Muihinkin syihin katsoen olisi kenties ollut parempi, ettei tekijä olisi asettanut draamaansa Suomenmaahan. Tuon muuten näytelmäkirjallisuudessa tavallisen "yleisön isänmaallisten tunteiden peijailemisen" sijaan on tässä astunut jonkunlainen tylyys ja kylmäkiskoisuus isänmaallista ainetta vastaan, jota ei sovi jättää mainitsematta. Siitä, että tekijä on muuttanut muutamia historiallisia tapauksia draamallisessa tarkoituksessa, ei ole mitään sanomista, sillä runoniekka ei ole mikään historioitsija. Semmoinen "lapsus'kin" kuin esim. se, että tekijä antaa pietarsaarelaisten ottaa osaa Ilkan kapinaan, olkoon menneeksi. Mutta tekijä antaa suomalaisten ilmajokelaisten tanssia ruotsalaisten "Simon Sälleä", se on suomalaiselta huolimattomuutta; hän ei edes kirjoita päähenkilönsä nimeä oikein (Ilka eikä Ilkka). Pahin seikka kuitenkin on, että tekijä ilman syyttä ja aivan tarpeettomasti on vääristänyt historiallisten ihmisten luonteita, joka on vielä moitittavampi kuin heidän nimiensä vääristäminen. Hän kuvailee Juhana Flemingiä riettaaksi naisten-houkuttelijaksi ja Pentti Pouttua ilkeäksi teatterikavaltajaksi — ja siinä on raja, jonka yli ei vapaimmankaan suomalaisen mielikuvituksen ole lupa astua.

Dikter af K.F. Eneberg. Hinta 1. mk. 50 p.

Dikter af Emlekyl. (E. Nervander) I. Hinta 2 mk.

Honkain Tarinat. Kertoellut Emlekyl. (E. Nervander) 1869. 90 s. Hinta 1 mk. 50 p.

Jos kysytään, mikä runoilijoistamme enimmän vaikuttanee lyyrilliseen runouteemme sekä nykyaikana että tulevaisuudessa, ei se ole Runeberg, vaan Topelius. Melkein jokaisessa kalenterissa, jokaisessa albumissa tavataan alottelevain runoilijain kokeista Topeliuksen lauseparsia ja vertauskuvia, ja korvissamme kaikuvat yhäti Topeliuksen sävelet, vaikka tekijät niihin ovat sovittaneet eri säestyksiä. Eipä kummaa, että Topelius monessa kohden on nuorison mielirunoilija; sillä ei tosiaan ole maailmassa monta muuta kirjailijaa, joka niin runollisesti ja niin täydellisesti edustaisi tuota välittömän lyyrillisen mietteettömyyden kantaa. Topelius antautuu hartahimmalla luottamuksella kokonaan luonnon haltuun; niinkuin lapsi, hän katsoo kaikki maailmassa leikin esineeksi. Topelius näkee ympärillään ainoastaan runollisuutta, hän noudattaa ilman epäilystä, ilman taistelua runollisesti jalostavia ihanteitaan, luonnon innostustaan ja teeskentelemätöntä jumalisuuttansa.

Molemmat nämät kirjailijat — K.F. Eneberg ja Emlekyl — ovat myöskin Topeliuksen runokoulua käyneet. Sillä emme suinkaan tahdo moittia heitä jäljittelijöiksi, jotka ilman sisäistä pakkoa laulavat vieraan mallin mukaan; päinvastoin ovat heidän runoelmansa, käyttääksemme runollista vertausta, syntyneet ikäänkuin heidän mielikuvituksensa ja sydämmensä todellisesta avioliitosta. He eivät ainoastaan ole Topeliuksen runollisia perillisiä; jos he täyttävät antamansa lupaukset, muodostavat he vielä Topeliuksen ihanteita ja katsantotapaa, kumpikin omalla tavallansa. Tietysti emme sillä tahdo sanoa heidän perineen Topeliuksen runollista neroa ja rikkautta, vaikka sanomme sisäisen heimolaisuuden heidän välillään olevan kieltämättömän. Kaikilla kolmella on tuo lempeä yhteys luonnon kanssa, joka ulkomaailmasta aina kuulee omien tuntojensa kaikua, näkee oman mielialansa kangastuksia, vieläpä tuo näppärä hienous kuvissa ja lauseissa, joka välttää pöyhkeyttä, tuo taipumus soitannolliseen suloäänisyyteen, joka hyvin riittää laulurunoihin, mutta jolta puuttuu tarpeellista pontevuutta oodeihin ja ballaadeihin.

Mutta muutoin havaitaan selvä muutos Topeliuksen runollisuuden suhteen näissä molemmissa nuorissa kirjailijoissa. Vaikka Topeliuskin paraasta päästä pyytää esitellä jokaisessa maiseman-, jokaisessa luonnonkuvauksessa ilmaantuvaa sisäistä mielen vivahdusta, eikä tyydy vanhain runoilijain paljaaseen deskriptiivisyyteen, on tuo hänelle omituinen loistavien värien ja salaisten sävelien rikkaus hänen milt'ei viehättävin avunsa. Emlekylin keksintövoima ei ole sinnepäinkään niin rikas kuin Topeliuksen; se on melkein köyhä; kuvaelmissaan hän sekä mielitekonsa että luonteensa vaikutuksesta säästää komeita värejä, mutta vaipuu niin täydellisellä hartaudella runoilijakuvissa vaihtelevaisiin luonnon värivärähdyksiin, että ainoastaan katselemme niiden suloisuutta, luullen niistä kaikkialta vanhastaan tunnetun äänen meille puhuvan. Semmoisia runoelmia, joissa tuo objektiivinen luonnonihastus varsin kauniisti ilmaantuu, ovat: "En Juninatt", "Afton i Österbotten", "En utsigt". Somia laatukuvia elämästä ovat: "Tjensteflickan", "Bondgossen" ja ne, joita tekijä nimittää "Finska epigrammer". Mutta niidenkin runoelmien joukossa, joissa tekijä itsenäisimmin kuvailee luontoa oman mielensä kuvastukseksi, on monta onnistunutta kappaletta, niinkuin esim. "O jag vet", "Stiltje", "Ett gulnadt blad"; ensimmäisessä lempeä, kesäinen tuuli humisee koivujen uneksivista latvoista ja toista lukeissamme ihankuin hiljainen, tukehduttava kuumuus ahdistaa rintaamme. Vähemmin tyydyttävät meitä ne tekijän runoelmat, joissa hän avaa sydämmensä ja suorastaan kuvailee sen taisteluja ja kipuja. Sillä tuota soinnullista rauhallisuutta, jota Emlekylin mielestä ilmenee luonnossa, hän melkein kokonaan kaipaa ihmiselämässä. Omituisin mieliala näissä kappaleissa on näet eräänlainen alakuloisuus, joka harvoin kohoaa katkeraksi epätoivoksi, useammin selvenee helläksi altistumiseksi. Mutta, vaikka emme tahdo sanoa tekijän surua teeskennellyksi, vaikka hän usein on keksinyt sille kauniin muodon, täytyy meidän arvata se runollisen vaikutuksensa puolesta vähäpätöisemmäksi, kuin tekijän luonnonihastusta. Että kaipaus ja huolet ovat laulun vanhemmat, ei ole suomalaiselle outoa, mutta olkoon sitten joku yleinen onnettomuus tekijän huolten esineenä tai pakottakoot kovat kärsimykset häntä valittamaan tai olkoon hänen mielensä niin synkeä, että hymyileminen käy hänelle mahdottomaksi. Mutta Emlekylin runollinen luonne näkyy päinvastoin oikeastaan olevan määrätty taiteelliseen, huolettomaan eheyteen, jonka tähden tuo alakuloisuuden epäsoinnullinen ääni hänen runoelmissaan vielä enemmin kummastuttaa. Kaikkein kauniimmalta soi tekijän surullisuus, kun muiden kärsimykset sen herättävät, niinkuin tuossa varsin jalossa runoelmassa "Lotila-sonen", jota melkein sopisi sanoa Runebergin vähäisemmän "Torpantytön" ("Sörjen Kandals dotter, sköna kinder" j.n.e.) runolliseksi vastineeksi. Mutta, paitsi luonnonihastusta, on toinenkin seikka, joka hajoittaa nuo tummat pilvet tekijän mielestä ja saattaa hänen ihanteensa kadoksissa olleen auringon jälleen loistamaan — se on näet taide. Innokkaasti tekijä ylistää sen jalostavaa, sivistävää voimaa (laulu "Till Henrik Schradiek" on siinä suhteessa erittäin merkillinen); toivomme sen antavan hänelle tuota kirkasta rauhallisuutta, joka korottaa resignatsionin syvemmäksi, todellisemmaksi sovinnoksi elämän pakotuksen ja ihmisen vaatimuksien välillä.

Emlekyl ei ole ainoastaan lyyrillinen runoilija, hän on myöskin tarinain kertoilija ja vaikka hänen runollinen luonteensa tarinoissa tietysti on sama kuin lauluissakin, niin sen omituisuus niissä melkein paremmin astuu näkyviin. Vaikka ne alkuaan ovat ruotsiksi kirjoitetut, on Emlekyl ne kuitenkin julkaissut suomeksi.[45] Näissä tarinoissa huomaamme samaa antaumista luonnon haltuun, jota Emlekylin runoudessa muutenkin ilmestyy; hän on tahtonut kertoilla suomalaisten "honkain" tarinat, suomalaisen luonnon omituista ihanuutta; hänen runollinen omatuntonsa on todistanut, että ainakin joku vieras sävel niistä kaikuisi, ellei tämä hänen kansallinen harrastuksensa olisi saanut kansallista pukua. Kaikeksi onneksi Emlekyl on saanut kääntäjän, jonka on onnistunut niin runollisella ja samassa suomalaisella aistilla vaikea tehtävänsä toimittaa, että voisimme melkein luulla kuulevamme alkuperäistä teosta eikä käännöstä. Tarinain joukossa ansaitsee mielestämme "Hallayö" suurimman kiitoksen. Keksintö siinä on yhtä älykäs, kuin tuo joka rivistä vivahtava isänmaallinen tunne on miellyttävä. Sen rinnalle panisimme "Suden jälkiä metsässä", jääkylmä, kolkko yökuva, ja "Siivet hän sai", joka on täynnä keväistä vireyttä ja suloista hellätuntoisuutta. "Kivi-siemen" ja "Suomen salossa" kertoilevat meille Suomen taiteen, Suomen runouden syntyä ja ennustavat hartahilla toiveilla niille kirkasta tulevaisuutta. Hyljättäviä ovat "Metsä on iäti vihanta" ja "Talvikärpänen", joista toinen on täynnä imelää saksalaista hentomielisyyttä, kun toisessa sitä vastoin ilmaantuu Andersenia tavoittelevaa, teeskenneltyä huumoria. Jos yleensä vertaamme näitä tarinoita oikeihin, Suomen kansan synnyttämiin satuihin, havaitsemme pian germanilaisen panteismin hienoimman tuoksun niistä leviävän; mutta emme sitä kuitenkaan katso viaksi. Kun maamme ruotsalainen kirjallisuus sulautuu sen suomalaisen kirjallisuuden kanssa yhteen, niinkuin välttämätöntä on, tuodaan tähän tietysti vieraitakin aineksia. Jos ne vain ovat hedelmöittäviä siemeniä, on sekin asia pikemmin katsottava hyödylliseksi kuin haitalliseksi.

K.F. Eneberg on niinkuin Emlekylkin lähtenyt Topeliuksen kannalta, niinkuin Emlekylkin muodostanut Topeliuksen runollisia traditsioneja. Tuo Topeliuksen viaton välittömyys, joka riemuiten laulaa sydämmen kyllyydestä, on molemmilta hukkunut, molemmille on runollisuus enemmin tuskaksi kuin iloksi. Mutta kun luonnon- ja taiteenihastus on se vapauttava voima, joka pelastaa Emlekylin elämän tuskista, on K.F. Eneborg jumalisuudessa ja uskossaan tavannut pohjan, johon hän taitaa ankkurinsa laskea. Tämä usko ei ole Topeliuksen lapsellinen luottamus; se on monen sisäisen taistelun ja tuskan hedelmä. Erittäinkin kokoelman neljä viimeistä runoelmaa ("Här är jag", "Bön", "Psalm", "Korset") on siinä kohden merkillisiä; niissä on avain, jonka avulla runoniekan koko sydämmen arvoitus selvenee. Ilman näitä kolmea kappaletta tekijän alinomainen synkkämielisyys, joka elämässä näkee ainoastaan rauenneita toiveita, turhia harrastuksia, meitä kyllä voisi viehättää, vaan tuntuisi kuitenkin väsyttävältä, hentomieliseltä; mutta nuot kappaleet levittävät muihinkin runoelmiin kirkastavaa valoaan. Erittäinkin "Rukous" on ikäänkuin runollinen kivikirjoitus, jonka jokainen sana mahtavasti kiintyy lukijan mieleen. Tämä painava, ytimellinen kirjoitustapa kaunistaa muutamia muitakin runoelmia (niin esim. "Öknen" ja "Yrsnön"); eräissä toisissa tekijä päinvastoin ei kylläksi ole välttänyt tarpeettomia toistamisia ja aineen liiallista venyttämistä, jota olisi täytynyt sitä enemmän karttaa, kun tuo maailma, jossa tekijän mielikuvitus, ajatukset ja tunteet liikkuvat, ei ole avara eikä vaihtelevainen. Kuitenkin on semmoisia kappaleita, eikä niitä ole harvassa, joissa ei ainoastaan sanat, vaan ajatuksetkin ovat muodostuneet säveliköksi, mikä selvästi edistyy edistymistään; esim. "Ensam är smärtornas son" ja soma "Serenad". Edellinen on varsin onnistunut mukaelma Propertiuksesta, niinkuin yleisesti Eneberg näkyy ahkeralla antiikin runoilijain tutkimisella itsellensä hankkineen tuota tarkkaa, syvää tajua runollisen ulkomuodon käyttämisessä, joka ei suinkaan ole hänen runoelmiensa vähäisimpiä ansioita.

Vuodelta 1870.

Haapakallio. Idyllintapainen kuvaelma Hämeenmaasta. Kertoellut T. H(ahnsson). 1869. 53 s. Hinta 75 p.

Ei missään kirjallisuuden haarassa ole runouden korkeimmille kukkuloille pääseminen niin vaikeata kuin romaanissa, kun toiselta puolen taas on helppo vähäisemmilläkin lahjoilla luoda edes jommoistakin. Jokapäiväisen huvikirjallisuuden merkitys onkin sen tähden suurempi romaanin kuin lyyrillisyyden taikka draaman alalla. Kuinka usein historiallinen aine taikka yhteiskunnalliset mietteet ovat pelastaneet kuivimmankin romaanin, mikä lyyrillisessä runoudessa tuskin on mahdollista, ja mielihyvällä voimme välistä lukea jonkun pienemmän kertomuksen, jonka ainoana ansiona on soma esitystapa, kun draamassa sen lisäksi vielä vaadimme toimintaa ja luonteiden kuvausta. Erittäinkin lyhyiden kertomuksien ja novellien suhteen on yleisö tottunut suureen suvaitsevaisuuteen.

Tämä "idyllintapainen kuvaelma Hämeenmaasta" on juuri näitä somia kertomuksia, joita suosiolla luetaan, mutta joiden muisto kirjan lopetettuamme pian haihtuu mielestämme. Erittäinkin tekijän kirjoituslaatu on miellyttävä ja ansaitsee kiitosta; se on soma, teeskentelemätön ja sujuva. Henkilöitä tekijä on kuvaillut suurimmalla rakkaudella; luulemme, että vähemmänkin siinä kohden olisi riittänyt. Tekijä on näet koettanut tehdä kaikki mitä suloisimmiksi, ja seurauksena on ollut, ettei heidän välillään ole mitään erotusta. Nämät suloiset, rakastettavat, jalot henkilöt saavat, niinkuin hyvin järjestetyssä romaanissa sopii arvata, tietysti avuistansa palkinnon, ja kun avioliitto idyllintapaisissa romaaneissa on epäilemätön keino saada ihmiset onnellisiksi, lopettaa tekijä kirjansa kolminkertaisilla häillä.

Runoelmia. Koelmoinut Erkko. 1870. 79 s. Hinta 1 mk. 25 p.

Tällä koelmalla astuu eräs nuori runoilija suomalaiseen laulutarhaan, jossa toivomme tulevaisuudessa vielä usein häntä tapaavamme. Nuorien runoilijain tuotteista on sangen usein vaikea ennakolta sanoa, ovatko niissä ilmaantuvat runollisuuden siemenet viljakasvien vai rikkaruohojen, mutta emme luule pettyvämme ennustaessa Erkon oraasta kauniita hedelmiä.

Miellyttävin avu Erkon runottaressa on sen soma, alkuperäinen naiivisuus, joka rakkaudessaan vapaana kaikesta imelästä hellätuntoisuudesta muistuttaa Kantelettaren suloisista ja samalla raikkaista äänistä. Tämä ilmaantuu erittäinkin paimenlauluissa, jotka epäilemättä ovat tämän runokokoelman paras osa. Ne ovat välistä somia laatukuvia paimenelämästä, välistä lyyrillisiä lauselmia, jotka päättyvät näppärään epigrammalliseen "huippuun", välistä paljaita lauluja, joissa runoilija kaiuttaa mielensä iloisia ja surullisia säveliä ilman määrättyä tarkoitusta. Monta näistä tahdomme sulkea soittoniekkain suosioon, koska ne usein ihankuin vaativat nuottia. Jos lausumme, että lukiessamme Erkon pieniä lauluja, usein on mieleemme johtunut Runebergin "Idyll och Epigram", emme ole lausuneet mitään moitetta, sillä näistä kuitenkin tuoksahtaa omituinen henki ja juuri Runebergin idylleissä ja epigrammeissa ilmenee suuressa määrässä hänen runottarensa suomalaisimmat ominaisuudet, jonka tähden ne mitä parahina malleina tarjoutuivatkin alkavalle suomalaiselle runoilijalle.

Vähemmäksi on tekijän runollinen voima arvosteltava niissä kappaleissa, joissa hän ryhtyy suurempiin aineihin, lausuu korkeampia tunteita. Niin esim. tavataan melkoinen joukko isänmaallisia lauluja, joissa tahto on tekoa paljon etevämpi. Korvissamme yhä soipi vieraita muistoja ja välistä näkyy tekijä kirjoittaneen kaava edessään. Välistä hän myöskin juuri niissä vaipuu jonkunmoiseen retoriseen luettelorunollisuuteen, joka kaikeksi onneksi jo on alkanut tulla vanhamuotiseksi. Sillä emme ensinkään ole kehoittaneet tekijää luopumaan lyyrillisyyden korkeimmista lajeista; hänen isänmaalliset tunteensa ovat silminnähtävästi puhdasta metallia, hänen innostuksensa harras ja lämmin. Olemme ainoastaan muistuttaneet, että suurempiin aineihin tarvitaan voimallisempi ääni ja ettei tekijä vielä ole löytänyt tuota pontevaa alkuperäisyyttä, joka ihankuin kivikirjoituksessa ilmoittaisi hänen isänmaallisia harrastuksiansa.

Tekijän kieli ei ole rikasta ja mehukasta, mutta varsin selvää ja miellyttävää. Selvästi näkyy, että se on hänelle rakas tuttu lapsuudesta asti; niin tarjoutuu hänelle aina sovelias sana jokaiseen ajatukseen.

Vuodelta 1872.

Margareta. Näytelmä 1:ssä näytöksessä. Kirjoittanut A. Kivi. 1871.

Ihmeellisesti vaihtelevat suru ja ilo lukijan mielessä tätä pientä kirjaa katsellessa. Surra hänen täytyy muistaessansa, mikä rikas, mikä uljas henki on temmattu pois isänmaallisen runouden toimista; iloita hänen täytyy siitä, että tämän hengen sallittiin antaa kansallensa parasta, mitä hänen rinnassansa kätkeytyi. Tavalliselta kannalta katsoen oli Aleksis Kivi köyhintä köyhempi; mutta kuitenkin hän antoi isänmaalleen kalliimmat lahjat, kuin mitä rikkahimmat olisivat voineet antaa. Hänen viimeinen lahjansa oli tämä "Margareta".

Tämän ihanan runoelman syntymisen tarina on seuraava. Kun "Lea" keväällä 1869 näyteltiin Helsingissä, ihastui sen tekijä niin tuohon kauniiseen taitoon, jolla näyttelijätär Charlotte Raa antoi muodon päähenkilölle, että hän päätti sepittää draaman erittäin tätä etevää taiteilijatarta varten. Sen hän tekikin ja kirjoitti pienen "Alma" nimisen näytelmän, joka oli aiottu näytellä syksyllä v. 1870. Pian kuitenkin huomattiin, kuinka tämä kappale, vaikka lyyrillisesti kaunis, oli kokonaan epädraamallinen eikä olisi voinut tehdä mitään vaikutusta näyttämön palkeilla. Kivi tahtoi silloin toimittaa jotakin uutta samassa tarkoituksessa. Mutta tuo kamala hengen yö, joka odotti häntä, oli jo ruvennut uuvuttamaan hänen aivojensa voimia. Katkerassa tuskassa hän valitti eräälle ystävälleen ja pyysi jonkun valmiin aineen. Tämä kertoi hänelle suunnitelman erääseen 4-näytöksiseen draamaan, jonka runoniekkamme Emlekyl oli nuoruudessaan kirjoittanut; tämä draama oli kypsymätön, mutta sen pohja-ajatus oli kaunis ja sopiva; vielä tarjousi sama ystävä hankkimaan Kivelle Emlekylin näytelmän. Siitä Kivi ei huolinut. Hän tahtoi vain tukevan luurangon draamallensa — muodon, vartalon, kasvot, hengen hän tunsi itse paraiten osaavansa antaa. Niin syntyi "Margareta", runoniekan ottolapsi, mutta kasvatettu samalla rakkaudella, samalla huolella, kuin jos se olisi ollut hänen omansa.

Toiminnan ytimenä on tuo onneton ristiriita uskollisuuden ja kavaluuden välillä, josta isänmaamme epävapaa historiallinen asema tekee historiamme traagillisen keskuksen. Pitääkö Anianin rikkoman valansa, rikkoman tuota lainkuuliaisuuden tuntoa, joka sodassa on sotilaan ensimmäinen velvollisuus? Pitääkö hänen totteleman tuota sisällistä ääntä rinnassaan, joka käskee hänen pelastaa Viaporin sekä vihollisesta että päämiehestä, kavaltajasta? Jos hän noudattaa laillisen järjestyksen käskyjä, niin hän loukkaa isänmaallisuuden korkeimpia vaatimuksia; hän tulee osalliseksi maankavalluksen kamalasta rikoksesta. Mutta rakkaus, joka kaikki kirkastaa ja sovittaa, osottaa hänellekin sovinnon tien; hänelle on vielä yksi pelastus suotu, hän saa kuolla isänmaan edestä. Ihanasti runoilija on tässä kuvaillut taistelua sen rakkauden välillä, joka tahtoo kaikki omistaa, ja tuon korkeamman rakkauden, joka voi kaikesta kieltäytyä; kyynel ja hymy, ikävöitseminen ja ihaileminen sointuvat samaan säveleen, joka on puoleksi huokaus, puoleksi sana.

Viehättävä on myöskin toinen näytelmän kohta. Hienolla älyllä on runoniekka esitellyt rakkauden ristiriidan, ihanteen ja todellisuuden taistelun. Margareta on sulkenut koko olentonsa yhteen tuntoon — rakkauteen. Rakastaako hän Aniania, rakastaako hän isänmaataan — sitä ei hän tiedä; sillä ne ovat hänelle yhtä. Kun ne eriävät, särkyy hänen sydämmensä — ja hän kuihtuu maahan vaipuen kuin taitettu kukka. Hän ei lausu syytöksiä, hän ei valita, hän rakastaa kuolemaan asti.

Näytelmän kantataru ei ole lavea; sen sisällys sulkeutuu yhteen ainoaan näytökseen. Taitavasti on runoniekka ymmärtänyt, ettei semmoisessa pienessä draamassa toiminta, vaan situatsioni on se runoelman keskus, johon mielenliikutus soveltuu. Siihen tarvittava, omituinen runollinen valaistus on Kiveltä onnistunut yhtä mainiosti, kuin ennen hänen "Leassansa". Mutta samassa kuinka erilainen on väri "Leassa" ja "Margaretassa"! Tuolla haamoittava, hehkuva, riemuitseva itämaan maisema, jota aurinko valaisee kirkastavilla sätehillä, täällä tyyni viileä pohjan yö humisevine kuusistoineen kuutamon kelmeässä valossa. Tuolla elämä, täällä kuolema, tuolla teko, täällä kieltäymys, tuolla rakkauden onni, täällä rakkauden epätoivo!

Olemme tässä ainoastaan tahtoneet viitata muutamiin tämän näytelmän avuihin, jotka ennen kaikkia ovat pistäneet silmäämme. Mielellämme heitämme muille tuon herostraattisen huvituksen onkia virheitä sekä kieliopillisessa että esteettisessä suhteessa, joita tavataan tässä teoksessa, niinkuin jokaisessa ihmisteossa. Mahdollista on, että heidän saaliinsa on vähän runsaampi, kuin se oli Kiven eheämmissä, aikaisemmissa runoelmissa. Aurinkoa kohden kiitää täälläkin kotka, mutta — toinen siipi on ammuttu.

III

TEATTERIOLOISTAMME

(1872)

MUUTAMIA SANOJA NYKYISISTÄ TEATTERIOLOISTAMME.

Niiden pyyntöesitysten joukossa, jotka valtiopäivillä ovat nostaneet suurta huomiota ja antaneet paljon keskustelun aihetta, on talonpoikaissäädyn anomus teatterin valtioavusta. Ääniä on kuulunut monelta taholta, jotka ovat julistaneet tämän pyyntöesityksen tarpeettomaksi ja naurettavaksi; ei säädyssä eikä sen ulkopuolellakaan ole jäänyt unohduksiin tuo vanha virkavaltaisuuden mielilause, "että talonpoikain ei pidä sekaantua asioihin, joita he eivät ymmärrä"; onpa se synnyttänyt kaikua sanomalehdistössäkin. Se mielipaha, jopa vihakin, jonka talonpoikaissäädyn anomus muutamilla tahoilla on herättänyt, todistaa kylläksi, kuinka vaikea useain meidän maan sivistyneitten on vapautua siitä mielipiteestä, että kaikki sivistyslaitokset ovat olemassa ainoastaan muutamia valituita, etuoikeutettuja eikä koko kansaa varten. Tälle katsomustavalle ei voi mitään. Se on kouluasiassa ilmaantunut niin törkeänä itsekkäisyytenä, ettei Suomen kansalla ole siltä odotettavana muuta kuin sortoa. Onneksi vain harvat ajattelevat niin. Mutta useat muutkin — tasamieliset, sivistyneet ihmiset — eivät talonpoikain anomuksessa näe mitään muuta kuin tarpeettomia houreita, joita muka on aivan mahdoton toteuttaa. Tämä katsomustapa perustuu osittain jonkunmoiseen epäluottamukseen kansamme sivistyskykyä kohtaan, jota epäluottamusta löytyy monessa isänmaanystävässäkin, mutta joka ei sittenkään ole isänmaallinen, osittain puuttuvaan maamme teatteriolojen tuntemukseen.

Toimittaaksemme lukijalle arvostelemisen tilaisuutta, esitämme tässä syyt säädyn anomukseen.

Vakinainen ruotsalainen teatteri Helsingissä saa Suomen valtiolta 24,000 markkaa vuotuista raha-apua (joista 12,000 menee näyttelijäjoukolle ja 12,000 teatterin soittokunnalle). Välillisesti tulee myös sen lainan korottomuus, jonka teatterihuone on saanut valtiolta, ruotsalaisen teatterin hyväksi. Tämän valtioavun hyödyllisyyttä ei talonpoikaissäädyn pyyntöesityksessä kielletä, vaan toivotaan, että edes joku osa käytettäisiin kansallisen näyttämötaiteen synnyttämiseksi.

Muukalaisen olisi helppo vastata kysymykseen — onko kohtuullista, että suostutaan tähän talonpoikaissäädyn anomukseen? Hän sanoisi: — tietysti pitää Suomessa suomalaisella teatterilla oleman enemmän oikeutta kannatukseen kuin vieraalla. Mutta meidän olomme ovat niin sekavat, ettei tällä yksinkertaisella matemaattisella totuudella useimpain ihmisten mielestä ole tarpeeksi todistusvoimaa; tahdomme siis ottaa tarkastettavaksi tavallisimmat ja tärkeimmät niistä vastaväitteistä, joita on tehty suomalaisen teatterin mahdollisuutta vastaan, kunkin kohdan erikseen, ja osottaa niiden perättömyyden.

Yksi näistä väitteistä on se, ettei ole olemassa mitään suomenkielistä näytelmäkirjallisuutta. Tämä on vain puoleksi totta ja siis väärin. Niiden 12,000 näytelmän rinnalla, jotka muodostivat espanjalaisen teatterin ohjelmiston sen loistoaikana, haihtuvat suomenkieliset näytelmävarat melkein mitättömiin. Mutta niin huono kuin luullaan ei kuitenkaan ole asian laita. Joka vähänkin on elänyt niissä piireissä, joissa luetaan ja ajatellaan suomenkielistä kirjallisuutta, se tietää, kuinka ilmeisesti nuorten suomalaisten kirjailijain mieli on kääntynyt draamallisuuteen päin; sangen usein vasta-alkajat tarjoovat näytelmiä, jotka todistavat luonnonlahjoja, mutta nämä lahjat eivät pääse kehittymään, niinkuin muutoin olisi mahdollista, kun heiltä puuttuu paras ja ainoa koulunsa, suomalainen teatteri. Ja eikö Suomen kansa näissä epäsuotuisissakin oloissa ole kyennyt tuottamaan semmoista dramatikkoa kuin A. Kivi, jonka nimen ei tarvitse hävetä, jos sitä parhaimpiinkin verrataan. Sitten kun suuren mestarin, Runebergin, kantele on vaiennut "Salaminin kuninkaissa", ei ole ruotsin kielellä missään syntynyt draamallista tuotetta, joka olisi "Nummisuutarien" taikka "Lean" vertainen — eipä koko ruotsalaisessa kirjallisuudessakaan ole yhtä ainoaa niin nerokasta, huumoria uhkuvaa komediaa kuin "Nummisuutarit". Jos vielä lisätään useampia osittain hyviä, osittain käytettäväksi kelpaavia originaaleja, jotka viime vuosina ovat syntyneet, ne suomennokset, jotka on tehty ulkomaalaisista näytelmistä, ja se helppous, jolla semmoisia voitaisiin saada aikaan, jos teatterin käytännöllinen tarve niin vaatisi, niin olot tässä suhteessa eivät estä kansallisteatterin syntymistä. Ruotsalaisella teatterilla, silloin kun Kustaa III otti sen suojelukseensa ja antoi sille osan siitä valtioavusta, jolla vierasta ranskankielistä teatteria Tukholmassa ennen oli kannatettu, ei ollut edes niinkään suuret näytelmävarat kuin suomalaisessa kirjallisuudessa tätä nykyä on, eikä sen draamallisessa kirjallisuudessa suinkaan ollut mitään semmoista teosta kuin "Nummisuutarit". Taikka, jos otetaan uudempia esimerkkejä, kun Klausenburgissa muutamien diletanttien mieleen johtui se kaikkien silmissä naurettava ajatus, että panisivat toimeen unkarilaisen kansallisteatterin, ja he myös Körnerin "Zrinyn" näyttelemisellä laskivat sille perustuksen, ei unkarilainen teatteri suinkaan ohjelmiston ja henkilöitten suhteen ollut paljon enemmän alusteltu kuin nykyään suomalainen. Ja kuitenkin on unkarilainen teatteri parikymmentä vuotta myöhemmin tuottanut koko Euroopassa mainioita näyttelijöitä, semmoisia kuin Rosa Czillag tahi Lila Bulyowska.

Tahdomme tässä antaa luettelon niistä draamallisista teoksista, sekä alkuperäisistä että käännöksistä, jotka tietääksemme suomen kielellä ovat olemassa.

Painetut ovat: "Ruunulinna" (Lagervall); "Silmänkääntäjä"
(Hannikainen); "Antonius Putronius" (Holberg-Hannikainen);
"Nummisuutarit" (A. Kivi); "Yö ja päivä" (A. Kivi); "Kullervo" (A.
Kivi); "Karkurit" (A. Kivi); "Margareta" (A. Kivi); "Lea" (A. Kivi);
"Kihlaus" (A. Kivi); "Vekkulit ja kekkulit" (Varelius); "Kalatyttö"
(Tuntematon); "Paola Moroni" (K. Bergbom); "Laukkuryssä" (Rahkonen);
"Halut älyn pettää" (I.A.B.); "Saul" (Tuokko); "Taikamiekka"
(Nikander); "Martyrat" (Stagnelius); "Näyttäymättömät" (Holberg); "Don
Ranudo di Colibrados" (Holberg); "Ei ole aikaa" (Holberg); "Jeppe
Niilonpoika" (Holberg); "Arabianpulveri" (Holberg); "Macbeth"
(Shakespeare); "Kavaluus ja rakkaus" (Schiller); "Luutnantin keinot"
(Sheridan); "Ensimäinen rakkaus" (Scribe); "Liukaskielinen"
(Picard-Schiller); "Selima" (Gozzi-Schiller); "Emilia Galotti"
(Lessing); "Syyn sovitus" (Körner); "Viuluniekka" (Kneisel); "1868 ja
1968" (Blanche); "Sydän unhotettu" (Putlitz); "Katsokaa peiliin"
(Heiberg); "Kuinka anopeista päästään" (Diana); "Sisarukset" (Goethe);
"Jeannetten häät" (Barbier); "Trubaduri" (Cammarano-Verdi); "Yökausi
Lahdella" (Labiche-Andersen-Cajander); "Kapteeni Puff" (Kexel);
"Väkinäinen naiminen" (Molière); "Tekosairas" (Molière); "Kukka kultain
kuusistossa" (Müller von Königswinter); "Kommunisti" (Jolin); "Sisaren
sukkeluus" (Achard); "Riita-asia" (Benedix); "Kassan avain" (Benedix);
"Tanssikengät" (Gastineau); "Pekka Patelin" (Bruys).

Näytellyt, vaikka painamattomat, ovat vielä: "Saaristossa" (Topelius); "Martha" (2:nen näytös näytelty, Friedrich-Flotow); "Noita-ampuja" (2:nen näytös näytelty, Kind-Weber); "Pekka ja Paavo" (Souvestre-Frenckell); "Koira ja kissa" (Piening); "Paratiisi ullakossa" (Meixner); "Marin rukkaset" (Säfström); "Preciosa" (Wolff); "Levoton yö" (Säfström); "Yövartia" (Körner); "Kartano maantien vieressä" (Kotzebue); "Löytölapsi" (Blanche); "Rikas eno" (Blanche).

A. Kiven jälkeenjättämistä näytelmistä ansaitsevat seuraavat huomiota:
"Canzio"; "Sankarinteos"; "Jäähyväiset"; "Alma".

Suomalaisen seuran draamalliseen ohjelmistoon otettaviksi ovat vielä seuraavat hyväksytyt: "Hölmölän maailmanparantajat" (Alkuperäinen); "Halikon kautta Ruotsiin" (Alkuperäinen); "Näyttelijätär" (Alkuperäinen); "Kadotettuja löydetty" (Manuel); "Lammermoorin morsian" (Cammarano-Donnizetti); "Sevillan parturi" (Beaumarchais-Rossini); "Ei rahtuakaan mustasukkainen" (Elz); "Karhu ja Pasha" (Scribe); "Talkoot" (Alkuperäinen); "Kosijat" (Alkuperäinen); "Gringoire" (Banville).

Uuden "nuoren suomalaisen teatterin" ohjelmistoon ovat vielä otettuina:
"Hajamieliset" (Kotzebue); "Valtioviisas räätäli" (Bäuerle);
"Järkähtämätön" (Benedix).

Suomennettuina ovat vielä: "Timon Athenalainen" (Shakespeare);
"Heraani" (V. Hugo); "Aksel ja Valpuri" (Oehlenschläger); "Sallikaa
rouva" (Labiche). Suomennettavina ovat: "Orleansin neitsyt" (Schiller);
"Nathan viisas" (Lessing) ja "Wilhelm Tell" (Schiller) y.m.

Toinen muistutus, joka myöskin tuodaan esiin, on se, että jos onkin näytelmiä, niin ei ole suomalaisia näyttelijöitä. Tämäkin on vain osittain totta; suomalaisia näyttelijöitä ei ole, mutta suomalaisia näyttelijänalkuja on ollut ja on vieläkin; mutta nurjat olot ovat osittain ne tukahuttaneet, osittain saattaneet ne kääntymään muille aloille. Ida Basilier ihastuttaa par'aikaa ulkomaan yleisöä. Hän on toki suomalainen eikä ainoastaan hyvä, vaan eteväkin draamallinen taiteilija. Sen menestyksen, jolla neiti Mechelin ensi kerran esiintyi suomalaisella näyttämöllä, luulemme olleen pääsyitä, jotka kiinnittivät hänet taiteilijatoimeen. Parisissa opiskelee E. Strömer, Italiassa hra E. Duncker, kaksi suurilahjaista suomalaista taiteilijaa. Loistava ääni, joka niinikään teatterin epäisänmaallisen johdon kautta menee hukkaan Suomenmaalta, on hra Achtén. Useampia vuosia sitten ilmestyi näyttämölle eräs taiteilija, hra Ahnger, joka sitten menestyksellä toimitti Joaksen osan "Leassa"; kansallisteatterin puutteessa hän kääntyi toisaalle päin; samaten hra Gröneqvist, niin myös Handolin y.m. Nämä kaikki ovat osottaneet mieltymystä teatteriin sekä hyviä luonnonlahjoja. He ovat myös osanneet ja rakastaneet suomen kieltä. Ne nuoret näyttelijät hra Westermarkin teatterijoukossa, jotka ovat suomeksi näytelleet, ovat kaikki osottaneet kykyä tulemaan ainakin hyödyllisiksi näyttelijöiksi, ja yksi heistä, neiti Gullsten, semmoisia lahjoja, että hänestä ehkä voi tulla taiteilija. Siihen teatterikouluun, joka tänä keväänä päätettiin perustaa, on toistakymmentä naista ilmoittautunut, joissa ainakin muutamissa sopii toivoa olevan jonkunmoista kykyä. Isossa teatterissa on eräs suomalainen, hra Salin, jonka hyvät luonnonlahjat eivät ole kehittyneet, niinkuin olisivat voineet, mutta josta suomalaisella näyttämöllä arvattavasti olisi tullut kelpo näyttelijä. Myöskin muita miespuolisia näyttelijöitä, jotka olisivat kelvanneet ainakin täyteosiin, kävi entisessä teatterikoulussa siinä toivossa, että siitä sukeutuisi suomalainen teatteri; mutta he jättivät näyttelijätoimen, kun eivät tällä uralla saaneet rahtuakaan sitä kehoitusta, joka runsasta runsaammin tuli sangen tavallistenkin ruotsalaisten näyttelijäin osaksi. Me voisimme vielä luetella ainakin toistakymmentä henkilöä, jotka ahtaammissa piireissä ovat osottaneet omistavansa luonnonlahjoja joko laulantoon tahi näyttämötaiteeseen eivätkä ole olleet haluttomia rupeamaan näyttelijöiksi. Älköön luultako, että me tämmöisistä seuranäytäntö-lahjoista heti päätämme mainittujen henkilöiden todellakin syntyneen näyttämötaiteilijoiksi; — mutta, ensiksi, ei ole millään muotoa mahdollista päättää, onko lahjoja olemassa, jollei niitä koetella, ja toiseksi saattaa kokemus (esim. nykyisessä teatterissamme) meitä siihen vakaumukseen, että teatteri voi tulla toimeen noin neljällä, viidellä taiteilijalla, jos vain tottuneita, käytettäviksi kelpaavia näyttelijöitä on muita osia täyttämässä. Ja viimein — end well, all well — on ruotsalaisen teatterin tätä nykyä ensimmäinen traagillinen näyttelijätär, rouva Charlotte Raa, osottanut semmoista hartautta ja osanottoa suomalaiseen teatteriin, joka antaa aihetta toivoa, että hänen vaikutuksensa ei ole pysähtyvä siihen, mitä hän on tehnyt, vaan että hän tulevaisuudessakin aikoo kannattaa suomalaisella näyttämöllä, mitä hän on kannattanut ruotsalaisella, nimittäin ideaalisen repertoarin ylevänrunollisia kuvaelmia.

Hyviä näyttelijänalkuja ei siis ole puuttunut eikä nytkään puutu. Ainoastaan tuo kaiken kotimaisen epäkansallinen sortaminen on estänyt näitä voimia isänmaan hyödyksi kehkiämästä. Jos siis kotimainen teatteri asetetaan sille kannalle, että se tarjoo edes jommoistakin vakuutta niille, jotka tahtovat antautua sen palvelukseen, emme suinkaan epäile, että suomalainen näyttämö on kantava kauniimpia hedelmiä kuin sen viholliset ja ehkä moni sen ystävistäkin uskoo. Vaikka äärettömiä vastuksia on kohdannut, ovat Suomalaisen seuran antamat näytännöt hyvin onnistuneet, vieläpä usein paremmin kuin ikinä olisi sopinut toivoa. Niin "Lea", niin "Martha", niin "Jeannetten häät", niin "Trubaduri", niin "Yökausi Lahdella".

Kolmanneksi kuulee usein väitettävän, ettei suomen kieli muka ole tarpeeksi edistynyt kelvataksensa näyttämölle. Jos sillä tarkoitetaan, ettei suomen kieli ole kykenevä syvien, runollisten tunteitten ilmoittamiseen, mahtavain ajatusten tulkitsemiseen, niin paljas luulokin jo sisältää yhtä paljon ajattelemattomuutta kuin tyhmyyttäkin. Sitä kieltä, jolla Kalevala ja Kanteletar on sepitetty, sitä kieltä, joka on kyennyt Davidin psalmeja niin mainiosti kaiuttamaan, ei sovi milloinkaan sanoa runollisesti köyhäksi tahi raa'aksi. Samoin nykyaikainenkin suomen kielemme osottaa esimerkkejä runollisesta ylevyydestä ja luontevuudesta, joista sen ei tarvitse hävetä. Mitä kielen jaloutta huomataankaan useissa Ahlqvistin runoelmissa, "Leassa"! Verrattakoon toisiinsa esim. tuon mainion monologin ruotsinnos ja suomennos Schillerin "Orleansin neitsyen" I:nnestä näytöksestä; muutamissa paikoin ehkä huomattanee, että ruotsinnoksen on tehnyt yksi Ruotsinmaan etevimmistä runoilijoista, Nikander, ja suomennoksen sitä vastoin eräs oppilas Apollonin palveluksessa; mutta mitä tulee kummankin kielen kykyyn ilmituoda alkuteoksen täysisointuisia lausejaksoja, moniväristä lyyrillisyyttä, loistavia kaunopuheisia käänteitä, syviä mietteitä, ei niiden välillä havaita erotusta. Mutta jos siirrymme lausuttavasta näytelmästä laulettavaan, on suomen kieli ilmeisesti ruotsin kieltä etevämpi; sillä sen rikkaus ääntiöistä, sen puute epäselvistä vokaaliäänistä, sen sointuisuus tekevät sen erinomaisen soveliaaksi kannattamaan esim. noita helläsointuisia italialaisia taikka syvätunteisempia saksalaisia säveleitä. Tämän etevyyden suomen kielen kiihkeimmätkin vastustajat tavallisesti sille myöntävät, riistäessään siltä kaikki muut ansiot. — Jos taasen arvellaan, että suomen kielellä ei ole sitä salonkisiroutta, joka sopii esim. ranskalaiseen konversatsionikomediaan, niin väitteessä on hiukan enemmän totuutta, vaikk'ei se kuitenkaan pidä paikkaansa. Suomen kieli on puhekielenä useissa sivistyneissä perheissä — miksi ei sivistynyt suomen kieli näyttämöllä olisi yhtä mahdollinen? Sitä teeskenneltyä salonkipuhetta, jota tavataan ruotsalaisella näyttämöllä, emme sitä vastoin millään muotoa tahdo siirtymään suomalaisellekin; väkinäisellä ranskan kielen jäljittelemisellä on ruotsalainen teatterikieli suuressa määrässä menettänyt tuoreutensa ja luonnollisuutensa. Kuinka tärkeä välikappale sivistyneen, kaikista murteellisuuksista vapaan mallikielen synnyttämiseksi juuri kansallisteatteri olisi, todistaa muiden maiden esimerkki. "Théâtre français", siihenpä ranskalainen ylpeydellä viittaa, jos kysytään, missä ranskan kieltä oikeimmin ja puhtaimmin puhutaan, ja saksan kieltä tuskin sopii sanoa missään puhtaasti puhuttavan paitsi etevimmissä teattereissa.

Usein kuulee myös mainittavan: — "Jos olisikin näytelmiä ja näyttelijöitä, niin ei ole suomalaista yleisöä." Niitä, jotka näin päättävät, on ylen vaikea saattaa toiseen käsitykseen, sillä kaikki saarnaaminen, että Suomessa on muita ihmisiä kuin he ja heidän ruotsia puhuvat ystävänsä, on turhaa. Suomen pääkaupungissa on kuitenkin lukuisa suomenkielinen väestö. Että Helsingin sivistyneissä ruotsia puhuvien luku on monta vertaa suurempi kuin suomalaisten, sen huomaa jokapäiväisestä kokemuksesta. Mutta suomea ymmärtävä sivistynyt yleisö ei ole suinkaan vähälukuinen. Suuri osa virkamiehistä ja heidän perheistään on kasvanut suomenkielisillä paikkakunnilla ja ymmärtää siis suomea vaikk'ei se osaa sitä puhua yhtä helposti kuin ruotsia. Näiden lisäksi tulee koko ylioppilaskunta, jonka jäsenet, muutamat harvat pois luettuina, kaikki ymmärtävät suomea. Jokainen tietää, mikä tärkeä virka ylioppilaskunnalla on Helsingin teatterielämässä. Sitä paitsi ne, jotka kieltävät suomalaisen yleisön olemassaolon, eivät usko isänmaallisen taiteen lumousvoimaan. Eikö se, mitä suomalaiset sydämmet ovat runoilleet, mitä suomalainen mieli on synnyttänyt, myöskin voi tunkea suomalaisiin sydämmiin, tulla suomalaisen mielen käsitettäväksi. Meillä on suurempi luottamus taiteeseen. Ne henkilöt, jotka ovat meidän omiamme, jotka ajattelevat meidän ajatuksiamme, tuntevat meidän tunteitamme, elävät meidän elämäämme, nehän aina enemmän miellyttävät sitäkin, jonka korva ei ymmärrä jokaista ääntä, kuin semmoiset olennot, jotka sydämmeltään, mieleltään, tunteiltaan ovat heille vieraita, vaikka puhekieli on yhteinen. Joka kieltää suomalaisen yleisön olemassaolon, se luulee siis meidän ruotsinkielisten suomalaistemme olevan lähempänä ruotsalaisia kuin omia maanmiehiänsä. Me emme sitä usko. Jokainen, joka esim. on nähnyt sen innostuksen, jonka "Lea" ensi kerran näyteltynä herätti, ei ole epäävä näiden sanojen totuutta. Muutoin kokemuskin todistaa suomalaista teatteriyleisöä Helsingissä olevan. Niistä neljästätoista suomalaisesta teatteriesityksestä, jotka Suomalainen seura Helsingissä on toimittanut, on yksitoista näytelty sillä menestyksellä, että kaikki piletit myytiin loppuun, eikä yhtä ainoatakaan aivan vähälukuiselle katsojakunnalle. Suomalaisen teatterin sitä paitsi ei tarvitse eikä saakkaan supistaa vaikutustansa ainoastaan Helsinkiin — Viipuri, Turku, Oulu, Kuopio ovat kaupunkeja, joissa on teatterilliselta kannalta yksinomaisesti taikka ainakin enimmäkseen suomenkielinen väestö, ja nuo matkustavaiset ruotsalaiset teatterijoukot, jotka niissä nyt usein saavat elatuksensa eivätkä suinkaan ole halveksittavia, todistavat osanoton teatteriin siellä olevan vireillä.

Eräs katsantotapa, joka myös tulee kuuluviin, kun on puhe suomalaisesta teatterista, on seuraava: Onhan meillä jo yksi kansallisteatteri; mitä teemme kahdella? Ruotsinkielinen teatteri on kai myös kansallinen; suomalainen teatteri synnyttäisi vain eripuraisuutta, häiriöitä ja teatteriharrastuksen hajaantumista. Ruotsinkielinen teatterimme on vakinainen, sitä johtaa suomalainen johtokunta, se on siis kansallinen. Noita kuljeskelevia ruotsalaisia teatterijoukkoja sopii ehkä pitää vieraina; mutta teatteri, tuo kaunis, uusi teatteri, onhan se suomalaisten rakentama: eikö suomalaisia istu sen johtokunnassa, eivätkö näyttelijät tavallansa ole Suomen virkamiehiä, koska osa heidän palkoistansa tulee Suomen valtiolta? mitä muuta vielä tarvitaan, että teatteri tunnustetaan kansalliseksi? — Paljon, olimme sanoa: kaikki. Me emme puhu siitä, että suomalaisella näyttämöllä pitää suomen kielen kaikuman, että jokaisen sivistyslaitoksen, joka on vieras kansan enemmistölle, täytyy riutua, että taide tosin on elämän kukka, mutta että se puhkee ainoastaan kasvavasta varresta eikä kukkavihkossa, vaikka näyttäisikin siinä kuinka kauniilta tahansa. Me pysymme vain tosi-asioissa. Onko uusi teatterimme Helsingissä semmoinen, että sitä sopii sanoa kansalliseksi? Rahat, joilla se saatiin rakennetuksi, kivet, joista se rakennettiin, ovat suomalaisia; mutta siinä onkin kaikki. Ihmisistä, jotka siinä työskentelevät, ovat näyttelijät ruotsalaisia, orkesteri suurimmaksi osaksi saksalainen — ainoastaan teatterirengeiksi on arveltu suomalaisten kelpaavan. Älköön meitä väärin ymmärrettäkö. Älköön siinä, mitä olemme sanoneet, nähtäkö hituakaan nurjamielisyyttä niitä arvoisia taiteilijoita kohtaan, jotka esiintyvät näyttämöllämme; se osottaisi yhtä paljon epäkohteliaisuutta — sillä he ovat muukalaisia — kuin kiittämättömyyttäkin, sillä me olemme heille kiitollisuudenvelassa monesta runsasta nautintoa tuottaneesta hetkestä — mutta me sanomme vain, etteivät he muutu suomalaisiksi, jos saavatkin palkkansa Suomen rahassa, eivät he ole kansallisia sen tähden, että astuvat näyttämöllä, joka on laadittu suomalaisista hongista. Mutta — mainitaan vastaukseksi — onhan johtokunta suomalainen. Syntyänsä — kyllä — mieleltään — ei! Vai miksikä nykyinen teatteri ei ole saanut aikaan yhtäkään ainoata etevää kotimaista kappaletta ja ainoastaan yhden kelvollisen (Laguksen "Drottning Filippa") niinä viitenä vuotena, jotka "vakinainen" teatteri on ollut olemassa. Minkä tähden esim. tänä vuonna ylimalkaan ei yhtä ainoatakaan uutta kotimaista näytelmää ole ollut repertoarissa? Minkä tähden johtokunta ei ole kehoittanut niitä nuoria dramatikkoja, jotka meillä on (Lindh, Emlekyl y.m.) teatteria varten kirjoittamaan? Minkä tähden teatteri ei ole tuonut esille niitä ennen näyttämättömiä mestariteoksia, jotka kaunistavat ruotsalais-suomalaista kirjallisuuttamme. Minkä tähden teatteri ei ole suorittanut rahtuakaan kiitollisuudenvelastansa Cygnaeukselle näyttelemällä "Clas Flemingiä" taikka "Hertig Johans Ungdomsdrömmar"? Minkä tähden ei oteta esitettäväksi muutamia ennen näyteltyjä kotimaisia kappaleita, jotka, vaikk'eivät ole mestariteoksia, kuitenkin paremmin pitävät paikkansa ohjelmistossa kuin kaikenlaiset ulkomaan lorut — niin esim. Bolinin "Konungens Guddotter" tai Mannerheimin "Ett orginal"? Minkä tähden enimmät niistä uusista kotimaisista näytelmistä, jotka on esitettäväksi otettu, on järjestetty ja harjoitettu semmoisella huolimattomuudella, että niiden huono menestys jo ennaltaan oli tietty — niin "Erik Fleming", "Klubbehöfdingen", "En julafton i Tobolsk", "Pygmalion"? Minkä tähden ei teatteri ole hankkinut Tawaststjernalle kelvollista oopperatekstiä, jolla hän paremmin olisi saanut osottaa kykyänsä kuin tuolla runollisesti aivan vähäarvoisella "Semfiralla"? Minkä tähden ei teatteri ottanut esittääkseen Achtén kaunista Reginan alkusoitelmaa? Minkä tähden ei teatteri ole käännettäväksi ja näyteltäväksi toimittanut yhtäkään A. Kiven teoksista? Minkä tähden teatteri ei ole ryhtynyt esittelemään Paciuksen "Kung Karls jagt" taikka "Prinsessan af Cypern"? Minkä tähden teatterin johtokunnan mielestä ei maksa vaivaa viettää Suomenmaan toisen runoniekan, Franzénin, muistojuhlaa millään arvokkaammalla tavalla kuin vähäpätöisen kyhäelmän onnistumattomalla näyttelemisellä? Minkä tähden — mutta olemme jo kylläksi kyselleet; nämä viittaukset siihen, mitä kansallismielinen teatterinjohtokunta olisi tehnyt, todistavat tarpeeksi. Tiedämme kyllä, että johtokunta useimpiin näihin kysymyksiin voi vastata osottamalla käytännöllisiin vastuksiin, vieläpä semmoisiin, jotka näyttävät mahdottomilta voittaa — mutta isänmaallinen into olisi juuri ilmaantunut siinä, että vastukset olisi poistettu, että mahdottomat olisi mahdollisiksi saatettu. Vaan eikö tällä kaikella sitten ole mitään vastapainoa? On, vastataan, "Daniel Hjort" ja "Regina". Valitettavasti tämäkin johtokunnan ansio supistuu aivan tyhjiin. "Reginan" jätti Åhmanin näyttelijäseura vakinaiselle teatterille aivan valmiina osien, yhteisnäyttämisen ja kaikkien varustuksien puolesta. Se kansallinen juhlahetki taasen, jonka "Daniel Hjortin" näytteleminen on tuottanut Helsingin yleisölle, on yksinomaisesti luettava hra Fritiof Raan ja rouva Charlotte Raan, erittäinkin edellisen, ansioksi sen runollisen innostuksen tähden, jolla he kuvailevat tämän näytelmän molempia päärooleja. Teatterin johtokunnan tehtävä "Reginan" ja "Daniel Hjortin" suhteen on pääasiallisesti ollut runsasten näytäntötulojen talteenotto. Kuinka se ainoastaan hyödyn kannalta on katsonut näitä kotimaisen teatterin koristuksia, todistaa esim. se todellakin naurettava käsityöntapaisuus, joka ilmaantuu "Reginan" näyttämölle-panossa.

Kansallisessa suhteessa vielä hyljättävämpää penseyttä teatteri on osottanut näyttelijöiksi sopivien suomalaisten omistamiseen nähden. Teatteri tarjoo meidän maassamme epävarmaa leipää; kyvykäs ja halullinenkin tarvitsee kehoitusta antautuakseen siihen. Teatterin johtokunta ei ole tehnyt mitään tämän kehoituksen suhteen. Kuitenkin on hyviä kykyjä, erittäinkin laulun alalla, ilmestynyt. Teatteri joko ei ole heistä pitänyt lukua ollenkaan taikka tehnyt heille semmoisia tarjouksia, että niitä tuskin voi luulla todeksi. Soitantotaiteen oppineille henkilöille, joiden kauniit äänet ovat olleet tunnetut, on tarjottu palkkaehtoja, jotka tekevät noin puolen siitä, mitä on maksettu milt'ei kelvottomille köörilaulajille Ruotsista. Yksi esimerkki on tässä kohden erittäin kuvaava. Kun kyvykäs Ida Basilierimme, joka nyt loistavalla menestyksellä toimittaa suuria laulutehtäviä Ruotsin ensimmäisellä näyttämöllä, pyrki teatteriimme, tarjottiin hänelle aivan mitätön palkka ja ihmeteltiin suuresti, ettei hän suostunut ehtoihin. Kun päinvastoin keskinkertainen, neljännen, viidennen luokan Offenbachin-laulajatar sattui pääsemään vapaaksi jostakin Tukholman etukaupunginteatterista, riensi johtokunta tarjoomaan hänelle lähes saman verran. Mutta — hän oli ruotsalainen ja statisti, toinen oli kovaksi onnekseen suomalainen ja taiteilija. Se nurjuus, millä teatteri kohteli sitä harjoituskoulua kotimaisia taiteilijoita varten, joka tohtori Toppeliuksen johdolla pantiin toimeen, mutta sitten lakkasi, ansaitsisi oman saarnansa. Sen jäseniä on teatteri "eksploateerannut" ahneudella, josta se ei koskaan ole mitään tietänyt keskinkertaisten ruotsalaisten näyttelijäin suhteen, jota vastoin jäykin "non possumus" aina on tullut esiin, kun teatteri olisi voinut auttaa koulua. Sen oppilaita ylenkatsottiin eikä oltu heistä tietävinänsäkään; tällä tavoin onnistuikin teatterin viimein kokonaan tukehuttaa se muutoinkin varsin heikko osanotto, jota yleisö oli osottanut tälle laitokselle.

Mutta se nurjuus, jolla vakinaisen teatterin johtajat ovat katsoneet kaikkia kokeita "ruotsalaissuomalaisen näyttämötaiteen" aikaansaamiseksi, on yltynyt todelliseksi vihollisuudeksi, kun asiana on ollut suomalaisen kansallisteatterin perustaminen. Tässä yrityksessä, jota jokainen kansallinen teatterinjohtokunta olisi ilolla tervehtinyt ja hartaasti edistänyt, on meidän teatterimme nähnyt ainoastaan rahanvoiton välikappaleen. Kiitollisuuden osotteeksi siitä, että Suomen kansa sitä kannattaa, on teatterimme kaikella muotoa tahtonut estää näyttämön hankkimista tälle kansalle. Ettei tämmöisen teatterin johtajia voi pitää isänmaallisen hengen elähyttäminä, on selvää. Vaan jättäkäämme tämä asia, joka niin täysin määrin todistaa kehnointa kurjuutta, sillä muutoin sanotaan meidän kiihoittavan, synnyttävän eripuraisuutta j.n.e.

Olkoon niin — sanonee joku — olkoon niin, teatterimme ei ole kansallinen. Ei sen tarvitsekkaan sitä olla. Meille on yhdentekevää, millä tavoin taiteelliset tarpeemme tyydytetään, jos vain saamme ne tyydytetyksi. Taide on kosmopoliitti. Sen tulee vain pyrkiä esittämään yleisinhimillistä, vapautettuna kaikista rajoituksista, sen ihanne on puhtaasti humanistinen, muodon kauneus ja täydellisyys. Me olemme pieni kansa, lainatkaamme parasta mitä muukalaisilla on; taiteen etu on ainoa teatteriasiain ratkaisija. Tämä katsantotapa ei ole meidän; sillä me tiedämme, että jokaisella toimella pitää oleman juurensa mustassa, runottomassa mullassa eikä keveässä runollisessa ilmassa mutta myöntykäämme siihen. Onko siis todellakin vakinainen teatterimme taiteellisessa suhteessa niin korkealla kannalla, että suomalaisen teatterin syntyminen olisi taiteellisuudelle vahingoksi? Tarkastelkaamme tämän näytäntökauden ohjelmistoa. Me huomaamme silloin, että teatteri etupäässä on valinnut vähäpätöisiä, jopa hyljättäviäkin teoksia ulkomaan runsasvaraisesta teatterikirjallisuudesta, mutta päinvastoin, noin kolme neljä poikkeusta poisluettuna, ei ole ollut tietävinänsäkään kaikesta siitä kauneudesta, jota etevät dramatikot runsain määrin ovat luoneet.[46] Päinvastoin on hartaalla halulla tavoiteltu kehnoa, nerotonta, epärunollista. Mitkä ovat ne uudet näytelmät, joiden ottamiseen on pantu enemmän huolta? Niin — inhottava melodraama ("Fosterland"), irstas farssi ("Richelieu"), vähäpätöinen kyhäelmä, täynnä huijausta ("Nya garnison"), taiteellisesti turmelevainen buffa ("Frihetsbröderna"), viaton, mutta mitätön laulunäytelmä ("Vermlänningarna") j.n.e. "Martha" ja "Macbeth" ovat ainoat kosteikot siinä taiteellisessa erämaassa, jossa teatterinjohtokunnan vaikutus uusien kappaleiden omistamiseen nähden tänä näytäntökautena on osottautunut! Ja tämäkö siis on se ylevä, ideaalinen taide, jota katsotaan niin korkeaksi, ettei suomalainen teatteri sitä voi saavuttaa, nämäkö ne taiteelliset tuotteet, joita pidetään valtiokavalluksena taidetta vastaan olla suosimatta? Se on siis kaiken inhimillisen ylevyyden häpäisemistä, jos jotakuta houkutellaan pois "Richelieun" kynismeistä kuuntelemaan Lean kertomusta jaloimmasta, mitä maa on tuottanut, taikka jos rohkenee "Vapauden veljesten" raakaa rähinää vastaan asettaa Agathan pyhän, ihanan haaveksimisen kuutamolla!

Mutta — väittelee joku vanha ja "kultaisen kohtuuden mies" — olkoon niin, että nykyinen ruotsalainen teatteri ei ole niin taiteellinen kuin sen pitäisi oleman, olkoon niin, että suomalaisen teatterin ystäväin tekemä kehoitusavun anomus on kohtuullinen, olkoon niin, että oikeudentuntokin puolustaa, että toisen pitää saaman valtioapua, kun sitä suodaan toiselle — minkä tähden sen pitää nyt juuri tapahtuman? Eikö sovi odottaa, siksi kuin suomalainen teatteri on kohonnut sille kannalle, jolla ruotsalainen nyt on, silloin joutuu kohtuuden hetki. Minkä tähden suomalaisen teatterin harrastuksen välttämättömästi pitää ilmaantuman ryntäyksissä ruotsalaista teatteria vastaan? Niin ei olekkaan asian laita. Me emme millään muotoa kiellä ruotsalaisen teatterin oikeutta maassamme, me emme ylimalkaan kiellä olemisen oikeutta miltään pyrinnöltä, joka osottaa itsessään olevan elinvoiman; jopa katsomme ruotsalaista teatteria hyödylliseksikin Helsingissä taiteellisen entisyyden jatkamiseksi sillä välin kun suomalainen teatteri kestää koetusaikansa; mutta sillä emme tahdo sanoa, että ruotsalaista teatteria on luonnottomalla tavalla kannatettava, niin että se tekee suomalaisen mahdottomaksi, tekee sen edistyskannan mahdottomaksi, jolla tämän katsantotavan mukaan kohtuuden hetki olisi joutuva suomalaisellekin teatterille. Me vaadimme ainoastaan vapaata kilpailua — taistelkoon ruotsalainen teatteri varmemmalla tekniikallansa, runsaammilla näytelmävaroillaan, apujoukoillaan Tukholman teattereista, etevämmillä näyttelijöillänsä — suomalainen teatteri on tätä kaikkea vastaan asettava virkeän, nuoren tahdon, isänmaallisen hartauden, taiteellisen innon. Tämmöisestä vapaasta ja rehellisestä taistelusta koituisi ainoastaan hyvää kummallekin puolen. Mutta älköön tehtäkö tätä kilpailua mahdottomaksi estokeinoilla, toisen teatterin yksipuolisella suosimisella, niin että toinen jo syntyessään tukehtuu.

Kun suomalaisen teatterin vihollisilla ei ole muita todistuskeinoja, niin he tavallisesti kääntyvät toisapäin sanoen: "Kaikki puhe taiteen jalostavasta ja kansallisesta merkityksestä on paljasta lorua; teatteri on vain ylellisyyttä, sen ainoana tarkoituksena on huvitus." Tässä katsantotavassa, että taide muka on ylellisyystavaraa, on todenperäistä ja perätöntä sekoitettu yhteen, kuitenkin niin että perätöntä on enemmän. Ainoastaan se taide, joka ei tuota mitään, on ylellisyystavaraa ja ansaitsee siis yhtä vähän kannatusta valtion puolelta kuin muut semmoiset; kansallinen taide kartuttaa kansan henkisiä varoja ja ansaitsee siis yhtä hyvin kehoitusta ja apua valtion puolelta kuin jokainen muu kansakunnan voimien siveellinen tai henkinen kehitys. Kuinka voidaan olla taiteen merkitystä yhteiselämässä tykkänään ymmärtämättä, todistaa hallituksemme, kun se käsittelee taideasioita. Ainoa taide, joka, paitsi runoutta, meillä todellakin on ollut tuottavainen, on maalaustaide. W. Holmberg, Ekman, A. Frosterus, Laureus, Lindholm, Munsterhjelm, Becker y.m. osottavat, että todellinen kansan sydämmessä elävä voima siveltimen avulla on pyrkinyt raivaamaan itselleen tietä maailmaan. Kuitenkin on hallitus milloin vähentänyt, milloin kokonansa lakkauttanut sen jo ennestään jokseenkin niukan valtioavun, jota etevin laitos tässä kohden, tuo oivallisesti johdettu ja isänmaallisten mielipiteiden elähyttämä taideyhdistys nauttii. Kansallismuseon perustamiseksi ei hallituskunnan mieleen ole johtunut määrätä satojen tuhansien markkain korottomia lainoja. Sitä vastoin annetaan vuosittain teatteriin, joka kuitenkin tähän asti on Suomessa ollut milt'ei mitään tuottamatta, monta vertaa suurempi summa kuin mitä taideyhdistykselle on suotu. Sopii tosin väittää, ettei suomalainenkaan teatteri tähän asti ole ollut tuottelias; mutta sillä on kuitenkin tuotteliaisuuden mahdollisuus, kun nykyinen ruotsalainen teatteri päinvastoin aivan juurettomana häilyy ilmassa eikä ikinä voi olla muuta kuin loiskasvi. Mutta myönnettäköön, että teatteri Suomessa on ylellisyystavaraa ja että siis valtioapu suomalaiselle teatterille on tarpeeton; silloin se samoin on tarpeeton ruotsalaisellekin teatterille. Sillä tuhansien markkojen hukkaaminen ylellisyyteen, kun kansa elää köyhyydessä, on anteeksiantamatonta tuhlausta — hyödyttömien muukalaisten elättäminen, kun maan omat lapset nääntyvät nälkään, niinkuin katovuosina, se on enemmän kuin kevytmielistä — se on julmaa. Vaan jos teatteri pidetään sivistyslaitoksena, josta valuu rakkautta kaikkeen kauniiseen, lempeihin tapoihin, jotka saattavat elämän valoisaksi, yleviin tunteisiin, jotka sitä jalostuttavat, täysivoimaiseen, henkiseen vaikutukseen — miksi meiltä, kansan suomenkieliseltä osalta, ehdoin tahdoin suljetaan tämä sivistyksen lähde, miksi meiltä ryöstetään tämä kirkastavainen valo? Miksi ei meille aseteta tätä koulua, jossa kansakunta oppii sievää älyllisyyttä ja vakavaa ryhtiä, elämän tyynimielistä tarkastusta, jossa meidän omat runoilijamme saavat meille kertoa, mitä rinnassamme on jaloa, mitä olennossamme on pientä, isiemme suurimmat urostyöt ja halvannäköisestä elämästä mökissä, suuruudesta, joka on niin suurta, että sitä voi käsittää ainoastaan taiteen kuvastimessa, pienuudesta, joka on niin pienoista, että sitä voi tarkastaa ainoastaan taiteen suurennuslasilla. Älkäät peljätkö meidän kangistuvan ahdasmielisen taiteilija-itsekkäisyyden vihollisuuteen vierasta kohtaan. Me kyllä suomalaisessakin teatterissa tulemme ymmärtämään englantilaisten innostusta, italialaisten suloutta, saksalaisten syvämielisyyttä, tanskalaisten hyväsävyisyyttä, ranskalaisten neroa. Antakaa meidän vain sillä kielellä, jota rakastamme ja jota Suomi ymmärtää, kuvaelmissa, jotka ovat meidän lihaamme, meidän henkeämme, kuulla, miten Shakespeare runouden soihdulla valaisee sitä syvyyttä, jota sanotaan ihmissydämmeksi, miten Calderon tulkitsee maan katoavaisuutta taivaan ihanuuden rinnalla, miten Molière osottaa kehnon mitättömyyttä, miten Schiller lohduttaa sillä, että jalous ihmisteoissa ja ihmisten kohtaloissa on katoamatonta. Me käännymme tällä anomuksella kaikkien tasapuolisten, kaikkien todellisten isänmaanystävien puoleen.

VIELÄ MUUTAMIA SANOJA NYKYISISTÄ TEATTERIOLOISTAMME.

I.

Kirjallisen Kuukauslehden viime numerossa julkaistu kirjoituksemme "Muutamia sanoja nykyisistä teatterioloistamme" näyttää eräissä ruotsinkielisissä sanomalehdissämme synnyttäneen "tyytymättömyyden myrskyn", niinkuin sanotaan juhlallisessa sanomalehtikielessä. Olisimme voineet sen jo aavistaakkin. Monet sävyä-määräävät, niin hyvin viralliset kuin epäviralliset edut ovat liittyneet niin yhteen teatterimme kanssa, että sitä on tähän saakka pidetty kuin jotakin pyhää ja koskematonta, johon ei mikään arvostelu ulotu. Muistamme kuinka muutamia vuosia sitten hyökättiin erään teatteriselostelijan kimppuun Hufvudstadsbladetissa ainoastaan pienen ajatusviivan vuoksi, kuinka paljon rikollisempaa onkaan silloin se, kun me kirjoituksessamme 17 palstalla koskettelemme semmoista pyhää ainetta ja siinä tuomme esiin tosiseikkoja toisen toistansa vastenmielisemmän.

Niistä vastalausunnoista, joita on näkynyt kirjoitustamme vastaan, on hra Betan Helsingfors Dagbladissa epäilemättä, ellei laadultaan, niin ainakin laajuudeltaan tärkein. Halusta olisimme suoneet pääsevämme vastaamasta siihen. Hra Betan koko katsantotapa osottaa taidekysymyksissä niin perehtymätöntä ajatuksenjuoksua, ettei vakava keskustelu periaatteista tule kysymykseen, sillä hra Betalla ei niitä ole laisinkaan. Hän kiintyy yksityisiin lauseihin, tinkii yksityisistä tosiseikoista, vainuaa yksityisiä vaikuttimia j.n.e. Me emme ole tarkoittaneet ollenkaan hyökätä yksityisten henkilöiden kimppuun, kaikista vähimmin tuota teatterinjohtokuntaa vastaan, jota kohtaan hra Beta luulee meidän osottavan niin "sokeata vihaa". Hyljättävää järjestelmää vastaanhan me olemme taistelleet — tai oikeammin, olemme taistelleet niitä vastaan, jotka tässä hyljättävässä järjestelmässä näkevät kansallisen taiteen ihanteen. Pahaksi onneksi sisältää hra Betan kirjoitus semmoisen joukon vääristelyjä, että mielestämme on laiminlyönti yleisöä kohtaan, jos jätämme ne tarkastamatta, varsinkin kun ne ovat julkaistut maamme enimmin levinneessä ruotsinkielisessä sanomalehdessä.

Hra Beta alkaa kirjoituksensa selittämällä asiamme kunnioitettavaksi, mutta arvelee meidän vahingoittavan sitä, — no, ei siitä hätää, saapihan se sitä suurempaa kannatusta hra Betalta, joka kai korjaa, minkä me olemme rikkoneet.

Nyt käsiksi muutamiin noihin tosiseikkoihin, joiden suhteen hra Beta on tehnyt itsensä syypääksi harhaanvieviin tiedonantoihin — sillä kaikkiin emme voi kajota, muuten täyttäisimme kai koko sanomalehden.

Hra Beta väittää, että tiedonantomme siitä välillisestä avusta, jota nykyinen teatteri nauttii saaden huojennusta sen lainan koronmaksussa, minkä teatterirakennus on saanut valtiolta, muka perustuu siihen, että olemme sekoittaneet keskenään teatteritaloyhtiön ja teatteritakausliiton. Tosiseikat puhukoot. Åhman-Poussetten seurue maksoi teatteritaloyhtiölle vuokraa joka illasta 25 markkaa enemmän kuin nykyisen seurueen johtokunta. Tämän vuokra-alennuksen on teatteritaloyhtiö voinut antaa ainoastaan siitä syystä, että se on saanut huojennusta valtiolle menevistä koronmaksuistaan. 25 markkaa kustakin näytäntövuoden 120 teatteri-illasta tekee 3,000 markkaa. Ovatko nämä 3,000 markkaa välillisenä apuna teatteriseurueyhdistykselle vai eivätkö ne ole? Totta kai — harhaanjohtavia tietoja on siis antanut hra Beta emmekä me.

Hra Beta vakuuttaa edelleen, että orkesterin kannatussummaa ei saa laskea mukaan, koska se on annettu musiikin edistämiseksi. Kenen käsiin tämä määräraha on jätetty, teatteriyhtiönkö vai orkesteriyhtiön? Edellisen. Siis on tahdottu kannattaa etupäässä teatteria eikä musiikkia. Teatteri ei ole katsonutkaan siveelliseksi velvollisuudekseen erityisesti valvoa musiikin etuja. Vasta tänä vuonna on alettu harrastaa parempien laulukappaleiden esittämistä, näihin saakka on teatterin musikaalinen ohjelmisto ollut kokoonpantu keskinkertaisista, jopa, eikä niinkään harvoin, musikaalisesti turmelevista kappaleista. Ken vähänkään on seurannut maamme musiikkielämää, tietää että milloin orkesteria vain tarvitaan, pidetään huolta näyttämöllisestä eikä musikaalisesta edusta. Kun esim. tänä keväänä oli esitettävä yksi musiikkikirjallisuuden vuosisataisteoksia, Haydn'in "Vuodenajat", niin sen oli tyytyminen kahteen orkesteriharjoitukseen, sen sijaan että niitä tuolle musikaalisessa suhteessa ala-arvoiselle kappaleelle "Frihetsbröderna" uhrattiin kymmenkunta — valvottiinko silloin teatterin vai musiikin etuja? Kun eräs uuden ajan oopperan huomattavimpia tuotteita, Verdin "Il trovatore" (Trubaduuri), oli esitettävä syksyllä 1870, ei orkesteria laisinkaan ollut saatavissa, koska teatterissa oli harjoitettava Offenbachin "En soiré hos Björkelund" — valvottiinko silloin musiikin vai teatterin etuja? Kun musikaalisesti kerrassaan kykenemätön kapellimestari palkattiin näytäntövuodeksi 1868-69, vain siitä syystä että hänellä oli jonkunlainen teatteritottumus — valvottiinko silloin teatterin vai musiikin etuja? Voisimme esittää tusinoittain tällaisia esimerkkejä, jotka todistavat, että orkesterin määrärahalla on kannatettu pääasiassa teatteria eikä musiikkia.

Hra Beta vannoo edelleen, että seurueen määräraha saadaan "senaatin käyttövaroista" eikä "valtionkassoista". Emme ole ikinä väittäneet niin eikä näin, meille on pääasia, että määräraha annetaan valtion varoista, vai luulotteleeko hra Beta ehkä, että käyttövarat ovat olemassa senaattorien yksityismenoja varten.

Edelleen hra Beta ihmettelee, että emme ole maininneet mitään niistä lukuisista avustuksista, joita Helsingin yleisö on antanut nykyiselle teatterille. Emme tiedä, miksi olisimme sen tehneet — jokaisella on luonnollisesti oikeus sijoittaa rahansa, mihin hän tahtoo, ja kaikki moite siinä suhteessa olisi aiheeton. Saatoimme sitä vähemmin kajota tähän kohtaan, kun itse olemme kuuluneet näiden avustajien joukkoon ja sitä paitsi olemme vietelleet monta muuta henkilöä siihen, kaikki tyyni siinä varmassa toivossa, että tästä teatterista koituisi todellinen taidelaitos, toive, joka paha kyllä vuosi vuodelta on yhä enemmän haihtunut. Että muut ovat olleet sangviinisempia kuin me, sitä voimme mahdollisesti omasta puolestamme ihmetellä, mutta meillä ei ole sentään mitään oikeutta moittia heitä siitä.

Hra Beta ihmettelee edelleen, ettemme ole maininneet mitään nykyisen johtokunnan yrityksestä luoda kotimainen ooppera palkkaamalla "meidän oloihimme katsoen lukuisan kotimaisen köörin". Tuo suloinen kuvittelu, että "Marthassa" esiintynyt kotimainen kööri olisi ollut oloihimme katsoen lukuisa, on niin herttaisen naiivi, ettemme saata mitenkään uskoa sen olevan peräisin muulta taholta kuin Dagbladetin teatteriselostajan aivokopasta, joka on valmistanut meille samoinkuin luultavasti kaikille musiikinystäville oikean naurujuhlan viattomalla luulottelullaan, että musiikki Nicolain kansantajuisessa ja ylimielisen hilpeässä kappaleessa "Lustige Weiber" muka on "vakavaa" ja "vaikeata". Jos hra Beta joskus olisi pistäytynyt konsertissa, niin hän myöskin tietäisi, ettei 40-50 henkilön suuruinen kööri suinkaan ole mikään harvinaisuus Helsingissä, kun taas tuohon kotimaiseen kööriin "Marthassa" kuului korkeintaan kymmenkunnan henkeä. Onpa Suomalaisen seurankin draamallisiin esityksiin ottanut osaa kööri, johon on kuulunut 60:kin henkeä.

Hra Beta vaikeroi edelleen, että me vaatiessamme kansallista näyttämöä olemme tarkoittaneet milloin suomenkielistä näyttämöä, milloin taas kotimaista ylipäänsä, sekä sanoo tätä menettelyämme epäjohdonmukaiseksi. Eräät lauseemme saattavat tosin, temmattuina irti oikeasta yhteydestään, näyttää vähemmin täsmällisiltä, mutta jos ken ottaa vaivakseen lukea läpi kysymyksenalaiset kohdat kokonaisuudessaan, niin hän on helposti huomaava, mitä me tarkoitamme, ja jos hänen käsityskykynsä riittää niin pitkälle, että hän jaksaa lukea kirjoituksen järjestään alusta loppuun, ei pitäisi syntyä minkäänlaista epäilystä tarkoituksistamme. Että me etupäässä puolustamme puhtaasti suomalaista näyttämöä suomalaisen draamallisen taiteen korkeimmaksi ilmaukseksi, käy selville koko kirjoituksestamme. Mutta yhtä selvää on, että katsomme ruotsalaissuomalaisen näyttämön täällä, nykyisissä oloissamme, kansalliseksi ja siis kannatusta ja työtä ansaitsevaksi. Ett'emme ainoastaan passiivisesti suo muiden työskennellä tämän muotoisen kansallisen näyttämön hyväksi, siitä olisi hra Betan voinut saada vakuutetuksi esim. eräs Dagbladetissakin julkaistu ilmoitus, jonka mukaan meidän johtamamme oppilaskoulu aiotaan avata täällä kaksiosastoisena: suomen- ja ruotsinkielisenä.

Ainoa todistus, minkä hra Beta on vetänyt kirjoituksestamme tueksi arvelullensa, että me puhumme kotimaisesta näyttämöstä, mutta todellisuudessa tarkoitamme ainoastaan suomenkielistä näyttämöä, on se, että me olemme sanoneet: "suomalaisella näyttämöllä tulee suomen kielen kaikua". Siis — pakisee hra Beta — täytyy "ruotsin kieli" ja "ruotsalainen sivistys" karkoittaa siitä pois. Kuka sen on sanonut? Hra Beta on niin vihan vallassa kansallista työtä kohtaan, ettei hän edes näytä voivan kuvitella mielessään, että joku voisi harrastaa semmoisia asioita, jotka eivät ensi sijassa ole hänen omiansa. Hra Beta arvelee, että se vaino, jota eräät ruotsalaisen näyttämön ystävät virkansa puolesta ovat katsoneet velvollisuudekseen osottaa suomalaisia teatteriharrastuksia kohtaan, on niin päivän selvä, että suomen kielen ystävien taholta välttämättömästi täytyy osottaa samanlaista katsantotapaa ruotsin kieltä kohtaan. Voimme tyynesti ja avoimesti vakuuttaa hänelle asian olevan päinvastoin; ei viha mitään oikeutettua harrastusta kohtaan johda toimintaamme, ja milloin vihaammekin latteata kosmopoliittisuutta, itsekästä ahdasmielisyyttä, voimme sanoa niinkuin Katri "Daniel Hjortissa": "mä vihaan rakkaudesta".

Ne muistutukset, jotka tähän asti olemme tehneet hra Betan väitteitä vastaan, perustuvat siihen, että hra Beta osittain on väärin ymmärtänyt meitä, osittain tietämättömyydestä erehtynyt. Mutta paha kyllä, hra Beta ei ole säästänyt meitä siitä vastenmielisestä tehtävästä, että meidän on pakko oikaista hänen tahallisia valheitaan, joiden emme parhaimmallakaan tahdolla voi otaksua johtuvan muusta lähteestä kuin pahasta tahdosta. Niinpä hra Beta mainitsee meidän sanoneen niitä ruotsalaisia näyttelijöitä, jotka toimivat nykyisessä teatterissamme "hyödyttömiksi muukalaisiksi". Meitä todella ihmetyttää hra Betan julkeus vierittää niskoillemme katsantotapa, jota juuri olemme vastustaneet siinä kohdassa, missä mainitut sanat esiintyvät kirjoituksessamme. Ja omituista on, että meillä tätä vastalausetta paperille kirjoittaessamme melkoisessa määrin oli silmiemme edessä Dagbladetin teatterireferentti ja hänen hengenheimolaisensa, joiden, he kun juuri teroittavat mieliin, että teatteri on olemassa vain hetken huvitusta varten, ja siis ylellisyystavara, luonnollisesti täytyy katsoa niitä henkilöitä, joiden koko elämän tarkoituksena on vain väsähtyneen permantoyleisön huvittaminen, "tarpeettomiksi." Olemme niin hyvin yllämainitussa paikassa kuin koko ajatusten-kulussamme ylipäänsä katsoneet teatterin merkitystä suuremmaksi. Mutta mitä huolii hra Beta siitä. Hän on nähnyt sanat "hyödyttömät ulkomaalaiset" kirjoituksessamme ja toivoen, että hänen silmänkääntäjätemppunsa jää yleisöltä huomaamatta, hän lykkää tämän katsantotavan meidän niskoillemme. Tässä on väärinymmärrys mahdoton. Hra Beta on siis yksinkertaisesti valehdellut.

Toinen asia — asettaakseen mitä edullisimpaan valoon teatterinjohtokunnan välinpitämättömyyden, kun huomattava kotimainen laulajatar olisi kiinnitettävä teatteriimme, verrattuna sen halukkaisuuteen palkata samanlaisissa oloissa keskinkertainen ruotsalainen, hra Beta päästää kynästään kokonaista kaksi pikku valhetta. Hän nimittäin ilmoittaa, ettei nti Basilierilla nyt Tukholmassa ole sen suurempi palkka kuin minkä johtokunta oli tarjonnut hänelle täällä. Todellisuudessa nti Basilier nauttii niinä kuukausina, jotka hän on ollut Ruotsin kuninkaallisen oopperan palveluksessa, kolme kertaa suurempaa palkkaa kuin minkä johtokunta täällä katsoi hänen ansaitsevan saada. Hän on näet näytellyt keskimäärin 500 riksin kuukauspalkasta, joka, jos lasketaan 100 riksiä vapaisiin pukutarpeisiin, joita hän ei olisi täällä saanut, tekee 600 riksiä tai noin 900 markkaa, siis kolme kertaa enemmän kuin ne 300, joihin hänen olisi Dagbladetin mielestä pitänyt tyytyä. Sitä vastoin hra Beta ilmoittaa mainitsemamme ruotsalaisen laulajattaren palkan 200 markaksi kuukaudessa. Tämä ei ole totta — teatterin rahastonhoitajalta olisi hra Beta voinut saada tietää, että hänen palkkansa on 265 markkaa kuukaudessa. Me emme olleenkaan kiinnittäisi huomiota moisiin turhanpäiväisiin seikkoihin, ellei tarkoitusperäinen väritys tässä olisi niin tuntuva.

Toinen tieto, joka samoin nähtävästi on annettu yleisön eksyttämiseksi, on tähdellisempää laatua ja seuraava. Kun hra Beta koettaa puolustaa teatterin johtokunnan nurjaa menettelyä niitä yrityksiä kohtaan, joita on tehty suomalaisen teatterin aikaansaamiseksi, niin hän sanoo, että meillä on sitä vähemmän syytä valittaa, kun teatterin johtokunta syksyllä 1870 tarjosi meille tilaisuuden yhteistyöhön ruotsalaisen pysyväisen teatterin kanssa. Voimme ilmoittaa hra Betalle, että semmoisia tarjouksia on teatterin johtokunnan taholta tehty ei ainoastaan syksyllä 1870, vaan myös keväällä 1869 ja keväällä 1870. Teatterin johtokunta — jos on luottamista sen omiin selityksiin — ei ole toivonut mitään niin suuresti kuin palvella suomalaista teatteria, mutta se ei pahaksi onneksi ole keksinyt koskaan mitään sopivampaa muotoa tälle osanotolleen kuin vaatia melkoista osaa tuloista. Siihen suuntaan kävi sekin neuvottelu, jonka teatterin johtokunta alotti kanssamme syksyllä 1870. Asiain kulku oli seuraava. Muutamia suomenkielisiä näytäntöjä oli jo menestyksellä pantu toimeen, kiitos olkoon rouva Raan ja neiti Basilierin avustuksen, odotettiin "Trubaduurin" esitystä. Sitä vastoin oli suuressa teatterissa hra ja rouva Raan eroaminen aikaansaanut ohjelmistossa hämmennyksen, joka tuotti johtokunnalle paljon vaikeuksia. Silloin teki niin hyvin teatterinjohtokunnan toimeenpaneva tirehtööri kuin myöskin sen kirjallinen johtaja meille eräitä tarjouksia molempien teatterihankkeiden yhdistämiseksi. Yhtä suurella ilolla kuin ihmetyksellä otimme vastaan nämä tarjoumukset, sillä osaksi liikutti meitä johtokunnan muuttunut mieliala, osaksi oli toivo saada näytellä kauniissa, valoisassa, tilavassa kiviteatterissa erittäin houkutteleva, kun oli totuttu epämukavaan, pimeään ja ahtaaseen Arkadiateatteriin. Mutta pian herätettiin meidät kuitenkin harhakuvittelustamme, sillä me huomasimme paha kyllä, että taaskin pääasiallisesti oli kysymys tavallisesta rahakeinottelusta. Tehtiin esitys, että yksi ruotsalainen ja yksi suomalainen kappale näyteltäisiin yhdessä. Sopivia suomalaisia puhekappaleita ei sillä hetkellä ollut käsillä ja yleensä epäilimme, miellyttäisikö semmoinen sekanäytäntö yleisöä. Sen sijaan tarjosimme silloin harjoitetut laulukappaleet "Jeannetten häät" ja toisen näytöksen "Noita-ampujasta" (Friskytten). Voitto olisi jaettava niin, että siitä tulisi puolet kummankin teatterin osalle. Nämä laulukappaleet eivät miellyttäneet, "sillä ne olivat jo esitetyt" ("Noita-ampujan" toinen näytös oli esitetty kerran Arkadiateatterissa). Sitä vastoin arveli johtokunta, että "Trubaduuri" ruotsalaisen alkajaiskappaleen yhteydessä olisi sopiva näytännöllinen yhteensulatus. Verdin pitkä, 8 kuvaelmaa sisältävä ooppera alkajaiskappaleen kanssa! Tämä olisi ehdottomasti ollut enemmän vahingoksi kuin hyödyksi. Teatterinjohtokunta vaati siis puolet tuloista semmoisesta näytännöstä, josta vain me olemme nähneet vaivan ja suorittaneet kustannukset, hankkineet nuotit, maksaneet tekstin käännöksen ja taiteilijain palkan. "Trubaduuri" tuotti neljä kertaa esitettynä Arkadiateatterissa noin 5,000 markkaa, joka kai vastaa 6,000 kiviteatterissa. Se olisi, jos me olisimme saaneet huoneuston, vetänyt ainakin pari täyttä huonetta — otaksukaamme à 1,000 markkaa kumpikin, yhteensä siis 8,000 markkaa. Ja siitä tahtoi johtokunta, ottamatta laisinkaan osaa työhön, tekemättä mitään uhrauksia (sillä semmoiseksi emme tosiaankaan lue ruotsalaisen alkajaiskappaleen esitystä) ottaa itselleen puolet. 4,000 markkaa ihan ilmaiseksi — emme tosiaan epäile, ettei mikä johtokunta tahansa suostuisi semmoiseen "yhteistyöhön". Selitykseksi voimme vielä lisätä, että olosuhteet näyttivät jonkun aikaa niin pakottavilta, että me eräänä tuokiona päätimme suostua johtokunnan tarjoukseen, joka sillä välin oli kohonnut, niin että vaadittiin 850 markkaa kerralta (ilman alkajaiskappaletta). Mukana-näyttelijät, loukkautuneina johtokunnan noblessin puutteesta, kieltäytyivät kuitenkin siinä tapauksessa esiintymästä, niin että asian täytyi raueta.

Ei mikään olisi suomalaisen teatterin ystäville mieluisempaa kuin kulkea käsi kädessä täkäläisen ruotsalaisen näyttämön kanssa, osaksi koska tällä tavoin vältettäisiin kaikki riitaisuudet, osaksi koska ruotsalainen näyttämö voisi auttaa suomalaista suuremmalla kokemuksellaan.

Mutta älköön teatterin johtokunta silloin käyttäkö sitä tapaa, jota tähän asti, älköön se käyttäkö lainopillisia oikeuksia tehdäkseen kansallisia vääryyksiä, älköön se tuon kauniin "yhteistyö"-sanan varjoon peittäkö rahakeinotteluja. (Tätä "yhteistyötä" ei meidän ole tänä keväänä edes suurien rahauhrauksien avulla onnistunut aikaansaada). Kaksi maamme etevintä teatterinystävää — hra Beta tuntee kyllä ne molemmat — on kehoittanut meitä kerrassaan hylkäämään nykyisen teatterisysteemin, sillä se on "auttamaton". Valitamme, että niin ovat asiat, mutta mielestämme olisi ollut tunnotonta raukkamaisuutta, jos olisimme kätkeneet totuuden, vaikkapa hra Beta katsookin sitä "vastenmieliseksi".