II.

Saksalainen romaanikirjallisuus on viime aikoina osottanut semmoista tuotteliaisuutta ja pontevuutta, jommoista ei tätä nykyä missään muualla ilmaannu. Erittäinkin useat hyvät yhteiskunnalliset romaanit todistavat sitä intoa, jolla ryhdytään valtiollisiin kysymyksiin tässä kansassa, jonka haaveksivainen, toimeton mielenlaatu ennen oli naapurikansojen alinomaisena pilkkana. Kaikkialla nykyisessä saksalaisessa kirjallisuudessa havaitaan kiitettäviä yrityksiä runoniekkain puolelta olevia oloja käsittämään ja runollisesti kirkastamaan kansan elämää ja pyrintöjä, eikä omia unelmiaan. Etevät runolliset taideteokset, niinkuin Freytagin "Die verlorene Handschrift" (1864) ja Auerbachin "Auf der Höhe" (1865) todistavat heidän olevan oikealla tiellä. Vuosina 1866 ja 1867 ilmestyneiden romaanien joukossa ei tosin ole ainoatakaan, jota voisi pitää näiden mestariteosten vertaisina; mutta muutamat niistäkin ovat sekä viehättäviä että merkillisiä nykyajan tuotteita. Ensimmäisellä sijalla on Spielhagenin "In Reihe und Glied". Tässäkin romaanissansa Spielhagen osottaa tavallista loistavaa kertomistaitoaan, joka muuten on harvinainen saksalaisilla romaanikirjailijoilla; tässäkin romaanissa siro sujuva kieli, kirjava ja huomiota jännittävä toiminta, selkeästi kuvaillut henkilöt viehättävät lukijan mieltä. Valitettavasti Spielhagenin tarkkuus ja huolenpito teoksestaan ei ole karttunut samassa määrässä kuin hänen tuotteliaisuutensa; hänen ensimmäinen romaaninsa "Problematische Naturen" on jäänyt myös parhaaksi. Tähänkin viimeiseen romaaniinsa "In Reihe und Glied" Spielhagen on valinnut päähenkilönsä tuolta "epätietoisten luonteiden" alalta, joka saksalaisessa kaunokirjallisuudessa on yhtä tärkeä kuin "demi-monde" ranskalaisessa ja joka todistaa kipeää kohtaa saksalaisessa elämässä yhtä hyvin kuin "demi-monde" ranskalaisessa. Niinkuin monen muun nykyajan kirjailijan, niin Spielhageninkin silmä on paljoa terävämpi havaitsemaan ja hänen kätensä paljoa taitavampi kuvailemaan elämän kehnoja, kuin sen hyviä puolia. Mikä keksinnön rikkaus, mikä muotojen elävyys ilmaantuu kaikissa Spielhagenin "epätietoisissa luonteissa", noissa nerokkaissa, vaikka saamattomissa ihmisissä, jotka eivät milloinkaan tiedä, mitä tahtovat, eivätkä tahdo, mitä tietävät, joiden sydämmessä ei ole mitään siveellistä keskustaa, vaikka heidän toimensa usein voivat olla jotenkin innokkaat ja joita Spielhagen valtiollisen elämän kannalta sangen sukkelasti nimittää "catilinarische Existenzen". Kuinka paljon semmoisia "epätietoisia luonteita" ilmaantui Saksassa vuoden 1848 vallankumouksessa sekä valtaistuimilla että töllien asukkaissa, sekä aatelistossa että porvaristossa, sekä virkamiesten että yliopistolaisten joukossa, sitä todistavat Spielhagenin romaanitkin, joiden aineet tavallisesti kuvailevat mainittua aikaa. Yleensä Spielhagenin mielipiteet eivät ole yhtämukaisia; valtiollisilta mietteiltään hän on aina vapaamielisen keskipuolueen edustaja; runoilijana hän kuitenkin ylistää jyrkintä kansanvaltaista puoluetta. Eräässä kohdassa molemmat tarkoitukset käyvät yhteen — kirjailijan vihassa aatelistoa ja junkkerivaltaa vastaan. Onpa viha rakkauttakin mahtavampi Spielhagenin mielessä; sillä hänen rakkautensa synnyttämät ihanteet näyttävät jotenkin kuivilta ja vaaleilta niiden loistavien taulujen rinnalla, jotka kuvailevat preussilaista junkkerimaailmaa, jossa ulkonainen sivistys ja sisäinen raakuus, ulkonainen jumalisuus ja sisäinen turmelus yhtyvät. — "In Reihe und Glied" vie meitä kommunististen liikkeiden keskelle, jotka vuosina 1847 ja 1848 häiritsivät Eurooppaa. Kirjan päähenkilö, Leo Gutman, on ruvennut sosialististen aatteiden kiihkoiseksi puolustajaksi ja, vaikka on vielä melkein lapsi, ottanut osaa tehtaan työmiesten kapinaan omaa kasvatusisäänsä, parooni Tuchheimia vastaan. Koko kapina raukee kuitenkin tyhjiin ja Leon täytyy paeta. Seitsemän vuoden perästä hän kuitenkin tulee takaisin ja joutuu sattumalta kuninkaan ystäväksi; kuningas on tietysti yksinvaltias ja puhdasuskoinen ajatuksiltaan, mutta oikea "epätietoinen luonne"; hän taipuu vastakkaisimpiinkin mietteihin, jos nerokkaat ihmiset vain ymmärtävät niillä viehättää hänen mielikuvitustaan. Sepä innostuneelle Leolle täydellisesti onnistuukin ja kuningas perustaa Leon johdolla teollisuussiirtokunnan tehtaantyömiehille Leon kotipaikalla, Tuchheimissa. Nerokas ja innostunut Leo osottaa kuitenkin pian mitä suurinta saamattomuutta näissäkin, omien yrityksiensä synnyttämissä oloissa. Neuvottomuudessaan hän heittäytyy toisesta yrityksestä toiseen; hänen tehtaansa eivät onnistu saamaan työmiesten tilaa paremmaksi; vastukset enenevät samassa määrässä kuin Leon epävakaisuus. Hän jättää morsiamensa Sylvian, jota hän kuitenkin rakastaa, kihlatakseen erään korkeasukuisen virnakan. Hän koettaa itsevaltaisen ja pietistisen puolueen avulla säilyttää horjuvaa asemaansa, mutta ne käyttävät häntä ainoastaan välikappaleena omia tarkoituksiansa varten. Yht'äkkiä kuningas kuolee ja Leo hukkuu kokonaan. Leon vastakohtana romaanissa ilmaantuu hänen ystävänsä Walther yhdistymisaatteen puolustajana. Leo, vaikka hän on vimmattu kansanvaltainen, toivoo kuitenkin ainoastaan hallituksen avulla pelastavansa työmiehen; Walther odottaa kansan pelastusta itse kansalta. Muuten on Leo Waltheria paljoa viehättävämpi, edellinen kun aina vain saarnaa eikä tee mitään. Riettaat kohtaukset hovissa ja korkeissa seuroissa ovat tässäkin Spielhagenin romaanissa oivallisia; harvoin perkelettä naisen haamussa on kuvailtu niin mestarillisesti kuin Sarassa, kuninkaan vanhassa jalkavaimossa. Mutta romaanissa ilmaantuu jalojakin ihmisiä, jotka eivät sen tähden ole verettömiä haamuja, niinkuin Walther; esim. Leon setä, rehellinen, vakava metsänhoitaja Gutman ja hänen tyttärensä, urhea, jalomielinen ja uskollinen Sylvia.

Spielhagenin romaanien tarkoitus oli optimistinen; kuvaelmat siinä ovat sitä vastoin enimmästään mustia. Niin on Alfred Meissnerinkin laita vielä korkeammassa määrässä. Hän lausuu välistä jonkun lohduttavan sanan vapaudesta, tulevaisuudesta j.n.e., mutta olevissa oloissa hän todella näkee ainoastaan kurjuutta ja turmelusta. Eipä kuitenkaan ala, jolla nämä molemmat kirjailijat liikkuvat, ole ihan sama. Spielhagenin "In Reihe und Glied" kuvailee Pohjois-Saksan yhteiskunnallisia, Alfred Meissnerin viimeiset romaanit ("Schwarz-gelb" ja "Babel") Itävallan valtiollisia oloja. "Schwarz-gelb" (musta ja kelta ovat Itävallan värit) on tapahtuvinaan vallankumouksen aikana 1848, "Babel" Italian sodan aikana 1859; mutta koska samat henkilöt ilmaantuvat kummassakin romaanissa, muodostavat ne yhden teoksen. A. Meissner tuntee Itävallan olot perinpohjin; hän vie heitä kaikenlaisiin seuroihin ja aina hän on kuin kotonaan — armeijassa, sanomakirjallisuudessa, luostareissa, vankihuoneissa, ministerien etukamareissa ja ylimysrouvien sakissa. Välistä nykyajan historia aukenee avarammaksi ja mahtavammaksi näköalaksi; keisari Napoleon ilmaantuu vaikka ainoastaan kerran, ikäänkuin mystillisessä hämärässä; Magentan tappelua kuvaillaan, toiminta liikkuu Saksanmaalla ja Unkarissa, Parisissa ja Roomassa, mutta Wien on kuitenkin aina romaanin henkinen keskus. Sangen rikkaita, vaikka kyllä kirjavia aineita! Itävallan aateliston ylpeä ja ahdas poliisivaltioviisaus, ultramonttaanien tyhmä suvaitsemattomuus, sanomakirjallisuuden kaupanalaisuus, sotapäällikköjen raakuus ja varasteleminen — kaikista on siinä kuvia, joita tuskin voisi kutsua imarteleviksi. Kun lisäksi tulee runollinen taito ja se, mitä ranskalaiset tarkoittavat sanalla esprit, täytyy myöntää "Schwarz-gelb" ja "Babel" tavallista viehättävämmiksi romaaneiksi. Mutta ei muistossamme kuitenkaan juuri paljon niistä pysy, kun olemme lukeneet nämä Meissnerin teokset. Muutamat lyyrilliset kuvaelmat, muutamat varsin runolliset sivuhenkilöt (erittäinkin naisten joukossa), muutamat humoristiset välikertomukset — siinä kaikki. A. Meissner on oivallinen lyyrillinen runoniekka, mutta hänen mielikuvituksensa on liika ahdashenkinen pitkään valtiolliseen romaaniin. Hänen valtiollinen havaintovoimansa ei myöskään ole merkillisimpiä. Hänen vapaamieliset huokauksensa ja saarnansa ovat tuota tavallista tusinalaatua, jota täällä Suomessakin yltäkyllin on saarnattu ja veisattu; kun hän sitä vastoin koskee Itävallan kipeimpään kohtaan, eri kansallisuuskysymyksiin, näyttävät hänen käsityksensä jotenkin hämäriltä ja ristiriitaisilta.

A. Schopenhauerin filosofia on viime aikoina ollut tärkeänä aineena saksalaisessa sivistyselämässä; hänen synkkä katsomustapansa sointuikin hyvin siihen alakuloisuuteen, joka vuoden 1848 perästä hallitsi ihmisten mieliä. Kuinka aika on tullut, että nuorison pitäisi pyrkimän pois tästä Schopenhauerin pessimismistä ja työn voimalla etsimän sovitusta maailman kanssa, pyytää Max Ring osottaa viimeisessä romaanissaan: "Ein verlorenes Geschlecht". Arveluttava asia kuitenkin on, ettei tämä tarkoitus juuri ole missään henkisessä yhteydessä toiminnan pääkertomuksen kanssa. Se on näet tosin mieltäjännittävä, mutta myöskin törkeä rikosjuttu jotenkin tavallista laatua (vanha ruhtinatar, joka ylpeästä vihasta myrkyttää halpasukuisen miniänsä). Tämä kamala yökuvaelma kyllä meihin vaikuttaa; mutta vaikutus on aina aineellinen eikä runollinen. Sitä suuremman kiitoksen ansaitsee romaanin kolmas kohta, tapainkuvaukset pohjois-schlesialaisista vuoripiirikunnista. Tämänkään kuvauksen värit eivät ole kirkkaita, ne ovat tummia, niinkuin koko sen seudun köyhälistön elämä, mutta henkilöissä ja heidän kohtaloissaan ilmaantuva asiain ja luonnon kolkko traagillisuus kohottaa ne tavallista sensatsionikirjallisuutta paljoa korkeammalle.

Max Ring on Spielhagenin hengenheimolainen; molemmissa on samat hyvät avut (Spielhagenissa kuitenkin suuremmassa määrässä) ja samat viat; molemmilla on optimistinen tarkoitus, mutta todellisuudessa he kuvailevat saksalaista elämää sen kehnoimmalta puolelta; molemmat saarnaavat siveellistä eheyttä ja kuitenkin heidän sydämmensä salainen taipumus aina vie heitä semmoisiin aineihin kuin "Problematische Naturen" tai "Ein verlorenes Geschlecht". Viime vuoden sota ja sen perästä seuraavat tapaukset todistavat saksalaisissa oloissa olevan paljoa enemmän terveyttä, kuin mitä näistä romaaneista päättäen voisi luulla. Itse romaanikirjallisuudessa on teoksia, jotka esittelevät asioita paremmassa valossa kuin "In Reihe und Glied" tai "Ein verlorenes Geschlecht", esim. Hermann Grimmin uusi romaani "Unüberwindliche Mächte". H. Grimm on hyvin tunnettu taidehistorioitsijana ("Leben Michel-Angelo's") ja uuteloiden tekijänä; tämä on hänen ensimmäinen suurempi romaaninsa. Onko aatelisuus todella "voittamaton voima" 19:nnen vuosisadan lapselle? — tämä kysymys on hänen romaaninsa periaate. Arthur, romaanin päähenkilö, on nuori kreivi ikivanhaa sukua, joka kuitenkin aikojen kuluessa on köyhtynyt. Maksaakseen isänsä velkoja täytyy Arthurin myydä sukutalonsakin. Hän on liian ylpeä ruvetakseen tavalliseen porvarilliseen työhön jossakin alhaisessa virassa; mutta hänen mieltänsä karvastelee, kun hän havaitsee elämänsä tyhjyyden. Välistä hän rehellisesti koettaa ottaa osaa nykyisen ajan pyrintöihin; mutta joka askeleella olevat olot sotivat hänen sukuylpeytensä turhia luuloja vastaan ja hän vetäytyy loukkautuneena entiseen tyytymättömään toimettomuuteensa. Innokkaasti ja totisesti hän rakastaa erästä nuorta amerikkalaista tyttöä, Emmy Forsteria, mutta ylpeytensä kiihoituksesta hän loukkaavalla ylenkatseella hylkää tämän rakastettavan tytön, kun tämä näet ei ole aatelissukua. Hän tosin sitä katuu ja pyytää tekoansa anteeksi, mutta Emmyn äiti antaa kieltävän vastauksen ja vie tyttärensä kotia Amerikkaan. Arthur seuraa heitä lepyttääksensä rakastettuaan, mutta turhaan. Arthur on hukkumaisillaan epätoivoon ja kurjuuteen; eräs ystävä pelastaa hänen kuitenkin ja hän alkaa Amerikassa ihan uuden elämän. Siellä hänen kreivinarvonsa ei ole mikään voittamaton voima, hän oppii tekemään työtä, elämään vapaana vapaiden kansalaisten joukossa. Viime vuoden sota Preussin ja Itävallan välillä syttyy; Arthur palaa Eurooppaan takaisin, ottaakseen osaa isänmaansa taisteluihin. Sadowan tappelussa hän tulee havaitsemaan, että hänkin on yhteydessä nykyisen Saksan kanssa, että hänelläkin voi olla tila isänmaansa nykyisessä historiassa. Monen taistelun perästä ylpeää sydäntänsä vastaan hän viimein onnistuu saamaan rauhan; Emmykin suostuu tulemaan hänen morsiamekseen ja hän on kokonaan tehnyt sovinnon aikansa kanssa. Romaanin traagillinen loppu on kokonaan hyljättävä; eräs Arthurin äpärä veli näet, josta itse romaanissa ei juuri ole puhuttu mitään, ilmaantuu yht'äkkiä ja ampuu hänen kuoliaaksi ja Emmy kuolee muutaman vuoden perästä suruun ja keuhkotautiin. — H. Grimm ei ole niitä mahtavia runoniekkoja, jotka ihankuin salaisella lumousvoimalla kiinnittävät teoksiinsa lukijan mielen, vastoin hänen tahtoansa; hän on suloinen, terävä, sivistynyt kirjailija, joka terävällä havaintotajullaan ja runollisella aistillaan tavallisimmistakin aineista ja vähäpätöisimmistäkin asioista löytää viehättäviä kohtia ja osaa niitä käyttää. Hänen mietteensä ovat aina tarkkoja, usein merkillisiä, välistä nerollisiakin; hänen kirjoitustapansa muistuttaa klassillisen puhtautensa puolesta Goethen ja Tieckin romaaneista. Kuitenkin H. Grimm, luullaksemme, on erehtynyt ruvetessaan romaanikirjailijaksi. Hänen pienet novellinsa ovat ihastuttavia; romaaneissa muuten taitavalta kirjailijalta melkein puuttuu runollista syvyyttä.

Kun nuorin romaaninkirjoittajien polvi enimmiten ottaa aineeksensa nykyajan kysymyksiä, tämän yhteiskunnallisen romaanin isä, Karl Gutzkow, nyt koettaa voimiansa historiallisessa aineessa. Samoinkuin Gutzkow entisissä jättiläisromaaneissaan ("Die Ritter vom Geiste" ja "Der Zauberer von Rom") tahtoi antaa täydellisen nykyajan kuvan, on hän uusimmassa "Hohenschwangen" nimisessä teoksessaan valinnut uskonpuhdistuksen ajan samanlaiseen runolliseen tarkoitukseen. Koska kuitenkin ainoastaan romaanin alku on ilmestynyt, taitaa olla liika varhaista sanoa, lieneekö hän onnistunut tässä vaikeassa yrityksessään. Kaksi ensimmäistä nidosta ennustaa todella etevää runollista tuotetta, jos Gutzkow vain jaksaa säilyttää taiteellista eheyttä siinä henkilöiden, puolueiden, vehkeiden ja seutujen kohinassa, joka jo romaanin alussa ilmaantuu. Samoinkuin Gutzkow, niin toinenkin vanhojen "nuorsaksalaisten" päämiehistä, H. Laube, paraillaan kirjoittaa pitkää historiallista romaania "Der deutsche Krieg", joka ei myöskään vielä ole lopetettu. Muuten historiallinen romaanikirjallisuus Saksassa on ollut köyhä näinä kahtena vuonna, ei juuri laajuudeltaan, vaan laadultaan. Luettavimpia ovat Brachvogel'in "Hamlet, ein Shakespeare-Roman" (kuningatar Elisabethin onneton lemmitty Essex on muka Hamlet) ja Uechtritzin "Eleazar", kertomus juutalaisten elämästä vanhana aikana.

Eurooppalaisten kirjallisuuksien joukossa on vielä yksi, venäläinen, josta voimme ilmoittaa tavallista etevämmän tuotteen: Ivan Turgenjewin "Savu" nimisen romaanin, joka ilmestyi tämän vuoden alussa. Niinkuin Lennep Hollannissa, on Turgenjew ainoa Venäjän romaanikirjailija, jonka teoksia koko Euroopassa on otettu vastaan huomiolla ja suosiolla; hän on tätä nykyä ihankuin koko venäläisen kirjallisuuden edustajana lukevan Euroopan silmissä. Luulemme Turgenjewin nimen tutuksi Suomessakin, kun käännöksiä hänen romaaneistaan välistä on nähty sanomalehdissämme. Turgenjewin molemmat pääteokset ovat yhteiskunnalliset romaanit "Isät ja lapset" ja yllämainittu "Savua" (ilmat). Molemmissa ovat aineet otetut nykyisestä venäläisestä elämästä ja molempien valtiollinen merkitys on melkein yhtä tärkeä kuin niiden runollinen ansiokin. "Isät ja lapset" esitti ristikohtauksen kahden miespolvet välillä, vanhan, kangistuneen, vanhoillaan pysyvän, aatelisvaltaisen puolueen Nikolai I:n ajalta ja nykyisen, riettaan, kumoavan kansanvaltaisen nuorison välillä. Erittäinkin Turgenjew terävimmällä pilkalla tutki ja tuomitsi tuota eriävää, kaikki kieltävää ja kumoavaa, materialistista tendenssiä venäläisessä nuorisossa, jota on nimitetty "nihilismiksi"; hän ei ainoastaan osota sitä vaaralliseksi ja onnettomaksi, vaan myöskin lapselliseksi ja naurettavaksi. Viimeisessä romaanissaan Turgenjew taas on pannut kaksi toisiaan vihaavaa puoluetta vastakkain: maa-aateliston taantumukselliset, joiden mielestä nykyinen hallitus on liika vapaamielinen ja jotka luulevat vallankumouksen ja turmion uhkaavan Venäjää orjien vapauttamisen tähden, ja kansanvaltaiset nuorvenäläiset, jotka pitävät kaikki tyyni, mitä he eivät ole lukeneet Proudhonista tai Moleschott'ista, "romanttisena" loruna. Kertomus tapahtuu 1862 Baden-Badenissa, matkailevan venäläisen yleisön tavallisessa yhtymäpaikassa. Romaanin päähenkilö, nuori venäläinen Litvinow, on molempien toisiansa vihaavain puolueiden välittäjänä. Hän kuuluu synnyltään ja kasvatukseltaan oikeastaan kansanvaltaiseen nuorisoon, mutta rakkaus kaunista kreivinnaa Irina Ratmirowaa kohtaan vie hänet usein taantumuspuolueisten ylimysten seuroihin. Säälimättömällä pilkalla kirjoittaja saattaa näkyviin koko tämän liittokunnan heikkouden ja sokean mielettömyyden, mutta sen jäsenet ovat samassa esitetyt niin humoristisiksi, että nauramme emmekä suutu. Mitä naurettavinta esim. on, kun eräs vanha ruhtinas, joka on elänyt aikansa riettaissa huvituksissa, innokkaasti ja totisesti koettaa osottaa, kuinka "omaisuuden aate on Venäjällä kokonaan kumottu". Yhtä kielettömältä, mutta vielä typerämmältä ja välistä inhoittavaltakin näyttää toinen puolue, kansanvaltainen, vapaamielinen nuoriso. Ilman määrättyä tarkoitusta sen edustajat ajattelematta seuraavat jokapäiväisen muodin vaiheita; he ovat kiihoittuneet ilman totista innostusta ja pauhaavat mitään vaikuttamatta. He menettävät voimiansa joutaviin uhkauksiin toista puoluetta vastaan ja mitättömiin keskinäisiin riitoihin. Romaanin päähenkilö Litvinow käsittää täydellisesti molempien puolueiden kelvottomuuden ja hylkää selvillä syillä heidän mielettömyytensä; mutta valitettavasti ei hänkään juuri ole mikään siveyden sankari. Hänen sydämmensä on yhtä epäröivä ja kypsymätön kuin heidänkin, vaikka hänen ymmärryksensä on hiukan selvempi. Hän on kokonaan Spielhagenin "epätietoisia luonteita". Semmoisena hän ilmaantuu lemmenasiassansakin riettaan ja itsekkään Irinan kanssa, jonka tähden hän jättää rakastettavan ja puhtaan morsiamensa. Ja tämä Litvinow on kuitenkin melkein ainoa mies koko romaanissa, jota Turgenjew kuvailee jotenkin kunnolliseksi. Ja siinäpä on tämän romaanin kipeä kohta; Turgenjew pilkkaa "nihilismiä" ja hylkää sen; vaan kuitenkin hänen runottarensa muoto näyttää suuressa määrässä "nihilistiseltä". Novellissa tämä Turgenjewin kieltoperäisyys ei olisi aivan suureksi haitaksi, koska kirjailija semmoisessa valitsematta voi esitellä elämän kohtauksia; mutta pitkässä yhteiskunnallisessa romaanissa, jossa kuvaillaan kaikenlaisten puolueiden ja säätyjen edustajia, tämä ihanteen puute samassa on runollinen vika.

NELJÄ VUOTTA SUOMEN KIRJALLISUUDEN HISTORIASTA

[Kirjoituksesta ilmestyi ainoastaan tämä ensimmäinen osa.]

Jos näille viimeisille neljälle vuodelle on suotava merkittävä sija historiassamme, niin ei niiden kirjallinen tärkeys siihen ole syynä. Onhan tärkein ja painavin sivistystyö enimmiten ollut itse rahvaan tehtävä, sen kun kaikkein ankarimmin on täytynyt kestää taistelua hävittäviä luonnonvoimia vastaan, jotka maastamme olivat tehdä erämaan. Se osa, joka kirjallisuudella on ollut tässä taistelussa, ei ole aivan suureksi arvattava; siinä ei kuulunut muuta kuin hyväntahtoisia muistutuksia, jotka tietysti eivät mitään vaikuttaneet, ja varoittavia Kassandran-ääniä, jotka huomattiin liika myöhään. Entä kaunokirjallisuus? Tuon koko kansan valitushuudon edessä runoniekkain yksityisen riemun ja surun tietysti täytyi vaieta ja jaloimmatkin murhenäytelmät himmentyivät mitättömiksi noiden murhenäytelmien rinnalla, joita esiteltiin joka maantiellä, joka töllissä. Ikimuistettavaksi on Suomen kansalle tulevaisuudessa luettava se henkinen pontevuus ja sivistynyt kyky, jotka juuri näinä vuosina ovat ilmautuneet, ja kummastuksella on vastainen aika kuuleva Suomessa juuri tähän samaan aikaan olleen miehiä, jotka muka sievisteleväisestä ylenkatseesta "tshuudeja" vastaan rohkenivat julistaa tämän saman kansan ihan kykenemättömäksi omintakeiseen sivistykseen.

Valtiolliset kysymykset ovat tietysti nekin täyttäneet mitä tärkeimmän sijan historiassamme näinä viime vuosina, joina muutamat tapaukset tällä alalla ovat olleet käänteitä sisällisissä oloissamme. Mutta ei näidenkään ratkaisemiseen kirjallisuus ole paljon vaikuttanut. Käytännöllinen valtioviisaus maassamme nauraa tavallisesti kaikkia teorioja, ja erittäinkin ihan viime aikana tulee eräs suotta-käytännöllinen, melkein kyynillinen ylenkatse kaikkea aatteellisuutta vastaan hallitsevain valtiomiestemme riveissä yhä enemmin näkyviin. Osaksi saapi syyttää itse kirjallisuuttakin tästä ylenkatseesta, se kun, muutamia poikkeuksia lukematta, ei juuri ole edistynyt valtioviisaudessa menneiden vuosien suhteen. Erittäinkin sanomakirjallisuudessa, mikä parhaasta päästä ottaa valtiollisia kysymyksiä selvittääkseen, on tämä karttuva heikkous huomattava. Ottakaamme esimerkiksi ruotsalainen sanomakirjallisuutemme; "Litteraturblad" on hävinnyt, "Hufvudstadsbladia" ei sopine panna "Helsingfors Tidningarin" rinnalle ja "Helsingfors Dagblad" kadottaa samassa määrässä, kuin tilaajoita sille karttuu, entistä vilpasta, vireätä intoaan, joka teki sen niin tärkeäksi ja kiitettäväksi käyteaineeksi valtiollisessa elämässämme vuosien 1861-1864 tienoilla.

Onhan kuitenkin toinen riento sivistyselämässämme, sekin puoleksi valtiollinen, joka paremmin on elähdyttänyt ja hedelmöittänyt kirjallisuuttamme — yhäti kasvava kansallisharrastus. Juuri kirjallinen tuotteliaisuus on mitä tärkeimpiä todistuksia kansallisharrastuksen oikeudesta, kun aina se, mitä sydämmessä liikkuu, sanoissakin ilmaantuu. Viimeisten nälkävuosien kurjuus on paljoa isommassa määrässä tukahduttanut maamme ruotsalaista kuin sen suomalaista kirjallisuutta, joka viimemainittu ei ainoastaan ole pysynyt entisellään, vaan muutamissa kohden merkillisesti karttunutkin, mikä tietysti todistaa sen juurtuneemmaksi ajan vaatimuksiin. Vaikka juuri suomea lukeva yleisö kovimmin on saanut kärsiä näiden vuosien rasituksia, niin viime ajan suomalainen kirjallisuus ei ainoastaan laajuudeltaan, kirjojen paljouden puolesta, vaan vielä enemmän laadultaan, kirjojen arvon puolesta, vetää vertoja viime ajan ruotsinkieliselle kirjallisuudelle; onpa semmoisia aloja, joilla suomalainen kirjallisuus näinä neljänä vuonna on esiintynyt ruotsalaista paljoa etevämpänä, niinkuin esim. draamallinen ja historiallinen ala. Suuret ruotsalaiset kirjailijamme alkavat yhä enemmän vaieta: Runeberg, Cygnaeus, Stenbäck ovat tosin kirjoittaneet yhtä ja toista viime vuosina; mutta tämä on heidän entiseen tuotteliaisuuteensa verraten vähän ja heidän mahtiteostensa rinnalla vähäpätöistä. Topelius, ollen nuorempi, on säilyttänyt vanhaa vireyttänsä, vanhaa tuotteliaisuuttansa. Mutta omituista on, että hänen paras teoksensa näinä viime aikoina, romaani "Kuninkaan hansikka", on Suomessa ensin tullut yleisölle tutuksi suomalaisessa puvussa, suomalaisena käännöksenä. Tietty asia on, että eräs puolue, joka on ottanut ohjelmakseen "ojentaa kättä kaikille pyrkimisille suomenkielen viljelemistä varten", yhtähyvin luulee ja luulottelee yleisöä, ettei suomalaisessa kirjallisuudessa ole muuta kuin "Kultala" ja "Silmänkääntäjä", taikka jos muitakin, nykyisempiä yrityksiä huomioon otetaan, vakuutetaan "fennomaanien" kirjoittavan ainoastaan luulotellulle yleisölle ("för en imaginär publik"), ja samassa kaivataan entisiä aikoja, jolloin suomalainen kirjallisuus oli niin nöyrä ja viaton, ettei tarvittu siitä lukua pitää.

Jos katsomme kirjallisuuden eri haaroihin, on "Säkenien" toinen parvi pantava merkillisimmäksi ilmiöksi lyyrillisten runoteosten luetteloon. Eipä Oksanen niillä ole ainoastaan vahvistanut mainettansa ensimmäisenä lyyrillisenä runoniekkana suomen kielellä, hän on myöskin täydellisesti kohonnut suurten ruotsinkielisten runoilijamme rinnalle. Tämä "Säkenien" toinen osa täydentääkin Oksasen kirjallista kuvaa; ensimmäisten "Säkenien" nuorekkaan isänmaallisen kiihoituksen ynnä runsaiden kielitutkintojensa perästä hän antoi näissä suloisinta sisällistä lyyrillisyyttä, jossa aineet olivat yhtä vaatimattomia kuin esittely rikas ja viehättävä, kieli yhtä koristelematonta kuin syvää ja innollista. Samaa kiitosta ansaitsevat viimeiset promotsionisäkeet, joissa vielä lisäksi Oksaselle muuten harvinainen kuvien ja vertausten komeus osottaa hänen kykenevän loistavaan retorisuuteen. Alemman, vaikka kuitenkin varsin merkillisen sijan on Suonio itselleen hankkinut "Runoelmillaan", joiden toinen osa ilmestyi viime vuonna. Monessa kohden on Suonion runotar Oksasen runottaren sisar; molempien lyyrillisyydessä on itse runollinen mieli aineita viehättävämpi, mielikuvitusta etevämpi, molemmilla on plastillinen muodostusvoima runouden soinnullista, soitannollista puolta heikompi. Sitä vastoin Oksanen on syvempi, Suonio vaihtelevaisempi. Suonion runollinen vaikutusvoima ilmaantuu paraasta päästä osittain isänmaallisissa runoelmissa, joita hartahin, lämpimin rakkaus elähyttää, osittain hänen lyyrillisessä lemmenrunoudessaan, joka milloin hellästi, milloin näppärästi, milloin sukkelastikin soiden, on varsin somaa. Viime vuonna astui kolme nuorta ruotsalaista runoniekkaa ensimmäisiä askeleitaan Helikonin kukkuloita kohden, antaen kaikki kolme hyviä tulevaisuuden toiveita. Anttila on sävelikäs ja soinnullinen, välistä loistava luonnonkuvauksissaan, välistä innokas tunnoltaan, hänen runottarellaan on sivistynyt muoto, esteettinen vivahdus; se näyttää käyneen hyvää koulua, mutta häneltä puuttuu omintakeisuus. Välistä tätä kenties sopii sanoa Emlekylinkin lyyrillisyydestä, mutta hänen runoudessaan on myöskin eräs kohta, jossa ei voi kieltää hänellä olevan miellyttävää alkuperäisyyttä — tuo tajullinen aisti, millä hän on kuunnellut luonnon omituisia säveleitä, millä hän on katsellut kuvia, joista luonnon henki ihankuin elävänä meille puhuu. K.F. Enebergin runottarella on surumieliset kasvot. Sen kannel on huoliharsoon kääritty; hänen valituksensa on kenties välistä väsyttävää, mutta teeskentelemätöntä, mikä ansio ei ole vähäiseksi arvattava meidän aikanamme, jolloin teeskennelty "Weltschmerz" on mitä keveimpiä kujeita runoudessa; se koskee sydämmeen ja on synnyttänyt muutamia hengellisiä lauluja, joiden kauneus ei suinkaan ole tavallista laatua, joiden arvo aina on pysyvä. Näiden sievien, suloisten, hellien, ulkomaalaista koulua käyneiden salonkirunoilijain rinnalla on A. Kivi "Kanervalassaan" metsän uljaan, rehevän, vaikka usein jyrkän pojan näköinen. Ylipäänsä alkavan ruotsalaisen ja alkavan suomalaisen runoilijan on vältettävä ihan erilaiset harhatiet. Ruotsin yltäkyllin muodostettu, yltäkyllin harjoiteltu lyyrillinen kieli tekee, että runoilijat usein antavat kirjallisten muistojensa valloittaa mielikuvituksensa, antavat kullattua kuparia kullan sijasta; suomalaiset lyyrilliset vasta-alkajat taitavat paremmin säilyttää alkuperäisyyttänsä, mutta viehättyvät helposti tarjoomaan meille kultaa, jota ei ole ollenkaan rahaksi myntätty. Semmoisia kultarakeita ovat Kiven lyyrilliset runoelmat. Niiden sisällys on omituinen, kuvat ja vertaukset erinomaisen voimakkaita, koko henki jalo ja perisuomalainen, mutta tekijän ylenkatse muotoa kohtaan on tehnyt esitystavan kankeaksi, kielen huolimattomaksi ja säkeet epäsoinnullisiksi. Rahkosen "Sääskissä" soitto paremmin soitolle tuntuu, mutta mitä hänellä on sanomista, ei ole juuri merkillistä; varsin taitavaksi kääntäjäksi täytyy häntä kuitenkin kiittää. Paitsi näitä on tietysti koko joukko sekä ruotsalaisia että suomalaisia nuoria kirjailijoita kantanut lyyrillisiä esikoisiaan runottarien alttarille ylioppilas-osakuntien kalentereissa, mutta vaikka monen heidän sepittämänsä runoelman voi lukea mielihyvällä, on jotenkin vaikea sanoa, ken sydämmensä kyllyydestä laulaa ja kellä runous kuuluu koulun harjoituksiin. Ihan toista laatua on v. 1867 ilmestynyt kalenteri "Axet". Siihen on todella kokoiltu parasta, mitä maamme ruotsinkieliset runosepät, sekä vanhemmat että nuoremmat, näinä vuosina ovat kirjoittaneet. Mainittava on vielä tuo 1866 julkaistu "Helmivyö suomalaista runollisuutta", johon oli keräilty valittuja koristuksia suomalaisten laulajaimme aarreaitasta; sillä, vaikka kaikki olivat ennenkin painetut, moni niistä, hankittuna vanhoista sanomalehdistä tai muuten vaikeasti saatavista kirjoista, oli yleisölle ihan uusi vieras. Käännöksien joukosta, jotka todella ovat vaikuttaneet ja vielä vaikuttavat kirjallisuuteen, lienevät Kalevalan ruotsinnoksen toinen osa ja erittäinkin ensimmäiset vihkot Runebergin "Vänrikki Stoolin Tarinain" suomennoksesta tärkeinä pidettävät. Semmoinen vaihtokauppa tietysti ei voi muuta kuin elähyttää kirjallista elämää ja varsinkin on onnellista, että Runebergin runoelmille nyt on tie raivattu niiden oikeaan syntymäpaikkaan, itse kansan sydämmeen.

Jos käännymme draamalliseen kirjallisuuteen, niin A. Kiven teokset tietysti ensin vetävät huomiomme puoleensa. Hän on näinä neljänä vuonna antanut painettavaksi neljä kappaletta: murhenäytelmän "Karkurit", näytelmät "Yö ja päivä" sekä "Lea" ja pienen ilveilyksen "Kihlaus". Kun tekijän hallussa on muitakin, painamattomia kappaleita, todistaa tämä tuotteliaisuus kieltämättä A. Kiven olevan niitä reheviä, alkuperäisiä realisteja, jotka ovat nykyisen draamallisuuden suosituimmat kannattajat. Hän rakastaa voimakkaita, ytimellisiä henkilöitä, heidän luonteissaan on aina rikas omintakeisuus; heidän silmistään salamoi mahtava innostus ja kiihoittuneet mielihalut meitä vastaan, heidän käytöksensä on pateettisen uljasta. Hänen draamallinen runottarensa on täynnä älyllisiä oikkuja ja vihaa kaikkea akateemista säännöllisyyttä. Koomillisissa osissa hänen huumorinsa on tuota karskeaa, rehevää laatua, joka kenties kauhistuttaa jokaista teevesi-esteetikkoa, mutta sievistelemättömässä raittiudessaan juuri on todellinen tunnusmerkki siitä, onko "vis comica" tekijässä. Paras näistä Kiven neljästä kappaleesta lienee erinomaisen ihana draamallinen idylli "Lea", jossa erittäinkin runollinen sommittelu erinomaisessa itämaisessa valaistuksessaan tekee mitä täydellisemmän vaikutuksen. "Karkurein" toiminta välistä nojautuu vaikuttimiin, joiden draamallinen käytännöllisyys on melkein arveluttava; mutta kirjoituslaadussa hehkuu kiivas innostus, luonteissa viehättää jalomielinen jäykkyys, joka vie meitä oikeaan traagilliseen kauhistukseen. Näytelmässä "Yö ja päivä" miellyttää eräänlainen soma suloisuus ja "Kihlauksessa" tavataan muutamia noita totisia, viattomassa ja alkuperäisessä koomillisuudessaan omituisia olentoja hämäläisestä talonpoikais-elämästä, jotka Kiven kautta ovat saaneet kansalaisoikeuden kirjallisuudessamme. Kiven näytelmät ennakoitsevat kaikki suomalaista teatteria; erittäinkin hänen koomillisissa kappaleissaan tarjoutuu koko galleria viehättäviä kuvia suomalaista talonpoikaiselämää tuntevalle näyttelijälle. Tuokon "Saul" kuuluu sitä vastoin ainoastaan luettavaksi määrättyjen näytelmien joukkoon, runoudenlajiin, joka paljaan esteettisyyden kannalta katsoen kenties näyttänee arveluttavalta, mutta jonka oikeutta kirjallisuudessa ei sovi kieltää semmoisessa maassa, jossa muureja, eikä ihmisiä, on luultu pääasiaksi teatterissa. Tuokko on Kiven runollinen vastakohta; tuolla jylhä salo tummin honkineen, pauhaavine koskineen, täynnä syvänteitä, joiss esteettinen "maku" kompastuu, täällä tuuhea puisto hiekkakäytävineen, suorine kanavineen, mutta useinkin melkein liika tasainen. Aatteellinen innostus, joka draaman sankarin hermostuttamiseksi on tarpeellinen, puuttuu Tuokon henkilöiltä; hänen voimansa on runollisessa kirjoituslaadussa, joka puhtaudessaan, sujuvaisuudessaan ja klassillisessa ylevyydessään on moneksi ajaksi oleva loistava esikuva suomalaiselle draamakirjallisuudelle.

Maamme ruotsalaiset draamankirjoittajat eivät ole näinä vuosina olleet yhtä onnellisia runouden arpajaisissa; heille on enimmiten sattunut tyhjiä numeroita. Mehukas realismi henkilöiden kuvailemisessa ja onnistunut toimintain järjestäminen korottavat G. Laguksen "Klubbhöfdingen" tavallisesta kaavamaisesta murhenäytelmällisyydestä muutamia askeleita ylemmäksi; mutta vaikuttimet ovat osittain aivan teeskenneltyjä, osittain aivan mitättömiä, eivätkä voi syvemmin tyydyttää. Täydellisen haaksirikon yleisön jäykkää kylmyyttä vastaan kärsi Malmströmin "Erik Fleming", jossa samaten muutamat erityiset kauniit kohtaukset eivät jaksa peittää toiminnan epädraamallista rakennetta ja motiivien kurjuutta. Draamallisten päiväkorentojen joukossa mainittakoon Rosendahlin "Ainamo", jossa muutamat lyyrilliset huokaukset ja liverrykset soivat jotenkin somilta ja Berndtson'in pieni ilveily "Tiden Teaterdirektör", jossa muutamat, melkoisen sukkelat "bonmots" valtiollisista oloistamme kolme vuotta sitten huvittivat yleisöä ja matkaansaivat pitkän esteettisen kirjoituksen maamme etevimmältä tarkastajalta, F. Cygnaeukselta.

Romaanikirjallisuus on, niinkuin tiedetään, näinä vuosina ollut kaunokirjallisuutemme heikoin puoli. Yleisön lukuhalu on juuri siinä kohden valveilla ja mielihyvällä otetaan ulkomaan sekä hyviä että kehnoja tuotteita vastaan, kun kotimaan tuotteliaisuus ei vähimpiäkään tarpeita täytä. Kelvollinen suomalainen romaanikirjallisuus olisi sen tähden meille mitä tärkeintä, ja kummaa on, että tämä osa kirjallisuuden vainiosta näin on jäänyt viljelemättä. Historiamme esim., jossa yhteiskunnallinen edistys ja sisälliset olot ovat valtiollisia seikkoja paljoa tärkeämmät, soveltuisi paremmin runollisesti käytettäväksi W. Scottin historiallisen romaanin puvussa kuin draamallisessa muodossa, johon nuoret runoilijamme sitä niin mielellään pakoittavat. Harvoin historiassamme kansaa elähyttävät aatteet ovat kiihtyneet semmoiseen abstraktiseen intoon, joka tekee historiallisen draaman sankarin; sitä vastoin ihmisten taistelu ulkonaisten olojen kanssa sekä luonnosta että elämästä tarjoo viehättävimmät aineet historiallisen romaanin eepilliselle kertomukselle. Näinä neljänä vuotena ilmestyneiden romaanien joukossa Topeliuksen tekemät tietysti etupäässä herättävät huomiota. Sujuvassa ja vilkkaassa kertomustavassa pysyy Topelius vielä mestarina, niinkuin ennenkin; siinä tavataan hänen vertaisiansa ainoastaan paraiden romaanisten novellistien keskuudessa. Hänen elävä mielikuvituksensa keksii yhä vielä jännittäviä juonia, jotka eivät ainoastaan vaikuta, että ruvettuamme lukemaan meidän on mahdoton jättää romaani kesken, mutta sen lisäksi vielä kummastuttavat vaihtelevaisuudellaan ja uutuudellaan. Mutta tämän hänen säilyneen virkeytensä rinnalla on myös jonkunlainen huolimattomuus teoksen taiteellisesta rakenteesta kasvamistaan kasvanut, joka melkoisesti vähentää teoksen sisällistä arvoa. Topeliuksella on ollut tapana aina ensin julkaista romaaninsa nurkkaliitteenä päivälehdissä, ja vaikka tuo tapa kyllä voisi olla hyödyllinen, ei se taiteellisen eheyden puolesta juuri ole suosittava. Topeliuksen viimeisissä novelleissa loppu melkein aina huonosti soveltuu alkuun kun näet aina liika selvästi näkyy, että tekijä on ryhtynyt teokseen tietämättä, mihin toiminnan juoksu viimein on vietävä, ja usein tapahtuukin, että tämä kääntyy toiseen suuntaan kuin mitä alkurakenne ennusti. Tämä epätasaisuus haittaa varsinkin "Kyrkoherdevalet i Aulango" nimistä novellia, joka 1867 ilmestyi "Åbo Underrättelserissä"; tämä on kolmanneksi osaksi jotenkin tavallinen kummitusjuttu Hoffmannin tapaan, kolmanneksi osaksi kamala väitös maamme kirkollisista oloista ja kolmanneksi osaksi joukko kuvaelmia herrassäädyn jokapäiväisestä elämästä maalla, jota osaa yksistään sopii kiittää onnistuneeksi. "Välskärin kertomuksia" ilmestyi tähän asti viimeinen "Helsingfors Tidningarissa" 1866, nimeltä "Under Gustaf II:s första regeringsår". Kolmannen Kustaan aika on jo ennestään Topeliuksen mielikuvitukselle rakas ja tuttu. Romaanissa ilmaantuvat laatukuvat ajan valtiollisesta ja seuraelämästä ovatkin loistavia ja tekijän tarkka silmä tekee usein muistutuksia, jotka oksaan osaavat. Liitenovelli-kirjailijan huolimattomuus ilmestyy tämän kertomuksen romanttisessa puolessa, joka on hyljättävä. Kolmannen Kustaan päivistä onkin paras näistä romaaneista, "Kuninkaan hansikka", joka ilmestyi menneen vuoden "Novellikirjastossa". Siinä Topeliuksen ihmeellinen kertomustaito paraiten näkyy ja ainoastaan historiallisen katsantotavan suhteen on moittimisen syitä. — Paitsi näitä Topeliuksen teoksia ei ole juuri mitään tärkeämpää ilmestynyt romaanikirjallisuuden alalla. Tavallista sensatsionikirjallisuutta ovat K.J. Gummeruksen historialliset kertomukset "Rahvaan tytär miljonain hallitsija" ja "Rollijärven avannot" (viime vuoden Suomettaressa). Välistä somia, mutta useammin vähäpätöisiä ovat T. Sederholmin "I Finland" nimiset kertomukset. Samaa kiitosta ja samaa moitetta sopii antaa T. Hahnssonin idyllille "Haapakallio". Jotakin suurempaa, aatteellisempaa on Stella tarkoittanut kirjoittaessaan "En qvinna af vår tid", jossa hän on tahtonut esittää jalomielisen, vapaan naisen esikuvan. Ihanne on häneltä muuttunut sen ivakuvaksi, mutta kirjoitustavassa miellyttää sivistynyt säädyllisyys.

Tarinakirjallisuus on runoustaiteen haara, joka Pohjoismaiden ja erittäin Suomen kirjallisuudessa ei ole vähäpätöiseksi arvosteltava. Neljältä viime vuodelta onkin tällä alalla muutamia tuotteita, jotka ansaitsevat huomiota. Niiden etupäässä on tietysti mainittava "Suomen kansan Satujen ja Tarinain" neljäs osa. Semmoiset kirjat eivät ole merkillisiä vain täksi päiväksi taikka huomiseksi, ne virkistävät kirjallisuutta monta miespolvea perätysten; ne ovat lähteitä, jotka eivät ainoastaan ole ihania itsekseen, vaan myöskin kastelevat ja hedelmöittävät koko kirjallisuuden vainion. Vaikka tämä neljäs osa ei ole kaikin puolin edellisten vertainen, on siinäkin monta miellyttävää suomalaisen alkuperäisyyden helmeä. Niiden rinnalla Topeliuksen "Visor och Sagor" näyttävät kuivamaisilta, vaikka nekin ovat täynnä suloista runoutta. Näitä on viime vuosina ilmestynyt kaksi vihkoa. Luettavia ovat myöskin Emlekylin "Honkain Tarinat".

SAKSALAISESTA DRAAMASTA

1870-71

Saksan draamakirjallisuuden alalla ei viimeisen sota-ajan isänmaallinen mieliala ole niin silmiinpistävä kuin esim. lyyrillisyydessä. Hetken innostus voi synnyttää jonkun kelvollisen ja ihanankin runoelman; mutta kelvolliseen draamaan se ei ole riittävä, siihen tarvitaan välttämättömästi muodostavaa mielikuvitusta ja vahvat traditsionit, jotka syntyvät vasta vakaantuneista oloista. Epälukuisia isänmaallisia näytelmiä on kirjoitettu viime sodan aikana; mutta ne olivat tavallisesti ainoastaan hetken lapsia, aiotut teatterin käytännöllisiä tarpeita varten, jonka palkeilla ne elivät ja kuolivat. Paremmat draamat ovat olleet historiallista laatua. Näissä ilmenee melkein kaikissa harrastus sulattaa yhteen Schillerin aatteellinen katsantotapa ja nykyinen realismi. Merkillinen on siinä kohden H. Kruse, joka äsken on ilmaantunut runoniekkain joukkoon, toimitettuaan monta vuotta Saksan parasta valtiollista lehteä "Kölnische Zeitung", jonka hän on tehnyt oikein eurooppalaiseksi mahdiksi. Hänen draamansa todistavatkin valtiollisiin seikkoihin tottunutta henkeä; hänen henkilöiltään puuttuu kaikki väärä kirkastus; ne nojautuvat aina historialliseen olevaisuuteen. Hänen tyylinsä on ytimekästä eikä osota tuota saksalaisessa draamakirjallisuudessa ivallista Schillerin-näköisyyttä. "Die Gräfin" kuvailee friisiläisen ruhtinasperheen sammumista 15:nnen vuosisadan loppupuolella. Aine on otettu vanhoista friisiläisistä ballaadeista ja kronikoista. Kreivinna Teda hallitsee maatansa miehuullisella jäntevyydellä, masentaa ylpeätä aatelistoa, hävittää merirosvojen pesiä ja tekee pienen valtakuntansa kukoistavaksi; mutta sama järkähtämätön lujuus, joka kukistaa maan viholliset, tekee hänen kovaksi äidiksi; hän särkee lapsiensa onnen ja jää yksin Niobena elämään kaikkien lapsiensa kuoltua. "Wullenweberissä" esitellään tuota uljasta lyybekkiläistä demagogia, joka yritti tehdä Hansaliiton jälleen siksi, mitä se mahtavuutensa aikana oli ollut, Pohjan ensimmäiseksi vallaksi; — yritys kuitenkin musertui skandinaavisten maitten herännyttä kansallishenkeä ja saksalaisten ruhtinasten kateutta vastaan. "Erik XIV" kuvaa Kustaa Vaasan onnettoman pojan onnetonta loppua. — A. Lindner herätti kuusi, seitsemän vuotta takaperin huomiota Preussin kuninkaan palkitsemalla näytelmällänsä "Brutus ja Collatinus". Nyt hän on taas kirjoittanut kaksi uutta historiallista draamaa: "Die Bluthochzeit" ja "Katarina II". Hän on sivistynyt, paljon lukenut kirjailija, joka ymmärtää taiteensa; hän panee voimakkaasti toiminnan kokoon, hän kirjoittaa tuota oikeata kivikirjoitusta, joka erottaa draamallisen runoniekan lyyrillisestä. Mutta hänen alkuperäisyytensä ei ole yhtä kiitettävä; välistä kuulemme Shakespearen mehukasta huumoria, välistä huomaamme Schillerin aatteellisen vapaudenhengen innostuttaneen tekijää, välistä kohtaamme tuttuja V. Hugon tapaisia väkivaltaisia ristiriitoja. Myöskin Lindnerin historiallinen asettelu on jotenkin väärä; Medicin Katarina on hänestä ainoastaan tavallinen myrkyttäjätär, joka vain huviksensa murhaa, Venäjän ylpeä Katarina II ilkiö, joka ei kammo mitään rikoksia. — Gutzkow on kirjoittaessaan "Der Gefangene von Metz" luultavasti tahtonut uhrata roponsa hänkin isänmaallisen runouden alttarille; draaman elähyttävä ristiriita saksalaisen protestanttisen uskollisuuden ja ranskalaisen katolisen viekkauden välillä on ehkä vanhan runoniekan aivoissa muodostunut sangen vaikuttavaksi, mutta hänen teeskennelty kirjoitustapansa ja hajallinen tekniikkansa muistuttavat varsin vähän "Uriel Acostan" mainiosta tekijästä. Onnistuneempi on R. Gottschall, joka myös on hakenut historiasta soveliaita aineita anti-ranskalaiseen, saksalais-kiihkoiseen näytelmään. Teoksessaan "Herzog Bernhard von Weimar" Gottschall tekee tämän miehen protestanttisuuden ja saksalaisen yhteysaatteen kannattajaksi, jonka tähden Richelieu viekkaasti houkuttelee häntä pauloihinsa ja jesuiitat myrkyttävät hänen. Viime aikojen saksalais-ranskalaisiin oloihin viittaavat lauselmat tarjoutuvat tietysti itsestään; mutta myöntää täytyy, ettei runoniekan isänmaallinen tarkoitus pöyhkeile liika sopimattomasti. Gottschallin retorinen pontevuus on usein hyvin vaikuttava. Jos "Bernhard von Weimar" on tämän vuoden tärkein tendenssinäytelmä valtiollisella alalla, niin on kirkollisella tämä sija annettava Anzengruberin teokselle "Der Pfarrer von Kirchfeld". Se on tietysti kirjoitettu Döllingerin, vanhoilliskatolisen suunnan hengessä ja saarnaa erittäin pappien naimattomuutta vastaan. Itävallassa ja Etelä-Saksassa, jossa tämä on päivän kysymyksiä, on Anzengruberin näytelmä herättänyt yleistä ihastusta; mutta kylmempi Pohjois-Saksa on tarkastellut sitä tylymmillä silmillä. Se ei juuri tyydytäkkään liika ankaria taiteellisia vaatimuksia, mutta yksinkertaisena kansannäytelmänä se ei ole hyljättävä. Onpa kaksi Itävallan runoniekkaa äsken rikastuttanut saksalaista draamakirjallisuutta. Mosenthalin "Marynassa" on tuon Venäjän historiassa mainion väärän Demetrion leski päähenkilönä; kostaaksensa Demetrion surman, hän julistaa erään tavallisen petturin, kerjäläisen Ivanin, Demetrioksi ja tekee hänen puolisokseen. Tällä rikoksellaan hän ansaitsee traagillisen surman, joka kohtaa häntä Ivanin riettauden ja taitamattomuuden kautta. J. Weilenin teokseen "Graf Horn" on aine otettu kuuluisan raha-asioitsijan Lawin ajoilta. Kaksi vastakkaista henkilöä senaikuisesta seuraelämästä on Weilen kuvannut varsin taitavasti; kreivi Horn on köyhtynyt aatelismies, joka ylenkatsoo työntekoa ja tuhlaa elämänsä velttoihin unelmiin, vaikka hän mielenjaloudessaan osottautuu oikeaksi aatelismieheksi; häntä vastassa seisoo Michel Bourdon, hänen entinen orjansa, kostonhimoinen, raaka, mutta täynnä tuota sitkeää jäntevyyttä, joka tekee hänestä tulevaisuuden miehen. Weilenin draaman kolme ensimmäistä näytöstä on varsin mahtavasti sepitetty, mutta näytelmän loppupuolella vaikutus laimenee.

II

ARVOSTELUT

(Kirjallisesta Kuukausilehdestä)

Vuodelta 1866.

Finnische Dichtungen, ins Deutsche übertragen von Hermann Paul. 1866. 130 s. Hinta 2 Rmk.

Puhumatta Kalevalasta ja osaksi myöskin Runebergin teoksista, on koko suomalainen runous melkein kokonaan "terra incognita" eurooppalaiselle yleisölle. Skandinaavian maissa kyllä tunnetaan ja rakastetaan niitä runoilijoitamme, jotka käyttävät ruotsin kieltä, muissa maissa taas Topeliuksemme, Cygnaeuksemme ovat outoja nimiä. Myöskin moni runoutta harrastava mies, erittäinkin Saksassa, on oppinut ihailemaan Kantelettaren lauluja ja koettanut sovitella niitä omaan kieleensä, mutta ei yhtään suurempaa ja vielä vähemmin täydellistä kokoelmaa suomalaisia kansanlauluja ole vieraissa maissa vielä ilmaantunut. Jokainen onnistunut koe tuoda maamme runolliset aarteet piilostaan esiin suurille eurooppalaisille markkinoille on siis kiitosta ansaitseva, ja me toivomme, että hra Paulin "Finnische Dichtungen" tulevat saamaan ihan lavean yleisön Saksassa.

Täydellistä katsausta maamme runolliseen kirjallisuuteen hra Paulin kirja ei kuitenkaan tarjoo eikä pyydäkkään tarjota. Stenbäck esim. ja moni muu runoniekka ei ole ensinkään saanut siinä sijaa, samaten ei myöskään ole näytteitä kaikista suomalaisen kansanlaulurunouden lajeista. Kun hra Paul kuitenkin esipuheessa sanoo antavansa "den geringen Bruchtheil" (pienen murto-osan) suomalaista runoutta, ei voida katsoa tätä vaillinaisuutta miksikään viaksi.

Pahempi on, etteivät valitut näytteet aina ole runoniekkojen paraita. Vaikka esim. Topeliukselta on otettu 9 kappaletta, saapi lukija kuitenkin jokseenkin epävakaiset ajatukset hänen runottarensa luonteesta. Kypsymättömät nuoruuden kokeet (niinkuin "Vid tjugu år") tai tilapäiset runoelmat (niinkuin "Nikolai Alexandrovitsch") voivat saada saksalaisen lukijan pitämään suloista runoilijaamme liian alhaisessa arvossa. Paremmin on hra Paul valinnut viisi käännöstään Cygnaeuksen teoksista ja kolme käännöstään Ahlqvistin (Oksasen) runoelmista ("Silloin saisi Tuoni tulla", "Tuopa tuopi tuiman tunnon" ja "Miksikä aina suret?"). Runebergiltä on hra Paul kääntänyt ainoastaan yhden kappaleen, joka seikka kuitenkin on luonnollinen, kun näet Runebergin teokset jo ovat saatavina saksaksi. Nervanderin lyyrillisiä runoelmia hra Paulin kirja sisältää kaksi. Viimein antaa kymmenen Kantelettaren ihaninta valiohelmeä tälle teokselle suurimman kaunistuksen. — Yleensä voi kiittää itse käännöstä hyväksi. Vaikka tämä tarkoin seuraa alkutekstiä, ei siinä kuitenkaan ole nähtävänä mitään kankeutta tai sekaisuutta; kieli on sujuvaa ja ainoastaan harvoin kirjailija käyttää säkeissä vapautta semmoista, jonka tarkempi runomitta-oppi hylkää. Muutamissa runoelmissa (esim. Topeliuksen "Respolskassa") on käännös ihan mestarillinen.

Ainamo. Skådespel med sång i 4 akter och 1 tablå af K. Rosendahl. 1866. 88 s. Hinta 2 mk.

På Lemos strand. Dramatisk idyll med sång i 2 tablåer af K. Rosendahl. 1866. 53 s. Hinta 1 mk. 20 p.

Sceniska monologer af K. Rosendahl. 1866. 32 s. Hinta 75 p.

Maamme ruotsalaisessa kirjallisuudessa on joukko runoilijoita, jotka, vaikka iältään vanhat, aina kuitenkin pysyvät alottelijoina. Mikään aatteellinen into ei pakoita heitä laulamaan; ruotsin kielen helppo soveltuminen retoriseen loistavuuteen ja kaikuvaiseen runorakennukseen viehättää heidät sepittämään riimejä — valitettavasti usein ilman sisällystä. Kun lisäksi tulee, että näiden kirjailijain henkinen näköala tavallisesti ei juuri ole liioin avara, täytyy tunnustaa heidän sijansa maamme sivistyselämässä jokseenkin alhaiseksi. Tähän joukkoon näkyy hra Rosendahlkin kuuluvan. Hän on jo tehnyt monta yritystä draamallisen runouden alalla, mutta aina osottanut kykenemättömyyden päästä kaikista koulupoikamaisimmasta runokäsityksestä. Etevin hra Rosendahlin tuotteista on kieltämättä satunäytelmä "Ainamo". joka yleisön suureksi suosioksi näyteltiinkin viime vuonna keväällä Helsingin teatterissa. Tämä suosio ei juuri kuitenkaan koskenut itse näytelmää, vaan oivallista ja kaunista soitantoa, jonka nerokas sävelniekkamme P. von Schantz-vainaja laati hra Rosendahlin teokseen. Painettuna ja siis ilman soitannon apua, on "Ainamo" kadottanut suurimman viehätyksensä. — Näytelmän aine nojautuu germanilaisessa tarustossa tavattavaan uskoon, että alkuaineiden haltiattarilla ei ole sielua, jos ne eivät voi saavuttaa jonkun maallisen nuorukaisen rakkautta. Tämä aine sopisi kyllä hyvin satunäytelmään, mutta hra Rosendahl on ihan sopimattomasti asettanut tarinan näyttämön Suomeen, vaikka koko usko on niin peräti germanilainen eikä koko tarustossamme tavata yhtään muistomerkkiä, johon se voisi liittyä. Toiminnan puolesta hra Rosendahl on enimmiten seurannut Andersenin satua: "Pieni merenneito", jossa myöskin on käytetty samaa ainetta kuin "Ainamossa"; mitä hän siihen itse on lisännyt, ei juuri todista suurta keksimiskykyä. Kielen puolesta on kirjailija onnistunut paremmin. Puhtaasti lyyrilliset paikat "Ainamossa", varsinkin missä kirjailija antautuu hentomieliseen kirjoituslaatuun, soivat useinkin somilta ja sujuvilta, vaikka niissäkin kyllä suurempi alkuperäisyys olisi suotava.

"Lemun rannalla" on pieni draamallinen idylli, joka teeskentelemättömyytensä ja isänmaallisen tarkoituksensa tähden sopii varsin hyvin seuranäytelmäksi. Kirjallista ja draamallista arvoa sillä on vielä vähemmin kuin "Ainamolla". — Ihan vähäpätöisiä ovat hra Rosendahlin "näyttämölliset yksinpuheet": "Kukkaisten myyjätär" ja "Vastaleivottu ylioppilas" (En nybakad student).

Små berättelser och tidsbilder af Kapten Puff. 1866. 192 s. Hinta 2 mk.

Kun tulevaisuudessa joku historioitsija ryhtyy kuvailemaan nykyistä sivistyselämää maassamme, on hän löytävä N. Pinellon nimen liittyneenä kaikkiin harrastuksiin ja yrityksiin, jotka meidän aikanamme ovat koskeneet taiteen edistymistä ja viljelemistä Turussa. Hän on varmaankin pitävä arvossa sitä lämmintä intoa, joka ilmaantuu hra Pinellon taideharrastuksissa, jos hän ei voikkaan aina kiittää näiden harrastusten johtopäätöksiä parahiksi. Hän taitaa arvattavasti löytää tästäkin pienestä kirjasta yhtä ja toista, joka voipi valaista Turun iloista seuraelämää, ennenkuin yliopisto muutettiin sieltä Helsinkiin. Suurta kirjallista merkitystä näillä "kertomuksilla" ei suinkaan ole — eikä ole toiselta puolelta niillä suuria vaatimuksiakaan. Ne ovat yksinkertaisia jutelmia sekä tutuista että tuntemattomista, mutta aina todellisista ihmisistä, joita kirjailija on nähnyt ja tuntenut. Näiden ihmisten elämänvaiheet eivät juuri aina ole olleet niin merkillisiä eivätkä ihmiset itse niin eteviä, mutta kirjailijan suora ja hyväntahtoinen, mieli tekee hänen tuttunsa meidän omiksemme ja me annamme mielellämme anteeksi, jos kirjailija välistä puheliaan vanhuksen tavoin juttelee melkein liian paljon jokapäiväistä hokua. Vielä lisäksi voivat uuteloiden kirjoittajat näistä "ajankuvista" saada huvittavia aineita, ja sekin lisää kirjan arvoa, että siinä tavataan tietoja kaikista suomalaisista miehistä ja naisista, jotka ovat antautuneet näytelmätaiteen palvelukseen.

Helmivyö suomalaista runoutta. Helsinki 1866. 287 s. Hinta 3 mk.

Niinkuin lukijamme jo tietää, on ansiokas kuvalehtemme "Maiden ja Merien takaa" tänä kesänä kuollut samaan tautiin, jota melkein kaikki kirjalliset yritykset meidän maassa sairastavat, nimittäin suosivan yleisön ja tilaajain puutteeseen. Kaksi seikkaa kuitenkin voinee vähäisen lievittää niitä surkeita ajatuksia, jotka tämä tapaus välttämättömästi jokaisessa synnyttää: ensiksi lienee varma, että "Maiden ja Merien takaa" jonkun ajan perästä taas virkoo eloon ja toiseksi toimitus on antanut tilaajoilleen mitä kauniimman palkinnon tuosta kesken vuotta lopetetusta lehdestä, nimittäin kokoelman etevimpiä suomalaisia runoelmia! Runoniekkamme eivät tavallisesti ole olleet aivan tuotteliaita, harvat ovat ne, jotka olisivat voineet saada runoistansa kokoon erinäisen vihkon, tavallisesti heidän teoksensa ovat painetut sanomalehtiin ja siellä arvattavasti joutuneet yleisöltä unhotuksiin. Varsin kiitettävä on siis tämä kokoelma, jonka tarkoitukseksi hra J. Krohn (Suonio), kirjan toimittaja, sanoo "että saataisiin kaikki mitä vaan kauniita suomenkielisiä runoelmia löytyy hajallaan, siellä täällä sanomalehdissä ja kirjoissa, kootuksi yhteen, niin että ne olisi suuren yleisön nautittavana eikä ainoastaan niiden harvain tutkijain, jotka joskus katselevat vanhoja sanomalehtiä läpi". Mutta tämä hra Krohnin yritys ei ansaitse ainoastaan suuren yleisön tähden runsasta kiitosta, vaan se on myöskin suureksi hyödyksi kaikille nuorille, alkaville runoilijoille. Sillä emme tahdo sanoa, että lyyrillinen kieli suomeksi olisi päässyt klassillisen täydellisyytensä perille sekä kieliopillisen tarkkuuden että muotojen rikkauden puolesta, mutta todistaahan tämä kokoelma, että lyyrillisellä runoudellamme jo on oma historiansa, jonka vaiheissa runollinen kieli on muodostunut niin tarkaksi ja sujuvaksi, ettei se enään pane esteitä taitavalle runosepälle korkeimmissakaan aineissa. — 52 on niiden suomalaisten runoniekkain luku, joiden teoksien joukosta näytteitä on otettu tähän "Helmivyöhön"; ja vielä lisäksi on siinä 8 tuntemattoman runoelmia. Kirjailijat ovat kirjassa saaneet sijansa ajanluvullisessa järjestyksessä, alkaen vanhasta Hemmingistä, joka jo ennen vuotta 1614 toimitti virsikirjansa, nuorimpiin kirjailijoihin asti, jotka viime vuosina ovat tuoneet runottarensa esikoistuotteet kirjallisuuden markkinoille. Tavallisesti on otettu noin 3 näytettä kunkin kirjailijan edustajaksi, mutta on niitäkin, joilta saalis on ollut paljoa runsaampi, samaten kuin toisia, joiden jälkeenjättämistä runoelmista ainoastaan 1 tai 2 kappaletta on otettu. Jokaisen kirjailijan nimeen on liitetty elämäkerrallisia tietoja, jotka kuitenkin toimituksen olisi sopinut tehdä vähän laveammiksi. Että oikeinkirjoitus vanhojen kirjailijain runoelmissa on muutettu nykyaikaiseksi, ei sovi muuta kuin kiittää. Muitakaan korjauksia vastaan ei voi syyllä mitään muistuttaa, kun ne silminnähtävästi ovat tehdyt "varovalla kädellä". Yleisesti kaikki kirjaan otetut runoelmat pitävät paikkansa; melkein jokaisella kappaleella on joko runollinen taikka kirjallisuushistoriallinen ansionsa ja toimittajan taiteellinen maku on melkein aina saattanut hänen valitsemaan parasta. Emme kuitenkaan tässä kohden voi olla joitakuita muistutuksia tekemättä. Tämä kokoelma olisi ensinkin kyllä sopinut olla vähän laveampi. Minkä tähden esim. kaikki virret, jotka muodostavat suurimman osan lyyrillistä runoutta menneinä vuosisatoina, ovat heitetyt pois? Totta on, ettei virsien tarkoitus juuri ole taiteellinen, vaan uskonopillinen, mutta voidaanhan katsoa niitä, yhtä hyvin kuin muita hengellisiä runoja, runolliseltakin kannalta, ja voihan siis niiden sija olla ei ainoastaan virsikirjassa, vaan myöskin runokokoelmassa. Nyt kun virret ovat pois suljettuina, on suuri epäsuhtaisuus kahden viimeisen ja tämän vuosisadan välillä; 17:nneltä ja 18:nnelta vuosisadalta on otettu ainoastaan 12, 19:nneltä 40 runoilijaa. Vielä on usein liika vähän parasten runoilijaimme tekemiä. Oksasen runoelmista on esim. valittu ainoastaan 3, Suonion runoelmista 3, Puhakan runoista 2, Kymäläisen runoista 2; Kiven lyyrillisiä runoja ei ole nimeksikään. Nähtävästi toimittaja on pitänyt Suonion ja Oksasen runoelmia niin tuttuina yleisölle, kun ne jo ovat kootut eri vihkoihin, että jokaisella lukijalla on tilaisuus lukea niitä muutenkin, mutta siinäpä kohden "Koskenlaskijan morsiamet" ja "Suksimiesten laulu", vaikka kauniimpia, olivat sopimattomia tähän uuteen kokoelmaan painattaa, sillä ne ovat jo painetut niin monta kertaa, että ne näyttävät joutuneen välttämättömiksi kaikissa runokokoelmissa ja lukemistoissa. — Lisäksi toimittaja kyllä olisi voinut ottaa mukaan näytteitä eräiden nuorimpien teoksista; runolliselta kannalta ovat esim. "Runoja Herkules uroosta" nimisen runoelman tekijä Dalberg tai uuteloiden kirjoittaja Gummerus yhtä tärkeitä kirjallisuudessamme kuin useat tähän kokoelmaan otetut kirjailijat. Mutta toimittaja on, ollessaan liika niukka tässä kohden, toisessa kohden osottautunut sangen anteliaaksi; tässä vyössä on näet melkein liika paljon vieraita, ulkomaalaisia "helmiä", tässä suomalaisessa runokokoelmassa melkein liika paljo käännöksiä. Myönnämme, että etevien ulkomaalaisten teosten käännökset useimmiten hyödyttävät alkavaa kirjallisuutta enemmän kuin jokapäiväiset alkuperäiset kyhäykset, myönnämme, että moni kirjailijamme on runollisempi käännöksissään kuin omissa teoksissaan, myönnämme, että tämä kokoelma näyttäisi nykyistä jotenkin köyhemmältä ilman käännöksiä, ja kuitenkin on varmaa, että tämä vierasten runojen paljous on osittain antanut vieraan vivahduksenkin koko teokselle. Tavataanpa siinä esim. 6 kirjailijaa, joilta on otettu ainoastaan käännöksiä, vaikka he ovat kirjoittaneet alkuperäisiäkin runoja. Vaikeata, miltei mahdotonta, olisi asettaa tarkkoja sääntöjä tämän asian suhteen, sillä ei kukaan voine määrätä, missä kääntäminen loppuu ja missä mukaileminen alkaa, emmekä puolusta perkauskiihkoa tässä kohden; olisimme ainoastaan tahtoneet toimittajan siinä vähäistä varovammaksi.

Kirjan ulkoasu ansaitsee kiitosta sekä paperin että painon puolesta, eikä ole hinta korkeampi kuin 3 markkaa ostajille. Kirjan nimi "Helmivyö" ei juuri ole kaikista soveliaimpia. Tiedämme kyllä, että tuommoiset nimet "Skogsstjernor", "Sandperlor", "Blüthen und Perlen" ovat mitä tavallisimpia muodinmukaisessa kalenterirunoudessa, mutta ne ovat teeskenneltyjä ja sopimattomia korkeammalle teokselle. Kumma kyllä enimmät runolliset kirjailijamme ovat noudattaneet tätä mautonta muotia, ottaessaan kirjansa nimen sekä eläin- että kasvikunnasta, niinkuin "Sääskiä", "Talvikukkasia", "Muiden maiden marjoja" y.m.

Vuodelta 1867.

Läsning för barn af Zach. Topelius. Andra Boken. Visor och Sagor. Stockholm 1866. — Pris 3 mk. 75 p.

Eräs sangen viehättävä merkki eurooppalaisissa kirjallisuuksissa viime aikoina on se into ja lempi, jolla elämän ja luonnon ulkonäöltään vähäpätöisiä kohtia tarkastellaan ja esitellään. Ihmiset ovat huomanneet, että luonnon synnyttävä voima ilmaantuu yhtä hyvin pienen ruohon kasvamisessa, kuin jaloimmassa ukonnuolessa, että lapsien leikeissä ja unelmissa on usein enemmän runollisuutta kuin ritarien sankariteoissa. Jokaisessa eri kansassa tämä into on kirjallisuudessa ja taiteessa synnyttänyt erilaisia tuotteita eri kansojen luonteen mukaan; Englannissa kirjailijat varsinkin sepittävät oivallisia siveellisiä kertomuksia lapsille, Saksanmaalla ovat lasten laulut erittäin merkittäviä, kun näet nerokkaat sävelniekat, niinkuin Mendelssohn, Schumann, Taubert y.m. ovat niihin sovittaneet melkein paraita nuottejansa; Tanskanmaalla loistavat muiden edellä Andersenin ihanat tarinat. Myöskin meidän maamme kirjallisuudessa on tämä pyrintö nähtävä; Z. Topelius on tässä kohden parasten ulkomaalaisten runoniekkojen vertainen. Tämän runoniekan avut ilmaantuvat viehättävimmässä muodossaan hänen tarinoissaan ja muissa kirjoituksissaan lapsille; Topeliuksen lyyrillisten runojen soma suloisuus, hellä tunteellisuus, kuvien rikkaus, hänen uuteloittensa kekseliäs mielikuvitus ja elävä kertomustapa ovat hänen tarinoissaan sointuneet yhteen. Mahdollista lienee, että Andersen on antanut ensimmäisen herätyksen Topeliuksen tarinoille, mutta jos niin olisikin, on suomalainen runoniekkamme kuitenkin ihan itsenäinen; häntä voisi sanoa Andersenin kilpailijaksi eikä jäljittelijäksi. Runollinen havaintovoima on suurimmassa määrässä molemmille yhteinen; molemmat ovat lämpimällä hartaudella tutkineet runollisia kohtia eläinten, kukkien ja kivien elämässä ja kuvailevat niitä ihmeellisellä taidolla, molemmat onnistuvat yhtä hyvin ilostelevissa kuin murheellisissakin aineissa, molemmissa on kristillinen siveellinen henki elävä. Mutta heidän välillänsä on myöskin eroavaisuuksia; Andersen on tanskalainen: hän on sävyisämpi, Topelius on suomalainen: hän on vakaamielisempi; Andersen välttää paremmin liikanaista hellätuntoisuutta, Topelius paremmin liikanaista puheliaisuutta, Andersen on vilppaampi, Topelius taiteellisempi; Topelius ei olisi voinut kirjoittaa Andersenin paraita laatukuvia jokapäiväisestä elämästä, Andersen ei olisi voinut kohottaa mielikuvitustansa semmoiseen jaloon innostukseen, kuin minkä Topelius ilmaisee tarinassaan "Kaikkein pyhäin yö". — Maamme ruotsinkielisissä perheissä ovat Topeliuksen, lapsille aiotut kirjoitelmat aina olleet rakkaita tuttavia, käännöksinä niitä luetaan ja nautitaan myöskin monessa semmoisessa perheessä, jossa suomen kieltä käytetään. Lavea selitys niiden ansioista olisi siis yhtä turha kuin, käyttääksemme kreikkalaista sananlaskua, "pöllöjen tuominen Athenaan", senkin tähden kun tämä uusi kokoelma, joka nyt ilmoitetaan, ei juuri ole ihan uusi. Kaikki tai vähintään melkein kaikki kappaleet ovat jo muutamia vuosia sitten olleet painettuina "Eos" nimisessä lasten-sanomalehdessä. Topeliuksen parahimpina tarinoina emme juuri saata pitää näitä, päinvastoin on moni tässä kokoelmassa esiintyvä tarina hänen heikompiansa, mutta tässäkin suuret ansiot melkein kokonansa peittävät viat ja moni tarina on oikea mestarin teos. Tahdomme muiden seasta mainita esim. "Verna Rosa", "Adalminas perla", "Fästningen Hjelteborg", "När man sofver på rosor", "Hvitsippan", "Vårt land" j.n.e.

Viimeiseksi emme voi olla lausumatta joitakuita mietteitä, joita nämät tarinat, enemmän kuin Topeliuksen muut, ovat herättäneet. Ensiksikin sallittakoon meidän tehdä muistutus kielen suhteen; vaikka me ihastumme siihen taitoon, jolla Topelius valaisee kuviansa lasten piiristä ja kirkastaa tavallisimmat lauseet, täytyy meidän kuitenkin sanoa hänen vapautensa välistä menevän ylellisiin. Kun hän esim. antaa eräälle tytölle tämän kehoituksen: "ole niinkuin sokurikakku lakkahillon kanssa", niin hän jo vähäisen poikkee runollisuuden polulta. Toisessa kohdassa pelkäämme runoniekan lämpimän sydämmen pettäneen hänen terävää ymmärrystään; lasten viattomuus ja puhtaus ovat todella avuja, joiden ilmaantumiseen jokainen ihmisystävä voi ihastua, niin kauan kuin lapset itse eivät tiedä siitä mitään; mutta eivätkö runoniekan alinomaiset muistutukset lapsille: oh, mikä Jumalan puhdas enkeli sinä olet, kuinka suloinen viattomuutesi on y.m. voine synnyttää taipumusta farisealaisuuteen? — Niinkuin luonnollista onkin, ovat Topeliuksen tarinat Ruotsissakin herättäneet yleisen suosion ja ihastuksen. Mutta se isänmaallinen henki, joka niissä ilmaantuu, on aina tekevä ne rakkaammiksi Suomenmaalle.

Album utgifvet af Konstnärsgillet i Helsingfors. Helsingfors 1866. Hinta 12 mk.

Mikä on "Konstnärsgillet"? kysynee ehkä joku maaseutulainen, jolle kaupungin päiväjutut ovat vieraita. Konstnärsgillet, suomeksi taideseura, on eräs Helsingissä vuonna 1864 syntynyt yhdistys, joka on saanut nimensä siitä, että siihen kuuluu muutamia taiteilijoita sekä taiteen ystäviä ja -suosijoita. Tämän seuran jäsenet kokoontuvat tuon tuostakin huvittelemaan, pyytäen samalla antaa huvitukselleen jommoisenkin taiteellisen vivahduksen. Kahdesti vuodessa on suuri yleisökin päässyt ottamaan osaa seuran iltahuvituksiin ja useimmiten näistä pienistä, vaatimuksiltaan vähäisistä juhlista tuonut sen tunteen, että ilta on ollut hupainen. Tämä on rohkaissut seuraa, joka, ottaen tunnuslauseeksensa "ej blott för nöje" (ei ainoastaan huviksi), sen tähden on päättänyt astua sananvaihtoon koko maan yleisön, eikä ainoastaan Helsingin esteettisten salonkiseurain kanssa. Seura on lähettänyt julkisuuteen albumin, jossa se on pyytänyt näyttää yleisölle pieniä kokeita melkeinpä kaikissa taiteen haaroissa. Runous on osaltaan vähäpätöisin. Cygnaeuksen runoelma "Almqvist" ja eräs Topeliuksen ballaadi "Lang Matt" ovat ainoat kappaleet, jotka ansaitsevat huomiota. Musiikkiamme edustaa sen sijaan hyvästi kahdeksan kansan-tanssisävellystä, jotka eräs taitava käsi (K. Collan) on sovittanut pianon soitettaviksi. Kuvaavia taiteita edustaa viisi hyvin onnistunutta valokuvaa: Walter Runebergin veistokuva "Silenus seuralaisineen", Sjöstrandin "Kullervo lapsena", Löfgrenin runollinen maalaus "Erik XIV ja Kaarina Maununtytär", "Parvi pyitä" Magnus Wrightin hyvin tunnetusta kädestä, sekä "Yksityisen huonerakennus Helsingissä" H. Dahlströmiltä. Albumin taiteelliset osat antavat siis hyvin ilahuttavan kuvan seuran vaikutuksesta ja todistavat, että seuran tunnuslause "ei ainoastaan huviksi" ei olekkaan tyhjää kerskailua. Mutta kylläpä näyttääkin, esipuheesta päättäen, kuin ei seura suinkaan aikoisi panna kynttiläänsä vakan alle. Että seura asettaa tarkoitusperänsä korkealle, sitä ei tietysti sovi moittia. Mutta että seuran hupaisista iltakokouksista ja somasti toimeenpanemista juhlista uusi päivä katsotaan koittavaksi kansalliselle taiteelle — kuten albumin esipuheessa vakuutetaan —, osottaa semmoista taiteen, kansan elämälle suuriarvoisen merkityksen halveksimista, jommoista ei voisi odottaa semmoisilta hengiltä, jotka sanoilla yhtenään dilettanttimaisesti saarnaavat taiteen taivaallista syntyperää.

Näytelmistö. Kokous alkuperäisiä ja suomennettu Teatterinäytelmiä. IV. 1867. 288 s. Hinta 3 mk.

Tämän näytelmistön neljäs osa sisältää yhden alkuperäisen ja kaksi käännettyä kappaletta. Käännökset ovat molemmat Holbergin teoksista; osan suomalainen kappale on paraan näytelmäkirjailijamme, A. Kiven, tekemä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on siis katsonut soveliaimmaksi ottaa Näytelmistöönsä ainoastaan semmoisia teoksia, joiden taiteellinen arvo on epäilemätön ja jotka senkin tähden kartuttavat kirjallisuuttamme. Ja siinä on Seura mielestämme ihan oikeassa. Jotkut ovat pitäneet hyödyllisempänä, että Seura noiden pitkien mestariteosten sijaan antaisi kääntää kaikenlaisia pieniä, helppoja kappaleita, sopivia seuranäytelmiksi. Meidän mielestämme taas tämä varsin hyvin sopii heittää yksityisen yritteliäisyyden varaan, kun Kirjallisuuden Seuran asia on pukea suomalaiseen muotoon ainoastaan semmoisia teoksia, joilla on kirjallinenkin arvo. Molemmat komediat, jotka tavataan tässä Näytelmistön osassa, ovat Holbergin parhaita; niiden kääntäminen suomeksi on siis kiitettävä, semminkin kun molemmat suomennokset ovat taitavien miesten tekemät: herra Bäckvall on suomentanut "De Stundeslöse" (Ei ole aikaa), herra Gummerus "Don Ranudo de Colibrados eli köyhyys ja ylpeys". Kieli on molemmissa, kuten sopii toivoakkin, sujuva ja käännös tarkka. Kunnioittaen herra Bäckvallin suurta monivuotisessa kirjailijatoimessa osottamaa taitoa suomen kielen käyttämisessä, tahdomme kuitenkin tehdä pienen muistutuksen eräästä kohdasta. Hra Bäckvall käyttää keskustelukielessä usein sanoja "herra", "rouva", "mamselli" j.n.e., tiloissa, joissa suomalainen sanoo ainoastaan "te". Tämä ruotsalainen lausetapa, joka valitettavasti jo on alkanut hiipiä tavalliseen keskustelukieleen, on varsin moitittava; ensiksi se on epäsuomalainen, toiseksi se on ruma ja kolmanneksi se on kankea.

Viehättävin ja merkittävin kaikista draamoista tässä osassa on kuitenkin A. Kiven "Karkurit". Se ei ainoastaan vie vähäpätöistä draamallisuuttamme tärkeän askeleen eteenpäin, se on luettava maamme kirjallisuuden parhaimpien tuotteiden joukkoon. Näinä aikoina, jolloin valtiolliset ja yhteiskunnalliset kysymykset erittäin täyttävät kansan mieltä, on varsin vaikeata alkaville runoniekoille vetää yleisön huomiota teoksiinsa; Kivi on onnistunut siinä paremmin kuin muut; hänen jokaista uutta teostaan odotetaan sekä uteliaisuudella että toivolla. Tavallisesti tämä toivo ei olekkaan tähän asti pettynyt. Hänen "Kullervossaan" eri osat ihastuttivat enemmän kuin teos kokonaisena; päähenkilön synkeä, uhkea, kamalan traagillinen luonne, useat kohtaukset, joissa raivokas, mutta innostunut ja voimakas draamallinen mielikuvitus ilmaantuu, ja erittäinkin kirjoitustapa, joka on yhtä suora kuin runollinen, yhtä rohkea kuin alkuperäinen, viehättävät runouden ystäviä; sitä vastoin on arvostelu syystä moittinut aineesta poikkeavaa liika eepillisyyttä niinkuin myöskin liika huolettomuutta kielen suhteen. Nämät viat ovat paljoa vähemmässä määrässä huomattavina Kiven toisessa draamassa: "Nummisuutarit", joka epäilemättä on paras komedia, minkä ikinä suomalainen mies on kirjoittanut. Moni oudoksui kyllä kuvauksen erinomaista luonnollisuutta, eikä tahtonut myöntää sitä runollisuudeksi, mutta yleisesti tämä näytelmä on hyvinkin päässyt yleisön suosioon. Runoniekan lämmin rakkaus ihmisiä ja oloja kohtaan, jotka hän esittelee, antaa hänen kuvauksilleen kauniimman ihanteisen valon, kuin mitä hentomielisimmät korupuheet olisivat jaksaneet. "Nummisuutarit" on Kiven rikkahin ja vaihtelevin teos: hänen mielikuvituksensa voima ilmaantuu siinä korkeimmillaan. Hänen muita teoksiaan heikompi on sitä vastoin "Kanervala" niminen lyyrillisten runoelmien kokoelma, josta tarkastus jo on ollut tässä lehdessä luettavana. Jos "Nummisuutarit" onkin Kiven neron mahtavin tuote, on taas "Karkurit" hänen valmistunein ja ehein näytelmänsä. Sekä draamallisen toiminnan että runollisen kirjoitustavan puolesta on "Karkurit" vanhempia sisariansa taiteellisempi ja kirkkaampi. Runoniekan taito on siis tässäkin teoksessa edistynyt ilahuttavalla tavalla ja antanut kauniit ennustukset tulevaisuudesta.

Onko aine "Karkureihin" otettu eräästä vanhasta tarusta vai onko se tekijän oma keksimä, sitä emme tiedä, vaikka viimeinen kohta näyttää meistä mitä luultavimmalta. Kivi on tässä jättänyt sekä Kalevalan jumalaistarulliset että jokapäiväisen talonpoikaiselämän olot, joiden tarkka kuvaileminen antoi semmoisen viehätysvoiman "Kullervolle" ja "Nummisuutareille"; hän on koettanut tehdä pelkän sielunkuvauksen, jossa draamalliset ristiriidat ilmaantuvat ainoastaan toimivien ihmisten sisällä. Semmoiset täydellisen ihanteiset aineet tarjoovat arvattavasti paljo vastuksia niin reaaliselle kirjailijalle kuin Kivi on, mutta hänelle on onnistunut voimakkaasti voittaa enimmät vaikeudet. Vaikkei vuosisata, eikä seutu, missä näytelmä on tapahtuvinaan, ole määrätty; vaikka saamme varsin vähän selkoa oloista, joissa draaman henkilöt elävät, on koko runoelman väritys niin omituinen, niin selkeä, että me, samalla lailla kuin Shakespearen "Kuningas Learissa" tai "Macbethissa", mielikuvituksessamme ajattelemme siihen historiallista pohjaa. Sillä emme ole sanoneet, ettei runoniekka yhtä hyvin olisi voinut asettaa näytelmänsä toimintaa määrättyyn aikakauteen ja määrättyihin oloihin; muutamat perustelmat (motiivit) olisivat kenties silloin joutuneet selvemmiksi kuin nyt: esim. tuo valtiollisista syistä syntynyt viha Markuksen ja Maunon välillä. Siinä kohdassa Kivi olisi voinut ottaa hyviä opetuksia Shakespearen "Romeosta ja Juliasta" tai W. Scottin teoksesta "Lammermoorin morsian", joissa esitetään samaa vihan ja rakkauden ristiriitaa kuin "Karkureissakin". Yleensä ovat koko maailman runoilijat harvoin käsittäneet mitään ainetta tai ristiriitaa niin innollisesti, joko sitten onnellisesti tai onnettomasti, kuin juuri tämän — ja ylpeydellä voimme lukea "Karkurit" onnistuneimpien joukkoon. Kivi on muodostanut aineensa jalon traagilliseksi ja vaikka (niinkuin useimmiten semmoisissa aineissa tapahtuu) sattumuksen osa on muutamissa paikoissa ottanut melkein liika tärkeän sijan, niin päähenkilöiden omat luonteet kuitenkin pääasiassa määräävät toiminnan kehityksen.

Sanoimme "Karkurit" taiteellisemmaksi kuin Kiven entiset näytelmät; sitä voi erittäin havaita toiminnan suhteen. "Kullervossa" ja "Nummisuutareissa" vuoropuhelun laveus ja väliseikkojen paljous alinomaisesti tyrehdytti tapausten tulvaa. "Karkureissa" on kirjoitustapa paljoa tärkimpi ja ainoastaan harvoin on tekijä käyttänyt tarpeettomia sivuseikkoja (esim. tuon vanhan akan ennustukset ensimmäisessä näytöksessä, Paulin ja Hannan rakkaus, joista lukija hyvin voisi päästä j.n.e.). Toiminta etenee jatkuvasti nousten näytöksestä näytökseen ja herättää lukijassa tuon mielenjännityksen, joka on mitä ilahuttavin merkki jokaiselle näytelmälliselle teokselle. Eikä ole tämä mielenkiintomme ainoastaan paljasta teatterillista uteliaisuutta, semmoista, jolla esim. katsomme A. Dumas'n näytelmiä, vaan oikea draamallinen jännitys, joka aina todistaa runollista voimaa tekijässä. Samaa kiitosta ei kuitenkaan luullaksemme ulkonainen juoni ansaitse; siinä kohden ovat muutamat paikat joko liika tavallisia taikka liika tavattomia. Tykon valepukemus esim. lienee tuskin todenmukainen; Elman unijuoma taas sopisi myöskin paremmin ranskalaiseen melodraamaan à la Victor Hugo, kuin suomalaiseen tragediaan. Vielä vähemmin tahtoisimme kiittää tuota onnetonta avioliiton välikirjaa, jonka kirjoittaminen kyllä antaa tilan viehättävälle kohtaukselle, mutta joka kuitenkin olisi ollut vältettävä. Kun tuota naimistapaa ei milloinkaan ole käytetty Suomenmaassa, niin on sen käyttäminen näytelmässä, joka on Suomessa tapahtuvinaan, melkein liikanainen licentia poetica (runollinen vapaus).

Kaikista Kiven entisissä näytelmissä tavattavista ansioista tuo sieluopillinen ja reaalinen kaavaustaito, jolla hän osasi kuvailla ihmisten luonteita eläviksi, kenties enimmin on saavuttanut hänelle yleisön mielisuosion. Erittäin sisälsi "Nummisuutarit" kokonaisen gallerian omituisia kuvia, jotka pian ja selvästi tarttuivat lukijan muistoon; esm. Esko, Sepeteus, Topias, Karri, Teemu j.n.e. eivät suinkaan aivan pian haihdu mielestä ja muistosta. "Nummisuutareissa" vallitsi luonnonmukaisin, tarkin huolellisuus eri osien suhteen, joka muistutti alankomaalaisten maalarien laatukuvista. "Karkureissa" runoniekka on kuvannut henkilöitänsä paljoa leveämmällä siveltimellä. Henkilöt ovat siten ehkä kadottaneet hiukan suoraa välittömyyttänsä, mutta jo ainekin vaatii hiukan suuremman ihanteisuuden ja runoniekka on myös sen kautta välttänyt paljon epädraamallista sieluopillista vähäpätöisyyttä ja turhamaisuutta. Varsinkin Elma "Karkureissa" ilmoittaa ihan uutta kohtaa runoniekan voimassa kuvailla naisten luonteita. Tähän asti kaikki Kiven naishenkilöt (paitsi Kullervon äiti, jonka hän sai Kalevalasta) ovat olleet vähäpätöisiä — Elma taas on "Karkurien" miltei viehättävin ja loistavin henkilö. Elma on omituinen ilmaus maamme runoudessa; tavallisesti runoniekkamme kuvailevat rakastavaa, suomalaista tyttöä Runebergin "Torpantytön" mukaan, jossa rakkaus ja alistuminen ovat sisarina; Elma sitä vastoin on uhkea, innokas nainen, jonka rakkaus palaa tulena ja jonka sielussa ei ole vähintäkään tilaa laakealle malttavaisuudelle. Semmoinen luonne voisi kenties näyttää enemmän italialaiselta kuin suomalaiselta, mutta Elman haaveksivainen ikävöitseminen antaa kuitenkin hänen luonteelleen pohjoismaisen ihanteisen vivahduksen. Tyko on Elman vastine miehenä, voimakas, ylpeä, raivokaskin, mutta myöskin jalo ja luja; hän on oikea ritari, sans peur et sans reproche (peloton ja nuhteeton), joka ansaitsee Elman rakkauden. Kuvaillessaan näiden nuorten onnettomien lempeä, on Kivi keksinyt säveliä niin suloisia, niin innostuneita, niin hehkuvia ja kuitenkin helliä, että tämä kohta epäilemättä on näytelmän silmiinpistävin ansio. Draaman muiden henkilöiden joukossa ovat viholliset isät, Markus ja Mauno, onnistuneet tekijältä paraiten; Markuksen jäykkä, ynseä luonne on sopivin vastakohta Maunon ihmisystävälliselle, vaikka heikolle julkitotisuudelle. Lyhyesti, mutta oikein mestarillisella tavalla on vanha Martti esitelty. Pauli, Hanna ja Yrjö ovat sivuhenkilöltä, joista ei voi sanoa hyvää eikä pahaa. Sitä vastoin tekijä itse myöntänee Niilonsa kelvottomaksi draamalliseksi henkilöksi. Hänen kavaluutensa, hänen kiittämättömyytensä, hänen himollisuutensa ovat niin alhaisia, niin häpeällisiä, että hän innoittaa eikä kauhistuta meitä. Hän on konna joko liian paljon tai liian vähän.