Kaarlo Bergbomin kirjoitukset 2. Tutkimukset ja arvostelut

Kaikki kirjailijat, joista tähän asti on ollut puhe, vihaavat sydämmensä pohjasta Ranskan nykyisiä hallitusoloja, he joko käyvät julkista sotaa bonapartelaisuutta vastaan, niinkuin V. Hugo, taikka välttävät, niinkuin Michelet, vähintäkin yhteyttä sen kanssa. Kääntykäämme nyt katsastamaan vastakkaista puoluetta — bonapartelaista. Vaikk'ei heidän seassaan aivan monta loistoisaa kirjaniekannimeä kohtaakkaan, ovat hekin aivan merkittävät varsinkin sen vuoksi, että he ovat nyt ranskalaisen yleisön johtajina, että he ovat viime ajan miehiä. Etevimpänä heistä on epäilemättä mainittava keisari Napoleon itse. Keisari näet luetaan ei ainoastaan valtiolliselta kannalta ensimmäiseksi nykyajan ranskalaiseksi älyniekaksi; myöskin kirjalliselta kannalta hän voittaa kaikki muut nykyisen bonapartelaisuuden päämiehet. Totta on, että enin osa hänen teoksiansa on kirjoitettu ennen vallankumousta 1848 eikä siis juuri kuulu tähän, mutta nämätkin teokset ovat vasta keisarikauden aikana herättäneet yleisössä suuremman huomion. Se tapahtui erittäinkin v. 1858, jolloin kokoelma kaikista Napoleonin kirjoituksista toimitettiin painosta. Napoleonin vapaamieliset ja varsinkin hänen tasavaltaiset vastustajansa ottivat kuin ottivatkin tilaisuudesta vaarin selvästi muka osottaaksensa erotuksen maanpakolaisen kiehtojan sanojen ja voitolle päässeen keisarin tekojen välillä — josta sitten hyvä syy parkuen soimaamaan häntä kavaltajaksi ja viekastelijaksi. Kun tasapuolisesti tarkastelemme näiden syytösten pontta ja perää, huomaamme tuskin ollenkaan tai ainoastaan vähäpätöisissä asioissa vastakohdan entisten ja nykyisten mielipiteiden välillä — päinvastoin, jos erotamme nuot julistuksissa ja lentokirjoissa välttämättömät valtiolliset korupuheet, julistavat "L'idée Napoleonienne" (ilmestynyt 1840) ja kirjanen "1680 et 1830" (ilmestynyt 1841) selvästi nykyisenkin bonapartelaisuuden ohjelmaa. "L'idée Napoleoniennessä" hän esimerkiksi selittää; kuinka joka valtakunnassa on tarpeen joko aatelisvalta taikka perinnäinen hallitsijasuku edustamaan kansan pysyväisiä etuja; kun nyt muka aatelistoa Ranskassa ei ole eikä semmoista milloinkaan siellä voi syntyä vallankumouksen jälkeen, onkin Napoleon I:n tarkoitus perustaa vahva perintövalta oikea jopa tarpeellinenkin. Samaten puhui keisari jo maanpakolaisena prinssinä jokseenkin ylimielisesti monesta valtiosäännön perusteesta; esim. ministerien vastuunalaisuus Ranskassa on hänestä paljasta mielettömyyttä. Jo silloin (1843) oli siis koko nykyaikainen liberalismi hänelle vastenmielinen. — Kaikki Napoleonin kirjoitukset saavat milt'ei suuremman mieltäkiinnittävän voiman siitä ihmeellisen voimakkaasta johdonmukaisuudesta, jonka ne todistavat aina hänessä olleen. Tuskallisimmassakaan tilassa hän ei milloinkaan kadota järkähtämätöntä luottamusta historiallisen tehtävänsä välttämättömyyteen. Jos luetaan mikä hyvänsä hänen teostensa joukosta, esim. kirjeet äidille sen jälkeen kun hänen yrityksensä Strassburgissa oli rauennut tyhjäksi tai luennot, jotka hän vankina kirjoitti Hamissa, tai hänen puolustuksensa peerikamarin edessä — ei missään ole horjuvaisuuden tai epäilyksen jälkeä. Tämä luja usko antaa koko miehelle runollisen loihtuvaikutuksen ja hänen kunnianhimollensa ihanteellisen voiman, joka myöskin kuvastuu kirjoituksissa. Napoleonin vihamiehet ovat kyllä selittäneet hänen rohkeutensa uskalikon röyhkeydeksi, mutta senpä keisarin tunnettu terävä ymmärrys ja harkitseva viisaus kumoo. Kaikissa keisarin arveluissa ja ajatuksissa ilmenee raitis ja tarkka mieli; erittäinkin vierasten kansojen suhteen hän osottaa tasapuolisuutta, jota harvoin Ranskan miehellä tapaa. Tutkiessaan Englannin ja Saksanmaan oloja, hän kuitenkin aina pitää silmällä Ranskan yleisön ja omaa suhdettansa Ranskan kansaan. Voihan sanoa kaikki Napoleonin kirjalliset teokset alusta pitäen hänen omien valtiollisten yritystensä ja tekojensa puolustukseksi. Kuvaillessaan vallankumousta Englannissa v. 1688 hän silminnähtävästi tarkoittaa ei Jaakko II:ta, vaan Ludvig Filippiä, ei Vilhelm Oranilaista, vaan itseänsä. — Semmoinen puolustuskirja suurinta kokoa on todellisuudessa myöskin Napoleonin kirjallinen pääteos, hänen historiansa Caesarin elämästä ("La vie de Caesar"), johon hän viime aikoina on ryhtynyt. Tähän asti on siitä ilmestynyt kaksi osaa, toinen menneenä, toinen tänä vuonna. Kun tämä teos ei siis vielä ole lopussa, olisi lopullinen arvostelu siitä liian aikainen, mutta jo esipuheesta ja johdatuksesta näkyy kirjoittajan tarkoitus jokseenkin selvästi. Yleisesti Rooman tasavallan viimeiset ja keisarikauden ensimmäiset ajat tarjoovat monta kohtaa, joita sopisi verrata tämän vuosisadan tapauksiin erittäin Ranskassa — ja jos onkin Napoleon III:nnen elämä paremmin Augustuksen kuin Caesarin, antaa Pharsalilaisen voittajan nimi kirjalle ihankuin suuremman merkityksen. "La vie de Caesar" on kirjoitettu historioitsijan rauhalliseen kirjoitustapaan; kirjoittajan arvelut nojautuvat hyviin tietoihin eikä omaperäisiin mielipiteisiin, suoria viittauksia nykyisiin oloihin ei siinä ole, ja kuitenkin kirjoittajan tarkoitukset siinä kohden ovat silmiinpistävät. Niin esimerkiksi "doktrinäärit" vuodelta 1830 ja kaunopuhujat vuodelta 1848 voivat ottaa itselleen runsaan osan tuosta melkein ylenkatseellisesta hylkäystuomiosta joka "La vie de Caesar'issa" kohtaa Ciceroa ja Catoa. Sekä kirjan että kirjailijan sankari on sitä vastoin Caesar; Napoleon ei ainoastaan kuvaile tätä urosta lämpimällä ihastuksella, vaan osottaa myöskin, että Caesarin kansanvaltainen yksinhallitus yksinään on voinut pelastaa Rooman perikadosta vieläpä antaa sille uusia voimia pysyä pystyssä muutamia vuosisatoja. Tämä ajatus, joka tosin kovin eroaa entisestä tavallisesta Rooman keisarikauden käsittämisestä, onkin meidän aikanamme saavuttanut jokseenkin yleisen suostumuksen. Mainio saksalainen Rooman historioitsija, Mommsen, jonka tutkimuksiin Napoleon muutenkin usein nojautuu, on samaa mieltä; Ranskassakin ovat St. Priest ja Mérimée jo ennen nykyistä keisarikautta lausuneet samanlaisia ajatuksia. — Vielä on moni tarkastaja, tyytymätönnä Caesarin ylistämiseen syyttänyt Napoleonia mielettömästä neron jumaloimisen suosimisesta. Siihen on muistaminen Napoleonin omat sanat "L'idée Napoleoniennessä" sedästänsä; mitkä sanat yhtä hyvin sopivat Caesariin ja häneen itseensäkin: "Kovin se erehtyisi, joka luulisi suuren miehen kaikkivaltiaaksi ja hänen luovan voimansa ainoastaan itsestään; keksiminen, käyttäminen, johtaminen, ne ovat etevän hengen ensimmäiset avut."

Jos kirjallisuudesta voisi päättää, mikä valtiollinen mielipide Ranskan yleisössä vallitsee, ei se olisi suinkaan bonapartelaisuus niin kansanmielinen kuin se todellakin on. Senaatissa, lainsäätäjäkokouksessa, vieläpä sanomalehdissäkin on valta bonapartelaisten käsissä; kirjallisuudessa he taas ovat vähemmistöpuolueena, jos ei paljoudeltaan, niin kuitenkin laadultaan. Jokseenkin suuri joukko bonapartelaisia kuuluu taantumuksellisten riviin, jotka johonkin määrään ovat ottaneet osaa keisarikauden valtiollisiin asioihin varsinkin Italian sotaan asti. Kirjallisuudessa he usein viljelevät vallankumouksen historiaa, mutta näkevät siinä tavallisesti ainoastaan Ludvig XVI:nnen teloituslavat. Aatteet 1789:stä, joiden kuitenkin aina pitäisi olla Ranskan ylpeytenä ja Ranskan valtion kulmakivinä, ovat heistä syynä kaikkiin vahinkoihin. Vallankumousta vastustava korupuheisuus on tullut muodin ja keinottelun asiaksi, ihankuin sosiaalinen retorisuus oli ennen. Nämät kirjailijat eivät suinkaan varo epämieluisia väitelmiä. Niin esim. Granier de Cassagnac, puolueen etevin tukipylväs senaatissa, eräässä kirjassaan väittää, että vallankumous v. 1789 syttyi siitä syystä, kun Ludvig XVI tahtoi tehdä viimeisetkin orjat vapaiksi. — Toisen lahkon edustajana kirjallisten bonapartelaisten seassa on Romieu. Tämä rietas, vaikka taitava, kirjailija on julkeasti selittänyt Ranskan kansan siveellisen voiman tyhjentyneeksi; nyt on sen tähden muka ruumiillisen väkivaltaisuuden ja Caesarin aika tullut. Nautinnonhimo ja rahakeinottelut, jotka toisen keisarikauden aikana ovat kasvaneet kasvamistaan, antavat Romieu'n sofismille totuuden näyn, mutta kumma kuitenkin, että tämä väite tehdään juuri bonapartelaisten joukosta. — Halvannäköinen, vaikka kyllä tärkeä on La Guéronnièren sija keisarillisessa kirjallisuudessa. Kaikki etevimmät lentokirjat, joilla keisari on selittänyt taikka puolustanut valtiollista tilaa, erittäinkin ulkomaan suhteen, pidetään La Guéronnièren tekeminä, niin esim. "Napoleon III ja Englanti", "Napoleon III ja Italia", "Paavi ja kongressi" y.m. — Muiden muassa jotka ovat kirjallisuudessa astuneet bonapartelaisten puolelle, on mainitseminen: Nisard, St. Beuve, Demogeot, T. Gautier, O. Feuillet, E. About, puhumatta koko joukosta tilapäisiä runoilijoita ja sanomalehtikirjoittajia.

III.

Olemme ennen sanoneet, ettei kirjallisuudessa ja yleensä Ranskan kansan kirjallisessa osassa ollut paljon napoleonilaisuuden puolustajia ja ystäviä; olemme myöskin jo maininneet etevimpien tasavaltaisten kirjailijain käytöksen nykyistä keisarikuntaa kohtaan. Nämät vuoden 1848 tasavaltaiset kuitenkin ovat vastustuspuolueen keveänä ratsuväkenä, pääväkenä keskirintamassa ovat kohtuulliset vapauden puolustajat, jotka sivistyksen ja edistyksen nimessä kiistävät sortavien tapausten voimaa vastaan. Ranskan akatemiassa on tämä antibonapartelainen vastustus saanut oikean pesäpaikkansa; tämä ei milloinkaan unohda, ei puheissaan eikä vaaleissaan, osottaa millä karsaudella sen johtavat jäsenet katsovat keisaria ja hänen vapaudenlupauksiansa. Suurin osa näitä akatemian vastustusmiehiä on vanhoja orleanisteja ja Ludvig Filipin miehiä, niinkuin Guizot, Thiers, Villemain, Cousin y.m., mutta kohtuulliset legitimistitkin, niinkuin Berryer, ja vapaamieliset paavinpuoluelaisetkin, niinkuin Montalembert ja Lacordaire, ovat myöskin yhtyneet liittoon näiden kanssa. Erittäin viimeisen Italian sodan jäljestä, kun näet eripuraisuus Napoleonin ja paavin välillä ensin syntyi, on kirkollisen puolueen vaikutus akatemiassa kasvanut. Myöskin Guizot, vaikka protestantti, ja Thiers sekä Villemain, vaikka ovatkin vanhoja voltairelaisia, ovat ruvenneet paavin ja hänen maallisen valtansa puolustajiksi. Eräs Cousinin lause on ikäänkuin avaimena tähän arvoitukseen, hän näet sanoi: "Puolustan paavia, koska rakastan spiritualismia, sillä hän on ainoa henkisyyden edustaja maailmassa nykyistä aistillisuutta vastaan, joka uhkaa meidät niellä; paavin valta on sielujen ainoa valo. Olkoot ajatuksemme muuten vaikka kuinka erilaiset, meidän sekä kirkollismielisten että filosofien pitää kuitenkin liittymän yhdeksi puolueeksi tässä kohdassa." Ylipäänsä on tämä Ranskan akatemian tarkoitus yhdistää kaikki vanhat puolueet nuorta bonapartelaisuutta vastaan muutenkin näkyvä; niin esimerkiksi neuvoo Guizot keskisäätyä sopimaan vanhan aateliston ja legitimistien kanssa, sillä "ne (keskisäädyt) eivät yksinään jaksa kantaa vahvaa hallitusta"; niinpä Prévost de Paradol kirjassaan "Les anciens partis" selittää, että "vanhat" puolueet, legitimistit, orleanistit, tasavaltaiset, ovat oikeastaan uudet, joiden pitää liittyä yhteen itsevaltaista keisariutta vastaan, kun muka tämä nykyinen ylenvaltiuden ja kansanvaltaisuuden liitto jo vanhastaan aina on tuottanut Ranskalle onnettomuutta. Tämä uppiniskaisuus arvattavasti ei ole Napoleonin mieleen, mutta kun akatemia on vapaa laitos, ei hän ole voinut estää sen jäseniä julki lausumasta, mitä tahtovat. Muuten tämä vastustus ei ole erittäin vaarallinen keisarille, sillä se pysyy enimmiten ainoastaan kirjallisuuden rajain sisällä eikä pyri eikä uskalla valtiolliselle alalle. Tältä alalta ovat kaikki nekin akatemian johtajat, jotka Ludvig Filipin aikana olivat asiain etunenässä, melkein kokonaan vetäytyneet syrjään; he ovat enimmiten ryhtyneet nuoruutensa kirjallisiin teoksiin, jotka valtiollisten toimiensa tähden olivat jättäneet lopettamatta. Niin on esim. Guizot näinä viime aikoina jatkanut Englannin vallankumouksen historiaansa aina Kaarlo I:n surmasta Stuartien palaamiseen asti; Thiers on lopettanut konsulaatin ja ensimmäisen keisarikauden historiansa; Cousin on entisiin lisännyt uusia elämäkertoja mainioista rouvista XVII:nnellä vuosisadalla (esim. M:lle de la Fayette, M:lle de Hautefort, Herttuatar Chevreuse, M:lle Scudéry y.m.). Kaikki nämä teokset siis ajan suhteen kyllä ovat osaltaan toisen keisarikauden synnyttämiä, mutta hengeltään ne kokonaan kuuluvat 1830 ja 1840 vuosikymmenien kirjallisuuteen. Samanlainen on Guizot'nkin muistelmain laita, joiden julkaisemiseen hän myös näinä viime vuosina on ryhtynyt. Guizot'n vihamiehet ovat näistä muistelmista ottaneet syytä osottaaksensa, ettei Guizot ole mitään oppinut eikä mitään unohtanut, ja kummallista onkin nähdä, kuinka jäykästi hän vielä nytkin pysyy kaikissa vanhoissa mielipiteissään, vaikka vallankumous 1848 ja tapaukset sen jäljestä todistavat hänen useinkin olleen väärässä. Mutta jos hänen monenlaisia ja suuria ansioitansa vertaillaan harvoihin, vaikka valitettavasti paljon onnettomuutta tuottaneihin vikoihinsa, kylläpä silloin saadaan miehestä meidän vuosisatamme jaloimpia. Mutta tämän hetken miehiä Guizot ei ole yhtä vähän kuin kaikki vanhat "doktrinäärit" ja yleensä kaikki vastustukseen kuuluvat akatemialaiset. Tämä "juste milieu"-puolue on nytkin vaikuttanut hyvää; se on suojellut ranskalaisen sivistyksen muistojäljet tunkeutuvasta barbaarisuudesta, mutta päätarkoitukseen — kaikkien vanhain puolueiden liittoutumiseen bonapartelaisuuden kumoamiseksi — ovat sen voimat olleet liian heikot; siihen ei muutamat korupuheet akatemiassa eikä joku keskustelemus Bourbonin ja Orleansin perheitten välillä riitä.

Hyväksi onneksi nousee nousemistaan joukko nuoria kirjailijoita (sillä eipä se vielä ole järjestetty puolue), jotka ovat saaneet ihankuin perinnöksi vanhojen "doktrinäärien" vapaudenyritykset. Nämät nuoret ovat, ihankuin vanha "juste milieu"-puoluekin, vihamielisiä nykyistä hallitusmuotoa kohtaan, mutta pohjaltaan heidän tarkoituksensa sopii varsin hyvin napoleonilaisuuden periaatteisiin, ja siinä onkin ero heidän ja "doktrinäärien" vastustuksen välillä. Jälkimäisten pääharrastus oli valtiollinen vapaus, heidän perikuvansa oli Englannin valtiojärjestys, heidän tunnussanansa valtiosäännöllinen parlamentti; edelliset taas saarnaavat yhteiskunnallisen vapauden välttämättömyyttä Ranskalle, ottavat paremmin esimerkkinsä Amerikasta; heidän tunnussanansa on keskityksen masentaminen. Mahdollista, jopa uskottavaakin on, että juuri tästä vastuksesta syntyy se hapatus, jonka tulee tunkeutua napoleonilaisuuteen ja antaa sille pysyviä voimia. Kaikki vapauden yritykset Ranskassa tähän asti ovat rauenneet turhiin, sillä liiallinen keskitys Parisissa on tehnyt maan vapauden mahdottomaksi. Ne, jotka pyrkivät masentamaan tätä liikaa keskitystä ja pelastamaan maalaisrahvasta hallituksen ja Parisin alinomaisesta holhouksesta, ovat siis oikeassa ja heidän yrityksensä ovat ihan ajanmukaisia. Mutta historia osottaa vielä, että Ranskan kansalle on tarpeen myös voimakas ja luja hallitus, joka voi mahtavasti ryhtyä Euroopan asioihin, minkä vaatimuksen napoleonilaisuus epäilemättä paraiten täyttää. Napoleonilaisuus nojautuu lisäksi enimmiten talonpoikaissäätyyn eikä voi siis perinpohjin olla vihollinen keskityksen rajoittamiselle. — Näistä kirjailijoista, jotka enimmän ovat vastustaneet keskitystä, on kreivi Alexis Tocqueville etevin. Hän kun ymmärsi kansanvallan siksi tarkoitusperäksi, johon kaikki Euroopan kansat ja erittäinkin ranskalaiset pyrkivät, oli hän jo ennen (1835) kirjassaan "Kansanvalta Amerikassa" viisaustieteellisellä tarkkaälyisyydellä tutkinut kansanvallan olemusta, etuja ja vaaroja. Jo silloin hän osotti, että kansanvalta ja diktaattorivalta yhdessä liitossa ovat kaikista hallitusmuodoista se, joka väkevimmin tukehduttaa kaikki hyvät kansalaisavut. Tämän ajatuksen hän vielä selittää toisessa kirjallisessa pääteoksessaan "L'ancien regime et la revolution" (1856) (Vanha valtiojärjestys ja vallankumous). Eräs tarkastaja on väittänyt, että Tocquevillen ja vapauden välillä ei ole avioliitto rakennettu rakkaudesta, vaan ainoastaan sovinnollisuudesta, ja totta onkin, ettei hän jumaloi vallankumouksen vapautta eikä nykyistä kansanvaltaa, mutta hän ei toiselta puolen myöskään ota osaa legitimisti-kirjailijain harhaluuloihin. Heidän (esim. Carnén, Raudot'n, A. Tocquevillen oman isän y.m.) seassa on muuttunut melkein uskonkappaleeksi, että viime vuosisadan vallankumous on synnyttänyt keskityksen Ranskassa; ennen oli muka maalaisaatelisto vastapainona hallituksen ja Parisin ylelliselle mahtavuudelle. Tocqueville osottaa tämän vastapainon olleen enemmän näennäistä kuin todellista, keskitys on hänestä yhtä hyvin Richelieun ja Ludvig XIV:nnen aikojen lapsi kuin vallankumouksen tuote. Tocquevillen teoksessa hänen vastahakoisuutensa pelkkiä teoreettisia perustelmia kohtaan on varsin suureksi ansioksi luettava, semminkin kun tämä ansio on niin harvinainen ranskalaisten valtioviisasten joukossa. Hänen tietonsa perustuvat aina syviin tutkimuksiin pienimmissäkin seikoissa. — Muutkin taitavat kirjailijat ovat liittyneet Tocquevilleen ja vapauden nimessä väittäneet Ranskanmaan ja hallituksen onnetonta keskitystä vastaan, olipa tämä hallitus sitten kansanvaltainen tai ylenvaltainen: niin esim. Jules Simon ("Vapaudesta"), Duergier d'Hauranne ("Parlamentillisen hallituksen historia Ranskassa 1814-1840"), Lasteyrie ("Ranskan vapauden historia"), Remusat ("Vapaamielinen valtioviisaus") y.m. Englannin ja Pohjois-Amerikan vapaita valtiomuotoja kaikki nämä kirjailijat katsovat esikuviksi, mutta he koettavat kiertää vanhojen "doktrinäärien" erehdystä, jotka huolimatta kansojen eri tunteista tahtoivat orjallisesti jäljitellä Englannin valtiosäännöksiä. — Suurta huhua ja suosiota on nostanut Laboulayen pilkkakirjoitus "Paris en Amerique" (Parisi Amerikassa). Terävällä älyllä kirjailija tässä pilkkaa ranskalaisten taipumusta kumarrella jokaista valtaa paitsi viisautta ja vapaata uskontoa; hänkin katsoo tämän taipumuksen samaten kuin enimmät muut pahat kohdat Ranskan kansan luonteessa ylellisestä keskityksestä syntyneeksi.

Jos nyt käännymme nykyisen Ranskan kaunokirjallisuuden puoleen, täytyy meidän ensiksikin myöntää se melkein köyhäksi. Lyyrillisiä runoniekkoja kyllä kasvaa kasvamistaan, uusia teatterihuoneita rakennetaan miltei joka ainoa vuosi, oikeita romaanitehtaita perustetaan, mutta henki ja voima on paennut tästä kirjallisuudesta — se kantaa keinotekoisuuden eikä runollisuuden merkkiä. Totta on, ettei yleensä Euroopassa runollinen tuotteliaisuus tätä nykyä ole suuri, mutta Ranskassa asianlaita on kuitenkin pahempi kuin missään muussa maassa. Tämä huomataan paraiten nykyisen ranskalaisen kaunokirjallisuuden vähästä vaikutusvoimasta suureen eurooppalaiseen yleisöön, verrattuna siihen humuun, jonka Ranskan romaanit ja draamat herättivät 1830 ja 1848 vuosien välillä. Jokainen on moittinut "Monte Cristoa" ja "Parisin mysterioita" siveettömiksi, miltei viheliäisiksi kyhäyksiksi, mutta jokainen on niitä lukenut, kun sitä vastoin nuoremman polven runolliset aiturit, Baudelairet, Flaubertit, Feuilletit, Feydeauit ovat usein ihan tuntemattomia muussa Euroopassa. Lyyrillisessä runoudessa tämä suuri voipumus erittäinkin ilmautuu; siitä puuttuu sekä alkuperäisyyttä että taiteellista makua. Jokseenkin iso joukko näitä nuoria laulurunoilijoita jäljittelee V. Hugo'ta ja koettaa voittaa tämän runoniekan hänen pahoilta puoliltaan, ylenkatsoen hänen aatteidensa rikkautta ja hänen ihanteellista innostustaan. Théophile Gautier'n runoelmissa "Emaux et Camées" on V. Hugon vastakohtien himo kiihoitettu korkeimmalle kukkulalleen; kummallinen törkeyden ja pöyhkeyden sekasotku on Gautier'sta mitä kauneinta ja korkeinta runoudessa. Kootessaan adjektiiveja hän luulee tekevänsä runoutensa selväksi ja käsitettäväksi, mutta aistillinen materialismi on astunut selvyyden sijaan. Vaatteista, vartalomuodosta, huonekaluista hän puhuu leveästi; ihmisen sielusta ja sydämmestä hän ei tiedä mitään. Loistavien värien rikkautta ei voida kieltää ilmenevän Th. Gautier'n paraimmissa runoelmissa, vaikka nekään eivät ole oikeita kuvia, vaan pikemmin paletteja, joihin maalaaja on tahrannut monenkarvaisia, mielettömiä pilkkuja. Arsène Houssaye on myöskin jäljitellyt V. Hugon loistavaa ja välähtelevää kirjoitustapaa kuitenkin vähemmällä taidolla, mutta suuremmalla maulla kuin Th. Gautier. Samaan joukkoon kuuluu Th. Banville, joka etenkin osottaa taitonsa vaikeissa runomitoissa, oudoissa sanakäänteissä ja teeskennellyissä kuvissa. "Hän leikittelee säkeillänsä ihankuin intialainen nuorallatanssija leikittelee palloillansa". Hän on myöskin antanut suurimmalle runokokoelmallensa merkillisen nimen "Odes funambulesques" (nuorallatanssivat laulut). — Toista puolta V. Hugon runoudessa on Charles Baudelaire ruvennut liioittelemalla jäljittelemään. V. Hugo on välistä ottanut käsitelläkseen aineita, jotka ilkeytensä ja rumuutensa tähden tuskin kuuluvat runouden alaan. Samanlainen pyrkimys rumuutta kohden on etevimpänä tunnusmerkkinä myös Charles Baudelairen runoelmissa. Kaikenlaista pahuutta ja ilkeyttä tämän ajan elämässä esitellään inhoittavalla julkeudella näissä runoelmissa, joille hän on antanut kummallisen nimen "Les fleurs de mal" (Pahuuden kukat). Tämä runokokoelma on herättänyt suurta huomiota, vaikka kyllä tämä huomio on ollut meluavan rähinän kaltainen. Ranskalainen yleisö hämmästyi näiden runoelmain omituisuudesta, jotka näyttivät ikäänkuin olisivat olleet kirjoitettuja delirium tremensissä ja kuitenkin sai sama yleisö tietää sensuurin pyyhkineen pahimmat kappaleet. Kun Baudelairen runotar ei irstaile eikä kiroo Jumalaa eikä pilkkaa maailmaa, niin se ottaa laulun esineeksi aineita, semmoisia kuin "käärme, joka tanssii", "vampyyri", "raato", "kalma", "spleen", "kuolon tanssi" y.m. Ja kuitenkin Baudelairessa on oikeankin runoniekan ominaisuuksia, sillä hänessä on sekä intoa että voimaa; mutta ulkomaailman samumtuuli on jo hänen hengestään polttanut runouden kukat — ne olivatkin lakastuneita jo maailmaan syntyessään. — Baudelairen täydellinen vastakohta on Laprade. Baudelaire on luonteeltaan rohkea, Laprade on lempeä, toisen runous on aineellista, toisen mystillistä; toisen uskonto on epäileväisyys, toisen kristillinen panteismi; toinen liittyy V. Hugon, toinen Lamartinen taikka oikeimmin Ballanchen seuraajoihin. Laprade on filosofinen runoniekka; hän näkee kaikissa luonnon ja elämän ilmiöissä ainoastaan korkeimpien perikuvien heijastuksia. Mielellään hän myöskin etsii pyhiä salaisuuksia vanhain kreikkalaisten jumaltaruista. Ensin hänen selityksensä olivatkin yleisesti ihmisellisiä (Eleusis, Psyche, Cybele, Hermes y.m.), nyt erittäin kristillinen tarkoitus on niissä nähtävänä ("Poëmes évangéliques", "Symphonies", "Idylles héroiques"). Yleisesti Laprade on jokseenkin vieras nykyiselle Ranskan yleisölle; sivistyneet antavat hänelle mitä ranskalaiset sanovat "succès d'éstime'ksi", suuri joukko moittii häntä liian oppineeksi, lyhyesti sanoen: ikäväksi. Myöntää täytyykin, että Lapraden tarkoitus on hänen taitoansa suurempi, hän usein joutuu hämäryyteen ja teeskenteleväisyyteen. Vanhan ranskalaisuuden etevimmät avut, äly, keskitys ja kaavaustaito puuttuvat Lapradelta melkein kokonaan. Nämät avut puuttuvat vielä enemmän toiselta runoniekalta, E. Grenier'ltä. joka ihankuin Laprade, mutta rohkeammin, mielellään valitsee mystillisiä aineita (esim. vaeltavan juutalaisen kuolema, Prometheuksen pelastus y.m.). — Lecomte de Lisle ei ainoastaan ota aineitansa vanhasta Kreikasta kuten Laprade, hän myöskin tarkoittaa kreikkalaisesta runoudesta saada jotakin vastaponnahdusta nykyisen runollisuuden muotoa vastaan. "Poëmes antiques" (Muinaisaikaiset runoelmat) nimisen runokokoelman esipuheessa hän sanoo: "Homeron, Sofokleen ja Aiskylon jäljestä on rappeutuminen tavannut ihmiskunnan henkeä… Shakespeare, Dante ja Milton ovat barbaareja… koko kristillinen runous on barbaarinen." Valitettavasti Mr. Lecomte de Lisle ei liene määrätty tekemään nykyistä aikaa sivistyneemmäksi, sillä hänen kykynsä ei ole hänen itseluottamuksensa vertainen. Lecomte de Lislen "Poëmes et poësies", "Poëmes antiques" ovat kylmiä akateemisia luentoja kreikkalaisesta tai intialaisesta tarustosta virheettömissä säkeissä. Jos Lecomte de Lisle toivoo runouden uudestasyntymistä vanhasta Kreikasta, niin Maxime du Camp ("Les chants modernes", "L'eunuque", "Mes convictions") toivoo sitä luonnontieteistä. Hän on suuttunut meidän vuosisatamme runoniekkoihin: "höyrylaivat keksitään ja he laulavat — Venuksesta, aaltojen tyttärestä; sähkö keksitään ja he laulavat — Bacchuksesta, viinimarjan ystävästä." Runouden tarkoitus Du Campin mielestä on "auttaa tiedettä", "ohjata teollisuutta" (eräässä Du Campin runoelmassa, jota hänen ihailijansa kiittävät hänen miltei parhaakseen, hän laulaa — "koron vapaudesta"), sillä tämä vuosisata on näet "koneiden" eikä "unelmien" aika. Tähän asti ei ole kuitenkaan tämä rautateiden ja koneiden runollisuus tuottanut muuta kuin kuivia selityksiä taikka teeskenneltyjä allegorioja. Yleensä onkin kuvaileva runous varsin muodinmukainen nykyisessä Ranskassa (niinkuin ainakin häviön aikoina). Siinä laadussa Autran, joka idylleissään ("Les paysans", "Les laboureurs et les soldats", "La vie rurale" y.m.) kuvailee Provencen luonnon suloisuuksia, on saavuttanut suurimman suosion.

Romaanikirjallisuuden alalla ei ole tuotteliaisuus nykyaikana Ranskassa paljoa suurempi kuin lyyrillisessä runoudessa, ja kuitenkin on toisen keisarikauden aikana ilmestynyt suurempi joukko kelvollisia romaaneja kuin kelvollisia lyyrillisiä runokokoelmia. Ainoastaan terveet tunteet, ainoastaan aatteellinen kuvitus, synnyttävät voimakkaan lyyrillisen runouden — tämä miespolvi Ranskassa on tämmöisen runouden synnyttämiseksi liian kyllästynyt kaikkiin aatteihin, jopa liian väsynyt. Terävä havaintokyky, kekseliäisyys ja sukkeluus (mitkä avut eivät milloinkaan ole ranskalaisilta puuttuneet) jaksavat sitä vastoin yksinäänkin synnyttää jokseenkin hyviä uuteloita ja romaanejakin. Alexandre Dumas'n, Balzac'in, Sue'n näennäistä mielikuvituksen rikkautta ei ole nykyisissä romaaninkirjoittajissa; sitä vastoin he valmistelevat teoksiansa suuremmalla tarkkuudella ja tiedolla. Olemme jo ennen sanoneet kaunokirjallisuuden toisen keisarikauden aikana realistiseksi ja se onkin sanottu enemmän romaanikirjallisuudesta kuin mistään muusta runoudenlajista. Mutta nykyisten romaaninkirjoittajienkin seassa on pieni joukko kirjailijoita, joita kutsutaan realisteiksi, he kun ovat ylimmilleen saattaneet tarkoituksen orjallisesti kuvata luontoa. Vaikka nämät kirjailijat eivät tahdo tunnustaa yhtään esikuvaa kirjallisuudessa sanoen luonnon ainoaksi mestarikseen, näkyy kuitenkin heidän teoksistaan selvästi, että he ovat lukeneet Balzac'in romaaneja. Itsenäisin ja etevinkin tästä joukosta on kieltämättä "Madame Bovary'n" tekijä, G. Flaubert. Tämä romaani ja tämä kirjailija jakoivat ilmautuessaan arvostelijat kahteen vastakkaiseen viholliseen leiriin. Toiset (esim. vanha St. Beuve) ennustivat "Madame Bovary'sta" uuden käänteen Ranskan romaanikirjallisuudessa, toiset lukivat sen kehnoon kirjallisuuteen. Totta onkin, ettei tämä romaani tarjoo paljon runollista nautintoa; se on kolkko, törkeä kuvaus, jonka yli ihanteen aurinko ei luo yhtään sovinnon sädettä. Kirjailijan siveellinen kanta voipi antaa epäilykselle sijaa; Flaubert ei suinkaan ihannoi pahuutta ja himollisuutta, hän päinvastoin kuvailee niitä mitä ilkeimmiksi, mutta tuo melkein anatominen tarkkuus, jolla raaimman himollisuuden syttymistä esitellään, on kuitenkin aina loukkaava. Ja vaikka kaikki nämät syytökset ovat todenperäisiä, on tämän romaanin vaikutusvoima kuitenkin mitä suurin; jos suutummekin kirjailijaan vaikka kuinka, on meille kuitenkin mahdoton olla lukematta hänen teostansa loppuun asti. Kirjan henkilöt eivät ole lainkaan viehättäviä ihmisiä, heidän riettautensa on ainoastaan heidän kurjuutensa vertainen, ja kuitenkin me seuraamme heidän elämänvaiheitaan säälillä ja pelolla — sillä he elävät, he ovat lihaamme ja vertamme. Vielä suuremmalla taidolla (vaikka useinkin sopimattomalla laajuudella) Flaubert kuvailee elotonta luontoa, esim. vaatteita, huoneita, huonekaluja y.m.; ne näyttävät meistä vanhoilta tutuilta. — Toisessa "Salammbo" nimisessä romaanissaan Gustave Flaubert on muuttunut varsin kauvaksi pois nykyisestä Ranskasta, sekä ajan että paikan suhteen. Aine on otettu kreikkalaiselta historioitsijalta Polybiolta; "Salammbossa" kuvaillaan näet sotaa, jota Kartaago kävi vieraita palkkasoturejansa vastaan. Flaubert on ahkerasti tutkinut kaikkia lähteitä, jotka koskevat Kartaagon hämärää historiaa; oppineet itämaisten kielten ja olojen tutkijat (esim. Renan) ovat kiittäneet hänen kuvauksiansa varsin tarkoiksi. Ja kuitenkaan ei "Salammbo" ole suinkaan juuri huvittava; se on kylmä, miltei ikävä kertomus. Suureen historialliseen romaniin Flaubortin voima on liian heikko; hän ei ole jaksanut antaa henkeä vanhan Kartaagon kiviraunioille. Samoin ovat ihmiset tässä romaanissa ainoastaan lihamöhkäleitä, joita saamme nähdä verenhimossa taikka törkeän hekumallisuuden hommassa; heidän sielujensa tunteet ja ajatukset ovat meille vieraita ja tuntemattomia. — G. Flaubertin rinnalla mainitaan usein Ernest Feydeau, joka myöskin on liittynyt liiallisen realismin edustajiin. Tällä kirjailijalla on kuitenkin kaikki Flaubertin viat, vaikka tämän taito häneltä puuttuu. Feydeaun ihmiset, jotka enimmiten kuuluvat "le beau mondeen" (ylimyspiireihin), sen sijaan kuin Flaubert paremmin liikkuu alhaisissa ja keskisäädyissä, eivät ole tavallisia ihmisiä niinkuin Madame Bovary; he päinvastoin rupeevat isotteleviin vaatimuksiin, maailma muka ei ymmärrä heitä, he ovat kaikki Byron'eja ja George Sand'eja pienoiskoossa, he ovat ihanteita, mutta pahuuden ja siveettömyyden ihanteita. Kaikista Feydeaun romaaneista ("Fanny", "Daniel", "Catherine Overmeier" y.m.) tuulahtaa meitä vastaan kummallinen hajuveden ja loan sekoitus. — Champfleurytä pidetään usein Ranskassa realistien runoilijakunnan päämiehenä, vaikka hän itse suoraan kieltäytyy tästä kunniasta. Champfleury ei ryhdy erinäisyyksiin semmoisiin kuin Flaubert ja Feydeau, hän ei huoli muusta kuin yksinkertaisimman todellisuuden valokuvaamisesta. Lausetavan tarkkuus, keksintö, taiteellinen muoto ovat hänestä joutavia; pitkillä sivuilla hän voi kuvailla jotakin lakkia taikka hametta.

Nämät ovat varsinaisten realistien etevimmät edustajat. Mutta onhan muitakin kirjailijoita, jotka myöskin sekä tarkkuudella että rakkaudella noudattavat luontoa, vaikkeivät pöyhkeile suurenlaisilla vaatimuksilla, ja jotka siis ovat realisteja puhtaammassa merkityksessä. He kirjoittavat enimmiten uuteloita, suoria lyhyitä kertomuksia, ja siinä he tekevätkin hyvin. Lavea, suuri romaani on näet englantilaisten ala, ei ranskalaisten luonto eikä kieli siihen sovellu; mutta suorassa, selvässä kertomuksessa he ovat Euroopan muita kansoja etevämmät. Vielä nytkin on enemmän kuin voisi uskoa semmoisia uuteloita, joissa selvä keskitys, keksintö ja sukkela havaintovoima ovat suuressakin määrässä nähtävinä. Näiden tämmöisten tekijöistä mainittakoon esim. Jules Sandeau, jonka kuvaukset korkeimmista säädyistä ovat ihan merkittäviä ("Mlle de la Leiglière", "Sacs et parchemins" y.m.); Murger sitä vastoin ottaa aineita somiin uuteloihin parisilaisten ylioppilaiden ja taiturien mustalaiselämästä, siitä alasta, joka Ranskan kirjallisuudessa kutsutaan "la bohème'ksi"; Edmond About, joka kuitenkin usein on mielitellyt yleisön huonoa makua (esim. "Madelon'issa"); Assolant, joka on paras sukkelissa piirroksissaan Amerikasta; V. Cherbuliez; O. Feuillet, joka kuitenkin on etevämpi näytelmissään; Fromentin y.m. Näihin kuuluvat myöskin novellien kirjoittajat Erckmann ja Chatrian, jotka viime vuosina ovat suuressa määrässä vetäneet puoleensa yleisön huomiota teostensa sekä hyvän sisällyksen että tarkoituksenkin tähden. Novelleissaan ("Waterloo", "Le conscrit de 1808") he esittävät aineita Napoleon I:n sodista; tummankolkoilla väreillä he kuvailevat näiden sotain onnettomia tapauksia; he osottavat kaikille, mikä verenhimoinen epäjumala tuo ranskalaisten "la gloire" (kunnia) on, josta ahkera, rauhallinen, alhainen kansa ei huoli ensinkään, vaikka sen kuitenkin tämän hyväksi täytyy uhrata viimeinen veripisaransakin.

Toisen keisarikauden näytelmäkirjallisuudessakin on sama muutos nähtävänä kuin romaanikirjallisuudessa. Suuret historialliset draamat, kirjoitetut V. Hugon ja A. Dumas's tekotapaan, eivät ole kokonaan hävinneet teatterista, mutta ne ovat muuttuneet paljaiksi huvituskeinoiksi uteliaalle sivistymättömälle yleisölle; niissä ovat nyt pääasiana loistavat dekoratsionit ja komeat vaatteet taikka hevoset ja kanuunat, ihmiset taas jäävät syrjäasiaksi, josta ei paljo huolita. Nämät näytelmät siis ovat kirjallisuuden kannalta ihan mitättömiä. Sitä vastoin tavallisesta elämästä saadut aiheet ovat tätä nykyä muodinmukaisia; yhteiskunnalliset draamat ovat tunkeutuneet historiallisten murhenäytelmien sijaan, saarnaavat komediat ovat työntäneet Scriben juonikomediat syrjään. Tragedia ja komedia tarkemmassa merkityksessä ovat viime aikoina tulleet yhä harvinaisemmiksi; tavallisesti nykyiset kirjailijat tekevät porvarillisia näytelmiä, joissa sattumus päättää, kääntyykö loppu murheelliseksi vai iloiseksi. Rikkautta keksinnössä, runollista intoa ja rohkeutta, jota suuressa määrässä oli 1830 ja 1840 vuosikymmenien näytelmissä, ei voida enään hakea viime ajan kirjallisista tuotteista; sitä vastoin näytelmäkirjailijat valmistelevat teoksiansa suuremmalla tarkkuudella ja taideopillisemmalla taidolla. Kaikissa näissä asioissa tämän ajan realistinen tarkoitus astuu näkyviin; nykyiset näytelmät ansaitsevat huomiota etenkin nykyisen Ranskan yhteiskunnan valokuvina. Valitettavasti nämä valokuvat eivät kykene muuhun kuin kuvaamaan nykyisiä Ranskan oloja niiden pahimmalta puolelta, useimmiten käytetään aineita joko tuosta huimaavaan korkeuteen nousseesta pörssikeinottelusta taikka niiden ihmisluokkien irstaisesta elämästä, joita Ranskan kirjallisuudessa kutsutaan "le demi-monde'ksi". Pahin seikka on, että näiden saarnaavien kirjailijain oma kanta on varsin epävakainen; he eivät voi käyttää aineitansa vapaasti, he ovat samain valheluulojen orjina, joita vastaan he sotivat. Niin esim. usein viime ajan näytelmissä vastustetaan kasvavaa rahanhimoa ja rahan jumaloimista, hyviä avuja ja puhdasta omaatuntoa selitetään rikkautta paremmaksi, mutta loppu kuitenkin aina on, että näytelmän hyvät henkilöt, tullaksensa oikein onnellisiksi, saavat jonkun miljonan kaupanpäällisiksi. Vielä vaarallisempi on asia "demi-monde"-kirjallisuudessa. Useat kirjailijat saarnaavat sitä ilotyttöjen vaikutusvoimaa vastaan, joka nykyisen keisarikauden aikana on tullut melkein mahdiksi, he osottavat pimeissä kuvauksissa, mitä vahingoita perhe-elämälle siitä syntyy, mutta hekin uskovat koko yhteiskunnan ainoastaan liikkuvan tuommoisten naisten keskipisteen ympäri; he soimaavat yleisten naisten elämää, mutta katsovat runollista ja kiihoittunutta rakkautta mahdolliseksi ainoastaan siinä; perhe-elämälle jää hyvät avut — ja ikävyys. Mutta kaunottaret eivät mielellään oleskele porttojen seuroissa, ja nämät "demi-monde"-näytelmät eivät siis tyydytä runouden eikä siveyden kannalta. Kirjailija, joka on erittäin tehnyt tämän "demi-monde"-kirjallisuuden mieluiseksi yleisölle ja antanut sille nimenkin, on Alexandre Dumas nuorempi, mainion romaanintekijän poika. Totta on, että jo V. Hugon "Marion de Lorme'ssa" ja "Angelo'ssa" julkiset ilonaiset ovat päähenkilöinä, mutta niissä hellitti historiallinen aine asian rohkeutta. A. Dumas on ensiksi uskaltanut (näytelmässään "La dame aux camélias") esitellä tuommoisen jokapäiväisestä elämästämme otetun naisen viehättävässä valossa; yleisö ensin hämmästyi, mutta kohta se tottui semmoisiin aineihin ja osotti viimein suurimman mieltymyksensä siihen. Tämä A. Dumas'n Marguerite Gautier ("La dame aux camélias'n" päähenkilö) tahtoo muutamilla hellätunteisilla sanoilla Jumalasta, rakkaudesta y.m. kuolinvuoteellaan sovittaa koko elämänsä synnit; tähän surkeaan kääntymykseen ei korkeampi siveys eikä taide voi suostua, sillä taide puolustaa innostuksessa syntyneitä rikoksia, mutta leppymättä se hylkää heikkouden pahuudet. Yhtä liukkaalta alalta kuin "La dame aux caméliassa", ovat aineet otetut A. Dumas'n muihinkin komedioihin ja näytelmiin ("La question d'argent", "Le fils naturel", "Le Demi-monde", "Le père prodigue" y.m.). Kaikissa ovat muutama taikka muutamat julkiset naiset päähenkilöinä, näytelmän muut jäsenet ovat joko itsekkäitä hekumoitsijoita taikka ikäviä, kylmiä, hyviä ihmisiä. Huvittava ei tuo seura, johon me astumme A. Dumas'n näytelmissä, suinkaan siis ole; henkilöt siinä ovat sekä pahoja että yksitoikkoisia. Sitä suuremman kiitoksen ansaitsee taideopillinen tekotapa A. Dumas'n teoksissa. Kirjailija tuntee ainoastaan ahtaan piirin, mutta hän tuntee sen perinpohjin; hän esittelee tavattomalla taidolla henkilöittensä sielullista kehkeämistä, hänen esityksensä on selvää, hänen kirjoituslaatunsa nerotonta, mutta myöskin tiivistä ja raitista. Myöskin täytyy myöntää, että A. Dumas jokseenkin sievästi peittää aineidensa vahingollisimmat kohdat; sattumukset hänen näytelmissään ovat aina siivompia kuin henkilöt. — Tämä ei suinkaan ole tavallista V. Sardoun komedioissa; niissä päinvastoin aina on muutamia huvittavia kohtauksia, muita tekijä sitten valmistelee suurimmalla huolimattomuudella; sisällinen välttämättömyys puuttuu Sardoun sekä henkilöiltä että tapauksilta. Sardoun teokset eivät siis ole Dumas'n vertaisia taiteelliselta kannalta, mutta hänellä on voimakkaampi ilveilevä sukkeluus ja suurempi keksintökyky sivuhenkilöiden kuvailemisessa. Etevimmät Sardoun komedioista ovat: "Les pattes de mouche" (Kynätahrat), "Piccolino", "Les ganaches", "Les femmes fortes" (Urheat naiset), "Nos intimes" (Ystävämme), "Les vieux garçons" (Vanhat pojat), "La famille Benoiton" (Benoitonin perhe) y.m. V. Sardoun avut ja viat ovat myöskin T. Barrièren, vaikka hän on vielä hiukan raaempi ("Les filles des marbres", "Les faux bonhommes", "Les fausses bonnes femmes", "L'héritage de M:sr Plumet" y.m.) — Ihan toisenlaatuinen kirjailija on Ponsard. Ranskalaiset pitävät tavallisesti ylellisessä kunniassa kaikkia, jotka kirjoittavat runomittaan; kun nyt Ponsart aina kirjoittaa sekä murhenäytelmänsä että komediansakin virheettömillä, akateemisilla kuusmittasäkeillä, niin luulee yleisö häntä oivalliseksi runoniekaksi. Jos ihminen tulisi runoniekaksi hyvien tarkoituksien ja hyvien yrityksien kautta, voisi kiittää Ponsardia mitä parhaimmaksi kirjailijoiden joukossa, mutta valitettavasti tuo terve järki, joka on Ponsardin runollisena esikuvana, ei jaksa yksinään synnyttää korkeimpia taideteoksia, vaikka se tavallisessa elämässä voi olla mitä oivallisin. Ponsardin teokset eivät ole syntyneet luonnollisesta runollisesta luomisvaatimuksesta, — päinvastoin on joku taiteellinen taikka siveellinen harmi pakoittanut häntä julkilausumaan hyvät ajatuksensa ja siihen hän on sattumalta valinnut draamallisen muodon. Niin hän nuoruudessaan vihastui V. Hugon ja muiden romanttisten runoniekkain kirjavaan muodottomuuteen; sen tähden hän murhenäytelmässään "Lucrèce" koetti aikaansaada kääntymyksen vanhoihin klassikoihin, Racineen ja Corneilleen päin. Yleisö oli silloin kyllästynyt pitkiin historiallisiin draamoihin ja Ponsardin koe onnistui. Mutta Ponsardin voimat olivat liian heikot ajan pitkään kannattamaan tätä uutta käännettä. Kun hänen draamansa "Ulysse" vuonna 1853 ei menestynyt "Théâtre français'ssä", sanoi hän jäähyväiset korkeammalle näytelmälle ja rupesi siveyttävään komediaan. Miehekkäästi hän saarnasi näytelmässä "L'honneur et l'argent" (Raha ja kunnia) ja "La bourse" (Pörssi) sitä rahan- ja nautinnonhimoa vastaan, jotka vievät kaikki siveelliset ja kunnialliset tunteet nykyiseltä miespolvelta. Yleisö oli kyllästynyt "demi-mondeen" ja vaati rehellisiä henkilöitä, jaloja ajatuksia, jonka tähden "L'honneur et l'argent" saavuttikin yleisön suosion. Tarkoitus Ponsardin komedioissa on siis kiitettävä eikä hänen kaunopuheiselta innostukseltansa puutu voimaa eikä loistavuutta, mutta hyviä näytelmiä nämät komediat eivät suinkaan ole; niissä ei ilmene keksintöä eikä sukkeluutta vähimmässäkään määrässä ja henkilöiden kuvaus on liika kuiva. Ponsardin viimeisten teosten laatuun ovat E. Serret ("Bonheur passe richesse", "Un mauvais riche" y.m.) ja M:me de Girardin ("L'école des journalistes", "Lady Tartuffe") kokonaan yhdistyneet.

Taitavin Ponsardin noudattajista on Emile Augier. Ponsardin uljuus ja rehevä käytös puuttuu hänen nuoremmalta kilpailijaltansa, sitä vastoin Augier'lla on jonkunlainen vilkkaus ja pontevuus, jotka ovat sangen tarpeellisia komediantekijälle, mutta joita turhaan etsitään Ponsardin komedioista. Toiminta Ponsardin draamoissa on mutkattomampi, Augier'n elävämpi; Ponsardin kirjoitustapa on puhtaampi, Augier'n tarkempi. Augier otti ensimmäisissä draamallisissa kokeissa ("La cigué", "Le jouer de flûte") aineensa vanhasta ajasta; sitten hän rupesi tekemään sielutieteellisiä kuvauksia perhe-elämästä ("Philiberte", "Gabrielle") ja historiasta ("Diane"); sitten demi-monde tuli muotiin ja Augierkin eksyi sen piiriin ("Le mariage d'Olympe", "Les lionnes pauvres"); hän on myös kirjoittanut siveysopillisia näytelmiä, joissa hän saarnaa "kunniaa" "onnetonta rahaa" vastaan "(Le pierre de touche", "La ceinture dorée", "Maitre Guerin"), taikka porvarillisia avuja, aatelisia ilkeyksiä vastaan ("Le contagion"); muissa komedioissa hän taas puolustaa aateliston ylevämielisiä ajatuksia porvariston typeryyttä ja turhamaisuutta vastaan ("Le gendre de Mr. Poirier", "Les éffrontes"); kerran hän on rohjennut valtiolliseenkin aineeseen ("Le fils de Giboyer"), jossa kovia läjähdyksiä annetaan sekä porvaristolle että aatelis- ja paavilaispuolueille. Augier on siis ottanut osaa melkein kaikkiin nykyisiin näytelmäkirjallisuuden eri haaroihin. Älykäs käsitysvoima ja tarkka ihmistuntemus arvattavasti tarvitaan semmoiseen tuotteliaisuuteen; niitä ei Augier'lta puutukkaan. Muuten hän ei ole semmoinen kylmä epäilijä kuin A. Dumas. Vaikka hänen esityksensä on realistinen, hän kuitenkin pitää elämän ihanteelliset vallat arvossa, hän toivoo nuoruuden ja aatteiden voimasta parempaa tulevaisuutta Ranskan kansalle. Ja kuitenkaan ei Augier'n paremmatkaan näytelmät voi oikein meitä tyydyttää. Kirjailija tarkoittaa hyvää, mutta hänen ajatuksensa siitä eivät aina ole selviä; itse ristiriita, jonka ympäri näytelmän toiminta liikkuu, on usein väärä; ihmisten pahuudet ja turhuudet hän kuvailee sekä terävästi että sukkelasti; hänen hyvien ja ihanteellisten henkilöidensä luonteissa on useimmin joku välivaihe, joka antaa henkilöille ihan väärän muodon. Augier'lta puuttuu, samoinkuin muilta nykyisen Ranskan kaunokirjallisuuden edustajilta, riittävä sisällinen siveyden varasto. Puhtaalta runolliselta kannalta on Augier'n näytelmissä moittimisen syytä; nykyisen Ranskan yhteiskunnan kuvina ne sitä vastoin ovat pysyväiset. — Sitä ei voida ennustaa O. Feuillet'n teoksille, vaikka tämä kirjailija on nykyisen yleisön ja erittäinkin naisten suuressa suosiossa ja vaikka hänen näytelmissään ilmaantuu paljo herkkätuntoista runoutta, paljo miellyttävää suloutta ja näppärää havaintoaistia. Tahtoessaan tehdä henkilönsä erinomaisiksi, O. Feuillet usein ainoastaan tekee ne teeskennellyiksi; ensin hänen suora ja hempeä kirjoitustapansa sekoittaa meitä ja vetää meidät puoleensa, mutta pian havaitsemme kivulloisen ja miedon hengen asuvan teoksissa. Valitettavasti tämäkin hellä kirjailija ottaa parhaimman runomahtinsa ("Dalilah" ja "La Rédemption") "demi-monden" arveluttavalta alalta. Jos hän sitä vastoin käyttää jonkun aineen säädyllisestä elämästä, on hänen innostuksensa ja runollinen voimansa heikompi ("Alix", "Le roman d'un jeune homme pauvre", "Monjoye", "La belle au bois dormante" y.m.). Oivallisia ovat O. Feuillet'n pienet draamalliset laatukuvat ("Le clé d'or", "Le pour et le contre", "Les cheveux blancs", "Le village", "Une fée" y.m.), joissa hänen soma ja miellyttävä taitonsa pääsee näyttäytymään täydessä vapaudessaan ilman sitä sielutieteellistä teeskenteleväisyyttä, joka haittaa hänen suurempia teoksiaan.

KARL JONAS LUDVIG ALMQVIST.

Viime kuussa kuoli Bremenissä tämä yhtä nerokas kuin onneton ruotsalainen kirjailija kaukana isänmaastansa, yleisön vanhan rakkauden, jopa melkein vihankin unhottamana. Tuo hurja jumaloiminen, jota osa aikalaisia hänelle osotti, on ihan vaiennut, kateus ja herjaushimo ovat myöskin väsyneet tahraamasta hänen muistoansa; pitkä, viisitoistavuotinen maanpakolaisuus on sovittanut hänen rikoksensa ja hänen hautansa ääressä on yleisesti ainoastaan säälin ääni kaikunut. Almqvist ihmisenä ei rikoksellaan enään pimitä runoniekan loistavia ansioita, Almqvist runoniekkana voipi ainoastaan tulevaisuudessa saada lopullisen tuomionsa. — Almqvist oli syntynyt Tukholmassa vuonna 1793. Hän tuli ylioppilaaksi Upsalassa v. 1808 ja maisteriksi v. 1815. Hän oleskeli sitten muutamia vuosia Tukholmassa kanslistina kirkollistoimistossa. Kevytmielinen ja pintapuolinen henki, joka silloin vallitsi Tukholman sivistyneissä seuroissa, inhoitti nuorukaisen viehkeätä ja ihanteellista mieltä. Niinsanotut "göötit" Upsalassa olivat silloin Ruotsin kirjallisessa elämässä mahtavimmillaan. He kammosivat kaikkea ulkomaista henkeä sekä elämässä että kirjallisuudessa, tahtoivat tehdä tapansa umpikansallisiksi ja haaveksivat ainoastaan muinais-skandinavilaisia oloja, uljaita viikingejä, voimallisia odalmiehiä y.m. Suuri joukko nuorukaisia, (niinsanottu Manhemin liitto), johon Almqvistkin kuului, päätti toteuttaa nämä mietteet ja muutti sentähden Vermlannin sydänmaihin, ruvetaksensa siellä oikein talonpojiksi, oikein muinaisiksi uutisasukkaiksi. Tämä elämä näytti kuitenkin paljoa runollisemmalta nuorukaisten mielikuvituksissa kuin se todella oli. Heidän kiihkonsa oli palava, mutta voima oli tahtoa heikompi ja toinen toisensa perästä heistä kyllästyi pian tähän kansalliseen metsäidylliin ja pakeni Tukholmaan ja Upsalaan takaisin. Vaikka koko tämä koe oli jotenkin lapsellinen, se kuitenkin oli suureksi hyödyksi Almqvistin kirjalliselle kehitykselle. Silloin hän näet oppi tuntemaan ruotsalaisen rahvaan elämää ja havaitsemaan minkälaisia runollisuuden aarteita on köyhäin alhaisissa majoissa, jotka aarteet hän sitten käytti aineeksi Ruotsin kirjallisuuden kahteen kauneimpaan uuteloon: "Grimstahamns nybygge" ("Putkinotkon uutispaikka") ja "Kapellet" ("Kappeli").[44] Muutettuaan Vermlannista takaisin Tukholmaan, Almqvist rupesi pedagogiseen toimeen, ollen ensin opettajana Karlbergin sota-akatemiassa, sitten (1829) rehtorina Tukholman uudessa alkeiskoulussa. Tässä toimessa hän kirjoitti historiallisia, matemaattisia ja kieliopillisia oppikirjoja, jotka todistavat, kuinka monipuoliset hänen pyrintönsä ovat olleet, vaikka ne tässä oppikirjain sepittämisessä arvattavasti ovat kirjalliselta kannalta vähäpätöisiä. Parhaasta päästä hän kuitenkin antautui runouteen ja kaunokirjallisuuteen. Jo Upsalassa hän oli liittynyt romanttiseen kouluun ja kirjoittanut kaikenlaisia runollisia kokeita sen ajan kirjallisiin kalentereihin, mutta vasta 1830-luvulla hänen teoksensa alkoivat herättää suuren yleisön huomiota, erittäinkin nuo lyyrilliset, draamalliset ja eepilliset kappaleet, jotka tavataan kokoelmassa: "Törnrosens bok". Koko Ruotsi ihastui rikkaaseen mielikuvitukseen, plastilliseen voimaan ja värien loistoon, jotka yht'äkkiä ilmautuivat tässä teoksessa; Almqvistia kiitettiin milt'ei etevimmäksi ruotsalaisten runoniekkojen joukossa. Mutta tämä kunnia ei tyydyttänyt Almqvistin rauhatonta henkeä, hän ei tahtonut olla ainoastaan runouden, vaan myöskin yhteiskunnallisen elämän uudistaja. Hän kirjoitti mainion uutelonsa "Det går an", jossa hän puolustaa vapaan rakkauden oikeuksia kirkollista avioliittoa vastaan ja meni "Aftonbladet" lehden toimitukseen, jonka lehden jyrkät vapaamieliset siihen aikaan olivat korottaneet oikeaksi valtiolliseksi mahdiksi. Ulkonaisesti Almqvistin kirjallinen tila oli nyt loistava: hänen runolliset ystävänsä muodostivat suuren puolueen yleisön joukossa ja hänen sosialistiset yrityksensä kiihoittivat monessa ihastuksen innostukseksi; kirjallisena tarkastajana "Aftonbladetissa" hän hallitsi kirjallisuuden. Mutta toiselta puolen olivat juuri hänen harrastuksensa myöskin herättäneet vihaa; yhteiskunnalliset vastustajat liittyivät hänen runollisiin vihollisiinsa, ne todistivat hänen tarkoitustensa vaarallisuuden, ne syyttivät hänen teoksiansa epäkristillisiksi ja siveettömiksi, ja moni tahtoi tehdä hänen oman siveytensäkin epäluulon alaiseksi. Valitettavasti Almqvist itse antoi heille surkean tilaisuuden riemuitsemaan. Hän todistettiin näet syypääksi vekselinväärennykseen ja luultiin vielä, hyvinkin painavista syistä, myrkyttäjäksi. Välttääksensä rangaistusta hän pakeni salaa (1851) Ruotsista Amerikkaan, jossa hän sitten eleli aikansa viime vuoteen asti, jolloin hän muutti Bremeniin. Tarkkoja tietoja ei ole hänen elämästään tältä aikakaudelta, vaikka sanomalehdet välistä ovat hänestä jutelleet kaikenlaista perätöntä.

Harvoin on elänyt niin monipuolinen nero kuin Almqvist. Hän on harrastanut monenlaisia pyrintöjä, hän on ollut osallisena kaikissa huomattavimmissa liikkeissä, jotka ovat tällä vuosisadalla kirjallisuuden alalla koskeneet Ruotsia. Kummallisinta kuitenkin on, ettei Almqvist milloinkaan ole koettanut ottaa välittävää asemaa puolueiden kesken, hänellä kun oli niin paljon liittymäkohtia kaikkien kanssa; päinvastoin hän on kirjoituksissaan melkein aina vienyt joka puolueen omituisuudet äärimmäisyyteen. Hän on, ihankuin vanhan taruston Proteus, aina ollut sekä uusi että samanlainen joka muodossa. Jos likemmin tarkastamme, mitkä henkiset sytykkeet pääasiallisimmasti ovat vaikuttaneet Almqvistin teosten sisälliseen henkeen ja muotoon, niin näemme siinä kohden etenkin kolme: saksalais-ruotsalainen romanttisuus, ranskalais-ruotsalainen vapaamielisyys ja kansanvaltainen ruotsalaisuus. Almqvistin romanttiset runoelmat ovat milt'ei enimmin hankkineet hänelle tavallisen yleisön suosiota. Näissä runoelmissa tavattava värien loistavuus, kukkien ja koristuksien rikkaus, suloinen, puoleksi peitetty hempeämielisyys ja haaveellinen eriskummaisuus vaikutti erittäin nuorison viehkeisiin sydämmiin. Niissä on unelmien valta; mielikuvitus ja mielenväreet hallitsevat siinä itsevaltiaina kuningattarina, joita sekä sisällys että muoto palvelevat orjina. Nämät runoelmat ovat suureksi osaksi pieniä lyyrillisiä kappaleita, joissa hempeä hentomielisyys on etevin avu; mutta tavallisesti ne ovat myöskin niin epäselviä muodoltaan, että ne kyllä jaksavat herättää, vaikk'eivät tyydyttää tunteitamme; ne tekevät meihin soitannollisen eikä runollista vaikutusta. Molemmat suuret ballaadit "Schems-el-Nikar" ja "Arthurs jagt" ovat kuitenkin siinä kohden poikkeuksena, ne ovat kauneimpia, mitä on ruotsiksi kirjoitettu. Almqvistin romanttisissa draamoissa ilmaantuu hänen runollinen voimansa vielä kirkkaampana; melkein kaikissa on kohtia (tavallisesti kuitenkin lyyrillisiä), jotka voisivat olla Goethen tai Shakespearen kirjoittamia; mutta täydellisesti eivät nekään meitä tyydytä. Draamassa näet kärsimme vielä vähemmin kuin lyyrillisessä runoudessa mielikuvituksen rajatonta omavaltaisuutta; emme ainoastaan tahdo tietää "mitä", mutta myöskin "miksi", ja Almqvistin draamoissa "punctum satiens" on aina hämärässä. Etevimmiksi näistä draamoista voidaan katsoa "Svangrottan i Ipsara" ja "Ramido Marinesco", josta runoilijamme Runeberg on kirjoittanut nerokkaan tarkastelman.

Almqvistissa oli romanttisen koulun haaveellinen idealismi saanut johdonmukaisimmin ilmauksensa; mutta hän osottaa myöskin tämän idealismin hajoamista. Vihasta aikojemme tavallista, kuivaa, tasoittelevaa sivistystä vastaan olivat romantikot kuljeksineet, ihankuin entiset vaeltavat ritarit, kaukaisimmillekin maille, kaukaisimpiinkin oloihin, kaukaisimpiinkin aikoihin saakka, hakeakseen runouden kadotetun paratiisin; usein ne jo luulivat sen löytäneensä, kun mielikuvitus loi heidän silmäinsä eteen kauniita kangastuksia, mutta ne olivat valitettavasti vain kangastuksia; väsyneenä Almqvist kääntyi takaisin tältä harharetkeltä ja näki runottaren istuvan hänen oman kuusensa juurella, hänen oman kansansa majoissa. Hän otti aineensa alhaisen rahvaan elämästä, koetti lämpimällä rakkaudella etsiä runollisuutta jokapäiväisimpien ihmisten sieluista, ja hän onnistui oivallisesti. Ei ainoastaan "Kapellet" ja "Grimstahamns nybygge", mutta myöskin "Aramintha May", "Målaren" ovat yhtä taiteellisia muodoltaan kuin asiallisia sisällykseltään; Almqvistin vanha epäselvyys on kadonnut ja hänen kuvailutapaansa voidaan kutsua klassilliseksi; hän on välttänyt sekä turhamaista kirkastamista että törkeätä luonnollisuutta. Mutta vaikka tämä idyllin maailma on runollisesti viehättävä, se kuitenkin ajan pitkään tuli ahtaaksi. On aina kiitettävää, kun kansan jokapäiväistä elämää kuvaillaan vastakohdaksi liika kiihoittuneen mielikuvituksen unelmille — mutta totta myöskin on, että korkeampi runous tavallisesti vaatii korkeampia aineitakin kuin ne, jotka muodostavat idyllisen runouden sisällyksen. Ei siis kumma, että Almqvist välistä jätti sekä Skällnoran Britan että Grimstahamn'in Juhanan elämänvaiheet ja tarttui suurempiin ja aatteellisempiin kysymyksiin. Hän kuvaili ristiriitoja alhaisten säätyin suorien, luonnollisten ihmisten ja korkeampain säätyin irstasten ulkokullattuin henkilöiden välillä, hän tahtoi todistaa, kuinka ahtaat ihmisten ajatukset Jumalasta, rakkaudesta y.m. ovat, hän puolusti kansanvaltaisia uudistuksia ja saarnasi sivistyneiden ulkonaista mieltä vastaan. Totta kyllä on, että Almqvist on koskenut moneen nykyisen elämän kipeään haavaan ja että hän on puhunut monta painavaa sanaa Ruotsin oloista, mutta hänen henkensä kaksi perisyntiä, epäselvyys ja halu liioitteluun, ovat vielä suuremmaksi haitaksi hänen yhteiskunnallis-runollisissa teoksissaan kuin ne olivat runollisissa kuvauksissa. Vielä hämmentävämmältä tuntuu tämä filosofisen tarkkuuden puute niissä Almqvistin kirjoituksissa, joissa hän on käyttänyt tieteellistä esittelytapaa. Hänen terävä ymmärryksensä havaitsee tavallisesti pian kaikenlaisia satunnaisia vastakkaisuuksia ja puutteita, hänen mahtava mielikuvituksensa muodostaa keveästi yleisiä näkökohtia näistä havainnoista, mutta todeksi näyttäminen jääpi häneltä kesken; hän joko unohtaa taikka ei ota tietääkseen asian pääkohtaa taikka hän peittää sen tyhjillä korupuheilla. Ainoastaan vakaumuksen miehet hallitsevat maailman vaiheita, epäileväiset viepi elämän väkevä virta neuvottomina sinne tänne, ja Almqvist oli skeptillisen aikakauden skeptillisimpiä lapsia. — Olemme jo viitanneet, kuinka Almqvistin hyökkäykset nykyistä yhteiskuntaa vastaan osaksi syntyivät hänen kansanvaltaisesta mielestään, mutta ulkomaan liikkeet antoivat kuitenkin myöskin suureksi, milt'ei suurimmaksi osaksi näille pyrinnöille suunnan. Nuorsaksalaisten kirjailijain saarnat "lihan vapauttamisesta", ranskalaisten sosialistien väitteet avioliiton ristiriitaisuudesta oikeata siveyttä ja luontoa vastaan, ja molempien selitykset että kristinusko oli jo "voitettu kanta" maailman historiassa, ne ne silloin saattoivat ulkomaiden kirjallisuudet ja yhteiskunnatkin kuohuun ja niiden etevimmäksi puolustajaksi Ruotsissa Almqvist pian joutui. "Colombinessa" hän kuvailee turmeltua ilotyttöä, joka tulee "puhtaaksi" ja "viattomaksi" rakkautensa kautta erääseen nuoreen kreiviin; romaanissa "Drottningens juvelsmycke" seisoo pakanallinen luonnonlapsi, Tintomara, kirkkahimmassa, hengellisessä valossa Kustaa III:nnen sivistynyttä hovia vastaan; näytelmässä "Isidorus af Tadmor" ja "Marjamissa" esitellään apostolit jotenkin yksinkertaisiksi, paitsi Paavali, joka oli täydellinen hullujenhuoneen asukas — alkuperäinen kristinusko, jonka edustajana Johannes on, näyttää Almqvistin mielestä olleen S:t Simonismia. Upsalan tuomiokapituli oli kuitenkin arvattavasti toista mieltä, koska se katsoi Almqvistin oikeauskoisuuden epäilyksen alaiseksi ja kaksi kertaa lähetti hänelle sekä varoituksia että kysymyksiä hänen oikeista ajatuksistaan (hän oli näet v. 1838 vihitty papiksi). Almqvistin onnistui kuitenkin sofismeilla suoriutua tästä pulasta. Suurimman harmin toiselta puolelta, ja ihastuksen toiselta, on kuitenkin aina "Det går an" herättänyt, — Vaikka kaikissa näissä Almqvistin viimeisissä kirjoituksissa on paljon moitittavaa, täytyy toiselta puolen kuitenkin tunnustaa, että hänen runollinen mahtinsa on yhtä voimakas kuin ennen. Monta sivua, erittäin novelleissa "Tintomara" ja "Det går an", olisi joku muu ruotsalainen runoilija turhaan koettanut jäljitellen kirjoittaa.

Almqvist on George Sandin, Heinen, Byronin ruotsalainen veli, hän on sitä Wertherin ja Renén sukua, joka todella on meidän vuosisadan onnettomimpia tunnusmerkkejä. Täynnä jaloja ihanteita, he eivät kuitenkaan jaksa toteuttaa niitä; he sanovat silloin aina joko olevaiset olot taikka ihanteensa syypääksi tähän, mutta unhottavat oman heikkoutensa. Harvat hetket he elävät rauhassa Jumalan ja itsensä kanssa; tavallisesti he horjuvat ylimielisyyden ja epätoivon, innostuksen ja pilkan, haaveellisen spiritualismin ja törkeän materialismin välillä. He ovat suuria miehiä ja kuitenkin heidän kansansa ei lausu heidän nimiänsä puhtaalla ilolla, he ovat suuria runoniekkoja ja kuitenkin tulevaisuus on säästävä ainoastaan vähimmän osan heidän teoksistaan, sillä sekä miehiltä että teoksilta puuttuu yksi sekä elämän että runollisuuden ensimmäisiä ehtoja — eheys.

ULKOMAAN KIRJALLISUUTTA.

Uusia romaaneja.

I.

Kirjallinen Kuukauslehti ei ole voinut eikä vastedeskään voi niin suurella tarkkuudella kääntää huomiotansa ulkomaiden kirjallisiin tuotteihin, kuin sen mieli tekisi; tilan ahtaus ja kotomaamme tärkeät asiat estävät meitä siitä. Emme kuitenkaan sen tähden aio kokonaan laiminlyödä tätä kirjallisen elämän puolta. Tällä kertaa tahdomme tehdä ilmoituksen etevimmistä romaaneista, jotka näinä viimeisinä vuosina (1866 ja 1867) Euroopassa ovat ilmestyneet, siis siitä ajasta lähtien, kun Kirjallinen Kuukauslehtikin alkoi elämänsä.

Ranskanmaalla ei tuotteliaisuus ole ollut suuri, ei laajuuden eikä laadun puolesta. Jokapäiväiset muotikirjailijat tekevät mieluisemmin ja enemmän työtä teatterille, joka Ranskassa palkitsee miehensä paremmin sekä rahaan että kunniaan nähden; oikeat romaanikirjailijat ovat valitettavasti vaipuneet hervottomuuteen, joka estää heidän teoksiensa suuremmassa määrässä herättämästä yleisön uteliaisuutta. Kahdelle se kuitenkin on tällä kertaa onnistunut — vanhain romantikkojen päämiehelle, V. Hugolle, ja nykyisten realistein etevimmälle edustajalle, A. Dumas nuoremmalle, toiselle romaanin "Meren työmiehet" (Les travailleurs de la mer), toiselle "Clémenceaun asia" (L'Affaire Clémenceau) nimisen teoksen kautta. Molemmat nämät romaanit ovat Ranskassa herättäneet suurta huomiota, toinen tekijänsä, toinen rohkeutensa tähden, molemmat ovatkin merkillisiä, vaikkei kumpikaan kuulu ranskalaisen kirjallisuuden pysyviin muistomerkkeihin.

"Les travailleurs de la mer" todistaa, niinkuin kaikki muutkin V. Hugon viimeiset teokset, runoniekan voiman veltostumistaan veltostuvan. Loistavaa mielikuvitusta tässäkin ilmenee enemmän kuin kaikissa nuoremmissa romaanikirjailijoissa yhteensä; mutta kirjoitustavan yhä enentyvä pöyhkeys ja loppumaton laveus häiritse arveluttavalla tavalla runollista nautintoamme. Esipuheessa runoniekka selittää ihmisen pitävän taistella kolmea sallimusta (ananké) vastaan, jotka ovat uskonsääntöjen, lakien ja asiain "anankee". Siihen tulee vielä neljäs ja suurin "anankee", ihmisen oma sydän. V. Hugo lisää, että hän entisissä romaaneissaan ("Notre-Dame de Paris" ja "Les misérables") on kuvaillut ihmisen sotaa taikauskoa ja lakia vastaan, nyt hän tahtoo esitellä ristiriitaa ihmisen ja asiain, luonnon, alkuaineiden välillä. Tähän tarkoitukseen runoniekka on keksinyt tarun, joka tuskin täyttänee esipuheen pöyhkeilevän aatteen, mutta suoralla, mutkattomalla mieltymyksellä runollisesti liikuttaa lukijaa. Gilliatt on köyhä Guernsey-saaren kalastaja, jota saaren asukkaat luulevat taikuriksi ja jota kaikki sen tähden kammovat. Ihmisten viha olisi tehnyt syyttömän Gilliattin ihan synkkämieliseksi ja katkeraksi, jollei lempi olisi elähdyttänyt hänen henkeänsä; köyhä, ylenkatsottu Gilliatt rakastaa Guernseyn kauniinta impeä, Déruchetteä, höyrylaivan-isännän Mess Lethierryn sisarentytärtä. Gilliattin lempi on innokas, vaikka äänetön; hän ei rohkenisi toivoakkaan, jollei sattumus olisi tullut hänen avukseen. Mess Lethierryn ainoa höyrylaiva, johon kaikki hänen omaisuutensa on pantu, kärsii haaksirikon. Laiva, joka on puuttunut kahden kallion väliin, voidaan kuitenkin pelastaa, mutta taitavimmatkin merimiehet väittävät sen melkein mahdottomaksi. Gilliatt, joka on kuullut Déruchetten lupaavan mennä höyrylaivan pelastajan kanssa naimisiin, päättää kuitenkin, uskaltain vaikka henkensäkin, tehdä koetuksen. Ihmeellisimpien taistelujen perästä aaltoja, myrskyjä, kallioita vastaan Gilliatt viimein onnistuukin. Ihan yksinään hän vie höyrylaivan Guernseyhin. Tässä ihmisen ja meren taistelussa V. Hugo osottaa runottarensa loistavimpia avuja; luonnon kamalan ihania murhetaruja kuvaillaan mitä rikkaimmilla ja voimakkaimmilla väreillä. Ranskalaiset tarkastelijat ovat ylistäneet V. Hugota meriluonnon kuvailemisessa Homeron ja Camoënsin vertaiseksi. Se on liikaa, se on naurettavaakin, vaikka myönnämme, ettei kukaan nykyinen runoilija olisi saanut aikaan semmoisia kuvauksia paremmin kuin V. Hugo. — Gilliatt pääsi voittajaksi taistelussa luontoa vastaan, mutta vielä kovempi taistelu häntä odottaa — taistelu hänen omaa sydäntänsä vastaan. Déruchette on unohtanut lupauksensa, hän on rakastunut nuoreen englantilaiseen pappiin. Gilliatt uhraa elämänsä onnen vilpistelemättä, valittamatta; hän auttaakin rakastuneita avioliittoon. Déruchette pakenee Englantiin miehensä kanssa; Gilliatt seuraa laivaa silmäyksillään viimeiseen hetkeen asti; kun se on kokonaan kadonnut, katoo hänkin aaltojen syvyyteen. Romaanin toiminta on viehättävä, henkilötkin ovat sekä alkuperäisiä että runollisia, mutta tekijän äärettömän lavea kielevyys on se kipeä kohta, jonka vuoksi tämän teoksen täytyy kuolla. Jaloja, runollisia paikkoja ilmaantuu harvassa jokapäiväisimpien ja väärimpien mietteiden ja kuvaelmien keskellä. Tarina, joka sopisi lyhyeen uuteloon, on liika vähäpätöinen kolmiosaiseen romaaniin.

A. Dumas'n "L'Affaire Clémenceau" on sekä hyvien avujen että vikojen puolesta V. Hugon romaanien täydellinen vastakohta. Toisessa oli elävä ja rikas mielikuvitus etevin ansio, toisessa vallitsee terävä ja tarkka, vaikka kylmä, havaintokyky; toinen välistä viehättää, välistä väsyttää meitä, toinen pitää meitä tasaisessa, vaikka lauhkeassa, jännityksessä; toisessa meitä loukkaa haaveellinen pöyhkeys, toisessa raaka törkeys; "Les travailleurs de la mer" on V. Hugon innostuneen sydämmen lapsi, "L'Affaira Clémenceau" on Dumas'n käytännöllisen pään synnyttämä. "L'Affaire Clémenceau" on ulkonäöltään rikosjuttu, joka on puettu elämäkerrallisen uutelon muotoon. Pääasiallisesti A. Dumas kuitenkin on tahtonut antaa yhteiskunnallisen tapainkuvauksen, jossa hän esittelee vahinkoja, joita perheen elämälle koituu naisten nykyisestä siveyden puutteesta. Tähän asti A. Dumas tavallisesti otti päähenkilöt romaaneihinsa "demi-monden" epäiltävältä alalta, tässä romaanissa hän tahtoo osottaa kurtisaaneja olevan perhe-elämässäkin, kurtisaaneja mieleltä, vaikka rehellisiä vaimoja ulkomuodoltansa. Romaanin päähenkilö, kuvanveistäjä Pierre Clémenceau kertoo itse elämänvaiheensa. Hän on köyhän ompelijattaren äpärälapsi; jo koulussa hän saa siitä paljon kärsiä. Rehellisyydellään, taidollaan ja tapainsa puhtaudella hän kuitenkin ymmärtää voittaa kaikki elämän vastukset. Hänestä tulee kuuluisa taideniekka. Eräissä tanssiaisissa hän näkee puolalaisen kreivittären Dobronowskan tyttären Izan, joka, vaikka vielä lapsi, tekee sammumattoman vaikutuksen hänen sydämmeensä. Izan äiti, juonikas, rietas, sukkela nainen on kuitenkin päättänyt toisin. Hän tahtoo tytärtänsä rikkaaksi ja korkeaksi ja koettaa sekä luvallisilla että luvattomilla keinoilla päästä tarkoituksensa perille; mutta turhaan. Iza rakastaa Clémenceauta, pakenee äitinsä luota hänen tykönsä, ja tulee hänen vaimokseen. Izan huono kasvatus ja turmeltunut mieli ovat kuitenkin hänen rakkauttansa mahtavammat. Clémenceau saa sattumalta tiedon vaimonsa aviorikoksesta kaikenlaisten miesten kanssa. Hänen surunsa ja epätoivonsa on ääretön; hän jättää uskottoman vaimonsa eikä kuitenkaan saa rauhaa. Kun Izan häpeä viimein tulee liika julkiseksi, niin hän palaa ja surmaa kehnon vaimonsa, joka vielä viimeisellä hetkellä tahtoo herättää miehensä himollisuutta. — "L'Affaire Clémenceau" on A. Dumas'n kypsynein teos. Taiteellinen tekotapa siinä on oivallinen, esitystapa selvä ja voimakas, kirjoituslaatu alkuperäinen ja samassa mutkaton. Muutamia laatukuvia ja sivuhenkilöltä A. Dumas on kuvaillut mestarillisen elävästi, esim. Izan äitiä (minkä tähden kirjailija on tehnyt hänen suomalaiseksi, emme toki ymmärrä). Kaikki nämät avut eivät kuitenkaan voi pelastaa "L'Affaire Clémenceauta" runollisesta kuolemasta. Yksi päähenkilöistä, Iza, on näet runolliselta kannalta mahdoton. Sivistynyt nainen, joka ei rikollisesta innostuksesta — eikä kevytmielisyydestä, vaan ainoastaan raa'asta himollisuudesta hukkuu syntiin, ei kuulu runouteen, vaan lääkeopilliseen väitöskirjaan. Missä psykologia muuttuu fysiologiaksi, on runoniekankin työ loppunut.

Aviorikos on, sekä traagillisena että koomillisena, aina ollut päävaikuttimena ranskalaisissa romaaneissa. Viime aikoina on sitä sangen useasti käytetty ja kaiketi "L'Affaire Clémenceau" on saava monta perillistä. Jo George Sand on jäljitellyt Dumasia ja "Viimeinen rakkaus" (Le dernier amour) nimisessä romaanissaan antanut vastineen "L'Affaire Clémenceau'lle". Toiminta on molemmissa jotenkin yhtäläinen. Sylvestre, rehellinen, jalo, puhdastapainen maamies, nai Felicien, ystävänsä Jeanin sisaren. Tämä on jo nuorena tyttönä tullut vietellyksi ja on sen tähden ajettu pois isänsä kodista. Katumuksella ja vilpittömällä elämällä hän tahtoo sovittaa rikoksensa. Innollisella rakkaudella hän katselee Sylvestreä, niinkuin korkeampaa olentoa. Sylvestre ei enään ole nuori, mutta hänen puhdas sydämmensä antaa hänelle sitä nuoruuden virkeyttä, joka tavallisesti puuttuu edistyneemmältä iältä. Silloin eräs Felicien orpana, Tonnino, tulee Sylvestren taloon. Tonnino on G. Sandin mielikuvituksen mestarillisimpia tuotteita; italialaisen luonteen pahimmat puolet, viekkaus, kavaluus, himollisuus, ovat hänessä yhtyneet viehättävimpään sulouteen ja mairehimpaan lumousvoimaan. Hän on paha, ilkeä, sydämmensä pohjaan asti turmeltunut, ja kuitenkin seuraamme häntä mielihalulla, ihankuin jos katselisimme keimailevan tiikerin liikkeitä. Tonnino koettaa kaikin tavoin houkutella Felicietä, jota hän lapsuudestaan asti on rakastanut. Felicie ylenkatsoo ja vihaakin Tonninoa ja kuitenkin hänen himollinen luonteensa, turmeltunut sydämmensä, onnettoman nuoruutensa muistot ovat väkevämmät kuin rakkaus hänen miestänsä kohtaan. Niinkuin Iza, Feliciekin viimein hukkuu likaan ja irstaisuuteen. Kauan vaimoonsa luottava Sylvestre on sokea, viimein hänen silmänsä aukenevat. Hän ei surmaa petollista puolisoansa, niinkuin Clémenceau, hän antaa hänelle anteeksi ja koettaa viedä häntä hyvyyteen takaisin; mutta rakkaus on kokonaan sammunut hänen sydämmessänsä. Hänen silmissään tuo ihmeen kaunis Felicie on ainoastaan kuollut ruumis, joka häntä iljettää. Felicie, kun sen on havainnut, koettaa hurjalla innostuksella taas kiinnittää itseensä Sylvestreä, mutta turhaan. Kamalimman epätoivon ja katumuksen vallassa hän viimein myrkyttää itsensä. — "Le dernier amour'issa" itse perusjuoni on paljoa runollisempi kuin "L'Affaire Clémenceau'ssa". Iza on jo alusta alkaen valmis, Felicien sydämmessä on oikea ristiriita hyvyyden ja pahuuden välillä. Felicie ei ole kokonaan jaloa mieltä vailla, mutta häneltä puuttuu kaksi vaimon kauneinta avua, sydämmen puhtaus ja usko; hänen traagillinen loppunsa on siis ihan asianmukaista. Mutta olkoonpa, että G. Sand teki Felicien rikolliseksi, minkä tähden hän kuvaili häntä ilkeäksi, inhoittavaksi? A. Dumas'in esimerkki vietteli tässä kohden G. Sandia, jonka mielikuvitus tavallisesti on ymmärrystä väkevämpi. Niinkuin Iza, Feliciekin viimein kuuluu hospitaaliin eikä runouteen. Kirjailijan tarkoitus voi olla hyvä; hän puolustaa avioliittoa, hän rankaisee rikollista rakkautta. Mutta missä "Le dernier amour'issa" ilmenee tuo traagillinen osanotto, jota sekä rikoksen että rangaistuksen pitäisi vaikuttaman meissä. — Puhtaalta romaanin kannalta G. Sandin viimeinen romaani on heikko; "L'Affaire Clémenceaun" taiteellinen esitystapa puuttuu siitä kokonaan. Välistä se on täynnä neroa, välistä se on ikävä nukuttavaisuuteen saakka.

Parisin hienoissa seuroissa on O. Feuillet'n "Le comte de Camors" (Kreivi Camors) suurimmalla suosiolla otettu vastaan. Kirjoitustapa on siisti, soma, ylimyksellinen siinä on kirjan pääansio. Keksintö on jotenkin vähäpätöinen eikä henkilöissä vähintäkään elämän kipinää. O. Feuillet saarnaa nykyisen ajan itsekkäisyyttä vastaan, jonka kirjailija sanoo johtuvan materialismistamme. Mutta semmoista imelää budoarikristillisyyttä vastaan, jolla O. Feuillet "Le comte de Camors'issa" on viehättänyt Faubourg S:t Germainin vanhoja aatelisrouvia, materialismikin on aivan oikeassa. "L'Affaire Clémenceaun" raaka törkeys on loukkaava; "Le comte de Camors'in" hengellinen hekumallisuus on vielä loukkaavampi.

Englanti on romaanikirjallisuuden luvattu maa. Kun tuotteliaisuus Ranskanmaalla tässä kohden vähentyy, ilmestyy Englannissa vielä kaksi-, kolme-, neljäosaisia romaaneja ääretön paljous. Valitettavasti enimmät näistä romaaneista ovat jäljitelmiä; alkuperäistä, synnyttävää voimaa ei niissä ole. Etenkin niinsanottu "sensatsioni"-kirjallisuus, jossa ihmeellisimmät hämmennykset, murha, varkaus ja aviorikos kiihoittavat lukijan uteliaisuutta, hallitsee kirjallisuuden alaa arveluttavalla tavalla. Tämän kirjallisuuden kuningas on Wilkie Collins, jonka "Valkea nainen" (The woman white) ja "Nimetön" (No Name) Suomessakin ovat ihastuttaneet monen kimnasistin esteettistä aistia. Viimeisessä romaanissaan "Armadale" hän on koettanut saada jotakin vielä mehukkaampaa aikaan. Hirmuisia perhesalaisuuksia, kolme, neljä murhaa, perinnönväärennys, kaksoisnaiminen, nimenväärennyksiä — sanalla sanoen, kaikenlaiset konnankoukut seuraavat toisiaan; uskomattomia, mahdottomia keinoja on käytetty oikein jännittämään lukijan mielikuvitusta. Romaanin päähenkilö, Lydia Gwilt, on hirviö, jota vastaan ranskalaiset Iza ja Felicie ovat puhtaita enkeleitä. Lydia valehtelee, tekee varkauksia, aviorikoksen, väärennyksiä, murhia, mutta hänen kauneutensa ihmeellinen lumousvoima (hän on jo 53-vuotinen) viehättää rehellisimmätkin miehet pahuuteen. Ja kuitenkin "Armadalessa", niinkuin tavallisesti englantilaisissa sensatsioniromaaneissa, ilmaantuu raaka voima, jota ei tavata nykyisissä Ranskan eikä Saksan samanlaatuisissa teoksissa. Vasten tahtoammekin ne meihin vaikuttavat.

Ilahuttava tapaus viime vuotena ennustaa kenties hyödyllisen vallankumouksen sensatsionikirjallisuudessa. Miss Braddon, Wilkie Collinsin kilpailija hirmuisten rikoksien ja kummallisten kohtausten keksimisessä, on "The Lady's Mile" nimisessä romaanissaan kokonaan jättänyt vanhan alansa ja heittäytynyt siveyttä saarnaavaan perheromaaniin. Innolla kirjailija moittii keskisäädyn kasvavaa taipumusta huvituksiin ja komeuteen, joka tekee tyttäristä kelvottomia aviovaimoja. Tarkoituksen puolesta Miss Braddon siis epäilemättä on edistynyt; runollisuuden kannalta hän on ainoastaan jättänyt toisen vian joutuaksensa toiseen. Ennen käytti kirjailija mitä hohtavimpia värejä, nyt hän maalaa harmaata harmaaseen. Kolmenidoksinen romaani, ainoastaan täynnä saarnantapaisia muistutuksia, ei ole sitä runollisempi.

Edmund Yates on oivallinen nykyisten Lontoon tapojen kuvailija. Joku tulevaisuuden Macaulay on hänen romaaneistaan löytävä aineita moneen ajan luonnetta osottavaan kuvaukseen. Tässä kohden myöskin hänen romaaninsa "Land at last" (Viimeinkin maata) on aivan merkillinen. Aine on siihen otettu taideniekkain, erittäinkin maalarien seuraelämästä. E. Yates esittelee suurimmalla tarkkuudella ja taidolla kaikenlaisia henkilöitä "atelierin" maailmasta. Erittäinkin on kirjailija ihmeteltävällä älyllä osannut jokapäiväisestä elämästä ottaa sivuhenkilöitään ja välikertomuksiansa. Esimerkiksi mainittakoon William Bowke, nuori nerokas taideniekka, jolta onneton rakkaus viepi kunnian ja tulevaisuuden. Muissa henkilöissä (esim. saksalainen mesenaatti Stompff) Yates osottaa suurta koomillista havaintokykyä.

Ihankuin Edmund Yatesin "Land at last", liikkuu G. Meredithinkin romaani "Vittoria" taiteellisissa seuroissa. Mutta "Vittoriassa" viedään meitä Lontoon sumuisesta ilmasta "maahan, jossa sitruunat ja oranssit hehkuvat", maalarien rauhallisista työhuoneista teatterin kirjavaan telmeeseen. Vittoria on etevä italialainen laulajatar Milanossa. Hän käyttää neroansa ja taitoaan isänmaallisen puolueen hyödyksi (romaani on tapahtuvinaan siihen aikaan, jolloin Itävalta vielä hallitsi Italiassa). Hänen huoneensa Milanossa on kaikkein Mazzinistain keskus ja kaikkein salakapinain kehto. Kuumeentapainen innostus tuulahtaa meitä vastaan koko romaanista; ihmisiltä ja asioilta puuttuu vakava muoto; isänmaallinen ja taiteellinen innostus valaisee kaikki bengaalihohteella. Valtiolliset ja teatterijuonet esitellään elävästi, vaikka liika rajusti. Kirjailija on liiaksi käyttänyt vanhamuotoisia romaanipaukauksia, niinkuin naisten ryöstämisiä, kaksintaistelulta, salaisia vankihuoneita y.m. Tähän asti on Meredithiltä puuttunut taiteellista aistia ja malttia; kenties ne aikaa voittaen tulevat.

Samaa voisi toivoa toisestakin romaanikirjailijasta, joka niinkuin Meredithkin on ottanut aineensa Italiasta, — Augustus Trollopesta. Trollope tuntee Italian sekä ihmiset että luonnon perinpohjin, hänen kuvauksensa ovat siinä kohden mestarillisia. Hänen viimeinen romaaninsa "Gemma", on tapahtuvinaan Sienassa. Itse kaupunki, sen seudut, la Maremna, italialaiset kansanjuhlat astuvat silmiemme eteen, ikäänkuin olisimme ne ennen nähneet. Mutta kirjailijan taitavuus on ollut hänelle haitaksikin; niinkuin "Les travailleurs de la mer" "Gemmakin" olisi miellyttävin, viehättävin uutelo — kolmenidoksisena romaanina se tyydyttää meitä vähemmän. Kaksi Sienan tytärtä, kreivitär Dianora Orsini ja porvarissukuinen Gemma Venturi rakastavat samaa miestä, nuorta Gino Donatia. Gino on jo lapsena ollut kihlattu Dianoralle; mutta jo ensi silmäyksellä kun hän näki Gemman, oli hänen vanha lupauksensa unohdettu ja Gemma voitti hänen sydämmensä kokonaan. Ylpeys ja mustasukkainen kateus viepi Dianoran kostoon. Eräs vanha noita-akka antaa hänelle juoman, jonka hän vakuuttaa hävittävän Gemman kauneuden ja kääntävän Ginon lemmen Dianoran puoleen. Tietämättään Dianora kuitenkin antaa Gemmalle hitaasti vaikuttavaa myrkkyä, pian Gemma lakastuukin lakastumistaan, mutta epätoivolla Dianora havaitsee Ginon lemmen surusta yhä karttuvan. Katumus tarttuu silloin Dianoran mieleen; hän muistaa olevansa Orsinin jaloa sukua ja murhaa itsensä, ilmoitettuaan eräälle lääkärille salaisen rikoksensa. Tämän onnistuukin parantaa Gemma, josta tietysti tulee Ginon onnellinen morsian.

Augustus Trollopen veli, Anthony, on arvokkaimpia romaanikirjailijoita, jotka esittävät Englannin pienten kaupunkien elämää. Hänen viimeinenkin romaaninsa "Belton Estate" todistaa sitä. Niinkuin Augustuksen "Gemmassa" italialainen innostus vilahtelee jokaisesta rivistä, on Anthonyn "Belton Estate'ssa" englantilainen "respectability" omituisin tuntomerkki. "Belton Estate" on yksi noita vakavia, siveellisiä, pitkiä, arvokkaita romaaneja, joista Englannin kirjallisuus on niin rikas ja jotka kaikki ovat siihen määrään toistensa näköisiä, että niitä tuskin voi toisistansa erottaa. Tuoresta, ravitsevaa, oivallista ruokaa, ei tavallista palttua, eikä mehukkaita hedelmiä. Trollope on kirkastanut päähenkilöänsä, jalomielistä Klaaraa, jotenkin sovinnaisella romaanitavalla; muutkin ihanteelliset henkilöt ovat jotenkin himmeitä. Mutta sitä vastoin ovat tavallisemmat ihmiset, niinkuin rehellinen maamies Belton, sorea upseeri Walton, tuo suuren maailman mies, ja eräs jumalinen täti, mrs Winterfeld, tekijältä oivallisesti onnistuneet.

Jos olisi totta, että se kansa, josta ihmiset eivät paljon puhu, on onnellisin, niin hollantilaiset olisivat epäilemättä luettavat Euroopan onnellisimpien kansojen joukkoon. Erittäinkin kirjallisuudessa Hollanti sangen harvoin vetää Euroopan lukevan yleisön huomiota puoleensa. Onko syy siihen Euroopan yleisössä vai Hollannin kirjallisuudessa, sitä emme uskalla ratkaista. Loistavan poikkeuksen tässä kohden teki kuitenkin viime vuonna hollantilainen romaanikirjailija van Lennep "Klaasse Zevenster" nimisellä romaanillaan. Jo hänen entisetkin romaaninsa (esim. "Jakoban von Holland", "Ruusu Dekamassa") otettiin ulkomaillakin jotenkin suosiollisesti vastaan, vaikka ne eivät kuitenkaan voineet Lennepiile antaa mitään etevämpää sijaa "runoniekkain tasavallassa". "Klaasse Zevenster" todistaa, että hänen runollinen taitonsa ei ole tavallinen. "Klaasse Zevenster" (saksalaisessa käännöksessä, jonka me olemme nähneet, on nimi käännetty "Hänschen Liebenstern") kuvailee Hollannin nykyistä yhteiskunnallista elämää. Kertomus on yksinkertainen ja mutkaton; mutta antaa Lennepiile tilaisuuden esittää eri säätyjen elämää, joista hän taitavasti tietää valita parhaat perikuvat romaaniinsa. Klaasse on köyhä löytölapsi, jonka eräs runollinen yliopistolaisseura, "Seitsentähtinen", on ottanut kasvatikseen. Kun hän tulee täysikasvuiseksi, niin ensin yksi hänen kasvatusisistänsä, rehellinen maapappi Boll, ottaa hänet luoksensa asumaan. Muuan nuori kreivi rakastuu siellä Klaasseen, joka ei kuitenkaan muistaessaan omaa alhaista ja kreivin korkeata säätyä, suostu hänen tarjoomukseensa. Hänen täytyy silloin jättää rauhallinen paratiisinsa Bollin talossa ja ottaa kotiopettajattaren paikka. Tässä hän saa kokea kaikenlaisia vastuksia, mutta tarkalla velvollisuudentunnollaan hän ne kaikki voittaa. Onneton sattumus vie hänen pahassa huudossa olevaan taloon; kaikki ihmiset luulevat häntä syylliseksi ja hän pannaan viralta pois. Se rohkea tapa, jolla Lennep tässä esittelee kuvaelmia suuren kaupungin haureellisesta elämästä, on Hollannissa nostanut suurta melua ja arvokkaat tarkastajat ovat ankarasti moittineet tätä kohtaa romaanissa siveydelle vaaralliseksi. Siinäpä he kuitenkin ovat väärässä; runoniekan ja erittäinkin yhteiskunnallisten olojen kuvailijan on lupa käyttää semmoisiakin aineita; pääasia on, kuinka niitä esitellään. Lennep kertoo arveluttavia kohtauksia, mutta hän ei ole sen tähden rivo; niinkuin Klaassenkin, pysyy hänen mielensä puhtaana tässä riettaassa seurassa. Ihmisten kovuus ja pilkallinen ylenkatse vie Klaassen äärimmäiseen epätoivoon; hänen puhdas omatuntonsa todistaa hänet syyttömäksi, vaikka ihmiset tuomitsevat hänet häpeään. Viimein hänen asiansa kuitenkin selvenevät; hän löytää äitinsä, hänen viattomuutensa todistetaan ja hänen vanha rakastajansa, kreivi Eilar, uudistaa tarjoomuksensa. Kovat kärsimykset ovat kuitenkin murtaneet hänen mielensä; Klaasse kesti onnettomuutensa; onneaan hän ei voi kestää, hän kuolee. — Toiminta Lennepin romaanissa on sivuseikka; sen pääansiona ovat oivallisesti ja elävästi kuvatut ihmiset. Mikä runsaus ja samassa mikä totuus! Korkeimmat ja alhaisimmat, hyvät ja huonot, ihanteelliset ja jokapäiväiset astuvat silmiemme eteen. Kuinka suloinen on ensimmäisen osan idylli Bollin talossa ja kuinka tyhjältä, vaikka samassa naurettavaltakin näyttää "arvokkaan" kauppamiehen Zirikin talo Amsterdamissa! Vaikk'emme milloinkaan ole nähneet hollantilaista elämää, ovat kaikki henkilöt meille kuin vanhoja tuttuja. Ja tosiaan he eivät ole vieraita kenellekään, joka kerran on nähnyt jonkun Teniersin tai Östaden tauluista; niissä kuvatut ihmiset ovat samaa henkeä ja samaa lihaa kuin nämätkin. Sitä vastaan Lennep ei ollenkaan tunne voimakkaamman innostuksen säveliä; "demoninen" Drenkele on jotenkin koomillinen ja "jalomielisessä, haaveksivaisessa, taikauskoisessa Bettyssä" kirjailijan tarkoitus on ollut viehättävämpi kuin mitä hän on voinut aikaan saada. Lennepin kirjoitustapa on selvä, alkuperäinen, hyvässä merkityksessä realistinen vaikka toiselta puolen lavea, välistä myöskin liika hempeätuntoinen ja saarnaava.