Yltiögermaanisen suunnan pääedustaja kirjallisuudessa oli niin sanottu "Schwabilainen koulu", ja Menzelin toimittama Stuttgartin "Litteraturblatt" sen äänenkannattaja. Tässä lehdessä nostettiin nyt kova huuto, Saksanmaa julistettiin olevan vaarassa, koska sitä uhkasi Heinen ja koko nuoren Saksan salaliitto uskontoa, siveellisyyttä ja isänmaata vastaan. Jos olisi pysytty kirjallisen polemiikin rajoissa, ei luonnollisesti olisi ollut mitään muistuttamista, mutta salaisilla viittauksilla saatiin liittokokous 1835 julkaisemaan Heineä ja hänen mukanaan seuraavia kirjailijoita: Gutzkowia, Wienbargia, Laubea, Kühneä ja Mundtia vastaan käsky, että heidän kirjoituksensa epäuskonnollisina ja epäsiveellisinä kiellettäisiin; eikä vielä siihenkään tyydytty — vaan harjoitettiin ennakkosensuuria ja ulotettiin sama kielto niihinkin kirjoituksiin, joita nämä kirjailijat mahdollisesti vastaisuudessa aikoivat julkaista. Kajottiinpa heihin mieskohtaisestikin. Heine ja Laube olivat Parisissa, heitä ei sen vuoksi voitu saada käsiin, mutta Gutzkow ja Kühne pantiin vankeuteen. Että kaikki tämä paljon enemmän hyödytti kuin vahingoitti Heineä, oli luonnollista, se martyyrinosa, minkä nämä tapahtumat hänelle määräsivät, sai yleisön mielen kääntymään kokonaan hänen puolellensa ja hänen vihamiehensä himmensivät häpeällisellä menettelytavallaan omien aatteidensa puhtautta. Liittokokouksen päätös herätti kaikkialla niin suurta tyytymättömyyttä, ettei sitä voitu toimeenpanna, vaan se oli muutaman vuoden kuluttua peruutettava.
Ne kirjoitukset, jotka Heine tähän aikaan, s.o. heti Heinäkuun vallankumouksen jälkeen julkaisi, ovat koottuina sarjassa nimeltä "Der Salon". Ensimmäisenä on novelli "herra Schnabelewopskin muistelmia", kirjoitettu vielä matkakuvien tyyliin, mutta sen sisällyksen ruokottomat kohdat ovat paljoa tahallisemmin tarkoitettuja. Näkyy kuinka Heine iloitsee sydämmestään keksittyään jotakin, joka saattaa oikein herättää suuttumusta säädyllisellä taholla, tai niinkuin hän itse sanoo, kuinka pikkukäärmeet hänen rinnassaan mielihyvästä purivat toinen toistansa pyrstöön. Jos jätetään eräät todella koomilliset kohdat lukuunottamatta, laskee lukija kirjan kädestään tuntematta tyydytystä. Aivan toisenlainen on tunne lukiessa läpi toista novellia "Der Rabbi von Bacharach", legendaa keskiajan juutalaisvainoista. Omituinen on tämän runoelman kohtalo, ainoan todella ehytmuotoisen, mikä on Heinen kynästä lähtenyt — se on keskeneräinen, mutta se ei ole runoilijan omaa saattia, vaan siihen on syynä aivan satunnainen onnettomuus. Koko loppupuoli käsikirjoitusta joutui näet liekkien uhriksi eräässä tulipalossa Berlinissä.
Vielä huomattavampia ovat seuraavat teokset, joiden pohjatarkoituksena on liittää Saksanmaa ja Ranska lähemmin yhteen. Se on tärkein positiivinen saavutus, mikä Heinen toiminnalla tähän aikaan on ollut, että hän asiallisesti poisti sen tyhmän-ylpeän epäluulon, joka vallitsi Saksassa läntistä naapuria kohtaan, samoinkuin hän yritti esittää ranskalaisille, että heillä oli sangen vähän käsitystä kaikesta siitä, mitä suurta sittenkin oli hänen isänmaassaan. Hän julkaisi ranskaksi teoksensa "de l'Allemagne", jossa hän omalta kannaltaan johti ranskalaisen yleisön Saksan filosofian ja romantiikan koukerteleviin labyrinttipuistoihin. Mitään varsinaista karakteristiikkaa niistä filosofeista, joista Heine puhuu, ei siitä käy hakeminen, hän kertoo esim. naiivin avomielisesti Jakob Böhmestä, että se on ikävä mies, jota hän ei ole viitsinyt koskaan lukea, Paracelsuksesta hän ei mainitse juuri muuta kuin että tämän oli tapana käyttää tulipunaisia housuja, hän puhuu laveasti siitä, mitä naiset luulivat Fichten "Ichin" olevan ja sen semmoista. Nämä pikkuseikat ovat tympäisseet useimpia vakavia lukijoita ja saaneet heidän jättämään tärkeät seikat huomaamatta. Heinen "de l'Allemagne" oli varsinaisesti tähdätty Madame Staëlin samannimisen kirjan käsitystapaa vastaan. Tämä kirjailijatar oli katsonut kaikkia Saksan oloja silmälasien läpi, jotka hän oli lainannut romanttiselta ystävältään A.W. von Schlegeliltä; sen vuoksi oltiin hänen esityksensä mukaan vakuutettuja siitä, ettei Saksanmaan filosofiassa ja runoudessa ollut muuta kuin mystiikkaa ja symboliikkaa, sinikukkia ja herttaista yksinkertaisuutta. Heinen päätarkoituksena sitä vastoin oli todistaa, ettei koko filosofia alkaen Kantista ja Hegel lukuun otettuna ollut muuta kuin taistelua elämästä ja kuolemasta oikeaoppisuutta vastaan, että poliittisen vallankumouksen opit Ranskassa olivat olleet vain idyllimäistä leikkiä verrattuina Saksan filosofian vallankumousoppeihin. Ja tässä suhteessa täytyy ihailla Heinen tietäjäsilmää, sillä ei Strauss, Feuerbach eikä B. Bauer ollut silloin vielä esiintynyt, jotka toiminnallaan todistivat, että Hegelin filosofia historiallisesti vei näihin johtopäätöksiin.
Mitä Heine on kirjoittanut Ranskan oloista, tavataan teoksissa "Französisehe Zustände" ja "Lutetia". Ne koskettelevat pääasiallisesti politiikkaa ja saarnaavat alusta loppuun Ranskan vapauden erinomaisuutta, s.o. pysyttelevät yleisen liberalismin puitteissa, jonka puheenparret lopulta itsestään puhkaisevat kuorensa. Heine kokee käsitellä asioita viisaasti ja järkevästi, mutta se ei luonnistu. Hän on siksi runoilija sielultaan ja sydämmeltään, että hän vasta silloin, kun hän kirjoittaa itsetiedottomasti sydämmensä pohjasta, todella saa huomattavaa aikaan, mutta jos hän tahtoo järjellään todistaa ja selittää, niin hän muuttuu kerrassaan tyhjänpäiväiseksi ja ikäväksi. Vaikka poliittiset ja uskonnolliset kirjoitukset ottavat suurimman sijan tällä ajanjaksolla, ei hänen runottarensakaan sentään vaiennut. Ne runot, jotka hän silloin loi, ovat kootut sarjaan "Neue Gedichte". Samat tuskan säveleet kuin "Laulujen kirjassa" soivat tässäkin uudelleen, monet tosin yhtä sydämmellisinä ja heleinä, mutta usein yllättää omituinen loppukäänne, jota kyllä joskus tavataan "Laulujen kirjassakin", mutta joka "Uusissa runoissa" on varsinaisena tunnusmerkkinä. Ei mikään ole niin altista ivalliselle mukailulle kuin sentimentaalisuus. Antaa särkyneen nuoruudenihanteen aueta elämään jalosti altistuen, kuten Schiller, siihen ei Heinellä ollut kylliksi siveellistä vakavuutta, murtua taas näiden ihanteiden mukana kuten Hölderlin, siihen hänellä ei ollut kyllin voimaa. Kohotettuaan kerran tuskansa Jumalakseen, jäi hänelle siis tehtäväksi poikamaisella vahingonilolla lyödä rikki epäjumalankuvansa ja nauraen näyttää, että se oli hyvin haurasta ainetta. Edellisen aikakauden "Weltschmerzin" (maailmantuskan) sijaan astui nyt yhtä mahtava "Weltwitz" (maailmanpila). Välistä hän yksinkertaisesti tekee naurunalaiseksi korkealle pingoitetun tunteellisuuden, ja lukijan täytyy hymyillä sille aristofaniselle sukkeluudelle, jolla se aikaansaadaan, vaikkei runoilija itse ole vapaa siitä virheestä, jota hän ivailee. Niin hän ivallisesti mukailee väärää luonnonhellämielisyyttä runossa "Merelle katsoi neiti":
"Merelle katsoi neiti
ja nyyhki 'ah' ja 'voi'.
Kun päivä länteen laski,
se kaihon mieleen toi.
Oi neiti — vanha kasku!
On turha surra näin!
Jos etupuoli' on lasku,
niin nousu on takaapäin."
tai esteettistä kaunosieluisuutta, kun hän antaa teeseuran kuivan hovineuvoksen luona keskustella platoonisesta rakkaudesta. Välistä hän taas alottaa ilvehtien ja laskee iloisesti leikkiä, mutta silloin nousee vanha tuska haudastaan ja tuijottaa alakuloisesti häneen, hän ei voi jatkaa pitemmälle, vaan puhkee murhemielin kyselemään:
Mitä mielit orpo kyynel?
Sa kaihdat katsehen vaan.
Jäit muistona muinaispäiväin
siin' ainiaks asumaan.
Niin hän nauraa runossa "Unterwelt" (Manala) sovinnaisen elämämme latteimpia suhteita. Pluto ja Proserpina ovat kytketyt avioliiton ikeeseen, mies tahtoisi riitaisen puolisonsa häiritsemättä saada rauhassa ryyppiä punssia Lethen vedellä sekoitettuna, Proserpina taas kaipaa huokaillen ruusuja ja satakieliä, aurinkoa ja kevättä, hän panee kyllä toimeen vieraspitoja Charonille, mutta tämä on pohkeeton mies ja kauhean ruma — siis äärettömän ikävä seuratoveri nuorelle naiselle. Yht'äkkiä katkaisee runoilija tämän parodieeraavan sävyn ja huudahtaa jalon tuskan vallassa:
"On toisinaan kuin silmäis helo sumentuis suureen tuskahan; sen tunnen kaihon kalvavan: on mennyt lempi, on mennyt elo!
Suruisna nyökkäät. Enää hempi ei elvy nuoruushetkien, ei kirpoo taakka tuskan sen: on mennyt elo, on mennyt lempi."
Paha kyllä ovat ne runot, joissa sukkeluus ja sentimentaalisuus ovat näillä molemmilla tavoilla sekaantuneet, luvultaan vähemmistönä. Useimmissa Heine vakuuttaa meille, kuinka äärettömän onneton hän on, kuinka hän kantaa tuskien Atlasta povellaan, hän liikuttaa meitä, hän on itsekin heltynyt, kun hän yht'äkkiä puhkeaa nauraa hohottamaan, että hän on osannut niin hyvästi narrata lukijaa. Niin noissa rakkaudentunnustuksissa, jotka päättyvät kevytmieliseen loppukäänteeseen — esim.
"Oot toden totta ihantein, ei muita mieli nouda, sen päälle sadat valat tein; mut tänään en töiltä jouda.
Vaan tule taasen huomenna, niin uutta liekkiä lyömme todistamahan tunnetta; sen päälle yhdessä syömme."
Samoin tuossa kuvakokoelmassa, jossa hän esittää joukon Parisin ja Berlinin ilotyttöjä kaikissa mahdollisissa asennoissa. On uskomatonta, kuinka pitkälle Heinen myrkyllisyys ja kyynillisyys tässä kohden saattaa mennä, niinkuin runoissa "Jüngstens träumte mir: spazieren" j.n.e. tai "Du fragst, mein Kind, was Liebe ist". Omituista kyllä, että juuri tämä laji Heinen runoja nauttii suurinta yleisönsuosiota ja että se on saanut enimmän jäljittelijöitä. Kuitenkin herätti hänessä tämä kutakuinkin yksinkertaisilla keinoilla hankittu maine usein inhoa. Hän laulaa:
Harvoin ymmärsitte mua, harvoin myös mä teitä kai. Rapakossa kohdattua heti sielut sillan sai.
Yksityisenä henkilönä Heine oli hyväntahtoinen, voidaanpa sanoa sydämmellinen ihminen, hänen suhteensa äitiin ja sisareen oli liikuttava, hänen kirjevaihdossaan huomataan harvoin kyynillisyyksiä, joita hänen julkiset tuotteensa ovat tulvillaan. Joka kerta kuin jalompi tunne hänessä puhkee ilmoille, vaikka hän koettaa sitä estää tai heti yrittää haihduttaa sen vaikutuksen, hän saa meiltä anteeksi ne monet kerrat, jotka hän on syntiä tehnyt. Niin niissä runoissa, joissa hän kuvailee ikävätänsä Saksanmaahan, tai kertoo, kuinka katkeraa maanpako on; hän selittää tosin, että semmoiset kuvittelut syntyvät hänessä seurauksena huonosta ruuansulatuksesta tai muusta sen tapaisesta, mutta me emme häntä usko, hienot välittömät piirteet todistavat kauniisti häntä vastaan. Vihdoin kasvoi ikävä hänessä liian vahvaksi ja vuonna 1843 hän teki lyhyen matkan isänmaahansa. Siellä olivat sillä hetkellä olosuhteet hiukan seestyneet; Fredrik Wilhelm IV oli astunut Preussin valtaistuimelle ja hänen mukanaan luuloteltiin vapaudenkin päässeen valtaan. Vapaamielisyys, niin hyvin uskonnollinen kuin valtiollinen oli nyt päässyt voitolle kirjallisuudessa tai — mikä Saksassa merkitsee samaa — yleisessä ajatustavassa. Heine sen sijaan katsoi siellä kaikkea samoilla silmillä kuin siitä erotessaan; se teos, joka on kirjallisena tuloksena hänen matkastaan "Deutschland, ein Wintermärchen" (Saksanmaa, talvinen tarina) on vielä tähdätty germaanista keskiajanhälinää vastaan, joka tosin vielä kummitteli jossain nurkkapääkaupungissa, mutta pääasiassa kuitenkin oli jo näytellyt osansa loppuun. Hän oli vieraantunut isänmaastaan, hän tunsi katkerasti sielussaan, ettei rankaisematta voida tehdä ivaa kaikista niistä siteistä, jotka liittävät ihmistä kansakuntaan. Hän oli pahasti kohdellut isänmaataan, se oli aina antanut hänelle anteeksi, niinkuin äiti usein rakastaa enimmin juuri sitä lastaan, joka hänelle surua tuottaa, hän oli nauranut sen hellyydelle, mutta huomasi nyt, että isänmaa oli vähitellen kääntänyt rakkautensa hänestä pois, sillä hän ei ollut enää sama — 14-vuotinen oleskelu vieraassa maassa oli tehnyt hänenkin vieraaksi. Heine tunsi vaistomaisesti tämän epäsuhteen, mutta sen sijaan että hän olisi yrittänyt uudelleen solmia kaikkea, mikä oli rikkoutunut, hän yhä enemmän laajensi juopaa. Kaikki hänen hyökkäyksensä Saksanmaata vastaan tästä lähin huokuvat kiukkuista katkeruutta. Niin paikottain jo runoelmassa "Saksanmaa", niin monissa hänen myöhemmissä runoissaan, kuten "Der Wahlesel'issä" ja häväistyslaulussa Baierin kuninkaasta Ludvigista. Se kirja, jossa Heine kuitenkin enimmän paljasti salaisen vihansa kaunan, jota hän tunsi, kun ajansuunta Saksassa alkoi kallistua toiselle polulle eikä hänen kulkemallensa, on hänen kirjoituksensa "Heinrich Heine über Ludwig Börne". Se herätti tyytymättömyyden myrskyn, runoilijan vihamiehet astuivat voitonriemuisina esiin vanhoine syytöksineen, lisäten niihin uusia, hänen ystävänsä olivat hämillään, yleisö kuohuksissa. Pääasiallisesti olivat yksityisseikat syynä ensimmäiseen katkeroitumiseen. Börne oli aina osottautunut ystävälliseksi Heineä kohtaan, tämä sitä vastoin kätki vihansa jonkun aikaa, mutta tuskin oli Börne maanpaon marttyyriuden uuvuttamana laskenut väsyneen päänsä ikuiseen lepoon, ennenkuin Heine esiintyi hänen vihamiehenään. Lisäksi loukkasi yleisöä Heinen iljettävä kuvaus Börnen suhteesta M:me Wohliin. Ettei Heine luonteeltaan lainkaan ollut altis hartaaseen ystävyyteen, näemme koko hänen elämästään; ettei hän sen vuoksi pystynyt käsittämään jaloa ja puhdasta suhdetta Börnen ja hänen ystävättärensä välillä, oli luonnollista, mutta vaikkapa näiden henkilöiden suhde olisi ollut rikollinenkin, olisi kuitenkin Heinen — Heinen pitänyt olla viimeinen mies sanelemaan mahtipontisesti, kuinka hänen tunnettaan loukkasi, kuinka tämä epäsiveellisyys tympäisi häntä ja muuta sen semmoista. Mutta kaikki nämä ovat verraten sivuseikkoja. Kirjan päätendenssi se tekee sen hyljättäväksi. Tavallisesti katsotaan Heinen ja Börnen vaikutusta täydelleen samanlaatuiseksi osaksi syystäkin, sillä Börne saarnasi yhtä latteata liberalismia kuin koko nuori Saksa, hänestä oli tasavaltainen valtiomuoto ainoa ja korkein hyvä, voimakas kansallishenki taas sivuseikka. Börnen mielipiteitä ei Heine ahdistakkaan, vaan hänen demokraattista luonnettaan. Heine sitä vastoin oli sielultaan ja mieleltään aristokraatti, henkisen kyvyn aristokraatti. Börnen läheinen suhde Saksan sosialisteihin ja tasavaltalaisiin herätti hänen vastustajassaan kateutta ja vavistusta. Heine tunsi vaistomaisesti, että Börne oli olemukseltaan paljoa lähempänä demokraattiskansallista yhteyspuoluetta, jonka oli tulevaisuus ja joka nykyisin on Saksanmaan tuki ja toivo, kuin nuorta Saksaa ja sen epämääräisiä vapaamielisiä puheenparsia. Vaikka Heine käyttää halveksivaa sävyä, kuultaa kuitenkin mitä katkerin kateellisuus koko hänen teoksensa pohjalta. Heine ei ollut tuntenut vähintäkään säälivää kunnioitusta vanhoja taistelijoita kohtaan, jotka eivät olleet pystyneet seuraamaan mukana ajan yhä eteenpäin kiitävässä taistelussa; nyt kun hänet jätettiin jälkeen, oli luonnollista, ettei yksikään sovittava ajatus asettunut häntä puolustamaan.
Heinen seuraava tärkein teos "Atta Troll" saa alkunsa samasta vierauden tunteesta, joka vallitsi hänen mielessään Saksan oloja kohtaan näinä aikoina. Tässä on runoilija kuitenkin täydelleen oikeassa ja lukija on kokonaan hänen puolellaan. Tässä ei diletanttimainen nerokkuus ylpeästi aseta ivansa maalitauluksi ankaraa, mutta syvää luonnetta; ei, tässä puolustaa Heine neroa, runouden iankaikkista oikeutta hetken hyväätarkoittavia, mutta ahtaita puolueharrastuksia vastaan. Runoelma on suunnattu tuota Saksassa siihen aikaan kaikkialla raivoavaa poliittista lyriikkaa vastaan, jossa runoilija luulotteli täyttäneensä kaiken vanhurskauden, jos hän vain niin ahkerasti kuin mahdollista höysti säkeitänsä epämusikaalisilla, runomittaan vaivoin sopivilla sanoilla, semmoisilla kuin "konstitutsioni", "edustajakokous", "tasavaltaishyveet" y.m.s. Atta Troll on karhu, joka tanssii pikkukaupunkien toreilla Pyreneitten vuoristossa, vihdoin hän riuhtaiseksen irti kuljettajansa käsistä, pakenee metsiin ja julistaa kaikilla eläimillä olevan yhtäläiset oikeudet ihmisen ylimysvaltaa vastaan. Aseensa haalii runoilija romantiikan vanhoista kätköistä, sieltä on hullunkurisen naurettava narrinmiekka ja häilyvä kypärän töyhtö; noita-akan seurassa hän lähtee ahdistamaan petoa surman suuhun, mukanaan myös noita-akan poika, joka ei oikeastaan ole muuta kuin ruumis yöllä, mutta päiväksi virkoo henkiin äidin taikavoiteiden avulla. Noidan mökissä hän näkee taas hurjan metsästyksen, joka niin usein uskalsi lähteä liikkeelle keskiajan kuutamoisina öinä, mutta jonka meidän rautatiemme ja metsänhoitomme on karkoittanut tiehensä; hän näkee jälleen nuo yhtä kauheat kuin suloisen houkuttelevat haamut, tulisten orhien selässä hän näkee kaikkien aikojen ja kaikkien seutujen maanpakolaisjumalat kiitävän huimaa vauhtia ohitsensa; ylpeän jumalnymfin Dianan, keimailevan kelttiläisen keijukaisen Abunden, villin juutalaisnaisen Herodian; viimemainittu kantaa käsissään Johannes kastajan päätä, jonka hän on demonisessa rakkaudenkuumeessa hakkauttanut poikki, Herodia katsoo omituisesti runoilijaan, tämä tuntee sydämmessään hiuduttavaa vavistusta juutalaista ruhtinatarta kohtaan ja kummitushaamu vie kaikki hänen aivojensa ajatukset ja hänen sydämmensä tunteet mukanaan kylmään hautaan Jeryscholaimiin. Ja miten eloisaa huumoria — harvinaista Heinellä — tulviikaan tämä runoelma. Kuinka koomillinen onkaan kuva eläinten tasavallasta, jonka Atta Trollin mielikuvitus maalaa, ikäänkuin tulevaisuuden ihanne, jolloin jokaikinen aasi on ylennetty valtionvirkaan, leijona sen sijaan kiskoo jyväsäkkiä myllyyn, ja jolloin yksin juutalaisetkin saavat samat oikeudet kuin muut eläimet, kuitenkin yhdellä ehdolla, nimittäin:
"Turuill' älkööt juutalaiset yritelkö tanssin tahtiin; tämän kiellon annan heille eduks oman taiteheni.
Sillä tyylinaisti sekä liikkeet plastilliset puuttuu tältä rodulta, se ma'un yleisöltä turmelis."
Kuinka hullunkurisen hupainen onkaan kuvaus schwabilaisesta runoilijasta, jonka noitavaimo on muuttanut sylikoiraksi, ja jonka täytyy pysyä tässä hahmossa, siksi kunnes puhdas neitsyt Sylvesterin yönä ottaa vaivakseen lukea Gustav Pfizerin runot uneen uupumatta, ja kuinka vähäiset ovat runoilija paran toiveet nähdä tämän toteutuvan. "Atta Troll" ilmestyi kokonaisuudessaan 1847. Kahtena seuraavana vuonna kulkivat suuret valtiolliset myrskyt yli Saksanmaan, silloin unohtuivat helposti kaikki, jotka eivät suoranaisesti ottaneet osaa näihin taisteluihin; mutta rauha palasi ja saksalainen yleisö muisti jälleen maanpaossa elävää runoniekkaansa. Se tieto, joka sille saapui hänestä oli surusanoma. Runoilija makasi halvattuna, sokeana ja kauhean selkäydintaudin kiduttamana; anteeksiantava osanotto valtasi yleisön, kaikki kynäniekat, jotka kävivät Parisissa, kokivat hankkia itselleen pääsyn Heinen luokse ja levittivät hänestä sitten uutisia ja huhuja, usein mitä kummallisinta laatua. Muun muassa kerrottiin yht'äkkiä, että "Almanzorin" ja "Der Salonin" kirjoittaja oli muuttunut hurskaaksi; oikeaoppiset nostivat heti kuorossa riemuhuudon tämän julkijumalattoman kääntymisen johdosta ja vaikka yleisön olisi pitänyt olla terävänäköisempi, sai hän kuitenkin siltäkin osakseen kiitosta tai moitetta, aina sen mukaan millainen oli kunkin käsitys.
Pohjaltaan oli Heine aivan sama kuin ennenkin. Hän selitti tosin "tunnustuksissaan", että hän oli palannut takaisin isän Jumalan luokse, jätettyään sikseen sikojen paimentamisen hegeliläisten tykönä, että hän oli ollut ateisti niin kauan kuin ateismi oli esteettis-ylimyksellisen piirin asia, mutta nyt, kun se alkoi haista tupakalle ja rasvanahkalle, ei hän enää tahtonut olla tekemisissä sen kanssa, — kaikki suurella mielihyvällä, — mutta juuri siinä tavassa, jolla hän kertoo tästä kääntymisestään, pistää vanha pukinsorkka näkyviin. Heine oli kaikkien dogmaattisten lauseparsien jyrkkä vastustaja, nyt olivat hänen oppilaansa järjestelmällisesti kehittäneet hänen omat antikristilliset hyökkäyksensä lihan vapauttamisesta uskonkappaleiksi, joita suurella mahtipontisuudella saarnattiin, uudet lauseparret suututtivat häntä nyt yhtä paljon kuin vanhat ennen.
Ainoa tärkeä teos, joka häneltä tähän aikaan syntyi, oli runokokoelma "Romanzero". Jos silmäilemme sitä vain pikimmältään, huomaamme todeksi sen, mitä edellä on samottu. Siinä nauretaan kristillisiä oppeja, varsinkin ehtoollis- ja taivasoppia yhtä väsymättömästi, Mabillen puolialastomia tanssijattaria ylistellään lauluin yhtä julkeasti kuin ennenkin. Kuten nimi osottaa, on "Romanzero" pääasiallisesti kokoelma ballaadeja. Ballaadeja tavattiin jo "Buch der Liederissä" ja "Neue Gedichteissä". Ne olivat kenties kauneimmat niiden monien kauniiden laulujen joukossa. Seisoen useimmiten kansanlaulun pohjalla ne olivat yksinkertaisten metsäkukkien kaltaisia, jotka huolellisesti puutarhoihin istutettuina kehittyvät kaksin verroin. Kuinka kauniita olivatkaan "Kaksi krenatööriä", "Pyhiinvaellus Kevlaariin", "Merenneidot", "Rouva Martha", "Tannhäuser", "Pekka parka" ja niin monen monet muut. "Romanzerossakin" on ihania, kuten esim. "Hastingsin taistelu" ja "Jehuda ben Halevy", mutta ylipäänsä ne ovat niin eriskummaisia, niin kauheita, että me luemme niitä melkein henki kurkussa. Sama mystillinen kaipaus, jonka runoilija ennen näki luonnossa, on näissäkin, mutta vääristettynä irvikuvaksi. Niin esim. kertomuksessa Intian valkoisesta elefantista, joka unissaan rakastuu parisilaiseen hempukkaan ja kuolee surkeasti rakkaudenkaipuuseen. Ihmeteltävin taito, mitä Heine oli tähän asti ballaadeissaan osottanut, oli runollinen kyky virittää sielumme mihin tunnelmaan tahansa ja sitten temmata meidät mukaansa. Kauhistuttavaan hän pystyi yhtä hyvin kuin herttaiseen; "Romanzerossa" pysyy hänen kykynsä yhä samana, mutta hän ainoastaan viehättää, vaan ei tyydytä meitä. Korkeinta, mitä eriskummallisella hirvittävällä tyylillä voidaan luoda, on kai ballaadi Vitzliputzlista, Mexikon sodanjumalasta, jolle ihmisiä uhrataan. Ainoana läpikäyvänä tunteena "Romanzerossa" on tuskallinen pöyristys kuoleman edessä. Runoilija näkee kaikkialla kukoistavia naamioita, joiden takaa räikeästi nauravat luurangot irvistävät. Helmikuun 18 päivänä 1856 loppui Heinen 7-vuotinen tuskallinen kärsimys. Hän on haudattuna Montmartren hautausmaahan Parisissa. Monet Ranskan ja Saksan suurista miehistä, varsinkin kirjallisista, olivat saattamassa runoilijavainajaa viimeiseen leposijaan, kuitenkin ilman pappia ja ilman upeita hautajaismenoja, sillä hän oli itse määrännyt:
Jääköön messu laulamatta, lukematta pyhä kaadosh; vaietkohon haudallani luvun, laulun laiha paatos.
On sanottu meidän vuosisataamme vallankumouksien vuosisadaksi ja silloin pääasiallisesti ajateltu niitä valtiollisia mullistuksia, jotka sen kuluessa muuttivat Eurooppaa. Jos asiata tarkemmin katsomme, niin huomaamme, että tämä yleinen muodonmuutos on jokaisessa kansakunnassa ilmennyt luonteeltaan aivan erilaisena. Mitä erittäin tulee Saksanmaahan, voimme muutamin sanoin merkitä tämän uudistuksen siten, että kansallinen elämä muuttui kirjallis-runollisesta valtiollis-yhteiskunnalliseksi. Saksanmaan historia viime vuosisadan lopussa ja tämän alussa ei laisinkaan ole niissä ulkonaisissa tai sisäisissä oloissa, jotka vallitsivat sen satalukuisten valtioiden kesken tai niiden suhteessa ulkovaltoihin, sen historia kuvastuu pääasiallisesti siinä suurenmoisessa tieteen ja taiteen kehityksessä, joka silloin kohotti Saksanmaan ennen tuskin aavistettuun korkeuteen; pyhän Rooman valtakunnan todellisena keisarina ei ollut se mitätön Habsburgilainen, jota maailma siksi luuli — ei, se oli Goethe, suvereenisessa imperaattorirauhassaan hallitseva olympolainen; todellisena ministerinä ei ollut se mateleva itävaltalainen diplomaatti, joka uskotteli itselleen ja muille asian niin olevan, ei, se oli Hegel, joka filosofisilla säännöksillään asetti varmat ohjeet ihmisten uskolle. Tämän ulkonaisen ja sisäisen elämän välillä vallitsevan huutavan vastakohtaisuuden vuoksi on tahdottu tuomita koko tämä sivistys epäkansalliseksi, keinotekoiseksi, mutta samoinkuin historiassa tapahtuu, että joku kansa esiintyy poliittisessa suhteessa lujana ja voimakkaana, vaikka sen sivistys on ulkomainen, niin keskittyy tässä päinvastoin koko kansakunnan voima henkiselle alalle, niin että se kokonaan anastaa sen toimintatarmon. Totta on, että verraten harvoin näin tapahtuu — ainoastaan yksi suurempi esimerkki Saksanmaan ulkopuolelta voidaan siitä mainita — nimittäin Italia, jossa uuden ajan alussa huomaamme vallitsevan samanlaiset olot. Mutta kuinka suurenmoiseksi kehittyikään Saksanmaan henkinen voima; muinaisen Kreikan loistorikkaiden päivien mentyä on tuskin kertaakaan säteillyt seitsentähtinen, jonka olisivat muodostaneet niin mainehikkaat nimet kuin nämä seitsemän: — Goethe, Schiller, Hegel, Fichte, A. von Humboldt, Mozart ja Beethoven. Mutta juuri sen vuoksi kun tämä korkea kultuurikanta oli niin vieras ulkonaiselle elämälle, oli se niin lyhytikäinen. Vuoden toisensa perästä tarvitsee majesteetillinen mänty kasvaakseen täyteen mittaansa, ruusupensas syntyy muutamassa kesässä, mutta kuihtuukin sitä nopeammin. Tämä vierauden suhde kehittyy vähitellen vihamielisyydeksi; kirjallisuutta ja varsinkin taidetta alettiin katsoa elämän ainoaksi päämääräksi, rehellistä kansalaista, hurskasta kristittyä ivaili esteettisesti sivistynyt, korkeammalla kehitysasteella seisova nero poroporvariksi. Muoto piti sisällystä vallassaan, joka lopulta vei taiturimaisesti haeskelemaan kaikista kaukaisinta ja oudointa, siinä mielessä että siten tavattaisiin mieltäkiinnittäviä puolia. Tämä oli sen suunnan pääasiallinen tunnusmerkki, johon Saksanmaan sivistys kallistui ja jota on hiukan epämääräisesti ja sopimattomasti nimitetty romanttisuudeksi. Uskonnossa haettiin etupäässä kristillistä mytologiaa; romantiikan kristillistä suuntaa ovat sen ystävät ylenmäärin vetäneet esiin, mutta tämä ylistys on rakettu jotenkin juoksevalle hiedalle. Kristillisyyttä sen protestanttisessa merkityksessä ajatteli kaikista romantikoista tuskin muut kuin yksi ainoa syvemmällä vakavuudella ja tämä ainoa mies oli vain puoleksi saksalainen — Steffens. Että he kaikki lopulta päätyivät keskiaikaiseen katoliseen mystillisyyteen, vaikka olivatkin alkaneet helleenisestä taideuskonnosta, muinaisgermaanisesta panteismistä tai itämaisesta symboliikasta, oli luonnollista, kun mytologia oli kaiken etsimisen esineenä ja kun siitä löytyi ainakin jonkunlainen vastike kristilliselle mytologialle. Politiikassa täytyi romantiikan suosia taantumuksellisia pyrintöjä, sillä rikas ylimyskunta ja sivistynyt itsevaltius on otollisin maaperä, josta nerohenkinen taide-elämä, jota romantikot pitivät elämän päämääränä, saattoi versoa. Se välinpitämättömyys, jota koko tämä sivistys osotti kansan valtiollista ja kirkollista elämää kohtaan, oli vihdoin vienyt sellaiseen hajaannukseen, että taantumuksen täytyi pakosta tulla; tämä taantumus ilmeni isänmaallisina liikkeinä, jotka näihin aikoihin vieraan vallan sorron synnyttäminä, antoivat Saksanmaan elämälle uutta sisällystä. Nämä liikkeet olivat luonteeltaan jaloja, ne saivat aikaan vaikutuksia, joita saksalaiset aina ylpeydellä muistelevat; nuorekas, kuumeisen levoton jännitys ajoi kansakunnan rajusti karistamaan elämästään pois hajaannuksen, uusi ihanne luotiin, joka sillä hetkellä elähytti ja johon sillä hetkellä voitiin uskoa, mutta jota aikaa voittaen oli mahdoton toteuttaa. Pääsyynä, jonka vuoksi nämä liikkeet eivät pystyneet tekemään niin valtavaa vaikutusta kuin niiden suurenmoisesta alusta saattoi luulla, oli se, että niillä oli liian yksipuolisen kansallinen leima. Kuvaavaa on siinä suhteessa se, ettei pyritty herättämään uudestaan eloon uskonpuhdistuksen aikaa, vaan käännettiin aina katse Hohenstauffien aikoihin, jotka tosin enemmän mairittelivat kansallista turhamielisyyttä, mutta pohjaltaan olivat paljon vähempiarvoisia. Voidaan sanoa tätä suuntaa germaaniseksi. Ranskalaisen ylivallan painosta äärimmäisyyteen ajautuneena, täytyi tämän suunnan, voidakseen todella musertaa sen ikeen, suunnata vihansa myöskin kaikkia niitä suunnattomia vapauden ja valistuksen edistysaskeleita vastaan, jotka Ranska oli astunut; sen täytyi esiintyä vihamielisesti ei ainoastaan Napoleonia, vaan myös koko vallankumousta vastaan. Mutta siinä onkin tämä germaanisen suunnan Akilleen-kantapää, että kun se oli musertanut vieraan ylivallan, kun se oli taistellut suuren vapaudentaistelun, se ei enään tiennyt mitä se oikeastaan tahtoi, se eksyi turhanpäiväisiin unelmiin. Saksan kansan etujen hajaannus oli nyt suurempi kuin koskaan; aatteellinen elämä taiteen ja tieteen piirissä ei enää tyydyttänyt; yksinomainen germaanilaisuus oli 1815:n jälkeen menettänyt sisällyksensä — sen murroksen, jonka täytyi koskea kaikkia tähän saakka vallinneita pyrintöjä, näemme olennoituneena Heinessä. Heine taistelee tietoisesti yksipuolista kansallistuntoa vastaan, mutta esittää samalla kertaa romantiikan rappeutumista — hän on hengen maailmassa viimeinen noita kuninkaita jumalan armosta, jotka Herderistä alkaen olivat hallinneet Saksanmaan elämää. Hän tarjoo meille näyn, joka on harvinainen murrosaikoina, sillä kaikki saksalaisen siirtymisajan suunnat vuosien 1815 ja 1848 välillä ovat kertyneet hänessä ikäänkuin polttopisteeseen. Kuvaavaa Saksalle on, että semmoisen aikakauden edustajana on runoilija. Jyrkässä ristiriidassa ankarasti kansallisia harrastuksia vastaan, jotka olivat vihamielisiä ulkomaista kohtaan, katsoi Heine yleismaailmallista liberalismia ainoaksi aatteeksi, jolla oli nykyisin oikeutuksensa, ja Saksan perinnäissuuntaa voitetuksi kannaksi, josta olisi Ranskan esimerkkiä noudattaen irrottauduttava. Mutta samalla kertaa sai Saksan esteettinen kultuuri hänessä äärimmäisimmän, johdonmukaisimman ilmaisunsa. Sen viimeinen kehitys — romantiikka — oli lopulta mennyt niin pitkälle, että se nerohenkisellä ironialla kohteli kaikkea elämän siveellistä vakavuutta. Heinessä se vihdoin käänsi tämän ironian omaa itseään vastaan ja, kuten sfinksi, se oli hukassa heti kun sen arvoitus selitettiin. Romantiikka oli etsinyt kaikille ajoille yhteistä mystillistä uskontoa, ymmärrettävää ainoastaan salaisuuteen vihityille, korkeimmille sieluille, jota erilaiset, alinomaa vaihtelevat mytologiat vertauskuvallisesti ilmaisivat. Paitsi että Heine rikastutti tätä jumal-laumaa uudella, jakobiinimyssyyn ja tanssijattarenpukuun puetulla järjenjumalattarella — "la déesse de la raison'illa" — koki hän osottaa, että tämä kansalaumalta salattu uskonto, joka oli kuulunut neroille ihmiskunnan historiassa, oli ollut semmoinen, — ettei heillä ollut minkäänlaista uskonnollista vakaumusta ollutkaan. Ja juuri tämä uskonnollisen vakaumuksen perinpohjainen olemattomuus oli Heinen usko. Yksityisenä henkilönä hän oli sydämmeltään juutalainen, hänen yksilölliset sympatiansa olivat pysyväisesti kiinni hänen lapsuudenuskonsa muistoissa, mutta hänen todellinen käsityksensä oli kaukana juutalaisuuden ankarasta yksijumalaisuudesta; protestanttisuuteen hän kuului ulkonaisen uskontunnustuksen puolesta — hän oli Berlinissä siirtynyt uuteen uskoon voittaakseen etuja virkauralla — mutta oli kokonaan vieras sen sisäiselle olemukselle — aivan samasta syystä kuin romantikotkin — katolisuutta kohtaan hän "tunnustuksissaan" väittää tunteneensa erityistä mieltymystä, mutta häntä viehätti vain sen taiteellinen puoli, johon kaikilla runoilijaluonteilla on sydämmessä jonkunlaista taipumusta — mitään syvempää vakavuutta ei näissä Heinen katolisissa sympatioissa ollut.
Toinen kohta, jossa Heine esittää historiallisen seurauksen aiemman kultuurin yksipuolisesti kirjallis-taiteellisesta suunnasta, on se neron itsensä-jumaloiminen ja itsensä-kuvastaminen, joka on niin suuressa määrin kuvaavaa Heinelle. Jokainen murros, joka ylenkatseellisesti rikkoo suhteensa perinnäisen kanssa, on vastenmielinen, mutta kaksin kerroin, jos se tapahtuu röyhkeän nerokkaan subjektiivisuuden nimessä. Kukaan ei ole kai kiemaillut tunteillaan ja mieliteoillaan yleisön edessä niinkuin Heine, kukaan ei ole kai niin suvereenisen julkeasti ylvästellyt omalla suuruudellaan ja merkityksellään. Kukaan ei ole kai riisunut saksalaisten "göttliche Grobheit'ia" (jumalallista karkeutta) kynäsodassa vastustajien kanssa niin putipuhtaaksi kaikesta totuudentunnosta. Mutta samalla kuin Heine osottaa itsessään seuraukset Saksanmaan aiemmasta kultuurista, hän esittää myös sen hajaantumisen. Hän oli tietoinen siitä, että sisäisen henkisen elämän yksipuolinen oikeutus nyt oli lopussa, taiteilija huomasi, että taide, siinä merkityksessä kuin sitä oli näihin saakka käytetty, ei enää pystynyt osaansa suorittamaan. Juuri siitä hajaannuksesta, kun vakaumus runoilijan jumalallisesta tehtävästä ja tuskallinen tietoisuus, ettei hän enää ollut kutsuttu sitä suorittamaan, menivät ristiin, sai Heinen "maailmantuska" alkunsa.
Ne luonteeltaan hajoittavat ja mullistavat suunnat, joiden olennoitunut ilmestys Heine oli, ovat olleet sangen tärkeitä Saksan kansan henkiselle elämälle. Voidaanpa melkein vuodelleen merkitä, minkä ajan ne olivat vallitsevina. Vuoden 1815 restauratsionin herättäminä, ne osottautuivat tehokkaiksi vasta Heinäkuun vallankumouksessa 1830, jonka jälkeen ne pysyivät ylinnä aina vuoden 1848 vallankumoukseen asti; nykyisin on niiden valta, vaikkei vielä niiden vaikutus, melkein mennyttään. Heineläisyys ei näet esiintynyt suinkaan yksinomaan kirjallisuuden alalla, vaan skeptillinen nuorhegeliläisyys uskonnollisella, yleismaailmallinen liberalismi valtiollisella alalla olivat ilmiöitä, jotka olivat alkuisin samasta lähteestä. Pistosanansa koko tämä puolue lainasi Heineltä, mutta mikä hänellä kävi sukkelasta mieleenjuohtumasta tai kauniista vertauksesta, sitä kehiteltiin dogmaattisella vakavuudella, kuten syviä filosofisia ongelmia ainakin. Miten tärkeäksi onkaan esim. kohotettu Heinen hullunkurinen oikku jakaa kaikki historian kansat ja henkilöt lihaviin ja laihoihin, tai millaista vallattomuutta onkaan harjoitettu hänen kauniilla vertauksellaan, että pyhän hengen ritarit muka ovat meidän aikamme todellisia profeettoja ja pappeja. Mainitsimme jo, että koko tämä suunta oli kriitillistä, kielteistä laatua, että se vaikutti vanhaa hävittäen, voimatta oikeastaan rakentaa mitään uutta sijaan; kun sen vuoksi uusi, voimakas kansallishenki alkoi liikkua Saksan kansan taajoissa kerroksissa, ei enää niinkuin vuosisadan alussa nuorekkaana unelmana, vaan varmana päämäärältään ja varmana sisällykseltään, silloin kalpenivat skeptillisyyden himmeät tähdet, vaikka ne olivat loistaneet yön pimeydessä, sentään uuden vakaumuksen auringon kohotessa. Kansallinen yhteys, ei ainoastaan valtion, vaan myös elämän ja tiedon aloilla, on sen puolueen tunnussana, joka ennen pitkää on sulkeva piiriinsä koko kansan. Kaikenkaltaiset hajoittavat ainekset, joita on niin ylenpalttisesti Saksassa, taistelevat sitä vastaan — taistelua on kestänyt kauan, sitä kestää vieläkin, ja ken tietää kuinka kauan sitä on kestävä. Jo vuosien 1847 ja 1848 vallankumouksissa näytteli liberaalinen nuori Saksa taatusti nolointa osaa niiden kolmen harrastuksen joukossa, jotka olivat synnyttäneet näiden vuosien vallankumouksen, nim. sosialistisen, liberaalisen ja kansallisen. Että heineläisyys oli häviävä, sikäli kuin nämä myöhemmät tendenssit voittavat jalansijaa, sen tunsi suunnan alkuunpanija ja hän vainosi niitä sen vuoksi mitä katkerimmalla vihalla. Kuvaavaa on siinä suhteessa se syvä, voitaisiinpa sanoa vaistomainen katkeruus, jolla Heine taisteli protestanttisuutta ja Preussia vastaan. Hän menetteli siinä uupumattoman johdonmukaisesti kaiken ikänsä, antamatta oikkujen tai personallisten mielihalujen johtaa itseänsä harhaan, jotka muuten niin helposti saivat hänen horjumaan. Että jäykkä oikeaoppisuus, jonka muodossa edellinen, ja brutaalinen patukkavalta, jonka muodossa jälkimäinen esiintyi, välttämättömästi herätti hänessä oikeutettua suuttumusta, että tämä suuttumus purkautui kaikella sukkeluuden ja tulisuuden voimalla, kun ei näillä kummallakaan seikalla ollut yhtään rakastettavaa tai runollista puolta, joka olisi voinut lauhduttaa häntä, se oli luonnollista; mutta toiselta puolen hän tunsi myös salaa vavisten, että protestanttisuuden ja Preussin pääperiaatteista oli tuleva Saksa helpoimmin kehittyvä ja hän vihasi niitä sen vuoksi kaksin verroin, tosin vaistomaisesti.
Koko tämä Saksanmaan kehitys tällä vuosisadalla tarjoo meille suomalaisille sangen mieltäkiinnittäviä aineita tarkastettavaksi. Vaikkakin ne esteet, jotka ovat näyttäneet sulkevan tien meidän kehitykseltämme kansallisella pohjalla, eivät olekkaan samaa laatua kuin Saksan oloissa, on niissä kuitenkin niin paljon yhtäläisyyttä, että voimme niistä oppia, ellemme ehkä niin paljon mitä meidän on tehtävä, niin ainakin mitä meidän on vältettävä. Voimme omassa maassamme huomata niiden neljän suunnan rinnakkaisvirtauksia, joita olen koettanut esittää Saksanmaan elämää kuvaavina tällä vuosisadalla. Ja samoinkuin varmasti uskomme, että tulevaisuus on meille luova niin hyvin kieleltään kuin sivistykseltään todella suomalaisen Suomen, tahdomme myös mielellämme toivoa, että alinomaa kasvava ja vahvistuva kansallishenki on liittävä tämän suuren saksalaisen sivistyskansan yhdeksi kokonaisuudeksi, johon he pyrkivät — niin pimeältä kuin moni seikka tällä hetkellä näyttäneekin.
RANSKAN TOINEN KEISARIKAUSI JA SEN KIRJALLISUUS I-III.
I.
Kun vallankumous viime vuosisadan lopulla viskasi kumoon kaikki Ranskanmaan olevat olot, näytti siltä kuin olisi yksi kohta jäänyt koskematta. Tämä oli kirjallisuus. Kuninkaanvalta oli kukistettu, aatelisto maasta paennut, ja kuitenkaan ei kieli eikä runous voinut päästä niistä siteistä, joihin 17:s vuosisata, juuri kuninkaanvallan ja aateliston loistoaika, oli ne pakoittanut. Eikä kumma; valtiolliset myrskyt ottivat kansan mielessä liiaksi tilaa, että kirjallisuus ja taide, jotka varsinkin vaativat rauhaa, olisivat voineet kukoistaa. Napoleonin valta kukistui ja restauratsionin mukana rauhakin palasi ja kirjallisuus sai uutta eloa. Mutta kehitys vanhasta uuteen ei tapahtunut vähitellen, vaan äkillisesti ja rajusti. Kirjallisuudessakin uudistui nyt sama näytelmä kuin ennen valtiollisella alalla. Klassillinen kirjallisuus syöstiin vallastansa yhtä helposti ja yhtä nopeasti kuin ennen kuningas istuimeltansa; kirjallisuudessakin valtapuolueet pian saivat voiton. — Chateaubriandin ja Béranger'n tekemät välitysyritykset onnistuivat yhtä vähän kuin Lafayetten ja Mirabeaun vallankumouksen aikana. Kumoava onkin koko tämä romanttinen kirjallisuus — kuten sitä kutsuttiin klassillisen vastakohtana. Siinä on yltäkyllin aatteita, uljaita, usein yleviäkin, vaikka kuohuvia ja sekaisia, vieläpä siinä on havaittavana enemmän tarkoitusta kuin tekoa, väkeviä intoja ja varsin vähän mieltä, kiihottunutta spiritualismia (henkisyyttä) ja törkeätä materialismia (aineellisuutta) — kaikki kumoavan aikakauden tunnusmerkkejä. Eheitä, suuria taideteoksia tämä kirjallisuus on synnyttänyt ainoastaan harvoja, mutta voimaa ja henkeä ei voi kieltää siinä olevan. Klassikot olivat etenkin pyrkineet ilmilausumaan yleisiä tunteita ja perusteita selvässä, miltei kaunopuheisessa muodossa, romantikot päinvastoin etsivät tahallansa outoja, jopa ihaillakin aineita, jotka he sitten pukivat hehkuvaan muotoon; klassikot tahtoivat tunnustaa kauneutta ainoastaan somatekoisessa, romantikot päinvastoin asettivat ohjeeksensa "le beau c'est le laid" (kauneus on rumuus); edellisten perusajatus oli sopusointu, jälkimäisten vastakohta; edellisten pääansio oli järjestys, jälkimäisten loistava vaikutus. Valtioelämässä tämä uusi kirjallisuus anastaa paljoa mahtavamman sijan kuin vanha; sen etevimmät edustajat, niinkuin Chateaubriand, B. Constant, Guizot, Thiers, Lamartine, Montalembert, olivat myöskin hallituksen ja puolueiden päämiehiä. Mutta valtiollisissakaan asioissa ei tämä kirjallisuus voinut kieltää kumouksellista luonnettansa. Alussa, Bourbonien aikana, romantikot kyllä olivat kuninkaallisempia kuin hallitus, mutta pääasiallisesti vastenmielisyydestä Napoleon I:n valtaa vastaan. Vuoden 1830 vallankumous muutti asiain laidan ja lopetti heidän sekä rakkautensa että vihansa. Pienin osa kirjailijoita, "doktrinääri"-nimiset, antoi suorastaan tukea Ludvig Filipin vallalle, suurin osa, erittäinkin runoniekkoja, kuului vastustuspuolueihin ja heittäytyikin viimein hurjaan sosialismiin. On kummallista nähdä, kuinka samat miehet nuoruudessaan 1820 pauhasivat kaikkea vastaan, mitä vallankumouksen aika oli tuottanut, ja 1840 taas katsoivat kaiken autuuden mahdottomaksi samaisen vallankumouksen ulkopuolella; niin esim. Lamennais, Lamartine, Michelet, Quinet y.m. Totta on, etteivät nämät kirjailijat ole synnyttäneet vuoden 1848 vallankumousta, yhtä vähän kuin Voltaire ja Rousseau olivat synnyttäneet viime vuosisadan vallankumouksen, mutta heidän retorinen kaunopuheisuutensa on osaltaan paljon virittänyt ja sekoittanut kansan mieltä. Runolliset ja suorasanaiset kirjailijat riemuitsivat, kun vallankumous oli syttynyt; nyt muka ahdasmielisen porvaristovallan kaaduttua jokainen väärin halveksittu älyniekka voisi vapaasti puhua ja profeteerata kansan edessä, tuon vapaan, jalomielisen kansan edessä. Vallankumouksen ensimmäinen hetki olikin aatteen miesten, pian toiminnan sankarit tunkivat heidät syrjään. Lamartine esim., joka 1848 oli vallankumouksen pääjohtaja, pääsi 1849 töin tuskin lainsäätäjä-kokoukseenkaan. Mutta ei siinä kyllin. Runoilijat saivat lisäksi nähdä vallankumouksen kallistuvan ihan toiseen suuntaan, kuin heidän ihanteelliset toiveensa olivat ennustaneet — se loppui sotilasvaltiuteen. Mihin nyt jäivät ne kultaiset sadot, joita toivottiin vallankumouksesta? Runoilijat olivat leikitelleet ihankuin lapset tulen kanssa ja seisoivat, sittenkun tupa oli palanut tuhaksi, saamattomina, alakuloisina. Uudesta tuvasta, joka rakennettiin vanhan sijaan, heidät sysättiin pois tai otettiin siihen vastaan armoille. Vuoden 1848 vallankumouksen tauottua, oli koko tämä romanttinen kirjallisuus — sillä romanttinen se vielä muotonsa puolesta oli, vaikka sen sisällys oli muuttunut — tehnyt tehtävänsä. Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, että se pyrintöinensä, harrastuksinensa ei olisi vaikuttanut mitään tulevaisuuteen. Tulevan onnellisemman kirjallisuuden on nouseminen siitä maasta, jota tämä on perannut, tulevan kirjallisuuden on omistaminen tämän romanttisen avut, ihankuin ennen Ranskan klassillinen kirjallisuus Ludvig XIV:nnen aikana selveni renesanssin jaloista, vaikka himmeistä aatteista; Mutta Ludvig XIV:nnen hallituksen ja renesanssin välillä on aikakausi — Richelieu'n, Mazarin'in ja Hôtel de Rambouillet'n, — jona kansan henki ihankuin seisahtui hetkeksi kootaksensa uusia voimia. Samalla tavalla toinen keisarikausi kirjallisuuteen katsoen näyttää levon ja valmistuksen ajalta.
Ettei toisen keisarikauden kirjallisuus tarjoo mitään rehottavaa eikä viehättävää näkyä, voi siis kyllä käsittää. Uusia aatteita ei ole, sitä vähemmin uutta runouden muotoa; mutta vanhojakin aatteita, jotka ennen olivat synnyttäneet Ranskan kansassa ylpeyttä ja voimaa, halveksitaan nyt ja katsotaan epäilyksen silmillä. Vapautta, joka vei kumoukseen, kammoksutaan, uskontoa, joka vei tekojumalisuuteen, pelätään, runous, joka asetti tarkoitusperänsä korkeammalle, kuin mitä sitten voitiin toteuttaa, hyljätään. Vanhan ylenpalttisuuden ja kiihkomielisyyden sijaan ovat jäykkämielisyys ja pahastelemus tunkeutuneet; nautinnon halu ja huimaavat rahapuuhat ovat vähitellen vieneet voiton aatteellisista pyrinnöistä. Yhtä nurja kuin väärä olisi kuitenkin katsoa tämä masentuminen koko toisen keisarikauden varmaksi tunnusmerkiksi taikka, niinkuin sentään monikin tekee, sanoa keisari siihen syyksi, sillä onhan tämä keisarikauden ensimmäinen aikakausi, jona se kokoo voimiansa ja oppii tuntemaan asiain tilan. Sen asema Euroopan politiikassa on jo vakautunut — sitä todistaa itämainen ja Italian sota. Sisällisten asiain hoidossa hallitus sitä vastoin horjuu erilaisten periaatteiden välillä, tai oikeimmin sanottuna, sen ainoa periaate näkyy olevan pitää kaikki puolueet kurissa. Kirjallisuudessa vallitsee nyt sama saamattomuus ja nerottomuus kuin valtioelämässäkin. Runoilijatkin epäilevät ihanteitansa ja kiintyvät ikäänkuin epätoivossa oleviin oloihin.
Tässä on kuitenkin oikea vaisto ohjeena. Terve realismi on murrosaikoina sekä luonnollisin että helpoin muoto, jossa kirjallisuus voi saada aikaan jotakin ansiokasta. Tämä käytännöllinen suunta on kuitenkin valitettavasti toiselta puolen suuresti lisännyt keinotekoista kirjallisuutta, niinkuin vielä moni oikeakin taideniekka luulee ruokottomuuden olevan samaa kuin realismin.
Mutta tämä yleinen kuva ei käsitä kokonaan tämän ajan ranskalaisen kirjallisuuden ominaisuutta, vaikka se osottaa viimeisen miespolven luonnetta. Onhan vielä olemassa kirjailijoita, joiden pääteokset ja mieli ovat yhteydessä menneen aikakauden kanssa, mutta jotka vielä näinäkin aikoina jatkavat kirjailijatointaan. Nämät kirjailijat kyllä eivät anna tämän aikakauden kirjallisuudelle sen varsinaista muotoa; mutta ensinnäkin nuo vanhat ovat sankareita nuorten maatiaisten rinnalla, ja toiseksi heidän tuotteensa ovat runolliselta kannalta melkein etevimmät. Nykyisten Ranskan olojen suhteen nämät miehet ovat asettuneet eri kannalle. Toiset ovat, vallankumouksen tyhjään rauettua, kadottaneet ryhtinsä, heidän voimansa on kukistettu ja he horjuvat harhaluulon ja epäluulon välillä. Toiset ovat vetäytyneet pois asioiden johdosta, kun vallankumouksen antamat katkerat kokemukset ovat heihin kipeästi sattuneet. Kuitenkaan ei heidän luottamuksensa aatteihinsa ole hävinnyt. Toiset taas eivät ole mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet, toivovat vielä kaikkea hyvää kumouksesta eivätkä sano millään tavalla suostuvansa nykyiseen Ranskan halaukseen. Heidän päämiehensä on Victor Hugo.
Victor Hugo on koko tämän ajan elänyt maanpakolaisena ja lujasti kieltäytynyt ottamasta vastaan keisarin monta kertaa tarjoomaa anteeksiantoa. Tasavaltalaisen puolueen nimessä hän on väsymättä ja leppymättä taistellut sitä hirmuista tyrannivaltaa vastaan, joka muka nyt sortaa Ranskan jaloa kansaa. Victor Hugo on maanpaossa kirjoittanut sekä lyyrillistä että satiirista runoutta, hän on yritellyt sekä maailman-epopeiaa että maailman-romaania. Kaikista näistä hänen teoksistaan huokuu miehekäs ja ylevä henki meitä vastaan, me ihailemme runoniekan neroa, ja kunnioitamme hänen mielensä innokkuutta, joka on pitänyt voimassa vanhan uskonsa vapauden aatteihin. Todella onkin hänen uskonsa luja, mutta se muuttuu valitettavasti kyllä usein taikauskoksi. Victor Hugon vakaumukset nojautuvat vähemmän vakaviin periaatteihin kuin määrättömiin, useimmiten taiteellisesta pohjasta lähteneihin tunteihin. Sen tähden ei hänessä olekkaan yhtään johdonmukaisuutta; hän jumaloi Napoleon I:tä ja kiroo Napoleon III:tta; hän kiihoittaa ranskalaisten sotilaallista kunnianhimoa ja hän saarnaa kansainvälisten sotien loppumista ja ja iankaikkisen rauhan alkua maailmassa. Lisäksi Victor Hugon runollinen voima on entistään heikompi. Useat paikat hänen tämän-aikuisissa kyhäyksissään muistuttavat vielä runoniekan jo ammoin menneestä, kauniimmasta lyyrillisestä ajasta, mutta hänen useinkin loistava kaunopuheisuutensa on muuttunut tyhjäksi sanasotkukai. Erittäinkin lentokirjassansa "Napoleon pieni" ja pilkkarunoissaan "Les châtiments" tämä sanarikas pöyhkeily on vienyt voiton sekä totuudesta että kauneudesta. Näissä molemmissa kirjoituksissa V. Hugo kaikin voimin koettaa häväistä nykyisen Ranskan oloja. Niitä voisi välistä verrata vallattomiin pilkkakirjoituksiin ensimmäisen vallankumouksen ajalta. Viha on tässä V. Hugolta vienyt ei ainoastaan älyn, mutta siveydenkin. Nämät kirjat sisältävät mitä ilkeimpiä herjauksia Napoleonia vastaan. Niiden laatu voidaan helposti arvata, kun esimerkiksi Napoleonia verrataan "sikaan, joka piehtaroi jalopeuran taljalla" — ja semmoinen lause kuitenkin on lauhkeimpia. Mutta sen ohessa on näiden kirjain sisällys eloisaa, vaikka tuiki epätarkkaa vallankumouksen kirkastamista. Yleisen äänioikeuden V. Hugo katsoo valtiollisissa asioissa viisasten kiveksi, mutta hän unohtaa, että samassa kaikki hänen hyökkäyksensä ovat kadottaneet otansa; tulihan Napoleon juuri saman yleisen äänioikeuden kautta keisariksi. Suurin syy näiden pilkkakirjoitusten pikaiseen unohtumiseen on ollut se, että V. Hugo niissä osottautui huonoksi ennustajaksi. Kaikki mitä "Napoleon pienessä" ennustetaan, esim. että keisari joutuisi venäläisen valtiotaidon orjaksi, ei ole käynyt toteen. Paljoa tyydyttävämmän näyn tarjoo kokoelma lyyrillistä runoutta, "Les contemplations". Tämän kokoelman V. Hugo julkaisi 1856. Runolliselta kannalta tämä teos on V. Hugon etevin viime ajalta. Erittäinkin ne runoelmat, joissa kirjailija esittelee yksinomaisesti ranskalaisia aineita taikka tunnustuksia omasta sydämmestään, "Mémoires d'une âme", ovat viehättävän suloisia. Niissä on kuvia runoniekan lapsuudesta ja kouluajasta, lemmenlauluja ja unelmia, muistoja kirjallisista taisteluista hänen nuoruudessaan, kaikki täynnä runollista voimaa ja suloa. Niissäkin runoelmissa, joissa hän jälittelee Sarny'ta ja viime vuosisadan rakkauden-runoilijoita, hän ymmärtää samalla ihanalla ja hehkuvalla viehkeydellä ylentää aistillisuutta. Mitä suloisin on vielä moni niistä runoelmista, jotka kuvaavat runoniekan harrasta yhteyttä luonnon kanssa. Eräässä esim. jutellaan, kuinka tämä huomaa metsässä perhosen halaavan kukkaa; ujostellen kukka tahtoo pistäytyä piiloon, mutta perhonen nuhtelee näin: "mitä vielä — onhan tuo runoniekka ja hän kuuluu perheesemme". Mutta "Les contemplations'issa" on myös kipeitä kohtia, joilla V. Hugo jo niin runsaasti on edistänyt yleisön kauneudentunnon turmeltumista. Yhteiskunnan ilkeimpien haavojen lohdutonta kaivelemista ja inhottavain yksityisseikkojen kuvailemista tavataan tässäkin; mutta vaikuttimena tähän kirjoitustapaan ei ole halu synnyttää näistä matalista kohdista sen mahtavampaa sointua, vaan oikeana vaikuttimena näkyy olevan luonteenomainen taipumus rumaan ja outoon. Se on aina ollut Victor Hugon perisynti; mutta nuorena, tahtoessaan olla ainoastaan taideniekka, hän voitti runouden voimakkaalla muodolla, nyt sitä vastoin, pyrkiessään olemaan tietoviisas ja profeetta, hän leveästi saarnata paahtaa. Tuota vanhaa virttä työn epätasaisesta jaosta, rikasten kovuudesta köyhiä kohtaan, hallituksien hirmuvaltaisuudesta vingutetaan väsymättömästi. Pahinta kuitenkin on, että tämän kurjuuden runoileminen usein lähtee enemmin runoniekan mielikuvituksesta, joka etsimällä etsii mahtivaikutusta, kuin hellästä sydämmestä. Eräässä runoelmassa esim., "Chose vue un jour de printemps", V. Hugo kuvailee kaikenlaista surkeutta viheliäisten majassa — alastomia lapsia, nälkää, vilua ja puutetta isää ja äitiä keskenään tappelemassa ja sen vastakohdaksi kevätaurinkoa, joka iloisesti loistaa ulkona, ihankuin tämä kurjuus olisi kevätauringon vika.
Korkealaatuisemman yrityksen V. Hugo teki "Légende des siècles'issä". Hänen tarkoituksensa tässä laajassa kertomarunossa on kuvailla, kuinka ihmiskunta on luomisestaan saakka edistynyt edistymistänsä. V. Hugo on usein tavallisella ujoudellaan verrannut itseänsä Danteen, ja siltä näyttääkin kuin hän tahtoisi "Légende des siècles'in" "Divina Comedian" vastineeksi. Vuosisatojen tarinan sankari ei ole mikään yksityinen mies — se on ihminen yleisessä merkityksessään tai oikeammin ihmiskunta. Totta on, että tämä aine on ylevin, mitä runoudessa voidaan kuvailla, mutta se tunkeutuukin arveluttavalla tavalla historian ja filosofian aloille. Tähän runolajiin germaanilaisten miettivä luonne kuitenkin sopii paremmin kuin ranskalaisten. "Légende des siècles" ei siis olekkaan "Faust'in" veroinen. Mutta ranskalaiset itsekin ovat laatineet filosofisia runoelmia, joissa historia aukenee avarampiin ja mahtavampiin näköaloihin kuin V. Hugon tarinassa, esim. E. Quinet'n Ahasveruksessa ja Prometheuksessa. Merkittävä on, että historian suuria miehiä ja tapauksia harvoin kuvaillaan tässä V. Hugon epopeiassa; tavallisesti runoniekka on valinnut jonkun vähäpätöisen tarinan, johon hän sitten yrittää panna yleisemmän merkityksen. Myönnettävä on, että moni niistä kappaleista, jotka ovat "Légende des siècles'issä", on pieni mestariteos rohkean runollisuutensa puolesta. Mahdikkaita vastakohtia, ihanteellista väriloistoa, kaikuvia säkeitä on myöskin runsaasti tässä niinkuin V. Hugon muissa runoelmissa. Vähemmän onnistuneita ovat kuvaukset raamatusta ja vanhan ajan historiasta. Rooman perikatoa, jonka toki pitäisi oleman selvän V. Hugolle, joka ennen niin voimakkaasti on esittänyt "Neron pidot" ja "Gladiaattorien tappelun arenalla", ei kuvailla, mutta ennustetaan loppumattoman sanavirran juoksuttamisella. Tultuaan keskiaikaan V. Hugon runous luontuu paljoa selvemmäksi ja tarkemmaksi. Kaarle Suuren harhailevat ritarit ja paladiinit, jotka yöt päivät huviksensa tappelevat keskenänsä, kuvataan sekä lämpimästi että humoristisesti — vaikka kyllä yleisillä piirteillä. V. Hugo ei kuitenkaan mieltymyksestä keskiaikaan unohda läänitysvallan pimeätä puolta. Julmat keskinäiset metelit, täynnä surmaa ja hävitystä, antavat tilaisuutta kamalain taulujen esittämiseen. Astuessaan keskiajasta V. Hugo taas kadottaa asiain johdon. Semmoisten kappaleiden rinnalla, joiden yhteyttä sen aikakauden kanssa, jota ne ovat edustavinaan, ei voi parhaimmallakaan tahdolla käsittää, on muita, joissa aikakauden suuntaa kuvaillaan niin epäselvillä vertauskuvilla, että lukija ihan hämmentyy. Mitä oivallisimpia ovat sitä vastoin runoelmat nykyajasta. "Les pauvres gens" ja "le crapaud" nimiset kappaleet voidaan ihanan suoruutensa tähden hyvin verrata Runebergin tai Béranger'n kauneimpiin laatukuviin. Tässä V. Hugo oikein osottautuu köyhän kansan runoilijaksi; tästä nähdään paremmin kuin kaikista hänen sosiaalisista kaunolauseistaan, että kansaa hellivä sydän sykkii hänen runossansa. Melkein harmillinen vastakohta näille suorille ja teeskentelemättömille runoelmille on epopeian viimeinen kappale, jonka aineena on kahdeskymmenes vuosisata. Silloin hätä, murhe, kurjuus muka katoavat maailmasta ja ilo, rauha ja varallisuus pääsee silloin vallalle. Kaikki tämä autuus saadaan aikaan — ilmalaivan keksimisen kautta, joka merkillinen keksintö on sallittu kahdennenkymmenennen vuosisadan tehdä. Tuota ilmalaivaa V. Hugo ei käsitä vertauskuvalliselta kannalta, vaan sitä kuvaillaan teknillisellä tarkkuudella, luultavasti tulevain rakentajien hyödyksi. Tuommoisten hahmostusten perästä ei kukaan liene utelias tuntemaan niitä filosofisia, vielä tekemättömiä runoelmia, joissa V. Hugo tarkoittaa siirtää aineensa ajasta iankaikkisuuteen ja niin täydentää vuosisatain tarinan — erittäinkin kun näille runoelmille on luvattu niin pimikköisiä nimiä kuin "Le fin de Satan" (Pirun loppu) ja "Dieu" (Jumala).
"Légende des siècles'issä" osotti V. Hugo runolliset ajatuksensa ihmiskunnan historiasta; hän tahtoi samalla lailla "Les misérables'issa" antaa täydellisen kuvauksen nykyajan elämästä. Tämä romaani on valokuva nykyisestä Parisista, ihankuin "Notre-Dame" romaani loihti keskiaikaisen Parisin lukijan eteen. Runolliselta kannalta tämä uusi romaani ei kuitenkaan vedä vertoja runoniekan nuoruuden teokselle. Taiteellinen puoli ja kirjailijan sosiaalinen tarkoitus eivät ole elimellisessä yhteydessä, vaan seisovat yhteen sulamatta rinnakkain — ja siitä koituu haittaa romaanin sekä laatimukselle että henkilöille. Moni näistä, esim. Jean Valjean, Gravoche, Javert y.m., on perustukseltansa merkillinen, ja useinkin runoilijan kuvitusvoima on tehnyt heidät lumoavan selviksi, mutta yhtäkkiä hän muistaa näiden henkilöiden myöskin olevan aatteiden edustajina; Jean Valjean esim. edustaa rahvasta, Javert lakia j.n.e. Nytpä heitä peitetään semmoiseen filosofiseen himmeyteen, että on mahdoton käsittää heidän oikeata muotoansa. Esipuheessa V. Hugo mainitsee kolme koinhaavaa meidän aikamme pahimmiksi — miehen halventumisen proletaarisuuden kautta, naisen hukkumisen haureuteen ja lapsen pimentymisen taidottomuuden kautta; mutta turha olisi itse romaanista etsiä ajatusjohtoinen selitys, mistä juuresta nämät koinhaavat saavat syntynsä. Omissa mietteissään V. Hugo kyllä syyttää siitä lakien kovuutta, mutta hänen henkilöissänsä taas ilmaantuu ainoastaan tavallisia, ihan yksityisiä tunteiden ristiriitoja. Ainoa varmaperäinen, terve mieliperuste, jota voitaisiin hakea koko "Les misérables'ista", on V. Hugon jalo into kansan opetuksen ja kansan sivistyksen hyväksi. Tätä kiitettävää intoa hän ilmottaa ei ainoastaan tässä romaanissa, vaan myös hartahimmilla lauseilla kirjassaan Shakespearesta. Sitä vastoin runoniekka kansan jumaloitsijana ("la sainte canaille") on yhtä epäselvässä kuin väärässäkin. Tuosta rauhallisesta, vakaasta, ahkerasta kansasta, johon valtakunnan kulmakivet nojaavat ja joka senkin tähden viimeiseen asti epäilee järkyttää näitä kulmakiviä, ei Victor Hugo pidä lukua, vaan Parisin levoton, kevytmielinen roistoväki edustaa kansaa. Mitä luonnollisintahan on, että tasavaltainen vuodelta 1848 puolustaa vallankumousta, mutta kummalliselta kuitenkin soipi, kun Victor Hugo asettaa kapinan ja vapauden samalle kannalle. Pahin seikka tässäkin kohdassa on, ettei runoilijan tarkoitus ja teko käy käsitysten. Mariossa hän esim. selvästi tarkoittaa kuvailla sen jalon nuorison esikuvaa, jolle tulevaisuus kuuluu, ja kuitenkin sama Mario on miedoimpia, voimattomimpia henkilöitä. Samalla tavalla ovat muut nuoret vallankumoojat "Les misérables'issa" väärän idealismin tuottamia. Usein, lukiessamme heidän urotöistään, muistuu Don Quixote mieleemme. Viehättäviä ja raittiita sitä vastoin ovat enimmiten ne paikat, joissa V. Hugo ilman valtiollista tarkoitusta kuvailee Parisin kansan elämää. V. Hugo tuntee joka nurkan suuressa Ranskan pääkaupungissa ja hän osaa myöskin tehdä kaikki lukijalle silminnähtäväksi — kadut, huoneet, historialliset muistomerkit tulevat ihankuin eläviksi ja seisovat Ranskan historian tapausten todistajina. Hän tuntee vielä ihmisetkin ja heidän luonteensa; me näemme elävässä kuvauksessa tuon rauhattoman, irstaan parisilaisen poikaveitikan, "le gamin de Paris", joka harrastaa kahta tointa: "hallituksen kumoamista ja housujensa paikkailemista"; näemme koko sen säätyluokan, jonka sankari tämä "gamin" on, sekä tavallisessa elämässä että suurissa kohtauksissa, ja näemme hänen jokaisesta liikunnostaan, että edessämme liikkuu oikeita ihmisiä eikä aatteisia valekuvia, niinkuin Mario tai Javert. Kokonaisuutena "Les misérables" kyllä ei ole mikään romaanin esikuva, mutta siinä on paikkoja, ja useitakin, joita ainoastaan oikea runoilija ja vain suuri runoilija on osannut kirjoittaa.
"Les misérables'in" perästä Victor Hugo ei ole kirjoittanut mitään merkittävää. Laajuudeltaan hänen Shakespearen juhlaksi julkaisema kirjansa runoilijain kuninkaasta on suurimpia, mutta siinäkin on paljoa enemmän kaunolauseita kuin ajatuksia — muutamia täysipainoisia kultarakeita keksitään kuitenkin runsaan hiekan seasta. Shakespearesta Victor Hugo puhuu tässä kirjassaan varsin vähän, sitä enemmän — itsestänsä. Muun muassa saadaan siitä tietää V. Hugon olevan Ranskan vallankumouksen runoniekan; V. Hugon käsityksen mukaan seisoo näet historiassa aina jokaisessa ajankäänteessä kaksi miestä toistensa rinnalla, toinen teon ja toinen ajatuksen, toinen voiman ja toinen hengen; Lutherin rinnalla seisoo Shakespeare, Cromvellin rinnalla Milton, Richelieun rinnalla Corneille ja Napoleon Suuren rinnalla seisoo — V. Hugo itse. Samalla tavalla kuin V. Hugon "Shakespeare", näyttää myös hänen ihan uusi kokoelmansa lyyrillisiä runoelmia antavan enemmän syytä moittimiseen kuin ylistämiseen.
Jos jätämme V. Hugon sikseen, eivät nuo vanhat tasavaltaiset vuodelta 1848, jotka ovat pysyneet entiselle vakaumuksellensa uskollisina ja sen tähden elävät maanpakolaisina, ole jaksaneet kirjallisuudenkaan alalla säilyttää yleisön vanhaa suosiota. Tavallisesti ranskalaiset eivät voi pysyttää mielensä jäntevyyttä maanpakolaisuudessa; heiltä puuttuu silloin malttia ja kärsivällisyyttä. Samaten kuin Antheus kreikkalaisessa tarinassa koskemalla maata, joka oli hänet synnyttänyt, sai uusia voimia, tarvitsevat ranskalaiset kirjailijat Parisin ilmaa virkistyäksensä. Tässä kohden nämät tasavaltaiset maanpakolaiset muistuttavat ensimmäisen vallankumouksen siirtolaisista, jotka myöskin vieraissa maissa niin vieraantuivat omasta isänmaastansa, että tämä viimein ei ymmärtänyt heitä ensinkään. Samalla lailla nämät tasavaltaiset kirjailijat ovat ihankuin kangistuneet vanhoihin aatteisiinsa, eivätkä havaitse saarnaavansa kuuroille tai kylmäkiskoisille. Niin on maanpakolaisuus tehnyt paremmat ahdasmielisiksi ja yksipuolisiksi ja lisännyt huonompien vanhaa taipumusta pintapuolisuuteen. Runoilijain joukossa seisoo E. Quinet V. Hugota lähinnä sekä runollisen älynsä puolesta että vihatessaan nykyisiä Ranskan oloja. Ihankuin V. Hugokin on E. Quinet väsymättä runollisesti ja suorasanaisesti näinäkin aikoina ylistänyt vallankumousta ja houkutellut sen uudistusta. V. Hugon neroa E. Quinet'llä ei ole, mutta hän on paljoa aatteellisempi ja johdonmukaisempi. V. Hugon tekemät kokeet todistaa vallankumouksen välttämättömyyttä pilkkaavat jokaista ajatusoppia, E. Quinet'n ovat myöskin usein mielettömiä, mutta niiden kanssa voi kumminkin sovittelemalla tulla toimeen. Hänen paras teoksensa tältä viime ajalta on näytelmällinen runoelma "Les esclaves" (orjat), jonka päähenkilö on Rooman historiassa mainio gladiaattori (miekkailijaorja) Spartacus. Näytelmätaiteelliselta kannalta katsottuna tämä runoelma on täynnänsä vikoja, mutta siinä ilmenevä jalojen ajatuksien ja tunteiden rikkaus melkein peittää toiminnan köyhyyden. Alexandre Dumas on myöskin vallankumouksen jäljestä asunut Ranskan ulkopuolella, eikä tahtonut muka kärsiä Napoleonin hirmuhallitusta. Hänen huonoja varojansa syytetään kuitenkin oikeaksi vaikuttimeksi tähän tasavaltaiseen päätökseen. Hänen kynänsä on yhtä toimelias kuin ennen, mutta aineet ja aatteet jo rupeevat puuttumaan. Sytyttääksensä mielikuvitustansa hän on kirjallisena huijarina kuljeksinut ympäri koko Euroopan — Suomessakin hän oli 1860 — ja ottanut osaa kaikenlaisiin yrityksiin. Niin A. Dumas 1859 seurasi Garibaldia ja kirjoitti hänen muistokirjansa "Mémoires de Garibaldi", joka kirja on yhtä huono kuin valheellinen. Hänen viimeaikuisista romaaneistansa on "Isaac Laquedem" nostanut jonkunmoista huhua; A. Dumas tahtoi tässä jättiläisromaanissa esittää koko historian Kristuksesta uskonpuhdistuksen aikaan asti. Onneksi hän väsyi jo keisari Neron aikana. E, Sue'n on vielä vähemmin kuin A. Dumas'n onnistunut pysyä ranskalaisen yleisön suosiollisessa muistossa. Sveitsistä käsin, jossa hän asui 1851 vuodesta kuolemaansa (1857) saakka, hän melkein joka vuosi julkaisi uusia romaaneja, mutta niissä ei ole kipinääkään hänen entistä taitoansa; ne olivat kuolleita jo syntyessään.
II.
Ainoastaan vähin osa kirjailijoita, jotka vuoden 1848 vallankumouksessa taistelivat tasavaltaisen puolueen rintamassa, on vielä keisarikaudenkin aikana rohjennut, niinkuin V. Hugo ja E. Quinet, pysyä niin kiinteästi vanhassa vakaumuksessaan, että mieluummin kärsivät maanpakolaisuutta kuin mukautuvat nykyisiin oloihin — enemmistö joko jäi Ranskaan tai palasi sinne kohta saatuansa anteeksiannon. Muutamat ovat sitten lujamielisellä jäykkyydellä vetäytyneet asioista, odottaen parempia aikoja, muutamat ovat muuttuneet keisariuden parhaimmiksi ystäviksi ja tungeskelevat nyt virallisten sanomalehtien toimituksissa. Kovin onni on tavannut vallankumouksen etevintä johtajaa, Lamartinea. Hänen on täytynyt nähdä kaikki vapaudentoiveensa rauenneiksi sekä myöskin havaita, kuinka kansassa nousee nousemistaan ääniä, jotka syyttävät juuri Lamartinea ja hänen vertaisiansa siitä, että vallankumous on tyhjiin supistunut, vieläpä syyttävät heitä nykyisestä diktatuurista. He tahtovat nähdä Lamartinen koko elämässä sekä kirjoituksissa vain turhamielisyyttä ja pintapuolista haaveilua. Tämä vastaponnahdus Lamartinen entistä jumaloitsemista vastaan on kyllä itse perusteeltaan luonnollinen ja oikea, mutta vihamielinen arvostelu on kuitenkin mennyt liiallisuuksiin. Ennen ihailtiin Lamartinea valtiomiehenä ja puhujana runollisuutensa tähden — nyt etsitään hänessä runoniekkanakin valtiomiehen vikoja. Lisäksi ei Lamartinen ole näinä viime aikoina suotu tyvenellä äänettömyydellä välttää arvostelijain soimauksia. Kova onni pakoittaa häntä päinvastoin melkein joka vuosi uusilla kirjallisilla teoksilla ikäänkuin houkuttelemaan vihollisiansa esiin. Asianlaita on näet niin, että Lamartine pramean retkensä vuoksi Itämaihin ja ollen tuhlaavainen tavallisessakin elämässään on joutunut täydelliseen taloudelliseen häviöön; hyvittääksensä velkojiansa hänen on nyt täytynyt käyttää kynäänsä kaikenlaisiin kirjallisiin keinotteluihin, joissa hänen lisäksi on täytynyt taivuttaa mielensä monenkaltaisiin nöyrtymisiin. Ranskan kansa "heittää roponsa runoniekan rikki lyötyyn kanteleesen ja kulkee ohi pää poispäin käännettynä." Kova olisi asiain näin ollen moittia häntä kirjailijana siitä, että hän ihmisenä koettaa täyttää velvollisuutensa, ja vielä kovempi olisi arvostella hänen runollista voimaansa viime ajan heikkojen tuotteiden mukaan, vaikka kyllä on myönnettävä, ettei näitä teoksia huomattaisikaan, jos niissä ei olisi Lamartinen nimeä. Lamartinen kirjoitustapa on tosin sama kuin ennenkin, mutta hänen entinen kuvarikas puheensa on vähitellen kangistunut teeskenneltyyn tekotapaan — hänen runoelmansa viime ajoilta ovat syyskukkia monenkarvaisia, vaikka ilman tuoksua. Hänen novelliensa joukosta on mainitseminen kaksi parasta, "Geneviève" ja "Kivenhakkaaja St. Pointista", jotka ovat voittaneet yleisön suosion liikuttavalla sisällyksellänsä. Kummassakin kuvaillaan köyhien, näköjään jokapäiväisten työmiesten jalomielisyyttä. Suurten historiallisten teosten joukosta viime ajalta on "Restauratsionin historia" ainoa, jossa sentään johonkin määrin ilmenee Lamartinen kyky esitellä historian tapauksia elävästi ja draamallisesti. "Restauratsionin historia" on henkilökuvaustensa puolesta etävämpi mainiota "Girondistein historiaakin", jolla Lamartine ensin ja parhaiten perusti maineensa historioitsijana; juonikkaat diplomaatit Bourbonien hovijunkkarien joukosta sopivat Lamartinen luonteelle paremmin kuin vallankumouksen tylymmät, vaikka suurisuuntaisemmat sankarit. "Restauratsionin historia" ei siis ole ansioton, ja kuitenkin se todistaa, että Lamartinen historiankirjoituksen alalta leikkaama laakeri on pian lakastuva. "Restauratsionin historia" on näet ilmestynyt herättämättä suurempaa huomiota yleisössä, joka asia näyttää kummalliselta, muistaessamme mihin ihastukseen "Girondistein historia" saattoi koko Ranskanmaan. Näiden teosten ero johtuu kuitenkin vain siitä, että ne ovat ilmestyneet eri aikoina. Se on myöskin vaikuttanut teosten eri kohtalon; "Girondistein historia" (1847) oli kipinä ruutihuoneessa, koska Lamartine siinä ymmärsi mukautua silmänräpäyksen vaatimuksiin ja saarnata tasavaltaisuuden ylevyyttä; "Restauratsionin historia" vastaanotettiin kylmästi, sillä sen tarkoitus ei soveltunut yleisön mielipiteihin sinä hetkenä, jona tämä historia julkaistiin. Tämä vuosi oli 1852, juuri sama vuosi, jona Napoleon III kansan yleisellä suostumuksella valtansa viimeiseksi vahvistukseksi otti keisarin nimen ja arvon. "Restauratsionin historiassa" taas on perusajatuksena viha Napoleonin hallitusjärjestystä vastaan, joka muka muuttaa valtion koneeksi. Olivatpa Lamartinen mielipiteet muuten vaikka kuinka erilaiset ja vastakkaiset — tässä vihassa ne kaikki yhtyvät; hänen legitimistiset nuoruutensa muistot ja tasavaltaisuutensa, taiteellinen jumalisuutensa ja filosofis-runollinen valistuksensa sulavat tässä yhteen. — Paitsi "Restauratsionin historiaa" on myöskin mainitseminen "Vuoden 1848 vallankumouksen historia", kuitenkin enemmin kirjan aineen kuin itse teoksen tähden. Vaikka nimi lupaa koko vallankumouksen historian, esittää itse kirja kuitenkin ainoastaan Lamartinen ajatuksia, puheita ja tekoja tässä vallankumouksessa. Tuleville runoniekoille, maalareille ja näyttelijöille, jotka ehkä tahtovat esittää Lamartinen mielenlaatua ja kuvaa, tämä historia voi tarjota paljon viehättävää, mutta puhtaalta historialliselta kannalta tutkimus on jokseenkin yksimielisesti tuominnut sen kuoleman omaksi.
Vallankumous tapasi George Sandin ihankuin Lamartinenkin hänen vaikutusvoimansa ja kunniansa korkeimmalla kukkulalla. Vaikkapa olikin nainen, heittäytyi "Indianan" ja "Lelian" kirjoittaja rohkeasti liikkeiden virtaan, toivoen niistä Ranskanmaan uudestasyntymistä yhteiskunnallisessa suhteessa, samaten kuin Lamartine toivoi tätä uudestasyntymistä valtiollisessa. Vaikkei George Sand juuri suoraan ottanut osaa tapauksiin, on kuitenkin tietty asia, että useat Ledru Rollinin ja Louis Blancin julistukset kansalle ovat lähteneet hänen kynästänsä. Muittenkin hän oli lujasti liittynyt tasavaltaiseen puolueeseen. Hänen täytyi siis myös niinkuin muidenkin nähdä toiveensa turhaan rauenneiksi ja ottaa osaa yleiseen alakuloisuuteen. Valtiokeikaus v. 1852 ei ole lähettänyt häntä maanpakoon, vaan, niinkuin hän itse sanoo, luonut erämaan hänen ympärillensä. Hänen kunniaksensa täytyy sanoa, ettei hänen henkensä jäntevyys ole tykkänään lauennut, niinkuin esim. Lamartinen — päinvastoin George Sand on ymmärtänyt runollisen henkensä voimalla saada tuon erämaankin kukkia kasvamaan. Hänen viimeiset teoksensa eivät enään ota aineeksi yhteiskunnallisia kohtia eivätkä koeta kypsymättömillä mielijohteilla tehdä maailmaa onnelliseksi. Ne ovat selviä, mutkattomia novelleja ja romaaneja ilman opettavaa tarkoitusta; ne vain tahtovat viehättää puhtaalla runollisella sulollaan. Kuitenkin ne ovat toisen keisarikauden miltei virkeimmät ja pysyväisimmät tuotteet kirjallisuuden alalla. Näytelmienkin tekoon on George Sand näinä aikoina ruvennut ja vaikka tämä on hänen heikko puolensa, ei hän siinäkään kohden ole ansiotta, hän kun on ollut Ranskassa ensimmäinen, joka on tohtinut draamallisesti esittää talonpoikain elämää. Näytelmällisillä kyläkertomuksillaan hän on aukaissut rikkaan aarnion tuleville näytelmäntekijöille. Yleensä lämmin ihmisyys, tarkka havaintokyky ja vilpitön siveellisyys ilmaantuu kaikissa George Sandin myöhemmissä teoksissa. Hillitty on hänen ensimmäisen aikakautensa kiihkoinen hehku, joka antoi lumousvoiman "Indianalie" ja "Lelialle", mutta joka myöskin usein himmensi runoniekan katsetta ja vei hänen harhateille — sitä vastoin on hänen elämännäkemyksensä tullut puhtaammaksi ja selvemmäksi. Tämän seikan pitäisi yksinäänkin kyllin todistaman, että George Sandin viholliset ovat väärässä, kun he eivät tahdo pitää häntä muuna kuin siveettömänä sofistina. Hänen pyrintönsä heittää entiset hairaukset on sitä ihmeteltävämpi ja hänen neronsa sitä enemmän arvossa pidettävä, kun näemme miten muut samalta ajalta ja samalla perustuksella olevat kirjailijat eivät ole jaksaneet päästä tähän sopusointuiseen selvyyteen. Onhan V. Hugo esimerkiksi päinvastoin hukkunut hukkumistaan pöyhkeilyyn, Lamartine hervottomuuteen. Sillä emme kuitenkaan tahdo sanoa kaikkia syytöksiä George Sandia vastaan perättömiksi. Valitettavasti on hänen viimeaikaisten teostensa joukossa yksi, joka yltäkyllin todistaa, että vaikka voidaan merkitä useat hänen hairauksensa tämän vuosisadan laskuun, jää muitakin jäljelle, joita tuskin millään voi puolustaa. Tämä kirja ei ole oikea romaani, vaan romaanintapainen kertomus kirjailijan omasta elämästä "L'histoire de ma vie". Julkaisemalla sen George Sand toivoi voivansa kumota nuo pahat kulkupuheet itsestään, jotka yleisössä olivat liikkeellä, mutta hän unohti, ettei naisen elämässä kovinkaan parjaus tee niin suurta vaikutusta kuin puolustus, joka loukkaa häveliäisyyttä. Hän ei juuri selitä näitä kulkupuheita ihan perättömiksi, mutta hän lykkää kaikki vikansa kasvatuksensa ja läheistensä syyksi. Omasta elämästänsä hän ei puhu paljoa, ja peittää erittäin monet lemmenseikkansa hämärään — sitä laajemmin hän esittelee äitinsä törkeätä himollisuutta, äidinäitinsä irstasta uskottomuutta ja miehensä typerää yksinkertaisuutta. Vaikka George Sandin kuvaus kyllä voi olla mitä todenmukaisin ja vaikka totta lieneekin, etteivät hänen likimmäisensä ole vaikuttaneet häneen hyvin, on tämä pyhimpien tunteiden loukkaaminen kuitenkin inhottava. — Kun George Sandin romaaneja ja novelleja näiltä viime vuosilta on melkein epälukuinen joukko, on tarpeetonta tutkia jokaista niistä erittäin. Eräs "Mademoiselle de la Quintinie" -niminen mainittakoon kuitenkin. Tämä romaani on George Sandin myöhempien teosten joukossa ainoa, jossa hän uskaltaa astua vanhaan valtakuntaansa, yhteiskunnallisten kysymysten alalle. Pimeillä väreillä tekijä kuvailee ristiriitoja katolisessa perhe-elämässä, jotka syntyvät pappien aviottomuudesta ja heidän vaarallisesta vallastaan erittäinkin naisväkeen; innokkaasti hän varoittaa Ranskan kansaa paavinpuolueen ja roomalaisen tekojumalisuuden kasvavasta vaikutusvoimasta. George Sandin kuvaus on sitä enemmän mieleen koskeva, kun paavinpuolueen edustajia ei esitetä tavallisiksi viekkaiksi teatterijesuiitoiksi — päinvastoin on romaanin päähenkilö, nuori pappi Moreali, jalomielinen, vaikka heikko ja horjuva. Katolinen kirkko on antavinaan suuremman pyhyyden avioliitolle, tehden sen sakramentiksi, mutta todellisuudessa on tämän kirkon mielestä avioliitto välttämätön paha, naimattomuus ja luostari ovat sitä vastoin muka pyhemmät kuin avioliitto ja perhe. Nuoruudessaan Georg Sandkin, vaikkei ollutkaan oikeauskoinen katolinen, puolusti luostarien tarpeellisuutta erittäinkin naisille, he kun muka olivat liika arkatunteiset miespuolen raakuudelle; nyt hän "Mademoiselle de la Quintiniessä" päinvastoin osottaa, mihin vaarallisiin ristiriitoihin tämä luostarien innokas, kiihoittunut hartaus, jossa hengellisyys ja himokkuus kummallisesti sekaantuu, usein viepi, ja kuinka ihmisen siveellinen kasvatus on mahdollinen ainoastaan perhe-elämässä. — Puhtaalta runolliselta kannalta on tämä romaani kiitettävä. Erittäin kuvaillaan sitä luontoa, jossa kertoelman tapaukset ovat liikkuvinaan — mainio Chamounix-laakso Savoyenissä — ihmeellisellä voimalla.
Michelet'n elämässä on Napoleonin valtiokeikaus ja uusi keisarikausi aikaansaanut vielä katkeramman muutoksen kuin George Sandin elämänvaiheissa. George Sand oli kiivaimmissakin valtiollisissa seikoissa aina parhaasta päästä taideniekka ja sen tähden hän jaksoi paeta niistä oikeaan isänmaahansa, runouden luvattuun maahan. Michelet taas oli, yliopiston joutuessa riitaan papiston ja jesuiitain kanssa, astunut valtiollisten ja yhteiskunnallisten asiain markkinoilla liiaksi esille, että hän eheänä olisi voinut palata tieteen rauhalliseen pyhäkköön. Jo v. 1851 kielsi hallitus Michelet'ä pitämästä luentoja College de Francessa, niiden uljaan vapaamielisyyden tähden, ja kosk'ei Michlet 1852 vuoden joulukuun tapausten jälkeen tahtonut vannoa uskollisuuden valaa keisarille, erotettiin hän virastansa ja hänen täytyi kokonaan vetäytyä yleisistä harrastuksista yksityiselämään. Väsyneenä monesta pettyneestä toivosta alakuloisena nähdessään vastakohdan oman vapaudenihanteensa ja todellisuuden välillä Michelet on heittänyt valtiollisten taistelujen tanteren. Intoa-sytyttävään historiaan, joka ensin vei hänen tälle tanterelle, hän näkyy kyllästyneen — saadaksensa täydellisen rauhan, hän on kiintynyt luonnontieteeseen. Michelet, sama joka ennen rohkeimmilla piirroksilla kuvaili Rooman maailman-valloittavia sankareja tai oman isänmaansa loistavaa historiaa, tarkastelee nyt hellimmällä hartaudella runollisia kohtia lintujen ja hyönteisten elämässä. Onhan tämä vaikuttanut Micheletiin hyvääkin — hän on nuortunut, vaikka melkein liiaksi. Voisihan luulla näiden Michelet'n luonnontieteellisten tuotteiden syntyneen nuoren runoniekan mielikuvituksessa eikä suinkaan uskoa niitä vanhan, koetellun tieteilijän tekemiksi. Tämä käänne Michelet'n kirjoituslaadussa ei suinkaan ole merkityksetön eikä liian kummallinen. Ihan niinkuin Michelet on heittäytynyt luonnontieteesen, ihan niinkuin George Sand ryhtynyt suoraan mutkattomaan kertomustapaan, molemmat jättäen yhteiskunnalliset yrityksensä sikseen, on koko kirjallisuuskin herännyt entisestä ihanteellisesta hourauksestaan nykyiseen kuivaan, innottomaan realismiin. Tämä asianlaita on melkein välttämätön ja se onkin aina toipumuksen merkki. Ihminen ei kuitenkaan voi kokonaan kieltää entisyyttään; tarkastellessamme näitä Michelet'n viimeisiä teoksia, löydämme niistä entisen Michelet'n sekä avut että viat, edelliset kuitenkin vähemmässä, jälkimäiset suuremmassa määrässä. kaikissa ("Hyönteinen", "Lintu", "Perhonen", "Meri", "Rakkaus", "Nainen") ilmenee Michelet'n vanha kuvarikas ja loistoisa lausetapa, hänen rikkautensa ylevistä aatteista, hänen taitonsa käyttää vähäpätöisimpiäkin tarinoita painavain asiain selvittämiseksi, mutta myöskin tuo vanha sekoitus jumalisuutta ja irstaisuutta, runollisuutta ja tiedettä, mystillisyyttä ja aineellisuutta. Erittäinkin "Rakkaus" ja "Nainen" soivat milloin viehkeän dityrambin, milloin anatomillisen lääkärin-luennon tavoin. Muuten tuo naisen jumaloiminen molemmissa näissä kirjoissa on herättänyt enemmän naurua kuin ihastusta.