Villelongue tunsi tämän määräyksen ja tiesi hyvin panevansa päänsä alttiiksi. Hän riisui sentakia ranskalaisen pukunsa, pukeutui kreikkalaiseen tapaan ja lähti sitten, piilotettuaan poveensa kirjelmän, jonka hän aikoi ojentaa esiin, oikeaan aikaan sen moskean läheisyyteen, jonne sulttaanin tiedettiin menevän. Siellä hän tekeytyi hulluksi ja tunkeutui tanssien janitshaarien rivien keskelle, joiden välitse suurherran oli kuljettava; samalla hän tahallaan pudotti taskuistansa muutamia hopearahoja, hyvitelläkseen niillä henkivartijoita.
Sulttaanin lähestyessä tahdottiin ajaa Villelongue pois, mutta hän heittäysi polvilleen ja piteli puoliaan janitshaareja vastaan. Hänen lakkinsa putosi, ja pitkistä hiuksistaan hänet heti tunnettiin frankkilaiseksi. Hän sai useita iskuja ja häntä pideltiin sangen pahoin. Suurherra, joka jo oli lähellä, kuuli metelin ja kysyi sen syytä. Villelongue huusi hänelle kaikin voimin: "Amman, amman, armoa, armoa!" vetäen samalla kirjeen povestansa.
Sulttaani käski laskea hänet lähemmäksi. Villelongue riensi heti hänen luoksensa, syleili hänen jalustimiaan ja jätti hänelle kirjelmänsä sanoen samalla: "Sued kral dan, se on Ruotsin kuninkaalta." Sulttaani pisti kirjeen poveensa ja jatkoi matkaansa moskeaa kohti. Sillä välin otettiin Villelongue kiinni ja vietiin vankina seraljin ulkorakennuksiin.
Palattuaan moskeasta ja luettuaan kirjeen sulttaani tahtoi itse kuulustella vangittua. Mitä nyt kerron tässä, näyttää ehkä sangen vähän uskottavalta, mutta minä en lopuksikaan tuo esiin mitään sellaista, mikä ei perustuisi herra de Villelonguen omiin kirjeihin. Kun niin uljas upseeri kerran kunniasanallaan vakuuttaa jonkin seikan todeksi, ansaitsee hän kai jonkun verran luottamusta. Hän on siis vakuuttanut minulle, että sulttaani riisui keisarillisen pukunsa, otti päästään erikoisen turbaaninsa ja pukeutui janitshaariupseeriksi, kuten hän muuten usein menetteli. Hänellä oli mukanaan eräs vanhus Maltan saarelta, joka palveli häntä tulkkina. Tämän valepuvun johdosta Villelongue sai nauttia kunniaa, joka ei koskaan ole tullut yhdenkään kristityn lähettilään osaksi: hänellä oli neljännestunnin pituinen kahdenkeskinen puhelu turkkilaisten keisarin kanssa. Hän ei suinkaan jättänyt selvittämättä Ruotsin kuninkaan valituksia, syyttämättä ministerejä ja vaatimatta sitä ujostelemattomammin hyvitystä, kun hän, puhellessaan itse sulttaanin kanssa, oli puhelevinaan vain vertaisensa kanssa. Vankilansa hämäryydestä huolimatta hän kyllä helposti oli tuntenut suurherran ja keskustelikin sentähden vain sitä rohkeammin. Luuloteltu janitshaariupseeri lausui Villelonguelle nämä omituiset sanat: "Kristitty, ole varma siitä, että herrallani sulttaanilla on keisarin sydän, ja jos sinun Ruotsin kuninkaasi on oikeassa, niin tapahtuu hänelle myös oikeus." — Villelongue pääsi pian vapaaksi, ja muutamia viikkoja myöhemmin nähtiin seraljissa äkillinen muutos, jonka ruotsalaiset lukivat tämän ainoalaatuisen keskustelun ansioksi. Mufti pantiin viralta, tataarien khaani ajettiin maanpakoon Rhodos-saarelle ja Benderin seraskieri-pasha karkoitettiin erääseen Arkipelagin saareen.
Ottomaninen Portti on tavallisesti niin altis moisille myrskyille, että on vaikea ratkaista, tahtoiko sulttaani todellakin lepyttää Ruotsin kuningasta näillä uhrauksilla. Se tapa, jolla mainittua ruhtinasta edelleen kohdeltiin, ei ainakaan todista Portin liiaksi kiirehtineen, ollakseen hänelle mieliksi.
Pikemminkin epäillään suosikki Ali Kumurdshin yksin panneen toimeen nämä muutokset omaksi edukseen. Sanotaan hänen karkoituttaneen tataarien khaanin ja Benderin seraskierin sillä tekosyyllä, että he olivat vastoin suurherran nimenomaista käskyä luovuttaneet kuninkaalle kaksitoistasataa kukkarollista. Tataarien valtaistuimelle hän asetti erotetun khaanin veljen, ikäisensä nuoren miehen, joka ei liioin rakastanut veljeään ja johon Ali Kumurdshi suuresti luotti aikomissaan sodissa. Mitä suurvisiiri Jussufiin tulee, pantiin hänet viralta vasta muutamia viikkoja myöhemmin, jolloin Soliman pasha sai pääministerin arvonimen.
Minun tulee mainita, että herra de Villelongue ja useat ruotsalaiset ovat vakuuttaneet minulle tuon pelkän, Ruotsin kuninkaan nimessä sulttaanille ojennetun kirjeen vaikuttaneen kaikki nämä suuret muutokset Portissa; mutta herra de Fierville puolestaan on väittänyt minulle aivan päinvastaista. Olenpa joskus tavannut samanlaisia ristiriitaisuuksia minulle uskotuissa asiakirjoissakin. Moisessa tapauksessa on historioitsijan ainoana tehtävänä kertoa asia semmoisenaan, pyrkimättä tunkeutumaan sen vaikuttimiin, ja rajoittua vain sanomaan se, mitä tietää, koettamatta arvata sitä, mitä ei tiedä.
Sillä välin oli Kaarle XII viety Adrianopolin läheiseen pieneen Demirtashin linnaan. Lukematon paljous turkkilaisia oli kokoontunut tänne näkemään kuninkaan saapumista. Hänet kannettiin vaunuistaan sohvassa linnaan; mutta Kaarle peitti tyynyllä päänsä, jottei väkijoukko näkisi häntä.
Muutamia päiviä myöhemmin Portti suostui siihen hänen pyyntöönsä, että hän saisi asua Demotikassa, joka on pieni kaupunki kuuden penikulman päässä Adrianopolista, kuuluisan Hebrus-joen, nykyisen Martizan, varrella. Kumurdshi sanoi suurvisiiri Solimanille: "Mene ja ilmoita Ruotsin kuninkaalle, että hän voi jäädä Demotikaan koko iäkseen; minä vastaan sinulle siitä, että hän jo ennen vuoden kuluttua itsestänsä pyytää saada lähteä sieltä; mutta ennen kaikkea älä anna hänelle rahaa."
Niinpä siirrettiinkin kuningas nyt pieneen Demotikan kaupunkiin, jossa Portti määräsi hänelle ja hänen seurueellensa huomattavan erän muonavaroja. Mutta rahaa myönnettiin hänelle vain viisikolmatta ecutä päivässä, jotta hän niillä voisi ostaa sianlihaa ja viiniä, joita kumpaakaan tavaraa turkkilaiset eivät hankkineet hänelle. Mutta viiden sadan ecun päiväraha, joka hänellä oli ollut Benderissä, pidätettiin häneltä.
Tuskin hän oli pienen hovinsa kera päässyt Demotikaan, kun suurvisiiri Soliman pantiin viralta. Hänen paikkansa sai Ibrahim Molla, rohkea, ylväs ja ylenmäärin karkea mies. Ei liene hyödytöntä tietää myös hänen vaiheitaan, jotta siten voitaisiin yksityiskohtaisemmin tuntea kaikki ottomanisen keisarikunnan varakuninkaat, joiden vallassa Kaarle XII:n kohtalo niin kauan oli.
Hän oli ollut pelkkä matruusi sulttaani Ahmed III:n noustessa valtaistuimelle. Tämä keisari pukeutui usein yksityismiehen, imamin tai dervishin [imami, muham. pappismies; dervishi, muham. munkki. — Suom. muist.] valepukuun. Sitten pujahti hän iltaisin Konstantinopolin kahviloihin ja muihin yleisiin paikkoihin kuuntelemaan, mitä hänestä sanottiin, ja omakohtaisesti tutustumaan kansan mielialoihin. Eräänä päivänä hän kuuli tämän Mollan valittavan, etteivät turkkilaiset laivat milloinkaan palanneet kotiin merisaaliin kera, ja vakuuttavan, että jos hän olisi laivakapteeni, hän ei koskaan palajaisi Konstantinopolin satamaan, tuomatta mukanaan jotakuta uskottomien laivaa. Suurherra määräsi heti huomispäivänä, että hänelle oli annettava laiva johdettavaksi ja hänet lähetettävä meriretkelle. Uusi kapteeni palasikin muutamia päiviä myöhemmin, mukanaan vallattu maltalainen parkkilaiva ja genovalainen kalerialus. Kahden vuoden perästä hän oli jo yliamiraali ja nyt vihdoin suurvisiiri.
Päästyään tälle paikalle hän arveli tulevansa toimeen ilman suosikin apua. Tehdäkseen itsensä tarpeelliseksi hän aikoi ryhtyä sotaan venäläisiä vastaan. Tässä tarkoituksessa hän pystytti telttansa sen paikan läheisyyteen, jossa Ruotsin kuningas oleskeli.
Hän kutsui tämän ruhtinaan tapaamaan häntä siellä yhdessä tataarien uuden khaanin ja Ranskan lähettilään kanssa. Kuningas, joka oli sitä kopeampi, mitä onnettomampi hän oli, piti mitä julkeimpana loukkauksena, että alamainen rohkeni pyytää häntä luoksensa. Hän käski kanslerinsa Müllernin mennä sinne hänen sijastaan; ja peläten, että turkkilaiset eivät osoittaisi hänelle tarpeellista kunnioitusta vaan pakoittaisivat hänet panemaan arvonsa vaaraan, tämä kaikessa äärimmäisyyksiin menevä ruhtinas paneutui vuoteeseen ja päätti olla lähtemättä siitä koko Demotikassa olonsa aikana. Kymmenen kuukautta hän siten pysyi makuulla, ollen olevinansa sairas.[41] Kansleri Müllern, Grothusen ja eversti Düben olivat ainoat, jotka aterioivat hänen kanssansa. Heillä ei ollut täällä mitään niistä mukavuuksista, joita frankit muutoin käyttävät; kaikki oli ryöstetty Benderin rytäkässä, niin että heidän aterioistaan puuttui kaikki tavanomainen komeus ja hienous. He palvelivat itse itseään, ja koko sinä aikana toimitti kansleri Müllern kokin virkaa.
* * * * *
Kuluttaessaan aikaansa vuoteessaan Kaarle XII:n täytyi kuulla, kuinka kaikkia hänen Ruotsin ulkopuolella olevia maakuntiansa hävitettiin.
Kenraali Stenbock, joka oli saavuttanut kunniaa karkoittamalla tanskalaiset Skoonesta ja voittamalla heidän parhaat joukkonsa talonpojilla, piti vielä jonkun aikaa yllä ruotsalaisten aseitten mainetta. Hän puolusti niin hyvin kuin voi Pommeria ja Bremeniä ja muita kuninkaan vielä jäljellä olevia saksalaisia alueita. Mutta hän ei voinut estää yhtyneitä saksilaisia ja tanskalaisia piirittämästä Stadea, vanhaa ja huomattavaa kaupunkia Elben lähellä Bremenin herttuakunnassa. Kaupunki pommitettiin tuhkakasaksi ja varusväki pakoitettiin ehdottomasti antautumaan, ennenkuin Stenbock ehti saapua sen avuksi.
Mainittu kenraali, jolla oli noin kaksitoistatuhatta miestä, niistä puolet ratsuväkeä, ajoi toista vertaa vahvempia vihollisia takaa ja saavutti heidät vihdoin Mecklenburgin herttuakunnassa, lähellä Gadebusch-nimistä paikkaa ja samannimistä pientä jokea. Hän saapui saksilaisten ja tanskalaisten vastapäätä joulukuun 20 p:nä 1712. Eräs suo erotti hänet näistä. Viholliset, jotka olivat leiriytyneet suon taakse, nojasivat myös erääseen metsään. Heille oli siis etua sekä lukumäärästään että suosta, ja heidän kimppuunsa voitiin käydä vain kulkemalla suon poikki heidän tykistönsä tulen alaisena.
Stenbock meni sittenkin joukkojensa etunenässä yli, marssi taistelujärjestyksessä ja aloitti yhden verisimpiä ja katkerimpia taisteluja, mitä koskaan oli taisteltu näiden kahden kilpailevan kansan välillä. Kolmituntisen peräti kiihkeän kamppailun jälkeen murtuivat tanskalaisten ja saksilaisten rivit, ja heidän täytyi jättää taistelutanner.
Eräs kuningas Augustin ja kreivitär Königsmarckin poika, sittemmin tunnettu nimellä Saksin kreivi [mainittu jo aikaisemmin. — Suom. muist.], sai tässä taistelussa ensimmäiset opinalkeet sotataidossa. Hän on samainen Saksin kreivi, jolla myöhemmin oli kunnia joutua valituksi Kuurinmaan herttuaksi, ja jolta ei puuttunut muuta kuin voimaa, päästäksensä käyttämään hyväkseen kiistämättömintä oikeutta, mitä kukaan voi omistaa valtaistuimeen nähden, nimittäin kansan yksimielistä vaalia. Hän se sittemmin hankki vielä tosiasiallisemman kunnian pelastamalla Ranskan Fontenoyn taistelussa, valloittamalla Flanderin ja ansaitsemalla aikamme suurimman sotapäällikön maineen. Hän komensi erästä rykmenttiä Gadebuschin luona, ja hänen altaan surmattiin siinä hevonen. Olen kuullut hänen kertovan, että ruotsalaiset aina pysyivät riveissään ja että ei vielä silloinkaan, kun voitto jo oli ratkaistu ja kuolleet viholliset viruivat näiden uljasten joukkojen ensi rivien jalkain edessä, yksikään ruotsalainen sotamies uskaltanut edes kumartua ruumiita ryöstämään, ennenkuin rukous oli pidetty taistelutantereella. Niin horjumattomasti he noudattivat sitä ankaraa sotakuria, johon heidän kuninkaansa oli heidät totuttanut!
Tämän voiton jälkeen Stenbock muisti tanskalaisten panneen Staden poroksi ja lähti sentakia kostamaan sen Altonalle, joka kuului Tanskan kuninkaalle. Altona sijaitsee Hampurin alapuolella, Elben varrella, joka voi päästää sen satamaan melko suuria laivoja. Tanskan kuningas oli monin etuoikeuksin suosinut tätä kaupunkia; hänen tarkoituksensa oli kehittää siitä kukoistava kauppakeskus. Jopa alkoikin altonalaisten ammattivireys, kuninkaan viisaiden toimenpiteiden rohkaisemana, kohottaa heidän kaupunkiansa rikkaiden kauppakaupunkien joukkoon. Hampuri tuli siitä kateelliseksi ja toivoi kiihkeästi sen hävittämistä.
Heti kun Stenbock oli saapunut Altonan eteen, lähetti hän torvenpuhaltajan ilmoittamaan asukkaille, että heidän tuli poistua kaupungista niine tavaroineen, jotka he voivat ottaa mukaansa, ja että heidän kaupunkinsa aiottiin perinpohjin hävittää.
Maistraatti lankesi hänen jalkoihinsa ja tarjosi lunnaita satatuhatta ecutä. Stenbock vaati kaksisataatuhatta. Altonalaiset rukoilivat häneltä lupaa saada edes lähettää edustajiansa Hampuriin, jossa heillä oli liiketuttavia, ja vakuuttivat seuraavana päivänä toimittavansa mainitun summan. Mutta ruotsalainen kenraali vastasi, että se oli heti suoritettava tai muuten Aitona viipymättä poltettaisiin poroksi.
Hänen joukkonsa olivat jo soihdut käsissä etukaupungissa; heikko puuportti ja jo täytetty vallihauta olivat altonalaisten ainoat puolustusneuvot. Näiden onnettomien oli pakko jättää talonsa kiireesti keskellä yötä. Oli tammikuun 9 p. 1713. Ulkona oli pureva pakkanen, jota raju pohjatuuli vielä lisäsi ja samalla levitti tulipaloa sitä suuremmalla vauhdilla kaupungissa, saattaa siten vielä sietämättömämmäksi sen surkean tilan, jossa ihmiset olivat ulkona kentällä. Miehet ja naiset pakenivat kantamiensa tavarain taakan painamina itkien ja ulvoen läheisille jään peittämille rinteille. Nähtiin useita nuoria miehiä, jotka kantoivat olkapäällään rampoja vanhuksia; muutamat naiset, jotka äskettäin olivat synnyttäneet, kantoivat lapsukaisiaan ja kuolivat niiden kanssa kylmästä kukkulalle, nähden kaukaa liekit, jotka tuhosivat heidän kotikaupunkinsa. Kaikki asukkaat eivät vielä olleet lähteneet kaupungista, kun jo ruotsalaiset sytyttivät sen palamaan.
Altona paloi keskiyöstä seuraavaan aamuun kello kymmeneen saakka. Miltei kaikki talot olivat puusta; niinpä paloikin kaikki, eikä seuraavana päivänä liioin voitu huomata, että sillä paikalla oli kerran ollut kaupunki.
Vanhukset, sairaat ja hennot naiset, jotka talojensa palaessa olivat paenneet jäiselle kentälle, raahautuivat Hampurin porteille saakka ja rukoilivat lupaa päästä sisään, siten pelastaakseen henkensä. Mutta heitä kieltäydyttiin ottamasta vastaan, koska Altonassa oli ollut joitakin tarttuvia tauteja ja koska hampurilaiset eivät siinä määrin rakastaneet altonalaisia, että heidän vastaan ottamisellaan olisivat panneet oman kaupunkinsa tartunnan vaaralle alttiiksi. Niinpä suurin osa noista onnettomista sortui Hampurin muurien eteen, huutaen taivaan todistamaan ruotsalaisten raakuudesta ja samoin hampurilaisten, jotka näyttivät yhtä epäinhimillisiltä.
Koko Saksanmaassa nousi huuto moista väkivaltaa vastaan. Puolan ja Tanskan ministerit ja kenraalit kirjoittivat kreivi Stenbockille ja moittivat häntä moisesta julmuudesta, joka, ollen aivan tarpeeton ja samalla anteeksiantamaton, nosti taivaat ja maat häntä vastaan.
Stenbock vastasi ryhtyneensä näihin äärimmäisiin toimenpiteihin vain opettaaksensa kuninkaallisen herransa vihollisia olemaan enää sotimatta raakalaisten tavoin ja kunnioittamaan kansainvälisiä oikeuksia; he olivat muka harjoittaneet kauheita julmuuksia Pommerissa, hävittäneet tämän kauniin maakunnan ja myöneet lähes satatuhatta sen asukkaista turkkilaisille; ne tulisoihdut, jotka olivat muuttaneet Altonan tuhkaläjäksi, olivat vain kostoa niistä tulipommeista, jotka olivat tuhonneet Staden.
Moisella raivolla kävivät ruotsalaiset ja heidän vihollisensa keskenään sotaa! Jos Kaarle XII olisi tällöin ilmestynyt Pommeriin, on hyvin luultavaa, että hän olisi voinut saavuttaa entisen onnensa. Hänen armeijoitansa, vaikkapa hän itse olikin kaukana, elähdytti yhä hänen henkensä. Mutta päällikön poissaolo on aina vaarallinen sota-asioissa ja estää käyttämästä voittoja edullisesti. Stenbock menetti pikkuseikoissa sen, mitä oli saavuttanut mainetöillä, jotka jonakin toisena aikana olisivat olleet ratkaisevaa laatua.
Vaikkapa hän olikin voittaja, ei hän kuitenkaan voinut estää venäläisiä, saksilaisia ja tanskalaisia yhtymästä. Hänen varusväkiänsä vangittiin; hän menetti miehiä useissa pikku kahakoissa; kaksituhatta miestä hänen joukoistaan hukkui pyrkiessään Eider-joen yli talvehtimaan Holsteiniin. Kaikki nämä tappiot olivat korvaamattomat maassa, jossa häntä joka taholta ympäröivät mahtavat viholliset.
Hän tahtoi puolustaa Holsteinin aluetta Tanskaa vastaan, mutta kaikista hänen sotajuonistaan ja ponnistuksistaan huolimatta tämä maa meni häneltä hukkaan, koko armeija joutui tuhon omaksi ja Stenbock itse vangiksi.[42]
Turvaton Pommeri joutui nyt, Stralsundin ja Rügenin saarta lukuunottamatta, liittolaisten saaliiksi; sen takavarikoi Preussin kuningas. Bremenin alueen valtasivat tanskalaiset varusväet. Samaan aikaan venäläiset tulvivat yli Suomen ja löivät siellä ruotsalaiset, jotka kadottivat luottamuksensa ja jotka, luvultaan vähempivoimaisina, nyt alkoivat myös sotakunnon etevämmyyden puolesta joutua alakynteen sotaantottuneiden vihollistensa rinnalla.
Ruotsin onnettomuuksien kukkuraksi sen kuningas itsepintaisesti pysyi Demotikassa ja pani yhäti toivonsa turkkilaisten apuun, johon hänen ei enää olisi pitänyt luottaa.
Ylpeä suurvisiiri Ibrahim Molla, joka vastoin suosikin suunnitelmia tahtoi ryhtyä sotaan venäläisiä vastaan, kuristettiin kahden oven välissä kuoliaaksi.
Suurvisiirin virka oli muuttunut niin vaaralliseksi, ettei kukaan uskaltanut ottaa sitä vastaan; se olikin täyttämättä kuusi kuukautta. Vihdoin suosikki Ali Kumurdshi itse otti suurvisiirin arvonimen; silloin tuhoutuivat kaikki Ruotsin kuninkaan toiveet. Hän tunsi Kumurdshin sitäkin paremmin, koska tämä oli avustanut häntä, niin kauan kuin hänen harrastuksensa olivat olleet sopusoinnussa Kaarlen pyrkimysten kanssa.
Kaarle oli nyt oleskellut Demotikassa yksitoista kuukautta, toimettomuuteen ja unhotukseen hautautuneena. Tämä täydellinen joutilaisuus, joka oli äkkiä seurannut mitä rajuimpia ponnistuksia, oli vihdoin todella hankkinut hänelle taudin, jota hän aluksi oli teeskennellyt. Koko Eurooppa luuli hänen jo kuolleen. Hallitusneuvosto, jonka hän pääkaupungistansa lähtiessään oli asettanut Tukholmaan, ei enää kuullut puhuttavan hänestä mitään. Senaatti meni sentähden kokonaisuudessaan pyytämään kuninkaan sisarta, prinsessa Ulriikka Eleonooraa, tarttumaan hallitusohjiin veljensä pitkällisen poissaolon aikana. Hän suostui siihen; mutta huomattuaan senaatin tahtovan pakoittaa hänet tekemään rauhan tsaarin ja Tanskan kuninkaan kanssa, jotka hätyyttivät Ruotsia joka taholta, tämä prinsessa, joka hyvin aavisti, ettei hänen veljensä koskaan vahvistaisi sellaista rauhaa, luopui hallituksesta ja lähetti Turkkiin pitkän selonteon tästä asiasta.
Kuningas sai sisarensa kirjeen Demotikaan. Itsevaltius, jonka hän oli imenyt itseensä syntymästänsä saakka, saattoi hänet unohtamaan, että Ruotsi muinoin oli ollut vapaa valtakunta, jota senaatti oli hallinnut yhdessä kuninkaitten kanssa. Hän piti tätä valtioelintä vain palvelijajoukkona, joka tahtoi komentaa talossa isännän ollessa poissa. Hän kirjoitti heille, että jos he pyrkisivät hallitsemaan, hän lähettäisi heille yhden saappaistansa, ja siltä tuli heidän sitten ottaa käskyjä vastaan.
Ehkäistäksensä siis luulotellut hyökkäykset Ruotsissa täysvaltiuttansa vastaan ja vihdoinkin puolustaaksensa itse maatansa, koska ei enää voinut toivoa mitään Turkilta ja voi luottaa ainoastaan itseensä, hän ilmoitti suurvisiirille haluavansa lähteä ja palata kotiinsa Saksan kautta.
Ranskan lähettiläs Désaleurs, joka oli ottanut huolehtiakseen Ruotsin eduista, esitti hänen puolestaan tämän pyynnön. "No niin", sanoi visiiri kreivi Désaleursille, "enkö minä sanonut, että ennenkuin vuosi on lopussa, Ruotsin kuningas haluaa matkustaa? Sanokaa hänelle, että hänellä on vapaus lähteä tai jäädä; mutta tehköön ainakin varman päätöksen ja määrätköön lähtöpäivänsä, jottei enää toista kertaa saata meitä samanlaiseen pulaan kuin Benderissä."
Kreivi Désaleurs esitti nämä kovat sanat kuninkaalle lievemmässä muodossa. Päivä määrättiin; mutta ennen Turkista lähtöään Kaarle tahtoi, vaikkapa olikin vain surkea pakolainen, rehennellä suuren kuninkaan komeudella. Hän antoi Grothusenille ylimääräisen lähettilään arvonimen ja lähetti hänet kahdeksankymmenen loisteliaasti puetun henkilön seurassa Konstantinopoliin ottamaan juhlalliset jäähyväiset.
Ne salaiset apukeinot, joita täytyi käyttää matkakuluihin tarvittavan rahan kokoamiseksi, olivat kuitenkin vähintään yhtä nöyryyttävät kuin lähetystö oli muhkea.
Désaleurs lainasi kuninkaalle 40,000 ecutä; Grothusenilla oli Konstantinopolissa asiamiehiä, jotka lainasivat hänen nimessään, 50 prosentin korolla, tuhat ecutä eräältä juutalaiselta, kaksisataa pistolia [alkujaan espanjalainen kultaraha, arvoltaan n. 20 mk. — Suom. muist.] eräältä englantilaiselta kauppiaalta ja tuhat frangia eräältä turkkilaiselta.
Siten koottiin ne varat, jotka tarvittiin ruotsalaisen lähetystön loistavaan näyttäytymiseen divaanin edessä. Grothusenin osaksi tuli Konstantinopolissa kaikki se kunnia, jota Portti osoittaa kuninkaitten ylimääräisille lähettiläille heidän puheillepääsynsä päivänä. Koko tämän touhun tarkoituksena oli kuitenkin kiristää suurvisiiriltä rahaa, mutta tämä ministeri oli järkähtämätön.
Grothusen pyysi saada Portilta lainaksi miljoonan. Visiiri vastasi kuivasti, että hänen herransa kyllä osasi antaa, jos halusi, mutta että lainaaminen oli alentavaa hänen arvolleen; kuninkaalle toimitettaisiin muka runsaasti kaikkea, mitä hän tarvitsi matkaansa varten, sillä tavalla kuin oli sen henkilön arvon mukaista, joka lähetti hänet matkalle; ehkäpä Portti antaisi hänelle jonkun lahjankin rahaksi lyömätöntä kultaa, mutta siihen ei ollut luottamista.
Vihdoinkin, 1 p:nä lokakuuta 1714, Ruotsin kuningas lähti matkalle jättääksensä Turkinmaan. Eräs kapidshi-pasha (hovimarsalkka) kuuden shiau'n (hovimestarin) kera saapui hakemaan hänet Demirtashin linnasta, jossa hän oli jo muutamia päiviä asunut. Kuninkaalle tuotiin suurherran puolesta avara, helakanpunainen kullalla kirjailtu teltta, sapeli, jonka kahva oli koristettu jalokivillä, ja kahdeksan erinomaisen kaunista arabialaista hevosta, joilla oli komeat satulat ja täyshopeiset jalustimet. Historian ei sovi jättää mainitsematta, että arabialainen tallimestari, joka huolehti näistä hevosista, antoi kuninkaalle niiden sukutaulun. Moinen tapa on jo kauan ollut voimassa näiden kansain keskuudessa, jotka näyttävät panevan paljoa enemmän arvoa hevosten aateluuteen kuin ihmisten, mikä itse asiassa ei lienekään niin järjetöntä, koska ne eläinrodut, joista erityisesti huolehditaan ja jotka eivät pääse sekoittumaan, eivät koskaan rappeudu.
Kuusikymmentä kaikenlaisilla elintarpeilla lastattua vaunua ja kolmesataa hevosta olivat saattueena. Kapidshi-pasha, joka tiesi useitten turkkilaisten lainanneen kuninkaan seurueeseen kuuluville henkilöille rahaa suurta korkoa vastaan, sanoi hänelle, että koronkiskonta oli vastoin muhamettilaisten lakia, ja pyysi hänen majesteettiansa selvittämään kaikki velkansa ja käskemään Konstantinopoliin jäävää valtuutettuansa maksamaan ainoastaan pääoman. "Ei", vastasi kuningas, "jos palvelijani olisivat asettaneet sadan ecun vekseleitä, tahdon maksaa ne, vaikka he olisivat saaneet niistä vain kymmenen ecutä".
Hän lähetti velkojilleen ehdotuksen, että he seuraisivat häntä, vakuuttaen heidän sitten saavan korvauksen kuluistaan ja lainoistaan. Useat lähtivätkin mukaan Ruotsin-matkalle, ja Grothusen piti huolta siitä, että he myös saivat täyden maksun.
Osoittaaksensa vieraalleen suurempaa arvonantoa turkkilaiset suorittivat hänen kerallaan vain lyhyitä päivämatkoja. Mutta moinen arvokas hitaus kiusasi kuninkaan maltittomuutta. Hän nousi matkallakin tapansa mukaan kello kolmelta aamulla. Pukeuduttuaan hän herätti itse kapidshin ja shiaut ja määräsi lähdettäväksi liikkeelle keskellä pimeää yötä. Turkkilainen arvokkaisuus häiriytyi kokonaan tämän uuden matkustustavan johdosta, mutta kuningasta huvitti saattaa heidät hämille, ja hän sanoi siten hiukan kostavansa Benderin seikkailun puolesta.
Sillaikaa kun Kaarle läheni Turkin rajoja, kulki Stanislaus niiden yli toista tietä ja vetäytyi Saksaan Zweibrückenin herttuakuntaan, mikä maakunta rajoittuu Rhein-Pfalzin kreivikuntaan ja Elsassiin ja kuului Ruotsille siitä saakka, kun Kristiinan seuraaja Kaarle X oli liittänyt tämän perintömaansa Ruotsin kruunuun. Kaarle määräsi Stanislaukselle tämän herttuakunnan tulot, jotka silloin arvioitiin 70,000 ecuksi. Tänne päättyivät toistaiseksi niin monet sotaisat yritykset, niin monet suunnitelmat ja niin monet toiveet. Stanislaus tahtoi ja olisi voinutkin tehdä edullisen sopimuksen kuningas Augustin kanssa; mutta Kaarle XII:n hillitön itsepäisyys saattoi hänet menettämään puolalaiset maatiluksensa ja kiinteimistönsä, säilyttääksensä hänelle kuninkaan arvonimen.
Tämä ruhtinas asui Zweibrückenin herttuakunnassa Kaarle XII:n kuolemaan saakka. Kun mainittu alue silloin palautui eräälle Pfalz-suvun ruhtinaalle, valitsi hän Ranskan Elsassissa olevan Weissenburgin asuinpaikakseen. Kuningas Augustin lähettiläs, Sum, valitti siitä Ranskan sijaishallitsijalle, Orléansin herttualle. Mutta mainittu herttua vastasi herra Sumille seuraavin merkillisin sanoin: "Hyvä herra, sanokaa kuninkaalliselle herrallenne, että Ranska on aina ollut onnettomien kuninkaiden turvapaikkana."
Saavuttuaan Saksan rajalle Ruotsin kuningas kuuli keisarin määränneen, että hänet oli kaikissa keisarin alaisissa maissa otettava vastaan asianmukaisin kunnianosoituksin. Kaupungit ja kylät, jotka majoitusmestarit olivat etukäteen merkinneet hänen matkansa pysähdyspaikoiksi, varustautuivatkin ottamaan häntä vastaan. Kaikkialla odottivat ihmiset malttamattomina tämän merkillisen miehen tuloa, jonka voitot ja tappiot, pienimmätkin teot, jopa joutenolokin olivat antaneet niin paljon puheenaihetta Euroopassa ja Aasiassa. Mutta Kaarlella ei ollut vähintäkään halua kokea kaikkea tätä komeutta eikä näytellä heille Benderin vankia; olipa hän päättänyt saapua Tukholmaankin vasta sitten, kun ensin oli paremmalla onnella korjannut vastoinkäymisensä.
Saavuttuaan Tergovitzaan Siebenbürgenin rajalle ja jätettyään siellä hyvästit turkkilaiselle saattoväelleen, hän kokosi seurueensa erääseen latoon ja sanoi heille kaikille, ettei heidän tarvinnut enää huolehtia hänestä, vaan että heidän tuli mahdollisimman pian pyrkiä Stralsundiin, joka sijaitsi Pommerissa Itämeren rannalla noin kolmensadan penikulman päässä siitä paikasta, jossa he nyt olivat.
Hän otti mukaansa vain Düringin ja jätti iloisena koko muun seurueensa hämmästyksen, pelon ja surun valtaan.[43] Hän pani mustan tekotukan päähänsä, ollakseen tuntematon, sillä muutoin hän aina piti luonnollisia hiuksiaan, puki ylleen kultareunaisen hatun, ohdakkeenvärisen takin ja sinisen vaipan, otti saksalaisen upseerin nimen ja ratsasti postihevosilla matkakumppaninsa kera tiehensä.
Hän vältti matkallaan, mikäli oli mahdollista, julkisten ja salaisten vihollistensa maita ja suuntasi tiensä Unkarin, Määrin, Itävallan, Baierin, Württembergin, Pfalzin, Westfalin ja Mecklenburgin kautta. Siten hän matkusti melkein koko Saksan läpi ja pitensi tietänsä puolella. Ensimäisen matkapäivän jälkeen, joka oli riennetty levähtämättä eteenpäin, nuori Düring, joka ei ollut tottunut sellaisiin ylenmääräisiin ponnistuksiin kuin Ruotsin kuningas, pyörtyi laskeutuessaan ratsulta. Kuningas, joka ei tahtonut hetkeksikään pysähtyä matkallaan, kysyi Düringiltä, kun tämä oli ennättänyt tointua, paljonko hänellä oli rahaa. Düring vastasi, että hänellä oli noin tuhat ecutä kullassa. "Anna puolet siitä minulle", jatkoi kuningas, "minä näen kyllä, ettet kykene seuraamaan minua; minä suoritan matkani aivan yksin." — Düring rukoili, että hän suvaitsisi levähtää ainakin kolme tuntia, ja vakuutti sen ajan kuluttua jälleen kykenevänsä nousemaan ratsaille ja seuraamaan hänen majesteettiansa. Hän pyysi hartaasti ajattelemaan kaikkia niitä vaaroja, jotka uhkasivat matkalla. Mutta kuningas oli järkähtämätön, otti haltuunsa nuo viisisataa ecutä ja vaati hevosia. Silloin Düring, jota kuninkaan päätös kauhistutti, turvautui viattomaan sotajuoneen. Hän veti postitalon isännän syrjään, osoitti hänelle Ruotsin kuningasta ja virkkoi: "Tuo mies on serkkuni; me matkustamme yhdessä samoissa asioissa; hän näkee, että minä olen sairas, mutta ei tahdo odottaa minua edes kolmea tuntia; minä pyydän teitä antamaan hänelle tallistanne kehnoimman hevosen ja hankkimaan minulle kääsit tai postivaunut."
Samalla hän painoi kaksi dukaattia postitalon isännän kouraan, ja tämä täytti täsmällisesti hänen pyyntönsä. Kuninkaalle annettiin vikuri ja ontuva hevonen. Niin lähti hallitsija nyt yksin kello kymmenen illalla, keskellä pimeää yötä, tällä kulkuneuvolla matkaan myrskyn, lumen ja sateen sekaan. Nukuttuaan muutamia tunteja, lähti hänen matkakumppaninsa myös matkaan väkevien hevosten vetämissä vaunuissa. Muutamain penikulmien päässä hän päivän koitteessa tapasi Ruotsin kuninkaan, joka, saamatta hevostaan enää kulkemaan, koetti jalkaisin päästä seuraavalle postiasemalle.
Kaarlen oli pakko nousta Düringin vaunuihin, ja hän nukahti niihin oljille. Sitten he jatkoivat matkaansa niin, että päivisin ratsastivat ja öisin nukkuivat vaunuissa, pysähtymättä missään.
Kuusitoistapäiväisen matkan perästä, jonka kestäessä he monesti olivat vaarassa joutua vangeiksi, he vihdoin kello yksi yöllä saapuivat Stralsundin kaupungin porttien eteen.
Kuningas huusi vahtisotilaille olevansa Ruotsin kuninkaan Turkinmaalta lähettämä kuriiri, jonka täytyi heti päästä linnoituksen kuvernöörin, kenraali Dückerin, puheille. Vahti vastasi, että oli jo liian myöhä, kuvernööri oli jo makuulla, hänen täytyisi odottaa, kunnes päivä valkenisi.
Kuningas väitti tulevansa erittäin tärkeissä asioissa ja selitti heille, että jolleivät he viipymättä menisi herättämään kuvernööriä, heitä kaikkia rangaistaisiin siitä huomispäivänä. Vihdoin eräs kersantti meni herättämään kuvernöörin. Dücker ajatteli, että siellä oli kenties joku Ruotsin kuninkaan kenraaleista; hän käski avata portin ja saattaa kuriirin huoneeseensa.
Dücker, joka vielä oli puolinukuksissa, kysyi häneltä uutisia Ruotsin kuninkaasta. Kuningas tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi hänelle: "Mitä nyt, Dücker! Ovatko jo uskollisimmatkin alamaiseni unohtaneet minut?" — Nyt kenraali tunsi kuninkaan; hän hyppäsi alas vuoteestaan, syleili herransa polvia ja vuodatti ilokyyneleitä. Uutinen levisi heti kaupungille, kaikki nousivat makuulta, sotilaat tunkeilivat kuvernöörin talon ympärille, kadut täyttyivät asukkaista, jotka kyselivät toisiltaan: "Onko totta, että kuningas on täällä?" — Kaikki ikkunat valaistiin; viini virtasi kaduilla tuhansien soihtujen loimottaessa ja tykkien jyristessä.
Sillä välin saatettiin kuningas vuoteeseen; hän ei ollutkaan nukkunut sängyssä kuuteentoista vuorokauteen. Hänen saappaansa täytyi leikata irti sääristä, jotka olivat turvonneet äärimmäisestä rasituksesta. Hänellä ei ollut liina- eikä muita vaatteita; hänelle hankittiin kaikessa kiireessä puvustoksi soveliaita vaatekappaleita kaupungilta. Nukuttuaan muutamia tunteja hän heräsi ja lähti pitämään sotaväkensä katselmusta ja tarkastamaan linnoituksia. Samana päivänä hän jo lähetti kaikkialle määräyksiänsä, että sotaa oli jatkettava tarmokkaammin kuin koskaan ennen kaikkia hänen vihollisiaan vastaan. — Muuten, kaikki nämä erikoispiirteet, jotka ovat niin kuvaavia Kaarle XII:n omituiselle luonteelle, on ensinnä kertonut minulle herra Fabrice ja sitten vakuuttanut tosiksi kreivi de Croissy, joka oli lähettiläänä tämän ruhtinaan luona.
Euroopan valtiollinen tila oli tällöin vallan toinen kuin silloin, kun
Kaarle XII jätti sen v. 1709.
Sota, joka niin kauan oli raadellut koko sen eteläistä osaa, nimittäin Saksaa, Englantia, Hollantia, Ranskaa, Espanjaa, Portugalia ja Italiaa, oli sammunut. Tämä yleinen rauha oli tuloksena Englannin hovissa sattuneista vähäpätöisistä riitaisuuksista. Taitava ministeri Oxfordin kreivi ja lordi Bolingbroke, erittäin nerokas mies ja vuosisatansa etevin kaunopuhuja, veivät voiton kuuluisasta Marlboroughin herttuasta ja saivat kuningatar Annan tekemään rauhan Ludvig XIV:n kanssa. Päästyänsä siten sovintoon Englannin kera Ranska pian pakoitti muutkin vallat suostumaan rauhaan.
Ludvig XIV:n pojanpoika Filip V alkoi hallita rauhallisesti Espanjan
valtakunnan jäännöksiä. Saksan keisari, josta oli tullut nyt myös
Napolin ja Flanderin herra, vahvisti valtaansa laajoissa maissansa.
Ludvig XIV halusi taas enää vain päättää rauhassa pitkän elämänsä.
Englannin kuningatar Anna oli kuollut 10 p:nä elokuuta 1714 kansansa toisen puolen vihaamana siitä, että oli suonut rauhan niin monille valtioille. Kun hänen veljensä Jaakko Stuart, onneton, melkein jo syntyessään valtaistuimelta karkoitettu prinssi, ei tällöin näyttäytynyt Englannissa vaatimassa kruunua, jonka uudet lait olisivat hänelle myöntäneet, jos hänen puolueensa olisi ollut voitolla, tunnustettiin Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö I yksimielisesti Suurbritannian kuninkaaksi. Valtaistuin ei siirtynyt tälle vaaliruhtinaalle sukuperän ansiosta, vaikkapa hän polveutuikin eräästä Jaakko I:n tyttärestä, vaan parlamentin päätöksen nojalla. Yrjö, ikämiehenä kutsuttuna hallitsemaan maata, jonka kieltä hän ei osannut ja jossa kaikki oli hänelle vierasta, piti itseään edelleen enemmän Hannoverin vaaliruhtinaana kuin Englannin kuninkaana. Koko hänen kunnianhimonsa kohdistui hänen saksalaisten valtioittensa suurentamiseen. Melkein joka vuosi hän saapui meren yli näkemään entisiä alamaisiansa, jotka jumaloivat häntä. Muutenkin häntä miellytti elää enemmän ihmisenä kuin hallitsijana; kuninkuuden loisto oli hänestä raskas taakka. Hän eli muutamain vanhain hovimiesten seurassa, joille hän soi luottamuksensa; ja joskaan hän ei ollut se Euroopan kuningas, joka esiintyi komeimmin, oli hän sitävastoin heistä viisaimpia ja ainoa, joka valtaistuimellakin osasi nauttia yksityiselämän ja ystävyyden suloja. — Sellaisia olivat huomattavimmat hallitsijat ja sellainen keskisen Euroopan tila.
Pohjoismaissa tapahtuneet muutokset olivat toista laatua. Sikäläiset kuninkaat kävivät sotaa ja liittyivät Ruotsin kuningasta vastaan.
August oli jo aikoja sitten noussut jälleen Puolan valtaistuimelle tsaarin avulla ja Saksan keisarin, Englannin Annan sekä Hollannin valtiopäivien suostumuksella, jotka yhdessä olivat taanneet Altranstädtin rauhan silloin, kun Kaarle XII oli määrääjänä, mutta luopuivat takauksestaan, kun häntä ei enää tarvinnut pelätä.
Mutta August ei saanut hallita rauhassa. Ottaessaan hänet jälleen kuninkaaksensa Puolan tasavalta samalla alkoi jälleen pelätä hänen mielivaltaista hallitustansa. Se nousikin aseihin pakoittaaksensa hänet tunnustamaan pacta conventa, kansan ja kuninkaan väliset pyhitetyt sopimukset, ja näytti kutsuneen herransa takaisin vain senvuoksi, että voisi julistaa hänelle sodan. Näiden häiriöiden alussa ei kuultu mainittavan Stanislauksen nimeä; hänen puolueensa näytti tuhoutuneen, ja Ruotsin kuningastakin muisteltiin Puolassa vain jonkinlaisena tulvavirtana, joka hetkiseksi oli läpikulkiessaan muuttanut kaikkien asiain juoksun.
Pultava ja Kaarle XII:n poissaolo olivat, kaataessaan Stanislauksen, aiheuttaneet myös Kaarlen sisarenpojan, Holsteinin herttuan, kukistumisen, jolta Tanskan kuningas riisti hänen maansa. Ruotsin kuningas oli hellästi rakastanut herttuan isää; pojan onnettomuus koski syvälti hänen sydämeensä. Kun hän sitäpaitsi oli koko elämänsä ajan puuhannut yksistään kunnian vuoksi, niin oli sellaisten hallitsijain kukistuminen, jotka hän itse oli tehnyt tai jälleen asettanut valtaistuimelle, hänestä yhtä katkeraa kuin niin monien maakuntien menettäminen.
Riita oli nyt siitä, kuka rikastuisi hänen häviöstään. Fredrik Wilhelm, joka äskettäin oli päässyt Preussin kuninkaaksi ja näytti yhtä sodanhaluiselta kuin hänen isänsä oli ollut rauhallinen, aloitti saaliinjaon ottamalla Stettinin ja osan Pommeria, joihin hänellä oli joitakin oikeuksia, koska oli Tanskan kuninkaalle ja tsaarille suorittanut 400,000 ecutä.
Samoin Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö, josta oli tullut Englannin kuningas, oli ottanut haltuunsa Bremenin ja Werdenin herttuakunnat, jotka Tanskan kuningas oli jättänyt hänelle pantiksi 60,000 pistolista. Siten pideltiin Kaarle XII:lta anastettuja maita, ja niistä, jotka olivat saaneet ne huostaansa, tuli nyt omien etujensa vuoksi yhtä vaarallisia vihollisia kuin ne olivat, jotka olivat ne valloittaneet.
Mitä tsaariin tulee, oli hän epäilemättä kaikista pelättävin vihollinen. Hänen aikaisemmat tappionsa, hänen voittonsa, jopa hänen vikansakin, hänen sitkeytensä, jota hän osoitti omissa opinnoissaan ja jolla hän opetti alamaisilleen, mitä itse oli oppinut, hänen alituinen työskentelynsä olivat tehneet hänestä kaikissa suhteissa suuren miehen. Hän oli jo valloittanut Riian; Liivinmaa, Inkeri, Karjala, puolet Suomea — kaikki maakuntia, jotka Kaarlen kuninkaalliset esi-isät olivat aikoinaan valloittaneet, — olivat nyt Venäjän ikeen alaisia.
Pietari Aleksejevitsh, jolla kahtakymmentä vuotta aikaisemmin ei ollut yhtään alusta Itämerellä, näki nyt olevansa herrana mainitulla merellä, missä hänellä oli laivastona kolmekymmentä suurta linjalaivaa.
Yhden näistä laivoista hän oli rakentanut omin käsin; hän olikin pohjoismaiden paras kirvesmies, paras amiraali ja paras merimies. Pohjanlahdesta Atlantin valtamereen saakka ei ollut yhtään ainoata vaikeaa kulkuväylää, jota hän ei olisi itse tutkinut, yhdistäen siinä merimiehen työn filosofin kokemuksiin ja keisarin suunnitelmiin ja kohoten amiraaliksi asteittain ja voittojensa johdosta, samoin kuin hän oli tahtonut maalla vähitellen palvella kenraaliksi saakka.
Sillaikaa kun ruhtinas Galitzin, jonka hän itse oli kasvattanut kenraaliksi ja joka oli hänen parhaita apumiehiään hänen yrityksissään, lopetti Suomen valloituksen, valtasi Vaasan kaupungin ja löi ruotsalaiset, lähti keisari itse merelle, valloittaaksensa Ahvenanmaan saaren, joka sijaitsee Itämeressä, kahdentoista penikulman päässä Tukholmasta.
Hän lähti tälle retkelle heinäkuun alussa 1714, jolloin hänen kilpailijansa Kaarle XII pysyttäytyi vuoteessaan Demotikassa. Hän nousi laivaan Kronslotin (Kronstadtin) satamassa, jonka hän muutamia vuosia aikaisemmin oli rakennuttanut neljän penikulman päähän Pietarista. Tämä uusi satama, sikäläinen laivasto, upseerit ja merimiehet, jotka astuivat laivoihin — kaikki se oli hänen työtään, ja mille suunnalle hyvänsä hän loi katseensa, hän näki vain sellaista, minkä luomisessa hänellä jossakin muodossa oli osansa.
Venäläinen laivasto saapui heinäkuun 15 p:nä Ahvenanmaan kohdalle. Siihen kuului kolmekymmentä linjalaivaa, kahdeksankymmentä kaleeria ja sata puolikaleeria. Siinä oli 20,000 sotamiestä; päällikkönä oli amiraali Apraksin; Venäjän keisari palveli siinä kontra-amiraalina. Ruotsin laivasto, jota komensi vara-amiraali Ehrensköld, kohtasi sen 16 p:nä; se oli kahta kolmannesta heikompi; sittenkin se taisteli kolmisen tuntia. Tsaari kävi Ehrensköldin laivan kimppuun ja valtasi sen ankaran taistelun jälkeen.
Samana voittonsa päivänä hän laski maihin Ahvenanmaalle 16,000 miestä; ja otettuaan vangiksi useita ruotsalaisia sotamiehiä, jotka eivät vielä olleet ennättäneet astua Ehrensköldin laivastoon, hän vei heidät vankeina laivoihinsa. Hän palasi Kronslotin satamaan, mukanaan Ehrensköldin suuri laiva, kolme muuta vähän pienempää alusta, yksi fregatti ja kuusi kaleeria, jotka kaikki hän oli vallannut taistelussa.
Kronslotista hän saapui Pietarin satamaan, mukanaan koko voittoisa laivastonsa ja vihollisilta vallatut laivat. Täällä häntä tervehdittiin 150 tykin kolminkertaisella yhteislaukauksella. Sen jälkeen hän saapui kaupunkiin riemusaatossa, joka oli hänelle mieleen vielä enemmän kuin hänen juhlallinen tulonsa Moskovaan, koska hän nyt sai kunnianosoituksia lempikaupungissaan, siinä paikassa, jossa kymmenen vuotta aikaisemmin ei ollut yhtäkään majaa, mutta jossa nyt nähtiin 34,500 taloa; ja vihdoin, koska hän ei saapunut ainoastaan voittoisan laivaston etunenässä, vaan koska se oli ensimäinen venäläinen laivasto, joka milloinkaan oli nähty Itämerellä, ja sellaisen kansan luoma, jolle laivaston nimikin ennen häntä oli tuntematon.
Pietarissa saatiin nähdä melkein samat juhlamenot, jotka olivat koristaneet hänen riemukulkuettansa Moskovassa. Ruotsalainen vara-amiraali oli tämän uuden riemukulkueen pääkoristeena; Pietari Aleksejevitsh itse esiintyi siinä kontra-amiraalina. Venäläinen pajari Romanodowski, joka edusti tsaaria juhlallisissa tilaisuuksissa, istui valtaistuimella, sivullaan kaksitoista senaattoria. Kontra-amiraali ojensi hänelle selonteon voitostaan, ja hänet nimitettiin ansioistansa vara-amiraaliksi. Todellakin omituinen näytelmä, mutta merkityksellinen sellaisessa maassa, jossa sotilaallinen alistuminen oli juuri niitä uudistuksia, jotka tsaari oli pannut toimeen.
Venäjän keisari oli vihdoinkin voittanut ruotsalaiset merellä ja maalla, avustanut heidän karkoittamistaan Puolasta ja vallitsi nyt itse vuorostaan siellä. Hän oli ryhtynyt tasavallan ja Augustin välittäjäksi, mikä oli hänelle kenties yhtä mairittelevaa kuin jos hän olisi asettanut sinne kuninkaan. Kaarlen koko loisto ja onni oli siirtynyt tsaarille, ja hän nauttikin niistä hyödyllisemmin kuin hänen kilpailijansa, sillä hän käytti kaikki menestyksensä maansa hyväksi. Jos hän valloitti jonkin kaupungin, täytyi sen etevinten ammattitaiturien siirtää teollisuutensa Pietariin. Hän siirsi Venäjälle ruotsalaisilta vallattujen maakuntien ammatit, taiteet ja tieteet; hänen valtionsa rikastuivat hänen voitoistansa; ja niinpä hän lopulta olikin kaikista valloittajista se, jolle voitiin enimmin antaa anteeksi.
Ruotsilla sitävastoin, jolta oli riistetty miltei kaikki sen merentakaiset maakunnat, ei enää ollut kauppaa, ei rahaa eikä luottoa. Sen vanhat, ennen niin pelottavat sotajoukot olivat sortuneet taisteluihin tai kurjuuteen. Enemmän kuin satatuhatta ruotsalaista nääntyi orjina tsaarin laajoissa valtioissa, ja melkein yhtä paljon oli myöty turkkilaisille ja tataareille.[44] Ihmisistä oli tuntuva puute, mutta toivo elpyi jälleen, kun kuultiin kuninkaan olevan Stralsundissa.
Kunnioituksen ja ihmettelyn tunteet häntä kohtaan olivat vielä niin voimakkaat hänen alamaistensa mielissä, että maalaisnuoriso tarjoutui joukoittain sotapalvelukseen, vaikka maalla ei ollut tarpeeksi käsiä sitä viljelemään.
KAHDEKSAS KIRJA.
Kaarle naittaa sisarensa Hessenin prinssille. Hänet saarretaan Stralsundiin, josta hän pelastuu Ruotsiin. Parooni Görtzin, hänen pääministerinsä, puuhia. Suunnitelmia sovinnonteoksi tsaarin kanssa ja maihinnousuksi Englantiin. Kaarle piirittää Fredrikshaldia Norjassa. Hän saa surmansa. Hänen luonteensa. Görtz mestataan.
Kesken sotavalmistelujaan Kaarle antoi jäljelläolevan sisarensa Ulriikka Eleonooran puolisoksi Hessen-Kasselin prinssille Fredrikille. Leskikuningatar, Kaarle XII:n ja prinsessan isoäiti, joka jo oli kahdeksankymmenen vuoden ikäinen, hoiti emännän tehtäviä tässä juhlassa, joka pidettiin huhtikuun 4 p:nä 1715 Tukholman linnassa, ja kuoli kohta sen jälkeen.
Kuningas ei lainkaan kunnioittanut näitä häitä läsnäolollaan; hän pysyi Stralsundissa täydentämässä tämän tärkeän, Tanskan ja Preussin kuninkaitten uhkaaman paikan linnoituksia. Kuitenkin hän nimitti lankonsa Ruotsissa olevan armeijansa ylipäälliköksi. Mainittu ruhtinas oli palvellut Hollantia Preussin vastaan käydyissä sodissa. Häntä pidettiin etevänä kenraalina, mikä ominaisuus osaltaan melkoisesti oli vaikuttanut siihen, että Kaarle XII naitti hänelle sisarensa.
Onnettomuudet seurasivat nyt Kaarlea yhtä nopeasti kuin ennen voitot Saman 1715 vuoden kesäkuussa saarsivat Englannin kuninkaan saksalaiset joukot yhdessä Tanskan joukkojen kanssa Wismarin vahvan kaupungin. Samaan aikaan marssivat yhtyneet tanskalaiset ja saksilaiset 36,000 miehen voimalla Stralsundia kohti, saartaakseen sen. Tanskan ja Preussin kuninkaat upottivat Stralsundin lähellä viisi ruotsalaista laivaa. Tsaari liikkui tällöin Itämerellä kahdenkymmenen suuren sotalaivan ja puolentoistasadan kuljetuslaivan kera, joissa oli 30,000 miestä, uhaten Ruotsia maihinnousulla. Milloin hän eteni Helsingborgin rannikolle saakka, milloin taas näyttäytyi Tukholman kohdalla. Koko Ruotsi seisoi aseissa rannikolla ja odotti joka hetki maihinnousua. Samaan aikaan hänen maasotajoukkonsa ahdistivat askel askeleelta ruotsalaiset joukot pois niistä paikoista, joita näillä vielä oli hallussaan Suomessa Pohjanlahden tienoilla. Mutta tsaari ei kuitenkaan ulottanut sotatoimiansa kauemmaksi.
Oderin suulla, joka virta jakaa Pommerin kahtia ja Stettinin ohi kuljettuaan laskee Itämereen, on pieni Usedomin saari. Tämä paikka on asemansa puolesta perin tärkeä, se kun vallitsee Oderia sekä vasemmalta että oikealta. Sillä, joka on saaren valtias, on vallassaan myös virran laivaliikenne. Preussin kuningas oli karkoittanut ruotsalaiset mainitulta saarelta ja ottanut sen haltuunsa, kuten Stettininkin, jonka oli myös takavarikoinut muka rauhanrakkaudesta, kuten hän sanoi. Ruotsalaiset olivat kuitenkin valloittaneet Usedomin saaren takaisin toukokuussa 1715. Heillä oli siellä kaksi linnoitusta: toinen oli Swinemünden linnoitus Oderin samannimisen suuhaaran varrella, toinen taas, huomattavampi, oli Peenemünde, toisen suuhaaran varrella. Ruotsin kuninkaalla oli näiden kahden linnoituksen ja koko saaren suojelemiseksi ainoastaan 250 pommerilaista sotamiestä, komentajana eräs vanha ruotsalainen upseeri, nimeltä Kuse-Slerp, jonka nimi ansaitsee säilyä muistissa.
Preussin kuningas lähetti 4 p:nä elokuuta 1,500 jalkamiestä ja 800 rakuunaa nousemaan saarelle maihin; he saapuivat ja astuivat vastarintaa kohtaamatta maihin Swinemünden linnoituksen puolelta. Ruotsalainen komentaja näet jätti heille mainitun linnoituksen, koska se oli vähemmän tärkeä, ja vetäytyi, tahtomatta hajoittaa vähiä miehiään, pienen joukkonsa kera Peenemünden linnaan, päättäen puolustaa sitä viimeiseen saakka.
Niinpä täytyikin häntä varsinaisesti piirittää. Sitä varten tuotettiin laivoilla tykistöä Stettinistä ja vahvistettiin preussilaisia joukkoja tuhannella jalka- ja neljälläsadalla ratsumiehellä. Elokuun 18 p:nä kaivettiin juoksuhautoja kahdessa paikassa ja alettiin ankarasti ampua linnaa tykeillä ja mörssäreillä. Piirityksen aikana onnistui erään ruotsalaisen sotamiehen, jolla oli salainen kirje Kaarle XII:lta, nousta maihin saarelle ja pujahtaa Peenemündeen. Hän jätti kirjeen komentajalle; sen sisällys kuului näin: "Älkää ampuko, ennenkuin vihollinen on vallihaudan partaalla; puolustautukaa viimeiseen veripisaraan saakka. Jätän teidät hyvän onnenne huomaan. Kaarle."
Nähtyään kirjeen Slerp päätti totella sitä ja kuolla, kuten siinä oli määrätty, herransa palveluksessa. Päivän koittaessa 22 p:nä viholliset ryhtyivät rynnäkköön. Piiritetyt eivät ampuneet, ennenkuin näkivät piirittäjät vallihaudan partaalla, ja surmasivat heitä siinä kosolti. Mutta vallihauta täyttyi, muurinaukko laajeni, ja ryntääjäin luku kävi ylivoimaiseksi; he työntyivät linnaan yhtaikaa kahdesta kohdasta. Linnanpäällikkö ajatteli nyt vain, kuinka voisi myödä henkensä mahdollisimman kalliista ja totella kirjettä. Hän jättikin muurinaukot, joista viholliset tunkivat sisälle, ja sijoitti pienen joukkonsa, jolla oli kylliksi rohkeutta ja uskollisuutta seurata häntä, lähelle erästä vallinsarvea siten, ettei sitä voitu saartaa. Viholliset hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja ihmettelivät, ettei hän pyytänyt armoa. Hän taisteli vielä kokonaisen tunnin ja sai luutnanttinsa ja majurinsa kera surmansa vasta sitten, kun hän oli jo kadottanut puolet sotamiehistään. Silloin yhden ainoan upseerin kera jäljellä olevat sata sotamiestä antautuivat ja joutuivat sotavangeiksi. Komentajan taskusta löytyi hänen herransa kirje, joka vietiin Preussin kuninkaalle.
* * * * *
Sillaikaa kun Kaarle menetti Usedomin ja sen läheiset saaret ja Wismar oli antautumaisillaan, eikä hänellä enää ollut laivastoa ja itse Ruotsi oli uhattu, viipyi hän yhä Stralsundissa, jota parhaillaan piiritti 36,000 miestä.
Stralsund, jonka Ruotsin kuninkaan siellä kestämä piiritys saattoi Euroopassa kuuluisaksi, on Pommerin lujin paikka. Se sijaitsee Göllen-salmen rannalla Itämeren ja Franken-järven välissä. Maan puolelta voidaan sinne päästä ainoastaan kapeaa tietä myöten, jota puolustivat luoksepääsemättöminä pidetyt vallitukset. Siinä oli varusväkenä lähes 9,000 miestä ja kaiken lisäksi itse Ruotsin kuningas. Tanskan ja Preussin kuninkaat ryhtyivät piiritykseen 36,000 miehen voimalla, jossa oli preussiläisiä, tanskalaisia ja saksilaisia.
Kunnia saada piirittää Kaarle XII:tta oli niin pakoittava syy, että kaikki esteet voitettiin ja saartokaivanto avattiin lokakuun 19 ja 20 päivän välisenä yönä 1715. Piirityksen alussa sanoi Ruotsin kuningas, ettei hän voinut käsittää, kuinka voitaisiin valloittaa lujasti linnoitettu ja riittävällä miehistöllä varustettu paikka. Entisiä valloituksia tehdessään hän itse oli ottanut useita linnoituksia, mutta tuskin koskaan säännöllisen piirityksen avulla; hänen aseittensa aiheuttama pelko oli silloin tehnyt kaikki. Muutoinkaan hän ei arvioinut muita itsensä mukaan eikä pitänyt vihollisiaan kyllin suuressa arvossa. Piirittäjät sen sijaan jouduttivat töitänsä erityisen uutterasti ja tarmokkaasti, ja lisäksi suosi heitä perin omituinen onnenoikku.
Kuten tiettyä, ei Itämeressä ole nousu- eikä pakovettä. Kaupunkia suojeleva vallitus, joka länsipuolelta nojautui läpipääsemättömään suohon ja itäpuolelta mereen, näytti kestävän kaikki rynnäköt. Kukaan ei ollut huomannut, että länsituuli, silloin kun se puhalsi tavallista rajummin, työnsi Itämeren vesiä itää kohti, niin että vallituksen juurelle, jonka oli luultu olevan läpipääsemättömän meren suojassa, jäi vettä vain kolmen jalan syvyydeltä. Eräs sotamies oli sattunut putoamaan vallilta mereen ja hämmästyi tavatessaan siinä pohjan. Hän käsitti voivansa tämän löydön avulla saavuttaa onnensa; niinpä hän karkasi ja lähti saksilaisten joukkojen päällikön kreivi Wackerbarthin majapaikkaan ilmoittamaan, että meren läpi voitiin kahlata ja vaivatta tunkeutua ruotsalaisten vallituksiin.
Preussin kuningas käytti tätä tiedonantoa viivyttelemättä hyväkseen.
Niinpä jo puoliyöstä seuraavana päivänä, kun länsituuli vielä puhalsi, everstiluutnantti Koppen 1,800 miehen keralla astui veteen, samalla kun 2,000 miestä eteni vallitukselle vievää tietä pitkin. Koko preussilaisten tykistö alkoi ampua, ja preussilaiset ynnä tanskalaiset tekivät eräältä toiselta taholta valehyökkäyksen.
Ruotsalaiset luulivat voivansa varmasti työntää takaisin nuo 2,000 miestä, joiden he näkivät lähenevän tietä myöten niin uhkarohkean näköisinä. Mutta äkkiä Koppen 1,800 miehensä kera tunkeutui vallituksiin meren puolelta. Ruotsalaiset, ollen saarroksissa ja hämmästyneitä, eivät voineet tehdä vastarintaa. Paikka valloitettiin suuren verilöylyn jälkeen. Osa ruotsalaisia pakeni kaupunkiin, piirittäjät seurasivat perästä ja tunkeutuivat sinne sekaisin pakenijain kanssa. Kaksi saksilaista upseeria ja neljä sotamiestä oli jo nostosillalla, mutta se ehdittiin vetää ylös; he joutuivat vangeiksi, ja kaupunki pelastui sillä kertaa.
Valloitetusta varustuksesta löytyi neljäkolmatta tykkiä, jotka nyt suunnattiin Stralsundia kohti. Piiritystä jatkettiin sitkeästi ja hyvässä luottamuksessa, mikä oli suoranaisena seurauksena ensimäisestä menestyksestä. Kaupunkia ammuttiin ja pommitettiin miltei lakkaamatta.
Vastapäätä Stralsundia on Itämeressä Rügenin saari, joka suojelee sitä ja johon varusväki sekä porvaristo olisi voinut vetäytyä, jos heillä olisi ollut kuljetusvälineitä. Tämä saari oli sentähden Kaarlelle erittäin tärkeäarvoinen. Hän näki hyvin, että jos viholliset pääsisivät sen herroiksi, hän joutuisi saarroksiin sekä maan että meren puolelta ja että kaiken todennäköisyyden mukaan hänen täytyisi joko hautautua Stralsundin raunioiden alle tai nähdä itsensä samojen vihollisten vankina, joita hän niin kauan oli halveksinut ja joille hän oli pannut niin ankaria ehtoja. Kuitenkaan ei hänen asiainsa surkea tila ollut sallinut hänen jättää Rügenille riittävästi varusväkeä; siellä oli hänellä vain 2,000 miestä.
Hänen vihollisensa olivat jo kolmen kuukauden ajan tehneet tarpeellisia valmistuksia noustaksensa maihin tälle sangen vaikeapääsyiselle saarelle. Vihdoin Anhaltin prinssi, rakennutettuaan riittävästi aluksia, laski siellä marraskuun 15 p:nä suotuisan sään avulla maihin 12,000 miestä. Kaikkialla läsnäoleva kuningas oli itse saarella; hän kokosi yhteen 2,000 sotamiestänsä, jotka olivat varustautuneet erään pienen sataman läheisyyteen, kolmen penikulman päähän siitä paikasta, missä vihollinen oli noussut maihin. Hän asettui heidän etupäähänsä ja marssi keskellä yötä syvimmässä hiljaisuudessa vihollista vastaan. Mutta Anhaltin prinssi olikin jo varovaisuuden vuoksi, joka näytti tarpeettomalta, vallittautunut miehineen. Hänen alapäällikkönsä eivät odottaneet hyökkäystä jo samana yönä ja luulivat Kaarle XII:n olevan Stralsundissa; mutta Anhaltin prinssi, joka kyllä tiesi, mihin Kaarle pystyi, oli käskenyt luoda syvän vallihaudan, jonka partaalla oli hirsipaalustoja, ja ryhtyi kaikkiin varokeinoihin, ikäänkuin hänellä olisi ollut ylivoimainen armeija vastassaan.
Kello kahden ajoissa aamulla Kaarle saapui vihollisten eteen, aiheuttamatta vähintäkään melua. Hänen sotamiehensä sanoivat toisilleen: "Temmatkaa pois hirsipaalustot!" — Vahtisotilaat kuulivat nämä sanat ja hälyttivät heti leirin jalkeille; viholliset tarttuivat aseihin. Poistettuaan hirsipaalustot kuningas näki edessään leveän vallihaudan.
"Ah!" sanoi hän, "onko se mahdollista? Enpä sitä odottanut". — Tämä yllätys ei masentanut häntä; hän ei tiennyt, kuinka paljon väkeä oli laskettu maihin; hänen vihollisensa puolestaan eivät tienneet, kuinka pienen joukon kera heillä oli tekemistä. Pimeys näytti suosivan Kaarlea; hän teki pian päätöksensä ja heittäytyi vallihautaan, johon ensin rohkeimmat miehet ja sitten kohta kaikki muutkin häntä seurasivat. Paikaltaan temmatut hirsipaalustot, kasaan luotu multa, saatavilla olevat puiden rungot ja oksat ja kiväärin kuulien sattumalta tappamat sotamiehet saivat tehdä risukimppujen virkaa. Kuningas, mukana olevat kenraalit, upseerit ja rohkeimmat sotamiehet kiipesivät toistensa olkapäille hyökätäkseen yli. Taistelu syntyy vihollisen leirissä; ruotsalaisten raivokkuus saattaa alussa tanskalaiset ja preussiläiset epäjärjestykseen; mutta lukumäärä on liian epäsuhtainen; neljännestunnin kuluttua heitetään ruotsalaiset takaisin ja heidän täytyy palata vallihaudan yli. Anhaltin prinssi ajoi nyt heitä takaa tasangolle saakka; hän ei tiennyt, että sillä hetkellä itse Kaarle XII pakeni hänen edellään. Kovaonninen kuningas kokosi jälleen joukkonsa avoimella kentällä, ja taistelu alkoi uudelleen yhtä itsepintaisena kummaltakin puolelta. Kuninkaan suosikki Grothusen ja kenraali Dahldorf kaatuivat hänen sivullaan. Taistelun tuoksinassa Kaarle astui viimemainitun ruumiin yli, joka vielä hengitti. Myöskin Düring, joka yksin oli seurannut häntä matkalla Turkista Stralsundiin, sai surmansa hänen nähtensä.
Tämän käsirysyn kestäessä eräs tanskalainen luutnantti, jonka nimeä en ole voinut saada tietooni, tunsi Kaarlen, tarttui toisella kädellä hänen miekkaansa ja tarrasi toisella kiinni hänen hiuksiinsa, huudahtaen hänelle: "Antautukaa, sire, tai minä tapan teidät!" — Kaarlella oli vyössä pistoli; hän laukaisi sen vasemmalla kädellään upseeria kohti, joka kuoli haavaansa seuraavana päivänä. Tanskalaisen lausuma kuningas Kaarlen nimi veti heti paikalle joukon vihollisia; kuningas ympäröitiin, ja hän sai pyssynkuulan vasemmalle puolen rintaansa. Haava, jota hän nimitti ruhjevammaksi, oli kahden sormen syvyinen. Kuningas taisteli jalkaisin ja oli vähällä saada surmansa tai joutua vangiksi. Kreivi Poniatowski taisteli tällä hetkellä hänen sivullaan; hän oli pelastanut Kaarlen hengen Pultavan luona, hänen oli suotu pelastaa se myös tässä Rügenin taistelussa, jossa hän toimitti kuninkaan ratsun selkään.
Ruotsalaiset vetäytyivät saarella erääseen paikkaan, nimellä Altefähr, jossa heidän hallussaan vielä oli linnoitus. Sieltä kuningas palasi salmen yli Stralsundiin, pakosta jättäen urhoolliset joukot, jotka niin uljaasti olivat avustaneet häntä tässä yrityksessä; ne tehtiin sotavangeiksi kahta päivää myöhemmin.
Näiden vankien joukossa oli myös se kovaonninen ranskalainen rykmentti, joka oli koottu Hochstättin taistelusta pelastuneista pirstaleista ja joka oli ensin palvellut kuningas Augustia ja sitten siirtynyt Ruotsin kuninkaan palvelukseen. Enin osa sen miehistöstä liitettiin uuteen rykmenttiin, jota komensi eräs Anhaltin prinssin poika, tullen nyt heidän neljänneksi isännäkseen. Tämän harhailevan rykmentin päällikkönä Rügenillä oli tällöin sama kreivi de Villelongue, joka niin jalomielisesti oli pannut alttiiksi henkensä Adrianopolissa Kaarle XII:n hyväksi. Hän joutui nyt joukkoineen vangiksi ja sai siis lopulta sangen huonon palkinnon niin monista palveluksista, vaivoista ja onnettomuuksista.
Kaikkien näiden ihmeellisten urotöiden jälkeen, jotka vain heikonsivat hänen voimiaan, kuningas, vaikkapa olikin suljettuna Stralsundiin ja antautumispakon uhkaamana, oli yhä samanlainen, jollaisena hänet oli nähty Benderissä. Hän ei säikähtänyt mitään: päivisin hän teetti kaivantoja ja vallituksia muurien taakse, öisin hän teki uloshyökkäyksiä. Sillä välin ammuttiin aukkoja Stralsundin muureihin, pommeja satoi talojen päälle; toinen puoli kaupunkia oli tuhkana. Porvarit, ollenkaan napisematta, vaan päinvastoin ihmetellen suuresti herraansa, jonka ponnistukset, kohtuus ja rohkeus hämmästyttivät heitä, olivat kaikki muuttuneet sotilaiksi hänen johdossaan. He seurasivat häntä uloshyökkäyksissä; he olivat hänellä toisena varusväkenä.
Kun kuningas eräänä päivänä saneli sihteerilleen Ruotsiin meneviä kirjeitä, putosi pommi talon kohdalle, lävisti katon ja räjähti kuninkaan huoneen vieressä. Puolet permannosta lensi pirstaksi, mutta se työhuone, jossa kuningas saneli, oli osaksi rakennettu paksuun muuriin eikä siis kärsinyt tärähdyksestä, ja kummallisen onnenoikun johdosta ei yksikään ilmaan lentelevistä pomminsiruista osunut sinne, vaikka ovi oli auki. Pommin räjähtäessä ja talon täristessä ikäänkuin kaatumaisillansa putosi kynä sihteerin kädestä. "Mikä on hätänä?" kysyi häneltä kuningas levollisin ilmein. "Miksi ette kirjoita?" — Sihteeri änkytti vastaukseksi ainoastaan: "Ah, sire, pommi!" — "No mitä pommilla on yhteistä sanelemani kirjeen kanssa?" vastasi kuningas. "Jatkakaa!"
Siihen aikaan oli eräs Ranskan lähettiläs suljettuna Ruotsin kuninkaan kanssa Stralsundiin. Hän oli nimeltään Colbert, kreivi de Croissy, Ranskan armeijan kenraaliluutnantti, kuuluisan valtioministerin markiisi de Torcyn veli ja sen mainion Colbertin sukulainen, jonka nimi ei koskaan kuole Ranskassa. Oli melkein yhdentekevää, lähetettiinkö joku mies juoksuhautaan vai lähettilääksi Kaarle XII:n luo. Kuningas keskusteli Croissyn kanssa tuntikausia mitä vaarallisimmissa paikoissa, kanuunankuulien ja pommien surmatessa väkeä heidän vieressään ja takanaan, kuninkaan huomaamatta vaaraa tai lähettilään tahtomatta edes antaa hänelle aavistustakaan siitä, että oli soveliaampiakin paikkoja puhella asioista. Mainittu ministeri teki jo ennen piiritystä kaikkensa saadakseen aikaan sopimuksen Ruotsin ja Preussin kuninkaitten välillä; mutta jälkimäinen vaati liikoja, ja Kaarle taas ei tahtonut luovuttaa mitään. Kreivi de Croissyn ainoana tyydytyksenä hänen lähettilästoimessaan oli siis ilo saada nauttia eriskummaisen miehen tuttavuutta. Hän nukkui usein samalla viitalla hänen vieressään; hän oli, jakaessaan hänen kanssansa vaarat ja vaivat, hankkinut itselleen oikeuden puhua hänen kanssansa vapaasti. Kaarle edisti tätä rohkeutta niissä, joita hän rakasti; hän sanoikin joskus kreivi de Croissylle: "Veni, maledicamus de rege, tulkaa, puhelkaamme hieman pahaa Kaarle XII:sta!" Näin on mainittu lähettiläs itse kertonut minulle.
Croissy viipyi kaupungissa marraskuun 13 päivään saakka. Vihdoin hän, saatuaan vihollisilta luvan lähteä matkatavaroineen, otti jäähyväiset Ruotsin kuninkaalta, joka jäi Stralsundin raunioiden keskelle kahdella kolmanneksella huvenneine varusväkineen, mielien kestää rynnäkön.
Kahta päivää myöhemmin tehtiin todellakin hyökkäys ulkovallitusta vastaan. Viholliset valtasivat sen kahdesti ja heidät lyötiin siitä kahdesti takaisin. Kuningas taisteli aina mukana krenatööriensä joukossa. Vihdoin ylivoima voitti; piirittäjät pääsivät varustuksen herroiksi. Kaarle viipyi vielä kaksi päivää kaupungissa, odottaen joka hetki yleistä väkirynnäkköä. Hän pysyi 16 p:nä puoliyöhön saakka pienellä, pommien ja tykinkuulien raunioittamalla raveliinilla; päivää myöhemmin korkeimmat upseerit rukoilivat häntä poistumaan linnoituksesta, jota ei enää voitu puolustaa. Mutta peräytyminen oli jo yhtä vaarallista kuin paikalla pysyminenkin. Itämeri oli täynnä venäläisiä ja tanskalaisia laivoja, kun sitävastoin Stralsundin satamassa oli vain pieni purje- ja soutualus. Ne monet vaarat, jotka tekivät tämän peräytymisen niin kunniakkaaksi, yllyttivät Kaarlea siihen ryhtymään. Hän astui laivaan yöllä 20 p:nä jouluk. 1715 ainoastaan kymmenen henkilön kanssa. Ensin täytyi rikkoa jää, joka satamassa peitti meren. Tämä rasittava työ kesti useita tunteja, ennenkuin alus vihdoin voi uida vapaasti. Vihollisten amiraalit olivat saaneet mitä jyrkimmät määräykset olla päästämättä Kaarlea ulos Stralsundista ja ottaa hänet vangiksi kuolleena tai elävänä. Onneksi he olivat tuulen alla eivätkä siis voineet päästä hänen kimppuunsa. Vielä suurempi vaara uhkasi Kaarlea hänen kulkiessansa Rügenin saaren ohi erään Habette-nimisen paikan läheltä, jossa tanskalaisilla oli 12-kanuunainen patteri. He ampuivatkin kuningasta kohti. Laivamiehet ponnistelivat kovasti purjein ja airoin, päästäkseen nopeasti ohi; eräs tykinkuula tappoi kaksi miestä Kaarlen vierestä, eräs toinen musersi aluksen maston. Näiden vaarojen alaisena kuningas vihdoin kohtasi kaksi omaa laivaansa, jotka risteilivät Itämerellä. Seuraavana päivänä Stralsund antautui, sen varusväki joutui sotavankeuteen. Kaarle nousi maihin Skoonessa Ystadin luona ja lähti sieltä Karlskronaan. Hänen asemansa oli nyt aivan toinen kuin silloin, kun hän viisitoista vuotta aikaisemmin oli lähtenyt sieltä 120-kanuunaisessa laivassa laatimaan lakeja pohjoismaille.
Odotettiin hänen, kun hän nyt kerran oli niin lähellä, saapuvan katsomaan pääkaupunkiansa pitkän poissaolon jälkeen. Mutta hänen tarkoituksensa oli palata sinne vasta uusien voittojen perästä. Hän ei voinut mukautua muutoin näkemään jälleen kansaansa, joka rakasti häntä ja jota hänen täytyi edelleen sortaa, voidakseen puolustautua vihollisiltaan. Ainoastaan sisarensa hän tahtoi nähdä ja kohtasi hänet Vetter-järven rannalla Itägöötanmaalla. Hän matkusti sinne yhden ainoan palvelijan kanssa postihevosilla ja palasi vietettyään yhden päivän sisarensa seurassa.
Karlskronasta käsin, jossa hän talvehti, hän määräsi uusia sotaväenottoja kuningaskunnassaan. Hän luuli kaikkien alamaistensa syntyneen yksinomaan seuraamaan häntä sotaan ja oli totuttanut heidät uskomaan samoin. Sotamiehiksi kirjoitettiin nuorukaisia viidestätoista ikävuodesta alkaen. Useimpiin kyliin jäi jäljelle vain vanhuksia, lapsia ja naisia; monin paikoin nähtiinkin pelkästään naisia maata muokkaamassa.
Vielä vaikeampaa oli hankkia laivastoa. Asian auttamiseksi annettiin lupakirjeitä kaappareille, jotka näiden tavattomien ja maalle vahingollisten etuoikeuksien nojalla varustivat muutamia laivoja. Nämä olivatkin Ruotsin viimeisiä voimanponnistuksia. Niin suurien kulujen peittämiseksi täytyi käyttää kansan viimeiset varat. Tuskinpa oli mitään kiskomisen lajia, jota ei olisi keksitty jonkun veron tai maksun nimellä. Kaikki talot tarkastettiin ja otettiin puolet niiden varastoista kuninkaan makasiineihin vietäväksi. Hänen laskuunsa ostettiin kaikki valtiossa oleva rauta, ja hallitus suoritti hinnan maksuosoituksilla, myödäkseen sen jälleen kovasta rahasta. Kaikki ne, jotka pitivät silkkisiä vaatteita, tekotukkia tai kullattuja miekkoja, saivat maksaa niistä veroa. Myös kamiiniuuneille pantiin ankara vero. Moisen nylkemisjärjestelmän rasittama kansa olisi varmasti kapinoinut jokaista muuta kuningasta vastaan, mutta kurjinkin Ruotsin talonpoika tiesi kuninkaansa viettävän vieläkin ankarampaa ja niukempaa elämää kuin hän. Niinpä kaikki nurisematta alistuivatkin näihin rasituksiin, joita kuningas itse ensimäisenä kesti.
Yleinen vaara saattoikin yksityiset onnettomuudet unhoon. Odotettiinhan näet joka hetki venäläisten, tanskalaisten, preussilaisten, saksilaisten, vieläpä englantilaistenkin maallenousua Ruotsiin. Tämä pelko oli niin hyvin perusteltu ja niin voimakas, että ne, joilla oli rahoja tai kalleuksia, kaivoivat ne maahan.
Todella olikin jo englantilainen laivasto ilmestynyt Itämerelle, kenenkään tuntematta sen toimintaohjeita, ja Tanskan kuninkaalla oli tsaarin lupaus siitä, että venäläiset yhdessä tanskalaisten kanssa hyökkäisivät Ruotsiin keväällä 1716.
Niinpä olikin mitä suurin yllätys koko Euroopalle, joka tarkasti seurasi Kaarle XII:n kohtaloa, kun tämä, sen sijaan että olisi puolustanut niin monien ruhtinaiden uhkaamaa maatansa, lähtikin maaliskuussa 1716 20,000 miehen kanssa Norjaan.
Sitten Hannibalin päivien ei oltu nähty kenraalia, joka, koska ei voinut puolustautua omassa maassaan vihollisiansa vastaan, lähti sotimaan heitä vastaan heidän valtioittensa sydämessä. Hänen lankonsa, Hessenin prinssi, seurasi häntä tällä retkellä.
Ruotsista voidaan kulkea Norjaan ainoastaan sangen vaarallisien solien kautta, ja niiden ohi päästyä kohdataan vähän väliä vesilammikoita, joita meri on sinne luonut kallioiden väliin. Niinpä täytyikin joka päivä tehdä siltoja. Pieni luku tanskalaisia olisi kyennyt pysähdyttämään ruotsalaisen armeijan, mutta ei oltu osattu aavistaa tätä äkillistä maahantunkeutumista. Vieläkin enemmän ihmetytti Eurooppaa se, että tsaari pysyi paikallaan näiden tapausten aikana eikä yrittänyt maallenousua Ruotsiin, kuten hän oli siitä sopinut liittolaistensa kanssa.
Tämän toimettomuuden syynä oli eräs kaikkein suurimpia, mutta samalla toimeenpanoltaan vaikeimpia suunnitelmia, mitä ihmisjärki on koskaan harkinnut.
Frankenissa syntynyt, välittömästi valtakunnan alainen vapaaherra, parooni Henrik von Görtz oli tehnyt Ruotsin kuninkaalle suuriarvoisia palveluksia, mainitun hallitsijan oleskellessa Benderissä, ja sitten päässyt hänen suosikikseen ja pääministerikseen.
Ei ole milloinkaan ollut miestä, joka olisi ollut notkeampi ja samalla rohkeampi, neuvokkaampi vastoinkäymisissä, suurisuuntaisempi aikeissaan ja toimeliaampi niiden toteuttamisessa. Hän ei säikähtänyt mitään suunnitelmaa, ei arkaillut mitään keinoa; hän tuhlasi lahjoja, lupauksia, valoja, totuutta ja valhetta.
Hän matkusti Ruotsista Ranskaan, Englantiin ja Hollantiin mieskohtaisesti koettelemaan niitä vaikutuskeinoja, joita hän aikoi käyttää. Hän olisi kyennyt järkyttämään koko Eurooppaa ja oli sitä jo suunnitellutkin. Mihin hänen herransa pystyi armeijan etunenässä, siihen hän pystyi kabinetissa. Hänellä olikin sellainen vaikutusvalta Kaarle XII:een, jollaista ei ollut yhdelläkään ministerillä ollut ennen häntä.
Tämä kuningas, joka kaksikymmenvuotiaana oli antanut vain käskyjä kreivi Piperille, otti nyt ohjeita parooni Görtziltä, ollen sitä enemmän kuuliainen tälle ministerille, mitä enemmän onnettomuus pakoitti hänet kuulemaan muiden neuvoja ja mitä enemmän Görtzin antamat neuvot sopeutuivat hänen rohkeuteensa. Görtz huomasi, että niin monista Ruotsia vastaan liittyneistä ruhtinaista Hannoverin vaaliruhtinas ja Englannin kuningas Yrjö oli se, jota Kaarle vihasi enimmin, koska hän oli ainoa, jota Kaarle ei ollut loukannut. Yrjö oli näet sekaantunut riitaan sen rauhoittamisen varjolla, mutta itse asiassa saadakseen pitää hallussaan Bremenin ja Werdenin, joihin hänellä ei näyttänyt olevan muuta oikeutta kuin se, että oli ne halvasta hinnasta ostanut Tanskan kuninkaalta, jolle ne eivät ollenkaan kuuluneet.
Hän huomasi myös ajoissa, että tsaari oli tyytymätön liittolaisiinsa, jotka yhdessä olivat estäneet häntä sijoittumasta Saksan valtakuntaan, missä tämä jo liiankin vaaralliseksi muuttunut hallitsija mielellään halusi saada jalansijaa. Wismar, ainoa kaupunki, joka vielä oli ollut ruotsalaisten hallussa Saksan rannikolla, antautui vihdoin preussilaisille ja tanskalaisille 14 p:nä helmik. 1716. Nämä eivät olleet tahtoneet edes sallia Mecklenburgissa olevien venäläisten joukkojen ottaa osaa sen piiritykseen. Moinen, jo kahden vuoden kuluessa usein uudistunut epäluottamus oli vieroittanut tsaarin mielen liittolaisista ja kenties pelastanut Ruotsin perikadosta. On olemassa monta esimerkkiä siitä, kuinka yksi ainoa valta on valloittanut liittoutuneet valtiot, mutta sangen vähän siitä, että useat liittoutuneet ovat valloittaneet suuren valtakunnan. Joskin heidän yhdistyneet voimansa ovat sen murskanneet, ovat heidän riitansa sen jälleen nostaneet pystyyn.
Vuodesta 1714 saakka olisi tsaari voinut nousta maihin Ruotsissa. Mutta joko hän sitten ei voinut sopia asiasta syystä kyllä kateellisten liittolaistensa, Puolan, Englannin, Tanskan ja Preussin kuninkaitten kanssa, tai hän ei vielä uskonut joukkojansa kyllin sotakuntoisiksi käymään omien kotiliesien ääressä sen saman kansan kimppuun, jonka pelkät talonpojat olivat voittaneet tanskalaisten valiojoukot; joka tapauksessa hän aina lykkäsi toistaiseksi mainitun yrityksen.
Lisäksi pidätti häntä vielä rahanpuute. Tsaari oli maailman mahtavimpia, mutta samalla köyhimpiä hallitsijoita. Hänen tulonsa eivät tällöin nousseet enempään kuin 24 miljoonaan livreen. Hän oli kyllä löytänyt kulta-, hopea-, rauta- ja vaskikaivoksia, mutta niiden tuottama hyöty oli vielä epävarma ja niiden käyttö kallishintainen. Hän oli pannut vireille suuren kaupankäynnin, mutta alku tuotti hänelle vain toiveita. Hänen vastavalloitetut maakuntansa kohottivat hänen mahtiaan ja kunniaansa, mutta eivät lisänneet hänen tulojansa. Tarvittiin aikaa, ennenkuin Liivinmaan haavat umpeutuivat, sillä tätä viljavaa maakuntaa olivat julmasti hävittäneet viisitoista sotavuotta, rauta, tuli ja ruttotauti; tyhjänä asukkaista se oli vain taakaksi voittajalleen. Hänen ylläpitämänsä laivastot, hänen alati suunnittelemansa uudet yritykset tyhjensivät hänen rahavaransa. Hänen oli ollut pakko ryhtyä huonoon keinoon, nimittäin rahan arvon kohottamiseen, mikä ei koskaan paranna valtion kärsimyksiä ja on epäedullinen varsinkin sellaiselle maalle, joka tuottaa ulkomailta enemmän tavaraa kuin vie sinne.
Nämä olivat osaksi ne perusteet, joille Görtz rakensi suunnitelmansa mullistuksen aikaansaamiseksi. Hän rohkeni esittää Ruotsin kuninkaalle, että tämä hankkisi rauhan Venäjän keisarilta mihin hintaan hyvänsä, saattoi hänet huomaamaan, että tsaari oli suutuksissaan Puolan ja Englannin kuninkaille, ja antoi hänen ymmärtää, että Pietari Aleksejevitsh ja Kaarle XII yhtyneinä kykenisivät vapisuttamaan koko muuta Eurooppaa.
Tsaarin kanssa ei voitu tehdä rauhaa luovuttamatta hänelle suurta osaa Itämeren itä- ja pohjoispuolella olevista maakunnista, mutta Görtz esitti kuninkaan harkittavaksi, kuinka hän, luovuttamalla nuo maakunnat, jotka jo olivat tsaarin hallussa ja joita ei voitaisi enää ottaa takaisin, voisi saada kunnian asettaa jälleen Stanislauksen Puolan ja Jaakko II:n pojan Englannin valtaistuimelle sekä palauttaa Holsteinin herttuan maahansa.