KUNINGAS, sitten MOREIRA.
KUNINGAS. Theresiaako se herttua ehkä tarkoitti, kun sanoi jonkun tahtovan tavata minua täällä kabinetissa? Ei, — hän on nyt ollut ylpeämpi minua kohtaan kuin koskaan ennen. Enkö siis voi taivuttaa tuota naista, tuota ainoata, joka on minua vastustanut? Miesten edessä tunnen usein semmoista heikommuutta, että heitä vihaan, mutta naisen, olkoonpa vaikka kuinka suuri, tiedän toki voivani voittaa. Täällä ei ketään näy. (Aikoo kääntyä takaisin. MOREIRA on tullut sisään salaoven kautta.) Te täällä! Kuinka rohkenette? Haa! Ettehän vain aikone käydä henkeeni käsiksi? Vahti tänne!
MOREIRA. Noinko te kohtelette entistä rippi-isäänne?
KUNINGAS (itsekseen). Tunnen aina kummallista rohkeuden puutetta, kun näen tuo miehen. (Ääneen.) Voisivat nähdä meidät yhdessä! Mitä siitä Pombal? sanoisi|? Poistukaa! En tahdo teitä ilmaista. Miksi olette tänne tullut?
MOREIRA. Pelastaakseni teidät, sire. Olen uskaltanut henkeni vapahtaakseni sielun, joka on kadotuksen partaalla.
KUNINGAS. Mitä, jos joku tulisi! Ei maksa vaivaa teidän puhua. En kuitenkaan teitä usko.
MOREIRA. Olen ryhtynyt toimenpiteisiin, ettei kukaan tule.
KUNINGAS (tyynemmin). Vai niin! Puhutte vaarasta. Eihän toki täällä tänä iltana?
MOREIRA. Viimeistä kertaa varotan teitä oman itsenne, uskonnon ja maan suurimmasta vihollisesta ja vaarasta — Pombalista. Häntä minä tarkoitan. Pirullisilla juonillaan hän on lumonnut teidät ja houkutellut teitä leveälle tielle, ja tiedätte, sire, mihin se tie johtaa.
KUNINGAS. Käytte asiaan liian kiihkeästi. Sielustani minä vastaan rippi-isälleni, Santaremin piispalle.
MOREIRA. Piispa on hurskas mies. Kuitenkaan en käsitä, kuinka hän on voinut antaa teille synninpäästön teosta niin jumalattomasta, kuin pyhän Malagridan vangitsemia nen on.
KUNINGAS. Pyhän Malagridan vangitseminen! Vakuutan teillä että se on tapahtunut minun tietämättäni.
MOREIRA. Sire, häntä, jonka rukoukset kymmenen vuotta sitten pelastivat teidät kuolemasta, häntä te nyt noin kohtelette. Olisin ennen suonut, että äitini olisi minut kuurona synnyttänyt, kuin että korvaini nyt pitää moista kuulla.
KUNINGAS. Mutta vakuutan, että olen syytön. En ole tiennyt tuosta tään taivaallista. Puhelen siitä markiisin kanssa, ja voitte olla varma, että puhun hyvää hänen puolestaan.
MOREIRA. Ja noin haastaa Portugalin yksinvaltias!
KUNINGAS. Tiedättehän, että olen jättänyt kaikki hallitustoimea markiisille.
MOREIRA. Sire, olen tullut turhaan. Että sielunne pelastus on teistä joutavaa, sen olen jo kauan surukseni huomannut! Mutta luulin, että ainakin tahtoisitte pelastaa sen, joka kerran pelasti teidän sielunne ja ruumiinne. Sire, me eroamme nyt kenties — (painolla) ijäksi.
KUNINGAS (syrjään). Ah, silloin hänestä pääsen! (Mielistellen, ääneen.) Erehdytte kerrassaan, jos luulette, että minulla on nurja mieli teitä tai Jeesuksen veljeskuntaa kohtaan. Sydämmeni on kokonaan heidän. Tahdon kardinaali Saldanhalle puhua hyvää isä Malagridan puolesta. Hänellä on suuri vaikutusvalta markiisiin. Nyt hyvästi! Minä en teitä ilmaise, siitä olkaa varma.
MOREIRA. Minä menen. Mutta vielä viimeinen kysymys. Siitä riippuu,
voitteko toivoa minulta esirukouksia vai ettekö. Ovatko Pombal ja
Saldanha sommitelleet jotakin uutta vainoa jesuiittoja vastaan?
Tiedämme että pyhä Isä on antanut lupauksen. Mitä se lupaus koskee?
KUNINGAS. Erehdytte. Roomassa vain sovittiin tyttäreni naimisesta, uskokaa pois.
MOREIRA (syrjään). Valhe puhuu noiden pelkurimaisten kasvojen jokaisesta jäntereestä. (Ääneen, osottaen pyhän Sebastianin rintakuvaa.) Vannokaa suojelushaltijanne, pyhän Sebastianin, kautta, jonka esirukouksia teidän tulee kaikesta kiittää! Astukaa hänen kuvansa eteen tuohon, pankaa kätenne hänen haavoilleen ja vannokaa: en ole mihinkään ryhtynyt Jesuiittoja vahingoittaakseni!
KUNINGAS (syrjään, epäröiden). Pyhän Sebastianin kautta! (Ääneen.)
Vannon Vapahtajan kuvan kautta, että puhun totta.
MOREIRA (koleasti). Nyt Juudas Iskariot iloitkoon, sillä hän on saanut kanssaveljen. Te valehtelitte, sire, — tiedättekö, mitä se merkitsee pyhän Kaikkivaltiaan edessä? (Kiihtyneenä.) Ettekö näe, pyhä kuva kääntää pois kasvonsa teistä? Hän, jonka katse kuitenkin kohtasi pahantekijää ristinpuussa? Polvillenne langetkaa, jos ette tahdo tämän katseen polttavan teitä tuhaksi! (Kuningas laskee konemaisesti polvilleen.) Haa! Näen teidät jo luurankona, ruumiinne verho ei enää voi peittää syntisiä ajatuksianne, vaan nämä matelevat kuin käärmeet värisevien luunikamien välissä. Ajatelkaa tuomiopäivää, jolloin Jumalan vihan silmäys leimuna hävittää maailmat ja polttaa tyhjäksi avaruudet; silloin ne haudoista nousevat, joita olemme vietelleet, virtojen mustasta syvyydestä kaameat kasvot tuijottavat — —
KUNINGAS (kiljahtaen). Ferdinanda!
MOREIRA. Tahdotteko siis, että pyhyys itse astuisi alas kaikkisuuden istuimelta todistamaan teitä vastaan?
KUNINGAS. Tuska minua polttaa. Mitä tulee minun tehdä?
MOREIRA. Poistaa valhe totuudella.
KUNINGAS. Kysykää! En voi koota ajatuksiani kertomukseksi. Te olette kauhea!
MOREIRA. Vastatkaa: ovatko kerettiläiset, joiden nimiä en tahdo mainita, päättäneet jotakin Jeesuksen pyhää veljeskuntaa vastaan?
KUNINGAS. Ovat. Paavi on suostunut, että veljeskunta Portugalissa on toisin järjestettävä. Kardinaali Saldanha on nimitetty ylitarkastajaksi.
MOREIRA. Tuota en olisi aavistanut. Ja te, sire, — toivon, ettei alttiutemme ole niin pitkälle mennyt, että olette siihen myöntynyt.
KUNINGAS. Vannon, että tällä vain tarkoitetaan veljeskunnan parasta. Veljeskunnan säännöt ovat tosin jumalallisia, mutta ihmiskäsissä tarttuu niihin kuitenkin jotakin inhimillistä. Jos nyt säännöt muutetaan, niin veljeskunta siitä vain hyötyy.
MOREIRA. Sint, ut sunt, aut non sint.
KUNINGAS. Jos niin on, niin olen todellakin lohduton. Niin, kuinka saada asia korjatuksi? Kauheata, mikä kiire! — No niin, minun täytyy tunnustaa, että jo olen allekirjoittanut julistuskirjan.
MOREIRA (syrjään). Arpa on langennut: nuo sanat ehkä työntävät kruunun päästäsi.
KUNINGAS. Jos suvaitsette, niin lopetamme tämän keskustelun. Minä en voi hyvin.
MOREIRA. Vielä yksi asia: Malagridan vapauttaminen.
KUNINGAS (syrjään). Luulen että tässä huoneessa lopulta tukehdun, niin ahdistavalta täällä tuntuu. (Ääneen.) Olkaa varma siitä, kyllä minä hänet vapautan, — niin, huomenna tahdon —
MOREIRA (ilkkuen). Puhua siitä kardinaali Saldanhan kanssa. Ei, sire, olen kirjoittanut tässä käskyn S:t Julianin linnan päällikölle. Teidän ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa nimeni alle, ja kaikki on selvää.
KUNINGAS. Olette rohkea mielettömiin asti. Mutta, päästäkseni teistä, niin (allekirjoittaa) tuossa on! Toivon että nyt annatte minulle siunauksenne.
MOREIRA. Onhan teillä, herra majesteetti, rippi-isänne, Santaremin piispa, mitä te minua tarvitsette?
KUNINGAS (kylmästi). Hyvä! Hyvästi! (Menee.)
MOREIRA (yksin). Tämä oli tukala hetki. Tahdon lopun yötä rukoilla ja tunnustaa syntejäni. Ah, ei! Ei ole aikaa semmoiseen.
VIIDES KOHTAUS.
MOREIRA, AVEIRO, TAVORA.
AVEIRO. No, voittoko vai tappio?
MOREIRA. Se riippuu meistä itsestämme. Ensi yönä pitää ruutisuonet räjähyttää, jotka lennättävät Pombalin ilmaan. Jos Lafoensin herttua ei olisi matkustanut pois, niin olisi kuningaskin saatettava hengiltä.
AVEIRO. Kautta kunniani! Ettehän vain aikone tehdä tuota huimapäätä Lafoensia kuninkaaksi? Sitäkö olisi puuhamme tarkoittanut? Ei, ennen luovun teistä ja ilmoitan kaikki kuninkaalle.
TAVORA. Pyhä madonna meitä varjelkoon! Pilasi ei ole paikallaan. Eikö olisi viisaampaa mennä pater Moreiran huoneeseen? Täällä voivat pian meidät yllättää. Syystä arvelen, että meidän ei tule millään varomattomalla teolla saattaa itseämme vaaraan.
MOREIRA. Olette oikeassa.
(Poistuvat salaoven kautta. Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä.)
KUUDES KOHTAUS.
LAFOENS.
Mihinkä häipyi? Tuhansista hänet
Sydän huomaisi ja ilost' ailahtaisi.
Petyinkö ehkä? En, en; se on hän.
(THERESIA tulee.)
Taas näet mun täällä. Anteeks, anteeks anna
Nuo karvaat sanat, joilla mieles rikoin;
Ne suuni lausui eikä sydämmeni;
Hylätty rakkauteni vihaan syttyi
Ja tahtoi jalot sanas väännellä.
Mut laivassa kun Lissabonin jätin,
Niin oli, niinkuin oisin unohtanut
Lukea kuolinhetkell' isämeitää.
Näin aina isänmaani, sinun näin
Ristissä käsin mua kiroilevan.
Mun valtas silloin halu sinun kanssas
Nuo hurjat liekit johtaa suuriin töihin,
Tai tuo jos tyhjiin raukeis, niihin kuolla.
Haluni voima näytti laivaa maissa
pitävän kiinni: helmast' aavan meren
Sen ajoi kotirantaan vastatuuli.
THERESIA.
Ma tiesin kyllä sinun palaavan.
Vaikk' oisit kuolevana kaukomailla,
Ei henkes ennen maasta eriäisi,
Kuin jättänyt ois mulle hyvästi.
Pois maastas olet ollut neljä päivää,
Mut tässä vuosisadassahan päivät
On yhtä tärkeät kuin muissa vuodet.
Vain neljä päivää, niin on kaikki toisin!
O, Miguel, viel' uskon voittoosi;
Tulevaisuus sinun kasvoistasi loistaa
Niin kauniina kuin koskaan menneisyys.
Min' olen mennyttä.
LAFOENS.
Mik' ongelma!
THERESIA.
Miks pois mun työnsit neljä päivää sitten?
Se vallan, kunnian ja loiston kruunu,
Min sullen taiston palkaks osotin,
Erottuamme mult' on varastettu.
LAFOENS.
Siis maatani en pelastaa voi enää!
THERESIA.
Sen kyllä voit. Mut Theresias ei
Saa sulle antaa kruunua. O, viimein
Kun tavattiin, Theresia oli rikas:
Maailman omas, ystävän kun omas,
Jonk' elämä ja tulevaisuus oli
Hänelle kaikki. Nyt ei hällä mitään.
LAFOENS.
On, Miguelin ystävyys.
THERESIA.
O, prinssi,
En ole siihen enää kelvollinen.
LAFOENS (ihmeissään).
Mik' on sun muuttanut?
THERESIA.
Ei mikään — kaikki
Jos neljä päivää sitten kävit toimeen,
Niin oisimme me olleet ensimmäiset.
Nyt jesuiitat ehkäisseet on meidät.
He ehkä huomenna jo ovat valmiit.
Moreiran mene luo, hän sua suosii;
Nyt häneen täytyy täysin turvata.
Maan ja sun onnes käsissään hän pitää.
Sanoisin paljonkin, mut rientää täytyy.
Pois tule!
LAFOENS.
Minnekä?
THERESIA (menee ja avaa salaoven).
Moreiran luo.
KOLMAS NÄYTÖS.
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
(Kabinetti Pombalin hovilinnassa Belemissa.)
ELVAS. JOSÉ.
ELVAS (ihmeissään, kun näkee JOSÉN astuvan sisään). José!
JOSÉ. Teitä ihmetyttää, että näette minut täällä, vaikka Pombalin markiisi on minut virasta erottanut. Mutta teillehän herttua, minä nyt sanoisinkin sanottavani.
ELVAS. Minulle? Puhukaa siis, mutta lyhyesti, olkaa hyvä, sillä markiisi tulee heti paikalla.
JOSÉ. Rakastatteko Pombalin markiisia?
ELVAS. Kummallinen johdanto! — Tietysti.
JOSÉ. Ja jos tietäisitte, että markiisin henkeä vihataan, koittaisitteko ehkäistä tätä vaaraa?
ELVAS. Vaaraa, mitä? Haa! olette saanut ilmi jotakin! Appeni on siis oikeassa, kun sanoo, että hänen henkeään väijytään. Sanokaa, kuka?
JOSÉ. Tahdotteko sen tietää? (Hitaasti.) Niin, — isänne, — veljenne, — ystävänne.
ELVAS. Vaiti, valehtelija! Kuinka halpamielistä! Ja kuitenkin — mitä tulee minun uskoa? Ei, se ei voi olla totta.
JOSÉ. Ette usko minua, — sama se minulle. Silloin ei minulla ole täällä mitään sanottavaa. Pombalin markiisi on minut kasvattanut, olen hänelle suuressa velassa ja tahtoisin häntä kiittää pelastamalla hänen henkensä. Isänne on ottanut minut palvelukseensa, olen siis hänellekin kiitollisuuden velassa. Sen vuoksi en ole tahtonut ilmaista asiaa markiisille, vaan teille, joka voitte asettaa kaikki oikealle kannalle. Vaan — te ette usko minua. (Poistumaisillaan.)
ELVAS. On niinkuin taivas pyörisi silmissäni ja maa huojuisi jalkaini alla. Ah! Älkää menkö, kertokaa kaikki; minä olen niin kiihtynyt. Mitä tulee minun tehdä?
JOSÉ. Isänne, veljenne, Atougian herttua sekä useita jesuiittoja on tänä yönä koolla San Salvadorin dominikaani-luostarissa. He viimeistelevät siellä kapinaa, joka huomenaamulla on syttyvä Lissabonissa. Isä Malagrida pannaan joukkoja kiihoittamaan. Veljenne on vannonut, ettei lepää ennen, kuin on nähnyt appenne pään kaatuvan.
ELVAS. Nyt vain puuttuu, että sormeni saavat halun repiä silmät päästäni tai että miekkani kapinoi poveani vastaan.
JOSÉ. Te yksin voitte vielä kenties pelastaa kaikki.
ELVAS. Niin, niin, minun täytyy rientää luostariin. O. isä, isä, miksi minulle tämän teit? Vala, minkä alttarin edessä vannoit, se oli siis tyhjää, tyhjää! José, te sanoitte, että minä voisin vielä Pombalin pelastaa. Näyttäkää, sanokaa, mitä minun tulee tehdä.
JOSÉ. Teidän tulee nyt heti mennä luostariin. Minä neuvon teille, kuinka pääsette sisään. Sitten voitte ensin koittaa rukoilemalla ja kehottelemalla taivuttaa isäänne ja veljeänne. Jos se ei auta, niin uhatkaa ilmaista kaikki. Tunnette isänne pelkuruuden. Hän silloin kyllä mukautuu.
ELVAS (miettii hetken aikaa). Niin, se on parasta. Hän kuulee minua, siitä olen varma. Hän katuu, mitä on tehnyt, ja näin saan hänet taas omakseni. Sitten toden perästä tahdon sovittaa keskenään nämä kaksi miestä, joiden väliin olen asetettu. Pombal ei ole enää minua epäilevä. Ah! minulla on kaikki, sillä minulla on toivo. Toivo ja Beatrice — Beatrice! (Heltyen) Beatrice! Oi, suloista nimeä! Minun täytyy nähdä hänet vielä. Minusta tuntuu, kuin häntä uhkaisi jokin vaara. Niin, minä menen.
JOSÉ. Unohdatte, että joka hetki on kallis.
ELVAS. Aivan oikein. Mutta ainakin hänelle kirjoitan, jott'ei poissaoloni tekisi häntä levottomaksi. (Istuu kirjoittamaan.)
JOSÉ (syrjään). Kuinka ihminen sentään on kummallinen! Minustakin kerran oli tulemaisillaan tuollainen taivaallisen onnellinen narri. (Ikäänkuin haltioissaan.) Oli ilta, luonto uhkui äärettömästä hurmauksesta, niinkuin haaveilevan immen povi paisuu aaviloivista tunteista. Rosoiset vuoretkin etäällä näyttivät rusohohtoon sulautuvan. Beatrice oli niin ystävällinen, niin kaunis, niin herttainen. Ja ensikerran minä näin, että luonto oli kaunis; minusta tuntui, etten ollutkaan muukalainen maan päällä, että juutalaisellakin oli jotakin osallisuutta etelän taivaaseen, Portugalin maahan, — halusin ikäänkuin sulautua alkuaineisiin, itkeä haihduksiin elämäni Beatricen jalkain juuressa. Silloin hän kallisti rusottavan päänsä minun puoleeni ja sanoi: "José, lapsuuteni ystävä, sun tulee saada tietää elämäni suurin onni: — Elvas raastaa minua; minä olen hänen." Silloin katsoin ympärilleni — nauroin — sillä kaikki oli ennallaan. Mutta sydämmessäni vannoin toisen valan eläissäni.
ELVAS. Beatrice-raukka! Kunhan vain sanani sinua täysin rauhoittaisivat! José hyvä, tahdotteko viedä tämän kirjelapun herttuattarelle?
JOSÉ. Minä —
ELVAS. Miksi niin kiihkeä? Pyydän, olkaa hyvä.
JOSÉ. Antakaa tänne! (Syrjään.) Saisi muuten mennä itse, mutta voisi unhottaa itsensä sinne, mokoma narri.
ELVAS. Joko menette? Ette ole vielä sanonut, miten pääsen sisään luostariin.
JOSÉ. Tajon rannalla on pieni takaportti, siitä menkää. Se avataan, jos sanotte: S:t Fransisco Xavier. Kun astutte siitä edemmäksi, niin tulee vastaanne kolme porttia perätysten, jotka sama tunnussana avaa. Silloin olette perillä. Yksi asia teidän täytyy minulle luvata: mitä tapahtuneekin, ette saa isällenne ilmaista, että minä teille tästä olen puhunut. Tiedätte, että jesuiitoilla on pitkät käsivarret.
ELVAS. Tuossa käteni! (JOSÉ menee. Mietteissään.) Käyneekö sitä jälleen yhdistäminen, mikä kerran on rikki revitty? O, isä, isä! (Menemäisillään, mutta kohtaa POMBALIN.)
TOINEN KOHTAUS.
POMBAL. ELVAS.
POMBAL. Menetkö? Minulla olisi ollut jotakin tärkeää puhumista kanssasi.
ELVAS. Anteeksi, minun täytyy mennä; olen luvannut tänä yönä olla Lissabonissa. Hyvästi! (Aikoo mennä, mutta kääntyy Pombalin puoleen levottomalla hellyydellä.) Älkää menkö ulos tänä yönä; jääkää tänne!
POMBAL (syrjään). Hän on kiihtynyt. (Ääneen.) Mitä tarkoitat?
ELVAS. En mitään! Turhia! Oikkuja! Beatrice näki unta sinusta ja oli niin huolissaan sinun tähtesi. Mutta kuitenkin — älä lähde mihinkään tänä yönä, — jää tänne Belemiin!
POMBAL. En ole ajatellutkaan lähteä Lissaboniin.
ELVAS. Jumalan kiitos! Hyvästi! (Menee.)
POMBAL. Mitä tämä tietää? Hän on muutamia aikoja karttanut seuraani, ja nyt tämä äkkinäinen levottomuus! (Soittaa. Lakeija tulee.) Onko hänen majesteettinsa ollut täällä?
LAKEIJA. Hänen majesteettinsa lähti äsken kamariherra Texeiran kanssa Lissaboniin. Muuten on teidän ylhäisyytenne entinen sihteeri, José, täällä ja odottaa…
POMBAL. Haa! José! Tuo heti hänet tänne! (Lakeija menee.) Taaskin yksi noita lukemattomia lemmenseikkailuja, jotka turmelevat hänen ruumiinsa, niinkuin ovat turmelleet hänen sielunsakin.
KOLMAS KOHTAUS.
POMBAL. JOSÉ.
POMBAL. Oletko saanut ilmi mitään?
JOSÉ. Olen. Epäluulonne oli oikeutettu. Koko sovinto oli vain ilveilyä, jotta voisivat teitä sitä helpommin pettää.
POMBAL. Se on vähemmän tärkeää, — mutta jesuiitat? —
JOSÉ. Ovat ruvenneet liittoon Tavoran suvun kanssa. He ovat nyt yksissä hankkeissa kukistaa teidät.
POMBAL. Eikö ole mitään hankkeita kuningasta vastaan? Ah! jospa olisi minulla vain yksikin todistus, että vehkeilevät häntä itseään vastaan, niin olisi asiani voitettu!
JOSÉ. Ei, he tuntevat liian hyvin kuninkaan heikkouden toivoakseen toista hallitsijaa. Tavoran suku tahtoo hallita, niinkuin se hallitsi entisen kuninkaan aikana.
POMBAL. No, miltä tuo vastasyntynyt käärmeenpoikanen näyttää? Miten sen tulee minua pistää?
JOSÉ. Paljoa en ole saanut tietooni, sillä pater Moreira ei näy asioita uskovan nykyiselle isännälleni, Tavoran herttualle. Ainoa, minkä tiedän, on, että kapina on Lissabonissa syttyvä vielä tänä yönä. Jesuiittain on määrä kaikilla kaduilla kehottaa kapinaan. Pater Malagrida etupäässä aikoo puheillaan ihmetöistä ja muista mokomista hullutuksista niin kiihoittaa kansaa, että se tarttuu aseisiin, muutamissa rykmenteissä on jo sotamiehet saatu taipumaan. On aikomus julistaa, että uskonto on vaarassa ja että te pidätte kuningasta vangittuna ja pakotatte häntä, mihin vain tahdotte.
POMBAL. Vai niin, — taaskin tuo vanha juttu! Mutta (tehden semmoisen liikkeen kuin jos murskaisi jotakin) sitä ei ole vaikea kukistaa. Muutamia mielettömiä raukkoja, jotka välttämättä tahtovat tulla martyyreiksi, lähetetään kaiketi liikkeelle. Pater Malagrida on vankeudessa, häntä he eivät voi käyttää.
JOSÉ. Erehdytte. Kuningas on omalla kädellään allekirjoittanut hänen vapautuksensa. Koko hankekin näyttää tärkeämmältä kuin luulette, sillä pater Moreira on itse Lissabonissa. Hän, kymmenen muuta jesuiittaa, sekä herttuat Aveiro, Tavora, Lafoens ja Elvas aikovat…
POMBAL. Aveiro, sanoit, Tavora, Lafoens — sehän oli vain kolme — minä erehdyin — tai — kuule, sano että erehdyin, niin saat omaksesi viljavimman maatilani.
JOSÉ. Jos olisin valehdellut, niin mielelläni olisin antanui vuosia elämästäni.
POMBAL. Ovatko siis maailman peruspylväät horjahtaneet ja taivas ja helvetti sekaantuneet toisiinsa? Haa! Ennen omin sormin repisin auki rintani ja riistäisin siitä sydämmen kuin että — haa! José! Seisot siinä niin rauhallisena. Et tiedä kuinka pirullisesti minua on petetty — olen hänelle antanut Beatriceni, hänen suutelonsa ovat tämän myrkyttäneet — ah, — minun tyttäreni, oman sieluni lapsi, sinun puolestasi on kostettava — vapise, sinä viheliäinen matelija! Tähän hetkeen olen vain vihannut pimeyttä, polkenut pahuutta, hävittänyt valhetta — mutta nyt — samalla pohjattomalla vihalla, millä ennen olen taistellut puolta maailmaa vastaan, samalla voimalla nyt sinut muserran! (Pikaisesti.) Missä on hän?
JOSÉ. Hän ja ne toiset salaliittolaiset ovat San Salvadorin dominikaani-luostarissa.
POMBAL. Varro! (Äänettömyyttä; toipuu.) Nyt olen levollinen. San
Salvadorin luostarissa, sanoit. Lähden heti sinne. Henkivartiostoni
päällikkö, Marialva, ja joukkokunta sotamiehiä seuratkoot minua.
Myöskin te.
JOSÉ. Meidän tulee kiirehtiä. Aika rientää. (Syrjään.) Tunnen kateellista voimattomuutta, kun näen hänen vihansa.
NELJÄS KOHTAUS.
(Näyttämönmuutos. Sali Theresian asunnossa.) MALAGRIDA kahleissa,
MOREIRA, AVEIRO, RAFAEL.
AVEIRO (osottaen Rafaelia). Tuoko siis se mies?
MOREIRA. Tuo. Hän on meidät kuninkaasta pelastava, jos ei puolisonne suostu käyttämään valtaansa.
AVEIRO. Hänen täytyy. Lafoens ei saa tulla kuninkaaksi.
MALAGRIDA (joka on ollut vaipuneena rukouksiin). Rafael! Poikani!
RAFAEL. Isä!
MALAGRIDA. Oletko koko illan polvillasi rukoillut, niinkuin käskin?
RAFAEL. Olen. Rukoilin sata isämeitää ja kaksisataa Ave Mariaa, mutta silloin alkoi aivojani polttaa ja huumata, niin etten enää voinut lukea.
MALAGRIDA. Se oli jumalallinen valkeus, joka tunki sisään ja lumosi sinut, sama valkeus, joka muinoin näkyi Taborilla apostoleille. Vasta silloin, kuin maalliset ajatukset hämmentyvät, voittaa taivaallinen viisaus alaa. Tottapahan olet ruoskinutkin itseäsi?
RAFAEL. Käytin noita hihnoja, joissa on ne suuret naulat, ja käskin kahta veljestä ruoskimaan minua, sill'aikaa kuin itse lauloin virren.
MALAGRIDA. Ethän vain laulanut virttä liian nopeaan? On muumia jumalattomia, jotka sillä tavalla tahtovat peijata donnaa. He saavat helvetissä palaa pää alaspäin, sill'aikaa kuin huuhkajat huutavat sitä virttä heidän korviinsa, sen on hän itse minulle kertonut. Mutta tiedänhän, että sinä olet yksi niitä Jumalan valittuja. Näet, pyhä Neitsyt näkyi minulle unessa ja sanoi: minä tarvitsen marttyyrin, joka kukistaa viholliseni ja suorittaa työni. Silloin mainitsin sinun nimesi. Pyhä Neitsyt hymyili lempeästi ja sanoi: hän on minulle otollinen.
RAFAEL. Niinkö pyhä Neitsyt itse on minusta sanonut? Tulkoon nyt polttolava, mestausmiekka, petoeläimet ja kaikki julmuudet, millä pahuus muinoin pyhiä marttyyrejä vainosi, minä en kauhistu, en, minä riemuitsen.
MALAGRIDA. Ylistetty sinä nuorukaisten joukossa, jonka Jumala itse on aseekseen valinnut! Sinun nimesi on oleva kaunistukseksi nykyajalle ja kateudeksi jälkimaailmalle. Sinun nimesi on oleva siunaukseksi pyhille, mutta kiroukseksi jumalattomille. Oletko valmis kaikkeen mitä vaadin?
RAFAEL. Olen.
MALAGRIDA. Oletko valmis verelläsi parantamaan pyhän Neitsyen haavoja, joita maailman pahuus kirveltää? Oletko valmis pelastamaan Jeesuksen pyhää veljeskuntaa, jota saatana uhkaa hävittää? O, silloin enkelit lankeevat eteesi kasvoilleen ja pyhimykset huudahtavat: hän on suurin!
RAFAEL (hurjasti). En ole enää elävien joukkoa, sillä korvani kuulee pyhien hallelujahuudot ja silmäni näkevät Jumalan leimuavan istuimen.
MALAGRIDA (tarjoo hänelle pistoolin). Ota tämä pyhä ase. Herra muinoin hävitti Faraon ja hukutti hänet meren aaltoihin. Hän antoi Ahabin alastoman ruumiin koirain nuoltavaksi. Tuon jumalattomat Belialin, joka nyt valtaistuimelta myrkkyä syöksee, hänet Hän tahtoo tällä aseella surmata.
RAFAEL. Eikö muuta mitään? Etkö katso minun ansaitsevan marttyyrikruunua?
MALAGRIDA. Niinkuin muinoin Vapahtajan, niin sinutkin sotamiehet ottavat kiinni. Sinua pakotetaan sanomaan, kuka tämän on pannut toimeen. Sinun tulee vastata: Pombal. Silloin sinut surmataan. Tule nyt ottamaan siunaus. (Siunaa hänet.)
RAFAEL (hetken äänettömyyden jälkeen). Milloin tulee kuningas?
MALAGRIDA. Pyhä Neitsyt tahtoo itse kolkuttaa sen paatuneen sydäntä kääntääkseen sitä. Jos hän sittekin paatuu — niin, silloin on hän saatanan valtaan annettu, ja madonna lähettää valkeuden sinua valaisemaan merkiksi, että hän vaatii palvelustasi.
MOREIRA (hiljaa Malagridalle). Voisitte itse mennä paikalle ja näyttää, miten hänen tulee tehdä.
MALAGRIDA. Niinkuin tahdotte. Rafael, tule mukaan!
(RAFAEL ja MALAGRIDA menevät.)
VIIDES KOHTAUS.
MOREIRA. AVEIRO.
MOREIRA. Jos ei tätä Rafaelia tarvita, niin on hän vielä huomispäivänä laitettava lähetyssaarnaajaksi Intiaan.
AVEIRO. Miksi niin? Minusta niin hurskas ja innostunut nuorukainen voi täällä olla paremmin tarpeen kuin missään muualla.
MOREIRA. Erehdytte. Marttyyrikruunu, jonka hän nyt oli saavuttamaisillaan, tulisi alinomaa houkuttelemaan häntä. Hän voisi ruveta toimimaan omin päin ja tehdä veljeskunnallemme aika rumat kepposet. Intiassa sitä vastoin hänen kuolemansa virkistäisi veljiemme sammunutta uskonintoa; veljeskuntamme tarvitsee pyhimyksiä.
AVEIRO. Silloin hän varmaankin saa lähteä Intiaan, sillä Theresian täytyy ottaa kuullakseen järkisyitä ja auttaa meitä. Tiedän että te mieluummin tahtoisitte saada Lafoensin, mutta unohdatte, että nykyisen heikon, vanhan ja kivulloisen kuninkaan aikana me voimme hallita paljoa paremmin, kuin jos nuori ja tarmokas mies olisi hallitsijana. Ette tunnu kuulevan minua, — näytätte niin miettiväiseltä.
MOREIRA. Minä mietinkin. — Jos luvataan rikkauksia yhdelle, valtaa toiselle, paratiisin iloja kolmannelle, silloin ovat kaikki valmiit uhrautumaan; mutta jos sanotaan: "ole sinä vain köyhä, sorrettu, hyljätty, mutta sen asian, jonka puolesta taistelit, sen tulee voittaa" — silloin — niin, silloin ihmisiä arveluttaa.
AVEIRO. Eihän vain teissä ole niin jumalatonta ajatusta, että tahtoisitte olla hyljätty, köyhä, sorrettu?
MOREIRA. Teillä sitä ei tietystikään voisi olla. No niin, olemme kaikki syntisiä ihmisiä. (Ilkkuen.) Meissä on joskus oikein jumalattomia ajatuksia. Kuulen vaimonne tulevan. (Menee.)
KUUDES KOHTAUS.
THERESIA. AVEIRO.
THERESIA. Kutsuitte minua. Onko mitään tärkeätä tapahtunut?
AVEIRO. Theresia, me olemme aina vihanneet toisiamme. Joka katseessasi, joka liikkeessäsi olen huomannut ylenkatsetta minua kohtaan, ja tämän ylenkatseen olen minä kostanut kiusaamalla sinua. Minua on huvittanut näyttää sinulle kaikki ne ominaisuuteni, jotka ovat sinulle vastenmieliset.
THERESIA. Eikö puolisollani ole mitään muuta sanottavaa?
(Lähtemäisillään.)
AVEIRO. En puhu tässä puolisonasi, vaan sen puolueen lähettämänä, johon kumpikin kuulumme. Yhteinen asiamme vaatii teiltä uhrausta. Tiedän ett'ette mielellänne sitä tee, mutta teidän täytyy kuitenkin se tehdä. Antaakseni teille vielä yhden lisäsyyn mahdolliseksi kehotukseksi, tahdon minäkin tehdä uhrauksen. Olette syyttänyt minua ahneeksi — no niin, — vaikka siten menetänkin suurimman osan omaisuuttani, niin tahdon kuitenkin päästää teidät ja hakea eroa, jos nyt tottelette käskyäni.
THERESIA. Silloin se todellakin lienee jotakin tärkeätä.
AVEIRO. Kuningas tulee tänä yönä tänne teidän luoksenne.
THERESIA. Ei ikipäivinä!
AVEIRO. Minä olen teidän nimessänne kutsunut hänet tänne — näette siis, ettei teidän nyt auta olla siveä olevinanne. Teidän täytyy pitää häntä täällä koko yö, niin että huomenaamulla, kun kapina syttyy, hän on meidän käsissämme. Ymmärrättekö?
THERESIA. Pakotatte minua epäilemään äitinne siveyttä, että hän ei ole synnyttänyt ylimystä, vaan halpasukuisen äpärän. Meilläkö olisi yhteinen päämäärä! Ei, niin pyhänä, niin suurena on aatteeni edessäni, että riettaan ajatuksen haamekin sen jo saastuttaisi, ja te tahdotte — Haa! kaikki minussa voitte häväistä, vaan kunniaani ette ikipäivinä. Niin arvelivat esi-isämme, — niin minäkin ajattelen viimeiseen hengenpisaraan asti.
AVEIRO. Pois nuo houkkamaiset haaveet! Vaiti! Kuulen kuninkaan vaunujen jo vierivän kartanolla. No niin. Siis kuulkaa viimeinen sanani. Näettekö tuota lamppua? Jos ette pidä kuningasta täällä yötä, niin heti kun hänen vaununsa vierivät pois, tuo valo balkongilta on ilmoitusmerkkinä hänen murhaajilleen — kuuletteko, hänen salamurhaajilleen, että ottavat hänet hengiltä. Olette nyt kuullut — valitkaa itse.
SEITSEMÄS KOHTAUS.
KUNINGAS. THEEESIA.
KUNINGAS. Ihana Theresia! Olen säntillinen, niinkuin näette. Julma sydämmenne on siis tuskistani vihdoinkin heltynyt. Hellät huokaukseni —
THERESIA (väkinäisellä levollisuudella). Anteeksi, sire! Tämä on erehdys. Minä en suinkaan ole antanut puolisolleni toimeksi kutsua teitä tänne.
KUNINGAS. Vai niin! (Syrjään.) Tämähän alkaa niinkuin kaikkein tavallisin lemmenyhtymys: minun puoleltani imeliä korulauseita, hänen puoleltaan siveätä vastarintaa. Ei! (Ääneen.) Kopea nainen, vihdoinkin olen sinut voittanut.
THERESIA (kiivaasti). Voittanut? (Taaskin väkinäisellä levollisuudella.) Vakuutan, sire, —
KUNINGAS. Miksi noita tavallisia korupuheita? Ne eivät sovi teidän-tapaiselle naiselle, Theresia. Ei, sanokaa suoraan: ette rakasta minua, kenties vihaatte minua, sitä parempi. Tahdotte hallita, senvuoksi antaudutte minulle. Olen kyllästynyt noihin naisiin, jotka ensi viittaukselta juoksevat syliin. Mutta kun sinä, Theresia, joka niin ylpeilet esi-isistäsi, niin ylpeilet siveydestäsi, niin ylpeilet kunniastasi, kun sinä polvistut eteeni maahan, kun sinä, niinkuin lilja myrskyssä, väriset sylissäni, silloin — silloin tunnen minä olevani mies.
THERESIA. Sire, — hyvin ymmärrän — te ette tunne naista — ette tunne Portugalin naista — ette tunne minua.
KUNINGAS. Yhäkö vastarintaa? (Aikoo tarttua häneen.) Tule, tämän suutelon hehku — —
THERESIA. Pois! Voitte vainota minua, sillä olette kuningas, voitte heittää minut vankeuteen, voitte surmata minut, mutta ikipäivinä ette — — Haa! voittepa vaikka tehdä minulle väkivaltaa, — kuuletteko, uskon sitä teistä, — ja minulla, minulla ei tosin ole tikaria, mutta voin kuristaa itseni omin käsin, tai, jos pitelette niitä kiinni, pidättää henkeäni, niin että pitelette ruumista sylissänne. (Äkisti muuttaen vihasta tuskaan.) O, sire! Sire, olen paljon kärsinyt teidän tähtenne, sillä te olette kuninkaani. Jos minulla olisi tuhat henkeä, niin mielelläni uhraisin ne kaikki, kunhan teissä vain näkisin yhtäkään suurten esi-isienne, urhoollisen Juhanan, jalon Emanuelin, pyhän Sebastianin, ominaisuutta. Nyt, kysykää itseltänne, voinko muuta kuin halveksia teitä?
KUNINGAS. Vai niin, olette siis vain tahtonut ilveillä kanssani — mutta saadaanpa nähdä, kuka meistä ilveeksi joutuu. Huomenna saa koko hovi tietää, että olen ollut tänä yönä luonanne. Puolisonne ja minä, me kyllä pidämme huolta siitä että se tulee tiedoksi. Koko hovi, koko kaupunki, koko Portugal takanapäin sylkee teihin, vaikka edessä teitä kumartaa. Miehenne nimitetään ylihovimestariksi, tietysti omista ansioistaan — niin hänen ystävänsä sanovat vaikkeivät niin ajattele. Europan silmissä te tulette olemaan samalla tasalla kuin markiisitar d'Azara, madame Pompadour ja keitä lienevätkään nimeltään nuo daamit, joista aina olette niin suurella kunnioituksella puhunut. Nyt tiedätte mitä on edessänne. Rakastajanne tahtoo vaieta, kuninkaanne aikoo puhua. Käännytte pois. Ette siis vastaa?
(THERESIA aikoo vastata, vaan ei voi).
KUNINGAS. No niin, hyvästi siis! Huomenna olette maailman silmissä minun jalkavaimoni. (Menee.)
KAHDEKSAS KOHTAUS.
AVEIRO. THERESIA. (Äänettömyyttä.)
AVEIRO (ilkkuen). Menenkö kertomaan Lafoensin herttualle, että kuningas oli tänä yönä täällä?
THERESIA (ylpeänä). Tästä hetkestä en ole enää teidän vaimonne, niin sanomattomasti, niin kuulumattomasti, niin suunnattomasti olette minua häväissyt. Kuolema se kaikki siteet kirvoittaa, ja mitä on kuolema häpeän rinnalla?
AVEIRO. Hyvä! Yhdentekevä. Itse olette niin tahtonut. (Menee lampun luo ja aikoo ottaa sen.)
THERESIA. Teidänkö pelkuri kätenne aikoo lähettää salaman valaisemaan maailmaa? Ei, pois, ettei valkea sammuisi häpeästä olla teidän kädessänne! (Painaa päänsä käsiinsä; hetken äänettömyys; sitten hän nostaa päätänsä ja sanoo kolkosti.) Minun kunniani on häväisty, — minun on kosto. (Tarttuu lamppuun ja menee balkongille. Palajaa.)
AVEIRO. Te olette todellakin sen näköinen kuin — (Vaimon kolkko katse osuu mieheen. Tämä vaikenee.)
THERESIA. Nyt katosi aurinko maailmasta, ja pimeys on astunut sen sijalle! Sinä pieni valo, sinäkö vielä yksin aiot taistella vastaan? Ei, sammu! (Sammuttaa lampun.) Nyt on yö!
YHDEKSÄS KOHTAUS.
(Näyttämönmuutos. Sali San Salvadorin dominikaani-luostarissa.)
MOREIRA, MALAGRIDA, TAVORA, ATOUGIA, ALESSANDRO, jesuiittoja, aatelismiehiä.
MOREIRA. Ken siellä?
ALESSANDRO. St Fransisco Xavier! (Ovi avataan. ALESSANDRO tulee.)
MOREIRA (hiljaa Alessandrolle). Oletteko puhutellut päällikköä?
ALESSANDRO. Hän on meille suosiollinen. Lupasi ryhtyä niin nurinpuolisiin toimiin, että hankkeemme helpottuisi. Miehellä on summaton joukko velkojia, ja kuka voi estää kansanjoukkoa levottomuuksien aikana ottamasta hengiltä yhtä ja toista koronkiskojaa juutalaista. Lausuin myöskin viittauksen Pombalin tiluksien ryöstämisestä — se teki asianmukaisen vaikutuksen.
MOREIRA. Niinkuin se on monessa muussa paikassa tehnyt. — Ah, jospa meillä vain olisi tarpeeksi kultaa! Tosin kyllä monet veljeskunnan jäsenet käyvät luvatonta kauppaa, mutta kun sitten voittorahoja tarvittaisiin, niin on ne kulutettu turhuuksiin. (Tavoralle.) Oletteko hävittänyt kaikki paperit, jotka jollakin tavalla voisivat todistaa meitä vastaan?
TAVORA. Olkaa huoleti! Periaatteenani on, etten koskaan jätä jälkeeni mitään, joka voisi minut paljastaa. Tämä on todellakin tärkeä päivä. Tuntee luonnossaan tällä hetkellä olevansa historiallinen henkilö.
MOREIRA. Jeesuksen pyhän veljeskunnan jäsenet! Kenraalimme on Roomasta uskonut minun toimekseni tämän tärkeän asian, joka on muuttava Portugalin kohtalon ja tekevä veljeskuntamme yhtä hyödylliseksi kuin ennenkin. Ajan kiire on pakottanut minua toimimaan omavaltaisesti. Yhdessä kohdassa tahdon kuitenkin kysyä neuvoanne. On mahdollista, että yrityksemme ei onnistu, että kansanjoukot kukistetaan, että ystävämme pettävät meidät, että Jumala ei katso vielä hetken tulleen. Maailma silloin tietysti tekoamme sadattelee. Olen siinä tapauksessa niin asettanut, että kaikki varjo lankeaa meihin, mutta veljeskuntamme säilyy puhtaana. Veljeskunnan prokuraattori silloin nimittäin julistaa meidät kelvottomiksi jäseniksi, joiden kanssa veljeskunta ei tahdo olla missään tekemisissä, ja antaa meidät alttiiksi Pombalin kostolle. Jos taas sanomme, että toimimme veljeskunnan nimessä, niin pelastamme tosin henkemme, sillä silloin ei Pombalkaan uskalla meitä hätyyttää, niinkuin hän ei Oportossakaan uskaltanut, mutta silloin on veljeskuntamme asia Portugalissa ehkä hukassa. Teinkö oikein, kun valitsin edellisen?
KAIKKI JESUIITAT. Teit; me olisimme tehneet samoin.
MOREIRA (synkkänä). Olemme näin ehkä antautuneet kuoleman omaksi, mutta sellaisen kuoleman, joka on enemmän kuin kaikki elämä.
TAVORA. Otatte asian liian vakavalta kannalta. Oikein minua säikäytätte. Minusta yrityksemme on niin taattu, ettei se voi mitenkään huonosti onnistua. (Lafoens on sillaikaa sanonut tunnussanan ja päässyt sisään.)
MOREIRA. Vihdoinkin tulet, poikani. Olen kauan sinua odottanut. Nyt ei ole enää muita poissa, kuin Aveiron herttua ja yksityissihteeri José, joka on luvannut antaa meille muutamia tietoja.
LAFOENS. Isä, olen tullut tänne, mutta en ole vielä kokonaan teidän. Tahdon ensin saada täyden selvän kaikista teidän hankkeistanne. Älkää sitä katsoko epäluottamukseksi, sillä tiedättehän, että suuresti teitä kunnioitan. Kenties ette minua käsitä, mutta minun täytyy kuitenkin kysyä: aiotteko minulle kruunua vai ettekö?
MOREIRA. Vasta tunnin tai parin kuluttua voin antaa teille vastauksen. (Syrjään.) Silloin lienee tiettynä, onko kuningas elossa vai eikö.
LAFOENS. Luotan teihin.
MOREIRA. Tämän viime vuorokauden joka sekunti on ollut minulle kuin vuosi. On niin kuin täytyisi minun tunnustella päätäni, ovatko hiukseni jo vaalenneet. Mutta — hengen väsymystä ei laisinkaan!
(Kolkutusta. Kuuluu tunnuslause: S:t Fransisco Xavier; ovi aukenee.)
KYMMENES KOHTAUS.
Edelliset. ELVAS.
TAVORA. Poikani! |
MOREIRA. Olemme petetyt! | Yht'aikaa.
AATELISMIEHET. Mitä tietää tämä? |
ELVAS. Se on siis totta! Isä! Ystävät! Mitä täällä teette!
MOREIRA. Miksi epäluulosi on meitä etsinyt?
TAVORA. Ah, minä olen petetty! Oma lapseni on minut pettänyt. Luiz-poikani, katso harmaita hiuksiani, ethän niitä tahtone saattaa mestauspölkylle? Olen hukassa! Ajattele äitiäsi. Tapasithan ennen olla niin hyvä. Ah, en tiedä mitä sanon.
ELVAS. O, isä! Sinäkin! Mitä tulee minun enää uskoa tässä maailmassa? O, ennen soisin että minä olisin sinun sijassasi ja sinä minun, kuin että — Mutta, ei mitään soimauksia! — ethän pane hankettasi täytäntöön, teethän sovinnon —?
MALAGRIDA. Kuolema tuolle jumalattomalle herjaajalle! Herra, salamasi on vaiti vain siksi, ettei ennättäisi tikariemme edelle.
TAVORA (hiukan tointuneena). Lupaan sinulle mitä tahdot, kunhan et vain ilmaise meitä; ei hiustakaan katkaista Beatricesi päästä; itse saat pitää kaikki mikä omasi on; ethän voi nähdä isääsi laahattavan mestauspölkylle Lissabonin roskaväen ilkkuessa — Hyvä Jumala! Kuinka olen minä voinut siittää noin kovasydämmistä? Ajattele esi-isiämme!
ELVAS. Pombal ei vielä tiedä mitään, enkä minä tahdo teitä perikatoon saattaa, jos vain heitätte salahankkeenne. Silloin menen täältä.
MOREIRA. Te ette mene mihinkään. Näette, että täällä on meitä tarpeeksi monta pidättämään teitä. Vaikka koettaisitte huutaakin, niin ette voisi saada ääntänne kuulumaan. Ja jos voisittekin, niin saatte olla varma, että samassa tuokiossa isänne tikari tapaa hänen sydäntään.
ELVAS. Mitä tehdä? O, Jumala! Valkeutta sydämmeeni! Valkeutta aivoihini! (Kolkutetaan.)
MOREIRA. Varmaankin yksityissihteeri José! — Ken siellä?
ÄÄNI ULKOA. S:t Fransisco Xavier!
MOREIRA. Mitä? Outo ääni!
MUNKKI (syösten sisään sivuhuoneesta). Kunnianarvoiset herrat! Koko kartano on täynnä sotamiehiä. Pelastukoon, ken voi.
ÄÄNI. Kuninkaan nimessä, avatkaa!
MOREIRA (Elvasille, joka aikoo vastata). Jos isänne henki on teille rakas, niin vaiti! Vielä voimme pelastua. Vaatikaa sitte mitä mielitte.
ÄÄNI. Avatkaa, kuninkaan nimessä!
MOREIRA. Tässä on salaovi, josta käytävän kautta johtaa salainen tie meidän veljeskuntamme taloon. (Avaa salaoven ja syöksee sen kautta ulos; toiset hankkiutuvat seuraamaan häntä. Hetken kuluttua hän kuitenkin kääntyy takaisin.) Haa! Nyt olemme hukassa. Näin sotilaita vilahtelevan sielläkin. Ah, ei toki, — vielä on toivon haametta! (Hurjasti.) Jos joku meistä on tehnyt Jumalalle palveluksen, niin muistuttakoon nyt Häntä siitä. Kun Hän vain tällä hetkellä kuulisi rukouksemme, niin saisi Hän sittemmin kieltää meiltä vaikka kaikki. (Kaikki laskeutuvat polvilleen, Elvaskin konemaisesti, ottavat esiin rukousnauhansa ja alkavat hartaasti rukoilla. Kun kehoitukseen ei ole vastausta saatu, aletaan ulkoapäin särkeä ovea. Kun se on tehty, nähdään Pombal, soturien keskellä.)
YHDESTOISTA KOHTAUS.
Edelliset. POMBAL.
POMBAL. Rukouksissa! Kun jesuiitat rukoilevat, silloin pimeys viettää juhliaan. Kas vain! Tavora! Me yhdyimme toisena aikana, toisessa paikassa ja toisella tavalla, aiotte nyt kenties verelläni sovittaa sen rikoksen, että minua suutelitte. Malagrida —
MALAGRIDA (sylkien hänen jälkeensä). Vaiti, sinä kerettiläis-basiliski, sinä perkeleen sikiö! Tule kiduttamaan pyhiä, niinkuin ennenkin olet tehnyt, sinä epäjumalan palvelija, jonka edessä — — Haa! Herra, Herra, sinä tapoit Ananiaksen ja Faraon, mutta tuon sinä annat elää!
POMBAL. Tuo mies on hullu. Atougia, Moreira, Alessandro, Alveira — (Hänen silmänsä sattuvat Elvasiin, hän vaikenee äkisti ja kääntää pois päänsä. Elvas on koko ajan ollut ikäänkuin huumauksissa.)
ELVAS (karaten pystyyn). Isä, minä olen syytön, kaikki on väärinkäsitystä.
POMBAL (kylmästi). Viekää tuo S:t Julianin linnaan, syvimpään vankikomeroon. Jos hän tänne jää, niin tekee käteni mieli tavottaa tikariani, joka kuitenkin on liian hyvä tahrattavaksi hänen verellään.
(Sotamiehet käyvät kiinni Elvasiin, joka tekee vastarintaa.)
ELVAS. Vannon taivaan jumalan nimeen, että olen viaton. Todistakaa te puolestani! Ah, teidät on petetty! Beatriceni kautta —
POMBAL. Tuotako nimeä rohkenet mainita? Pois! (Soturit vievät pois
Elvasin.)
MOREIRA. Miksi te sotamiehin, sauvoin ja tulisoihduin tunkeutte hiljaiseen luostariin? Me vietämme täällä pyhän Fransisco Xavierin marttyyrikuolemaa, joka tapahtui tänä päivänä. (Syrjään.) Onko aika seisahtunut tätä töllistelemään, vai miksi se ei riennä eteenpäin? Jos nyt vain kuningas — —
POMBAL (syrjään). Näyttävät jotakin odottavan. (Laukaus kuuluu.)
KAIKKI. Haa!
MOREIRA. Haa! Veljeskuntamme on pelastettu!
POMBAL. Mitä oli tuo? Marialva, riennä katsomaan! Joutuin! (Tämä menee, mukanaan sotilaita.) Mitä, jos se olisi kuningas! Pieni luoti voisi hävittää kaikki, minkä puolesta olen ponnistellut. Sattumusko siis maailmaa ohjaa?
MALAGRIDA. Madonna olkoon kiitetty ja ylistetty! Hän ei ole vielä kääntänyt pois kasvojaan uskovaisista. (Kuningas tulee sisään haavoitettuna ja kalpeana, nojautuen Marialvan käsivarteen.)
POMBAL. Te elätte! Haa! Nyt vasta minun työni alkaa. Nyt, isänmaa, nyt, vapaus, riemuitkaa!
NELJÄS NÄYTÖS.
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
(Sali S:t Julianin linnassa.)
POMBAL, BEATRICE, Linnanpäällikkö.
POMBAL (linnanpäällikölle). Tuokaa Elvasin herttua tänne! (Linnanpäällikkö menee.) Oletko kokonaan riistänyt sydämmestäsi tuon kelvottoman miehen kuvan? Onko mielesi tarpeeksi tyyni sanomaan hänelle, kuinka suuresti häntä halveksit? Pelkään ettet ole. Käänny takaisin, vielä on aika. Tämä puhelu vain mieltäsi kiihdyttää.
BEATRICE. O, ei, ei! Se vain tuo minulle rauhan — haudan rauhan, jos ei muutakaan. Tiedän sen, — näen sen — ettei hän ole koskaan minua rakastanut, että hän on pettänyt minut, pettänyt sinut, ja kuitenkin täytyy minun häntä puhutella. Tahdon sanoa, että vihaan häntä, että hänen käytöksensä on murtanut minut, että — että — O, hyvä Jumala! en tiedä mitä aion sanoa ja kuitenkin tunnen itsessäni, että täytyy häntä puhutella. Armas sormus! Heloittava timantti! Sinä et ole muuttunut, niinkuin hänen mielensä, sinä olet yhä vielä todellinen, vaikka herrasi uskollisuus on valheellista. Oliko onneni silloin, kuin sinut sain, synti, jotta minun nyt täytyy tulla niin äärettömän onnettomaksi?
POMBAL. Sinä et tiedä, lapsi-raukka, kuinka toiveemme ovat pettyneet. Ei ole mitään, johon voimme nojautua ja sanoa: sinä olet tukeni, sinuun minä voin turvata. Olemme niin kiintyneet toiveisiimme että, kun ne särkyvät, luulemme että sydämmemmekin särkyy — ja kuitenkin lupaamme unohtaa yksin niiden muistonkin.
BEATRICE. Unohtaa, — muistaa, — siihen vaaditaan entisyyttä. Mutta koko minun sieluni on kiinni siinä hetkessä, milloin kuulin, että hän itse oli tunnustanut petoksensa, — se ei voi päästä siitä eteenpäin — minun täytyy purkaa tämä lumous. Hänen sormuksensa, joka minut kahlehtii, tahdon antaa takaisin. Miksi hän viipyy? Miksi ei hän tule? Eikö hän siis tiedä, että häntä odottaa hänen Beatricensä, ah! — ei enää hänen! Hyvä Jumala! Suruni minut sekoittaa. Ah! Isä, isä, — (Heittäytyy itkien Pombalin syliin.)
LINNANPÄÄLLIKKÖ (palajaa, vanginvartija mukanaan). Elvasin herttua on vierimmässä huoneessa.
POMBAL. Beatrice, ei nyt — ei tällä hetkellä — ei tuossa järkytetyssä mielentilassa!
BEATRICE (nousten äkisti pystyyn). Enkö ole tyyni nyt?
POMBAL. Tuota mielenmalttia! — ja äsken — (Syrjään.) Haa! naisensydän, häälyvä laine, joka peität arvaamattoman syvyyden! (Puhelee muutamia silmänräpäyksiä hiljaa linnanpäällikön kanssa, joka kumartaa merkiksi että on ymmärtänyt. Juhlallisena Beatricelle.) Jumala varjelkoon sinua, lapseni, ole luja!
LlNNANPÄÄLLlKKÖ (vanginvartijalle). Saata hänen ylhäisyyttään Pater
Moreiran vankikammioon.
(POMBAL ja vanginvartija menevät vasemmanpuolisesta sivuovesta,
linnanpäällikkö oikeanpuolisesta, josta muutaman hetken kuluttua
ELVAS kahleissa syöksee sisään.)
TOINEN KOHTAUS.
BEATRICE. ELVAS.
ELVAS. Valoa! — Beatrice! — Olenko siis vapaa?
BEATRICE (syrjään). Ah! Sama ääni kuin ennenkin. (Ääneen.) Luiz, herttua, — tulen teitä — (kääntää koko ajan kasvonsa poispäin, niin ettei voi häntä nähdä) — aion jättää teidät — —
ELVAS (kiljahtaen). Beatrice! sinä — sinäkö —? (Kaatuu voimattomana maahan.)
BEATRICE. Pyhä Maria, hän kuolee! (Kiiruhtaa hänen luokseen ja koettaa herättää häntä jälleen henkiin.) Kuinka hän on kalpea! Luiz! Havahdu! Hyvä Jumala, kuinka olen ollut tyly! Luiz! Luiz! Havahdu! Kuinka hän on muuttunut! Onko hän jo aivan haamu? Ah, tuo kalpeus hyytää minut! Havahdu! havahdu! Ah! Eikö kukaan tule auttamaan?
ELVAS (havahtuen). Kuinka tuo valo pistää silmiini! Pois pimeään vankiluolaan! Pois! Beatricenikin tuomitsee minua väärin — hänkin uskoo minut syylliseksi. Ei, pois, pois, syvään alas! —
BEATRICE. O! tunnen, etten voi sinua vihata. Tahdon vain jättää sinut hyvästi, sinut, elämäni onni, unelmani, joka oli todellisempi kuin todellisuus. Antakaamme toisillemme anteeksi, — sinä minun tylyyteni, ja minä — (peittää itkien kasvonsa käsillään).
ELVAS (juhlallisesti). Jumala ja sinä kuulette minua tällä hetkellä: olen syytön!
BEATRICE. Sinä sen sanoit: syytön olet! Uskon sinua, — kuinka en sinua uskoisi! Kuuletkos, isä, hän on syytön! O, riennä takaisin! Häntä on paneteltu.
ELVAS. Ja sinä olet kuitenkin luullut minua syylliseksi.
BEATRICE. Kaikki ihmiset syyttivät sinua, — sydämmeni ei heitä uskonut. Isäni kielsi minua ajattelemasta sinua, — en voinut häntä totella. Silloin sanottiin, että itse olit tunnustanut, ja mitä minä silloin voin tehdä? Mutta ethän olekaan tunnustanut? Sinun päähäsi on valheteltu. O, isä, isä! kuinka iloiseksi tuletkaan, kun tämän kuulet!
ELVAS. Ei, ei! Sinua ei ole petetty. Minä olen tunnustamia mutta se oli valhe, — tein sen pelosta. Kun on keskellä täyttä elämän iloa, niin on helppo puhua mielen lujuudesta ja rohkeudesta; mutta kuvittele mielessäsi vankiluolaa, niin pimeää, niin kauheata, niin salattua, että joka hetki luulet että ihmiset ovat unhottaneet sinut sinne nääntymään kylmään ja nälkään. Ja kidutus sitten! — käsitätkö, Beatrice-parka, — kidutus, tuo hirvittävä, verta imevä aave, tulirintainen, rautakourainen, mykkä, liikkumaton, eloton — ja kuitenkin voimallisempi kuin ihmisen tahto, — kuin ihmisen vapaa tahto. O, pelkäsin tulevani hulluksi! Oli niin kuin olisi sielu erotettu ruumiista ja jälkimäinen kieltäytynyt tottelemasta edellistä. Sanoin, allekirjoitin, tunnustin mitä tahdottiin.
BEATRICE. O, hirvittävää! Meillä on siis vihollisia! Isääni petetään.
ELVAS. Beatrice! Isäsi on hirmuvaltias. Hän se varmaan on minut perikatoon saattanut. Todistuksia minulla ei ole, mutta aavistan jotakin kamalaa. Armas Beatrice-raukka, olet paljo itkenyt minun tähteni, — annahan kun katselen silmiäsi. Muistatko kaikki ne sonetit, joissa niiden loistoa ylistelin? — nyt niitä kyyneleet himmentävät.
BEATRICE. Luiz, sinä petyt, — olen varma siitä, että isääni on eksytetty. Oi, älä puhu hänestä noin katkerasti! Kaikki käy vielä hyvin, — rohkeutta vain!
KOLMAS KOHTAUS.
Edelliset. JOSÉ.
JOSÉ (hämmästyen, nähdessään heidät). Sanottiin, että markiisi oli lähtenyt tänne.
ELVAS (Beatricelle). Onko isäsi ottanut tuon takaisin palvelukseensa?
BEATRICE. On.
ELVAS. Haa! Kamala valo alkaa silmissäni koittaa. (Josélle.)
Kunniaton konna!
JOSÉ. Olen liian ylevä loukkaantuakseni isänmaan-petturin solvauksesta, — olen päinvastoin ylpeä siitä.
BEATRICE (Elvasille). Mikä johtuukaan mieleesi? Isäni suuresti luottaa tähän mieheen. (Josélle.) José, olimmehan ennen ystäviä. Koeta sinäkin puolestasi saada isääni uskomaan, että puolisoni on viaton siihen rikokseen, josta häntä on syytetty. Koetamme yhdessä käyttää vaikutusvoimaamme hänen pelastuksekseen.
JOSÉ (kuivasti). En ole vielä koskaan puoltanut herrani vihamiehiä. Muuten tekin, herttuatar, suvaitkaa pitää kiirettä, jos aiotte pelastaa puolisonne, sillä —
BEATRICE. Miksi ette jatka? Tuossa piilee jotakin hirvittävää. José, puhu! Oi, rukoilen sinua, puhu!
ELVAS. Haa! Tuo pidätetty lause sisältää minun tuomioni.
JOSÉ. Itse sen sanoitte. Aioin säästää teitä, mutta nyt, kun näytätte sen tietävän, ei minun ole tarvis pitää sitä salassa.
ELVAS ja BEATRICE. Ja mitä säätää se tuomio?
JOSÉ. Kuoleman.
ELVAS (säpsähtää). Kuoleman! (Hiljemmin) Kuoleman! (Soinnuttomasti)
Kuoleman!
BEATRICE. Ette puhu totta, — tahdotte vain pelottaa minua.
JOSÉ. Niin oikein, erehdyin tosiaankin. Tuomio ei säädä sitä.
BEATRICE. O, tiesinhän sen! Se ei olisi ollut mahdollista.
JOSÉ (hitaasti). Tuomio ei mainitse kuolemaa — vaan ruhjontaa.
ELVAS (tointuen). Kuolema! En voi sitä käsittää. Kamala uni, joka kouristaa kokoon voimani ja tahtoo minussa turruttaa elon tunnon! O, en tahdo, en tahdo kuolla! Kuuletteko, armoa, armoa! (Josélle) Oi, rukoilkaa tekin! Olen epäillyt teitä, — kerjään, — matelen maassa edessänne, — henkipahanen vain! Kun tuskista hiutunut ihminen tautivuoteellaan näkee kuoleman verkkaan lähestyvän, o, kuinka hän kierii tomussa sen edessä — kuinka hän riippuu kiinni siinä tuskan sijassa, jota äsken kiroili! — ja minun — minun täytyy kuolla silloin, kuin elämä alkaa minulle kukoistaa, — kuolla pois keväästä, lemmestä, — ei! ei! (Likistyy kiinni Beatriceen.)
BEATRICE. Eikö näissä muureissa ole rahtuakaan sääliä?!
ELVAS. O! olen pelkuri. Tiedän sen. Myönnän sen. Mitä huolinkaan teeskennellä! — Henki vain, sehän on niin vähän! Hirvittävin vankeus, maanpako, kaikki, kaikki, kun vain saan pitää henkeni!
JOSÉ. Alennutte minun edessäni, ikäänkuin tuomionne riippuisi minusta. Kääntykää markiisin puoleen. (Syrjään.) Tuotako siis tavottelin? Tuota, josta niin kauan ajatuksissani nautin, tuotako en nyt, kun se on toteutunut, voikaan kestää? (Menee.)
ELVAS. Hän menee! Hän ei siis ole ihminen, vaan peto.
BEATRICE. Minun täytyy mennä isäni luo. Hän ei voi sallia että tämä kauheus tapahtuu.
ELVAS. Älä mene! Oi, älä mene! Tahdon niin likistyä sinuun kiinni, ett'eivät voi meitä toisistamme irroittaa, vaan, säästääkseen sinua, heidän täytyy säästää minutkin.
LINNANPÄÄLLIKKÖ (astuen sisään sivuovesta). Anteeksi, rouva herttuatar, mutta se aika, minkä puolisonne sai luvan olla täällä, on nyt lopussa. Teidän täytyy palata, herttua, vankeuteenne.
ELVAS. Hyvä Jumala! Meidän pitää siis erota! No niin! Mene Beatrice, mene, pelasta henkeni. Madonna suokoon sinulle voimia taivuttaa isääsi!
BEATRICE. O, toivon parahinta. Muotoileehan pehmyt vesikin kovaa kalliota, — eikö siis kyynelten voima vielä enemmän liikuttaisi taipuisaa ihmissydäntä? Ensin kuitenkin riennän äitini luo, että hänkin rukoilisi yhdessä kanssani. Isäni kuuntelee paljo hänen neuvojaan.
ELVAS. O, kun sinä menet, niin tulee yö! (Menee linnanpäällikön saattamana.)
NELJÄS KOHTAUS.
THERESIA (tulee), BEATRICE.
THERESIA (tervehtii kylmästi Beatricea; syrjään). Pombalin tytär!
BEATRICE (syrjään). Mitä tekee täällä tuo ylpeä ja kylmä nainen? (Kääntyy päin ja tervehtii kankeasti. Theresia huomaa hänen kärsimyksensä ja itkettyneet kasvonsa.)
THERESIA (myötätuntoisella hellyydellä). Beatrice! Sisar! (Syleilee häntä.)
BEATRICE. Herttuatar, — te, joka ennen niin kopeasti —
THERESIA. Eikö onnettomuus ole tehnyt meitä sisariksi? Onko meidän tarvis antaa selityksiä, — eikö naiset ymmärrä toisiaan? Sinä kärsit armaasi, Luizin tähden, rakkautesi tähden. Usko minua, — minä ymmärrän tunteesi.
BEATRICE. Kiitos!
THERESIA. Sanoivat isäsi olevan täällä.
BEATRICE. Luulen että hän pian tulee.
THERESIA (lempeästi). Tahdotko jättää meidät hetkeksi kahden kesken?
BEATRICE. Kyllä. Minun täytyykin mennä äitini luo. Hyvästi!
THERESIA. Mene, — mutta tiedä, että aina kun rukoilet rakkaasi puolesta, meidän rukouksemme nousevat saman Jumalan tykö.
(Beatrice menee.)
VIIDES KOHTAUS.
POMBAL. THERESIA.
POMBAL. Aina sama uppiniskaisuus! Ei, hänen kanssaan ei voi tulla toimeen. (Huomaa Theresian.) Aveiron herttuatar!
THERESIA. Huhuja on liikkeellä, joiden vahvistuksen tahdon kuulla teidän suustanne. Onko tuomio langennut?
POMBAL. On, ja se kuuluu: kuolema kaikille.
THERESIA. Lafoensinko herttualle myöskin?
POMBAL. Niin. Mistä syystä teidät säästettiin, sen te tiedätte. Kuitenkin näyttää siltä, kuin kuningas aikoisi kieltää teiltä suojeluksensa, sillä hän on käskenyt, että teidät vielä tänä iltana on saatettava Maria de la Conceptionin luostariin.
THERESIA (syrjään). Voimaa! Voimaa! Vaikka sydän katkeaisikin! O, pois kaikki heikkous hänen näkyvissään! (Ääneen.) Ja te rohkenette tehdä väkivaltaa kuninkaan omalle veljelle?
POMBAL. Olisin mielelläni pelastanut hänet, sillä hän on jalo nuorukainen, jota en pelkää; mutta kuninkaan oikeutettu viha vaati, että oikeus oli tapahtuva.
THERESIA. Olemme vihamiehiä, — minä en tahtoisi viekastella teitä ystävänä, vaikka sillä voisinkin pelastaa henkeni. Mutta seison tässä, ihmisenä ihmistä vastassa, ja teidän pitää vastata minulle. Voiko Lafoensin herttuan pelastaa suurin uhraus minun puoleltani, omaisuuteni, henkeni? Sanokaa totuus! Rukoilen teitä kautta tyttärenne pään.
POMBAL. Ei!
THERESIA (menehtyneenä). Hyvä! — Teen siis teon ennen kuulumattoman.
(Polvistuu POMBALIN eteen.) Pelastakaa hänet!
POMBAL. Minä en taistele naisia vastaan. Siis jos voisin, niin mielelläni suostuisin pyyntöönne, mutta oikeus ja kuningas vaativat tuomion täyttämistä. (Menee.)
THERESIA (yksin, murtuneena). Ah! (Äkkiä karaten pystyyn, pontevasti.)
On vielä yksi keino, millä pelastaa hänet. (Poistuu kiireesti.)
KUUDES KOHTAUS.
(Näyttämönmuutos. Kabinetti kuninkaan linnassa Belemissä.
Sama sisustus kuin toisessa näytöksessä.)
POMBAL. JOSÉ.
POMBAL (huomaa pöydällä kirjeen). Sotaviskaalilta, Mirandan markiisilta. Vai niin! (Lukee.) Hän pyytää eroaan. (Kirjoittaa päälle.) Myönnetään. Hän panee vastalauseen Tavora-suvun vääryyttä vastaan. Pankoon vain! Nuo kuivettuneet lakimiehet eivät milloinkaan käsitä, että asia on oikea, vaikk'ei sitä ole vanhoissa pergamenttikääröissä. (Josélle.) Onko kuriiri jo tullut Roomasta?
JOSÉ. On. Kardinaali Aqvaviva on määrätty paaviksi Benedict-vainajan jälkeen. Hän on omin käsin kirjoittanut tämän kirjeen kaikkein uskovaisimmalle majesteetille.
POMBAL. (Lukee kirjeen.) Haa! Hän uskaltaa uhotella. Sitä odotinkin. Me vastaamme, — ei sanoilla, vaan teoilla, niin että hänen laho istuimensa vapisee. Jos Rooma ei suostu meidän ehdotuksiimme, — no niin, voimmehan olla ilman Roomaa. Paavinistuin koettaa pelastaa nuo tuomitut jesuiitat; ja kuitenkin se lopulta vielä tulee antamaan suosituksensa niiden karkoittamiseen. Aavistan sitä.
SEITSEMÄS KOHTAUS.
POMBAL, BEATRICE, JOSÉ (työssä sivupöydän ääressä).
POMBAL. Tyttäreni! Täällä! Mitä oma Beatriceni haluaa?
BEATRICE. Tulen ilosanoman tuojana. Isä, puolisoni on syytön.
POMBAL. Kuinka tyhmästi tein, kun sallin sinun tavata häntä. Olisihan minun pitänyt arvata, että hän valheillaan lumoaisi kokemattomuutesi.
PEATRICE. Isä! Hän on itse sanonut, että on viaton.
POMBAL. Niin kyllä; ja toisena hetkenä hän tunnustaa että asia on toisin. Hänen kielensä on tuuliviiri, niinkuin hänen mielensäkin.
BEATRICE. Niin, hän tunnusti, kun häntä siihen pakotettiin.
POMBAL. Hyvä Beatrice! ajattele tarkoin ja kuule järkeäsi. Ihmiset, jotka asian tuntevat, antavat hänet ilmi; hän tavataan miltei teoksilta, hän tunnustaa rikoksensa, hänen oma isänsä ja äitinsä myöntävät, että hän on syyllinen, — mikä sitten puhuu kaikkea tätä vastaan hänen edukseen?
BEATRICE. Minun sydämeni ääni ja hänen sanansa.
POMBAL. Ja mokoman kelvottoman puolesta sinun sydämmesi puhuu isääsi vastaan!
BEATRICE. Jos sinä olisit samassa tilassa kuin hän, niin uskoisin sinua, niinkuin uskon häntä.
POMBAL. Olen epäillyt häntä ensi hetkestä asti. Kuinka uskoisinkaan
Tavoraa?
BEATRICE. Ja jos hän olisikin syyllinen, niin on hänen rangaistuksensa hirveää. O, isä, ei kuolemanrangaistusta, ei kuoleman —!
POMBAL. Hän on vehkeillyt voimassa olevaa valtiomuotoa vastaan — — se vaatii kuolemaa; hän on vainonut kuninkaan henkeä, — se vaatii kuolemaa; hän on tahtonut viedä maansa perikatoon, — se vaatii kuolemaa. Siis vaikka hänellä olisi kolme henkeä, niin täytyy hänen sittenkin kuolla.
BEATRICE. No, siis hän ei ole syyllinen, hän ei saata olla. Armoa! armoa! — ei niin julmaa rangaistusta! Näinhän minä ijäksi hänet kadottaisin, en kuulisi enää tuon taivaallisen suloisen äänen minua puhuttelevan. Rumat madot kalvaisivat puhki hänen kauniit silmänsä, — o, en voi ajatella mitään niin kauheata! Enkö ole sinun oma Beatricesi? En koskaan valita, miten ikänä määräät hänen kohtalonsa — ja minun — mutta ei vain kuolemaa! — Armoa!
POMBAL. Voinko minä? Vaikka olisi hän oma poikani, niin en voisi toisin menetellä. En voi aavistamallakaan käsittä mitään suurempaa rakkautta, kuin mitä sinua kohtaan tunnen; ja vaikka rakastaisin häntä tuhannen kertaa enemmän kuin sinua, niin olisi sittenkin tuomioni sama.
BEATRICE. Laupeutta!
POMBAL. Oikeutta!
BEATRICE. Syleilen polviasi, suutelen jalkojasi, takistun käsin niin sinuun kiinni, että sinun täytyy minua kuulla. Vai kyyneleenikö kenties sinua vaivaavat? No, siis tahdon olla levollinen, — et mielenliikutuksen merkkiäkään saa huomata. Oi, en tiedä, kuinka sydäntäsi hellyttäisiin, — en ymmärrä, kuinka tulisi minun rukoilla. Olen vain kurja, äärettömästi onneton nainen. Minulla ei ole todistusta muuta kuin sydämeni ääni; minulla ei ole liittolaisia muita kuin kyyneleeni; minulla ei ole voimaa muuta kuin turvattomuuteni!