En tiedä kuinka kauan siinä seisoin yksinäni. Viimein Magdaleenan kamaripiika tuli sisään. Hän huusi säikähtyen, nähdessään minut, "te elätte; parooni Julian elää!" Pingoitin kaikki voimani näyttääkseni levolliselta, ja kysyin mitä oli tapahtunut. Kamaripiika kertoi itkien, että luultiin minun ampuneen itseni — eräs palvelija oli näet havainnut että olin ottanut pistolini mukaani. Magdaleena oli, saatuaan siitä tiedon, tullut kalmankalpeaksi, mutta ei vuodattanut kyynelettäkään, ei puhunut sanaakaan. Oli vain yksinäisyydessä kirjoittanut kirjettä koko yön. Aamusella kun kamaripiika tuli sisään, tämä näki kirjeen ja huomasi sen olevan Malkus-paronille. Magdaleena oli sitten yksin mennyt ulos ja kieltänyt ketäkään seuraamasta häntä. Mennessään oli syvästi liikutettuna suudellut pikku-Heikkiä. Mitä sitten oli tapahtunut, sitä kamaripiika ei oikein tiennyt. Muutamat talonpojat olivat kuulleet huikean huudon, juosseet katsomaan ja nähneet Magdaleenan heittäytyvän virtaan. He menivät kohta apuun ja onnistuivatkin pelastamaan hänet; hän oli vedessä tarttunut ruumiiseen, joka samassa vedettiin ylös. Magdaleena oli mennyt tainnoksiin; talonpojat veivät hänet ja ruumiin kartanoon. Siellä kuollut tunnettiin veljekseni. Magdaleena rupesi hourailemaan ja sairastui kovaan kuumetautiin. Oli kaupungista tuotu lääkäri, joka selitti hänen tilansa mitä vaarallisimmaksi. Kuultuani tämän riensin heti Magdaleenan kamariin. Hän kohosi vuoteeltaan nähdessään minut: "sinäkö, Julian", hän huusi raivossaan, "oletko henki, vai…" — "En tiedä; mutta luulen eläväni, sillä rakastan sinua vielä." Hän käski kaikkien kamarissa olevien poistua; tuijotellen minuun kolkosti hän kysyi: "Julian, mimmoinen oli Malkuksen kuolema?" Minä en tohtinut sanoa totuutta enkä tahtonut valehdella. Hetken kuluttua hän taas kysyi: "Kain, missä on veljesi? Pistolisi on löydetty maantieltä!" — "Minä en ole murhannut häntä." — "Vanno Jumalan kautta, että olet viatoin!" Minä en antanut vastausta. Vaikertaen hän vaipui vuoteellensa: "Minkätähden säästät minua", hän kysyi katkerasti nauraen; "jos minusta pääset, niin saat periä uhrisi koko omaisuuden." — "Magdaleena", rukoilin minä, "älä tuomitse minua, rakkauttasi en pyydä, mutta älä vihaa, älä ylenkatso minua!" — "Pois", huusi hän tulisessa vimmassa, "minä vihaan, minä ylenkatson mieheni murhaajaa." — "Älä valehtele, Magdaleena, minua et voi vihata; muista, että olin nuoruutesi ensimmäinen rakkaus." — Hän käänsi päänsä pois salatakseen kyyneleitään, mutta kuiskasi kuitenkin: "niin totta kuin tämä sana on viimeiseni, niin vihaan sinua."
Ja se olikin hänen viimeisensä. Viisi päivää tuskia kärsittyään hän kuoli; kun pukeuduin hänen hautajaisiinsa, katsoin sattumalta peiliin — hiukseni olivat käyneet harmaiksi.
Myöhemmästä elämästäni en voi sanoa mitään; olen syönyt, juonut, puhunut elävänä ihmisenä, mutta todellisuudessa olen jo monta vuotta maannut haudassa. Kerran näin nuoren köyhän tytön, joka oli Magdaleenan näköinen. Hetkeksi sieluni kipinä taas leimahti liekiksi, mutta vain hetkeksi; pian oli se yhtä eloton kuin ennen. Tuon nuoren tytön sukulaiset olivat kuitenkin jo silloin pakottaneet häntä rupeamaan puolisokseni; minua luultiin kaiketi, ja syystä, hulluksi, mutta olin rikas, ja tytön kohtalo sukulaisten silmissä siis mitä onnellisin. Mutta hän sai pian tietää olevansa kuolon puoliso. Muutamien vuosien kuluttua hän vähitellen kuihtui, lakastui ja kuoli.
Kerran monen vuoden kuluttua hain jotakin eräästä vanhasta piirongista. Satuin painamaan pientä nappia; salalaatikko aukeni, jossa havaitsin kirjeen. Se oli Magdaleenan käsialaa. Hän oli kirjoittanut sen tuona kamalana yönä, jolloin luuli minun surmanneen itseni. Kirje oli Malkukselle. Vavisten ja kyynelsilmin luin kirjeen. Hän tunnusti siinä että hän rakasti minua, että hän aina oli rakastanut minua. Kauan olin ajatuksiini vaipuneena, hänen elämänsä viimeinen sana oli siis ollut valhetta.
AARNIHAUTA.
Vanha Sakeri oli eriskummainen mies. Ei kukaan vielä ollut nähnyt hänen nauravan, ei edes hymyilevänkään; eikä tietty hänen milloinkaan itkeneen. Sama harmaa puku hänellä oli sekä kesällä että talvella, sekä arkipäivinä että kirkossakin. Vanha Sakeri oli laiha; hänen päässään vilkkuivat pienet silmät, joissa oli levoton tuskallinen loiste; musta, likaisen-karvainen, harva parta peitti hänen leukansa; ylähuuli oli ohut, terävä; lihaton alahuuli riippui paksuna ja lerpallaan. Vanha Sakeri ei siis ollut kauniimpia miehiä. Vanha Sakeri oli ainoastaan kaksitoista vuotta asunut pitäjässä pienessä, punaisessa mökissä hongiston keskellä; mistä hän oli tullut ja kuka hän oikeastaan oli — sitä ei tietty. Ihmiset eivät puhuneet hyvää Sakeri-ukosta; häntä luultiin rikkaaksi, ja yhtä ja toista arveltiin siitä, miten hän oli saanut rikkautensa; toiset kiroilivat häntä koronkiskuriksi, toiset sanoivat häntä noituriksi; — pappilan vanha Priita vannoi kivenkovaan, että hän kerran pääsiäisyönä oli nähnyt vanhan Sakerin lentävän luudalla ilmassa. Koska vanha Sakeri aina kävi kirkossa, niin ymmärtäväiset ihmiset väittivät tätä syytöstä perättömäksi, mutta tuo toinen luulo oli sitä yleisempi. Eipä siis kummaa ollutkaan, ett'eivät ihmiset rakastaneet vanhaa Sakeria. Hän ei milloinkaan auttanut naapuriansa, hän ei milloinkaan antanut kerjäläiselle, kurjimmallekaan, leipäpalaa, hän ei milloinkaan lapsiin luonut ystävällistä silmäystä. Oikea talonpoika vanha Sakeri ei ollut, koska hänellä ei ollut taloa eikä hän tehnyt työtä; herrojen joukkoon ei häntä liioin luettu hänen likaisen takkinsa ja talonpoikamaisen käytöksensä tähden. Hän eli ihan yksinään. Hänen pienestä punaisesta mökistään oli kokonainen peninkulma lähimmäiseen taloon, eikä tuossa mökissä asunut muita ihmisiä kuin vanha Sakeri; hänellä ei ollut perhettä eikä ystäviä, ei sukulaisia eikä palvelijoita. Vanha Sakeri oli eriskummainen mies.
Oli myrskyinen ja pimeä yö loppupuolella syksyä. Pilvet taivaalla ajelivat toisiaan, niinkuin salainen omatunto olisi niitä pistänyt; tuuli pyöri raivoissansa mökin ympärillä, milloin kimeästi vinkuen, milloin mahtavasti humisten. Toisinaan oli niinkuin oudot haamut olisivat väikkyneet ikkunan takana; mutta jos oikein katsoi, oli ulkona vain pilkkopimeä syksy-yö.
Vanha Sakeri istui kamarissaan uunin ääressä lämmitellen käsiänsä ja odottaen vellinsä valmistumista. Vaikka kamari oli ahdas, näytti se tyhjältä ja kummallisen avaralta; vaikka tulta paloi uunissa, niin kolkko kylmyys huokui kaikkialla. Sänky ja kaksi tuolia olivat ainoat huonekalut ja nekin olivat vanhoja ja rikkinäisiä. Kaikki, seinät, uuni, tuolit, sänky, näyttivät kolkoilta ja kylmiltä, ikäänkuin auringon suloinen säde ei milloinkaan olisi tohtinut tunkeutua sisään, ikäänkuin ne eivät milloinkaan olisi kuulleet mitään harrasta rukousta, mitään sydämmellistä naurua. Vanha Sakeri oli, niinkuin ainakin, levottoman ja hajamielisen näköinen; hänen silmänsä harhailivat lieden tienoilla, niinkuin hän olisi etsinyt jotain valkeasta, ja hän muutti vapisevat kätensä alinomaa toisesta paikasta toiseen. Ja kuitenkin saattoi pian havaita, että kaikki hänen ajatuksensa olivat lujasti ja luopumattomasti kiintyneet yhteen paikkaan, yhteen määrään. Mikä tuo määrä oli, se pian selvisi. Illallisen syötyään hän nousi, astui sängyn puoleen, sysäsi sen paikaltaan ja nosti sängyn alla olevan lattialuukun. Pieni arkku nyt ilmestyi, jonka ukon käsi kärkkäästi avasi. Arkku oli täpösen täynnä hopearahoja, seteleitä, hopealusikoita, kultaisia korvarenkaita, vanhoja kelloja ja muita metalli-kaluja. Eikä vanha Sakeri enään näyttänyt levottomalta ja hajamieliseltä, ei hänen kätensä enää vavisseet eikä silmät enää harhailleet sinne tänne — koko ruumis oli aivan kuin kangistunut ja kaikki elinvoimat yhdistyneet tuohon ainoaan, pitkään, haluiseen silmäykseen, millä hän ihaili armasta aarrettansa. Hän otti siitä jokaisen kolikon, jokaisen setelin erikseen, katsoi niitä hellästi ja pani ne takaisin samaan järjestykseen, missä ennen olivat olleet. Kun kaikki rahat ja kalut olivat luetut, niin ukon iloinen katse taas vähitellen synkkeni. Arkun pohjaan oli vielä jäänyt pieni paperikääry; ukon silmät tahtoivat siitä puikahtaa pois, mutta se veti ne ihmeellisellä tenhovoimalla puoleensa. Sakeri tuskautui, vapisi, hikoili — ei auttanut. Hänen täytyi sekin avata. Siinä oli yksi ainoa kolmen-ruplan seteli, jota nähtävästi ei vielä ollut käytetty. Miks'ei vanha Sakeri katsonut tätä seteliä samalla mielihyvällä kuin muitakin? Tarkka tutkija olisi pian havainnut syyn — tuo viheriäinen seteli oli väärä.
Äkkinäinen melu ulkona säikäytti ukon näistä tuskallisista mietteistä. Pihalla Sakerin iso koira, jolla hän tahtoi karkoittaa varkaita talostansa, yht'äkkiä rupesi rajusti haukkumaan; samassa kuului muutamia iso-äänisiä kirouksia, joita surkea ulvominen seurasi. Sakeri oli tuskin saanut arkkunsa ja sänkynsä paikoilleen, kun ovi avattiin ja kookas mustanverevä mies astui huoneeseen. Kun vieras vielä seisoi hämärässä eikä hänen kasvonsa selvästi näkyneet, luuli Sakeri häntä kerjäläiseksi ja huusi ankarasti: "Pois! Minä en suvaitse, että roistot käyvät kerjäämässä ja vievät leivän rehellisiltä ihmisiltä! Mitä te kurkistelette! Pois!" Mies ei ollut kuulevinaan hänen sanojansa, vaan istahti tuolille, naurahti käheästi, niinkuin kiukkuinen verikoira nähdessänsä ruokaa, ja lämmitteli levollisesti kangistuneita jäseniään valkean loisteessa. Hämmästyneenä Sakeri katsoi vierasta, pahoja aavistuksia haamoitti hänen mielessään, ja hänen äänensä vapisi vähän, kun hän huusi: "Menkää pois, taikka ammun teitä." Nyt vieras purskahti pitkään, vihaiseen, raakaan nauruun. "On sekin ystävyyttä! Pitkin maailmaa olen kuljeskellut Sakeri-kultaani hakemassa, ja hän ottaa minua vastaan lyijyllä ja luodeilla." Samassa mies tempasi valepartansa pois ja näytti kasvonsa. Sakeri vaipui, niinkuin näkymättömän, väkevän käden tempaamana, tuolille, hän ei voinut puhua, hän vain ähkyen vaikerrehteli ikäänkuin kieli olisi hervahtanut: "pois… pois… pois!" Mies ei ollut tuosta milläänkään, vaan katsoi vellipataan, oliko siinä mitään jälellä ja söi sitten ahnaasti Sakerin kehnon aterian jäännökset. Kun hän lopettaessaan nuoleksi padan pohjaa, oli hän vielä enemmän verikoiran näköinen kuin istuessaan; tummanpunainen veri ikäänkuin tahtoi purskua ulos pienistä, vaaleista killi-silmistä, lihavista, hermottomista poskista ja lyhyestä, paksusta kaulasta; hänen olentonsa näytti siltä, kuin hän aina olisi tahtonut karata jonkun päälle. Kasvoissa näkyi entisen kauneuden jälkiä, mutta ne kertoilivat myöskin turmeltuneitten tapojen, hillittömien himojen, rikosten ja kurjuuden kamalaa tarinaa. Syötyään vieras heittäytyi sänkyyn ja haukotteli ankarasti.
Nyt Sakeri tointui kauhistuksestaan. "Armoa, veikko!" hän huusi, "mene pois yöhön, mistä tulitkin! Miksi minua vainoat, sinä elämäni paha henki! Meidän väliltämme ovat kaikki siteet katkaistut! Mitä tahdot minulta? Voi minua poloista, minua onnetointa." — "Suojelusta tahdon", vastasi Vilho, — "olen karannut vankeudesta ja niinkuin villisusi hiiviskellyt ympäri maata, peläten että minut löydettäisiin. Nyt olen väsynyt tuohon mustalais-elämään, ja tahdon kuin tahdonkin saada piilopaikan täällä." — "Sitä en suvaitse, ruti-köyhähän minä olen, en minä voi sinua elättää; mene pois, muuten meidät molemmat hukka perii." — "Ajat siis vanhan ystäväsi ulos viluun ja pimeyteen ja vihollisten käsiin! Oho! veli-kulta, minusta et kuitenkaan pääse niin helposti!" — "Ystävä!" ärjähti Sakeri, "sehän olisi ystävyyttä. Minä, heikko ihminen, luotin sinuun niinkuin enkeliin, kun olit muka oikea ystäväni, ja sinä saatoit minut turmelukseen ja, jos ei Jumalan armo olisi auttanut minua, olisit vietellyt minua rikokseenkin." — "Vanha kettu, tuo Sakeri!" sanoi Vilho ilkkuen, "perkeleen oma hän on, ja kuitenkin tinkii Jumalan kanssa. Muistatko, kuinka teit itsesi lunta valkeammaksi ja minut nokea mustemmaksi tuossa vanhassa rahajutussamme, joka loppui niin onnettomasti minulle, vaikka sinä siitä pääsit eheänä?" — "Vieläkö muistutat minua siitä?" — Sakeri vapisi pelosta ja vihasta — "en tiennyt seteleitä vääriksi. Sinä petit minua hirmuisesti, pirullisesti — syytön minä olin ja olen vieläkin." — "No, älkäämme riidelkö, kyllä sinä vielä itsesi taivaaseen valehtelet." — Vilho nauroi taas verikoiran äänellä — "olkaamme ystäviä." — "Etkö siis mene?" — "En toki, lapsi-kulta." — "Ilmoitan nimismiehelle sinun olevan täällä." — "Uskaltaisitko?" Vilho murisi vihaisesti; hän näkyi olevan valmis repimään Sakerin palasiksi. Tämä säikähtyi eikä tohtinut vastata. Toinen hillitsi pian vihan ja oli hänkin puhumatta.
Hetken perästä sanoi Sakeri: "parasta lienee kuitenkin itsesi tähden, että menet pois. Köyhä mies minä olen, melkein kerjäläinen. Tuskin on leipää itselleni, eikä palaakaan jää sinulle." — "Itse hankin ruokani, hankin vielä sinullekin." — Sakeri ei ollut tätä kuulevinaan, vaan huokasi ainoastaan: "perin köyhä mies, valmis tarttumaan kerjäläissauvaan." — "Kuules Sakeri, jos täyttäisin elämäsi ainoan halun, jos tuossa tuokiossa tekisin sinut rikkaammaksi, kuin mitä unessakaan olisit voinut toivoa, etkö silloinkaan pelastaisi minua?" — Sakeri väänteli itseänsä tuolilla, hänen silmänsä loistivat halukkaasti, mutta hän luuli Vilhon tarjouksen paulaksi eikä vastannut. — "En — valehtele, voit minua uskoa. Jos pidät minua piilossa muutamia kuukausia, niin annan sinulle monta vertaa enemmän rahaa kuin mitä on raha-arkussasikaan, missä hyvänsä se lieneekin", — Sakeri huokasi surkeasti ja vakuutti olevansa kurja kerjäläinen — "tahdotko?" — Sakeri tuli yhä levottomammaksi. "Missä ne ovat? Näytäppäs rahasi!" sanoi hän viimein. — "Metsässä." — "Loruja! Valhetta! Hupsu minä, joka vielä kuuntelen sinua! Pois! Pois!" Sakeri oli tuskassa; hän oli epäilevinään Vilhon sanoja, mutta tuo puhe rahasta oli kuitenkin ajanut hien hänen otsaansa ja pannut hänen jäsenensä vapisemaan niinkuin kuumetautisen. — "No! Tapahtukoon tahtosi! Ajat minut surman suuhun. Istukoon köyhyys permannollesi ja kirous ovesi kynnykselle!" — Vilho oli menemäisillään, mutta Sakeri huusi häntä takaisin. "Voitko valalla sanasi todistaa?" — "Itse saat nähdä, olenko puhunut totta. Jos en ole, niin saat potkia minut navetan tunkioon lehmien tallattavaksi." — "Rahasi ovat siis piilossa, metsässä", sanoi Sakeri hetken mietittyään. — "Niin lienee asian laita." — "Kenties olet varast…" — Vilho katkaisi hänen puheensa: "Älä sinä ole milläsikään siitä. Löysin aarnihaudan." — "Ei se valhe huvita." — "Valheko? Etkö muista minun syntyneen uuden vuoden yönä, etkö muista minun silmäni näkevän haltioiden salaista työtä siinä, missä te, tavalliset ihmiset, näette vain puita ja kiviä, minun korvani kuulevan luonnottarien puheita ja lauluja, missä te kuulette vain tuulen huminan taikka kosken kohinan?"
Sakeri oli taikauskoinen, niinkuin kaikki ihmiset, jotka paljon elävät yksinään. Hän muisti, kuinka kotiseuduilla Vilhoa oli luultu noituriksi; hän ajatteli, kuinka monta kummallista seikkaa hän ennen oli ystävässään huomannut. Hän ei siis asiata epäillyt. Koko hänen elämänsä harrastuksena, koko elämänsä unelmana oli ollut rikastuminen; nyt onnetar antoi hänelle parahimman tilaisuuden siihen; hän halukkaasti turvasi tähän sattumukseen eikä tohtinut ajatellakaan, oliko se täyttävä hänen toiveensa, vai oliko se vain pettävän kangastuksen kaltainen. Tuokiossa kaikki hänen entiset epäilyksensä olivat kadonneet; unohdettu oli pelko ja viha Vilhoa kohtaan, rahanhimo oli kokonaan valloittanut hänen sydämmensä ja siitä karkoittanut kaikki muut tunteet. Hän jo mielessänsä kuvitteli että aarre ehkä varastettaisiin ja kysyi hädissänsä: "No, missä se on — eikö jo mennä sitä haudasta ottamaan?" — Vilho oli hirveällä mielihyvällä huomannut, kuinka Sakerin kasvoilla viha, levottomuus, taikauskoinen pelko, himo ja hätäisyys olivat seuranneet toisiansa. Voitto oli nyt hänen ja hän riemuitsi. — "Missä se aarnihauta on?" — "Sen saat huomenna tietää", sanoi hän pilkallisesti, "tänä yönä olen väsynyt kuin koira enkä käy tässä rajuilmassa askeltakaan." — "Mutta huomenna se kenties on turhaa! Kyllä, kyllä muut jo tänä yönä sen löytävät — kenties se onkin jo löydetty", valitti Sakeri. — "Ei hätää; ainoastaan minun silmäni löytävät paikan, minun vallassani on aarnion haltija, surma kohtaisi kaikkia, jotka ilman minua tahtoisivat astua sen salaiseen piiriin." — "Mutta missä se on?" kysyi Sakeri taas. — "Katajamäen takana, missä tuo avara neva alkaa; kun pakenin Turusta, päätin sinua etsiä; maita mantereita olen kuukausia kuljeskellut, ennenkuin sain tiedon asunnostasi. Astuin korpia ja saloja, hiivin polkuja ja uria, enkä tohtinut näyttää itseäni maantiellä enkä ihmisissä. Menneenä yönä tulin tähän pitäjään. Kävin nevamaan laitaa ja tunsin ruumiissani hirmuisen kylmyyden; en ollut syönyt kahteen päivään ja luulin jo viimeisen hetkeni tulleen. Yht'äkkiä havaitsin kummallisen valon kaukaa loistavan. Se oli ihan kuin maanalaisen tulen heijastus, mutta niin selvä ja kirkas, että saatoin nähdä pienimmätkin kappaleet sen ympärillä. Valon yläpuolella oudot, mustat haamut pyörivät ja tanssivat hämärässä. Nyt tiesin onneni tulleen. Unohdin nälkäni ja väsymykseni, hiivin hiljaa maata myöten, sillä tiesin että, jos haltijat olisivat minut havainneet, koko valkea olisi hävinnyt eikä aarnihautaa siis löydetty. Onnistuin kuin onnistuinkin päästä valkean likelle; heitin yht'äkkiä veitseni hautaan ja huusin mahtavia sanoja. Samassa valkea sammui; syvä, valittava huokaus nousi haudasta ja siitä kohosi äärettömän pitkä, hirmuinen, musta…" Vilho vaikeni yht'äkkiä. — "Oliko se, oliko se…?" kysyi Sakeri kauhistuen. — Vilho katsoi Sakerin kauhistusta hirmuisella mielihyvällä. "Mitä se sinuun koskee, kuka se oli? Taitaakin olla parasta, ett'et ole siitä tietävinäsi", sanoi Vilho nauraen, "loppu oli kuitenkin, että, kun katsoin hautaan, se oli kolikoita ja seteleitä täynnä. Sinä saat nyt toisen puolen ja toinen jää minulle. Kristillisesti jaettu — eikö niin?" — "Nämä rahat ovat siis pahojen henkien antamia?" kysyi Sakeri. — "Mitä vielä! Ota, kun saat, äläkä kysy." — "Sinä saat kaikesta vastata omalla sielullasi, viaton minä olen." — "No, se on tietty" — Vilho nauroi taas ilkeästi, verikoiran tavalla, — "viaton sinä olet."
Sakeri vaipui tuskalliseen miettimiseen. Hänen omatuntonsa alkoi tehdä muistutuksia, mutta rahanhimo pakotti sen pian vaikenemaan. Hänen sydämmensä pohjassa oli kuitenkin jokin epätietoinen, hämärä tunto valveella, joka välistä synnytti hänen mielessänsä synkkiä aavistuksia.
Ulkona rajuilma alkoi tyyntyä tyyntymistään, ja muutamien tuntien kuluttua koko luonto nukkui levollisena; kamarissa oli Vilho vähitellen vaipunut sikeään uneen, sieltä ei kuulunut muuta kuin kärisevää kuorsaamista. Sakeri istui vielä valkean ääressä eikä havainnut että se jo oli kokonaan sammunut. Hänestä tuntui niin kuin hän kävisi unessa; silmät olivat auki, aistit olivat selvät; mutta kummallinen tuumainen tunto kangistutti hänen jäseniänsä ja sekoitti hänen ajatuksiaan. Tuo mennyt aika, jota hän pelkäsi ja kammosi, jonka tähden hän oli kodistansa paennut ja josta hän toivoi iäksi päiväksi päässeensä irti — tuo mennyt aika oli nyt yht'äkkiä häneen iskenyt, tavannut hänet varustumattomana ja taas tehnyt hänet orjakseen. Entinen elämä kuvastui hänen sieluunsa; hän näki itsensä köyhänä orpolapsena, kurjana kerjäläispoikana, jota kaikki ihmiset vainosivat ja löivät; hän muisti, kuinka kaikki tytöt olivat pilkanneet häntä hänen rumuutensa tähden, kuinka kaikki pojat olivat häntä pahoin pidelleet hänen heikkoutensa tähden; hän muisti, kuinka kaikki ihmiset olivat polkeneet, sortaneet, raadelleet poika-paran lämmintä sydäntä, kunnes se viimein muuttui kovaksi kuin kivi. Sitten hän näki itsensä nuorukaisena; hän palveli puotipoikana pienessä kaupungissa; nytkin hän sai kärsiä paljon, mutta onnellinen tuo aika kuitenkin oli, sillä hän rakasti, rakasti kaikesta sydämmestään kauppamiehen tytärtä. Mutta hän oli köyhä, ja Hilman isä vastasi pilkalla hänen tarjoukseensa. Nyt hänen ainoana harrastuksenaan, hänen ainoana halutyönään oli rahan kokoaminen; ensin hän teki sitä saadaksensa Hilman, mutta sitten hän tottui rahanhimoon niin, että se kokonaan valloitti hänen sydämmensä. Kaksitoista vuotta hän oli ahkerasti tehnyt työtä, kun kauppias teki konkursin; kaikki hänen säästövaransa hukkuivat siihen, ja Hilman täytyi isänsä pelastamiseksi mennä toisen kanssa naimisiin. Sakeri joutui äärettömään epätoivoon, kaikki siteet hänen ja ihmiskunnan välillä olivat nyt katkenneet. Raha oli ennen ollut tarve hänen sydämmellensä, nyt hän teki sen Jumalaksensa. Silloin hän tuli Vilhon tuttavuuteen. Vilho oli rikkaan miehen poika, mutta oli jo nuorena hurjamaisen elämänsä tähden joutunut köyhäksi ja ylenkatseen alaiseksi. Nyt hän oli hevoskauppias. Niin eriluonteiset kuin olivatkin, tulivat Sakeri ja Vilho ystäviksi. Vilho valloitti ja hallitsi rohkealla, vahvalla, viekkaalla luonnollaan kokonansa Sakerin arkaa, ahdasta, heikkoa luonnetta. Sakeri pelkäsi ja vihasikin välistä ystäväänsä, mutta luotti kuitenkin umpisilmin hänen toimeliaisuuteensa ja älyynsä. Vilho houkutteli Sakeria kaikenlaisiin arveluttaviin yrityksiin; tämä rupesi koronkiskuriksi maaseudulla. Mutta ikäänkuin salainen kirous seurasi heidän toimiansa; Sakeri oli tarkka itaruuteen asti itseänsä kohtaan, itara kovuuteen asti muita kohtaan, eikä kuitenkaan tullut rikkaaksi. Viimein Vilho todistettiin syylliseksi suureen setelien väärennykseen; hän tuomittiin kaksitoista-vuotiseen vankeuteen. Sakeria luultiin osalliseksi tähän rikokseen, mutta kun ei siihen saatu todistuksia, niin oikeus julisti hänet syyttömäksi. Silloin Sakerin silmät aukenivat hirveällä tavalla. Hän näki, kuinka ihmiset kammosivat ja ylenkatsoivat häntä, kuinka hänen pyrintönsä olivat olleet turhat; hän kiroili entistä elämäänsä, pakeni pois kotiseudultansa ja kätkeytyi yksinäisyyteen, kaukaiseen erämaahan, missä ihmiset tuskin tunsivat häntä nimeltäkään. Kaksitoista vuotta hän näin oli elänyt itsekseen, eikä hänen entisestä elämästään ollut vähintäkään huhua tänne kajahtanut; hän luuli nyt olevansa kokonaan vilpitön ja puhdas, kävi kirkossa, rukoili Jumalaa, mutta hänen sydämmessään rahan perkele kuitenkin asui eikä antanut hänen sielullensa rauhaa. Ja nyt — nyt oli Vilho tullut; entinen elämä oli niinkuin ukonnuoli iskenyt häneen; hän oli taistelematta, melkein tinkimättä kukistunut.
Kun yö valkeni ja Vilho heräsi, istui Sakeri yhä vielä sammuneen valkean ääressä; hän ei ollut kertaakaan liikahtanut tuoliltaan eikä minuuttiakaan nukkunut. Illalla menivät Sakeri ja Vilho ottamaan rahat aarnihaudasta Katajamäen takaa, suuren nevan laidasta. He löysivät enemmän kuin kaksikymmentä tuhatta ruplaa sekä seteleinä että hopearahoina. Kun Sakeri tarttui ensimäiseen kolikkoon, huusi ääni hänen sisässään: "älä ota, se on saatanan kultaa!" Sakeri ei totellut tuota ääntä.
Samaan aikaan kerrottiin kaikissa sanomalehdissä kamalasta rikoksesta, joka muutama viikko sitten oli tapahtunut. Posti oli ryöstetty maantiellä. Sekä postinkuljettaja että kyytimies oli löydetty murhattuna. Postilaukussa oli ollut enemmän kuin kaksikymmentä tuhatta ruplaa. — Sakeri ei milloinkaan lukenut sanomalehtiä.
Kaksi kuukautta oli kulunut tuosta päivästä, jolloin Sakeri joutui aarnion omistajaksi. Luonto oli riehunut kylläkseen syksyn rajutuulten temmellyksessä ja nukkunut sikeään kuolemannäköiseen talviuneen lumipeitteen alle. Yhä pidemmiksi iltapuhteet olivat tulleet, päivät yhä lyhyemmiksi. Tuskin viikkoakaan oli enään jouluun, tuohon ilon ja pienokaisten juhlaan, jolloin koko maailma taas tulee viattomaksi lapseksi sen muistoksi, että itse Jumalakin samana yönä oli ollut turvaton pieni lapsi. Mutta sitä Sakeri ei enään muistanut; hän oli unohtanut kaikki muut tunteet paitsi pelon. Sydämmensä oli kokonaan muuttanut rinnasta tuohon arkkuun laattialuukun alle, jossa aarre nyt oli piilossa muiden rahojen vieressä. Hän tuskin tohti lähteä sängystä, joka peitti laattialuukun, ja lähti kuitenkin niinkuin rauhattomuuden ruoskan ajamana. Kun hänen joskus täytyi käydä kylässä välttämättömiä tarpeita ostamassa, niin hän melkein juoksi päästäksensä kotiin niin pian kuin mahdollista, ja seisahtui taas levottomana, peläten että hänen kiireensä herättäisi ihmisissä epäluuloa. Vielä enemmän kuin ennen hän nyt kammosi ihmisiä, luullen jokaista joko varkaaksi taikka syyttäjäksi. Kerran hän oli käynyt kirkossakin, mutta ei sielläkään aarnihaudan kamalat unelmat jättäneet häntä; seurakunnan juhlallinen laulu oli hänestä kuin rahakolikkojen helinää, virsikirjan lehdet kuin kirjavia seteleitä, ja kultakalkki papin kädessä pani hänen jäsenensä vapisemaan. Levottomat olivat hänen päivänsä, vielä levottomammat hänen yönsä. Joka toinen minuutti hän vavahti, heräsi unestaan ja hankki varmuutta siitä, ett'ei mitään melua kuulunut, ja kuunteli sitten peloissaan yön hiljaisuudessa, sydämmen ja ohimoiden tykyttäissä. Mutta kaikki oli rauhallista; tähdet sinertävällä taivaalla kulkivat ääneti rataansa, metsän kuuset ja hongat nukkuivat äänettöminä, järven aallotkin ääneti lepäsivät jään kylmissä kahleissa. Sakeri huokasi silloin tyytyväisenä ja vaipui taas uneen. Mutta turhaan. Rahat vainosivat häntä silloinkin. Välistä hänestä tuntui kuin aurinko ja kuu olisivat sammuneet ja tähdetön, kylmä, kolkko yö hallitsisi koko maailmaa, mutta taivaasta satoi loistavia, kiiltäviä kultarahoja, jotka putosivat hänen rinnoillensa ja toivat siihen sanomattoman tuskan, ja nämä rahat olivat polttavaa tulta. Välistä taas hän unessa oli juoksevinaan hirmuista, mahdottoman suurta kultakäärmettä pakoon, jonka ahnaat silmät ja kieli tavottivat häntä kiinni; hän juoksi kaikin voimin, mutta ei päässyt askeltakaan eteenpäin: kultakahleet sitoivat hänen jalkansa maahan; hän tahtoi huutaa, mutta käärme kietoi kultakiemuransa hänen kaulansa ympäri; hän tahtoi itkeä, mutta hänen silmistänsä valui ainoastaan sulanutta kultaa. Kovimmasta tuskastaan hän tavallisesti taas heräsi, mutta samaan rauhattomuuteen kuin ennenkin.
Sakerin rauhattomuuteen eivät yksin rahat olleet syynä, vaan myös Vilhokin. Tuvan vinnillä oli pieni kamari, jossa ei kukaan ennen ollut asunut. Siellä hän oli piilossa päivällä; illaksi hän tuli alas Sakerin kamariin ja istui siellä puoleen yöhön paloviinaa juomassa, vaikka Sakeri usein tuskaantuneena oli sen kieltänyt. Vilho oli kokonaan villiintynyt niinä vuosina, jolloin Sakeri ei ollut häntä nähnyt; mutta hänen voimakas luontonsa vielä nytkin ihmetytti Sakeria, vaikka vanhan toverin kieli, käytös ja tavat häntä myöskin kauhistuttivat. Tuo yksinäinen, salainen, melskeetön elämä Sakerin vinnillä oli tietysti sangen ikävää Vilhon mielestä. Hän joi paloviinaa voidakseen nukkua, ja nukkui voidakseen taas juoda paloviinaa; pitkältä aika kuitenkin tuntui. Usein hän kiroili ja vannoi, ettei viitsisi viipyä päivääkään enää tuossa pöllönpesässä, mutta nähdessään Sakerin silmäin silloin loistavan ilosta, hän muutti päätöksensä ja jäi. Salaisella, hirmuisella pilkalla hän näkyi kiihoittavan Sakerin taikauskoista mielikuvitusta; yöllä, heikon, kummallisen valon tuikkiessa sammuvasta takkatulesta ja pärevalkeasta, Vilho kertoili kamalia aave- ja rikos-juttujaan. Ihmisen uurastamiset ja pyrkimiset ovat aivan joutavia ja turhia; oudot, kummituksen-kaltaiset vallat vievät häntä sekä hyvyyteen että rikokseen, sekä rikkauteen että kurjuuteen — se oli ainaisena perusajatuksena Vilhon jutuissa. Ja usein kun Sakeri ahmivalla kauhistuksella ja hengittämättä odotti kamalain arvoitusten selittävää loppua, Vilho yht'äkkiä katkaisi juttunsa, vaikeni, katsoa tuijotteli Sakeria silmiin ja purskahti ilkeään nauruun. Jos Sakeri silloin kysyi hänen naurunsa syytä, niin Vilho ei vastannut, vaan nauroi vielä julmemmin. Sakerin aivot pyörivät päässä, ja hänestä tuntui kuin outo, aaveenkaltainen, kamala henki olisi häntä hallinnut.
Kuta enemmän aikaa kului, sitä ikävämmältä Vilhosta olo Sakerin tuvassa tuntui. Vilho alkoi vähitellen heittää entisen varovaisuutensa, hän kävi metsässä lintuja ampumassa, ja vaikka hän välttikin asuttuja paikkoja, niin Sakeri tietysti kuitenkin oli kovassa tuskassa, ett'ei häntä nähtäisi. Lepyttääkseen rajuluontoista toveriansa ja pysyttääkseen häntä kotona, Sakerin täytyi alinomaa ostaa paloviinaa, mikä tuhlaus usein tuntui hänelle varsin vaikealta. Eräänä iltana hän taaskin astui raskain askelin kylään Vilholle uutta tavaraa hankkimaan. Ajatukset olivat yhtä raskaat kuin askeleetkin, mieli yhtä synkkä kuin katsekin. Maakauppiaan tupa oli täynnä ihmisiä. Kun Sakeri astui sisään, niin melu ja äänen solina taukosi, ja kaikki vaikenivat. Sakeri pelkäsi, että ihmiset olivat saanee tiedon hänen salaisista rikkauksistaan ja teeskenteli tuttavillensa ystävällisyyttä tutkiakseen, kuinka pitkälle heidän epäluulonsa meni. Hän pettyi; hänen aavemainen ulkonäkönsä ja hiljainen äkillinen ilmestymisensä, se vain oli säikäyttänyt ihmiset äänettömiksi. Vähitellen entinen vilkas puhelu alkoi uudestaan. Rahin syrjällä istui pieni kerjäläistyttö, jota koko keskustelu näkyi tarkoittavan, johon kaikkien huomio oli kääntynyt. Hän oli noin yhdentoista vuotinen, laiha ja hiljainen; hän ei ollut kaunis, ei edes somakaan; tukka oli ihan valkoinen, posket kalpeat, hartiat litistyneet ja jalat möhkeät. Mutta jos katsoi hänen suuren suuriin, harmaisin silmiinsä, joissa oli niin puhdas, niin hellä, niin surullinen ilme, jos katsoi hänen hienoja, vaaleita suupieliään, joita hän aina puristi sisäänpäin ja jotka aina vähän vapisivat, niin niissä ilmaantuva nöyrä, kärsiväinen, harras mieli tunkeutui sydämmeen ja herätti ystävällistä sääliväisyyttä. Hän vastasi ujosti ja ikäänkuin vaikeasti voivotteleville akoille, jotka seisoivat hänen ympärillänsä. Tytön kertomus näytti olevan yleisesti tunnettu asia; sillä akat lisäsivät joka sanaan vaikeroitsevia huokauksia ja selittäviä viittauksia. Sakeri, jolle koko juttu oli ihan outo, kysyi kauppamieheltä, ostettuaan viinansa, mistä oli puhe. Eräs terävä-nokkainen akka, jonka kieli jo kauan oli syhynyt, ryntäsi heti Sakerille asiaa selittämään. Tyttö-parka oli, näet, tuon kyytimiehen ainoa lapsi, joka surmattiin kaksi kuukautta sitten. Eipä Sakeri siitä tullut hullua hurskaammaksi. Akka katseli Sakerin tietämättömyyttä armeliaalla ylenkatseella ja kertoili että naapuripitäjässä posti oli ryöstetty ja postinkuljettaja surmattu surkealla tavalla; samalla oli enemmän kuin kaksikymmentä tuhatta ruplaa varastettu, niinkuin kaikki kristityt ihmiset tiesivät, vaikka akka luuli summaa vielä isommaksi. Sakeri kyseli, oliko rosvoja saatu kiinni; hänen mielessään haamoitti jo pahoja aavistuksia, vaikk'ei hän voinut selittää minkätähden. Akka sanoi että ei oltu, mutta toivoi Jumalan oikeuden saattavan semmoiset konnat korkean esivallan kouriin. Levottomana Sakeri kysyi, eikö ketään epäilty murhaajaksi. "Totta kaiketi", vastasi akka, "lähimmässä keskievaritalossa oli samana päivänä, jolloin murha tehtiin, nähty eräs mies, joka akan ja kaikkien ymmärtäväisten mielestä ihka selvästi oli pahantekijä. Se oli ollut vieras, kookas, mustaverinen, parrakas mies, jota ei kukaan tuntenut ja joka oli näyttänyt kovin rosvomaiselta." Akka lisäsi kaikenlaisia merkittäviä pikkuseikkoja. Sakerin koko ruumista värisytti jäädyttävä kauhistus, joka tuntui ytimiin ja munaskuihin asti. Se oli ilmetty Vilho, Vilho valhepartoinensa; rahasumma oli yhtä suuri kuin se, joka oli löydetty aarnihaudasta, vieläpä aikakin sama, jolloin Vilho oli ilmaantunut näille seuduille. — Kamala näky aukeni Sakerin silmien eteen. Hän tuskin voi hengittää. Hänestä tuntui kuin tuon orvon kerjäläislapsen surkea, rukoileva katse olisi häntä tarkastanut ja häntä syyttänyt ja hänen rikoksensa paljastanut. Hän töytäisi äkkiä ovesta ulos.
Tultuansa kotiin Sakeri kysyi kaikki Vilholta; tämä ensin vähän hämmästyi, mutta purskahti sitten tuohon tunnettuun ilkeään nauruun, joka nyt kuitenkin soi enemmän teeskennellyltä kuin tavallisesti. Kun Sakeri yhä ahdisti häntä, milloin rukoillen, milloin kiroillen, ei Vilho kuitenkaan vastannut mitään; hän alkoi vain laulaa hyräillä erästä irstaista rekilaulua. Asia oli siis selvä, hirmuisen selvä. Toisen kerran elämässään Sakeri siis tavallansa oli ottanut osaa rikokseen, jonka toinen oli tehnyt. Hän vaipui kylmänä tuolille; hänen silmänsä sammuivat, laihat posket riippuivat hermottomina; hän tunsi olevansa kirottu. Vilho, nähdessään Sakerin tuskan, muutti menetystapaansa. Hän kävi yht'äkkiä totiseksi, vannoi olevansa syytön ja puolusti asiaansa taitavasti ja viekkaasti. Hän ei ollut muka käynytkään naapuri-pitäjässä, oli päinvastoin tullut ihan toisaalta päin. Sakeri oli uskovinaan häntä, mutta ei vastannut mitään. Molemmat istuivat ääneti. Heidän erotessaan näkyi selvästi, että jokin päätös oli syntynyt kummankin povessa.
Sisällinen ääni Sakerin rinnassa todisti Vilhon syylliseksi, vaikka tämä kuinka jyrkästi tahansa vannoisi olevansa viaton. Sakeri päätti sentähden kokonansa luopua hirmuisesta toveristaan, erottaa aarnihaudasta löytyneet rahat omistaan ja huomispäivänä ilmoittaa kaikki nimismiehelle. Vilhon mentyä piilopaikkaansa vinnille, Sakeri vakavasti ryhtyi toimeen. Syvä huokaus hänen rinnastansa todisti, ett'ei tämä työ ollut ihan huvittavimpia. Tuttu arkku oli pian avattu, seteli-pakat pian luettu ja hopeakolikot pian pantu suuriin kasoihin. Jo olivat toisella puolella aarnihaudan mahtavat antimet ja toisella puolella Sakerin omat rahat. Mutta kuinka vähäpätöisiltä, kuinka niukoilta ja laihoilta nämä näyttivät edellisten rinnalla! Sakerin päätös jo alkoi horjua. Mielensä oli niin kiintynyt näihin rikkauksiin, hän oli ne tuhannesti lukenut ja niitä katsellut ja ihaillut, hän tunsi joka setelin, joka kolikon eri muodon, niinkuin ne olisivat olleet vanhat tutut — ja nyt niistä erota näin yht'äkkiä, näin odottamatta — oliko se mahdollista? Viivytelläkseen asiaa hän oli ollut erehtyvinään laskussa ja rupesi lukemaan aarnihaudan rahoja uudestaan. Hänestä tuntui ihan kuin setelit kiertyisivät hänen sormiinsa, ihan kuin hopearahojen kotkat saisivat hengen, kohottaisivat kaksoispäitänsä metallista ja tuijottaisivat häneen välkkyvin silmin. Hänen ajatuksensa lensivät niinkuin ammutut linnut avaruuteen, milloin tuskallisessa toivossa pyrkien eteenpäin, milloin vielä tuskallisemmassa epätoivossa vaipuen maahan. Rikoksen verinen muisto, joka oli aarteeseen yhdistynyt, haihtui haihtumistaan; Sakeri tunsi vain katkeraa katkerammin, että kova onni tahtoi temmata häneltä sen ainoan, mihin hän oli mielensä kiinnittänyt. Miksi häneltä, miksi juuri häneltä? Muilla ihmisillä oli vanhemmat, lapset, vaimo, koti, ilo, into, suru, lempi, viha — Sakerilla oli ainoastaan rahansa. Setelit eivät olleet muuta kuin kylmää metallia — mutta ne olivat ainakin jotain, jota Sakeri saattoi rakastaa ja joka yhdisti hänet maailmaan. Ja niistäkö nyt oli eroaminen? Mitä se häneen koski, vaikka Vilho olisikin hankkinut aarteen rikollisella tavalla; ei hän kuitenkaan ollut siitä tietänyt; nyt rahat olivat hänelle annetut ja siis hänen omansa. Viimeistä ratkaisevaa päätöstä oli Sakerin kuitenkin vaikea tehdä. Hän jätti sen huomiseksi.
Mutta toinen päivä tuli ja vielä toinenkin, eikä Sakeri voinut tehdä ratkaisevaa päätöstä. Kuta enemmän aikaa kului, sitä mahdottomammalta hänestä tuntui mennä nimismiehen luo. Vilho oli hiljainen ja ystävällinen; hän päivällä tuhannesti vakuutti kaikki, mitä Sakeri oli kysynyt, turhaksi ja loukkaavaksikin epäluuloksi; kerran hän oli itkevinään sitä, ett'ei Sakeri kokonaan uskonut ystäväänsä. Sakeri ei enää syyttänyt häntä, vältti vain taitavasti kaikkia selityksiä. Välistä Vilho jyrkillä vakuutuksillaan tiesikin vallan hämmentää Sakerin mielen, vaikka tämän sydämmeen juurtunut epäluulo aina palasi uudestaan. Muuten Vilho ei ollut paljo Sakerin seurassa; hän joko kuljeskeli metsässä taikka istui piilokamarissaan vinnillä, juoden paloviinaa, kunnes joutui humalaan. Pian Sakerin viimeiset tuomiset oli juotu; tämän täytyi taas hankkia uutta. Sakeri teki sen varsin vastahakoisesti; sillä hän tiesi ihmisten paljon hoeskelevan hänen alituisesta paloviinan ostostaan. Mutta ei auttanut. Vilho rukoili ja kiroili, nauroi ja itki; Sakerin täytyi totella.
Oli silloin juuri vuoden suuri, suloinen juhla-ilta, jouluaatto. Mutta sen Sakeri oli unohtanut. Tuon sunnuntain jälkeen, jolloin hän viimeksi oli käynyt kirkossa, hän ei kertaakaan ollut huomannut, oliko arkipäivä vaiko pyhä; maailman kuohuva virta oli juossut eteenpäin häneen ollenkaan koskematta. Vasta kylässä hän siivotuista huoneista ja lasten iloisista silmistä, lattia-oljista ja pöytävehnäisistä huomasi, että työn lyhyin päivä ja levon pisin ilta oli tullut. Sakerin paatuneessa sydämmessä lapsuuden muistot hetkeksi heräsivät, hänen kuullessaan joulua mainittavan; mihin ikänä hän katsoi, näki hän ystävällisyyttä ja iloa; niin oli aina ollut hänen lapsuudessaankin. Mutta silloin hän, vaikka oli köyhä kerjäläispoika, aina jouluaattona sai osakseen seuraa ja lempeyttä; nyt hän, vaikka oli rikas, eli surullisessa, kolkossa, kylmässä yksinäisyydessä. "Oma syy!" sanoivat lapsuuden muistot — "joutavia!" ärähti ymmärrys. Hän pudisti äkeästi kaikki muistot mielestänsä, niinkuin olisi lunta päältänsä ravistellut, osti viinaa ja läksi kotiin.
Sakerin tullessa kotiin, Vilho nukkui sikeästi taikka oikeammin — oli sikeästi nukkuvinaan. Sakerin omatunto arveli, että semmoisena iltana joku virsi olisi paikallaan. Raamattua hän ei tohtinut lukea; hän pelkäsi tapaavansa siitä noita mahtisanoja, jotka liian ankarasti järisyttäisivät hänen muutenkin ylen levotonta sydäntänsä; mutta sitä vastoin virren tasainen, juhlallinen nuotti kenties tuudittelisi häntä rauhaan. Hän otti virsikirjan ja alkoi, mutta se ei tahtonut käydä; ääni puuttui vähän päästä; virren hidas nuotti ei voinut pidättää hänen levottomasti lentäviä ajatuksiansa; niinkuin tuonoin kirkossa, rahat yht'äkkiä puikahtivat hänen mieleensä ja kolikkojen helinä hämmensi hänen korvissansa virren juhlallisen äänen. Kun hän näin oli laulanut puolentoista virttä, alituisesti taistellen omia ajatuksiansa vastaan, huomasi hän mielensä mahdottomaksi hartauteen ja pani surullisesti huoaten virsikirjan pois. Yksinäisyys tuntui hänestä liian painostavalta, Vilho nukkui yhä — hän tahtoi sentähden katsella rakkaita rahojaan. Hän oli istunut tuvassa; hän riensi nyt haluisesti sisäkamariin, jossa hänen arkkunsa oli. Hämmästyen hän silloin havaitsi, ett'ei ollutkaan yksinään; ovella seisoi pieni kerjäläistyttö hämärässä. Sakerin laulaessa virttä, oli tämä hiljaa hiipinyt sisään, hänen huomaamattaan. Sakeri oli kova köyhiä ja kerjäläisiä kohtaan, hän ei myöskään rakastanut lapsia. Hän murahti sentähden jotenkin tylysti tytölle: "kuka on käskenyt sinut tänne? Ei täällä ole tilaa kaikille kerjäläisille! En kärsi laiskureita ja varkaita! Pois!" Tyttö-parka oli niin viluissaan, hän katsoi niin rukoilevana lämmintä tupaa, hän tahtoi vain suojaa yöksi, pitkäksi, kylmäksi joulukuun yöksi. Hän ei vastannut mitään; hän seisoi vain hiljaisena, nöyränä, äänettömänä. Tämä harmitti Sakeria. "Mitä, vieläkö norkkailet tässä?" huusi hän, ja ojensi kätensä ajaakseen tyttö-paran ulos. Tämä vetäytyi säikähtyneenä pois; huivi liikahti päästä, niin että kasvot tulivat näkyviin: kaksi suurta harmaata silmää, kaksi kalpeata poskea, joihin surullisin, hellin nöyryys loi omituisen suloisuuden — Sakeri oli ennen hänet nähnyt, se oli sen murhatun postinkuljettajan tytär, äskeinen kerjäläisorpo maakauppiaan tuvassa. Tyttö painoi ristissä olevat laihat kätensä kovasti rintaansa vasten; suuri kyynel valahti hänen silmistään ja hukkui vapiseviin suupieliin; näytti siltä, kuin hän tahtoisi syvälle itseensä sulkea kurjuutensa ja surunsa, ett'eivät ne ketäkään ihmistä häiritsisi. Hiljaisena, kuin tuuleton yö, ja keveänä, kuin unelma, tyttö jätti tuvan. Sakeri oli, tytön kasvot nähdessään, kääntynyt takaisin häpeän ja omantunnon vaivaamana. Tuon pienen vieraan äänetön nöyryys syytti häntä paljoa ankarammin, kuin mahtavimmat sanat olisivat tehneet. Havaittuansa, että tyttö oli kadonnut, juoksi hän kiireesti ulos ja huusi häntä takaisin, mutta turhaan. Ainoastaan myrsky vastasi vanhuksen heikkoon ääneen.
Sakeri oli näinä viimeisinä aikoina niin tottunut tuskallisiin tunteisiin, niin väsynyt ja riutunut, ettei ollut juuri millänsäkään, vaikka havaitsi yrityksensä turhaksi. Ilta oli kolkko ja kylmä, lähimpään ihmisasuntoon oli virstamääriä; mikä hirmuinen tila viluiselle ja nälkäiselle tyttö-paralle! Ja tuo sama tyttö oli joutunut kurjuuteen rikoksen kautta, johon hän tavallansa oli ottanut osaa! — No! ei auta, ja kun ei auta, jääköön sikseen — arveli Sakeri. Saattaakseen ajatuksensa rattoisammalle tolalle, Sakeri tahtoi täyttää toistaiseksi lykätyn päätöksensä ja käydä arkkuansa katsomassa. Hän toivoi sillä tavalla ainakin hetkeksi viihdyttävänsä ahdistavaa levottomuuttaan. Mutta nyt häntä kohtasi näky, joka jäädytti hänen verensä ja saattoi hänet kamalasti parahtamaan — arkku oli murrettu auki ja aarre poissa. Sakerin epäluulo ensin kohdistui Vilhoon, tuo kun oli ainoa, joka tiesi, missä aarre oli. Vilho nukkui vielä, mutta, päästyänsä hereille, hän varkaudesta joutui ankaraan vimmaan, kiroili ja itki, repi tukkaansa ja vaatteitansa niin raivokkaasti, että Sakeri rupesi epäilemään. Vilho sanoi päivällä käyneensä metsässä; siellä hän oli nähnyt kaksi miestä tulevan Sakerin tuvalta päin, mutta ei tohtinut lähestyä heitä; pelkäsi, näet, että ilmaisisi itsensä; nuo kenties olivat aarteen varastaneet. Mutta keitä nuo miehet olivat, sitä Vilho ei tiennyt; sanoi vain toisen olleen pitkän, toisen lyhyen. Sakeria tarkkanäköisempi tarkastelija olisi pian havainnut Vilhon vimman jotenkin teeskennellyksi ja hänen kertomuksensa vähän läksymäiseksi; mutta hän ei havainnut mitään; hän soperteli vaan itsekseen ja puri kynsiänsä, kunnes veri niistä purskahti. Viimein hän pyysi Vilhoa, raamatun kautta, vannomaan sanansa todeksi. Sen Vilho tekikin. Ei siis enää ollut epäilemistä — turhaa oli kaikki, sekä rikos että tuska; ryöstetty oli Sakerin sielun ainoa rikkaus ja rakkaus — ja kuka oli sen tehnyt? Nimismiehelle asiaa ei sopinut ilmoittaa, eikä Sakeri uskaltanut hiiskua siitä muillekaan kyläläisille. Mutta mistä apua. Jollei varkaita pian saataisi kiinni, niin ne kaiketikin olivat lähteneet pitäjästä pois. Eikä vähintäkään aavistusta ketä ruveta epäilemään! Sakerin entinen horjuvaisuus oli hävinnyt, hän oli päättänyt puolustaa omaisuuttansa ketä vastaan tahansa. Jos hän vain tuntisi varkaat, niin hän vaikka tappelisi niiden kanssa aarteestansa. Yht'äkkiä Vilho lakkasi kiroilemasta ja sanoi: "Tietäisin yhden keinon, miten saisimme asiasta selkoa. Onhan nyt jouluaatto, pyhä yö — jos kyselisimme kirkonväkeä." Muulloin tämä ehdotus olisi kauhistuttanut Sakeria, nyt hän kuunteli sitä aivan kylmäverisenä. Sakerin taika-uskoinen mieli ei epäillyt tämän keinon vievän hänen toiveittensa perille — mutta kuolleiden häiritseminen, eikö se olisi mitä hirmuisin synti? Vaikkapa olisikin! sitä hän sitten voisi katua ja sovittaa, nyt oli pääasiana aarteen löytäminen. Pian Sakerin päätös oli tehty. Mielellään hän olisi ottanut Vilhon mukaansa, mutta voisivat tavata ihmisiä ja siitä voisi olla vaara tarjona. Hän meni siis yksinään. Asian menon hän tunsi jo lapsuudestaan. Pääkallo oli kaivettava kirkkomaasta, vietävä koskeen ja pistettävä virran pyörteesen; sitten oli korkealla äänellä kysyttävä, kuka rikoksen oli tehnyt. Kirkonväki, nuot mahtavat, hirmuiset aaveet, seurasivat vietyä pääkalloa, ja heidän täytyi, salaisen lumousvoiman pakotuksesta, vastata kysymyksiin; muuten ruumis, jonka pääkallo oli, ei milloinkaan saisi rauhaa haudassaan. Niin Sakeri sata kertaa oli lapsuudessaan kuullut vanhojen ämmäin kertoilevan ja hän tunsikin monen, joka tällä tavalla oli saanut tärkeitä tietoja.
Sakeri läksi kamalalle retkelle. Vaikk'ei iltaa vielä ollut paljon kulunut, oli jo pilkko-pimeä; sillä taivas oli mustassa pilvessä eikä tähden pilkettäkään päässyt tunkeutumaan paksun pilvipeitteen lävitse. Ilma oli raikas ja kylmä ja aika ajoin puuskahtava pohjatuuli pani kuusiston synkeästi humisemaan. Välistä joku yksinäinen lumihöytäle harhaili ilmassa ja vaipui maahan, tuulen siivillä väsyksiin lenneltyään. Sakeri riensi melkein juosten eteenpäin; hiki otsalla ja avonainen takki todistivat, ett'ei hän tiennyt mitään vilusta eikä tuulesta. Lyhty kädessä, hän astui tuttua polkua kirkolle. Muutaman tunnin kuluttua hän oli matkansa perillä. Aroin, hiljaisin askelin hän astui kuoleman yrttitarhaan; kiivaasta juoksusta hengästyneenä hän istui likimäiselle hautakivelle. Juhlalliselta, jalolta kaikki näytti pimeän, pyhän jouluyön varjossa. Äärettömänä vanhan kirkon synkeä muoto kuvastui hänen silmissänsä, ikäänkuin sen harja olisi taivasta kannattanut. Korkeat, alastomat puut ojensivat pimeyteen lehdettömiä, pitkiä oksiansa, niin kuin jättiläis-luurangot lihattomia käsivarsiansa. Aavemainen tunto värvähytti Sakerin rintaa; hän ymmärsi joutuneensa piiriin, jossa väkevinkin järki helposti voisi heikkountua. Kummituksen-tapainen, juhlallinen henki vallitsi kaikkialla; Sakeri tiesi, että hautojen haltiat, tuo mahtava, vaikka peljättävä kirkonväki, nyt katselivat häntä ja että hän itsekin oli heidän kamalassa vallassaan. Hän ryhtyi työhönsä. Lapiolla hän kaiveli maata, löytääkseen tarvittavan pääkallon. Viimein semmoinen ilmestyi. Omituinen oli tunto, kun hänen kätensä koskivat kylmiin luihin ja hän pisti sormensa tyhjään silmäkuoppaan. Nyt vasta hänen hirmuisen työnsä koko kauhistus selveni hänelle. Jumalattoman rahanhimonsa vallassa hän oli saastuttanut pyhimmän paikan koko maailmassa, kuolleiden lepokammiot. Hänestä tuntui kuin ilmassa olisi tuhansia suuria silmiä, jotka katsoivat häneen ikäänkuin karkoittaakseen hänet pois; hänen korvissansa kuului kuin kirkon kellot yht'äkkiä olisivat ruvenneet soimaan niin selvästi ja kuitenkin niin aaveentapaisesti, niin kaukaa. Niinkuin ukonnuolen ajamana Sakeri juoksi pois, pääkallo kädessä. Hän tiesi nyt kirkonväen seuraavan häntä, hän kuuli heidän sekavat, kaukaiset huutonsa, hän tunsi heidän kylmän henkensä välistä koskevan hartioihinsa, hän ei tohtinut kääntyä, hän juoksi vain eteenpäin. Välistä pistävä tunto hänen rinnassansa pakotti häntä seisahtumaan, mutta hetken levättyänsä hän taas rupesi juoksemaan. Jo lähestyi sydänyön tunti; yhä tiheämpänä pimeyden musta peite kääriytyi maan ympärille, tuulikin oli mennyt levolle, jäykkä liikkumaton pakkanen yksinänsä hallitsi. Valkea Sakerin lyhdyssä oli vähän päästä sammunut, mutta hän sytytti sen aina uudestaan.
Viimein hän tuli koskelle. Se oli jotenkin väkevä virta, joka kahden vuoren välitse juoksi laaksoon; siellä vesi ponnahti suurista kivistä ilmaan ja syöksi pyörien vaahtoisiin putouksiin. Sakeri astui rannasta ulkonevalle paadelle ja pisti pääkallon jääkylmään veteen. Korkealla äänellä hän pyysi kallon haltialta ja kaikelta kirkon mahtavalta väeltä vastausta kysymykseensä. Mutta liian heikot olivat Sakerin kädet. Pian kosken kylmä vesi jäädytti hänen sormensa voimattomiksi, hän tunsi pistävän polton niitä purevan, ja liukas pääkallo luiskahti pyöriviin aaltoihin. Hämmästyneenä hän lyhtynsä avulla tuijotteli veteen — mutta turhaan. Viimein korkein pyörre heitti pääkallon harjallensa. Sakeri näki sen irvistelevän hänelle, ja hänestä oli kuin hän olisi kuullut Vilhon raakaa, hirmuista, kamalaa naurua pääkallon huulettomasta suusta. Vielä silmänräpäys, niin tämä oli kokonaan hävinnyt koskeen, eikä Sakerin etsivä silmä enää voinut sitä nähdä. Mutta tuo hirmuinen pilkkanauru kaikui taas kaikilta kulmilta. Sakeri tukki käsin korvansa, mutta turhaan, nauru kuului kuitenkin; kosken pohjasta ikäänkuin kolikkojen kimeä helinä helkkyi niin kiusaavana, niin ilkkuvana, niin pirullisena. Tuo kultakäärme, jonka Sakeri niin usein oli nähnyt unissaan, nousi aalloista välkkyvänä kiemurrellen; Sakeri näki sen, vaikka hän hädissänsä ummisti silmänsä. Sakeri tunsi sen aarnihaudan haltiaksi, rahanhimon kamalaksi enkeliksi, jota hän oli palvellut ja kumarrellut koko elinaikansa. Käärmeen pää oli niin ihmeellisesti oikean käärmeen pään näköinen, ja kuitenkin sillä oli ihan Sakerin kasvot. Pois, pois! Taas hänen täytyi juosta, juosta niin kiireesti, kuin hengen ahdistus salli. Ja jäljissänsä hän tiesi seuraavan kaksi hirmuista toveria — kultakäärmeen, jonka kultasuomut kamalasti ratisivat, ja päättömän luurangon, jonka lihattomat luusolmut kalkahtelivat toisiinsa. Toinen huusi: "sielusi on minun, anna mulle sydämmesi, tahdon niellä sen", ja toinen: "anna minulle pääkallosi, varastit omani, anna minulle ruumiisi asunnoksi, kun ajoit minut omasta asunnostani, rauhallisesta haudastani". Sakeri tämän ymmärsi elämän ja kuoleman taisteluksi; hänestä tuntui niin kuin hänen verensä vähitellen muuttuisi polttavaksi tuleksi ja jäsenensä jääkylmäksi metalliksi, niin kuin hänen polttavat aivonsa tahtoisivat syöstä ulos hänen päästänsä. Ja tässä taistelussa hänellä ei ollut yhtäkään asetta. Järki oli voimaton, ajatukset sekavat, tunteet raivokkaassa riehunnassa. Mutta olipa yksi, yksi ase vielä, onnettomuuden ja epätoivon viimeinen ja ainoa, ihmisheikkouden nöyrin ja kuitenkin mahtavin ase — rukous. Sakerin sydämmen sisimmäisestä pohjasta harras innokas rukous nousi Jumalan puoleen, joka oli luvannut, ett'ei sammuttaisi savuavaista kynttilänsydäntä; koko hänen olentonsa heittäytyi hätähuudolla Jumalan armoistuimen juureen ja tarttui taivaallisen laupeuden mantteliin. Sakeri kammosi ja kiroili tekojansa, rietas itaruutensa iljetti häntä. Mutta ei yksikään armon säde tunkeutunut hänen yöhönsä. Hänestä oli niinkuin hän olisi heitettynä tyhjän, äänettömän, kylmän pimeyden ja kadotuksen avaruuteen. Hän kuuli, kuinka kultakäärme avasi kitansa nielläkseen hänet, hän tunsi luurangon tarttuvan hänen käteensä, hän näki vielä kolmannen kamalan toverin, mielettömyyden kalpean hengen, lähestyvän — ja epätoivo oli jo häneltä temmata hänen viimeisen aseensa, mutta sitä Sakeri ei sallinut. Hän rukoeli yhä nöyremmin, yhä palavammin Jumalalta pelastavaa ihmettä; hän rukoeli avukseen lapsuutensa ja viattomuutensa muistoja, hän rukoili rakasta Hilmaansa, joka nyt oli enkelinä Jumalan taivaassa, ja tietämättään hän huusi: "Hilma! Hilma!"
Mutta kuule — tuolta hongistosta joku vastasi hänelle, vieno parkuva ääni huusi "Isä, isä!" Ihme oli tapahtunut — armon säde tunkeunut Sakerin yöhön. Lieneekö se enkeli, Jumalan lähettämä hänen avukseen? Sakeri juoksi ääntä kohden. Ei — se oli ihminen, pieni itkevä tyttö, joka riemuiten ojensi kätensä hänelle ja huusi: "Isä! Isä! Rakas isä, joka taivaasta tulet viemään Hilmaasi sinne! Oletko oikein isäni?" Sakeri tunsi äänen — se oli murhatun postinkuljettajan tytär, tuo köyhä kerjäläistyttö, jonka hän oli ajanut yön viluun ja pimeyteen. Ilokyynelin hän kiitti Jumalaa, joka oli tehnyt tämän pelastavan ihmeen, antanut hänelle tämän viattoman ihmissydämmen, siten karkoittaaksensa pois rikoksen ja kauhistuksen vainoavat perkeleet. Hän painoi kiihkeästi tytön rintaansa vasten, kasteli kuumilla katumuksen ja kiitollisuuden kyynelillä hänen kylmiä poskiansa ja kääri huolellisesti takkinsa tytön ruumiin ympäri, joka oli melkein kangistunut vilusta. Lapsi kiersi käsivartensa Sakerin kaulaan ja nojasi päätänsä hänen olkapäähänsä. Siinä oli niin hyvä, niin lämmin olla. Lapsi ei jaksanut enään käydä, Sakeri kantoi häntä. Sakerista tuntui siltä, kuin se olisi ollut hänen omansa; se oli hänen lapsensa, Jumalan armon antama, että hänellekin annettaisiin katumuksen ja parannuksen tilaa. Kuinka suloinen pienen Hilman ääni oli hopean kimeän, kovan kilinän suhteen, kuinka elävästi hänen silmänsä välkkyivät kullan hengettömän kiillon rinnalla, kuinka lämpimästi hänen sydämmensä sykki kylmään metalliin verrattuna! — Sakeri tunsi kirouksen hengen luopuvan, rauha ja ilo palasivat hänen mieleensä. Hänen ajatuksensa ja tunteensa selvisivät, keveiksi tulivat hänen aivonsa ja rintansa. Hän ei enään ollut yksinään maailmassa, hän oli taisteluunsa pahoja himojansa vastaan saanut pelastavan aseen — lapsen hän oli saanut, kauniimman lahjan pyhänä jouluyönä — ihmissydämmen.
Tultuansa kotiin, Sakeri katsoi arkkuunsa — se oli vielä tyhjä. Hän lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa siitäkin. Vilho oli poissa; muutaman viikon päästä hänet otettiin kiinni eräässä vieraassa pitäjässä. Rahat olivat hänen hallussansa. Hän tuomittiin Siperiaan.
Hilma jäi Sakerin tyttäreksi. Rahasta Sakeri ei enään ollut rikas, mutta sitä rikkaampi rauhasta ja ilosta, rakkaudesta ja armeliaisuudesta.
SYDÄMMIÄ IHMISTELMEESSÄ.
Jokainen sen suuren nurkkakunnan jäsen, jota sanotaan maamme sivistyneeksi yleisöksi, tietää, että tätini, Aurora Pomeranslund (syntyisin von Sportelsköld) on tullinhoitajattarena V:n kaupungissa Itä-Suomessa; miehensä on, näet, samassa kaupungissa tullinhoitajana. Sportelsköldien suku on vanha, kuuluisa ja laaja; tätini siis tietää tehneensä "mesalliansin" mennessänsä naimisiin eno-parkani kanssa, ja antaakin hänelle siitä joka päivä helliä viittauksia. Muuten hän on lihava, viidenkymmenen vuotinen, kookas ja hajasäärinen eukko; hän on pitänyt miestään Herran kurituksessa, hän on opettanut lapsiansa puhumaan franskaa, hän tarkastelee väsymättä lähimmäisensä tekoja, hän ylenkatsoo kaikkia ihmisiä, jotka eivät ole aatelisia, vielä vähemmän von Sportelsköldeja, hän on, lyhyesti sanoen, "ett i allo respektabelt fruntimmer". Vaikka etsisin esimerkkiä ihmis-, eläin- taikka kasvi-maailmasta, en löytäisi muuta kuin numero 0, johon voisin verrata enoani, Pomeranslundia; hän on, näet, pyöreä, pieni, vähäpätöinen ja hiljainen. Perheessä on vielä kaksi lasta: poika Feodor, pitkä, näppärä luutnantti venäläisessä sotapalveluksessa, joka mielellään kertoilee irstaita renttujuttuja ja laulaa väärin, ja tytär Constance, jota kaikki tädit suvussa ylistävät sivistyneen fröökinän ihanteeksi; hän puhuu viittä kieltä, on kaksi kertaa käynyt Pietarissa ja kahdesti Tukholmassa, soittaa Beyeriä ja Spindleriä "con tutta la forze della desperazione", on lukenut Kalevalan franskaksi käännettynä, on ihan vapaa omista ajatuksista ja tyhmästä runollisuudesta — on täydellinen.
Vuonna 1863 keväällä matkustin nuorena ylioppilaana kotipitäjästäni Helsinkiin V:n kautta. Äitini, joka maakyläisessä viattomuudessaan piti korkeasukuista kälyänsä ylevämpänä olentona, oli ankarasti teroittanut mieleeni käydä "visiitillä" siellä. Tätini otti minut vastaan armollisella hymyllä, samaten Constance, joka kuitenkin teateri-kuiskauksella äitinsä korvaan arveli minun olevan "un peu rustique". Feodor serkkuni vannoi olevan "helv— lystiä" nähdä minua. Pian kuitenkin minä vähäpätöinen olento jäin syrjään, ja kohisevana koskena puheen juoksu — tätini luona oli vielä neljä vierasta mamselia — kääntyi toiseen suuntaan. Seitsemän kimeätä diskanttiääntä, joita luutnantin falsettitenori säesti, vingutti yht'aikaa; välistä tottumaton korvani vain sai kuulleeksi sanat "paali", "valkoinen tyllihame", "luutnantti Dunasjeff", "ensimmäinen valssi", "Mirgorodin rykmentti" y.m. Viimein monen nöyrän kysymyksen ja monen rukoilevan silmäyksen avulla sain vähän vihiä asiasta. Kaupungissa oli paraikaa Mirgorodin rykmentti, jonka huomispäivänä oli määrä lähteä Puolaan. Kun mirgorodilaiset upseerit olivat rynnäköllä valloittaneet kaupungin kaunottarien sydämmet, olivat nämä päättäneet pitää heille suuret jäähyväis-tanssiaiset samana päivänä, jolloin minä tulin kaupunkiin. Tanssipuuhat täyttivät siis kokonaan V:laisten naisten mielen, ja Mirgorodin rykmentti oli se aurinko, jonka ympäri heidän unelmansa planeeteina kiersivät. Tätini huone oli nähtävästi se yhtymäpaikka, jossa keskusteltiin noita tärkeitä kysymyksiä illan puvuista, omista ja vieraista, esim. oliko krinoliini enää muodinmukaista vai olivatko, niinkuin eräs Helsingin mamseli väitti, kaikki "sivistyneet" ihmiset sen jo jättäneet. Kun nuorten fröökinäin ja mamselien joukko lisääntyi lisääntymistään, tuli keskustelu yhä kiivaammaksi ja yhä ikävämmäksi. Yht'äkkiä luutnantti, joka ikkunasta katsoi ulos kadulle, sai koko seuran vaikenemaan, kun hän kimeimmällä falsettiäänellänsä huusi: "taivaallista! magnifique! superbe!" Kuusitoista nenää kääntyi samassa ikkunaan päin ja kaksineljättä silmää katsoi ulos kadulle. Siellä korkea, hoikka ratsastajatar lensi täyttä laukkaa mustan oriin selässä. Koko hänen olentonsa loisti kuin ilmassa harhaileva meteori-kivi; uhkea muoto, kaksi tulta säihkyvää silmää, sininen harsovaate, musta verkahame — siinä kaikki, mitä silmäni voi selittää; samassa ylpeä ratsastajatar oli kadonnut.
"Kuinka kaunis hän on!" — "Ihana!" — "Eipä ollut hänen 'beau jour' tänä päivänä." — "Min'en ymmärrä mitä kaunista ihmiset voivat nähdä tuommoisessa rakuunassa." — "Hirmuisen koketti!" — "Ja kevytmielinen sitte!" — "Minun mielestäni tuommoinen siivottomuus loukkaa jokaisen sivistyneen naisen mieltä." Viimeinen ääni oli tätini. Heräsin niinkuin unesta ja kysyin syvästi hengittäen: "Kuka se oli?" — "Onneton", lausui luutnantti juhlallisesti, "mistä maailman nurkasta sinä olet tullut, kun et tunne Puolan kaunottarien kuningatarta ja lemmettärien sisarta? Lankee polvillesi ja jumaloitse Vanda Lubomiskaa." — "Everstinna Vanda Lubomirskaa", oikaisi tätini, "hänen miehensä, varsin sivistynyt mies, on everstinä Mirgorodin rykmentissä." — "Puolan kaunottarien kuningatar", nuo sanat koskivat sydämmeeni kummallisesti — tämä tapahtui keväällä 1863. Aioin lähteä V:n kaupungista jo puolenpäivän jälkeen; nyt muutin päätökseni ja pyysin pilettiä illan tanssiaisiin.
V:n seurahuone loisti sinä iltana uhkeimmassa komeudessaan; koko V:n "sosieteetti" — kaikki muka, jotka puhuivat ruotsia — oli, näet, kokoontunut niin lukuisana kuin suinkin oli mahdollista. Muuten olivat pidot ulkomuodoltaan aivan sotaisat; siviilikuntaa pidettiin silminnähtävästi välttämättömänä pahana. Pitkiä venäläisiä kenraaleja ja lyhyitä vänrikkejä samaa sorttia, lihavia majoreja ja laihoja luutnantteja vilisi salissa ja häiläköi nuorten naisten ympärillä, kun kaupungin tavalliset kavaljeerit sitä vastoin seisoivat nurkassa, katsellen maailmaa yleisesti ja V:n kaupungin kaunottaria erittäin kamalimmassa "Weltschmerz"-mielentilassa. Naiset istuivat pitkissä riveissä, toiset iloisesti hymyillen, toiset teeskennellyllä kainoudella luoden silmänsä lattiaan. Puvut olivat loistavia, tätini uusi silkkihame herätti yleistä kateutta, ja Constancen ystävät kiittivät hänen punaisia kukkiansa "taivaallisiksi". Kanssapuhe oli niin hengetöntä, tyhmää, vetelää, kuin suinkin; nuoret keikarit lepertelivät ahkerasti kuin palkan edestä nuorten naisten kanssa, punssi oli hyvää, jäätelöä runsaasti — pidot olivat kaikin puolin onnistuneet.
Silmäni lensivät naisten rivejä myöten havaitakseen Vanda Lubomirskaa, mutta turhaan. Ensimmäinen valssi oli jo tanssittu, eikä häntä näkynyt; oli jo ruvettu polkkaamaan. Tämä keskeytyi kuitenkin yht'äkkiä, kaikki nousivat ja tähystelivät salin oveen. Sieltä astui käsikkäin sisään mies ja nainen, jotka olisivat nostaneet huomiota monessa komeammassakin paikassa, kuin V:n vähäpätöisessä seurasalissa. Mies oli tavallista pitempi, hoikka ja miehekäs, kasvot olivat säännöllisen kauniit, mutta marmorinkaltaiset, jääkylmät; suu hymyili, silmät välkkyivät, mutta kumpikin näyttivät kuitenkin ihan liikkumattomilta. Hän oli puettu komeaan univormuun ja rinnassa rippui monta tähteä. Se oli puolalainen eversti Kasimir Lubomirski. Nainen hänen kainalossaan — sen havaitsin pian — oli tuo aamulla nähty amatsooni. Hänkin oli pitkä ja jotenkin lihava. Pää oli ylpeässä kenossa, ja silmät katsoivat rohkeasti, vaikka samassa levottomasti, ympärillensä. Jalat olivat ihmeellisen hennot ja pienet, niinkuin slaavilaisilla naisilla ylipäänsä, astuminen oli jäntevää ja keveää. Iho oli hieman kellertävä, mutta tämä vivahdus erinomaisesti kaunisti hänen kalpeita kasvojaan ja hartioitaan, jotka olivat ikäänkuin Canovan veistämät. Hänellä oli musta samettihame ja leveä kultavyö; korkea kultainen otsaripa piteli hänen tuuheata, sinimustaa tukkaansa, jonka kiharat valuivat olkapäille asti. Hänen kaulassansa riippui suuri kiiltokivinen risti.
Tiesin tulleeni tanssiaisiin ainoastaan hänen tähtensä; sillä hänen ilmautumisensa aamulla oli herättänyt minussa sekä uteliaisuutta että kummallista sääliä, jota en voinut selittää. Tuntui niinkuin olisi minulla ollut oikeus ottaa osaa hänen kohtaloonsa, jonka romantillinen ylioppilasmielenkuvitukseni tietysti kuvaili varsin kirjavaksi. Nyt hän minua suututti. Koko hänen ulkonäössään ja käytöksessään oli jotakin epänaisellista, jotakin julkeata, joka loukkasi siivoudentuntoani, joka oudostutti minua. Tämä suuttumus yltyi yltymistään. Tuskin oli hän astunut saliin, kun venäläisiä upseereita joukottain pyöri hänen ympärillänsä, ja hänet vietiin tanssista toiseen. Eversti Lubomirski jätti pian vaimonsa ja siirtyi toiseen kamariin pormestarin ja kahden venäläisen kenraalin kanssa korttia lyömään. Vanda tanssi melkein bakkhantisella ihastuksella. Hänen liikkeissään oli raivokasta intoa; koko hänen olentonsa, jalat, kädet, silmät tanssivat. Hän haasteli, nauroi, ilveili, keikaili nuorten upseerien kanssa. Nuori sydämmeni suuttui. Olin mielessäni kuvaillut runollista ihannetta ja tapasin tavallisen virnakan.
Jouduin kovin pahoilleni; kaikki, tätini, serkkuni, Vanda, venäläiset upseerit, V:n kaupunki, viipymiseni iljettivät minua. Väsyneenä ja kyllästyneenä jätin tanssisalin vilvoittaakseni tanssista tulistuneita kasvojani ja menin porstuaan. "Olet lapsellinen taas", kuiskasi pilkallinen ääni rinnassani, "mitä tuo kaikki sinuun koskee?" Tiesin niin olevan, enkä voinut sitä kuitenkaan auttaa. Silloin tunsin käden varovasti tarttuvan takkiini. Kääntyessäni näin tutut kasvot; se oli eräs nuori talonpoikaisvaimo omasta kotipitäjästäni.
"Tekö, Vappu, olette täällä?" kysyin kummastellen.
Hän sanoi hyvää päivää ja kiitti onneansa, kun tässä oudossa ihmistelmeessä näki edes yhdenkin tuttavan.
"Mutta mistä tulette?"
"Kotoa".
"Kotoa." Tämä sana soi korvissani aivan toisin kuin nuot yksinkertaiset katrilli-sukkeluudet ja tuo rämisevä tanssisoitanto, jotka koko illan olivat korviani kiduttaneet. Oli niin ihanaa kuulla suomalaista ääntä tuossa ruotsalais-venäläis-franskalaisessa sekasotkussa. Lämpimästi puristin Vapun kättä.
"Mutta, Vappu-kulta, mitä teillä täällä on tekemistä?"
Hän oli vaiti ja osoitti ainoastaan kantelettansa, jota hän kantoi kädessään. Tiesin Vapun hyväksi laulajaksi, olin usein käydessäni metsällä ihmetellyt hänen suurta, hongistossa kaikuvaa soprani-ääntänsä; tiesin hänet myöskin taitavaksi kanteleensoittajaksi, vaan en kuitenkaan ymmärtänyt, kuinka hän oli joutunut tänne.
"Ja kuinka teidän nyt on, Vappu?"
"Käyhän se laatuun."
"Ja miehenne, lapsenne, ovatko nekin täällä?"
"Ne jäivät kotiin", vastasi Vappu hiljaa. "En olisi jättänyt heitä, mutta kun täytyi."
Tiesin että viime vuosi oli kova nälkävuosi kotiseuduillani. Vapun mies ei ollut saanut mitään huonosta suotorpastaan, vaimo oli siis kerjäläissauva kädessä lähtenyt mieron tielle ja perhe hajonnut mikä minnekin, niinkuin nälkävuosina usein tapahtui.
Muutamilla nuhtelevilla jokapäiväisillä korulauseilla, semmoisilla, joita rikas aina niin pian ja sukkelasti viskaa köyhälle, todistin, miten väärin hän oli tehnyt.
Vappu purskahti itkuun. "Koko syksyn olimme syöneet pettua. Näin lapsien kalpenevan ja laihtuvan, sydäntäni usein karvasteli… erittäinkin pikku Santerin… hän oli aina niin tyytyväinen, niin hiljainen… monta yötä itkin ja rukoilin apua Jumalalta. Moni naapurimme läksi maantietä kulkemaan, ja kuulimme Mäkelän Jaanan saaneen paljo rahaa, monta sataa, kaupungeissa kanteleen soittamisella. Tuumattiin, koettaisinko minäkin samaa keinoa, vaan minä en tahtonut; tahdoin jäädä kotiin, vaikka kuolisin. Tuli sitten joulu. Olisin mielelläni hankkinut lapsille jotakin parempaa jouluksi, mutta en saanut. Nuo, kun silloinkin näkivät pöydällä tavallista kovaa petäjäistä, heti itkemään. Pikku Santeri, vaikka valitti nälkää, ei tahtonut syödä, sanoi vaan: 'äiti-kulta! mene kaupunkiin ostamaan leipää ja puuroa meille jouluksi'. Rintani oli pakahtua. Tuskissani kysyin mieheltäni, voisimmeko elää kevääseen asti. Hän ei vastannut mitään. Minusta tuntui kuin Jumala olisi puhunut lapsen suusta, menin ulos rukoilemaan, mutta lapsen sanat kuulin sielläkin. Kovin sen yön itkin, mutta nöyristyin kuitenkin viimein, koska niin oli Jumalan tahto."
Katkerasti nyt kaduin äskeisiä ajattelemattomia sanojani.
Vappu-raukka! "No, onko matka onnistunut?"
"Jumalan kiitos, hyvät ovat ihmiset vielä maailmassa. Joka kaupungissa sain sievän summan. Kaksi kertaa jo lähetin rahaa kotiin. Kuukauden kuluessa olen hankkinut niin paljon, että voimme elää kesään saakka". Vapun silmät loistivat.
"Au diable", vingutti ylhäältä eräs falsettitenori; "kolmas katrilli on jo alkanut; missä viivytkään? Johan, Constance sinua odottaa."
Kaunis serkkuni otti minut vastaan vähän nyrpeänä epäkohteliaisuudestani, erittäinkin kun tuo korea luutnantti Shlisinski — kaksi pientä viikseä ja kaksi suurta epolettia — myöskin oli pyytänyt häntä tanssimaan.
Puhelumme kulki eteenpäin niinkuin raskas reki rospuutassa. Hän vakuutti ilman tänäpäivänä olevan eilistä vähän lauhkeamman, ja hiukan epäiltyäni huomasin hänen olevan oikeassa. Sitten tarkastelimme, oliko mamseli B. fröökinä R:ää kauniimpi ja oliko polkka valssia huvittavampi; sen asian selväksi saatuamme, mamseli G:n kihlaus johtui mieleemme, ja koska hänen sulhasensa asui pääkaupungissa, tuli Helsinki puheeksi; Helsingistä jouduttiin teateriin, teaterista sanomalehtiin ja sanomalehdistä Puolan kapinaan. Minä nuorena ylioppilaana olin tietysti lämpimällä osanotolla seurannut onnettoman Puolan kansan urhoollista, vaikka turhaa yritystä, ja palavalla innolla, paljoa palavammalla, kuin mitä oikea "sivistynyt" ihminen pitäisi tanssisalissa sopivana, lausuin siitä ajatukseni. Constance oli toista mieltä. Hän tosin ihaili "Puolan vapaushymniä", masurkaksi mukailtuna, mutta toisaalta eräs Puolan juutalainen oli pettänyt hänen veljeänsä, kiskoen tältä 6 ruplaa 75 kopeekkaa, olipa tämä vielä antanut kaikille Puolalaisille nimen "ett helv— pack". Minä kiivaasti puolustin mieltymystäni näihin onnettomiin.
Samassa havaitsin takanani seisovan naisen pudottavan viuhkansa. Ottaessani sen maasta näin että viuhkan omistaja oli Vanda Lubomirska. Tuo entinen haalea hymyily, joka tavallisesti teki hänen poskensa niin irjuviksi ja hänen suunsa niin rumaksi, oli kadonnut; punaiset huulet hohtivat ja innostunut ääni vapisi, kun hän franskaksi kuiskahti minulle "kiitos". Oliko se viuhkan vai Puolan tähden? Tuokion perästä hän taas oli entisen-tapainen — jaaritteli ja virnisteli hartaasti tanssijansa, erään venäläisen upseerin, kanssa.
Kiitin onnetarta, kun katrilli viimein loppui. Silloin eräs pieni, keikkanokka herra astui esiin ja pyysi huomiota eräälle suomalaiselle kanteleen-soittajattarelle, joka oli "engagerattu" sivistyneen yleisön huvitukseksi. Puhuja lisäsi, että tämä huvitus oli varsin tavallista Helsingissä. Arvasin pian että Vappu oli se soittajatar, enkä erehtynytkään.
Salin perällä oli puusta tehty lava, joka oli koristettu viheriöitsevillä ansari-kasveilla ja kukkaruukuilla. Sinne Vappu vietiin laulamaan. Kaikkien silmät kääntyivät häntä tarkastamaan tuolla uteliaalla, tuiki tyhmällä tavalla, joka on puolisivistyneissä tavallista. Vappu ei ollut siitä huolivinaan, vaan viritti tyynesti kanteleensa ja alkoi laulaa erästä meidän kauniimpia kansanlaulujamme. Jo ensimmäisen säveleen helähdellessä äänekäs lörpötys salissa yht'äkkiä ikäänkuin vastoin tahtoansa vaikeni, ja yleinen äänettömyys vallitsi. Vappu seisoi nöyränä ja vakaana; hänen harmaat silmänsä loistivat lämpimästi, ruskeista poskista vilahti näkyviin sisällinen hyvyys ja hartaus, harmaa hame oli niin siisti ja sievä, koko olennossa kuvastui kaunis henkinen ja ruumiillinen puhtaus. Ääni oli korkea ja heleä, vaikka vähän kimeä sopraani.
Suloisia lauluja Vappu lauloi, armaita Suomen luonnon synnyttämiä, hämärän yksinäisyyden lapsia, synkän surun kannattamia. Hän lauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähtikirkkaitten talvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta levottomuudesta ja järvenaaltojen monimuotoisesta vaihtelevaisuudesta. Hongistossa humisi salaisia ääniä, aholla mehukkaat mansikat punoittivat, paleltuneen kasken vierestä nousi savu uudistalon pirtistä, syksy-yön hiljaisuudessa kulki kalastaja veneessänsä pitkin järven lainehtivaa pintaa. Hyljätty tyttö valitti petetyn lemmen kaipausta; emoton orpo itki turvattomana surunsa tuskaa; mies katsoi synkin silmin, miten toivonsa vaipui maahan hallayön jäädyttämien tähkäpäitten kanssa; käkikin kukahteli surkuttelevaa lohdutusta. Oi, laulu, synkkä, yksinäinen, riemuton! Se puhui satavuotisista taisteluista luontoa vastaan, satojen kesäin pettyneistä toiveista ja satojen talvien lakkaamattomasta kurjuudesta, mutta myöskin satavuotisesta urhoollisuudesta ja luottavaisesta hartaudesta.
Vaikka Vapun ääni soi kauniilta ja syvältä, ei siinä kuitenkaan ollut tuota aistillista, liehakoitsevaa hellätuntoisuutta, joka miellyttää tavallisen kuulijan korvaa. Kuitenkin se kummallisesti koski mieleen. Se soi niin kysyvänä, niin vaikeroivana, niin nuhtelevana! Nuo valittavat säveleet ikäänkuin pistivät rintaan, itkettivät sydäntä! Niihin kätkeytyi surullisen äidin kyyneleet!
"Mikä intonation!" kuiskasi Constance takanani veljellensä; tämä kohautti ylenkatseella olkapäitänsä ja rupesi hyräilemään erästä ariaa Verdin Traviatasta. Päästäkseni tästä yksinkertaisuuden jääkylmästä rastas-tipusta olin menemäisilläni pois, kun uusi hiljainen laulu koski korvaani. Mistä se tuli? En nähnyt ketään. Outo oli sävel, oudot sanat, mutta sydämmeni sanoi: Vanda Lubomirska on sen laulaja.
Niin olikin. Hän istui lavan alapuolella kasvien varjossa; kaksi tumman-viheriäistä sypressi-puuta melkein peitti hänen päänsä ja pujotteli oksiansa hänen mustiin hiuksiinsa. Hän oli ottanut kultaisen otsarivan päästään ja puristi sitä kovasti käsillään; hänen kiharansa olivat siis valloillaan ja yksi oli hiipinyt kaulaa myöten alas hänen povellensa. Rinnan sisimmästä pohjasta laulu lainehti salamielisenä ja suloisena; huulet eivät liikkuneet — hän oli kokonaan haltioissaan. Suuret silmät tuijottelivat haaveksivasti tyhjään ilmaan, hän oli unohtanut maailman ympärillänsä, laulun siivillä hän lensi kaukaisen isänmaansa verisille kentille. Ääni oli syvä ja niinkuin vähän peitetty kontra-altti, nähtävästi muodostunut nykyisen italialaisen opera-musiikin mukaan. Mustassa hameessaan hän sypressi-puiden varjossa oli haudalla surevan kuningattaren näköinen.
Aavistin, sekä itsestäni että upseerien harmistuneista silmäyksistä, että Vanda lauloi puolalaista kansanlaulua. Sekin oli surullinen, mutta siinä soi ihmeellisen raivokas, kiivas, melkein hekumallinen suru. Se puhui palavasta rakkaudesta ja ylpeästä rohkeudesta, kuolettavasta vihasta ja polttavista suudelmista. Tuliset orhit lensivät sotakenttäin yli, terävät kalvat kimeltelivät auringon säteissä, komeat naiset halailivat innostuneita ritareita; kirjava melkein riemuitseva suru hehkui Vandan laulussa; mutta se oli kuitenkin surua, sillä tuo kirjava riemu peitti katkerimman epätoivon.
Tuskin oli viimeinen sävel kaikunut Vandan huulilta, kun ankarat bravo-huudot salista hänet herättivät. Huumauksissa hän tuijotteli ympärilleen; silloin silmä sattui hänen mieheensä. Eversti Lubomirski oli, kuullessaan bravo-huutoja, tullut saliin ja heti käsittänyt asian laidan. Hänen kauniit kasvonsa olivat kalpeat vihasta ja koko muoto oli mustan, uhkaavan pilven kaltainen. Hän tarttui kiinteästi vaimonsa käsivarteen ja puristi sen melkein siniseksi. Vanda keikahutti kiivaasti päätänsä, ankarasti värisivät hänen huulensa suuttumuksesta; hurja, vihainen taistelu kummankin silmäysten välillä alkoi muutamaksi tuokioksi. Mutta miehen marmorinkaltainen jääkylmyys voitti, Vandan pää vaipui voimattomana, väsyneenä rintaa vasten. Eversti sanoi kohteliaasti muutamia sievistely-lauseita franskaksi ympärillä seisoville valittaen, että puolisonsa heikko terveys pakotti heitä jo lähtemään, otti Vandan käsivarren kainaloonsa ja poistui hänen kanssansa pidoista.
Silmäni etsiskelivät Vappua. Hänkin oli poissa.
* * * * *
Vasta saman vuoden Juhannukseksi pääsin kotiin. Ei ollut enää kuin muutama virsta jäljellä tuohon rakkaaseen punaiseen taloon hongiston keskellä. Maantie kulki kirkkomaan ohitse. Poikkesin sinne hetkeksi rakkaita hautoja tervehtimään.
Muuan vaimo istui uudella hautakivellä; olin ennen nähnyt nuo kasvot; mutta murhe oli ne nyt kamalasti kalventanut. Se oli Vappu.
Hän säpsähti ajatuksistaan heräten, kun ojensin hänelle käteni.
"Terve viimeisestämme!"
Hän nyykäytti päätänsä ystävällisesti.
"Onko teiltä ketään kuollut?", kysyin sääliväisesti.
Vappu ei vastannut mitään; osotti vaan pientä valkoista ristiä edessänsä; siinä seisoi: "Pikku Santeri, kuollut 1863 kuuden-vuotisena."
"Vappu-raukka! Paras lapsenne! Kultaomenanne! Olitteko läsnä lapsen kuollessa?"
Kaksi suurta kyyneltä vieri Vapun poskille. "Poissa oli Santerin kova äiti, ja kuitenkin hän huusi nimeäni viimeiseen asti."
Koetin parahilla ja viisaimmilla sanoilla lohduttaa Vapun murhetta.
Hän kiitti minua rauhallisesti, melkein kylmästi, ja osotti vain sormellansa valkoiseen ristiin kirjoitettuja sanoja: "Autuaat ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen."
* * * * *