III KUVAELMA
Tori, jossa on istutuksia ja kaivo keskellä. Perällä palaneiden huoneiden raunioita. Ylimpänä perällä vasemmalla Görtzin talo, viheriäiset luukut ikkunoissa. Ruotsin lippu valtiovaakunalla portin yläpuolella. Tämä huone on kulmassa taka-alaa vastaan, joitten välillä on kuja. Alimpana vasemmalla on paja. Oikealla etualalla krouvi, jonka edessä penkkejä ja pöytiä. Mies (I kuvaelmasta). ja Kääpiö istuvat pöydän ääressä poltellen savipiippuja ja juoden olutta. He ovat osaksi useain muiden vieraiden ja lehtimajan peitossa.
KÄÄPIÖ. Sinä et sittenkään nutistanut häntä?
MIES. En. Mutta minä luin lakia hänelle, niin että kyllä kalpeni, voit uskoa!
KÄÄPIÖ. Miksi et nutistanut häntä? Niin minä olisin tehnyt!
MIES. Ei ole niinkään hyvä nutistaa, voit uskoa. — Minä, sitä paitse, säälittelin häntä.
KÄÄPIÖ. Säälittelit häntä?
MIES. Hän näytti sairaalta ja kyllästyneeltä — eikä hänellä taida olla erittäin lystiä, kaikki ahdistavat häntä ja tahtovat rahaa!
KÄÄPIÖ. Niin — mutta nyt kai tulee rahaa, koska Görtz on ottanut raha-asiat huostaansa.
MIES. Görtz niin! Näetkö että luukut ovat suljetut hänen talossaan?
KÄÄPIÖ. Niin näkyy, ja mitä heillä on tekeillä siellä sisällä, ei kukaan tiedä.
MIES. Sanotaan hänen tekevän kultaa, kuten Paykull.
KÄÄPIÖ. Äh! Eikös!
MIES. Mitä he tekevät on tyhjää! Ajatteles, se lurjus kaikkivaltias ministeri yli koko Ruotsin valtakunnan, ja konna on hänen luonaan koko päivän! — Hän on tuolla sisällä nyt, veliseni.
KÄÄPIÖ. Ajatteles! Sama parooni, jonka koko maailma tietää väärinpelaajaksi, seikkailijaksi, joka on poisajettu kaikista Euroopan valtioista ja joka on juonitellut erottaakseen kuninkaamme! Eikä ole yhtään rehellistä ruotsalaista, joka sanoisi sen kuninkaalle!
MIES. Kuka sellaista uskaltaisi!
KÄÄPIÖ. Oli yksi, rovasti Boethius, mutta hän pantiin ensin vankeuteen, sitten hullujenhuoneeseen. Yksi on, ja se on — Emanuel Svedenborg.
MIES. Niin, hän! Se vasta on mies! Ja niin oppinut sitten! Niin oppinut!
KÄÄPIÖ. Tiedätkös, että minä olen rakastanut tuota kuningasta, ihaillut häntä, minä olen kerran suudellut hänen saappaitaan — mutta nyt: olisipa minulla tynnyri ruutia, niin panisin sen tuonne talon alle! En ainoastaan sentähden, että hän heitti minut maantielle…
TYYTYMÄTÖN (pöydän luo).
MIES. Istu juttelemaan!
TYYTYMÄTÖN. Vakoilijaprikin laivuri on ammuttu sentähden, että jääesteet viivyttivät hänen saapumistaan Stralsundiin, ja tuo vielä viattomampi miehistö on saanut raippoja.
MIES. Enemmän!
TYYTYMÄTÖN. Hänen tyttärensä on kaupungissa, koettaen päästä konnan puheille.
MIES. Enemmän!
TYYTYMÄTÖN. Ylioppilaat ovat ulosajetut asunnoistaan ja pakoitetut sotamiehiksi.
MIES. Hyvä!
TYYTYMÄTÖN. Maaseudun piiat ja rengit kiertelevät ympäri seutuja, kun kruunu on ottanut puolet heidän palkoistaan sotakuluihin.
MIES. Erinomaista!
TYYTYMÄTÖN. Porvariston asunnot etsitään ja kaikki hopeakalut anastetaan kuitteja vastaan.
MIES. Suurenmoista!
TYYTYMÄTÖN. Valtioneuvos ja säätyjen puhemiehet pyytävät yhä edelleen puheillepääsyä kuninkaan luo, joka ei ota vastaan…
MIES. Huippu!
TYYTYMÄTÖN. … Sillä hän on sisään suljettu keinottelijan kanssa, joka on vääränrahan tekemishommissa!
MIES. Mitä annatte minulle, jos minä sytytän tuleen tuon talon?
TYYTYMÄTÖN. Ei tarvitse! Muut kyllä pitävät siitä huolen.
MIES. Vieläkö muuta?
TYYTYMÄTÖN. Prinsessa Ulrika Eleonora on tullut tapaamaan veljeään…
MIES. Vallanperimys päälliseksi! Konnalta.
KÄÄPIÖ (alkaa virittää viuluaan). Et saa sanoa konnaksi! Minun mielestäni on sangen surullista nähdä suuren miehen vähitellen kukistuvan… Se on surullista! (soittaa pari tahtia sarabandista).
MIES. Miksi aina soitat tuota valitusveisua?
KÄÄPIÖ. Sentähden, että tavallisesti soitin sitä kuninkaalleni, kun hän oli alakuloinen aivan kuollakseen.
MIES. Kuules tuota!
KÄÄPIÖ. Ja kuningas oli tämän surulaulun säveltäjäkin. Surunmaan ja
Tuskanvaltakunnan kuningas Sebastian Bach… (soittaa sarabandia).
MIES (Tyytymättömälle). Katsoppas, tulee väkeä!
TYYTYMÄTÖN. Kylläpä tuleekin!
MIES. Tee sinä selkoa, sillä minä olen ollut kalman mailla, enkä enään tunne eläviä.
(Surupukuisia säätyläisnaisia tulee oikealta Görtzin
oven luo. Pysähtyvät ja neuvottelevat hiljaa).
TYYTYMÄTÖN. Vangittujen herrojen leskiä — minä kutsun heitä leskiksi, sillä kuningas on kieltäytynyt lunastamasta heidän vangittuja miehiään, jotka ovat elävältä haudattuina Venäjällä ja muualla. — Piperin, Rensköldin, Levenhauptin, Stenbockin ja monen muun leskiä.
MIES. Miksi hän ei lunasta vankeja?
TYYTYMÄTÖN. Toiset sanovat: hän ei tahdo; toiset: hän ei voi! — Katsoppas heitä! — Lyönpä vetoa, että hän ei ota vastaan naisia! Hän ei ole koskaan voinut selviytyä naisista… Tuo, joka soittaa, on kreivinna Piper. — Mutta kaikista säälittävimpiä ovat Stenbockit! Manu Bock, joka pelasti Skånen. Jalo mies! Mutta kuningas sanoo hänen ansainneen kohtalonsa, koska ei totellut määräystä!
(Kreivinna Piper on arasti soittanut ovikelloa).
MIES. Ei mitään vastausta hiljaisesta talosta.
(Naiset vetäytyvät peloissaan keskitorille ryhmään neuvottelemaan).
TYYTYMÄTÖN. Uutta avustusta!… Lesket Bjelke, Boethius, Patkull,
Paykull!
(Neljä surupukuun puettua naista käy portin luo: eräs heistä
soittaa. Pieni luukku portissa avataan ja suljetaan. Naiset
vetäytyvät takaisin ja itkevät nenäliinoihinsa).
Huomatkaa! — Tuossa tulevat syrjäytetyt suosikit. Katsoppas vaan
heitä! Eilen kuninkaallisia, tänään vallankumouksellisia! — Rosen,
Düring, Sparre ja Gyllenborg, Wellingk, Cederhjelm, De la Gardie,
Mörner, D'albedyll, Schwerin, Wrede, Horn, suuri Arvid Horn…
(Herrat menevät portin luo. Horn soittaa kolme kertaa,
joka kerta kiivaammin).
MIES. Kas tuota! Hän ei pelkää.
TYYTYMÄTÖN. Hänellä onkin takana kansa, ja edessä tulevaisuus!
HORN (riuhtaisee kellonnuoran irti, hiertää kokoon ja heittää maahan.
Portin luukku avataan).
FEIF (pistää päänsä ulos). Ketä etsitään?
HORN. Kuningasta.
FEIF. Ei ota vastaan. (Lyö luukun kiinni).
(Kaikki torilla mutisevat).
TYYTYMÄTÖN. Nyt! — Valtioneuvos ja säätyjen puhemiehet!
(Valtioneuvos ja puhemiehet tulevat).
VALTIONEUVOS. Näin pitkälle on tultu!
HORN. Yksinvallan seurauksia!
VALTIONEUVOS (puhemiehille). Yksinvallan, jota nämä pikkuherrat tahtoivat, musertaakseen suuret herrat. Siinä sitä ollaan!
TYYTYMÄTÖN. Varkaat tappelevat; talonpoika saa lehmänsä!… Hiljaa!
Hevoskavion ääntä tulliportilla… kuriiri!
(Köyhä nainen anomuskirja kädessä menee portille. Etsii kellon nuoraa, mutta kun ei sitä löydä, koputtaa hän. Kun ei kukaan vastaa, painaa hän luukkua, joka aukenee. Aivan yksinkertaisesti pistää hän anomuskirjansa luukusta sisään ja istuu ristissäkäsin portaalle odottamaan).
MIES. Tuo käsitti asian yksinkertaiseksi!
KREIVITÄR PIPER (menee naisen luo). Mitä haette, vaimo?
VAIMO (yksinkertaisesti ja nöyrästi). Haen armoa isälleni!
KREIVITÄR PIPER. Kuka oli isänne?
VAIMO. Vakoilijaprikin laivuri, jonka piti tavata kuningasta Stralsundin edustalla. Mutta jääsuhteet estivät — ja vaikka hän ei sitä voinut auttaa, tuomittiin hänet kuolemaan.
KREIVITÄR PIPER (lyö kätensä yhteen ja päivittelee).
MUUT (näyttävät paheksumistaan).
MERIMIES (vaimon luo). Miksi istut täällä?
VAIMO. Istunpahan vain.
MERIMIES. Etpähän! Sinun isäsi oli petturi.
VAIMO. Sanotko niin toisen isästä!
MERIMIES. Hän ei ollut minun isäni, ja kun hän oli petturi, niin kutsun häntä siksi.
VAIMO. Mutta hän oli minun isäni…
MERIMIES. Mutta ei minun! (ottaa häntä käsivarresta). Tule!
KREIVITÄR PIPER. Mitä tahdotte vaimosta?
MERIMIES. Ei liikuta ketään, tämä on minun vaimoni? (Hälinää). Ja hänen isänsä, laivuri, oli kavaltaja joka antoi petollisen merkin tanskalaisille. Ei ollenkaan ollut jääesteitä!
VAIMO. Kuinka voit kutsua isääni kavaltajaksi?
(Hälinää).
MERIMIES. Kun hän oli sellainen! Sen kyllä tiedän, sillä kuuluinhan laivan miehistöön… me saimme raippoja, vaikka olimme syyttömiä… mutta minä en valita… ja se on raukka, joka ei voi ottaa muutamaa iskua kuninkaansa tähden. Raukka, sanon! (Melua). Ja toisinaan saa, vaikka ei pitäisikään ja toisinaan pääsee, vaikka pitäisi saada! (Melua). Ja täällä on monta, joiden pitäisi… On kyllä!
VAIMO. Katala mies, kun kutsuu isääni kavaltajaksi! Minun isääni!
MIES (on seurannut keskustelua). Sepä saakelin hillitön akka!… (kurottautuu kurkistelemaan).
TYYTYMÄTÖN. Mitä kurkkailet?
MIES. Ei, se ei ole mahdollista!…
TYYTYMÄTÖN. Mitä se on? Mitä se on?
MIES. Minusta näytti… no, se voi olla vallan samantekevää.
TYYTYMÄTÖN. Mikä?
MIES (istuu). Luulin häntä vaimovainajakseni.
TYYTYMÄTÖN. Ha, ha, ha! — Kuriiri, kuriiri! Uutisia!
(Liikettä torilla. Kaikki katsovat oikealle).
KURIIRI (rientää suurella melulla yli näyttämön ja katoo kujaan Görtzin talon nurkalla, päästäkseen takaportille).
HORN (Valtioneuvokselle). Suuria uutisia!
VALTIONEUVOS. Aavistatteko?
HORN. Kyllä. (Kuiskutelevat).
(Kaikki kuiskailevat).
VAIMO (menee kulmaan). Luulenpa tosiaankin pääsevän sisään taka-tietä.
TYYTYMÄTÖN. Se on itse piru naiseksi!
MIES. Ja niin Karolinan näköinen!
HORN (Gyllenborgille). Mitä on tapahtunut? Tuolla sisällä soitetaan kelloja ja käydään ovissa!
GYLLENBORG. En voi aavistaa.
HORN. Onkohan rauha tai sota?
GYLLENBORG. Tietysti sota! Aina sota!
LAKEIJA (punasessa puvussa tulee portista).
TYYTYMÄTÖN. Katsos pirua!
MIES. Mikä papukaija tuo on?
TYYTYMÄTÖN. Görtzin lakeija!
LAKEIJA (tulee alas portaista, kääntää selkänsä torille päin ja tallaa lähellä seisovia varpaille pyytämättä anteeksi. Sitten hän laskee lipun puolitankoon).
HORN. Mitä on tapahtunut?
LAKEIJA (selin). En tiedä.
HORN. Tiedä huutia edes!
VAIMO (on tullut taas ja koettaa hiipiä sisään portista).
LAKEIJA (likistää häntä portissa). Väistytkö siitä, sinä!
VAIMO. Minä tahdon kuninkaan luo!
LAKEIJA. Tieltä, akka!
VAIMO (luipahtaa sisään).
MIES. Uskonpa, sieluni autuuden kautta, että tuo on Karolina!
TYYTYMÄTÖN. Mutta hänhän on kuollut!
MIES. Piru tiesi!
KUULUTTAJA (tulee rumpalin jälessä, joka rummuttaa). Hänen Majesteettinsa, Ranskan korkeasti autuaan kuninkaan, kuningas Ludvig neljännentoista kuoleman johdosta, käsketään asianomaisia pitämään neljäntoista päivän syvää surua.
HORN (Gyllenborgille). Siinä se oli!… yksinvaltias on kuollut!
GYLLENBORG. Ruotsin ainoa ystävä!
VALTIONEUVOS. Nyt koituu uutta Europassa!
AATELISMIES. Uutta pahaa!
PAPPI. Ja uutta hyvää!
PORVARI JA TALONPOIKA. Amen!
KUULUTTAJA. Kansa poistukoon torilta, sillä tässä ammutaan surulaukaukset korkeasti autuaan Majesteetin, Ranskan kuninkaan muistoksi, jota paitsi kuolinsoitto alkaa heti kaupungin kirkontorneissa!
(Rummutetaan).
(Joukot hajaantuvat ja vetäytyvät pois sivuille puhellen ja meluten).
TYYTYMÄTÖN. Yksinvalta on lopussa!
MIES. Ei vielä! Mutta kohta! Ja sitten?
TYYTYMÄTÖN. Ei liikuta meitä!
KÄÄPIÖ. Sitten annetaan tiistaisoppaa — samaa kuin sunnuntaisin, mutta vähän vetisempää, ilman voita.
FEIF (tulee portista taluttaen vaimoa). Menkää nyt, hyvä vaimo!
Tuomioistuin on tuominnut teidän isänne kavaltajana…
VAIMO. Kutsuvatko tuomaritkin minun isääni kavaltajaksi?
FEIF (suuttuneena). Kun hän oli petturi.
VAIMO. Sellaisia tuomareita!
FEIF (huutaa). Mutta teidän isänne on itse tunnustanut itsensä petturiksi! Hän on tunnustanut!
VAIMO. Se ei ole totta!
FEIF (menee sisään, lyö portin kiinni).
VAIMO (koputtaa hiljaa porttia).
(Nyt alkaa kuolinsoitto kaupungin kirkoissa; rumpuja pärrytetään).
MERIMIES (taas sisään, huutaa vaimoaan). Karolina!
MIES. Ei, nyt minä alan peljätä!…
TYYTYMÄTÖN. Onko se hän?
MIES (kauhulla). Minä en tiedä…
KÄÄPIÖ. Yksinvaltias on kuollut!… Jumala varjelkoon kuningasta sentään, vaikka hän hylkäsikin minut!
TYYTYMÄTÖN. Sentään — niin! — Ajatteles — minäkään en voi oikein suuttua siihen mieheen!
KÄÄPIÖ (mennessään). Onko se sitte niin välttämätöntä?
MIES. On. Se on aivan välttämätöntä!
ESIRIPPU.
IV KUVAELMA
Suuri puutarha. Oikealla etualalla näkyy pari kalleriporttia erääseen kujaan. Portit ovat osaksi puitten ja pensaitten peittämät. Heti yläpuolella teltan muotoinen veranda kuninkaan asuntoon. Sen ulkopuolella kuninkaan kirjoituspöytä ja tuoli. Edessä teltta-sänky.
Keskellä näyttämöä on toskanalainen kivinen patsas-aitaus, joka on kaunistettu kolmella vaaleansinisellä fajanssiruukulla. Keskellä aitausta on vanha, valkoinen Venuksen kuvapatsas.
Vasemmalla näkyy Görtzin talo viheriäisine luukkuineen ja veranda penkkeineen.
Perällä puistokäytävä, ylempänä puutarhamuuri, espanjalaisilla hirsisuojuksilla varustettuine lankkuporttineen.
HULTMAN (siistii pöytää).
PROFESSORI (kyhnystelee kasvien kanssa).
HULTMAN. Eikö professori ole lääketieteilijä?
PROFESSORI. Juuri niin olen.
HULTMAN. Kuningas on nimittäin sairaalloinen — erittäinkin parooni
Görtzin lähdön jälkeen.
PROFESSORI. O-o-onko parooni Görtz matkustanut?
HULTMAN. On. Hän on raha-asioitten ja muitten tähden Kööpenhaminassa.
Mutta häntä odotetaan kotia millä hetkellä tahansa.
PROFESSORI. Mi-mi-mikä vaivaa Hänen Majesteettiansa?
HULTMAN. Unettomuus, levottomuus ja ärtyisyys.
PROFESSORI. Niin, niin, niin! — Ja prinsessa on kaupungissa ja odottaa puheille pääsyä — hänen oma sisarensa.
HULTMAN. Hm? Sisar! On niin monenlaisia sisaria! Minullakin on aivan kuin riivinrauta ja karviais…
PROFESSORI. Hänen oma sisarensa, joka juuri on mennyt naimisiinkin. —
Kuulkaapas Hultman! Onko totta, että kuningas aikoo naida?
HULTMAN. En ole kuullut. Meillä ei ole aikaa naimisiin… Mutta tämä hameitten vilinä, joka täällä on alkanut, herättää mielessäni levottomuutta.
PROFESSORI. Kunnioitusta naiselle, Hultman! Kunnioitusta!
HULTMAN. Kunnioitusta lapselle, kunnioitusta palvelijalle, kunnioitusta minulle, ei ketään kohtaan epäkunnioitusta, huutavat kaikki, mutta kaikki kuitenkin epäävät kunnioituksensa.
PROFESSORI. Misogyn! Hultmau on naisvihaaja.
HULTMAN. Olkoonpa, vaikka vain toinen puoli on totta, kuten tavallista… Kas, tuolta tulee tohtori Svedenhorg hameväkensä kanssa.
PROFESSORI. Suuren Polhemin tytär, Emerentia!
HULTMAN. Keimaileva, ylpeä hupelo, joka on vannonut saavansa kuninkaan jalkojensa juureen, sentähden että ylioppilaat ja vänrikit tanssivat hänen pillinsä mukaan.
PROFESSORI. No, eikös, vai…! Mutta onko sulhaspojalla aavistusta morsiamen korkealle tähtäävistä suunnitelmista?
HULTMAN. Svedenborgilla? Eikä! Hän on kuuro ja sokea, kuten kaikki rakastuneet… Kas, siinä he ovat!
(Professori ja Hultman vetäytyvät telttaan oikealle).
(Svedenborg ja Emerentia tulevat oikealta lehtokujasta).
SVEDENBORG. Niin rakastettuni, minun täytyy jättää sinut joksikin ajaksi. Kuninkaani ja maani vaativat palvelustani.
EMERENTIA. Mutta sinähän lupasit, että kihlajaisemme vietettäisiin huomenna…
SVEDENBORG. Minä lupasin sillä edellytyksellä, ettei mitkään korkeammat velvollisuudet kutsuisi minua. Nyt täytyy minun matkustaa vielä tänä iltana…
EMERENTIA. Sitten sinä et rakasta minua!
SVEDENBORG. Oi, mitä sanoisin, mitä tekisin näyttääkseni sinulle rakkauteni.
EMERENTIA. Jää ylihuomiseen!
SVEDENBORG. Kuningas ei anna.
EMERENTIA. Sinun kuninkaasi, joka vihaa naisia!
SVEDENBORG. Eikä. Mutta hänen ajatuksensa tähtäävät muuanne.
EMERENTIA. Saanko pyytää häneltä, että saat jäädä?
SVEDENBORG. Ei ystäväni! Joukot ovat lähtövalmiina. Odotetaan vain minua.
EMERENTIA. Anna heidän odottaa!
SVEDENBORG. Anna maan ja kansan odottaa — pikku tytön oikkuja!
EMERENTIA. Pikku tytön? Varo itseäsi!
SVEDENBORG. Sinä olet niin usein uhannut, että minä melkein odotan iskua. Mitä minun pitäisi varoa? Ettäkö jätät minut?
EMERENTIA. Sinähän jätät minut.
SVEDENBORG. Hm! Minun täytyy mennä, palatakseni ja jäädäkseni. Mutta sinä tahdot jättää minut ainiaaksi! Siinä on erotus.
EMERENTIA. Onko kuningas tuolla sisällä?
SVEDENBORG. On. Mutta sinun pitää luvata minulle, ettet etsi pääsyä hänen läheisyyteensä.
EMERENTIA. Miksi niin?
SVEDENBORG. Hän ei ota vastaan.
EMERENTIA. Se jää minun huolekseni.
SVEDENBORG. Ja minun. — Hän voisi luulla, että minä olen lähettänyt sinut, ja silloin minä olisin häväisty!
EMERENTIA. Se ei ole syynä. Sinulla on toinen, jota et tahdo sanoa.
SVEDENBORG. Lupaa, ettet etsi kuningasta!
EMERENTIA. Sinä pelkäät.
SVEDENBORG (vaikenee).
EMERENTIA. Näkemääsi unta.
SVEDENBORG (vaikenee).
EMERENTIA. Minä en pelkää unia.
SVEDENBORG. Merkillistä! Sinä sanot rakastavasi minua, minä uskon siihen usein, mutta yhtä kaikki tuntuu jokainen lausumasi sana myrkytetyltä neulalta. Onko se rakkautta?
EMERENTIA. Sinä kutsut minua myrkytetyksi neulaksi… Sinä et ole koskaan minua rakastanut! — Hyvästi!
(Menee lehtokujaa oikealle).
SVEDENBORG (alakuloisena). Tämä on rakkautta — maallista! — Oi taivas!
(Menee lehtokujaa vasemmalle).
KUNINGAS (teltasta. Näyttää sairaalta ja murheelliselta).
FEIF (perässä).
KUNINGAS (istuu pöydän viereen). Feif! — Voiko Görtz jo pian saapua?
FEIF. Kyllä pian, Majesteetti!
KUNINGAS. Omituinen mies! Kun hän on saapuvilla, on hän mielestäni miellyttävä, rehellinen ja aivan kuin uskollisuus itse. Mutta kun hän on poissa, muuttuu hän mielessä mitä eriskummallisimmaksi, tulee aavemaiseksi, hirvittäväksi, kamalaksi. (Äänettömyys). Luuletko, että hänen arviolaskunsa ovat oikeat?
FEIF. Teidän Majesteettinne on matemaatikko, en minä!
KUNINGAS. Hänen laskujansa ei voi ratkaista tunnetuilla kaavoilla.
FEIF. Mitä sanovat Polhem ja Svedenborg?
KUNINGAS. He vaikenevat! (Äänettömyys). Koko kaupunki vaikenee, koko maa vaikenee! Meidän ympärillemme alkaa kiertyä kuolemanhiljaisuus! (Äänettömyys). Ja sitten olen sairas! (Äänettömyys). Kadut ovat tyhjiä; ei kukaan käy luonani! Ei kukaan sano vastaan! — Ei kukaan sano mitään! (Äänettömyys). Sano jotakin!
FEIF. Minulla ei ole mitään sanottavaa, Teidän Majesteettinne.
KUNINGAS. Ei mitään?… Eikö ole kohta puolipäivä?
FEIF. Teidän Majesteettinne, nyt on jo iltapäivä.
KUNINGAS. Niinpä tosiaan! Muistanhan… (Äänettömyys). Miksi en näe koskaan enään Müllerniä, Sparrea enkä Gyllenborgia?
FEIF. He eivät uskalla häiritä.
KUNINGAS. Miksi jätetään minut yksin? Itse Hultman karttelee ja on nyrpeä… Jos lähetän kutsumaan jotakuta, on hän sairas. (Äänettömyys). Ja tämä hiljaisuus! Tämä hiljaisuus!… Minulla oli ennen Luxembourg, joka soitteli minulle, mutta hän katosi Stralsundin jälkeen… Hanki minulle hämähäkki leikkiäkseni! (Äänettömyys). Luuletko, että maa sietää kymmenen miljoonan arvosta rahamerkkejä?
FEIF. Parooni Görtzin mielestä oli kaksi miljoonaa korkein määrä!
KUNINGAS. Vai niin!… Miksi ei prinsessa tule, vaikka olen häntä kutsunut? Sisareni, tarkoitan.
FEIF. Hänen kuninkaallinen korkeutensa pani ehdoksi, että hänen puolisonsa Hessenin maakreivi saisi seurata mukana.
KUNINGAS. Hän, joka odottaa minun kuolemaani! Saadakseen valtaistuimen… Yhä useampi ja useampi odottaa minun kuolemaani. (Äänettömyys). Feif! Mene residenssiin ja pyydä prinsessa tänne, hänelle tärkeässä asiassa. Ilman maakreiviä!
FEIF (menee lehtokujaa vasemmalle).
KUNINGAS (yksin, epätoivoisena). Oh! Hyvä jumala! Menköön tämä kalkki minulta!
EMERENTIA (näkyy oikealla lehtokujassa. Hänellä on ruusukimppu. Näyttää siistiytyvän, miellyttääkseen, ja tulee sitten kuninkaan luo. Mutta kun hän saa nähdä hänet, muuttuvat hänen kasvonsa ja hänet valtaa myötätuntoisuus ja kunnioitus).
KUNINGAS (on ollut kasvot käsiin kätkettyinä, katsoo ylös ja kun hän huomaa Emerentian, näyttää hän epäröivän, onko se unta vai näkyä. Hän puhuu hämillään). Kukkia minulle? Miksi annat minulle ruusuja?
EMERENTIA. Minun sankarini on saanut kylliksi laakereita…
KUNINGAS. Ja orjantappuroita. Kypressien aika ehkä on tullut.
EMERENTIA. Ei vielä! Ensin myrtti!
KUNINGAS (jokeltaa). Mitä sanot, lapsi kulta?…
EMERENTIA. Minäkö sanon? — Näin laulaa Europan kauniin nainen, jolle sankari kuitenkin kerran käänsi selkänsä:
"Kuningas, tarmonne ei estehistä tiedä, voitosta voittoon leikkimällä voitte viedä; tuhannet viekkaat tuumat raukes tyhjihin; olette voittamaton yhä vieläkin.
Mut, sankari, kun maineen seppeleillä
kulkunne kunniahan peittää vois,
niin yhtä puuttuu, onnea ei teillä
ja riemut väistyy edestänne pois.
Silmäinne loisto, vartalonne jumalainen
miks' suloisempaaa palkkaa ei se saa?
Noin mietin, anteeks' suokaa, heikko nainen,
ett' urhokin voi rakastaa.
Suloa onko, joka tenhoaisi
suurimman kuolevista, tulkoon luo!
Hän alttarimme parhaat uhrit saisi.
Avatkaa jumalatarelle syli tuo!"
KUNINGAS (on katsellut häntä loistavin silmin). Kiitos, lapseni! Herättämästäsi menneen onnellisen ajan muistosta — kohteliaisuudet jätän omaan arvoonsa. Sanoppas nyt mikä sinun nimesi on!
EMERENTIA. Mitäpä suuri kuningas välittää pienen tytön nimestä?
KUNINGAS. Pieni tyttö voi antaa murheelliselle kuninkaalle takaisin luottamuksen ja elämänhalun.
EMERENTIA. Miksi on suuri kuningas murheellinen?
KUNINGAS (isällisesti). Sinä herttainen, pikku muru!… Osaatko pelata shakkia?
EMERENTIA. Kyllä, Majesteetti! Kyllä osaan.
KUNINGAS. Sitten pitää sinun tulla pelaamaan minun kanssani!
EMERENTIA. Mutta jos minä vangitsen kuninkaan, niin kuningas suuttuu.
KUNINGAS. En lapseni! Minä en koskaan suutu. — Mutta sitä et osaakaan!
EMERENTIA. Varmasti! — Minä olen tehnyt suuren matematikon Polheminkin vangiksi.
KUNINGAS. Minun Polhemini! Sinä! — Tunnetko hänet?
EMERENTIA. Yhtä hyvin kuin oman isäni.
KUNINGAS. Sitten tunnet myöskin Svedenborgin, uneksijan?
EMERENTIA. Vähän.
KUNINGAS (tarkastaa häntä tutkien). Pidätkö hänestä?
EMERENTIA. Hän on ikävä.
KUNINGAS (hämmästyy). Kenestä siis pidät?
EMERENTIA (painaa silmänsä alas).
KUNINGAS. Pitääkö minun arvata?
EMERENTIA (panee kädet silmilleen).
KUNINGAS. Älä peitä kauniita silmiäsi…
EMERENTIA (on mielistynyt).
KUNINGAS. En tiedä mitään niin suloista kuin lapsen silmät.
EMERENTIA (mutistaa suutaan tyytymättömänä).
KUNINGAS. Niin — sinä olet lapsi minun rinnallani…
EMERENTIA (tarttuu kuninkaan käteen, jonka kuningas vetää pois).
Pitäkää minusta sitten vähän!
KUNINGAS. Saat tulla ystäväkseni… Osaatko soittaa?
EMERENTIA. Soitan klaveeria.
KUNINGAS. Svedenborg on sinut opettanut.
EMERENTIA. Se rumahinen!
KUNINGAS (eriskummainen ilme kasvoissa). Hyi!
EMERENTIA (kysyy katseellaan).
KUNINGAS. Hyi, sanoin!… Pidätkö minusta vähän?
EMERENTIA (painaa kasvot käsiinsä).
KUNINGAS (synkistyy). Merkitseekö se paljoa?
EMERENTIA (ottaa kuninkaan käden ja suutelee sitä).
KUNINGAS. Tekikö tuon lapsi vai nainen?
EMERENTIA (lankee polvilleen kuninkaan jalkoihin). Nainen!
KUNINGAS (nousee vihastuneena). Emerentia Polhem! Nouse ylös!
EMERENTIA (katsoo ylös).
KUNINGAS. Nyt makaat sinä kuninkaan jalkojen juuressa! Nouse ja mene! Sinä et ansaitse sitä miestä, joka sinua rakastaa, ja sentähden sinä et koskaan tule saamaan Emanuel Svedenborgia puolisoksesi!
(Kääntää hänelle selkänsä).
EMERENTIA. Armoa!
KUNINGAS. Armottomuutta!…
EMERENTIA (hiipii häpeissään oikealle lehtokujalle).
FEIF (tulee vasemmalta).
KUNINGAS. Puhu!
FEIF (katsoo Emerentian jälkeen). Hänen kuninkaallinen korkeutensa tulee heti.
KUNINGAS. Ilman maakreiviä?
FEIF. Se jäi sanomatta.
KUNINGAS. Feif!… Oletko ollut naimisissa?
FEIF. Olen, Majesteetti.
KUNINGAS. Noo?
FEIF. Tjah!
KUNINGAS (hymyilee). Noo?
FEIF (kohauttaa olkapäitään). Tjah!
KUNINGAS. Siten sanovat kaikki, ja minä en koskaan saa tietää mitään!
FEIF. Emme mekään!
KUNINGAS. Ehkä siinä ei ole mitään — tietämistä!…
FEIF. Ehkä ei!
(Rummun pärrytystä ja aseiden kalsketta).
KUNINGAS. Prinsessa tulee. — Feif saa mennä!
(Menee päin oikeata lehtokujaa).
FEIF (menee telttaan).
AJUTANTTI (oikeasta lehtokujasta). Hänen kuninkaallinen korkeutensa!
(Äänettömyys).
ULRIKA ELEONORA (tulee oikeasta lehtokujasta).
KUNINGAS (menee häntä vastaan, tarjoo kätensä ja vie pöydän ääreen).
Tervetultuasi, rakas sisko!
ULRIKA ELEONORA. Tuhannen kiitosta, rakas veljeni!
(Istuvat).
KUNINGAS. Täällä on vähän epäjärjestystä, mutta me elämme sotakannalla.
(Molemmat keskustelevat hämillään ja pysähtelevät).
ULRIKA ELEONORA. Sotakannalla! Tulkaamme pian rauhankannalle!
KUNINGAS. Onko maakreivi mukana?
ULRIKA ELEONORA. Ei, puolisoni on metsästämässä!
KUNINGAS. Noo? Oletko onnellisissa naimisissa, sisko?
ULRIKA ELEONORA. Onko parooni Görtz matkustanut?
KUNINGAS. Siitä on kauvan, kun sisko ja minä tapasimme toisemme kahden kesken.
ULRIKA ELEONORA (hypistelee Emerentian ruusuja). Ruusuja, nähtävästi!
KUNINGAS. Mitä uutta kaupungista?
ULRIKA ELEONORA. Onko totta, että tulee sota Norjaa vastaan?
KUNINGAS. Miellyttääkö se maakreiviä?
(Äänettömyys).
ULRIKA ELEONORA (antaa kuninkaalle terävän katseen vastaukseksi).
KUNINGAS. Paljon näinä vuosina on muuttunut.
ULRIKA ELEONORA (vaikenee, leikkii viuhkallaan).
KUNINGAS. Erittäin kaunis viuhka!
ULRIKA ELEONORA. Onko veljeni kuullut puhuttavan siitä viimeisestä pilkkakirjasesta, joka on painettu Hollannissa?
KUNINGAS. Saanko päästä kuulemasta?
ULRIKA ELEONORA. Se on hävyttömintä, mitä olen lukenut.
KUNINGAS. Saanko luvan päästä kuulemasta sitä?
ULRIKA ELEONORA. Kuningas David käveli katollaan ja sai nähdä Urian vaimon Bathseban; ja niin lähetti hän Urian sotaan.
KUNINGAS. Was denn?
ULRIKA ELEONORA. Nämät ovat kauniita ruusuja! Tuoksuvat erittäin hyvältä.
KUNINGAS. Ole hyvä ja pidä ne!
ULRIKA ELEONORA. Minä! Käytettyjä kukkia! Ei kiitoksia!
KUNINGAS (heittää pois kukat). Puhu selvää kieltä, sisko! Mutta älä juorua, sillä siihen en vastaa.
ULRIKA ELEONORA. Minä luulin — tarkoitan — olin toivonut, että rakas veljeni luottaisi niin paljon siskoonsa, että hän ei salaisi aikomuksia, jotka koskevat toisten — hänen lähimpiensä pyhimpiä harrastuksia.
KUNINGAS. Vallanperimystäkö?
ULRIKA ELEONORA. Ei pidä olla törkeä, vaikka onkin hallitsija!
KUNINGAS (nousee). Selvää kieltä! Tai menen tieheni!
ULRIKA ELEONORA. Aina sinä menet, kun asia koskee…
KUNINGAS. Sisko!… Sanotaan sinun olevan onnettomassa avioliitossa?
ULRIKA ELEONORA. Minunko? En toki, minä olen hyvin onnellinen, hyvin.
KUNINGAS. Sinun puolisoasi sanotaan siaksi! Emmekä me tahdo sikoja
Ruotsin valtaistuimelle.
ULRIKA ELEONORA. Mutta houkkioita! Aivan kuin sinun suosikkisi Kaarle Fredrik ei olisi pöhkö. Mutta sinä pidät pöhköistä, kuten esimerkiksi tuosta parooni Görtzistä.
KUNINGAS. Pysy asiassa!
ULRIKA ELEONORA. Holsteinin Kaarle Fredrik, jonka sinä tahdot valtaistuimelle, on hylkiö, kamaripalvelijansa Ropstockin hoivattava. Kamaripalvelija tulee siis hallitsemaan Ruotsia sinun kuolemasi jälkeen!
KUNINGAS. Nainen!
ULRIKA ELEONORA. Niin, tuollainen sinä olet! Sinä olet hyvin suuri, mutta sinä olet tyhmä! Niin juuri! Ja minkätähden sinä olet suuri, sitä minä en tiedä! Viimeisten kahdeksantoista vuoden aikana olet sinä tehnyt vain tyhmyyksiä. Enkä minä tiedä ainoallekaan taistelulle muuta nimeä kuin Pultava, jossa sinä pakenit. Ainoastaan tappioita ilman kunniaa! — Siinä sait "naisesta", sinä naisvihaaja!
KUNINGAS. Varo itseäsi!
ULRIKA ELEONORA. Mistä?
KUNINGAS. Siitä, etten minä muuta suosiotani puolisollesi, jolla kai on kuuma helvetti oltavanaan — kuten kaikilla aviomiehillä sitäpaitse!
ULRIKA ELEONORA. Kas nyt se laukesi! Vai niin! Vai muuttaa suosiosi sille maakreivi katalikolle! Sen kyllä uskon! Se kunniaton, joka kohtelee puolisoansa niinkuin .. Niin — mitä — minä — olenkaan — saanut kärsiä…
KUNINGAS. Äsken juurihan olit niin onnellinen!
ULRIKA ELEONORA. Äsken?… Ha, ha, ha! Äsken! sanoo tuo…
KUNINGAS. Muista, että minä en ole naimisissa kanssasi!
ULRIKA ELEONORA. Kuinka niin!
KUNINGAS. Muista kohdella minua veljenäsi ja hallitsijanasi, äläkä anna minulle kotiripityksiä, kuten puolisollesi!
ULRIKA ELEONORA. Sinä, naimisissa? — Niin — miksi et ole naimisissa?
Sentähden, tiedätkös, että sinä pelkäät naisia! Sankari pelkää!
KUNINGAS. Kun kuuntelen sinua, pelkään minä tosiaankin! Ja tällä lyhyellä hetkellä olen minä suurimmassa määrässä mieltynyt maakreiviin! Minä melkein rakastan häntä!
ULRIKA ELEONORA (itkee nenäliinaansa). Niin, niin, niin…
KUNINGAS. Älä herran nimessä itke — riitele kernaammin! En voi sietää kyyneleitä!
ULRIKA ELEONORA (voittaa mielensä). Koska rakastat maakreiviä, niin nimitä hänet vallanperijäksi!
KUNINGAS. Anna minun ensin kuolla! Silloin on kyllä aika valita vallanperijä!… Sisko, minun ratani on ehkä pian lopussa — ehkä viimeisen kerran tapaamme nyt toisemme.
ULRIKA ELEONORA (vakavana, lempeästi). Rakas veljeni, sydänkäpyni, mitä sanot?
KUNINGAS. Ja sinulle, äitini lapselle, tahdon tunnustaa, että valtakunnan tila on toivottomasti onneton.
ULRIKA ELEONORA. Jo kauvan on sellaista kuiskailtu, mutta uskottiin, että Görtz…
KUNINGAS. Niin uskoin minäkin, mutta… hän on laskenut väärin, tai hän ei käsitä raha-asioita… Minä tunsin kyllä miehen kaikki paheet, mutta minä luotin hänen tavattomaan ymmärrykseensä ja tietoihinsa… Mutta nekin näyttäytyivät… ontoiksi…
ULRIKA ELEONORA. Rakkahin käpyseni, onko tila niin toivoton?
KUNINGAS. Auttamattomasti toivoton!… Minä toivon, että olisin kuollut!
ULRIKA ELEONORA. Voinko minä jotakin tehdä veljelleni… onko sinulla joku toivomus?…
KUNINGAS. Ei ystäväni! — Ja kuka tulee perimään valtaistuimen, jätä se Jumalan huostaan!… Anna anteeksi! Minä olen sairas… minun täytyy levätä.
(Laskeutuu sänkyyn).
ULRIKA ELEONORA (polvillaan sängyn vieressä). Mikä on minun veljelläni?
Mitä se on, rakkaani?
KUNINGAS.
"Mennyt aik' on elon hetken
Hymysuin teen viime retken."
Muistatko sitä?… Ragnar Lodbrokia sudenkuopassa? (Äänettömyys). He luulivat minut läpäisemättömäksi, sentähden, että minä en lörpötellyt; ja minä en lörpötellyt sentähden, että minä en juopotellut. Kun yksin käyttelin järkeä humalaisten kesken, pidettiin minua hulluna… (Äänettömyys). Ulla! Pane kätesi otsalleni! Nyt muistutat äitiäni! Hän oli ainoa nainen, jota olen rakastanut, sillä hän oli äitini, eikä siis — ollut minulle nainen! (Äänettömyys). En ole tehnyt mitään tekoa, jota en voisi puolustaa, mutta minä en hoida itseäni!… (Äänettömyys). Oppipoika kutsuu kisälliä tyranniksi ja kisälli mestaria hirmuhaltijaksi. Kaikki esimiehet tuntuvat hirmuhaltijoilta! Kaikki tahtoisivat niin kernaasti olla esimiehiä, kaikki, jos he saisivat, jos voisivat. (Äänettömyys). Entä te, naiset! Minä olen akkunain takaa katsellut koteihin ja nähnyt sentähden enemmän kuin muut, sillä sisällä-olijat näkevät vain omansa. — Ihanin ja katkerin! — Rakkaus on hiuskarvalleen vihan kaltainen. (Äänettömyys). Nyt minä nukun. Uni on parasta. Lähes parasta! (Nukkuu).
(Sarabandia soitetaan kaukana).
ULRIKA ELEONORA (nousee, menee perälle ja viittaa kamariherraa tulemaan).
KAMARIHERRA (tulee).
ULRIKA ELEONORA. Taube! Minä luotan rajattomasti teihin. Syyn tiedätte te yksin! — Olenko oikeassa?
KAMARIHERRA (kumartaa).
ULRIKA ELEONORA. Etsikää heti maakreivi! Sanokaa hänelle, että asema on suotuisa meille, ja että hän valmistautukoon lähtemään Norjaan!
KAMARIHERRA (kumartaa ja menee).
ULRIKA ELEONORA (menee jonkun askeleen hänen jälkeensä. Palaa sitten
Katarina Leczinskan, erotetun Stanislaus Leczinskyn puolison kanssa).
Katarina Leczinska! Sen kohtaamisen, jota teille ei koskaan myönnetty,
suon minä teille nyt.
KATARINA. Saan siis nähdä sen miehen, joka siten on leikkinyt minun kohtaloni kanssa ja omaisteni…
ULRIKA ELEONORA. Hiljaa! Hän nukkuu, mutta odottakaa…
KATARINA (hiipii lähemmäksi ja katselee kuningasta). Onko se hän?
ULRIKA ELEONORA. Minun veliraukkani on sairas… hän ehkä ei elä enää kauvan.
KATARINA. Onko se hän? Noin syvästi alentunut! — Yhtä syvästi kuin me!
KUNINGAS (liikahtaa ja hengittää raskaasti).
ULRIKA ELEONORA (poistuu ylöspäin). Hän herää! Minä odotan teitä residensissä.
(Menee ulos).
KATARINA (asettaa käsivarret rinnoilleen, aivan kuin odottaisi kuninkaan heräämistä lukeakseen lakia hänelle).
KUNINGAS (herää, nousee levollisesti ja arvokkaasti seisomaan). Katarina Leczinska! Minä näin unta teistä, ehkä sentähden, että odotin teitä!… Olkaa hyvä ja istukaa!
KATARINA. Sire, Te ette odottanut minua.
KUNINGAS (vihastuneena). Tahdotteko sanoa, että valhettelen? — Mitä on teillä sanottavana?
KATARINA. Minä kysyn Teiltä, Sire, missä on minun mieheni ja lapseni?
KUNINGAS. Olkaa hyvä ja hillitkää ääntänne, kun puhuttelette hallitsijaa!
KATARINA. Olkaa hyvä ja käyttäkää toista ääntä, kun puhuttelette naista!
KUNINGAS. Naista! Pah!… Sitä valtaa en koskaan ole tunnustanut! — Mutta auttaakseni teitä vastaanotossa, jonka haluan lyhkäiseksi, voin minä esittää asianne, niin se ei tule sotketuksi lörpötykseen! — Olkaa hyvä ja istukaa!
KATARINA (raivossa). Tätä täytyy minun kuulla!
KUNINGAS. Te saatte kuulla ja kuningas puhuu: — Siis: missä oleskelee teidän miehenne ja lapsenne, ei liikuta minua!… Mutta, kun minä kerran valitsin Stanislaun, teidän puolisonne, Puolan kuninkaaksi, luulin minä hänen syntyneen hallitsemaan, mutta siinä minä erehdyin, sillä häneltä puuttui rohkeutta käyttää sitä valtaa, jonka kansa oli hänelle antanut. Hän oli syntynyt tottelemaan — ja sentähden sai hän mennä!… Sen hän tekikin nautinnolla, niin, hän juoksi! — Silloin määräsin minä apuvaroja sekä hänelle että perheelleen lähemmäs satatuhatta taaleria vuosittain, ilman minkäännäköistä velvollisuutta kuitenkaan! Että nämä rahat eivät ole säännöllisesti olleet saatavissa, ei ole minun vikani, eikä kenenkään muunkaan, sillä rahoja ei ollut, ja missä mitään ei ole, etcetera! Nyt on rahoja! Menkää siis rahastokamariin nostamaan!
KATARINA. Kuningas Stanislaus…
KUNINGAS. Stanislaus ei osannut hallita, enempää kuin kuningas
Augustkaan, joka antautui naisten hallittavaksi… Audienssi on loppu!
(Soittaa).
AJUTANTTI (tulee).
KUNINGAS. Tohtori Svedenborg saa tulla.
KATARINA. Siinä on mies!
KUNINGAS (ajutantille). Tohtori Svedenborg! — Saata rouva ulos!
KATARINA (menee).
KUNINGAS (ottaa kiinni otsastaan aivan kuin hänellä olisi päänsärkyä).
SVEDENBORG (tulee masentuneena).
KUNINGAS. Emanuel!… Oletko valmis lähtemään insinööriosaston kanssa
Norjaan?
SVEDENBORG. Teidän Majesteettinne!
KUNINGAS. Tänä iltana, vielä tänä iltana? — Minä tiedän, että sinulla piti olla kihlajaiset huomenna…
SVEDENBORG. Siitä riippuu minun onneni…
KUNINGAS. Onni! Nainen! Aina tulee joku nainen, joka vie minun parhaan mieheni. Emanuel! Maasi sinua vaatii, kuninkaasi pyytää, seuraa meitä!
SVEDENBORG. Sydämeni velvollisuudet ovat pyhiä…
KUNINGAS. Eikö sinulla ole sydäntä kuninkaalle ja maalle ennen kaikkea?
SVEDENBORG. Majesteetti!
KUNINGAS (on polvillaan karmituolilla). Kuuleppas, kuka on Emerentia?
SVEDENBORG. Hän on enkeli.
KUNINGAS (keinuu tuolilla). Tämä on minulle selittämättömin kaikista aistien taudeista! Rakkaus! Onko hän enkeli?
SVEDENBORG. On.
KUNINGAS. Emanuel! — Vaikka se maksaisi minulle sinun ystävyytesi, niin sinun täytyy kuulla se!… Emerentia oli äsken täällä!
SVEDENBORG. Täällä? — Vasten pyyntöäni?
KUNINGAS. Hän ei ole nainen, joka sopii sinulle!… Juoruteitä olin saanut kuulla, että hän oli vannonut panevansa minut jalkojensa juureen. — Hm! Hänen kokeensa olivat jotenkin yksinkertaisia — ja ne minä sivuutan — mutta hän antautui puhumaan sinusta pahaa, alentavaista.
SVEDENBORG (itkee).
KUNINGAS. Kas niin, nyt hän itkee!… Tietäkää pojat, että olen saanut tarpeeni teidän hamehistorioistanne!… Koskeeko se sitten niin? (Taputtaa häntä olkapäälle). Emanuel! Riuhtaise irti itsesi ja ole mies!… Sinä, jumalten etsikko, syntynyt korkeita töitä ja suuria unelmia varten, mitä sinua liikuttaa nainen ja rypäle! Pitääkö sinun panna pääsi jonkun polvelle ja antaa leikata voimasi hiukset!
SVEDENBORG. Minä olen luvannut hänelle uskollisuuteni…
KUNINGAS. Mutta hän on rikkonut omansa, ollessaan uskoton… Ylös,
Emanuel! Kunnia ja velvollisuus kutsuu sinua!
FEIF (teltasta). Anteeksi, Majesteetti!
KUNINGAS. Mitä nyt?
FEIF. Parooni Görtz on palannut.
KUNINGAS. Tuo hänet tänne!… Emanuel, mene tuonne sisään odottamaan!
SVEDENBORG (menee telttaan).
KUNINGAS (Svedenborgille). Jos eivät saa toisiaan, niin itkevät he — ja jos saavat, niin itkevät silloinkin! — Omituista leikkiä tuo! — Itkutusta tai hassutusta!… Ei, odota!… Jää tänne ja kuuntele!… Se on sinua varten, Emanuel! — Emanuel! Nyt on ratkaisu: Jumala kanssamme!
SVEDENBORG (jää).
GÖRTZ (tulee nopeasti vasemmalta. Portille kokoontuu väkeä, joiden joukossa huomataan Mies 1:sestä kuvaelmasta, Tyytymätön ja Nainen, 3:nnesta kuvaelmasta. He ovat hiljaa, mutta kamalan näköisiä).
KUNINGAS. Puhu! Mutta nopeasti!
GÖRTZ. Kaikki on menetetty!
KUNINGAS. Missä suhteessa?
GÖRTZ. Perikato! Vararikko! Maa tulessa ja liekeissä… olivat vähällä tappaa minut!
KUNINGAS. Hätärahanko tekeminen…?
GÖRTZ. Hätäraha ja sen seuraukset! Mutta kuka on päästänyt liikkeeseen 20 miljoonaa, kahden sijasta?
KUNINGAS. Kaksikymmentä? Herra jumala! Minä luulin vain kymmenen! Seitsemän on minun omallatunnollani, tarkkojen laskujen jälkeen! Mutta kuka on päästänyt liikkeeseen ne toiset kymmenen?
GÖRTZ. Kuka? Ei kukaan tiedä. Mutta nyt vuotaa tuo viheliäinen kuparivirta, ärsyttäen ja myrkyttäen koko maan!
KUNINGAS. Suuri jumala! Meistä on tullut vääränrahantekijöitä, vasten tahtoamme!
GÖRTZ. Minut jo uhataan viedä mestauslavalle!
KUNINGAS. Ei niin kauan kuin minä elän!
GÖRTZ. Mutta kaikkein pahinta on se, että maan suosituin mies nykyhetkellä on Hessenin maakreivi!
KUNINGAS. Maakreivi? Lankoni! Mitenkä hän on siksi päässyt?
GÖRTZ. Viha muuttuu tavallisesti rakkaudeksi — toista kohtaan! Ja hän lupaa vapautta!
KUNINGAS. Mikä sana!
(Viheliäisiä poikia ja miehiä nousee perämuurin reunustalle. He sukeltautuvat esiin huomaamatta ja istuutuvat nopeasti, eivätkä heitä näyttämöllä olijat vielä huomaa).
GÖRTZ (levottomana). Tässä läheisyydessä tapahtuu jotakin, joka tuottaa levottomuutta, mutta jota minä en ymmärrä… se haisee köyhäin vaatteilta…
KUNINGAS. Näetkö jotakin? Minä en näe mitään. Mutta minä kuulen tämän kamalan hiljaisuuden!… Odotahan silmänräpäys, että saan ajatella.
(Äänettömyys).
KUNINGAS (istuutuu toivottomana). Lupaako hän vapautta!
GÖRTZ (esille). Majesteetti! Älkää hyljätkö minua! Minussa ei ole mitään syytä.
KUNINGAS. Vähän syytä meillä kyllä on, mutta tahto oli hyvä — jotenkin hyvä tällä kertaa! — Mitä sinä pelkäät?
GÖRTZ (katsoo epävarmasti ympärilleen).
(Äänettömyys).
KUNINGAS (rauhoittuu ja soittaa).
AJUTANTTI (tulee).
KUNINGAS. Miekkani! Vaippani! Ja hattuni!
AJUTANTTI (noutaa ne).
KUNINGAS (nousee). Görtz! Nyt menen residenssiin, tapaamaan Hessenin maakreiviä, jonka olen nimittänyt armeijan ylikenraaliksi.
GÖRTZ. Koska se tapahtui?
KUNINGAS. Nyt. Juuri nyt!… Sitten lähden vielä tänä iltana sotajalalle…
GÖRTZ. Entä minä?
KUNINGAS. Seuraat!
GÖRTZ. Norjaako vastaan…?
KUNINGAS. Vihollista vastaan! — Ken tahtoo — käydä voittoon — muuten — on tappio varma! (Svedenborgille). Nyt varmaankin seuraat!
SVEDENBORG. Nyt minä seuraan Teidän Majesteettianne!
KUNINGAS (osoittaa Venus-kuvaa). Etkä tuota jumalatarta!… Görtz! Vie meidät ulos, sinun tietäsi…
AJUTANTTI (tuo miekan, hatun ja vaipan).
KUNINGAS (pukeutuu, etsii sanoja, joita ei löydä. Vetää hansikkaat käteensä). Olisin sanonut jotakin Hultmanille… mutta, voi olla samantekevä… Siis menemme!
(Menee Görtzin talon kautta Görtzin ja Svedenborgin seuraamana. Nyt avautuu peräportti. Saastaisia olennoita hiipii hiljaa sisään, uteliaina, aavemaisina ja hypistelevät kaikkea. Heihin liittyvät olennot muurilta).
V KUVAELMA
Fredrikstenin linnoitus Norjassa. Kauvimpana taustassa näkyy osa linnoituksesta. Katto muistuttaa isoa mustaa arkkua. Alapuolella penkereessä juoksuhautoja, rintavarustuksineen. Ensimmäisenä vasemmalla pöytä ja kaksi kenttätuolia; vieressä kuninkaan kenttäsänky sinikeltaisine silkkipeitteineen, telttakaton alla. Sängyn oikealla puolella leirituli. Sängyn vieressä sytytettyjä soihtuja.
Vasemmalla perempänä toinen leirituli ja tuoleja. Oikealla, perällä kolmas leirituli ja tuoleja.
Oikealla etualalla sihteeri Feifin pöytä, jolla on suuri lyhty.
On ilta, kuutamo, pilvet kiitävät ja on puoli kylmä.
GÖRTZ (istuu kanuunalla lähellä kuningasta).
KUNINGAS (lepää sängyssä viittaan puettuna ja tuijottaa tuleen).
HULTMAN (hoitaa tulella olevaa pataa kokkipoikien avulla).
FEIF ja SVEDENBORG (istuvat Feifin pöydän ääressä).
Taka-alalla käyskentelee upseereja, korkeampia ja alempia. Leiritulien ääressä näkyy kulkureita ja kuormastoväkeä. Alimpana oikealla, vallikuopassa istuvat MIES, TYYTYMÄTÖN ja KÄÄPIÖ.
SVEDENBORG (Feifille). Eikö tunnu aivan kuin kaikki odottaisivat jotakin?
FEIF. Kyllä. Aikovat kai hyökätä aamupuolella.
SVEDENBORG. Sitä en juuri tarkoittanut!… Onko Feif huomannut, miltä linnoituksen katto näyttää?
FEIF. Tämä maa on varmaankin voittamaton.
SVEDENBORG. Joku suojeleekin kai sitä?
FEIF. Joskin me saamme linnoituksen, niin mitä se meitä auttaa? Tuntureita ei voi ampua, ja, sitä paitsi, asuuhan puoli kansaa merellä!…
SVEDENBORG. Kuningas näyttääkin pitävän sotaa vain jonkinlaisena askartelemisena, odottaessaan jotakin…
FEIF. Ja Görtz odottaa pääsevänsä ilmaretkelle! Kas, miten hän istuu — kanuunalla! Moni tahtoisi pistää tulen sytykkeeseen! — Ja pääkortteerissa odottavat maakreivi ja herttua valtaistuinta. Arvid Horn odottaa maakreiviä ja vapautta. Gyllenborg odottaa herttuaa ja yksinvaltaa… Mutta mitä odottaa kuningas?
SVEDENBORG. Sanoppas se! — Katsos, miten hän makaa ja tuijottaa tuleen! Suuri rikas elämä kulkee ohi…
FEIF. On kulkenut ohi — suuren miehen!
SVEDENBORG. Suuri? Ei suuri! Voiko mitata ihmistä muutamilla niin pienillä sanoilla? — Onko Feif väsynyt?
FEIF. Väsyneitä olemme kaikki.
SVEDENBORG. Ehkäpä kyllä.
FEIF. Nyt on ensimmäinen adventti. Kohta tulee joulu.
SVEDENBORG. Ja uusi vuosi! — Görtz raukka!
FEIF. Hän pitää toista silmäänsä aivan kuin hän tähtäisi pyssyllä… Onpa merkillistä, että kuningasta viime vuosina ovat ympäröineet silmäpuolet.
SVEDENBORG. Eikö mitä!
FEIF. Onpa kyllä. Frölick, Müllern, Grothusen ja Görtz näkevät vain yhdellä silmällä.
SVEDENBORG. Olisipa naurettavaa, ellei tuossa piilisi salattua ajatusta.
FEIF. Hmh! Sattumusta!
SVEDENBORG. Ei, Feif… mutta sitä ette koskaan ymmärrä!
FEIF. Unia, Svedenborg, en minä ymmärrä!
SVEDENBORG. Hiljaa! Tuossa tulee suuria herroja…
FEIF (katsoo ympärilleen). Horn ja Gyllenborg!
(Horn ja Gyllenborg tulevat oikealta etualalle).
HORN (katsoo kuninkaaseen päin). Nukkuuko hän?
GYLLENBORG. Ei. Hänellä on silmät auki ja hän katsoo tuleen.
HORN. Gyllenborg! Me emme ole ystäviä, mutta isänmaan tähden täytyy meidän pitää yhtä.
GYLLENBORG. Aselepo, Horn! Kernaasti!
HORN. Ei ole mikään salaisuus, että kuninkaamme on ruumiillisesti ja henkisesti menehtynyt — kuten yhdellä sanalla sanotaan — loppu! Ja omituista on, ettei enää huomata hänen läsnäoloaan, eikä välitetä hänestä! —- Kulkeneeko leirissä huhuja, en tiedä, mutta kaikkien kesken näkyy olevan hiljainen suostumus, että täällä täytyy tapahtua jotakin, että tänne olemme tulleet, mutta emme mene etemmäksi. Odotetaan salamaa taivaalta, ennettä, maanjäristystä — niin, onpa niitäkin, jotka ovat uneksineet — laukausta!… Ja tämä on, ilman säällistä syytä, itsekullekin niin selviytynyt, että pääkortteerissa seisovat hevoset satuloittuina ja kuriirit valmiina nousemaan selkään, lähteäkseen matkalle.
GYLLENBORG. Minne?
HORN. Tukholmaan, ymmärrettävästi! (Huomaa puhuneensa liikaa, luo Gyllenborgiin terävän katseen). Gyllenborg! Älkää käyttäkö väärin minun luottamustani!
GYLLENBORG. En mitenkään! Käteni, sydämeni! — Jatkakaa!
HORN (ihastuneena kaunopuheisuuteensa). Tuo mies, joka makaa tuolla, odottaa hautaustaan, sillä hän on kuollut, oli kerran kaitselmuksen mies ja menestys seurasi häntä niinkauvan kuin hän kulki vanhurskauden tietä. — Mutta kun hän kahdeksantoista vuotta takaperin tahtoi kulkea omia teitänsä ja itse hallita ihmisten ja maitten kohtaloa silloin nipisti sallimus häntä korvasta ja rupesi sokkosille hänen kanssansa!…
Ja nyt seisoo hän — tai makaa, musertuneena omaa itseään vastaan! Hän on heittänyt pois kahdeksantoista vuotta täyttääkseen valansa: Venäjän Pietari ja Puolan August pitää maasta juuritettaman! Näitten kahden navan ympärillä on hänen elämänsä kiertänyt. Ja nyt: nyt hieroo hän sukulaisuutta Venäjän kanssa — toisena päivänä, ja ystävyyttä Puolan kanssa toisena — ja kaikkea tätä hommatakseen on hän makautunut Norjaan! Norjaan!…
Tämä paradoksi näyttää äärettömältä ilveilyltä. Hän tahtoi usuttaa
Puolan Venäjää vastaan. Mutta sitten hajoitti hän Puolan ja työskenteli
Venäjän kätyrinä! Tahtoi yhtä ja teki toista! Siten leikkii sallimus
niiden kanssa, jotka tahtovat leikkiä sallimusta!
GYLLENBORG. Eikö Horn, joka on niin puhelias, koeta esittää kuninkaalle tuota?
HORN (tarkastaa Gyllenborgia ja jatkaa). En! Minä en tahdo puhua hänen kanssaan. Hän on häväissyt minua ja on minulle vastenmielinen.
GYLLENBORG. Mitä Horn syyttää näistä kuninkaan ja maan onnettomuuksista?
HORN. Yksinvaltaa, ymmärrettävästi.
GYLLENBORG. Yksinvalta ei ole niinkään huono, kun se vain tulee oikeihin käsiin! Mitä?
HORN. Minä en ymmärrä…
GYLLENBORG (kavalasti). Ettekö?
HORN. En ollenkaan!
GYLLENBORG. Yrittäkää! Onhan Hornilla hyvä ymmärrys!
HORN. Joku on sanonut minulle: ei pidä olla Gyllenborgin vihamies, mutta piru olkoon hänen ystävänsä!
GYLLENBORG. Horn kiroaa.
HORN. Gyllenborgin seurassa!
GYLLENBORG. Hyvässä seurassa voi tunnustaa väriä!
HORN. Minä en pelaa korttia!
GYLLENBORG. Tapaammeko Tukholmassa?
HORN. Sen lupaan!… Kun vain tämä näytelmä loppuu!… Sellainen kuningas!
GYLLENBORG. Vait!
HORN. Hän häpee Görtziä; ei tahdo puhua hänen kanssaan! Mutta ei uskalla antaa hänen mennä!
(Näyttämö valaistuu, linnoituksesta silloin tällöin
heitetyistä tulipalloista.).
GYLLENBORG. Nyt aletaan taas kohta ampua!
HORN. Sepä hyvä!… Nyt hän liikahti.
(Horn ja Gyllenborg vetäytyvät perällepäin).
KUNINGAS (nousee sängystä. Ei huoli Hultmanin avusta. Menee näyttämölle ja tarkastelee linnoitusta. Lähestyy sitten Feifin pöytää ja istuu sinne. Väsynyt, välinpitämätön). Posti!
FEIF (antaa kirjeitä).
KUNINGAS (avaa niitä ja pysähtyy yhteen). Se on kurjaa!… Tuo hurja nainen, jonka isä tuli ammutuksi petturina laivan kavaltamisesta, on onnistunut vakuuttamaan Ranskan lähettilään… Eikö toisinaan tunnu aivan kuin valheella olisi suojelija! (Äänettömyys). Ja tässä! Katarina Leczinska väittää, että minä olen häntä kurittanut! (Äänettömyys). Ja prinsessa… koko matkan vain naisia!… Ne vihasivat minua sentähden, että minä en tahtonut tunnustaa heidän ylivaltaansa… Tämä on liikaa! (Äänettömyys). Tässä on hengenpelastaja! Kuuleppas Emanuel! Ajatteles, että minä päivittäin saan kirjeitä tuntemattomilta sotamiehiltä, jotka pyytävät rahaa sentähden, että ovat pelastaneet minun henkeni… Kun minä kuolen, kerskailee kai koko joukkio siitä, että ovat ottaneet minut hengiltä! (Lukee eteenpäin). Ei! Tämä on toki liikaa!… Kertomus Davidista, joka lähetti Urian sotaan… Uria on Emanuel!… Huh! (Käärii kirjeet palloksi). Koko elämä on aivan kuin tämä pallo, kudottu valheista, erehdyksistä, väärinymmärryksistä! Hyi saakeli! — Anteeksi, että kirosin! (Heittää pallon läheiseen tuleen). (Äänettömyys). En voi taistella valhetta ja valheen isää vastaan… Oma sisarenikin… (Äänettömyys). En ollut mikään enkeli, mutta noin helvetin musta en kai sentään ollut! Antaa joukkojen iloita! Sapatti loppui kello kuusi. (Sarabandia soitetaan). Kuka soittaa minun sarabandiani?… Joku on tuolla vallihaudassa?… Tule esiin, soittaja!