettävä.

Stålarm ilmoitti Ebba rouvalle, että nyt jos koskaan oli vaara tarjona. Herttua saattoi tulla minä hetkenä tahansa, ja niin Ebba rouva tyttärilleen kuin useimmat muistakin rouvista laittautuivat heti laivoihin.

Melkein kelle tahansa Sigismundin ystävistä oli tarjona laivakyyti, mutta monet heistä mieluummin jäivät koettaakseen taivuttaa herttuaa lempeyteen kuin jättivät kotinsa ja kontunsa.

Herttua saapui marraskuun alkupäivinä ja asettui asumaan linnaan.

Ensi töikseen hän kutsui Klaus Bjelken puheilleen.

"Sinä olet osoittautunut maankavaltajaksi!" huusi Kaarle häntä vastaan.

"Olen uskollisen alamaisen tavoin kuullut kuninkaani käskyjä", vastasi tämä.

"Teitkö niin, vaikka ne ovat vastoin vannottuja lakeja?"

"En katso olevani oikeutettu siinä asiassa tuomitsemaan."

"Oletko allekirjoittanut Upsalan päätöksen?"

"Olen, teidän armonne!"

"Tiedätkö, että kuningaskin on tehnyt sen?"

"Kyllä, hän teki sen pakoitettuna."

"Mutta jos sinä kuten hänkin rikot valasi, olette molemmat vannoneet väärin."

"Minulla ei ole oikeutta tuomita herraani."

"Mutta minulla on oikeus tuomita sinut. Siihen asti saat ajatella asemaasi vankeudessa."

"Armoa, herra herttua!"

"Ei mitään armoa maankavaltajalle! Viekää hänet pois!"

Vartioupseeri laski kätensä aatelismiehen olalle, mutta tämä heitti häneen julmistuneen katseen ja poistui huoneesta itsestään.

Herttualle ilmoitettiin, että suuri joukko kaupungin porvareita pyrki hänen puheilleen.

"Antaa heidän tulla!" sanoi Kaarle tuimasti.

Sisään syöksyi miehiä perätysten, useimmat lankesivat polvilleen ja huusivat: "Armoa, armoa! Meidät on petetty, viety harhaan!"

"Ketkä sen ovat tehneet?"

Mainittiin useiden katolisten pappien nimiä, mutta joukossa myös
Schepperus ja Angermannus.

"Ovatko he neuvoneet, että teidän on liityttävä kuningas
Sigismundiin?"

"Kyllä, niin he ovat!"

"No, miksi tulette sitten tänne luokseni, pitäkää kiinni herrastanne, jonka olette valinneet."

He huusivat, että heidän oli sanottu menettävän omaisuutensa, ja sentähden he olivat tulleet pyytämään armoa.

"Sen on laki tuomitseva, en minä", vastasi herttua; "minkä lain mukaan olette menettävät, se teiltä otetaan, muun saatte pitää."

Näin sanoen hän viittasi heitä menemään. Ja niin uhkaava oli tätä viittausta seuraava katse, että he luikkivat peräkkäin tiehensä uskaltamatta virkkaa enää sanaakaan.

Heidän mentyään Kaarle seisoi liikahtamatta muutamia minuutteja. Mutta hänen säkenöivät silmänsä, hänen yhteennipistetyt huulensa ja nyrkkiin puristetut kätensä todistivat ankaraa mielenliikutusta.

"Papit!" tiuskaisi hän sitten.

Kohtsillään seisoivat Angermannus ja Schepperus kumarrellen hänen edessään.

"Jättäkää meidät yksin!"

Vartioupseeri poistui, mutta ei kuitenkaan niin kauas, ettei olisi kuullut jokaista sanaa mikä sanottiin.

Kaarle pani käsivartensa ristiin ja naulasi silmänsä molempiin vastustajiinsa.

Angermannus oli pieni kasvultaan ja jotensakin laiha, mutta jänteret olivat aivan kuin raudasta, ja terävät, vilkkaat silmät ja ylähuulen ponteva piirre todisti lujaa, järkähtämätöntä tahtoa. Hän seisoi näköjään tyynenä ja välittämättä liikoja mistään ja kohtasi herttuan katseen luomatta silmiään maahan.

Schepperus oli likipitäen päätään pitempi, mutta hänen olennossaan oli jotakin minä-vaivaista, jollaista Kaarle ei ollut ennen huomannut. Hänen harhailevat silmänsä tarkastelivat huoneen kaikkia esineitä — paitsi herttuaa.

"Tiedättekös", sanoi tämä pakoittautuen tyyntymään, "että täältä juuri lähtenyt joukko sanoo ennen kaikkea teitä syypäiksi siihen, että luultavasti saavat lähteä kodeistaan."

"Armollisin herra", vaikeroi Schepperus luoden pikaisen katseen arkkipiispaan.

"Ei ole häpeällistä kärsiä totuuden tähden. Me päinvastoin luemme sen ansioksemme", sanoi tämä intoillen.

"Luetteko siihen myös antikristuksen ja hänen vääräin profeettainsa puolustamisen?"

"Sitä emme suinkaan ole tehneet."

"Ettekö? Etkö sinä Schepperus, ole julkisesti saarnastuolista puolustanut kuningas Sigismundia ja hänen katolista joukkiotaan?"

"Mitä olen sanonut… mitä olen sanonut?" änkytti pappi.

"Niin, tahdon juuri, että kerrot sen", sanoi herttua, joka ei voinut pidättää halveksivaa hymyään nähdessään papin kalpeat ja pelästyneet kasvot.

"Arvoisa virkaveljeni", puuttui Angermannus puheeseen.

"Saa puhua itse puolestaan, sitten tulee vuoro sinulle", huusi herttua. "Mutta näyttää totisesti siltä, kuin hänen paha omatuntonsa olisi häneltä vienyt puhelahjan."

Se jo kävi papin sisulle. "Mitä olen sanonut", huusi hän mahtipontisesti, "sen voin kerrata koko maailmalle. Olen sanonut, että täytyy olla lemmekäs ja suopea erehtyväisille lähimäisilleen ja että on annettava anteeksi kuninkaalle, niin lempeälle ja hyvälle herralle, kunnioituksesta hänen korkeita — hänen korkeita — esi-isiään kohtaan."

"Ei, sitä juuri ei ole tehtävä!" keskeytti Kaarle tuimasti. "Kustaa
Vaasan oppia ei saa repiä alas Sigismund eivätkä hänen kätyrinsä!
Sinä olet osoittautunut arvottomaksi pappisvirkaan, laki saa tuomita
sinut, siihen asti olkoon vankila asuntonasi."

"Armollinen herra", huusi pappi langeten polvilleen, "olen menetellyt pahoin ja mielettömästi. Olkaa armollinen minua kohtaan, minulla on vaimo ja lapsia!"

"Voitko hyvittää ne, jotka olet houkutellut luopumaan? Kun heidän täytyy kärsiä sinun tekojesi tähden, täytyy sinun itsesikin. Sanotko, että sinulla on vaimo ja lapsia? Huono vaimo, joka ei pidä kovilla huonoa miestään! Ja mitä voi odottaa sellaisten vanhempain lapsista? Pettureita! Sinulle ei ole mitään armoa!"

Schepperus nousi aivan menehtyneenä.

"Ole täällä sen aikaa kun kuulustelen arkkipiispaa!"

"Armollisin herra", sanoi tämä kalveten ja levottomasti tepastellen.

"Olin sinulle armollinen herra silloin, kun kävit liturgian kimppuun, ja palkaksesi sait arkkipiispanistuimen."

"Olen vakavasti ja ankarasti…"

"Ei, ilmoittelit kuin mieletön, hävitit kuin raivohullu; mutta sitten olet heittäytynyt paavin lähettilään ystäväksi ja palvelijaksi!"

"Kuka voi todistaa sen?"

"Minulla on hallussani kaksi kirjettä, jotka olet lähettänyt
Malaspinalle."

Piispa punastui. "Kohteliaisuudet eivät ole todistuksia kavalluksesta", änkytti hän.

"Entä oleskelusi Tukholmassa, Sigismundin joukkion parissa?"

"Sekään ei todista mitään petollisuutta", puuskahti Angermannus ylpeästi. "Ruotsin arkkipiispa ei ole velvollinen tekemään tiliä toimistaan kenellekään, mutta hän on oikeutettu vaatimaan tiliä muilta."

"Ei, tämä menee liian pitkälle!" huudahti Kaarle ottaen käärön taskustaan. "Tunnetko tämän Jaakkima Scheelille lähettämäsi kirjeen, jossa koetat häntä lahjoa jättämään laivaston Sigismundin käsiin?"

Angermannus kävi kalmankalpeaksi. Hän koetti malttaa mieltään ja sammalsi muutamia epäselviä sanoja.

"Pappi, onko sinulla mitään sanottavaa puolustukseksesi?" ärjäisi
Kaarle hänelle.

"Olen vannonut Sigismundille uskollisuutta ja alamaisuutta", vastasi
Angermannus.

"Ja hänen tähtensä unhotat ja hylkäät sen kuninkaan, jolle olet antanut ensi lupauksesi, ja rikot velvollisuutesi maata kohtaan, joka on sinut tehnyt hengelliseksi ylipaimenekseen! Korkeamman virkavaltani nojalla määrään ja käsken, että sinut on heti vietävä Stegeborgin vankilaan, jossa saat ajatella tekosiasi. Menkää molemmat!"

Angermannus ei saanut edes käydäkään kotonaan, hänen täytyi heti lähteä taipaleelle.

Schepperus pantiin lievään vankeuteen.

Kaarle kutsui sitten ensi töikseen pormestarit ja raatimiehet kaupungin raatihuoneelle.

He tulivat kalpeina ja vavisten. Jokainen tiesi mitä heillä oli edessään.

Eivätkä he pettyneetkään odotuksissaan. Kavaltajiksi hän heitä nimitti, ja jokainen heistä eroitettiin viroistaan, jonka jälkeen toiset saivat heidän paikkansa.

"Ei ole puutetta miehistä, jotka kelpaavat moiseen", sanoi ankara herra.

Tukholman porvariston hän kutsui miehissä koolle Helgeandsholmaan ja puhui heille ankaria sanoja. Heitä oli häpeä sanoa ruotsalaisiksi miehiksi; tuuliviirejä he olivat, jotka kääntyivät joka tuulen mukaan. Eivätkö he voineet eroittaa oikeaa väärästä samoin kuin voivat valkoisen mustasta? Nyt he olivat saaneet tutustua katolisiin pappeihin ja puolalaisiin, jos he olivat niihin mielistyneet, saivat he laputtaa Puolaan. Hän, herttua, kyllä kustantaa vapaan matkan kaikille köyryselille ja maankavaltajille. Ketkä taasen tahtoivat jäädä kotiin, heitä hän kehoitti olemaan kunnon kansalaisina, joilla oli siksi luonteen lujuutta ja kristillistä mieltä, että voivat torjua luotaan paavilaisuuden kavalat juonet.

Herttua oli kokenut, että rankaisematon rikos vie uusiin, ja rikokseen osattomatkin tarvitsivat varoitusta. Sentähden hän käski tarkoin tutkimaan ja kuulustelemaan, ketkä virkamiehistä, porvareista ja käsityöläisistä olivat puolalaisystävällisiä. Kaikki ne, joiden voitiin todistaa käyneen puolalaisten asioilla, tuomittiin kodeistaan konnuistaan. Kartanoita sallittiin hävittää, ja paljon omaisuutta joutui siten saaliinhimoisten seikkailijain käsiin.

Vangitut herrat odottivat Nyköpingissä tuomiotaan eivätkä olleet ollenkaan varmat päästään. Heidän puolisonsa ja lapsensa vääntelivät kotona epätoivoissaan käsiään eivätkä voineet edes oikein käsittää syytä kaikkeen tähän. Kaikki oli heistä vain kauheaa unta.

Liukastelevat kielet kuiskivat syytöksiään herttuan korviin, ja hänellä oli niin paljon muita tehtäviä, ettei hän aina joutanut tutkimaan oliko niissä mitä perää; sentähden saivat syyttömätkin kärsiä syyllisten keralla.

Danzigista Sigismund kirjoitti herttualle, että Puolan sisäiset levottomuudet olivat hänet pakoittaneet lähtemään heti sinne.

Kaarle hymyili mielessään, hän ei juuri uskonut tällaisia ilmoituksia. Ja muutamien päivien kuluttua saapui viestejä, että kuningas oli lähettänyt avoimia kirjeitä niin ystävilleen Ruotsissa kuin ulkomaisille hoveillekin, syyttäen herttuaa ilmeiseksi kapinannostajaksi ja selittäen, että oli vain pakosta allekirjoittanut Linköpingin sopimuksen ja aikoi suurella sotavoimalla saapua Ruotsiin kärsimäänsä vääryyttä kostamaan.

Tämä oli herttuasta liikaa. "Jos hän luulee saavansa kohdella minua kuin mitäkin kouluteiniä", puuskahti hän, "niin silloin hän on pahoin pettynyt."

Hän oli pian tehnyt päätöksensä: oli kutsuttava koolle valtiopäivät.
Ne kutsuttiinkin Jönköpingiin tammikuun alkupäiviksi 1599.

"Tahdon suoda muille vähän joulurauhaa ja saada hengähdyshetken itsekin, jos se on mahdollista", sanoi hän lähtiessään Örebrohon kahdeksan päivää ennen joulua.

3.

SALAJUONI.

Heidin rouva oli varuillaan, ja muutamain viikkojen kuluttua alkoi hän uskoa, ettei ollut mitään syytä pelkoon. Prinssiä ei oltu koskaan jätetty yksin ja jokaista hovipalvelijaa oli ankarasti käsketty pitämään häntä silmällä.

Kristina rouva hautoi yhä omaa tuumaansa. Joka päivä täytyi Kätchenin ja Juhanin tulla iltapuolella hänen luokseen, leikkimään Maria Elisabetin kanssa.

Pikku neiti oli hento, kivulloinen lapsi, mutta kiukkuinen ja hemmoittelemalla pilattu.

Kätchen pani parastaan viihdyttääkseen pikku hirmuvaltiatarta, mutta se ei onnistunut usein, ja Juhani ei saanut tulla edes hänen läheisyyteensäkään.

Mutta Kristina rouva ei päästänyt häntä siltä menemään tiehensä. Hän oli varma, että pienokainen piti pojasta, vaikka sillä olikin pienet oikkunsa. Ja sitten hän pani pojan istumaan rinnalleen ja hyväili niin lemmekkäästi kuin vain voi.

Taipuvainen poika oli kiitollinen jokaisesta suosionosoituksesta. Mutta hänen silmänsä tähystelivät aina Katia, jolla oli yllinkyllin puuhaa viihdyttäessään "pikku petoa", kuten Juhani pienokaista nimitti.

Kustaa prinssi oli näiden piinahetkien ajaksi jätettynä oman onnensa nojaan. Herttuattaren mainio äiti oli sanonut, että lapset oli opetettava huvitteleimaan omin päinsä, ja tämä oppi oli Kustaassa pantava hedelmiä kantamaan.

Mutta kun pikku prinssi päivästä päivään yhden ainoan palvelijan seuraamana juoksenteli linnassa sinne ja tänne, väliin ollen Heidin rouvan luona, väliin mennen alas hovijunkkarin keralla ja yleensä tehden mitä halutti, silloin oli niitäkin, jotka päättivät käyttää tätä seikkaa hyväkseen.

Pienessä kamarissa linnanylisillä asui kaksi työmiestä, jotka, toimittivat halvimmat askareet linnassa. He olivat taipuvaiset tekemään mitä tahansa, ja koska he olivat osoittaneet sangen hyvää ymmärrystä, olivat he saavuttaneet suurta luottamusta. Heidät tunsi koko linnan väki, ja nöyryytensä tähden siedettiin heitä hyvin.

Pieni yliskamari, jossa he asuivat, oli aivan pimeä. Ainoastaan katossa olevasta pienestä luukusta voivat he saada päivänvaloa, mutta siitä eivät he välittäneet. Ja illan tullen päästyään omaan vapauteensa he sulkivat huolellisesti ovensa, panivat suuren rautapuomin eteen ja ripustivat karkean vuodepeitteen oviverhoksi.

He panivat silloin puujalkoihin palamaan suuret vahakynttilät, ja väliin tapahtui, että he vaatenyytistä kaivoivat ilmoille paistetun kalkkunan tai jotakin muuta herkkua, povelta kaivettiin pullo viiniä ja oljilla loikoen pidettiin sitten hurskasta elämää.

Mutta kun pullo oli tyhjä, alkoivat he kuiskien neuvotella keskenään.

"Nyt jos koskaan on hetki käsissä", sanoi nuorempi, joka ei näyttänyt olevan paljoakaan yli kahdenkymmenen.

"Niin minustakin", vastasi toinen, tuskin kolmikymmeninen. "Mutta millä tavoin?"

"Hän nykii jo onkeani", vastasi nuorempi. "Leivonlauluani ei kuule kukaan muu kuin hän."

"Hänet täytyy nukuttaa!"

"Tietysti, emmehän voi viedä häntä heti pois. Kaikki vainukoirat tietysti ovat heti liikkeellä."

"Kunpa vain saisi käsiinsä toisenkin samalla kertaa!"

"Ja lähetetyksi Sigismundille!"

"Olisi hauska nähdä, mihin verikoira silloin ryhtyisi."

"Oikeastaan meidät sietäisi julistaa pyhimyksiksi."

"Jos saamme aikaan, että Uladislaus pääsee Ruotsin kuninkaaksi, olemme toimittaneet enemmän kuin kaikki legaatit yhteensä, vaikka minun pyrintöni kohdistuvat etupäässä maallisiin etuihin."

"Täytyyhän jotakin saada palkakseen, kun meidän arvoisemme sivistyneet miehet alentuvat kaikkein alhaisimpaan asemaan."

"Unhotat valamme!"

"Kuka sen on pitänyt paremmin! Mistä kaikesta olemmekaan kieltäytyneet!" lisäsi hän huoaten.

"Kuules, sinä varmaan tarkoitat jotakin erityistä?"

"En suinkaan."

"Sen teet, sanon minä. Tunnusta pois vain!"

"Minua nukuttaa. Hyvää yötä!" Hän käänsi kylkeään ja oli kuorsaavinaan.

"Jos toinen salaa toiselta ainoankaan ajatuksen, silloin erotaan, — muistatkos sen lupauksen? Huomenna lähden täältä tieheni, ja sitten saat hoitaa asian omin nokkisi."

Vanhempi toveruksista se näin virkkoi, ilman ankaruutta, tyynesti ja hillitysti.

"Mitä tahdon salata, se ei koske vähimmässäkään määrin yritystämme", virkkoi nuorempi tulisesti. "Minä olen ilmaissut ehtoni!"

"Ja minun täytyy sentähden kertoa vieraille korville minkä tahtoisin pitää omina tietoinani… minä rakastan mielettömästi!"

"Ja olet sentään säilyttänyt hyvän ruokahalusi?"

"Pilkkaaja!"

"Kehen olet silmäsi iskenyt?"

"En tiedä hänen nimeään, mutta hän on herttuattaren hovineitsyitä."

"Hän ei luonnollisesti tiedä siitä mitään?"

"Eipä juuri mitään."

"Sentään jotakin?"

"Olin onnistunut saamaan ruusun. Tapasin hänet portaissa, ja polvistuen ojensin kukan hänelle."

"Näkikö hän sinut?"

"Ei, olin peittänyt pääni huppukaulukseen. Mutta hän otti ruusuni ja kiiti tiehensä, lausuen tuskin kuuluvan kiitoksen! Oi, mitä tahtoisinkaan antaa kuullakseni sen vielä kerran."

"Minusta ei se näytä ollenkaan mahdottomalta."

"Mitä sanot?"

"Jos onnistumme yrityksessämme, ovat meille avoimina kaikki tiet."

"Rohkenisinpa uskoa siihen!"

"Menen siitä takuuseen."

"Pyhän Ignatiuksen nimessä?"

"Niin, hänen ja pyhän isän nimessä."

"Hyvä on. Myönnät kai, että aika on käsissä?"

"Sen täytyy tapahtua ennenkuin herttua palaa, ja luultavasti hän tulee jouluksi kotiin."

"Silloin on parasta käydä heti toimeen."

* * * * *

"Sanon sinulle, Juhani, että kuulen lintuni laulavan joka päivä", sanoi pikku Kustaa.

"Miksi minäkin en kuule sitä?"

"Sitä en tiedä. Mutta tule mukaani."

Juhani teki niin, mutta sittenkään ei hän kuullut mitään.

Niin Kätchen kuin Heidin rouvakin saivat tiedon tästä merkillisestä seikasta; mutta lintu pysyi mykkänä heillekin, ja he luulivat pojan kuulleen väärin ja sanoivat sen hänelle itselleenkin.

Se loukkasi pikku herraa, mutta samalla alkoi lintu aivan erikoisesti kiinnittää hänen mieltään. Hän ei puhunut siitä enää kenellekään, mutta alituiseen houkuttelivat häntä sen sävelet ja hän sai vastustamattoman halun ottaa siitä selon tai pyydystääkin sen. Sitten ei kukaan voinut enää sanoa hänen olevan väärässä.

Hänen ollessaan alhaalla linnan esihallissa se päästi vain jonkun pikku lurituksen, mutta kuta ylemmäksi hän nousi portaita, sitä enemmän hän kuuli linnunlaulua. Linnulla oli varmaankin pesänsä ylisillä, ja jospa hän saisi itse sen pyydystetyksi, kuinka isä kulta silloin pitäisikään häntä kelpo poikana!

Eräänä päivänä, kun Kätchen ja Juhani olivat tapansa mukaan äidin luona, riensi hän ylisille. Silloin alkoi lintu livertää niin kauniisti, niin kauniisti… liverrys kuului eräästä muurinloukosta, siellä varmaankin oli sen pesä… nyt lauloi se niin hiljaa, niin hiljaa…

Lapsen sydän sykki ikävästä ja levottomuudesta… kuinka hän saisi sen käsiinsä… hän ojensi pikku käsivartensa muurinloukkoon, mutta eihän se ylettänyt perille.

Mutta eikö muurin aukosta näkynyt valkeaa… Hän painoi pikku kasvonsa reiän suulle. Hän näki tuhatvärisiä tähtiä, jotka tuikkivat ja välkkyivät… mutta samalla tunsi hän niin ihmeellistä lemua, joka nousi päähän. Hän vaipui tajutonna lattialle.

Samassa aukeni yliskamarin ovi ja miehet tulivat ulos. He lähestyivät hiipien ja seisoivat muutamia minuutteja kummastuneina häntä tarkastamaan. Sitten vanhempi tarttui hänen käteensä ja tunnusteli valtasuonta.

"Hän ei herää ennenkuin kahdentoista tai neljäntoista tunnin kuluttua", kuiskasi hän kohottaen pojan käsivarsilleen. "Avaa arkku!"

Nuorempi teki niin, ja kiharapää pikku ruumis laskettiin ryysykasalle arkkuun; peitteeksi heitettiin riepu ja kansi sulettiin.

"Onko siellä riittävästi ilmaa?" kysyi vanhempi.

"Kyllä riittää, mutta eiköhän olisi viisainta pistää poika heti säkkiin ja lähteä lipettiin?"

"Ja joutua kiinni ja rääkättäväksi. Ei, antaa heidän nyt tutkia ja hutkia ketä ehtivät, aamulla ani varahin lähdemme — jos tie on avoinna."

"Ja jollei se ole?"

"Silloin saavat syyttää itseään", vastasi mies luoden katseen arkkuun.

"Minua haluttaisi kaataa tuo vanha pöytä arkun päälle", lisäsi toinen.

"Eihän se ole ollut siinä ennenkään. Muutos huomattaisiin", sanoi nuorempi.

Mutta kuinka olikaan, pöytä kaikessa tapauksessa joutui siihen.

"Nyt lähdemme ulos noutamaan hiiliä ja olemme poissa koko päivän.
Siten pääsemme kaikista kuulusteluista", sanoi vanhempi.

Ja he ottivat säkit selkäänsä, ilmoittivat hovimestarille mihin työhön menivät ja lähtivät tiehensä.

Kohta sen jälkeen kaivattiin Kustaa prinssiä, ja tuossa tuokiossa lähti yhä useampia jalkeille häntä etsimään.

Hovineitsyt, joka tuli herttuattarelta kysymään oliko prinssi ollut hänen luonaan, nostatti mitä suurimman pelästyksen.

Kukaan ei ollut nähnyt lapsen menevän ulos portista, mutta Kristina rouvalla oli kylliksi älyä lähettää etsijöitä kaikkiin suuntiin.

Samoin pantiin linnassa toimeen mitä tarkin etsintä, kellarista lähtien, kerros kerrokselta.

Kristina rouva kulki itse etunenässä. Mutta kun neljän tunnin etsinnän jälkeen oli jouduttu ylisille ja etsitty turhaan romukasojen seasta, silloin lohduton äiti kaatui pyörtyneenä maahan. Hänet kannettiin makuuhuoneeseen, jossa hänen hovineitsyensä turhaan koettivat häntä herätellä henkiin.

Kätchen ja Juhani lähtivät etsimään omin neuvoin.

"Olen varma, että hän on täällä linnassa", sanoi Kätchen. "He ovat sulkeneet hänet johonkin."

"Mutta miksei hän huuda?" kysyi Juhani.

"Niin, miksei hän tee niin", tuumi tyttökin hädissään.

Ja hän aukoi kaapit ja pukuhuoneet, hän etsi hätiköivällä kiireellä.
Niin he joutuivat ylisille, ja Juhani huudahti:

"Kenties hän on saanut selon linnusta, joka lauloi ainoastaan hänelle."

"Niin, niin, kuinka sen laita oli?" kysyi Kätchen, jonka mielessä heräsi paha aavistus.

"Minä en kuullut sitä koskaan", kertoi Juhani. "Se lauloi vain
Kustaalle."

"Se oli kenties paula", tuumi Kätchen. "Mutta kuinka voi kukaan ihminen tahtoa Kustaalle pahaa? Sittenkin antaisimme sen mielellämme anteeksi, kunpa vain löytäisimme hänet."

"Kas!" huusi poika kumartuen ottamaan muurin vierestä jotakin käteensä. "Tämä nappi on hänen nutustaan, tunnen sen aivan hyvin."

"Tunnen minäkin", huusi Kätchen. "Hän on siis ollut täällä tänään, ja jokin sanoo minulle, että hän on täällä vieläkin. Meidän on etsittävä kaikkialta, Jumala kenties suo, että löydämme hänet."

Nytkös alkoi ryömiminen ja etsiminen pöytien, penkkien, kaappien ja arkkujen välistä! He avasivat ne kaikki, mutta löytämättä etsimäänsä.

"Kustaa, Kustaa, etkö voi sanoa missä olet!" huusi Juhani ja purskahti itkuun.

Mutta Kätchen tarkasteli kuin hengenhädässä kaikkia esineitä.
Yhtäkkiä hän tarttui Juhanin olkaan. "Oletko ollut täällä ennen?"

"Kyllä montakin kertaa, eilen olin täällä Kustaan kanssa."

"Oletko ennen nähnyt tuon suuren pöydän olevan arkun?"

"En, eikä se ole ollut, ei ollut eilenkään!"

"Koettakaamme saada se pois, kenties Kustaa on arkussa", puuskahti Kätchen melkein kauhusta kirkaisten. Pöytä näytti raskaammalta kuin se oli. Kolahtaen se putosi lattiaan, ja Kätchen jaksoi yksinkin nostaa arkun kannen. Vaatteita… ei mitään muuta kuin vaatteita. Hän tuijotti niihin melkein epätoivoissaan, mutta sitten hän tuli ikäänkuin ohimennen kohottaneeksi päällimäistä riepua. Kustaa makasi siellä jäykkänä ja liikkumatonna.

Molemmat päästivät kirkaisun.

Kätchen koetti nostaa Kustaan pois, mutta tämä oli hänelle aivan liian raskas.

"Juokse, Juhani, kutsu tänne joku, mutta älä virka mitään. Joudu vain!"

Juhani juoksi ja huusi täyttä kurkkua: "Olemme löytäneet Kustaan! Hän makaa arkussa!"

Sillaikaa neuvokas tyttö oli kavunnut varovasti arkkuun pikku veikon luo. Hän tunnusteli hänen käsiään ja käsivarsiaan. Ne olivat pehmeät ja taipuisat. Hän pani korvansa hänen suunsa eteen. Hengitys oli tasainen, vaikkakin heikko. Silloin hän pisti käsivartensa nukkuvan pään alle, aikoen herättää hänet suudelmillaan.

Samassa syöksyi parisenkymmentä henkeä portaita ylisille.

"Älkää säikyttäkö häntä", sanoi Kätchen kuiskaten. "Hän nukkuu hyvin raskaasti."