POMBAL. Raatelet sydäntäni rukouksillasi. Oletko kuullut kenenkään epäilevän herttuan syyllisyyttä?
BEATRICE. O, en! Eihän edes äitinikään suostunut yhdessä rukoilemaan tyttärensä kanssa. Vaan mitä minä todistuksista! Onhan minulla hänen sanansa, hänen kallis sanansa, jota uskon enemmän, kuin jos itse totuus olisi astunut taivaasta alas ja puhunut.
POMBAL. Sydämmesi on niin pyhäisen viaton, ettei se edes voi käsittää semmoisen petoksen pohjattomuutta kuin hänen.
KANTAPOIKA (ilmoittaa). Hänen ylhäisyytensä, kardinaali Saldanha.
POMBAL. Mene, tyttäreni. Ei ole soveliasta, että sinä olet läsnä, sinä kärsit. Usko minua, että jokainen sinun tuskanhuutosi on monenkertaisena kaikunut minun rinnassani. Mutta ihminen ei itse määrää kohtaloaan.
BEATRICE. Menen rukoilemaan Jumalaa kaikkivaltiasta, että Hän taivuttaisi sinut lempeyteen. (Menee.)
KAHDEKSAS KOHTAUS.
POMBAL, SALDANHA, JOSÉ.
SALDANHA. Kautta koko Lissabonin kiitää tästä aamusta alkain huhu, jota jokainen toivoisi valheeksi. Pombal, puhu! Onko tuomio niin julma kuin huhu kertoo? Ovatko Portugalin etevimpien sukujen päämiehet ruhjotut? Minä en voi sitä uskoa.
POMBAL. Mikä on julmempaa, heidän rikoksensa, vai heidän rangaistuksensa?
SALDANHA. Se ei ole mestausta, — se on murhaa. Eikö sinun pitäisi olla lain ylin valvoja, ja kuinka onkaan lakia loukattu tässä oikeudenkäynnissä! Eikö sinun pitäisi olla oikeudellisin tuomari, ja inhimillistä rikosta ei ole niin kauheaa, että ansaitsisi tämmöistä rangaistusta.
POMBAL. Eikö heidän syyllisyytensä ole päivän selvä, vaikk'ei mitään muodollisia todistuksia olekaan olemassa? Tiesinhän, että jos lakiviisaat sofistit olisivat asiasta päättäneet, niin olisivat he kyllä juonitelleet heidät vapaiksi. Sitä minä en voinut sallia. Myönnän: rangaistus on kova, mutta eiköhän sitä kaikki katsoisi laupiaaksikin, jos se ei koskisi aatelismiehiä, vaan kansanmiehiä?
SALDANHA. Mutta ajattele, tuolla äkillisellä menettelyllä, — käyttämättä vieraita miehiä, todistuksia, laillista oikeudenkäyntiä — olet ehkä saattanut jonkun viattoman turmioon. Millä silloin aiot vastata hänen syyttömästi vuodatetusta verestään?
POMBAL. Kerran on historia lausuva tuomionsa meistä, jotka kansojen vaiheita johdamme. Silloin lesket ja orvot kiroavat meitä onnettomia, jotka edistys on vauhdissaan musertanut, huutavat meille kuolemaa; ennakkoluulot parkuvat hirmuvallasta, vääryydestä ja ankaruudesta. Ja ihmiset kauhistuvat. Mutta katso, silloin valistunut, suuri ja vapaa kansa nostaa kätensä ja todistaa: ilman noita eläisimme vielä tänäpäivänä pimeydessä, orjuudessa, kurjuudessa. Sano totuus: pidätkö todellakin kohtaloani kadehdittavana? Eikö kansa, joka niinkuin tyhmä lapsi ei käsitä omaa parastaan, kiroa minua siksi, että tahdon sen temmata orjuuden herttaisesta unenhorrosta vapauden vaivaloiseen taisteluun? Minä olen joutunut vihoihin, jotta sillä olisi rauha, minä olen pannut itseni vaaroille alttiiksi, jotta se olisi turvassa, minä olen tehnyt rikoksia, jotta se olisi viaton. Minulle okaat, — heille ruusut; minulle työ, — heille hedelmä.
SALDANHA. O, Pombal, Pombal! Ihailen sinua, vaikka minun täytyykin kauhistua sinua. Miten nuo kurjat hovikot, Atougiat, Tavorat, Aveirot, voisivat sinua vahingoittaa, vaikka olisivatkin elossa? Vankityrmä heidät kokonaan masentaa. Miksi tuota tarpeetonta ankaruutta? He ovat vihamiehiäsi, he ovat vehkeilleet sinua vastaan, — mutta sinä olet liian suuri kostaaksesi heille heidän surkeuttaan. Jalopeura potkaisee pois purevan hiiren, mutta ei pure puolestaan.
POMBAL. Olet oikeassa osaksi — mutta unhotat kuninkaan.
SALDANHA. Joka kokonaan noudattaa sinun neuvojasi.
POMBAL. Ajattele itse lähemmin, mihin oikeastaan tahdot minut saattaa: hankkimaan itselleni kuninkaan mielipahaa pelastaakseni vihamieheni. — Minun on pakko tehdä siinä asiassa kuninkaan tahto omakseni, jotta pääasiassa minun tahtoni tulisi hänen omakseen.
SALDANHA. Mitä pääasiaa tarkoitat?
POMBAL. Luuletko että olisin tätä asiaa pitänyt niin tärkeänä, joll'en olisi nähnyt, että se oli välikappale, millä voisin saavuttaa pyrintöjeni päätarkoituksen: jesuiittain maasta karkoittamisen.
SALDANHA. Veljeskunnan prokuraattori on kuitenkin selittänyt, että veljeskunnalla ei ole mitään osaa salaliitossa, vaan että se suurimmassa määrässä sitä paheksii.
POMBAL. Niin siksi että se on huonosti onnistunut. Se henkilö, joka ampui hänen majesteettiaan, oli jesuiitta-noviisi. Kymmenen etevintä jesuiittaa oli salahankkeessa mukana. Eikö tämä riittävästi todista veljeskunnan osallisuutta?
SALDANHA. Mutta paavi ei ikänä suostu heidän karkottamiseensa.
Clemens ei ole mikään Benedict.
POMBAL. Silloin me rikomme kaiken yhteyden Rooman valtion kanssa.
Clemens tulee ennen kaipaamaan Portugalin rahakukkaroita, kuin me
Rooman anetta.
SALDANHA. Silloin minua todellakin kummastuttaa, että olet säästänyt tuota yhtä mieletöntä kuin rikollista munkkia, Malagridaa.
POMBAL. Kuningas niin tahtoi. Malagrida on kerran, ainakin oman väitteensä mukaan, rukouksillaan pelastanut kuninkaan hengen. Tiedätte, kuinka hurskas hänen majesteettinsa on. Nyt hän luulee, että hänen henkensä on niin yhdistynyt Malagridan henkeen, että, jos tämä kuolisi, madonna peruuttaisi armonsa.
SALDANHA. Inhoan tuota raivosan-kiihkoisaa miestä. Hänen mielipiteensä eivät ole ainoastaan luonnottomia, ne ovat myöskin harhaoppisia.
POMBAL. Oletteko niitä tutkinut?
SALDANHA. Olen.
POMBAL (syrjään). Olisiko tässä keino, millä musertaa tuo pimeyden villihenki ja samassa riistää häneltä se pyhimysloisto, mikä hänellä on suuren yleisön silmissä. (Äänettömyyttä. Ääneen.) Siinä ottelussa, joka kenties syntyy meidän ja Rooman hovin välillä, toivoakseni Portugalin kirkon primas, maansa ja aikakautensa arvokkaana poikana, taistelee minun ja valistuksen riveissä.
SALDANHA. Täytyyhän minun sinua palvella, vaikka en voikaan sinua enää niin rakastaa kuin ennen. Olethan sinä ainoa, joka voit huojuvaa laivaa johtaa kuohuvien tyrskyjen välitse.
POMBAL. Saldanha! Sinäkö se puhuit, entinenkö ystäväni?!
SALDANHA (verkkaan ja katkeranlaisesti). Kaipaatkohan sinä ystävyyttä? (Menee.)
YHDEKSÄS KOHTAUS.
POMBAL, JOSÉ.
POMBAL. Saldanha! Hänkin! Mene sitte! O, ihmiset ymmärtävät vain suuruutta ihailla, ja kuitenkin rakkautta, hiukkasen vain rakkautta sydän noilla kylmillä kukkuloilla kaipaa. (Josélle.) José!
JOSÉ. Teidän ylhäisyytenne!
POMBAL. Kuulitko keskustelumme?
JOSÉ. Olin kiinni työssäni.
POMBAL. Älä valehtele! Näinhän, kuinka kasvosi jänteet liikahtelivat, kun kardinaali puhui pater Malagridasta. Muistit äitisi kuoleman.
JOSÉ. Suututteko siitä minuun? Eikö tuo mies antanut häntä ilmi?
POMBAL (kirjoittaa ja antaa sitten kirjeen Josélle). Minä jätän hänet sinun kostoosi.
JOSÉ (lukee päällekirjoituksen). Lissabonin suur'inkvisiittorille.
(Polvistuu ja suutelee Pombalin vaatteen lievettä.) Kiitän sinua!
(Poistuu.)
POMBAL (yksin). Ah! kohta on kuninkaan vastaanottohetki.
TEXEIRA (ilmoittaa). Hänen majesteettinsa, kuningas. (Menee.)
KYMMENES KOHTAUS.
KUNINGAS, POMBAL.
KUNINGAS (tervehdittyään). Tänään on sangen paha ilma. Olen maannut koki yön kovin huonosti. Haavani on minua suuresti vaivannut. Olen kai hyvin kalpea.
POMBAL. Sire, näytätte tosiaankin kärsivältä.
KUNINGAS. Niin, minua aina unessa mustat haamut vainoava tavotellen henkeäni. Alinomaa pistoolin luodit korvissani vinkuvat. Niin, tunnen että olen alituisten salajuonien alainen; sitä ei uskota. Ajatelkaas, kun ovat väittäneet sitäkin, etten muka ole laisinkaan haavoittunut! Ah! kaikki tahtovat kukistaa minut, kaikki suojelevat murhamiehiäni, kaikki vaativat heille helppoa rangaistusta.
POMBAL. Minäkö myöskin, Sire?
KUNINGAS. Anteeksi, anteeksi, te olette ystäväni. Niin, te olette todellakin ollut innokas ilmi saamaan näitä hirvittäviä rikoksia. Noita kiittämättömiä ilkimyksiä! Niin kauan kuin he elävät, vapisen joka hetki levottomuudesta, ja vasta silloin, kuin olen kuullut heidän viimeisen kuolonkorahduksensa, hengitän vapaasti.
POMBAL. Voitteko rauhoittua sillä, että olette katkaissut muutamia oksia, jotka löivät teitä silmiin, vaikka myrkyllinen päärunko vielä jää seisomaan?
KUNINGAS (syrjään). Hän tarkoittaa Jeesuksen veljeskuntaa. (Ääneen, niinkuin ei olisi kuullut Pombalin sanoja.) Eikö teidän mielestänne olisi sopivaa pystyttää temppeli pyhälle Sebastianille, jota minun on kiittäminen ihmeellisestä pelastuksestani?
POMBAL. Katkaisette sormen, mutta käsi jää vielä paikoilleen teitä lyömään.
KUNINGAS (ei edelleenkään ole kuulevinaan). Ja lisäksi voisi vielä ehkä panna toimeen kiitosjuhlat koko maassa.
POMBAL. Niin, kaikkeen tuohon on vielä aikaa, kun olette täydelleen pelastanut henkenne tuhoamalla vaarallisimmat vihamiehenne. Vasta silloin voitte sanoa, että pyhä Sebastian on teitä suojellut, vasta silloin on Portugalin kansalla syytä tyvenin mielin kiittää Jumalaa.
KUNINGAS (levottomana). Olen todellakin pahoinvoipa. Rakas markiisi, luulenpa etten tänään ole halukas keskustelemaan valtioasioista.
(Soittaa. Texeira tulee.)
POMBAL (kiireesti). Hänen majesteettinsa käskee, ettei ketään saa päästää sisään, olkoon kuka hyvänsä. (Texeira menee.)
KUNINGAS. Olette rohkea, herra markiisi.
POMBAL. Luulin että se oli teidän majesteettinne tarkoitus.
KUNINGAS (syrjään). Huomaan, etten voi livistää pakoon. Olkoon siis menneeksi, silloin siitä kerrankin pääsee! (Ääneen.) Tarkoitukseni, — tietystikin. (Istuutuu.) No, mitä siis oikeastaan tahdotte? Sanalla sanoen —!
POMBAL. Jesuiittain karkoittamista.
KUNINGAS. Siihen minä en ikinä suostu.
POMBAL. Miksi ette?
KUNINGAS. Siksi, — siksi etten tahdo. Silloinhan minut koko Europassa julistettaisiin uskonnon vainoojaksi. Puolisoni mainitsi, että eräs hänen hovinaisistaan kertoi lukeneensa erään jumalattoman ranskalaisen filosoofin teoksen, jossa minua verrattiin harhaoppiseen Preussin Fredrikiin. En voi sanoa tekijän nimeä, sillä (tehden ristimerkin) en katso hurskaan kristityn velvollisuudeksi panna mieleensä mokomien uskottomain jumalainkieltäjien nimiä, mutta siinä itse näette uudistuksienne tulokset.
POMBAL. Tämäkö perusteenne?
KUNINGAS. Mitä hänen pyhyytensä siitä sanoisi? Jeesuksen veljeskunta on liiaksi mahtava, — me emme tohdi sitä suututtaa. Sitä paitse pitää meillä olla syitä, perusteita maailmalle ilmoitettavana.
POMBAL. Eikö viimeinen salahanke teidän henkeänne vastaan ole todistus, jonka pitäisi saada heidän uskollisimmat ystävänsäkin uskomaan? Eikö heidän kätensä ole ruhtinasten verillä tahratut? Jokaisella noista kymmenestä, joille kuolemantuomion julistitte, on puolellaan satoja, jotka joka hetki vetävät henkeään vain syytääkseen teihin kirouksia, — joiden ainoa tunne on kosto, joiden ainoa ajatus on teidän murhanne.
KUNINGAS. Tiedän, — he ovat vihamiehiäni. Mutta nähkääs, — sanon siis totuuden: en tohdi, pelkään heitä. Lapsuudestani asti on minuun istutettu se käsitys, että Jeesuksen veljeskunta on jotakin suurta, hirmuista, mahtavaa, joka toisessa kädessään pitää taivaan, toisessa syvyyden avaimia, — jotka tuntevat vähäpätöisimmän ihmisen pienimmätkin ajatukset, — joiden rankaisevaa kouraa ei voisi välttää, vaikka; pakenisikin Portugalista, Europasta, asutusta maailmasta, elämästä —, sillä he ovat mahtavammat kuin maan kuninkaat, ja taivaan enkelit kuulevat heidän ääntään.
POMBAL. Myönnän, että ovat mahtavat, mutta heidän mahtinsa on uhkaavan pilven, joka näyttää hirmuiselta, vaan jonka auringon säteet pian hajoittavat. Kautta koko nykyajan käy huuto noita jesuiittoja vastaan, kauhun huuto menneisyyteen nähden ja koston huuto tulevaisuuteen nähden. Pieni Portugal on antava Europalle esikuvan, josta tämä tulee sitä iankaiken kiittämään.
KUNINGAS. Tuhlaatte sanojanne turhaan. Minä en voi ryhtyä karkoittamaan Jeesuksen veljeskuntaa.
POMBAL. Sekö viimeinen sananne?
KUNINGAS. Viimeinen.
POMBAL. Silloin minun täytyy teidän majesteetiltanne pyytää virastani eroa.
KUNINGAS. Eroako? Mahdotonta! En tule toimeen ilman teitä. Ah! te tahdotte saada ministeri-palkkanne korotetuksi. Saatte. Se on todellakin pieni, myönnän sen. Teistä on tuleva ruhtinas, ensimmäinen Portugalissa — ajatelkaas, se kuuluu kauniilta. Vaan ette saa minua jättää, kaikessa muussa tahdon noudattaa mieltänne. Eikö totta — te jäätte?
POMBAL. Sire, sanassani pysyn.
KUNINGAS. Mutta pyydän, rukoilen, — kuninkaanne, ei, ei, ystävänne, joka hyväksenne on tehnyt kaikki, rukoilemalla rukoilee teitä jäämään. Minulla ei ole ketäkään muuta, johon voin luottaa.
POMBAL. Valitkaa! — minut tai jesuiitat, uskollisin palvelijanne tai kiukkuisimmat vihamiehenne.
KUNINGAS (kylmästi). Vai niin! Luulette olevanne tuiki tarpeellinen. Erehdytte kerrassaan, hyvä markiisi. Menkää herran nimeen, — me emme tarvitse teitä.
POMBAL. Niin pian kuin mahdollista annan kertomuksen niistä yhdeksästä vuodesta, joina olen kuninkaani käskyjä toimittanut. Tämän kirjeen voin heti jättää teidän majesteettinne haltuun. Se on hänen pyhyydeltään, paavi Clemens XIII:nnelta, joka joitakuita päiviä sitten vielä oli kardinaali Aqvaviva.
KUNINGAS (lukee). Haa! Pyhä Isä on tyytymätön. Hänen kanssaan pitää heti suoriutua.
POMBAL. Niin, hän vaatii, että teidän murhaajanne, koska ovat jesuiittoja, pitää jättää rankaisematta.
KUNINGAS. Arveluttava asia! Teidän pitää saattaa se oikeaan.
POMBAL. Teidän majesteettinne, unhotatte että olen pantu viralta.
KUNINGAS. Pyhä Sebastian! Tunnen etten koskaan voi selvitä tästä sokkelosta.
POMBAL. Clemensin ovat jesuiitat asettaneet paavinistuimelle. Kun hän nyt näkee teidän majesteettinne näitä suosivan, niin vaatii hän röyhkeästi kaikkien murhamiehinenne vapauttamista, jotta he sitä paremmin voisivat hioa niitä tikareita, jotka eivät ensi kerralla osuneet oikeaan. Meidän täytyy siis alkaa taistelu pyhän paavinistuimen kanssa. Meillä ei ole muita liittolaisia kuin protestanttinen Englanti, joka tässä kohden ei voi meitä auttaa. Ranska ja Espanja ovat vihollisiamme, — pian voi sota syttyä näitä valtoja vastaan. Tosin on armeijallamme taitava päällikkö, Schaumburgin herttua, mutta hän pyytää eroansa samalla kertaa kuin minäkin. Itävallan kanssa olemme jotakuinkin hyvässä sovussa, mutta ainoastaan minun ja puolisoni erikoistuttavuuksien kautta. Jos minä luovun virastani, niin saatte Maria Theresiasta vihamiehen. Näettekö, mitä voitte toimittaa ilman minua?
KUNINGAS (menehtyneenä). Hallitkaa!
POMBAL. Itse Portugalissa olen murtanut aatelin vallan. Olen hankkinut kruunulle takaisin kaikki ne tilukset, jotka aateli on pakolla ottanut heikolta hallitukselta. Olen tehnyt kuningasvallan suureksi ja peljätyksi, niin että nämä pikkutyrannit eivät uskalla sen valtamahdin edessä päätään nostaa. Jos minut pannaan viralta, niin tämä mehua ja voimaa imevä harvainhallitus kohottaa taas päätään ja anastaa väkisin entisen valtansa.
KUNINGAS. Hallitkaa!
POMBAL. Ja mitä tulee teidän yksityiseen elämäänne, niin eikö kaikki salaiset vihamiehenne riemuitse ja todelliset ystävänne huolestu nähdessään, miten te kohtelette uskollisimpia palvelijoitanne? Kaiket päivät saatte levottomana vavista kapinoitsijain tikareita, kaiket yöt unissanne niitä peljätä.
KUNINGAS. Hallitkaa! Jätän kaikki teidän haltuunne, tehkää niinkuin tahdotte.
POMBAL. Pidättekö sananne?
KUNINGAS. Pidän.
POMBAL. Nyt olette taas oma itsenne, ja niin minäkin taas olen sama kuin ennen. Haa! Nyt olen siis saavuttanut unelmieni päämäärän! (Menee.)
YHDESTOISTA KOHTAUS.
KUNINGAS (yksin, nousee seisaalleen.) Hän on poissa. Olen yksin. Tuntuu siltä, kuin olisin kaikkien hylkäämä. Ei, ei! Vielähän olen kuningas. (Soittaa. Texeira tulee.) Samppanjaa! Minun täytyy virkistää mieltäni. Minua paleltaa. (Samppanjaa tuodaan, kuningas juo.) Lääkärini on sanonut, että voin vielä elää monta vuotta, hän on kyvykäs mies. Voin häneen luottaa, ja kuitenkin tuntuu siltä kuin kuolema, kamala viikate kädessä, seisoisi takanani ja osottaisi päätäni. (Juo.) Pah! Houreita! Haa! Tunnen hirveän ahdistuksen painavan ja vaivaavan rintaani. (Äänettömyyttä.) On niinkuin tekisi mieleni nähdä verta vuodatettavan, murhaajieni verta. Tuon salinoven takana seisoo kenties murhamies odottamassa, milloin voisi pistää minut kuoliaaksi. En tohdi täältä poistua. Ja tämä viini sitten! Se on ehkä myrkyllä sekotettua. Olkoon mitä on: se tarjoo minulle nautintoa ja siihen tahtoisin mieluimmin kuolla. (Kauhistuen.) Tuon ajatuksen paholainen johdatti mieleeni. Minun pitää saada seuraa. (Texeira tulee.) Onko siellä ketään, joka odottaa päästä puheilleni?
TEXEIRA. Donna Theresia de Tavora, Aveiron herttuatar.
KUNINGAS. Theresia! — minun luonani! Saanko uskoa korviani? Haa!
Vihdoinkin tuo ylpeä nainen on taipunut! Herttuatar tulkoon!
(Texeira menee.)
KAHDESTOISTA KOHTAUS.
KUNINGAS. THERESIA.
THERESIA. Teidän majesteettinne! Etsin teitä viimeisenä turvanani. Laupeus on aina ollut kuningasten suurin kaunistus. Armoa vihollisillenne!
KUNINGAS (ivallisesti). Anotteko te armoa?
THERESIA. Anon, itsenne tähden, herra kuningas. Pelastakaa veljenne, pelastakaa ne toisetkin aatelismiehet, muuten olette vikapää suurimpaan vääryyteen. He ovat syyllisiä — niin; mutta jokaisella on oikeus tulla ainoastaan vertaistensa, pääriensä, tuomittavaksi. O, olen käynyt Portugalin etevimpäin aatelismiesten luona, saadakseni heidät vastustamaan tuomiotanne, mutta nuo pelkurit ovat kieltäytyneet, ovat peljänneet Pombalin kostoa! Minun täytyy siis vedota teidän omaan oikeudentuntoonne.
KUNINGAS. Siitä asiasta päätän yhdessä ministerini kanssa. Olen vannonut pyhän Sebastianin nimeen, että heidän tulee kuolla, ja aina pidän valan, jonka olen hänelle tehnyt. (Syrjään.) Kuinka hän on kaunis! Kuinka tuo kiihtynyt kalpeus on viehättävä! Tuntuu, niinkuin tekisi mieleni raivokkain suuteloin purra nuo kalpeat huulet veripunaisiksi.
THERESIA. Mutta, sire, — ainakin veljenne, — hänet teidän täytyy pelastaa.
KUNINGAS. Hänen ennen muita täytyy mennä häpeän kuolemaan. Kauheiden kidutusten alaisena tulee hänen mestauslavalla heittää henkensä, joka sitten helvetin tulessa joutuu tuhatkertaa julmempaan vaivaan.
THERESIA (tuijottaa häneen liikahtamatta, niinkuin ei ymmärtäisi hänen sanojaan).
KUNINGAS (syrjään). Tuo aavemainen katse minua pelottaa. On niinkuin kulkisin unessa. Olen kai liiaksi juonut. (Ääneen.) Kumma, kuinka hartaasti olette kiintynyt Lafoensin herttuaan.
THERESIA (hurjasti). Siksi että häntä rakastan, ettekö sitä ymmärrä? — siksi että häntä rakastan. Ah! en voi ajatellakaan, että hän kuolisi — ah! en saata käsittää, kuinka maa enää voisi olemassa olla tai aurinko paistaa, jos hän ei eläisi. Käsitättehän — mahdotonta on, että hän kuolisi.
KUNINGAS. Te voitte hänet pelastaa.
THERESIA. Mitä tahdotte? Omaisuuteni, — äärettömät tilukseni? Ottakaa, ottakaa! Minä kuljeksin mierolaisena ja kerjään leipäni. Tai henkeni? Viekää! viekää! Häpeälava, — tikari, — myrkky, — mitä vain tahdotte!
KUNINGAS. En mitään tuosta kaikesta. Itsenne!
THERESIA (soinnuttomasti). Mitä tarkoitatte?
KUNINGAS (tarttuu hänen käsiinsä ja katsoo häntä silmiin). Te ymmärrätte minut!
THERESIA (kääntyen pois). En!
KUNINGAS. Sinun täytyy tulla omakseni. En tiedä, rakastanko vai vihaanko sinua, mutta sydämmessäni tunnen valtavan himon tuhota, turmella, ja kuitenkin nauttia sinua. Haa! tahtoisin nähdä sinut piinapenkillä, nähdä kuinka häikäisevät, uhkuvat jäsenesi värisevät noiden kauheiden kidutuskoneiden käsissä, — ja samalla tahtoisin mielipuolen ahnain huulin suudella paljaita jalkojasi. Haa! tahtoisin nähdä sinun epätoivosta uupuneena nojautuvan olkapäähäni, aivoissa hulluus ja sydämmessä raivo, kunnes hurjapäisenä suudelmilla, vielä hehkuvammilla kuin minun, tapaisit huuliani.
THERESIA. Ah! noin rohkenette puhua minulle! Olen hävetä silmät päästäni. (Pitelee otsaansa.) Miksi tulinkaan tänne! Pois — pois! (Aikoo poistua.)
KUNINGAS. Älkää minua syyttäkö, — itse olette lemmittynne surmannut.
THERESIA (yht'äkkiä). Niin, niin! — minähän se hänet johdatin turmioon Ja vieläkö arvelisin —! (Kuninkaalle.) Pelastakaa Lafoens — niin minä olen teidän. (Synkästi.) Pyhä madonna, älä vihastu! Sinä olisit tehnyt samoin kuin minä. —
VIIDES NÄYTÖS.
(Läpikäytävä sali S:t Julianin linnassa. Ovia usealla taholla.)
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
POMBAL (astuu sisään). Elvas syytön! Nuo sanat soivat yhä vielä korvissani. Kuoleva José ei ehtinyt muuta minulle sanoa, mutta hänen katseensa osotti, että hän puhui totta. Miksi olen mennyt niin pitkälle? Olen kiven jo niin työntänyt jyrkännettä alas syvyyteen, etten enää voi sitä pidättää, vaan se tempaa minutkin mukanaan. Kardinaali Saldanha oli oikeassa: jos asia olisi käynyt laillista tietä, niin ei ketään syytöntä olisi langetettu. Olen nyt toiveitteni perillä, — ja kuitenkin olen melkein toivomaisillani, että kaikki olisi tekemättä ja että saisin alottaa kaikki alusta, olenko minä määrätty hävittämään kaikki, mikä on minua lähellä? Uskollinen Josénikin myrkytetty, — jesuiittani myrkyttämä kostonuhriksi! Ja hänen viimeiset sanansa, että Elvas oli syytön — mitä ne merkitsivät? Voisinko sittenkin pelastaa hänet? En! En voi tuoda esiin mitään todistusta hänen syyttömyydestään. Hän on itse tunnustanut, hänen isänsä ja äitinsä niinikään. Sanottaisiin, että hänet pelastin siksi että hän oli vävyni. Maineeni nyky- ja jälkimaailman silmissä vaatii hänen kuolemaansa, o, Elvas, Elvas, älä minua syytä! Sinä, joka saat kuolla, olet onnellisempi kuin minä, jonka täytyy elää, tämä verivelka omallatunnollani. Haa! Kuulen askeleita. Se on Beatrice, jota lähetin noutamaan, kun tosiaankin ensin ajattelin pelastaa hänen miehensä. (Yht'äkkiä.) Mutta kenties se vielä olisi mahdollista, — onhan hän tyytyväinen, kun vain saa pitää henkensä. (Miettiväisenä.) Niin oikein! Näin voin pelastaa hänet ja oman kunniani samalla kertaa.
TOINEN KOHTAUS.
POMBAL. BEATRICE.
BEATRICE. Tahdot siis armahtaa puolisoani, myönnät vihdoinkin hänet syyttömäksi! Ah! näen että niin on, et olisi muuten minua kutsunut, ei olisi sinulla ollut siihen luontoa. Älä kiellä, älä, sillä tunnen, että sydämmeni silloin särkyisi.
POMBAL. Tahdon sinun tähtesi valmistaa hänelle pelastukset keinon.
BEATRICE. Luiz! Oi, kuulitko? Isäni lupaa sinut pelastaa.
POMBAL. Kuuntele tarkoin, tyttäreni. Kaikki todistukset painuvat puolisosi syyllisyyden puoleen, — meidän täytyy siis pitää häntä syyllisenä. Hän paetkoon salaa vielä tänä yönä ja piilottakoon henkensä, unhotettuna ja saavuttamattomana, johonkin kaukaiseen maailman kolkkaan. Hänen kuvansa on teloitettava, kun hän itse on paennut; henkensä hän saa pitää, mutta kunniansa hän menettää.
BEATRICE. Ah! kun hän vain saa henkensä pitää, niin olen tyytyväinen. Mitä me Portugalia, kunniaa, rikkauksia kaipaamme! Minun rakkauteni hänelle kaiken tuon korvaa. Pakenemme kauas, niin kauas, että siellä ei Portugalin aurinko paista, ei sen taivas helota, eikä siis mikään häntä muistuta siitä, mitä hän on kadottanut. Ja joskin jokin haihtuva tuuli sinne eksyisi ja kuiskaisi hänen korvaansa kotimaan kieltä, niin minä haastaisin hellyyteni sydämmellisestä hartaudesta, niin että tuuli ei hennoisi hänen mieltään huolestuttaa. (POMBAL taistelee ääneti itsensä kanssa. BEATRICE huomaa, että hänen huulensa vapisevat.) Mikä sinua vaivaa, isä? Kävit niin kalpeaksi.
POMBAL. Voisitko — jättää — äitisi?
BEATRICE. Ja sinut? Pitäisikö minua täällä mikään muu, kuin sinä? Mutta, katso, sinä olet suuri, mahtava, kunnioitettu, — hän on halpa, vainottu, väärintunnettu; sinulla on kiitollinen kansa, — hänellä vain vaimo-raukkansa; sinä saat osaksesi nykyajan ihailun, — hän ainoastaan naisen rakkauden. O! olemme kumpikin näinä viime aikoina niin äärettömästi kärsineet, ettemme voi kauan elää; suo minun siis ainakin levittää rauhaa hänen elämänehtoonsa viimeisiin hetkiin.
POMBAL. Ei! Beatrice, sinun täytyy jäädä. Sinun täytyy katkaista kaikki muiston siteet väliltänne. Haemme paavilta teille avioeroa. Pombalin tytär ei saa maanpakoon seurata isänmaankavaltajaa. Minun oman kunniani tähden sinun pitää jäädä. (Kello lyö yksitoista.)
BEATRICE. Hyvä Jumala! Kuolinkellot jo soivat. Joutuin, joutuin!
Minä suostun kaikkeen. Ettekö näe, isä, aika rientää!
POMBAL. Rauhoitu! Kello lyö vasta yksitoista. Meillä on vielä tunti aikaa. Kello kahdeltatoista tulee tuomittujen tämän salin kautta kulkea kappeliin, nauttiakseen siellä viimeistä kertaa Herran ehtoollista. Siksi hänen pitää olla pakomatkalla. (Huutaa.) Tänne! (Vanginvartija tulee.) Tuo tänne Elvasin herttua, ja anna hänen puhua kahdenkesken herttuattaren kanssa. (Vanginvartija menee.) Valmistele nyt häntä pelastuksen varalle, ja sano hänelle jäähyväiset. Minä toimitan niin, että hän voi paeta, joutumatta ilmi. (Menee.)
KOLMAS KOHTAUS.
BEATRICE, myöhemmin ELVAS.
BEATRICE. Kuinka hän viipyy! Vanginvartija ei ole kenties kutsunutkaan häntä. On niin kuin kaikki ihmiset, kadehtien rakkautemme onnea, koittaisivat meidät erottaa. Kuinka se aika rientää! Sydämmeni tuntuu tykyttävän sekunnit niin nopeaan, että sen pian on pakko pysähtyä. O aika, aika, riennätkö lemmittyäsi pelastamaan, kun kiidät matkaan noin huimaavaa vauhtia? (Kuuntelee.) Ei, — ei — vihdoinkin — — ah!
ELVAS (yhä kahleissa, astuu sisään kalpeana ja laihtuneena). Ah,
Beatrice, armas vaimoni! Meille on siis suotu viimeinen hyvästijättö.
(Suutelee hänen kasvojaan.) Beatrice, viimeistä kertaa nyt näemme
maan päällä toisemme.
BEATRICE. Ei niin, sinä voit pelastua. Sinä voit päästä vapaaksi, — ajatteleppas — vapaaksi!
ELVAS. Vapaus! Aurinko! Valkeus! Elämä! Kajastavat kuvat, jotka ilvehditte vankiraukan sielulle! Pois! En tohdi uskoa teihin.
BEATRICE. Etkö tunne minun ääntäni? Olen Beatricesi, — puhun totta.
ELVAS. Niin, niin! Vihdoinkin ovat siis älynneet syyttömyyteni. Olen saanut oikeutta — vaikka myöhään. Haa! olen siis vapaa! Miksi ei avata minulle vankilan ovia? Voin antaa anteeksi kaikki, mitä olen kärsinyt, mutta joka hetki, minkä nyt, syyttömäksi julistettuna, täällä vietän, voi saattaa minut raivoon.
BEATRICE. Ah! Ei! Syyttömyyttäsi ei ole vielä ilmi saatu. Sinun täytyy paeta. Mutta näetkös, kaukana merten takana voit jälleen alottaa uutta elämää. Vielä tällä tunnilla sinun täytyy paeta. O, kuinka viipyvät!
ELVAS. Minun siis pitäisi hiipiä pakoon yöllä niinkuin varkaan; nimeni ja maineeni tulla ijäti häväistyiksi? Ei! Ei! —
BEATRICE. Mutta muista, että siten pelastat henkesi hirmuisesta kuolemasta. Minä rukoilen, — pakene!
ELVAS. Entä sinä itse?
BEATRICE (hämmentyneenä). Minä tulen jäljestä. Näetkös, me emme voi paeta yht'aikaa. Älä ole levoton minun tähteni. Minä kyllä tulen.
ELVAS. Beatrice-rukka! — sinä et ole oppinut valehtelemaan. Ah! Nyt älyän kaikki! (Äänettömyyttä.) Minä jään tänne.
BEATRICE. Pyhä madonna! Mitä sanot? Näyttihän kuolema sinusta niin hirvittävältä.
ELVAS. Näet, että olen muuttunut. Tosin, kun ensin kuulin nuo sanat, että minun täytyisi kuolla, tuntui siltä, kuin sydämmeni ja sieluni olisivat kauhusta hyytyneet. Hirmuista onkin syyttömänä kuolla. Mutta nyt tunnen, etten voi elää kunniattomana ja ilman sinua.
BEATRICE. Pakene, pakene! Jos et itsesi, niin minun tähteni.
ELVAS. Mitä luulet elämän olevan minulle sinusta erotettuna? Ajattelivat näin: tuolle heikolle Elvas-raukalle voi viskata elämän niinkuin kerjäläiselle almun. Mutta pettyivät. Olen ollut pelkuri. Olen unhottanut kunniakkaan nimeni, en ole ansainnut miehen arvoa; mutta olen herännyt häpeämään entistä heikkouttani. (Vanginvartija tulee.)
VANGINVARTIJA. Jos suvaitsette, herttua, ottaa yllenne tämän munkinkaapun, niin olen niin toimittanut, että voimme kenenkään estämättä päästä täältä.
ELVAS. En! Mene ja sano tyrannille, jota palvelet, että murhata voidaan Elvasin herttua, mutta ikänä ei häntä kunniattomaksi saada.
BEATRICE. O, kuinka noiden miesten sydän on kova! Luiz, pakene! Minä pyydän, oma Beatricesi sitä pyytää. Katso, aika kuluu. Saatatkin minua vastustaa, — et siis rakasta minua!
ELVAS. Et tiedä, mitä sanot. Onko meillä molemmilla täällä maan päällä muuta kuin rakkautemme? Minun isäni on, toivoen että hänen tuomionsa siitä lievenisi, todistanut väärin minua vastaan, — sinun isäsi on vihasta ja itsekkyydestä syössyt meidät molemmat onnettomuuteen. Mitä silloin voimme ihmisiltä odottaa? He eivät ole suoneet rakkaudellemme sijaa maan päällä, minä menen nyt valmistamaan sille sijaa taivaassa.
BEATRICE. Sinä yht'aikaa hivelet ja raatelet sydäntäni. (Kello lyö kaksitoista.) Hyvä Jumala! Nyt on liian myöhäistä! (Vaipuu Elvasin syliin.)
ELVAS. Armas puoliso! puhdas lilja, joka paratiisista on siirretty maan halpaan soraan! Anna minulle suudelma ja siten hengitä sielusi minun sieluuni. Älä itke, rakas puolisoni; tuntoni sanoo, että me pian jälleen yhdistymme. Sinä pian kiirehdit minun jälkeeni, minun, joka taivaassa sinua ikävöitsen.
BEATRICE (tahtoisi puhua, mutta voi ainoastaan sopertaen lausua).
Luiz!
(Viimeisellä kahdentoista-lyönnillä on linnanpäällikkö useiden sotamiesten seuraamana tullut sisään. Vasemmanpuolinen ovi paiskataan auki, ja hengeltä tuomitut, toinen toisensa jälkeen, kulkevat näyttämön poikitse, kädet sidottuina, tunnustaen syntejään mukana-seuraaville munkeille. He häviävät kaikki peräoven kautta, josta kuuluu latinainen kuolinvirsi etäältä soivan. ELVAS ja BEATRICE menevät hekin yhteen joukkoon. Viimeisenä tulee MOREIRA, hänkin munkin saattamana.)
MOREIRA (linnanpäällikölle). Sallitteko minun ennen kuolemaani sanoa pari sanaa Lafoensin herttualle?
LINNANPÄÄLLIKKÖ. Ettekö siis tahdo muiden turmatoverienne kanssa rukoilemalla ja Herran ehtoollista nauttimalla valmistautua huomispäivää varten?
MOREIRA. Pitääkö minun toistaa pyyntöni?
LINNANPÄÄLLIKKÖ. Tapahtukoon tahtonne. Herttua on koko yön odottanut saavansa puhutella teitä, mutta minä en ole tahtonut häiritä rippiänne. (Soturille.) Mene noutamaan Lafoensin herttua tänne!
MOREIRA. Saammeko olla kahdenkesken?
LINNANPÄÄLLIKKÖ. Koska tämä luultavasti on viimeinen pyyntönne tässä elämässä, niin olkoon se sallittu. (Sotureille.) Seuratkaa mukanani!
(Linnanpäällikkö ja soturit menevät. Kaikki hengeltä tuomitut
ovat hekin jo menneet.)
NELJÄS KOHTAUS.
MOREIKA. munkki, myöhemmin LAFOENS.
MOREIRA. Olemme yksin. Voitte jatkaa surullisia tiedonantojanne.
MUNKKI. Se on pian tehty. Kaikki Jeesuksen veljeskunnan jäsenet, jotka tämä pääkerettiläinen on saanut käsiinsä, on hän muutamien laivapahasien varaan jättänyt meren ja myrskyn raivolle alttiiksi. Mutta — Hän, joka Mooseksen pelasti aalloista ja pyhän Johanneksen liekeistä, Hän kyllä heidänkin matkaansa suojelee.
MOREIRA. Entä Europan hallitsijat?
MUNKKI. Sanotaan että Pombal toimii heidän tahtonsa mukaisesti. Hän kuuluu sopineen Espanjan Arandan, Ranskan Choiseulin ja Itävallan Kaunitzin kanssa, että nämä valtioissaan seuraisivat hänen esimerkkiään.
MOREIRA. Entä hänen pyhyytensä?
MUNKKI. Lähetti tosin heti, kun nousi Pietarin istuimelle, uhkaavan kirjeen Pombalille, mutta, hämmästyen tämän röyhkeyttä, on antanut myöden ja taipunut hänen tahtonsa mukaan.
MOREIRA. Entä kansa?
MUNKKI. Kauhistuu — ja on vaiti.
(Lafoens on viimeisien vaihtopuheiden aikana tullut sisään.)
MOREIRA. Kiitän sinua. Suvaitsetko jättää minut yksikseni? (Munkki menee.) On niin kuin Jumala olisi maailmasta hävinnyt, — niinkuin maa ja taivas olisivat minuun nähden kadottaneet keskipisteensä — ja minä olisin viskattuna kaikkisuuden avaruuteen tukea vailla, jalansijaa vailla.
LAFOENS (lähestyen häntä). Olet kutsuttanut minut. Marttyyri tahtoo antaa siunauksensa, ennenkuin joutuu pyövelien uhriksi.
MOREIRA (säpsähtää). Ah! Sinäkö se olet? En huomannut tuloasi.
Kerrotaan, että sinä olet vapautettu.
LAFOENS. Niin. Tänä iltana saapui kuninkaan armotus vankityrmääni. Miksi se minulle annettiin, sitä en tiedä. (Syrjään.) Miksi sen otin vastaan, — sen tiedän sitä paremmin.
MOREIRA. Niin, olen sinut kutsuttanut, ajan ja ijankaikkisuuden rajalla sanoakseni sinulle sanan, joka murskaa minut, mutta sinut kenties tekee suureksi. (Äänettömyyttä.) Hylkää asiamme!
LAFOENS. Nämäkö sanat — sinä sanot — minulle?
MOREIRA. Jeesuksen pyhä veljeskunta — tämä jättiläispuu, jota on kastellut niin monen sankarin ja marttyyrin veri, — on laho ja kaatuu pian.
LAFOENS. Mitä tulee minun uskoa, entistä elämääsi vai nykyisiä sanojasi?
MOREIRA. Usko minua. Kun minunlaiseni mies sanoo: koko elämäni on mennyt hukkaan, — silloin (vaikenee yht'äkkiä. Hetken kuluttua synkästi.) Olen taistellut Jumalan kanssa, olen tullut voitetuksi.
LAFOENS. O, isä! Eikö siis suuri aatteesi ole auringon kaltainen, joka, vaikka pilvikin sen kaihtaa, pian säteilee yhtä kirkkaana kuin ennen?
MOREIRA. Monasti elämässäni on huomaamatta mieleeni hiipinyt tämä ajatus: eikö ajan henki ole sinua valtavampi? Asiaani innostuneena tukahutin aina nämä ajatukset syntisenä heikkoutena. Nyt, kun seison tässä tyynenä ja kylmänä, katselen asiata toisin. Siis vielä kerran: mene Pombalin ja sen opin puolelle, joka nyt asetetaan pyhän kirkon sanojen sijaan. Heidän luona saavutat valtaa, kunniaa ja maailman kiitosta, voit hyödyttää maatasi ja aikalaisiasi, — meidän luona on edessäsi vaino, pilkka ja tuo kuolemassa sydäntä kalvava ajatus: olet taistellut turhaan. Tuo arka ja häijy roistokansa, joka tahtoo ostaa itselleen nousevan suuruuden suosion sylkemällä syrjään-suistuvaan, eikö se jo ole hionut ivaansa ja miekkojaan meitä jesuiittoja varten?
LAFOENS. Luetko minut tämän roistokansan joukkoon?
MOREIRA. En! Mutta kuitenkin sanon: hylkää asiamme, sillä se on mennyttä. Kun olin nuori, innostutti minuakin vapauden valtava voima. Tahdoin uudistaa kirkkomme, tahdoin tehdä sen kristityksi, enkä katoliseksi. Olin silloin Roomassa. Siellä minut veljeskunnan ylijohtaja kerran yllätti, kun luin pyhää raamattua kotimaani ihanalla kielellä. Muutamia päiviä sen jälkeen minut lähetettiin lähetyssaarnaajaksi Intiaan. Kymmenen vuoden aikana siellä opin elämään ja taistelemaan yksinomaan pyhän kirkkomme leviämiseksi ja voitoksi. Kun sitten palasin Europaan, oli kaikki muu minussa kuollut, paitse tämä suuri aatteeni. Kaikki voimani, ajatukseni, tunteeni tarkoittivat vain Jeesuksen veljeskuntaa ja sen suurta tehtävää johdattaa kirkon äidinhelmaan kaikkien ihmisten omattunnot ja tahdot, pakottaa ne uskon kuuliaisuuteen, antaakseen niille sen sijaan valkeutta ajassa, autuutta ijankaikkisuudessa. Vannotin sinua Coimbrassa taistelemaan saman päämäärän puolesta, — annan sinulle valasi takaisin.
LAFOENS. Ei, ei, ei koskaan! Ennen kuolen kunniattomana teidän kanssanne, kuin elän mahtavana vihollistenne parissa: Ja se päämäärä, jonka puolesta sinun-tapaisesi suuri sielu taistelee, ei saata koskaan olla turha.
MOREIRA. Eikö itse Roomakin ole meitä jättänyt, — silponut käden, jolla piteli valtikkaa, — Rooma, jonka puolesta me olemme taistelleet ja kärsineet?
LAFOENS. Ja vaikkapa niinkin olisi, niin Lafoens ei ikinä alennu luopioksi. Sinun Jumalaasi tahdon palvella, sinun uskosi on oleva minun uskoni, sinun asiasi minun asiani. Minulla on vielä yksi suoritus tehtävä maan kanssa, — minun ei tarvis mainita muuta kuin nimi Theresia. Jos huomenna vielä elän, niin aion ijäksi jättää Portugalin ja Roomassa ruveta Jeesuksen veljeskunnan jäseneksi.
MOREIRA. Vihin sinut siis taisteluun, kuolemaan ja (osottaen taivaaseen päin) elämään. (Menevät kumpikin eri taholle. Moreira on koko ajan noudattanut vanhaa juhlallista ja karkeanlaista tapaansa. Nyt hän ei voi enää hillitä itseään, vaan kääntyy äkisti takaisin ja huudahtaa) Miguel! Poikani!
LAFOENS. Mikä sydäntä vihlova ääni! Oliko se sinun?
MOREIRA. Maailma mustuu silmissäni. Minä horjun, tue minua! En ole koskaan eläissäni vielä itkenyt, — nyt itken.
LAFOENS. Silmäsi värähtelevät, mutta kyyneleitä niissä ei välky.
MOREIRA. En ole koskaan sitä oppinut. Itkuni valuu sisäänpäin, — kyyneleet virtaavat aivoihin, — (pitelee silmiään) sillä täällä, täällä kirveltää. (Intohimoisesti.) En ole koskaan vielä rakastanut ketäkään ihmistä tämän maan päällä. Ei koskaan ole äiti, ei puoliso lempeällä hellyydellä lähennellyt sydämmelleni. Ei koskaan ole ystävän povi, suurten aatteiden jumaluutta väristen, sykähtänyt povellani. Nyt, kun kuoleman kylmä henki jo on puolittain minut jäätänyt, nyt tunnen olevani niin yksinäinen, niin äärettömän yksinäinen. Miguel! Etkö voi mitään muuta minulle tarjota kuin ihailua? — Anna minulle kipinä ystävyyttä!
LAFOENS. Veljyt!
MOREIRA. Kiitos! (Suutelee häntä otsalle.) Kaiken hellyyden, mitä olen tuntenut ketään ihmistä kohtaan, panen tähän suudelmaan. (Palaten taas vanhaan, kylmään tapaansa.) Sitä ehkä ei ole paljo. Voit antaa sen pois lemmityllesi kahden haukotuksen väliaikana, kun alat häneen kyllästyä. (Poistuu kiireesti peräovesta.)
LAFOENS. Suuri henki! Oi, jospa voisin ystävyytesi ansaita! (Poistuu oikeanpuolisesta sivuovesta.)
VIIDES KOHTAUS.
(Näyttämönmuutos. Sama sali Theresian kodissa, kuin ensimmäisessä ja kolmannessa näytöksessä.)
THERESIA (tulee sisään).
Ei unta! Tuskallinen levottomuus
Mua eelleen ajaa, itseäni pakoon.
(Ottaa esiin myrkkypullon.)
Sa elon tuskasta mun voisit päästää.
Lohduksi kuiskaat: kaikella on loppu, —
Mut yhä mua turhaan kiusaat. Ei!
Ensiksi tieto, että hän on vapaa,
Sitt' olen valmis! (Äänettömyyttä.) Urost' ihaillaan,,
Jok' iloin henkens' uhraa maineen mailla,
Marttyyria, mi polttoroviolla
Hymyilee kirkastettuna, kun näkee
Taivaasta voiton kruunun kimmeltävän.
Häpeän kuilu mun on edessäni,
Sittenkin rohkein mielin siihen katson.
(Astuu ikkunan luo.)
Kas, kuutamasta kirkastunut taivas
Valaisee maata lempein loisteineen.
Pimeyden peittämänä sikein nukkuu
jo puoli kaupunkia, toinen puoli,
Helottain täyskuun koko kirkkaudessa,
Autuuden horroksissa hiljaa uinuu.
Oi kotimaani yö, kuink' olet kaunis!
(Joku kuuluu tulevan. THERESIA painaa tulisesti kättään poveansa vastaan.)
Ah! hetkeks vainko unhon unelmaa?
KAMARINEITSYT (tulee sisään). Lafoensin herttua vaatii kiihkeästi päästä puheillenne. Anteeksi, mutta hän pakotti minua ilmoituttamaan itseään.
THERESIA. Haa! Saata herttua heti tänne!
KAMARINEITSYT (ilkeästi). Mutta kuningas voisi —
THERESIA. Mene! (Syrjään.) Palkkapalvelijani rohkenee tuota sanoa minun kuulteni, — ja minun — oi, häpeä! — täytyy luoda silmäni maahan. (Kamarineitsyt menee.) Miguel siis on vapaa! Minä voin siis kuolla: — kuolla! Mikä taivaallinen ajatus! — Kuolla ehkä niin, että viimeinen henkäykseni kuiskaa hänen korvaansa, kuinka äärettömästi häntä rakastan.
KUUDES KOHTAUS.
THERESIA. LAFOENS.
THERESIA (menee iloisesti häntä vastaan).
Olet vapaa siis!
LAFOENS (ehkäisten kädellään).
Theresia, ei noin!
Edessä seisot tuomarin. Nyt täytyy
Sun kuolemasta itses puhdistaa. (Äänettömyyttä.)
Min' olen armoitettu. — Entä sinä?
THERESIA.
Vapaudessa, niinkuin näet.
LAFOENS.
Sano,
Mik' oli hinta moisen suosion?
Pimeihin vankiluoliin meidät muut
On heitetty, — sä yksin vapaaks jäit. (Vihastuneena.)
O, nainen, nainen! Jumal' ei sua luonut,
Madonnalt' olet katseen varastanut,
Mut sydämmen sä saatanalta sait.
Mun viekastellen hyljit, jotta saisit
Mokoman syliin himoiss' antautua.
Möit sielus, jotta pelastaisit henkes
Ja ruumiis, arvosi ja rikkautesi.
THERESIA (syrjään).
Jo tuskain juoman pohjaan join, — niin luulin,
— Vaan tämä jäi! Hän moista minust' uskoo!
LAFOENS.
Et vastaa, — ehkä puhuin ilkeästi.
(Hellästi.) Theresia, sua rakastin, — en nytkään
Voi povestani poistaa rakkauttani.
Sua ovat panetelleet. Kaikk' on valhe.
Kuninkaan lemmitty et ole. Puhu!
Oi, puhu! Sua uskon, vaikka astuis
Aurinko taivaalta ja väittäis toista.
THERESIA (on vaiti).
LAFOENS.
Siis ole — — Vaan, en tuomitse sua vielä.
Väkisin ehkä hän sun voitti. Puhu!
Sun sanoistasi kohtalomme riippuu.
THERESIA (on vaiti).
LAFOENS (ottaa esiin tikarinsa).
Siis kuole!
(Katselee tikariaan.)
Ei sua koskaan ole vielä
Liannut konnan eikä porton veri.
Miekasta metsän ylvä otus kaatuu,
Sakaalit, ketut myrkyin tapetaan.
THERESIA (näyttäen pulloa).
Tuossa on myrkky!
LAFOENS (ihmeissään).
Sinä yhtä kaikki!
Juo!
THERESIA (hellästi).
Kätes eikö mulle juomaa tarjoo?
(Lafoens seisoo liikkumatta.)
Ees muistoks siitä, mitä olin sulle.
LAFOENS.
On kummaa tämä! No siis, — tuossa!
THERESIA (juo hänelle tarjotusta pullosta).
Kiitos!
Nyt vapaa kieli on. (Polvistuu.) Sua rakastan!
LAFOENS (johon nämä sanat ovat sattuneet).
Ivaatko vaiko herjaat kuolemassa?
THERESIA.
Antauduin kuninkaalle — se on totta,
Mut hinta oli henkes, — vapautesi.
LAFOENS.
Väristys kävi —
(Ääni ei tottele häntä; hän pitelee kiinni pöydästä.)
THERESIA.
Etkö vielä usko?
O! vaikk' on sydän murtunut, niin siinä
Viel' istuu vanha ylpeys. Kahteen sanaan
Tunteeni koko syvyyden ma panen:
Sua rakastan. Suo anteeks tylyyteni!
LAFOENS.
Et kuolla saa. Haa! Jumalan on luoma
Tää myrkkykin, — Hän luomaans' ihaninta
Noin hävittää ei salli päältä maan.
THERESIA.
Ma tahdon kuolla, — minun täytyy kuolla.
Elossa minut raiskattiin, mut kuoloss'
Olen ma puhdistettu.
LAFOENS.
Kalpenet.
THERESIA (taistellen).
Niin, myrkky vaikuttaa. Mua pitele!
Syvälle suo mun katsella sun silmiis,
Sun mustain silmäis valotaivaaseen,
Niit' että muisteleisin haudan yössä.
(Haikeasti). Ah!
LAFOENS.
Pyhimys kallis, armain, sinä kärsit.
THERESIA (raukeasti).
Vie minut balkongille, että vielä,
ennenkuin kuolen, maani näkisin,
Mun kalliin isänmaani kauneudessaan.
Pois sieluni nyt liitää rauhass' yön,
Kuin siunaus — niin, kuin rukous taivaan puoleen
Sun — kansani — ja maani edestä.
(THERESIA ja LAFOENS menevät balkongille. Hienoa juhlallista soittoa, joka kuvaa THERESIAN kuolemaa. Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä, sitten LAFOENS palajaa.)
LAFOENS.
Ruumist' en tahdo nähdä. Mulle yhä
Theresia jalo, kaunis elää. Minä
Vain kuollut oon — mut kohta minäi elän.
(Juo myrkyn jäännöksen.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
(Näyttämönmuutos. Kabinetti Pombalin asunnossa Lissabonissa.)
BEATRICE makaa tainnoksissa, ympärillä palvelijoita ja POMBAL, joka yrittää palauttaa häntä henkiin.
BEATRICE (havahtuen). Miss' olen minä? Kuinka tulin tänne?
POMBAL. Jumalalle kiitos! Sinä elät!
BEATRICE (ikäänkuin etsisi jotakin). Olen kadottanut jotain. Pois! minun täytyy se löytää.
(Aikoo mennä.)
POMBAL (tuskaisena). Aiotko jättää minut?
BEATRICE. O isä! Eikö sinunkin sydämmesi sano, että meidän täytyy erota? Eikö puolisoni verinen ruumis olisi jokaisen hellyyden silmäyksen, jokaisen rakkauden kuiskeen tiellä ja sanoisi: tämä oli kaikki kaikkeni, ja senkin voit minulta ryöstää! Ne harvat päivät, jotka tämän huomenen kärsimykset ovat minulle jättäneet, aion rukoillen ja muistellen viettää luostarissa.
POMBAL (syrjään). Eikä siis yksikään hellivä käsi jää pyyhkimään kalmanhikeä otsaltani! Haa! — itse olen niin tahtonut. Tunnen että minulla ei ole mitään oikeutta sanoa, kuinka onneton on elämäni oleva, kuinka kauhea kuolemani, kun hän minut jättää.
(Kardinaali Saldanha tulee. Kellot alkavat soida.
Kardinaali astuu Pombalin eteen.)
SALDANHA. Tulen kuninkaan tyköä. Sinusta on tehty Oeyrasin kreivi. (Juhlallisesti.) Sinä olet painanut maahan vihollisesi, niinkuin myrsky painaa ruo'on. Toiset nyt odottavat kuolemaansa teloituslavalla, toiset taistelevat aaltojen kanssa hengestään, jonka maanpako on musertava. Olet voittanut, mutta mikä kauhea voitto! Vastaa: teitkö tämän kaiken rakkaudesta maatasi kohtaan, vai viettelikö sinua valta ja oma hyöty?
POMBAL (lujana). Maani ja vapauden tähden.
(Tykinlaukaus kuuluu ulkoa. Beatrice juoksee kirkaisten ikkunaan.)
BEATRICE. Hyvä Jumala, — puolisoni! Seis! (Kaatuu maahan.)
POMBAL. Hän kuolee. Herää! Herää, lapseni, tai ota minut mukaasi! (Raivokkaasti Saldanhalle.) Sano, uskotko että kukaan nimen, arvon ja vallan vuoksi murhaa oman lapsensa?
SALDANHA. Ymmärränkö sinua! Jumala olkoon meille kaikille armollinen!
POMBAL. Ah! hän herää! Hän elää jälleen ja minä hänen kanssaan.
Tyttäreni —!
BEATRICE (heittäymäisillään hänen syliinsä). Isä! (Säpsähtää äkkiä.)
Haa! puolisoni ääni kutsuu minua. Tulen, tulen! Hyvästi!
(Poistuu äkisti.)
POMBAL. — — Ja minä, minä olen yksin. —