PAOLA MORONI

Kaksinäytöksinen näytelmä

HENKILÖT:

 GIORDANO MORONI. |
 PAOLA MORONI. |
 LIONARDO MORONI, | Guelfejä.
 GORELLO, vanha palvelija. |
 NOORA, imettäjä. |
 ANGELO, vakoja. |
 EZZELINO DA ROMANO, | Ghibellinejä.
 MANFRED, hänen poikansa. |
 Sivuhenkilöltä. Sotamiehiä.

Tapahtuu Giordanon linnassa Vicentian lähellä, 13:nnen vuosisadan alkupuolella.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

    (Sali täynnä aseita ja kilpiä. Kummallakin sivulla ovia.
    Perällä kaksi ovea, josta toinen vie Nooran, toinen
    Paolan makuukamariin.)

GIORDANO. GORELLO.

GIORDANO. Tehty on työmme! Nyt on rauhan aika ja kaivattu lepo suodaan sinulle, väsynyt ruumiini! Pikari tänne! (Viiniä tuodaan. Hän juo.) Haa! viinirypäleen punaista verta! Jospa olisit Ezzelinon sydänverta; kukoistavaksi, reunaksi nuorukaiseksi tutisevan vanhuksen muuttaisit, niinkuin lempeä kevätsade tekee kellastuvan ruohon vihannaksi. Missä on Paolani?

GORELLO. Kappelissa hän laakereilla ja sypresseillä seppelöitsee kaatuneiden miestemme ohimoita.

GIORDANO. Kuka seppelöitsi minun poikieni kiharat? Haudattomina ovat heidän luunsa vaalenneet korppien ruokana. (Katkerasti.) He ovat kuolleet, ja minä olen elossa!

GORELLO. Onhan teillä jäljellä veljenpoikanne, uljas Lionardo, Olisimme kenties nyt juoneet Brentan pohjan mutaista vettä, joll'ei hän urhoudellaan olisi pelastanut linnaamme, kukistanut vihollisiamme.

GIORDANO. Onko hän lihaa minun lihastani, luuta minun luistani! — Ja kuitenkin hän on sielulleni rakas. Lieneekö hänen haavansa vaarallinen?

GORELLO. Paola on lempeällä kädellänsä sitonut hänen haavansa, niinkuin muidenkin.

GIORDANO. Ja viholliset?

GORELLO. Heitettiin Brentaan.

GIORDANO. Kaikki?

GORELLO. Kaikki! Niinkuin Jumalan kostavat kerubiimit seisoimme, veriset kirveet kädessä, joen äyräällä ja armotta syöksimme armoa huutavat syvyyteen. Brenta luikerteli niinkuin ankara käärme törmän alla ja avasi aaltojensa ahnaan kidan heitä nielemään. He ovat hukkuneet, ja kohdatkoon heitä ijankaikkisuuden kirous!

GIORDANO. Ja erittäin poikieni murhaajaa, Jumalan vihollista ja saatanan ystävää, tuota ruoskaa, jolla helvetti pieksee vertavuotavaa Italiaamme — tuota Ezzelino da Romanoa!

GORELLO. Hänkin sai tänään kovan iskun. Veljensä pojan ruumis viruu nyt Brentan pohjassa, ja suuri joukko hänen sotamiehiänsä on kaatunut.

GIORDANO. Veljensäkö pojan? Veljensäkö pojan vain? Eikö oman poikansa? Oi, Herra, Herra, anna minun elää, kunnes olen saanut kostaa! Kuinka usein kovimmassa tuskan hädässä pyysin huoaten sinulta kuolemaa, — nyt rukoilen, anna minun elää, niin kiitän sinua! En paljoa pyydä! Hän on murhannut minulta neljä poikaa; käsiini tahtoisin vaan yhden hänen pojistaan, yhden ainoan, niin ylistäisin sinun oikeuttasi. Tässä seison niinkuin mureneva hautakivi huolehtivain sypressien varjossa, vaan en valita, jos vain Ezzelino vaipuu samaan äärettömän kurjuuden syvyyteen. (Äänettömyys.) Jo alkaa hämärtää. Käske Paolani tänne!

GORELLO. Hän tulee.

TOINEN KOHTAUS.

Entiset. PAOLA. NOORA.

GIORDANO. Lapsikulta, sinä ainokaiseni!

PAOLA. Isä!

GIORDANO. Mitä toimiskelit?

PAOLA. Mitä vaimon tulee.

GIORDANO. Olet kalpea! Vapiset!

PAOLA. Minäkö? Ja mistä syystä?

NOORA. Vieläkö kysyt? Voi ilkeätä, hirmuista työtämme. Kaikki jäseneni ovat vielä jähmeät muistaessani mitä olemme nähneet.

PAOLA. Minäkö pelkäisin! Jos vieras kysyisi: eikö veriaseet kammota arkaa impeä, — niin en ollenkaan ihmettelisi. Mutta Noora! Olenhan minä Paola Moroni! — Kodissani istuivat epätoivo ja viha uskollisina tovereina, haavoitettujen valitus-huudot lasna minua tuudittelivat, ja kun muut neidot leikkivät kevään ruusuilla, minä totuin sitelemään taistelun veriruusuja.

GIORDANO. Oletpa todellakin Moronin sankari-sukua.

GORELLO (terävästi Nooralle). Sinä olet toista laatua. Sinä pakenit!

NOORA. Minäkö? Enpä tiedä —

GORELLO (pilkaten). No niin, rukoileminen on kai kevyempää.

NOORA (hämmästyneenä). Mitä tarkoitat?

GORELLO. Askaroitsitpa ahkerasti kappelissa. Mitä siellä teit?

NOORA (levottomana). Minäkö? En mitään. Rukoilin vain Jumalalta voittoa aseillemme. — Mutta jo on levon aika. Tule, Paola!

KOLMAS KOHTAUS.

Entiset. LIONARDO.

PAOLA. Lionardo! Uskallatko?

LlONARDO. Anna anteeksi, armas Paolani! Minusta kävi ikäväksi maata joutilaana sairasvuoteella; kuuma veri suonissani kiihtyi, halaten raitista ilmaa.

PAOLA. Mutta haavasi?

LlONARDO. Sinun luonasi se paranee.

GIORDANO. Terve, rakas Lionardoni! Vielä kerran terve, voittajan kalliissa koristeissa! Punatimantteja kauniimmat ovat haavasi; koko elämäni kiitollisuus ja rakkaus ei riitä maksamaan niiden kalleutta.

LlONARDO. Rakas isäni!

GIORDANO. Huolteni talven ensimmäinen kevätsäde! Ole siunattu, poikani!

LlONARDO. Rakas, pyhä nimi! Ja sinä, Paola?

PAOLA. Siunattu, veljeni!

LlONARDO. Veljesi! (Surullisesti.) Veljesikö vain?

PAOLA. Mitä tahdot enempää?

LlONARDO. Paola! Kun vuosi takaperin pyysin rakkauttasi, mitätön nuorukainen jalon Paolan rakkautta, niin sanoi ylpeä hymysi: mitä olet? hanki ensin sodan urhotöillä sankarin seppele, ja puhu sitten lemmestä! Ja nyt, Paola, olkoot omat haavani, olkoot miekkani kaatamat viholliset puhemiehinäni. Paola, Paola! Rakastan sinua yhtä hartaasti kuin ennenkin.

PAOLA (kuin uneksien). Vuosi takaperin — kenties silloin — mutta nyt! —

LlONARDO. Ja mikä on muuttunut?

PAOLA (on vaiti).

LlONARDO (innollisesti). Paola! Paola!

PAOLA (lempeästi). Katso, Lionardo! Hae itsellesi suloinen, kukoistava morsian, jota kositaan ruusujen tuoksussa ja valon kirkkaudessa, ilossa ja lemmessä! Muihin ajatuksiin on kohtaloni minua totuttanut.

GIORDANO. Niin tosiaankin! Anna hänelle aikaa. Aika kenties saattaa sinut toiveittesi perille. Nyt levolle! Ensin kuitenkin iltarukouksemme! (Juhlallisesti.) Poikieni hahmot! Uberto, Hugo, Giordano, ja sinä, suloinen Tisolinoni, — muistamme teitä! Kaikkivaltias Jumala, suo heille rauha ja meille kosto!

(GIORDANO, LIONARDO ja GORELLO menevät.)

GORELLO (mennessään, Nooralle.) Vaimon kieli käärmeen kieli!

NOORA (säikähtyy).

PAOLA. Minulleko lemmen iloa? Kuinka kummalliselta se soi!
Lionardo-parka!

NOORA (viivyskellen). Miksi Lionardon hyljäät? Hän kuitenkin rakastaa sinua hellästi. Pian isäsi valkoinen pää vaipuu hautaan, sinä jäät orvoksi, mutta Lionardon morsiamena…

PAOLA. Isäni kuoltua olen Jumalan morsian.

NOORA. Menisitkö luostariin? Ja miksi?

PAOLA. Sieluni on kätkettynä hautaan; miksei ruumistani voisi luostariin kätkeä?

NOORA. Olet vielä nuori. Kyllä sinulle vielä onnen kukka kasvaa.

PAOLA. Kuulehan, äitikulta, sanon sulle, mitä en ole ilmaissut kellekään, tuskin itselleni; kuule, mutta älä kummastele, älä kysy! Muistatko että puoli vuotta sitten jouduin vihollisten käsiin?

NOORA. Silloin kuin Lionardo urhoollisesti pelasti sinut ja tappoi heidän päällikkönsä?

PAOLA. Tuo päällikkö oli pelastanut minut kuolemasta ja, vielä lisäksi — häpeästä. Siitä hetkestä…

NOORA. Siitä hetkestä…?

PAOLA. On sieluni kuollut.

NOORA. Mitä kuulen? Vihollinen! Mutta kuka?

PAOLA. En tiedä hänen nimeänsä; en tunne hänen isänmaatansa; hänen jälkensä sydämmessäni vain tunnen.

NOORA. Mutta vihasi?

PAOLA. Pakahtua oli rintani nähdessäni hänen kaatuvan, ja kuitenkin riemuitsin, kiitin Jumalaa: nyt hän, näet, on enkeli, ja enkeliä Paola saa rakastaa.

NOORA. Mutta selitä…

PAOLA. En nyt, en nyt — taivaan nimessä, en nyt! Olen jo sanonut liikaa. Sanojani punastun. Hyvästi, hyvästi!

NOORA. Vielä sananen!

PAOLA. Mitä tahdot?

NOORA. Paola, jos tohtisin sanoa, — jos tohtisin tunnustaa…

PAOLA. Kummallinen kysymys!

NOORA. Vanno, ett'et petä minua!

PAOLA. Vannon; puhu!

NOORA. Tuossa kamarissa… (Ei jaksa enempää).

PAOLA. Tuossa kamarissa?

NOORA. On vihollinen, on Ghibellini piilossa!

PAOLA. Hengissäkö?

NOORA. Hengissä, vaikka tainnoksissa. Hirmuinen Gorello syöksi koston uhriksi vihollis-raukkoja Brentan kylmään hautaan… Tämä nuorukainen… En tiennyt mitä tein, — hän oli aivan poikani, Lanfranconin, näköinen, — hänen katseensa oli niin viaton… Sisällinen ääni minussa huusi: pelasta! Kätkin hänet ensin kappeliin — sitten tänne.

PAOLA. Ghibellini, veljeni murhaaja elävänä täällä! Haa!

(Aikoo mennä.)

NOORA (heittäytyy hänen eteensä). Tahdotko tappaa minut! (Säikähtyen.) Ihmisiä tulee; minä olen hukassa! (PAOLA seisoo epäilevänä.)

NELJÄS KOHTAUS.

Entiset. GIORDANO. GORELLO.

GIORDANO. Älkää peljätkö, mutta tuo vanhus lörpöttelee kaikenlaisista kummituksista, joita on ollut näkevinään.

GORELLO. Kummituksista! Vai niin! Yhtä varmaan kuin ijankaikkisen autuuteni toivoon, luotan sanojeni totuuteen. Täällä on petosta tehty, ilkeätä kavaluutta harjoitettu. Toimittaessani kostomme ja voittomme juhlamenoja, syöksemällä vihollisia Brentaan, havaitsin nuorukaisen, joka näytti päälliköltä eikä tavalliselta soturilta, sillä kiiltävä sardonyx kimelteli hänen miekkansa kahvassa. Hetken kuluttua käännyin taas häneen päin — hän oli kadonnut eikä kukaan tiennyt mihin.

GIORDANO. Hän on kai itse hukuttanut itsensä Brentaan, tai on joku soturi hänet sinne viskannut.

GORELLO. Ei; hänet on kätketty; tässä on kavaluutta tehty, kavaltaja seisoo tuossa. (Osottaa Nooraa.)

GIORDANO. Noora!

NOORA. Valhetta! Herra, palveluksessasi on pääni harmaantunut. Jumalan edessä vastaan työstäni. Huudan Jumalan todistajaksi, ansaitsenko kavaltajan ilkeätä nimeä. Uskollinen olen alati ollut.

GIORDANO. Oikeassa olet.

NOORA. Giordano! Kolmekymmentä vuotta olen syönyt surujenne leipää! Minun nyyhkytyksiini teidän puolisonne viimeinen hengähdys hämmentyi; vasten minun sydäntäni teidän poikanne, teidän Tisolinonne, raadeltu pää lepäsi; minun maidostani on Paolani imenyt teidän vihanne, teidän rakkautenne. Ja minua syytetään kavaltajaksi!

GORELLO. En usko yhtäkään naista, olkoonpa vaikka oma äitini.

GIORDANO. Kavaluus! Se on raskas sana! Jos et muuta voi, kuin panna häilyvän epäluulon luodinkeveyden pitkän uskollisen elämän sentneri-painoa vastaan, niin ole vaiti.

GORELLO. No niin, olen vaiti. Minä muka olen maitosuu, lapsi, joka jokaisessa valkoisessa hurstissa näkee kummituksia. Enkä puhu mitään, en mitään, en edes noista veripisaroista, jotka johtavat tänne.

GIORDANO. Mitä sanot! Vertako?

GORELLO (katsoo lattiaan). Haa! Tässäkin! Nähkääs, tuoretta verta! Ja tuossa Nooran kamari! (Pyrkii sinne.) Saamme nähdä, olenko valehdellut!

NOORA. Se on makuukamarini. Ei sinne!

GORELLO. Pois käärme, pois!

NOORA. Herra! Sallitko hänen saattaa minut epäluulon alaiseksi, tahrata koko elämäni kunnian?

GIORDANO. Jos olet syytön, miksi pelkäät?

GORELLO. Nyt olet ansassa, kyyhkyseni! (Tahtoo avata oven.)

PAOLA (yhtäkkiä). Pois! (GORELLO seisahtuu.) Naisen huone on pyhä; siihen älköön kenenkään muun kuin naisen silmä tunkeutuko. Minä katson. (Menee NOORAN kamariin.)

GIORDANO. Noora, mitä tämä merkitsee?

NOORA. Taivaan pyhät, auttakaa minua!

PAOLA (tulee takaisin kalmankalpeana).

GIORDANO. No!

PAOLA. Tyhjä! (Vapisee.) Hautaa tyhjempi!

GIORDANO. Kenties —

PAOLA (kiivaasti). Usko minua, se on tyhjä. (Seisoo liikkumattomana.)

GIORDANO (Gorellolle). Etkö nähnyt kummituksia? Ainoastaan entinen uskollisuutesi nyt sinut pelastaa rangaistuksesta. (Menee.)

GORELLO (itsekseen). Ja kuitenkin on hän täällä. (Menee.)

NOORA. Paola! (Äänettömyyttä.) Rakkautesi kautta sano, ettäs annat minulle anteeksi. (PAOLA seisoo vielä liikkumatta.) Taivaan pyhät! Aavistan pahaa. (Menee viivyskellen.)

PAOLA (yksinään; vaipuu alas). Jumalani! oletko minut hyljännyt?

VIIDES KOHTAUS.

PAOLA. MANFRED.

MANFRED (astuu hitaasti NOORAN kamarista). Missä olen? Joko taivaan portit ovat minulle auenneet? Onko rauhan enkeli astunut luokseni? Mistä olet, suloinen olento?

PAOLA. Hänen äänensä! Hän elää — ja minä —

MANFRED. Kuule! Soivatko tähdet? Olenko paratiisissa?

PAOLA. Nuorukais-parka! Tästä ei paratiisin portit aukene sinulle.
Täällä makaa kynnyksellä kalma.

MANFRED. Missä olen?

PAOLA. Älä kysy!

MANFRED. Ja sinä, suloinen impi? Ell'et ole enkeli, vaan maan synnyttämiä, niin sano nimesi!

PAOLA. Älä kysy! Syntymättömänä kipinänä kohtalosi vielä nukkuu. Älä sitä kysymyksilläsi herätä; se on rauhasi tuhkaksi polttava.

MANFRED. Jos synkkiin arvoituksiin kätket nimesi, tahdon silmistäsi löytää sen avaimen. (Tulee hänen lähellensä; heidän katseensa yhtyvät.) Haa! tunnen sinut! Kerran ennen sinut näin. Oi impi, kauan ikävöitty, kauan etsitty! Kerran vain yhteen jouduimme; elämän myrskyisimmässä taistelussa onnemme laineet hetkisen aaltoilivat toisiansa vastaan, mutta kuitenkin olet sielulleni tuttu. Sinun lähelläsi kadottaa kuolema voimansa ja elämän tuli hehkuu suonissa. Polvillani rukoilen sinua! Kuka olet, suloinen arvoitus?

PAOLA. Vaikka kysyisit kymmenen kertaa, niin olen vaiti. Arvoitus olen sinulle, arvoitus vielä suurempi itselleni.

MANFRED. Mutta tämä paikka! (Ikäänkuin itsekseen.) Hämärä muisto haamottaa mielessäni… minä kaaduin… haavastani voima aaltoili punaisena… tuntui niin kylmältä… sitten taas harmaita kiharoita… kaksi lempeätä silmää… (Yht'äkkiä.) Mutta sinäkö?

PAOLA. Rauhoitu, nuorukainen! Muuten rintasi haavalta irtautuu side, joka kahlehtii elämäsi.

MANFRED. En kysy, ell'et sitä salli.

PAOLA. Tässä olet vihollisen alueella; ja ympärilläsi vaara ja kuolema väijyvät.

MANFRED. Missä miekkani?

PAOLA. Miekkaako sinulle, joka tuskin olet tointunut kuoleman unesta!

MANFRED. Ja sinä?

PAOLA (säikähtyen). Minä?

MANFRED. Oi, pysy luonani! En enää kysy.

PAOLA. Itselleni olen vannonut, että sinut pelastan, ja sanassani pysyn. En ole noita heikkoja, jotka pelkäävät, jos…. (Sotatorven ääni kuuluu.) Haa, kuule!

MANFRED. Sinä vapiset,

PAOLA. En itseni tähden.

MANFRED. Siis minun tähteni! Kiitos, pyhät!

PAOLA. Ja miksi sitä kieltäisin! Pelkään, että heidän hirmuinen verenhimonsa tavottaa sinut. He eivät tiedä, että minä, ennen kuin soisin pahaa sinulle, antaisin… (Innolla.) Sinä kerran pelastit elämäni ja kunniani, ja siitä hetkestä —

MANFRED. Siitä hetkestä…? Muistatko minua vielä?

PAOLA. Voi minua! Muistan liiaksikin.

MANFRED. Suloinen sana! Riemuitse, sydämmeni, riemuitse!

PAOLA. Vaiti! Hiljaa! Tämä kaikki on unelmaa, eikö niin? Suloisen outoa, kamalan kaunista unelmaa! (Kauhistuen.) Muuten se olisi hirmuista! Tahdon vaipua ajan äidilliseen helmaan, tahdon olla pieni lapsi, ja sinä enkelinä kerrot minulle sadun, tuon ikuisen, ihanan sadun ruususta, joka nousee haudan mullasta; helmestä, joka kuolettaa koteloisen; kyyneleestä, riemun synnyttämästä, ja lemmestä, vihan lapsesta.

MANFRED. Sodan hirmuisessa leikissä olen minä kasvanut; en ole oppinut tuntemaan muuta kuin verta, miekkoja ja väkivaltaa. Mutta nuorukaisen mielessä häämötti toinen ihanne, kuin tuo kylmä kunniatar: suloinen ja pyhä unelma; unelma, joka puhui rauhasta ja kauneudesta, lemmestä ja onnesta. Tumma oli mielestäni laakeri tuoksuvain ruusujen rinnalla, ja usein, kuunnellessani paimentorven heleätä ääntä, olin valmis heittämään pois miekkani. Silloin näin sinut. Sotamiehemme olivat ottaneet sinut vangiksi ja ilkeällä väkivaltaisuudella valmistivat sinulle häpeällistä kuolemata. Sinun pelastuksesi oli ritarin velvollisuus. Kun silloin nostit silmäsi, nuo taivaallisen suloiset silmäsi, tunsin että unelmani oli saanut nimen, tuntemattoman ja kuitenkin tutun nimen — sinut!

PAOLA. Älä enää! Ikäänkuin verkolla kiedot sydämmeni sanoillasi!
Joka suoneni vuotaa verta.

MANFRED. Minäkö sinut murheelliseksi tekisin?

PAOLA. Näin sinut kaatuneena, luulin sinut kuolleeksi. Onnellinen minä, jos niin olisi ollut!

MANFRED. Toivot siis kuolemaani!

PAOLA. Minäkö? Kuolematasi toivon, ja kuitenkin antaisin tuhat kertaa elämäni sinun edestäsi.

MANFRED. Rakastatko minua? Yksi sana vain!

PAOLA. Haa! Ääniä kuuluu. Pois täältä! He tulevat.

MANFRED. Sinusta en luovu!

PAOLA. Minun tähteni pois!

MANFRED. Menen. Mutta saanko sinua vielä nähdä?

PAOLA. Saat! (MANFRED menee PAOLAN kamariin.) Taivaan pyhät!
Tämäkö on kuolema?

KUUDES KOHTAUS.

GIORDANO. LIONARDO. ANGELO. PAOLA. Myöhemmin GORELLO.

LlONARDO. Älä peljästy, armas Paola! Näimme lampun himmeän valon välkkyvän täältä ja tulimme ilmoittamaan tärkeitä uutisia.

PAOLA. Angelo!

GIORDANO. Vilkas vakoojamme. Hänet lähetimme tiedustelemaan mitä vihollinen niin salaisesti askaroi Brentan aalloissa. Mutta nyt uutisesi, Angelo!

ANGELO. Kummastellen huomasin kuinka kaikkialla, sekä sotakentällä että Brentalla, tulisoihtuja välkkyi niinkuin virvatulia; kaikki näkyivät hakevan jotakin innolla, mikä voimakkaasti jännitti heidän taistelusta hermottomiksi väsyneitä jäseniänsä uuteen pontevuuteen. — Tiedustellen Pyhän Justinan luostarista sain tietää, että erään mahtavan Ghibellinipäällikön ruumista etsittiin, vaikka munkit luulivat hänen istuvan vankina täällä meidän linnassamme.

GIORDANO. Ja kuka se?

ANGELO. Eräs munkeista lupasi minulle 1000 tukaattia, jos saisi tietää, onko tämä päällikkö vankeudessa. Jos hänen ruumiinsa oli Brentaan viskattu, niin tarjosi munkki 10,000 tukaattia eräästä suuresta ja merkillisestä sardonyxista, joka koristi kaatuneen miekankahvaa.

GIORDANO. Lisää!

ANGELO. Kun olin lupaavinani antaa pyytämänsä tiedon, sain kuulla kenen he luulivat olevan linnassa vangittuna, ja se oli…

LIONARDO ja GIORDANO. Ja se oli…?

ANGELO. Manfred, Ezzelinon poika!

GIORDANO, LIONARDO, PAOLA. Manfred, Ezzelinon poika!

GORELLO (tulee nopeasti sisään). Kas, minkä löysin, kun nuuskin kappelissa! Tämän sardonyxin, Ezzelinon oman kuuluisan sardonyxin, jota hänen poikansa tavallisesti kantaa! Olenko nyt laskenut loruja, olenko nyt nähnyt kummituksia?

GIORDANO. Olenko tunnoillani? Manfred, veriviholliseni poika minun vallassani! Kenties elävänäkin!

GORELLO. Taikka piilossa, taikka paossa.

PAOLA (jyrkkänä). Manfred, Ezzelinon poika!

GIORDANO. Pois! Vartijoita muureille, vakojia joka nurkkaan! Etsikää joka rako, joka soppi! Ottakaa jahtikoiralta vainu, ketulta silmä, hirveitä korva! Poikaini hahmot meitä saattajina johdattakoot!

PAOLA. Ezzelinon poika! Veljieni murhaajan poika! Jääkylmä kuolon käsi minua tavottaa! Te rakkaat, ikimuistettavat, kostamattomat uhrit! Näen teidät! Te viittaatte minulle! Sinä, Tisolino, kiharapää…. Haa!…

GIORDANO. Ken huusi? Sinä, Paola!

PAOLA (hämmästyneenä). Minäkö?

GIORDANO. Mitä tahdot?

PAOLA. Manfred — on…

GIORDANO. Ole huoletta! Me löydämme hänet!

GORELLO (raivokkaasti). Me surmaamme hänet!

GIORDANO. Vaikka olisi hänellä kymmenen henkeä, niin kädelläni ne puristaisin hänen ruumiistansa. (Menee. GORELLO, LIONARDO seuraavat.)

PAOLA. Taivaan pyhät!

SEITSEMÄS KOHTAUS.

PAOLA. MANFRED.

PAOLA. Manfred, Ezzelinon poika!

MANFRED. Nyt tiedät kaikki! Se minä olen, ja sinä Paola Moroni, verivihollisemme lapsi. Anna minut hänen käsiinsä!

PAOLA. Sen teenkin! Säästittekö te minun veljieni verta, ja kuitenkin minun Tisolinoni oli yhtä suloinen, yhtä nuori, yhtä viaton kuin sinäkin! Sinä et saa jäädä eloon.

MANFRED. Pyysinkö sitä? Taivaan autuaana olen nähnyt eloni hetkeksi puhkeavan kukoistukseen; vavisten sydämmeni huusi: kas, Jumala koko entistä elämätäni voimallisempi! — Nuoria unelmia, pyhiä aavistuksia, suloisia kukkia nousi tuhansittain rinnassani, ja kaukana ihanana kangastuksena häämötti toivon taivaankaari, joka johtaa lemmen paratiisiin. Ja nyt! Yksi vihan saamumin hengähdys vain, ja kaikki on mennyt, hävinnyt, kadonnut, kaikki!

PAOLA (tuskaisena). Kaikki!

MANFRED. Mutta, Paola, minä rakastin kuitenkin sinua; anna minun kuolla jalkojesi juureen!

PAOLA (kääntyy pois; kylmästi). En, en; en tahdo sitä nähdä. Tuolla ulkona sinua kohtalosi odottaa, ei täällä.

MANFRED (innostuneena). En askeltakaan peräydy! Tässä on elämä antanut minulle suurimman sulonsa, tässä kuolokin antakoon suurimman katkeruutensa! Niinkuin perhonen valon polttamana vaipuu alas, niin tahdon minäkin kuolla katsellen sinua, koston pyhää enkeliä! (Paljastaa tikarinsa).

PAOLA (kauhistuen, yhtäkkiä). Suo minun paeta!

MANFRED. Pelkäätkö miekkaa? Olet oikeassa! Sitä ei tarvita. (Aikoo reväistä pois haavansa siteet.)

PAOLA (pidättää häntä käsivarresta). Manfred!

MANFRED. Taivaan Jumala! Mitä kuulen?

PAOLA. Älä kuole! Minä rakastan sinua!

MANFRED. Etkö vihaa Manfredia? Minua pyörryttää. Sinä rakastat minua,
Manfredia, vihollista!

PAOLA. Manfred!

MANFRED. Nyt en tahdo kuolla. Nyt terve, elämä! Minun Paolani!

PAOLA. Sinun omasi olen! Sen todistan, niinkuin Jumalan kasvojen edessä seisoisin; niinkuin alaston sydämmeni olisi paljastunut sisustaansa myöten, eikä enää voisi peittää rajuavia ajatuksiaan. Sinua rakastan, — sinua rakastin silloinkin kuin tylysti työnsin luotani pelastavan kätesi, silloinkin kuin riemuitsin surmastasi, silloinkin kuin käskin sinut tappaa, — sinua, aina sinua, ainoasti sinua ijankaikkisesti.

MANFRED. Saman Jumalan kasvojen edessä minä nyt todistan sinut morsiamekseni.

PAOLA. Suo minun hautaantua rintaasi, unhottaa koko maailma ja elää ainoastaan sinussa!

MANFRED (halaa häntä). Ota tässä suudelmassa elämäni vala!

PAOLA. Kantaako minua vielä maa, vai olemmeko muuttaneet kaukaisien tähtien avaruuksiin?

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Entiset. NOORA.

NOORA. Haa!

PAOLA. Noora! Äiti!

MANFRED. Kuka tuo on?

NOORA. Kukako olen? Se, joka pelasti sinut, ja nyt kiroo tekoansa! Riemuitse, Ezzelinon poika, kavaluudestasi! Nyt olet murtanut Moronin viimeisen lohdutuksen!

MANFRED (kiivaasti). Kavaluudestani!

PAOLA. Älä noin, äiti, älä noin! Se on pelastajani; se on rakkahani!

NOORA. Voi, kovan onnen lasta! Yksinäisellä kalliolla seisotte pyörryksissä, ympärillänne aaltojen uhkaava, nielevä kita. Vielä silmänräpäys, niin häntä odottaa mestauskirves ja sinua isäsi kirous!

PAOLA. Voi!

MANFRED. Älä vapise, rakkaani! Kuin kuolo väkevä, kuin kallio vankka on viha, mutta kuoloa ja vihaa suurempi on rakkauden voima!

PAOLA (haaveksien). … on rakkauden voima!

MANFEED. Minä riennän isäni luokse; pyydän häntä luopumaan vihastansa. Lapsien liitto sitokoon, mitä isien viha katkaisi! Isäni rakastaa minua kuin itseään, ja kun puhun rakkauden nimessä, hän ei voi kieltää mitään. Rauha ja ystävyys puhemiehinä, palajan kosimaan morsiantani!

PAOLA. Isäsikö? Isäsi! Voi, kuinka minä häntä pelkään, tuota isääsi!

MANFRED. Älä pelkää! Vaikka hän useinkin ankarasti kiivastuu, niin on hänen sydämmensä minua kohtaan lempeä. Mutta ensin sinun isäsi luo…

NOORA. Jos totta puhut ja jos tahdot vilpittömästi tehdä mitä lupasit, niin älä mene sinne!

MANFRED. En tahdo enää piileskellä. Taisteluun!

PAOLA. He tappavat sinut, jos menet! — Noora, äiti, silmistäsi välähtää pelastuksen säde! Puhu!

NOORA. Jos antaisimme tuon salaisen avaimen…

PAOLA. Esi-isien hautakammion, niin! Mihinkä on muistoni hävinnyt?
(Menee kamariinsa.)

NOORA. Paolan vuoteen alla on lattiassa luukku, josta tie vie maan-alaiseen holviin, missä Moronein on sukuhauta. Siitä tulette salaiselle portille, jonka Paolan antama avain aukaisee. Tämä portti vie Brentan jokeen, ja jos olette hyvä uimari niin puolen tunnin päästä olette Pyhän Justinan luostarissa toisella rannalla. Mutta tällä avaimella olemme kokonaan teidän vallassanne: salaportin kautta voitte päästää vihollisen linnaan! Vanno äitisi autuuden kautta…

PAOLA (tulee sisään). Älä vanno! Vannomattakin luotan sinuun! (Antaa avaimen.) Tuossa on isäni henki ja esi-isieni haudat, on kunniani, vihani ja koko entinen elämäni!

MANFRED. Pakenen nyt yön pimeydessä, mutta palajan pian noutamaan morsiantani valossa ja riemussa.

NOORA. Jo päivä koittaa. Pakene! Joka minuutti on kallis.

MANFRED. Jää hyvästi!

PAOLA. Minut jätät, eikä mikään sanoma tuo tietoa, oletko pelastunut.

NOORA. Pois!

MANFRED. Päästyäni Justinan luostariin tahdon rukouskellon hurskaalla äänellä tervehtiä sinua.

PAOLA. Ja huomenna sydänyön hetken lähestyessä minä tahdon odottaa sinua isieni hautaholvissa.

MANFRED. Tulen elävänä taikka kuolleena.

PAOLA. Ankara sana!

NOORA. Jos ette mene, niin olette hukassa.

MANFRED. Jää hyvästi!

PAOLA. Vielä silmänräpäys…. ainoastaan yksi… silmä vasten silmää, sielu vasten sielua… Manfred! (Syleilevät.) Nyt pois! (Menevät PAOLAN kamariin.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

GIORDANO (Hänen katseensa on hämmentynyt. Hän puhuu itsekseen). Missä olet, Manfred? Mihin olet kätkeytynyt? Jos ei kenenkään muun silmä keksi sinua, jos ei kenenkään muun käsi saavuta sinua, niin ukon kyynelsokea silmä on löytävä askeleesi, ukon tutiseva käsi on pistävä miekan viekkaaseen sydämmeesi.

PAOLA (tulee NOORAN kanssa kamarista). Nyt joutuin ikkunaan! Sinne näkyy Brenta. (Hämmästyen.) Isäni!

GIORDANO. Ken siellä? — Haa, Paolani! — Missä olen? Niinkuin unissa-kävijä olen eksynyt, tietämättä minne. Vuoteeltani, missä pitkän yön istuin odotuksissani, ajoivat levottomuus, kuume, jano, tuska minut; eikä jälkeä, eikä sanomaa, joka verivihollisemme ilmaisisi.

PAOLA (itsekseen). Laupias Madonna! Kiitos!

GIORDANO. Mitä sanoit?

PAOLA. Minä rukoilin.

GIORDANO. Se on oikein. Rukoilkaamme, että Jumala antaisi käsiimme koston uhrin, jonka kateuden henget ovat meiltä salanneet. Rukoilkaamme tuota rukousta, illoin mennessämme levolle ja aamulla herätessämme. Muistakaamme veljiesi marttyyritarinaa. Kuinka kaatui Ubertoni?

NOORA. Giordano, armoa hänelle!

PAOLA. Ja miksi? (Itsekseen.) Vähäisen aikaa vain, niin hän on pelastettu! (Hiljaa Nooralle.) Mene ikkunaan tiedustelemaan! (Ääneen.) Tässä olen, isäni!

NOORA (menee ikkunaan). Voi, tuskan hetkeä!

GIORDANO. Kuinka Ubertoni kaatui, uljas Ubertoni, esikoiseni?

PAOLA. Kolmekymmentä jaloa Vicentialaista oli vannonut surmaavansa Ezzelinon. Heidät petettiin, mutta Uberton onnistui pelastua pakenemalla.

GIORDANO. Mutta tuo tuonelan sikiö, Ezzelino…

PAOLA. … houkutteli kavaluudella viattomat veljeni, Hugon ja
Giordanon, luokseen…

GIORDANO. Iloisan Hugoni, rohkean Giordanoni! Ja käski…

PAOLA. … käski rääkkäämällä kiduttaa heidän nuoria jäseniään…

GIORDANO. Kun lemmittyni, kun Tisolinoni sen näki…

PAOLA. … niin hän syöksyi ikkunasta… ja ruumiinsa…

GIORDANO. Ja ruumiinsa musertui muodottomaksi lihamöhkäleeksi. Voi, suloista nuorukaista! Voi, keltaisia kiharoita, joita niin usein silittelin! Voi, kulta-omenaani!

PAOLA. Kuultuaan tuon hirmu-sanoman palasi Uberto vapaa-ehtoisesti pelastamaan veljiänsä, mutta se oli myöhäistä, tyranni antoi… hänet… oi, Jumala… se on kauheata… en jaksa enää…

GIORDANO. Se peikko antoi sitoa hänet neljään hevoseen, jotka… Haa! te olette nähneet sen, te muurit, ettekä sylje pakolaista piilostansa; te olette kuulleet sen, te kivet, ettekä muserra häntä; te olette tunteneet tuskani kuumat verikyyneleet, ettekä armahda minua!

KYMMENES KOHTAUS.

Entiset. LIONARDO.

LIONARDO. Jalo setäni! Merkillisiä sanomia!

GIORDANO. Onko Manfred löydetty?

LIONARDO. Ei vielä, mutta häntä ne kuitenkin koskevat.

GIORDANO. Häntä! Puhu!

PAOLA (itsekseen). Olisiko taivas tehnyt ihmetyön!

LIONARDO. Ezzelinolta on tullut lähettiläs tuomaan rauhan-ehdotuksia. Ezzelino myöntää itsensä voitetuksi, ja tahtoo jättää alueemme; vaatii vain takaisin vangitun Manfredin.

GIORDANO. Minäkö antaisin Manfredin!

LIONARDO. Setä, hillitse julma vihasi! Tämä sota on jo tehnyt autioksi koko maan, jonka Jumala kuitenkin loi paratiisiksi. Minä rukoilen! Rauhaa!

GIORDANO. Ja sinä, Paola?

PAOLA (liikutettuna). Rauhaa, isäni!

GIORDANO (raivokkaasti). Vaikka hän tarjoisi koko Italian, niin viskaisin hänen lahjansa nurkkaan, jos sillä Manfred lunastettaisiin. — Jumala! minä epäilisin sinua, jos hänet päästäisit! Sammuta elämäni tuli, mutta sammuta se hänen vereensä!

LlONARDO. Minä olen tehnyt tehtäväni. Sinä saat asiasta vastata, setä!

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Entiset. GORELLO.

GIORDANO. Joko hänet on löydetty?

GORELLO. Ei! Nyt on vain hautaholvi jäljellä. Jos ei häntä sieltä löydy, niin on saatana vienyt hänet ilmojen kautta.

GIORDANO. Paolalla on avain.

GORELLO. Mitä avaimesta! Tämä kirves avaa kaikki ovet! (Menee PAOLAN kamariin.)

PAOLA (suurimmassa tuskassa). Madonna! nyt hän on hukassa. Häntä väijytään, eikä mitään merkkiä vielä! (Hiljaa Nooralle.) Näetkö mitään?

NOORA. En mitään! Kaikki on menetetty. Rukoile!

PAOLA. Herra! Herra!

GIORDANO. Miksi vapiset? (PAOLA vaipuu hänen jalkoihinsa. GIORDANO nostaa hänet syliinsä.) Koston hetki, tuo julma hetki on tullut! Nyt on tuskiemme malja laitojensa tasalle täyttynyt, ja jokaisesta veripisarasta, mikä siitä vuotaa, kasvaa meille kostaja. Hän on kätkeynyt Moronien hautaholviin, mutta kuolleet nousevat haudoistaan, tarttuvat häneen ja raastavat hänet tänne! (Nauraa.) Ha! Ha!

NOORA. Hirmuista!

GIORDANO. Tule syliini, lapseni! Nyt rukoilkaamme, nyt taivas kuule meitä! Koston Jumala…

PAOLA. Armon Jumala!

GIORDANO. Sinä tiedät mitä rukoilemme!

PAOLA (syvään, hartaasti). Sinä tiedät mitä rukoilen! (Astuu muutamia askeleita ikkunaan päin.)

GIORDANO. Väkevä kuin kuolo on kosto! (Samassa kuuluu kaukaisen kellon heleä ääni.)

PAOLA (lankee polvilleen, itkien). Mutta kuolemaa ja kostoa väkevämpi on rakkauden voima!

TOINEN NÄYTÖS.

(Hautaholvi. Kaikkialla ristejä ja hautapatsaita.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

PAOLA (tulee haaveissaan). Mihin pakenen omaa itseäni? En tahdo mitään nähdä enkä muistaa. Taivaan pyhät! Kätkekää sieluni unen suloiseen unohdukseen, kunnes hänen suudelmansa herättää minut elämään! Kun hän oli täällä, kun hänen lempeä silmänsä valaisi sydämmeni, hälveni entinen maailmani kuin unelma, mutta nyt on niin kuin hän itse olisi unelma, ja kosto, viha, nuoruuteni veriset toverit, seisovat taas elävinä, katsovat minuun tylyin silmin, huutaen: Paola, meidän olet sinä! Muista ken olit, muista mitä teit! (Levottomasti.) En, en tahdo muistaa! Manfred, nouse sydämmeni pohjasta, sinä valoisa kuva, ja säikäytä pois yöni pimeät aaveet! Sinun nimelläsi minä pelastun heidän vallastaan. Kuinka arka kuitenkin olet, raadeltu sydämmeni, onnesikin sinua tuskastuttaa! Manfred, Manfred, miksi viivyt? Jos tietäisit kuinka hartaasti ikävöiden lempeni levittää sylinsä sinulle, niin pilven siivin rientäisit tänne. Jo illan silmät ummistuvat ja varjojen hahmot sulautuvat yhteen. (Aukaisee oven ja katsoo ulos.) Kuinka synkeä on yö! Kaikki niin kuoleman hiljaista, niin autiota, ainoastaan ilman rannalla… tuolla… mustissa pilvissä myrsky ja salama, tuomio ja kauhistus nukkuvat kamalata untaan. Mutta tuolla vielä yksinäinen veripunainen säde tunkeutuu pilvien lomasta… tunkeutuu tuskalla — — voi, nyt se hukkuu pimeyteen… Säde-parka, oletko elämäni kuva?

(Sulkee oven.)

TOINEN KOHTAUS.

PAOLA. NOORA.

NOORA. Paola!

PAOLA. Noora, äiti armas!

NOORA. Paola, isäsi kutsuu sinua! Hän tahtoo kuulla iltarukouksesi.

PAOLA (arasti). En osaa sitä. Isäni minua kauhistuttaa! Kun eilen rukoilin, niin se koski hänen elämäänsä, mutta nyt — Noora, suojele minua!

NOORA. Suojele sinua! Eilen se oli mahdollista, nyt ei enää. Oi, jospa voisin hengelläni ostaa takaisin tekoni!

PAOLA. Äiti-kulta! Minun on syy… minun yksin!

NOORA. Ja kuitenkin…

PAOLA. Mitä tarkoitat?

NOORA. En mitään. Ajatukseni ajelevat toisiansa niinkuin syöjättäret rautaruoskilla!

PAOLA (levottomana). Älä pelkää!

NOORA. Gorellon tarkka silmä minua vapisuttaa! Jos hän ilmoittaisi jotain, niin olisimme hukassa.

PAOLA. Minä pyydän lohdutusta ja sinä tarjoat myrkkyä.

NOORA. Mutta kenties myös pelastusta. Kuule, Paola! Ilmaiskaamme suoraan kavaluutemme, ennenkuin se itsestään hirmuisella tavalla tulee ilmi ja vihollinen petoksemme kautta tunkeutuu linnaan. Vartijoita asetettakoon estämään jokaista pääsemästä sisään.

PAOLA. Olethan mieletön! Etkö muista hänen palaavan tänne vielä tänä yönä?

NOORA. Unhota hänet!

PAOLA. Sitä en voi, sitä en saa.

NOORA (katkerasti). Etkö saa?

PAOLA. Sammuttaa elämän ensimmäinen kipinä, upottaa valon ensimmäinen säde kylmyyteen ja yöhön… sekö olisi Jumalan käsky, rakkauden lähteen? Ja kun hän palaa…

NOORA (kylmästi). Jos hän palaa!

PAOLA. Isänsä sydämmen hän lupasi lepyttää.

NOORA (pilkaten). Ezzelinon sydämen! Onko hänen rinnassansa mitään sydäntä? Petetyt olemme, ja kenties on Manfredkin petturi!

PAOLA. Mikä käärme minua pistää! (Lujasti.) Mitä! Epäilystä! Polvillani rukoilen sinua, Manfred, anna anteeksi! Ennen epäilisin itseäni.

NOORA. Minun täytyy silloin…

PAOLA. Jää! Teko oli minun! Minun olkoot myös seuraukset! Älä koske kohtalooni!

NOORA. Täytä se siis, kurja! (GORELLO tulee sotamiesten kanssa.) Kuka siellä? Gorello!

KOLMAS KOHTAUS.

Entiset. GORKLLO.

GORELLO. Vartioitkaa joka ovea. (Käy ympäri ja tarkastaa.) Kaikki on hyvin! Miekat pois nauloista, vieläpä haudoiltakin! (Aikoo mennä.)

PAOLA. Gorello!

GORELLO. Mitä?

PAOLA. Mitä toimitat?

GORELLO. Olen toimittamassa pitoja noille vieraille, jotka tänä yönä tekevät sen kunnian…

PAOLA. Puhu selvemmin!

GORELLO. Vieläkö selvemmin? No niin, joku lintu on viserrellyt, että
Ghibellinit tekevät tänä yönä salaisen hyökkäyksen!

NOORA (Paolalle). Nyt kuulet!

PAOLA (tukehtumaisillaan). Uskaltaisivatko?

GORELLO. Muuan ihmetyö on taas alakuloisia elähyttänyt. Manfred on noussut kuolleista ja johtaa heitä meitä vastaan.

NOORA. Manfred!

GORELLO (terävästi). Kummastutko? Totta tiedät että hän, jonkun kirotun avulla, on päässyt pakenemaan linnasta! Mutta tulkoon Ezzelinoja vaikka kuinka paljo; me odotamme heitä! (Menee.)

NELJÄS KOHTAUS.

PAOLA. NOORA.

NOORA. No, joko kuulit? Mitä nyt sanot?

PAOLA. Ei, ei, se on mahdotonta! Niin kauan kuin Jumala elää, ei olisi semmoista petosta keksitty! Ja kuitenkin…

NOORA. Vieläkö epäilet? Lähetä varotus tuolle kullallesi! Kyllä hän palaa, mutta salamurhaajana.

PAOLA (vähän mietittyään). Kutsu tänne Lionardo!

NOORA. Vieläkö epäilet?

PAOLA (lujasti). Etkö kuullut? Lionardo tänne! (NOORA menee hämmästyneenä.) — Epäilenkö? En jaksa enää ajatella; päässäni riehu hirmuisia unelmia ja aivoni ovat sekauksissa, ikäänkuin myrkyllisen piston huumaamina. Pelasta minut hulluudesta Manfred, Manfred! Etkö näe että tahtovat sinut Paolalta ottaa? Puolusta häntä ja itseäsi! Entä jos tuo mahdoton olis mahdollista, entä jos olisin hyljännyt isäni ja isänmaani, Jumalan ja taivaan, jossa veljeni istuvat marttyyreinä, yhden perkeleen tähden! — Mutta voivatko enkelitkin valehdella, voiko sydämmeni valehdella, voivatko valatkin valehdella, jotka ijankaikkisesti sitovat ihmisen tuonelan kamalimpaan kadotukseen?

VIIDES KOHTAUS.

PAOLA, LIONARDO, NOORA, sitten GORELLO ja ANGELO.

LIONARDO. Kutsuit minua, Paola.

PAOLA. Mitä on tapahtunut?

LIONARDO. He valmistavat hyökkäystä.

PAOLA. He… valmistavat… hyökkäystä!

LIONARDO. Yön hiljaisuudessa häärivät hälyten ja meluten. Varmaan jotakin on odotettavissa.

PAOLA. Ja Manfred! Onko hän… heidän… (Ääni takertuu kurkkuun.)

LIONARDO. Olen lähettänyt Angelon vakoamaan. Luultavasti hän pian palaa.

PAOLA. Mutta vaikka hyökkäisivätkin päällemme, miksi pelkäisimme? Eivätkö muurimme ole yhtä lujat, sotamiehiemme kädet yhtä vahvat kuin ennenkin?

LIONARDO. Vihollisella on liittolainen, yötä avuliaampi, aseita voimakkaampi, sotajoukkoja mahtavampi — epäluulo, tuo näkymätön hiipivä kummitus, joka sotamieheltä katkaisee jännitetyn hermon, tekee tarkan silmän sokeaksi mutta pakenijan jalkoihin sitoo lentimet.

PAOLA. Epäluulo… meissäkö?

LIONARDO. Turmiollinen kulkupuhe on salaisesti levinnyt sotamiehiimme ja tehnyt heidät kunnottomiksi. Sanotaan että petos on tekeillä, että joku linnassa on salaisessa liitossa vihollisten kanssa.

NOORA. Petos? Kaikki pyhät varjelkoot!

PAOLA (purskahtaa ilkeään nauruun).

NOORA. Paola! Sinä olet hirmuinen.

PAOLA. Mahdollisuuden portit aukenivat minulle ja minä katsoin sen helvettiin.

NOORA. Voi minua, voi minua onnetonta!

PAOLA. Petosta! Petosta meissä, joiden ritarikilven kunnia on ollut nunnan rukousta puhtaampi! Kuulkaa, esi-isieni hahmot, kuule sinä, Giordano, esi-isäni, ankara ja jalo esi-isäni, jos on mahdollista, niin lähetä salama, joka polttaa meidät pois maasta, ettei nimemme maine, ettei linnamme rauniotkaan voisi todistaa häpeäämme.

LIONARDO. Alan aavistaa kauheita! Paola, onneton, oletko…

GORELLO (tulee). Angelo etsii teitä!

LIONARDO. Häntä vastaan! (ANGELO tulee.)

GORELLO. Tuossa hän on!

LIONARDO. Pian, Angelo, mitä tiedät?

ANGELO. Kahdelta puolelta ryntäävät päällemme! Suurin joukko hyökkää muureja vastaan ja pienempi itse linnassa karkaa selkäämme pikkuportin kautta, joka heille aukenee…

NOORA. Taivaan pyhät!

ANGELO. Ja sen portin avaa heille erään naisen häpeä.

PAOLA. Erään… naisen… häpeä…

ANGELO. Riettaalla ivalla he nauraen kertoilevat, että Manfred on houkutellut salaisen avaimen eräältä aatalta…

PAOLA (kimeästi kiljuen). Aatalta! Todellakin aatalta! Ja jos olisikin naista, niin kurjaa, niin hyljättyä, niin ilkeätä, että myisi isänmaansa vieraan himollisesta suudelmasta… niin olkoon hän kirottu! Ellei häntä rangaista, niin omalla kädelläni hänet…

NOORA. Paola!

PAOLA. Surmaan!

(Rumpuja, torvia ja sotamelskettä kuuluu.)

Kuulkaa pasuunoita! Maailman viimeinen päivä on tullut! Maailma on irtautunut saumoistaan ja eksyy säihkyvänä säkenenä avaruuteen, sillä täysi on Jumalan vihan malja; tullut on tuomion päivä…. tuomion ja koston!

GORELLO (tulee). Aseisiin! Vihollinen on täällä! Ryntää jo muureja vastaan! Lionardo! Giordano antoi sinulle miekkansa.

PAOLA (voimalla temmaten miekan GORELLON kädestä). Minulle miekka!
Pois taisteluun! (Menee.)

KAIKKI. Pois taisteluun! (Seuraavat häntä.)

(Näyttämö on muutamia hetkiä tyhjänä; sotamelske ulkona kasvaa kasvamistaan.)

KUUDES KOHTAUS.

ALBERICO. SCHIO (tulevat miehineen salaportin kautta).

ALBERICO. Hiljaa! nyt olemme perillä! Nyt saamme omin silmin havaita todeksi kulkupuheen, joka sanoi salatien johtavan Brentasta linnaan.

SCHIO. Manfred-parka! Nyt hän varmaankin kahleissaan raivoo! Mutta emmekö jo astu eteenpäin?

ALBERICO. Ei vielä; emme ole vielä kaikki täällä! (Heidän puhuessaan tulee sotamiehiä salaportin kautta.)

SCHIO. Olithan sinä Ezzelinon teltassa, kun riita syntyi isän ja pojan välillä.

ALBERICO. Muistathan kuinka yhtäkkiä näimme Manfredin nousevan Brentasta, niinkuin taikavoiman avulla. Aavistimme heti että tässä oli jokin salaisuus. Hän polvistui isänsä jalkoihin ja rupesi latelemaan kaikenlaista sekasotkua rakkaudesta, pelastuksesta, josta emme saaneet selkoa. Ezzelino vaati häntä ilmaisemaan pakotiensä, mutta Manfred vastusteli. Ezzelino silloin tapaansa myöden pilkkasi Manfredia, sanoen hänen jonkun hupakon avulla päässeen linnasta. Manfred tuosta kiivastuneena rupesi soimaamaan isäänsä. Tunnet Ezzelinon, kun hän suuttuu! "Poika, mitä yö-retkesi Ezzelinoon koskee?" hän huusi ja käski viedä Manfredin vankeuteen.

SCHIO. Ankara mies, ja kuitenkin hän oli melkein kuolla luullessaan
Manfredin hukkuneen.

ALBERICO. Manfred teki vastarintaa ja taistelussa riistettiin hänen kaulastansa tuo kallis avain, jonka Ezzelino kohta arvasi linnaan kuuluvaksi.

SCHIO. Ja nyt ovat sudet pyydettävät omassa luolassaan.

ALBERICO. Nyt on täällä väkeä kyllin. Eteenpäin, mutta hiljaa! (Lähestyvät toista porttia, mutta samassa portti aukenee ja GORELLO miehineen seisoo siinä.)

GORELLO. Saat tuntea suden hampaat! (Pistää SCHION kuoliaaksi.)

ALBERICO. Haa! Petosta! Ezzelino ja keisari!

GORELLO. Moroni ja Italia! (Taistelevat. Ghibellinit kaatuvat taikka pakenevat.)

GORELLO. He ovat saaneet mitä heidän tuli saada.

LlONARDO (tulee). Gorello! Vihollinen ryntää suurin joukoin vallien yli! Joka mies, joka vaimo muureille!

KAIKKI. Muureille! (Menevät.)

(Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä. Sotamelskettä jatkuu.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

PAOLA (tulee kuin haltioissaan). Mihin pakenen? Mitä tämä?… verta!… kuolleita!… Haa, nyt muistan! nyt on tuomion päivä… kuolleet nousevat haudoistansa ja avaavat sydämmensä Jumalan luettaviksi. Pian on Paolan vuoro… mutta hänen rinnassaan ei ole sydäntä, vaan kivi, ja Jumala on itkevä säälistä… Ja sitten… tulee… Manfred… avaa rintansa… hyi, siinä on sydämmen sijassa käärme, niin ilkeä, niin häijy, että taivaat kauhistuen kääntyvät pois ja Jumala vihassaan heittää koko maailman luomattoman tyhjyyden sisimpään pohjaan. Huu!

(Vaipuu kolkkoon liikkumattomuuteen.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

PAOLA. NOORA.

NOORA (tuskaisena). Paola, missä viivyt? Voi, kadotuksen päivää! Vihollinen on tunkeutunut linnaan, ja — ole varullasi kuulemaan mitä pahinta.

PAOLA. Mitä pahinta… semmoista ei enää ole…

NOORA. Isäsi kaatui…

PAOLA. Isäni… (Melkein hymysuin.) Siis kuollut… niinkuin minäkin! (Eri tarkoituksella.) Pian hänet tapaan.

NOORA. Paola, olet hirmuinen! Etkö kuullut!… vihollinen on voittajana… Pois!

PAOLA. Odotan Manfredia! Hukkukoon maailma, tässä on paikkani!

NOORA. Vieläkö uskot hänen tulevan?

PAOLA. Vaikka hän piilisi kallio-lukkojenkin takana, vaikka hän jättiläis-voiminkin ponnistaisi vastaan… niin isäni kylmä käsi… veljeni veriset hahmot ajavat hänet tänne… elävänä taikka kuolleena!

NOORA. Kamala oli rakkautesi! Kamala on vihasi! Oi, kovan onnen lapsi! Kuule vielä kerta ääntäni! Katso harmaita hiuksiani! Muista rakkauttani sinuun! Paola! kadotus odottaa! (Hänen kaulassansa.) Paola! Paola!

PAOLA (lempeästi). Itketkö sinä vielä? Vieläkö ihmistä on, joka Paolaa itkee? Äiti, armas, kultainen! (Suutelee häntä liikutettuna.) Jää hyvästi! Terveiset minulta isäni ruumiille, terveiset kaikille, mitkä minulle olivat kalliit! (Juhlallisen kolkosti.) Jää hyvästi!

NOORA (rukoillen). Lapseni! (Häntä kohtaa PAOLAN jääkylmä katse.) Jää hyvästi! (Menee.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

PAOLA, myöhemmin MANFRED.

PAOLA. Isäni kuollut! Noora poissa! Nyt on enää vain yksi lanka, jossa olemukseni riippuu! — Vihako se on, vai rakkaus, vai hulluus? en tiedä… se on nämä kaikki yht'aikaa; se on Manfred! (Samassa kello kaukana lyö kaksitoista, PAOLA säikähtyy.)

MANFRED (tulee salaisesta portista, kasvot kalpeina, vaatteet märkänä, kahleenkatkomia yllä). Paola!

PAOLA. Haa! Vihdoinkin sinä tulit!

MANFRED. Pois! Pian pois! Aika on tärkeä. Paetkaamme! Rakas, armas, ikävöitty Paola, tule! Minä kaikki selitän. Oletko minua epäillyt?

PAOLA. Sinuako epäillyt? Niin, paetkaamme! (Ikään kuin osoittaen hautaa.) Jo morsius-kamari odottaa meitä. Tuolla on pappi… hän on kalpea… ja tuolla häävieraita… veljeni… ja isäni… heillä on punaiset häävaatteet.

MANFRED. Paola, rakkautesi tähden, katso minuun! Etkö tunne! minua?

PAOLA (lähestyy häntä). Ja tuossa on sulhaseni! Niin, paetkaamme! Mutta ensin tämä suudelma! (Halaa häntä.) Silmä vasten silmää, sielu vasten sielua! (Suutelee häntä ja pistää samassa tikarinsa Manfredin rintaan.) Kavaltaja!

MANFRED (kaatuen). Paola… älä… voi, hirmuista erehdystä… en ole… kavaltaja!

PAOLA (kauhistuen). Et ole kaval… (Ääni takertuu kurkkuun.)

MANFRED. Kuule, ennenkuin kuolema sulkee huuleni… Paola armaani… silmittömän vihan sumu on himmentänyt rakkautemme kirkkaan valon… Se avain…

PAOLA. Avain!

MANFRED. Väkivalta sen minulta tempasi!

PAOLA (tyrmistyneenä). Väkivalta!

MANFRED. Isäni… polvillani tunnustin hänelle rakkauteni… hän soimasi sinua riettaasti pilkaten… en sitä kärsinyt .. tartuin miekkaan… julmistuneena isäni pani minut kahleisiin… ja silloin löysivät avaimen…

PAOLA. Ja minä…

MANFRED. Epätoivosta mielettömänä näin yön lähestyvän… lupaukseni… rakkaus antoi voiman katkaista… kahleeni… ja minä tulin… (Innostuneena.) elävänä taikka kuollee… (Ryömii PAOLAN jalkoihin.)

PAOLA. Jumala, miksi rangaistuksesi salama viipyy… Rakas, armas!

MANFRED (heräten, autuaallinen hymy huulilla). Ethän vihaa minua, ethän epäile enää uskollisuuttani!… Tuo silmäys, se kuolemankin voittaa… Sano vielä kerta enkelin äänelläsi… (Vaipuu taas maahan.)

PAOLA (epätoivosta huudahtaen). Manfred!

MANFRED. Ah! (Kuolee. Äänettömyys.)

PAOLA. Hiljaa! Tuommoisena kerran ennen sinut näin; ja kenties… (Koettelee hänen kättänsä.)… Voi! jääkylmä on kätesi! Voi! lakastuneet silmiesi tähdet! Kuollut! Kuollut! Ja minä hänen murhaajansa! Armas, rakas sulhaseni, anna anteeksi! Rakkauteni sinut surmasi, ainoastaan rakkauteni! En voinut sinusta luopua, ja kun elämä ei sinua minulle sallinut, etsin sinua kuolemassa! Nyt olet omani; nyt minä saan vapaasti halata suloisia kiharoitasi, nyt saan pelkäämättä suudella kalpeita huuliasi — nyt, kun olet kuollut! (Vaipuu maahan hänen ruumiinsa päälle. Sotamelske on lakannut.)

KYMMENES KOHTAUS.

EZZELINO. Sotamiehiä. NOORA vankina. Muita vankeja.

EZZELINO. Voitto on meidän! (Sotamiehille.) Minä annan teille linnan ryöstettäväksi. Kaikki omaisuus, tavarat, naiset on teidän.

SOTAMIEHET. Eläköön Ezzelino!

EZZELINO (katsoo vankeja päin). Missä on Giordanon tytär?

PAOLA (nousee). Tässä — ja (osottaen Manfredia) tuossa on poikasi!

EZZELINO (vavisten). Manfred!

PAOLA. Rakkautemme hylkäsit! Nyt olemme vihityt, ja jos tahdot vainoasi jatkaa, niin seuraa meitä! (Pistää tikarin rintaansa.) Manfred! (Kuolee.)

EZZELINO. Poikani, rakas poikani!

NOORA. Jumalassa on oikeus! Nyt riemuitse voitostasi! (Vaipuu itkien
PAOLAN ruumiin päälle.) Paola!