Muistan että sinä iltana nukahtaessani Challenger etukumarassa istui nuotion ääressä aivan kuin suuri sammakko, muodottoman suuri pää käsien varassa, ajatuksiinsa vaipuneena, ollenkaan huomaamatta, että minä toivotin hänelle hyvää yötä.
Mutta seuraavana aamuna herätessämme oli Challenger kuin toinen mies; koko hänen olentonsa säteili tyytyväisyyttä ja itseluottamusta. Kokoontuessamme aamiaiselle, katsoi hän meihin torjuvin, teeskennellyn ujoin katsein, aivankuin olisi tahtonut sanoa: "Tiedän kyllä ansainneeni kaiken kunnian, mutta älkää lausuko sitä ääneen, sillä silloin minä punastun." Hänen partansa kohosi, rinta aaltoili ja kädet olivat tiukasti housuntaskuissa. Varmaan hän mielikuvituksissaan näki itsensä seisomassa tuossa asennossa Trafalgar Sqarella vielä vapaana olevalla jalustalla lisäten Lontoon monien muistomerkkien lukua.
"Heureka!" huusi hän vaikeitten hampaitten loistaessa parran läpi. "Hyvät herrat, onnitelkaa minua ja onnitelkaa toisianne! Kysymys on ratkaistu!"
"Olette löytänyt tien tuonne ylös?"
"Uskallan luulla niin."
"Ja missä?"
Vastaukseksi osoitti hän oikealla olevaa vuoripilaria. "Mutta me emme koskaan pääse kuilun yli", sanoin minä huoahtaen.
"Me voimme ainakin nousta huipulle", sanoi hän. "Kun olemme saapuneet sinne, näytän teille että kekseliäitten aivojen keinovaroja ei ole vielä kaikkia käytetty. Murkinoituamme sulloimme kokoon kaikki, mitä johtajamme piti tarpeellisena. Hän otti kerän vahvaa ja kevyttä köyttä, jota oli noin sataviisikymmentä jalkaa, sekä rautasinkilöitä, palikoita ja muita tarvekaluja. Lordi Roxton oli tottunut vuorikiipeilijä, ja Summerlee oli myös nuoruutensa päivinä kiipeillyt, joten minä olin huonoin joukosta. Mutta voimani ja notkeuteni korvasivat puuttuvan kokemukseni."
Nousu ei tosiaan ollutkaan niin vaikeata, vaikka toisinaan kyllä hiukset nousivat pystyyn kauhusta. Ensimäinen puolisko meni kutakuinkin, mutta sitten kävi vuori yhä jyrkemmäksi, ja viimeisten viidenkymmenen jalan matkalla pysyimme kiinni kalliossa lujasti tarrautuen käsin ja varpain sen pieniin epätasaisuuksiin. En minä eikä liioin Summerlee olisi koskaan päässyt perille, ellei Challenger olisi huipulle ehdittyään kiinnittänyt köyttä siellä kasvavaan paksuun puuhun. Oli omituista nähdä, että semmoinen miehen-möhkäle kuin Challenger, oli niin notkea. Mutta köysi tukenamme kävi matka epämukavaa tietä helpostikin, ja pian olimme kaikin pienellä ruohikkoisella, kallion huipun muodostavalla tasolla, joka oli läpimitaten noin kaksikymmentäviisi jalkaa.
Hengähdettyäni silmäsin ympärilleni tuota maata, jonka läpi olimme kulkeneet, ja mitä suurenmoisin näköala aukeni eteeni. Koko Brasilian tasanko näytti olevan aivan allamme ulottuen yhä kauemmas ja kauemmas ja etäällä taivaan rannassa päättyen hämäriin sinertäviin sumupilviin. Etualalla oli pitkä valtavan suurten kivien ja sanajalkapuitten peittämä rinne; kauempana keskikohdalla, pistäen esiin satulanmuotoisesta kukkulasta, vilahtelivat bamburuokojen keltaiset ja vihreät kyljet, ja mieleeni muistui ponnistelumme tuon aarniometsän läpi. Sitten kasvullisuus vähitellen lisääntyi muodostaen lopulta komean metsän, joka ulottui silmänkantamattomiin, varmasti kahtatuhatta peninkulmaa etäämmälle.
Nautin yhä tästä ihmeellisestä panoraamasta, kun professorin painava käsi kosketti olkapäätäni.
"Tännepäin, nuori ystäväni", sanoi hän. "Vestigia nulla retrorsum. Älkää koskaan katselko taaksenne, aina eteenpäin kohti meidän ihanaa päämääräämme."
Kääntyessäni ympäri huomasin heti, että ylätasanko oli yhtä korkealla kuin se paikka, jossa seisoin, ja sen vihreät pensaat ja puut näyttivät olevan niin lähellä, että oli mahdoton uskoa, että ne olivat yhä edelleen saavuttamattomissa. Välimatka meistä ylätasangolle oli noin neljäkymmentä jalkaa, mutta aivan yhtä hyvin olisi se voinut olla neljäkymmentä peninkulmaa. Pitelin toisella kädelläni puunrungosta kiinni ja kurkistin syvyyteen. Tuolla alhaalla häämöittivät palvelijaimme tummat haamut katsellen meihin päin. Vuorenseinämä oli tässä kohden aivan pystysuora, samaten kuin vastakkaisellakin sivulla.
"Tämä on todella kummallista", sanoi professori Summerlee kärtyisellä äänellään.
Käännyin ja silloin huomasin hänen tarkkaavaisena tutkivan puuta, josta minä pitelin kiinni. Tunsin sileän kaarnan ja pienet röyheltävät lehdet. "Kas", huudahdin, "tämähän on pyökki."
"Niin onkin", sanoi Summerlee. "Kansalaisemme vieraalla maaperällä."
"Ei vain kansalainen, hyvä sir", sanoi Challenger, "mutta myös käyttääkseni vielä tuota samaa vertausta, mitä arvokkain liittolainen. Tästä pyökistä tulee meidän pelastajamme."
"Totta totisesti!" huudahti lordi Roxton. "Silta!"
"Niinpä niin, ystäväni, silta. En minä suotta eilen käyttänyt tunnin aikaa, keskittääkseni älyäni asemamme ratkaisuun. Muistan kerran tehneeni nuorelle ystävällemme sen huomautuksen, että G.E.C. esiintyy enimmin edukseen silloin, kun hän on ahdingossa. Ja eilen illalla olimme me kaikin pälkähässä — sitä ei voitane kieltää. Mutta missä tahdonvoima ja äly yhtyvät, siinä kyllä keino keksitään. On hankittava nostosilta, jonka voi pudottaa kuilun yli. Sellainen on tässä!"
Tämä on todellakin loistava ajatus! Puu oli noin kuusikymmentä jalkaa pitkä, ja jos se vain putoaisi oikeaan kohtaan, ulottuisi se mainiosti syvyyden yli. Challenger oli heittänyt kirveen olalleen lähtiessämme kiipeämään. Nyt ojensi hän sen minulle.
"Nuorella ystävällämme on sekä lihaksia että jänteitä", sanoi hän. "Hän on sopivin tähän työhön. Pyydän kuitenkin, että ystävällisesti kokonaan herkeätte itse ajattelemasta ja teette juuri niinkuin minä sanon."
Hänen käskynsä mukaan iskin kirveeni puuhun, niin että se varmasti kaatuisi toivottuun suuntaan. Se oli kasvanut hiukan vinosti ylätasankoon päin, joten tehtävä ei ollut vaikea. Iskin runkoon kaikin voimin, ja lopuksi lordi ja minä vuorottelimme. Tunnin ajan kuului ankaraa pauketta, puu huojui ja kaatui haudaten oksansa toisella puolella oleviin pensaisiin. Katkennut runko vieri aivan tasomme reunalle, ja hetken ajan luulimme, että se kieriäisi yli sen. Mutta se pysähtyi muutaman tuuman päähän reunasta, ja tässä oli meillä silta tuntemattomaan maahan.
Sanomatta sanaakaan puristimme me kaikki professori Challengerin kättä; hän nosti olkihattuaan ja kumarsi syvään jokaiselle erikseen.
"Vaadin itselleni kunnian päästä ensimäisenä tuntemattomaan maahan", sanoi hän. "Sopiva aihe johonkin tulevaisuuden historialliseen maalaukseen."
Hän oli lähestynyt siltaa, kun lordi Roxton tarttui hänen käsivarteensa.
"Rakas ystävä", sanoi hän, "tämän en salli tapahtua."
"Ettekö te salli sen tapahtua?" Hän heitti päätään taaksepäin ja parta työntihe eteenpäin.
"Niin kauan kun on kysymys tieteestä, seuraan teidän johtoanne, kuten tiedätte, koska ei voida kieltää, että te olette tiedemies. Mutta teidän on toteltava minua silloin, kun astutaan minun alalleni."
"Teidän alallenne, sir?"
"Kaikilla meillä on oma alamme, ja sotilasala on minun. Minun käsitykseni mukaan me nyt hyökkäämme uuteen maahan, joka voi olla täpötäynnä kaikenlaisia vihollisia, vaikka emme sitä varmasti tiedäkään. Ei ole lainkaan menettelytapani mukaista syöksyä sokeasti vaaraan ilman järjen ja kärsivällisyyden rahtuakaan."
Vastalause oli liian järkevä tullakseen hylätyksi.
Challenger nakkasi niskojaan ja kohautti olkapäitään,
"No, sir, mitä ehdotatte?"
"Ei ole lainkaan mahdotonta, että joku ihmissyöjäheimo piilotteleikse pensaikoissa odottaen aamiaistaan", sanoi lordi Roxton vilkaisten sillan yli. "On parasta ottaa selvä asiasta ennenkun ollaan satimessa. Olkaamme toki iloisia ja toivokaamme, ettei mitään ikävää ole pelättävissä, mutta samalla toimikaamme aivan kuin asianlaita olisi päinvastoin. Malone ja minä laskeudumme jälleen laaksoon noutamaan neljää pyssyä ja Gomezia sekä toista puolirotuista. Sitten joku meistä menee kuilun yli, ja toiset ovat pyssyinensä valmiina häntä auttamaan, jos jotain tapahtuisi hänen ottaessaan selkoa voiko koko seurue mennä toiselle puolelle."
Challenger istuutui puunkannolle ääneen valittaen kärsimättömänä, mutta Summerlee ja minä olimme yksimieliset siinä, että lordi Roxtonilla oli määräämisvalta käytännöllisissä pikkuasioissa. Laskeutuminen oli nyt helppoa, kun köysi oli apuna vaikeimmassa kohdassa. Tunnissa olimme me tuoneet kiväärimme ja pyssymme. Myös puolirotuiset olivat kiivenneet huipulle ja lordi Roxtonin käskystä tuoneet mukanaan ruokavaroja siltä varalta, että tutkimusmatka kestäisi kauan. Kaikilla meillä oli mukanamme täysinäiset patruunalaukut.
"Ja nyt, Challenger, tahdotteko todellakin olla ensimäisenä paikalla?" sanoi lordi Roxton saatuamme valmiiksi kaikki varustukset.
"Olen hyvin kiitollinen teidän armollisesta luvastanne", sanoi professori vihaisena; minä luulen, ettei koskaan ole kukaan niin kovasti asettunut vastustamaan toisen holhousta. "Koska te hyväntahtoisesti tämän sallitte, niin tahdon minä tietysti olla tienraivaajana."
Kirves olalla istuutui Challenger kahtareisin puunrungolle, hyppäsi eteenpäin ja oli pian toisella puolella. Hän kömpi seisaalleen ja heilutti käsivarsiaan ilmassa. "Vihdoinkin!" huusi hän. "Vihdoinkin!" Minä katsoin häntä kauhuissani ja odotin melkein, että joku kauhea olio ryntäisi metsästä ja tappaisi hänet. Mutta mitään muuta ei tapahtunut, kuin että kummallinen kirjava lintu pyrähti lentoon juuri hänen jalkainsa juuresta ja katosi puitten väliin.
Summerlee oli toinen järjestyksessä. Hänen hintelän ruumiinsa tarmokas sitkeys on todella hämmästyttävä. Hän tahtoi välttämättä, että me panisimme kaksi pyssyä hänen selkäänsä, jotta hänen päästyään toiselle puolelle molemmat professorit olisivat asestettuja. Sitten oli minun vuoroni, ja minä koetin olla katsomatta tuonne kammottavaan syvyyteen. Summerlee ojensi pyssynperänsä minua kohti ja sitten tartuin hänen käteensä. Lordi Roxton sen sijaan kulki aivan tyynesti yli kuilun — kulki aivan ilman tukea. Hänellä mahtoi olla teräksiset hermot.
Ja niin olimme nyt me neljä siinä satumaassa, siinä kadonneessa maailmassa, jonka Maple White oli löytänyt. Kaikki käsitimme tämän olevan riemuhetken. Kuka olisi voinut aavistaa tässä piilevän syyn meidän suurimpaan onnettomuuteemme. Suokaa minun muutamin sanoin kuvata tuota musertavaa iskua.
Olimme kääntäneet selkämme siltaan päin ja kulkeneet noin viisikymmentä syltä, kun kuulimme kauheata jyskettä. Yhteisen vaiston ajamina me syöksyimme takaisin sitä tietä, jota olimme tulleetkin. Silta oli poissa!
Alhaalta kallion juurelta keksin minä pian rykelmän oksia ja rungon sirpaleita. Siellä oli meidän pyökkimme. Olikohan ylänteen reuna murtunut ja silta sen vuoksi sortunut? Ensin selitimme kaikin asian niinpäin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä näkyivät puolirotuisen Gomezin tummat kasvot vuoripilarin toiselta puolelta. Niin, kyllähän se oli Gomez, mutta ei enää tuo entinen Gomez mielistelevine hymyineen ja ystävällisine ilmeineen. Hänen silmänsä leimusivat, kasvot olivat väännyksissä ilmaisten vihaa ja sädehtien tyydytetyn kostonhimon hillitöntä iloa.
"Lordi Roxton!" huusi Gomez. "Lordi John Roxton!"
"Mikä on asianne?" vastasi hän. "Tässä olen."
Vihlova nauru kaikui yli kuilun.
"Niin, siellä te olette, te englantilainen koira, ja sinne täytyy teidän myös jäädä. Olen odottanut ja odottanut, ja nyt viimein sattui tilaisuus. Teidän mielestänne oli vaikea päästä sinne. Vielä vaikeammaksi luulen paluun käyvän. Te kirotut narrit, nyt te olette loukossa joka ainoa!"
Olimme niin hämmästyneet, ettemme osanneet puhua mitään. Me seisoimme eteemme tuijottaen. Suuri murtunut, ruohikosta törröttävä oksa osoitti, mistä hän oli saanut vipulaitteen hävittääkseen sillan. Kasvot olivat kadonneet, mutta hetken perästä ne näkyivät entistä enemmän vihaa uhkuvina.
"Me aioimme surmata teidät sillä kivimöhkäleellä, jonka luolan suulta vyörytimme", huusi hän, "mutta tämä tapa oli parempi, sillä se on hitaampi ja kauheampi. Teidän luunne valkenevat siellä ylätasangolla, ei kukaan tiedä, missä ne ovat, eikä tule niitä hautaamaan. Kuolemanne hetkellä ajatelkaa Lopezia, jonka te ammuitte Putomayojoella viisi vuotta sitten. Minä olen hänen veljensä, ja tapahtukoon mitä tahansa, lähden elämästä onnellisena, sillä hänen kuolemansa on kostettu." Mielettömänä heristi hän meille nyrkkiänsä, ja sitten kaikki vaikeni.
Jos puolirotuinen olisi toteuttanut kostonsa ja sitten kadonnut, olisi kaikki hänelle hyvin onnistunut. Mutta hänen narrimainen vastustamaton latinalainen taipumuksensa esiintyä draamallisesti aiheutti hänen perikatonsa. Roxtonia, joka kolmessa maassa oli hankkinut itselleen nimen "Herran ruoska", ei niin vaan vaaratta saanut parjata. Puolirotuinen laskeutui laaksoa kohti kallion toista sivua, mutta ennenkun hän oli ehtinyt maahan, oli lordi Roxton juossut ylätasangon reunaan sellaiseen kohtaan, josta hän voi nähdä miehen. Kuului pyssynpaukahdus ja vaikka me emme mitään nähneetkään, kuulimme parkatisun ja putoavan ruumiin synnyttämän jymähdyksen. Roxton palasi, kasvot jäykkinä kuin graniitti.
"Olen ollut sokea tyhmyri", sanoi hän katkerasti.
"Ymmärtämättömyyteni on saattanut teidän tähän kurjuuteen.
Pitihän minun muistaa, että nämä ihmiset eivät voi antaa anteeksi
heimolaisensa surmaa ja minun olisi pitänyt olla varovaisempi."
"Kuinka kävi tuon toisen? Tarvittiin kai kaksi henkeä viskaamaan puuta paikoiltaan."
"Olisin voinut hänet ampua, mutta jätin hänet sentään henkiin. Ajattelin, että hän ehkä oli syytön siihen. Ehkä olisi ollut paras tappaa hänet, sillä — kuten te sanotte — hänhän oli apuna teossa."
Kun nyt olimme nähneet Gomezin teon, olimme kukin muistavinamme jotakin onnettomuutta ennustavaa hänen käytöksessään — hän oli aina halunnut saada selkoa meidän suunnitteluistamme, seisoskellut kuuntelemassa teltan ulkopuolella, meidän neuvotellessa keskenämme, ja silloin tällöin olimme hänen katseessaan lukeneet salattua vihaa. Me pohdimme yhä asiaa koettaen asettautua uuteen asemaamme niin mukavasti kuin suinkin. Silloin outo tapaus kiinnitti huomiotamme.
Valkeapukuinen mies — epäilemättä eloon jäänyt puolirotuinen — juoksi henkensä kaupalla. Hänen perässään ainoastaan muutaman askelen päässä näkyi Zambo — meidän aulis neekerimme — tuo ebenholtsivärinen jättiläinen syöksyvän. Me näimme kuinka hän saavutti pakolaisen ja takaapäin kietaisi kätensä hänen ympärilleen. Molemmat kierivät nyt toistensa yli maahan. Hetken perästä nousi Zambo, katsoi maassa makaavaa, heilutti iloisesti meille kädellään ja alkoi juosta meitä kohti. Valkea ruumis lepäsi liikkumattomana maassa.
Molemmat vihamiehemme olivat nyt saaneet surmansa, mutta heidän tuottamansa vahinko oli ja pysyi. Ei ollut mitään mahdollisuutta palata pienelle kalliolle. Me olimme olleet maailmankansalaisia, ja nyt oli meidän maailmamme supistunut tähän ylätasankoon. Maailma ja ylätasanko olivat ehdottomasti erillään toisistaan. Tuolla alhaalla oli kanoottejamme kohti viettävä tasanko. Kaukana, sinipunervan autereisen taivaanrannan takana juoksi pieni joki, joka vei sivistyksen yhteyteen. Mutta välirengas puuttui. Ei mikään ihmisnero osaisi rakentaa siltaa nykyisen ja entisen elämämme välillä olevan kuilun yli. Yksi ainoa silmänräpäys oli katkaissut kaikki olemassaolomme ehdot.
Tällöin opin täydellisesti tuntemaan miehekkäät toverini. He olivat tosin vakavia ja ajattelevaisia, mutta ehdottoman tyyniä. Toistaiseksi emme voineet muuta kuin odottaa Zambon paluuta. Pian hänen mustat rehelliset kasvonsa näkyivät kallioreunan takaa ja hänen herkulesmainen vartalonsa ilmestyi kohta kalliotornin huipulle.
"Mitä minä teke?" huusi hän. "Te minulle sano ja minä teke."
Helppo kysyä mutta vaikea vastata. Yksi asia oli meille selviö. Hän oli ainoa meitä muuhun maailmaan yhdistävä, luotettava yhdysside. Hän ei saanut meitä jättää millään ehdolla. "Ei, ei", huusi hän. "Ei minä jättä. Mitä tapahtuu, te löytä minu aina täällä. Ei voi pitää intiaani paikoilla. He sano jo liian paljon. Curupuri elää täällä ja senvuoksi he mene. Kun te jätti, minä ei ole voinut pitää heitä kurissa."
Tosiasia oli että intiaanimme monella tavalla olivat viime aikoina osoittaneet olevansa väsyneitä matkaan ja tahtovansa palata kotiinsa. Me käsitimme Zambon puhuneen totta siinä, ettei hän voinut heitä pidättää.
"Pyydä heitä odottamaan huomiseen, Zambo", huusin minä. "Lähetän kirjeen heidän mukanaan."
"Sen kyllä minä teke, sir. Minä lupaa, että he odotta huomiseen", sanoi neekeri. "Mutta mitä minä teke teille nyt?"
Hän sai paljon tehtävää, ja tuo uskollinen mies suoritti kaikki erittäin hyvin. Ensiksi irroitti hän köyden pyökin kappaleista ja heitti sen toisen pään meille. Se ei ollut tavallista vaatenuoraa paksumpi, mutta se oli tavattoman kestävää, ja vaikka emme voineetkaan käyttää sitä siltana, olisi se välttämätön kiipeämistä varten, jos siihen täytyisi ryhtyä. Sitten kiinnitti hän nuoran toiseen päähän ruokatavarakäärön, ja meidän onnistui saada se vedettyä yli kuilun. Täten saimme ruokavaroja viikoksi. Lopuksi kipusi hän alas noutamaan yhtä ja toista tarpeellista — ampumavaroja ja muuta sellaista, jonka onnistuimme saamaan omalle puolellemme heittämällä köyden hänelle ja vetämällä sen taas varovasti takaisin. Oli jo ilta tulossa, kun hän kapusi alas, vakuutettuaan meille, että hän kyllä pidättäisi intiaanit seuraavaan päivään.
Senvuoksi minä melkein koko ensimäisen yöni ylätasangolla vietin kirjoittamalla lyhdyn himmeässä valossa muistiin kaikkea mitä tähän asti on tapahtunut.
Me söimme illallista ja leiriydyimme kallion reunamalle, sammuttaen janomme apollinariksella, jota oli pari pulloa saamissamme laatikoissa. Olisimme mitä kipeimmin tarvinneet vettä, mutta minä luulen, että yksinpä lordi Roxtonillakin oli ollut tänään seikkailuja kylliksi yhden päivän osaksi, niin että kellään meistä ei ollut halua lähteä tutkimaan vierasta maata. Me emme sytyttäneet tulta ja kartoimme kaikkia tarpeettomia ääniä.
Huomenna — tai oikeammin tänään, sillä aamu jo sarastaa kun tätä kirjoitan — lähdemme me ensimäiselle tutkimusmatkallemme tuntemattomaan maahan. Enpä tiedä, koska taas saan tilaisuuden kirjoittaa — saanenko koskaan. Näen että intiaanit vielä ovat tuolla alhaalla, ja olen varma, että uskollinen Zambo kohta tulee noutamaan kirjeeni. Tulkoon tämä onnellisesti perille!
P. S. Mitä enemmän asemaamme ajattelen, sitä lohduttomammalta se tuntuu. En näe mitään palaamismahdollisuutta. Jos ylätasangon reunalla kasvaisi joku korkea puu, niin voisimme kaataa sen ja käyttää sitä paluusiltana, mutta viidenkymmenen sylen alalla reunasta ei kasva ainoatakaan sellaista. Yhdistyneet voimamme ovat liian heikot sellaisen kuljettamiseen. Nuora on tietysti liian lyhyt ulottuakseen maahan asti. Ei, asemamme on toivoton — aivan toivoton!
KYMMENES LUKU
Hämmästyttäviä kokemuksia.
On tapahtunut paljon ihmeellisiä asioita ja yhä vielä tapahtuu. Minulla on käytettävänäni ainoastaan viisi muistikirjaa ja käärö leveitä paperikaistaleita sekä yksi ainoa stylografikynä, mutta niin kauan kun voin kättäni liikuttaa, aion kirjoittaa muistiin kokemuksiani ja vaikutelmiani, sillä koska me olemme ainoat ihmiset maailmassa, jotka ovat sellaisia ilmiöitä saaneet nähdä, on äärettömän tärkeätä, että minä kirjoitan ne paperille niinkauan kun ne vielä verekseltä muistan, ja ennenkun meitä alituisesti uhkaava kohtalo meidät nujertaa. Viekö Zambo nämä kirjeet joelle, tai voinko itse jollakin ihmeellisellä tavalla päästä kotiin, vai joku rohkea tutkijako joskus huomaa jälkemme ja ehkä täydellisen lentokoneen avulla pääsee tänne ja löytää tämän käsikirjoituspinkan, en tiedä — varmaa on vain, että nämä kirjoitelmani joutuvat jälkimaailmalle seikkailujen vuosikirjojen klassillisina lisinä.
Sen päivän jälkeisenä aamuna, jona Gomez oli meidät halpamaisesti pettänyt, ja me olimme suljetut ylätasangolle, saimme uuden lisän kokemuksiimme. Tämä ensimäinen havainto ei tosin millään tavalla vaikuttanut edullisesti käsitykseeni uudesta olinpaikastamme. Kun aamun jo sarastaessa nukahdettuani heräsin, huomasin jalassani jotakin kummallista. Housuni olivat kurtussa, niin että ihoni näkyi puolisukan varren yläpuolelta. Ja tässä paljaassa ihossa oli kiinni suuri purppuranvärinen viinamarja. Hämmästyneenä kumarruin ottaakseni käteeni sen, mutta kauhukseni se särkyi hyppysissäni, ja siitä pärskyi verta joka taholle. Inhonhuudahdukseni oli kutsunut molemmat professorit paikalle.
"Perin ihmeellistä", sanoi Summerlee kumartuen pohkeeni yli. "Suuri punkki, jolla ei varmasti vielä ole nimeä."
"Vaivojemme esikoinen", selitti Challenger ankaran pedantisella tavallaan. "Kunnioittakaamme sitä nimellä Ixodes Maloni. Pistoksen aiheuttaman tuskan korvaa varmaan se kunnia, että saatte nimenne kirjoitetuksi zoologian kuolemattomiin papereihin. Onnettomuudeksi rutistitte kuoliaaksi tuon kauniin eläimen juuri silloin kun se oli imenyt itsensä kylläiseksi."
"Tuo inhoittava eläin!" huudahdin minä.
Professori Challenger kohotti paheksuvasti pensasmaisia kulmakarvojaan ja laski toisen käpälänsä minun olkapäälleni.
"Teidän pitäisi kehittää tieteellistä silmäänne ja vapautunutta tieteellistä aistianne", sanoi hän. "Minun filosofisen käsityskantani mukaan on punkki suikulaisine imutorvineen ja venyvine vatsoineen yhtä kaunis luonnonilmiö kuin riikinkukko tai revontulet. Loukkaannun kuullessani teidän puhuvan siitä noin halventavalla tavalla. Toivon kuitenkin että me kyllin uutterasti etsittyämme vielä löydämme toisen samanlaisen."
"Niin, varmaankin", sanoi Summerlee pisteliäästi, "sillä sellainen katosi juuri nyt teidän paidankauluksenne alle."
Challenger hyppäsi pystyyn ulvoen kuin eläin ja pyyhkien raivoissaan takinkaulustaan saadakseen sen pois. Summerlee ja minä nauroimme niin että tuskin voimme häntä auttaa. Riisuttuamme hänet näimme, että hänen ihonsa oli ylt'yleensä mustan karvan peittämä, ja tässä viidakossa me saavutimme kuljeskelevan punkin, ennenkun se oli ehtinyt pistää häntä. Kaikki lähellä olevat pensaat olivat täynnä näitä inhoittavia eläimiä, ja oli päivän selvää, että meidän täytyi muuttaa leirimme toiseen paikkaan.
Mutta ensimäiseksi oli sovittava asiasta uskollisen neekerimme kanssa, joka pian ilmestyi pilarikalliolle heittäen sieltä meille kaakaopurkkeja ja keksilaatikoita. Varastostamme tuli hänen jättää itselleen elintarpeita niin paljon, että hän voisi tarvittaessa elää kaksi kuukautta. Intiaanit saisivat lopun palkakseen oppaina olostaan ja siitä, että veivät kirjeemme Amazonjoelle. Jonkun tunnin perästä näimme me heidän hanhenmarssissa kulkevan tasangolle päin, mytty päänsä päällä, koettaen päästä samoamaan sitä tietä, jota me juuri olimme tulleet. Zambo jäi meidän kallion juurella olevaan kotaamme, muodostaen ainoan yhdyssiteen meidän ja alapuolellamme olevan maailman kanssa.
Ja nyt meidän piti ratkaista, mitä oli tehtävä. Me muutimme leiripaikkamme noiden punkkeja täynnä olevien pensaiden läheisyydestä vähän matkan päässä sijaitsevaan pieneen notkelmaan, joka kaikilta puolilta oli puiden ympäröimä. Notkelman lähellä kaivoimme esiin mainion lähteen, ja sen reunalla me nyt istuimme tehden ensi suunnittelujamme. Linnut lauloivat lehviköissä — erikoisesti yhden laulutapa oli meille tuntematon — mutta muuten ei näkynyt elonmerkkiäkään.
Ensinnä täytyi meidän ottaa tarkasti selkoa, kuinka paljon meillä oli tarveaineita käytettävänämme. Yhteensä se, mitä itse olimme tuoneet mukanamme, ja Zambon heittämät tavarat muodostivat tyydyttävän varaston. Oli tärkeintä mahdollisesti uhkaavien vaarojen varalta, että meillä oli neljä kivääriä ja niihin kuuluvia patruunia tuhatkolmesataa. Sen lisäksi oli meillä haulipyssy, mutta siihen vain sataviisikymmentä patruunaa. Ruokavaroja oli useaksi viikoksi, olipa tupakkaakin, sekä joitakuita tieteellisiä kojeita, kuten suuri kaukoputki ja hyvä kiikari. Me kokosimme tavaramme yhteen kohtaan, ja ensimäinen varovaisuustoimenpiteemme oli kaataa kirveillämme ja puukoillamme piikkipensaita, jotka me sitten ladoimme päällekkäin läpimitaltaan noin viidenkymmenen sylen suuruiseksi ympyräksi. Tämä oli meidän päämajamme — meidän pakopaikkamme vaaran uhatessa ja tavara-aittamme. Fort Challengeriksi me sen nimitimme.
Oli jo keskipäivä, ennenkun olimme saaneet turvatuksi asemamme, mutta kuumuus ei ollut lainkaan tukahuttava, ja ylätasangon ilmasto oli kasvullisuutensakin laatuun nähden lauhkea. Pyökkiä, tammia vieläpä koivujakin oli meitä ympäröivien puiden joukossa. Valtava ginkopuu [Salispuria adiantifolia] nosti latvaansa yli kaikkien muiden puiden levitellen runsaita Venuskutrejaan rakentamamme linnoituksen yli. Sen suojassa me jatkoimme keskusteluamme, samalla kun lordi Roxton, joka ratkaisevalla hetkellä oli heti ottanut käskyvallan, ilmoitti meille huomionsa.
"Niin kauan ei ole mitään hätää, kun meitä ei ole ainoakaan ihminen tai eläin nähnyt tai kuullut", sanoi hän. "Siitä hetkestä, jona ne saavat tietää meidän täällä olomme, alkavat meidän vastuksemme. Ei mikään osoita, että meidät olisi huomattu. Meidän on parasta olla hiljaa ja vakoilla maata. Olisi erittäin hyvä, jos saisimme tarkastaa naapurejamme ennenkun seurustelemme heidän kanssansa."
"Mutta meidän täytyy päästä eteenpäin", uskalsin huomauttaa.
"Tietysti, poikaseni. Meidän täytyy päästä eteenpäin. Mutta me emme saa koskaan mennä niin pitkälle, että emme voi peräytyä varustuksiimme. Ennen kaikkea tulee meidän karttaa ampumista niin kauan, kun ei ole elämä tai kuolema kysymyksessä."
"Mutta te ammuitte itse eilen", sanoi Summerlee. "Tein sen, mutta sitä ei voinut estää. Silloin tuuli sitäpaitsi ankarasti ja sen suunta oli ylätasangolta poispäin. Ei ole luultavaa, että laukaus kuului kauaksikaan ylätasangolla. Apropos, minkä nimen annamme paikalle? Meidän tehtävämme kai on ristiä tämä lapsi?"
Useampia ehdotuksia — parempia ja huonompia — lausuttiin, mutta
Challengerin ehdotus voitti.
"Sitä voidaan kutsua vain yhdellä tavalla", sanoi hän, "Sen täytyy saada löytäjänsä nimi. Tämä on Maple Whiten Maa."
Maple Whiten Maan nimen se sai — niin kutsutaan sitä sillä kartalla, jonka olen saanut tehdäkseni, ja niin mainitaan sitä myös tulevaisuuden atlaksessa.
Ensimäinen tehtävämme on nyt ottaa selkoa Maple Whiten Maasta. Olimme omin silmin nähneet, että paikalla asui tuntemattomia olentoja ja Maple Whiten luonnoskirjan mukaan piti siellä löytyä vielä hirveämpiä ja vaarallisempia eläimiä. Bamburuo'on seivästämä luuranko, jonka oli täytynyt pudota ylhäältä päin, todisti, että maassa asui ilkeämielisiä ihmisiä. Koska meidät ilman pakomahdollisuuksia oli teljetty sellaiseen maahan, oli asemamme sangen vaarallinen, ja järkemme kehoitti meitä hyväksymään kaikki lordi Roxtonin kokemustensa perustalla laatimat varovaisuustoimenpiteet. Mahdotonta oli meidän pysähtyä tämän salaperäisen maailman rajalle, kun me jokainen sydänjuuriamme myöten vapisimme halusta tunkeutua eteenpäin ja päästä sen sisäisen olemuksen perille.
Me suljimme sentähden varustetun leirimme kulkutien, tukkimalla sen suun piikkipensailla; pieni turva- ja varastopaikkamme oli nyt kokonaan piikkiaidan ympäröimä. Hitaasti ja varovasti lähdimme nyt käymään kohti tuntematonta kulkien lähteestämme alkavan puron vartta myöten, joka neuvoisi meille paluutien.
Tuskin olimme päässeet alkua pitemmälle, kun saimme aavistuksen siitä, että tällä matkalla näkisimme monia kummallisia asioita. Kuljeskeltuamme muutaman satasen kyynärää taajassa metsässä, jonka puulajit olivat aivan tuntemattomia — Summerlee, seurueen botanisti, arveli niiden olevan havupuiden ja käpypalmujen heimolaisia, jotka jo aikoja sitten olivat hävinneet tunnetusta maailmasta saavuimme seutuun, jossa puro alkoi leventyä ja lopulta laajeni suoksi. Maa kasvoi runsaasti omituisenmuotoista ruokoa, joka kuului olevan Hippuris vulgaris'ta eli vesikuusta, ja sanajalkoja, jotka kaikki huojuivat navakassa tuulessa. Äkkiä pysähtyi edellä kulkenut lordi Roxton ja kohotti kättänsä.
"Katsokaa!" huudahti hän. "Varmaan olemme löytäneet kaikkien lintujen kantaisän jäljet."
Pehmeässä maassa näkyi todella suuria kolmivarpaisen jalan merkkejä. Eläin — mitä lajia lieneekin ollut — oli kulkenut suon yli ja kadonnut metsään. Kaikki pysähdyimme tutkimaan sen mahdottoman suuria jälkiä. Jos tämä eläin todellakin oli lintu — ja mikä muu eläin olisi voinut tehdä tuollaisia jalanjälkiä — niin oli sen jalka niin paljon suurempi kamelikurjen jalkaa, että sen korkeuden täytyi suhteellisesti olla aivan suunnaton. Lordi Roxton katseli vaanien ympärilleen ja pani kaksi patruunaa pyssyynsä.
"Panen metsästäjämaineeni pantiksi siitä, että jäljet ovat aivan tuoreet. Eläin on kulkenut tästä noin kymmenen minuuttia sitten. Katsokaahan kuinka vesi vielä pulppuilee jalanjäljissä! Totta tosiaan — tässähän on poikanenkin juossut."
Ja todellakin oli tuossa pienemmät samanmuotoiset jäljet.
"Mutta mitä tämä merkitsee?" huudahti professori Summerlee riemuiten ja osoitti jotakin, joka muistutti suuren ihmiskäden jälkeä noiden kolmivarpaisten merkkien keskellä.
"Tuttu muodostuma!" huudahti Challenger ihastuneena. "Olen nähnyt noita kivettymissä. Tämä on sellainen eläin, joka kulkee pystyssä kolmivarpaisilla jaloillaan ja toisinaan panee viisisormisen etukäpälänsä maahan. Ei tämä mikään lintu ole, hyvä Roxton — varmasti ei ole mikään lintu."
"Nelijalkainenko sitten?"
"Ei, vaan matelija — dinosaurus. Vain sellainen eläin on voinut jättää tuollaisia jälkiä. Aikanaan tuottivat ne paljon päänvaivaa tutkijoille — mutta kuka olisi voinut toivoakaan enää saavansa nähdä itse eläimiä."
Hänen sanansa kuolivat kuiskaukseen, ja me seisoimme kaikin hämmästyksestä sanattomina. Jälkien johtamina olimme kulkeneet läpi rämeikön ja sitten tunkeutuneet tiheiköstä väljemmille aloille. Etäämmällä oli notkelma, jossa huomasimme viisi mitä ihmeellisintä eläintä, jollaisia en koskaan ennen ollut nähnyt. Pensaiden taakse kyykistyneinä jäimme niitä katselemaan.
Niitä oli, kuten sanoin, luvultaan viisi — kaksi täysi-ikäistä ja kolme poikasta. Ne olivat hirvittävän suuria. Jo poikasetkin olivat elefantin kokoisia, ja molemmat vanhemmat olivat suurempia kuin mitkään ennen näkemäni eläimet. Niiden iho oli vuolukiven väristä, suomuista, sisiliskon ihoa muistuttavaa pintakerrosta, ja se välkehti auringonpaisteessa. Kaikki ne istuivat leveän, voimakkaan häntänsä varassa suurilla kolmisormisilla takajaloillaan, pitäen kiinni pienillä viisisormisilla eturaajoillaan siitä oksasta, jota pureksivat. En luule voivani antaa teille selvempää kuvausta niiden ulkonäöstä kuin jos sanon, että ne olivat kengurun näköisiä, kaksikymmentä jalkaa korkeita, mutta että itse ruumis oli krokotiilimainen.
Kauan me liikkumattomina katselimme tuota omituista näytelmää. Tuuli kävi juuri meitä vastaan, ja me olimme hyvässä piilossa, joten uskalsimme rauhassa tarkastella. Poikaset leikkivät tehden kömpelöitä hyppyjä vanhempainsa ympärillä. Ne ponnahtivat korkealle ilmaan ja putosivat sitten mätkähtäen maahan. Vanhempien voima näytti olevan rajaton, sillä kun toisen niistä oli vaikea ulottua syömään erästä oksaa, kiersi se etujalkansa rungon ympäri ja katkaisi tuon jokseenkin suuren puun, aivan kuin se olisi ollut vain heikko vesa. Tuo teko osoitti minusta lihasten voimakasta kehittyneisyyttä, mutta samalla aivojen alhaisasteisuutta, sillä kaatuessaan puu koko painollaan osui eläimen päähän ja sai tämän kimeästi ulvahtamaan, — joka taas osoitti, että vaikka eläin olikin suuri, ei se kuitenkaan loputtomasti voinut kärsiä tuskaa. Tapaus sai sen epäilemään paikan turvallisuutta, koska se nyt alkoi löntystää naaraan ja kolmen poikasen seuraamana metsää kohti. Puunrunkojen lomitse näimme vielä eläinten vuolukivenvärisen pinnan välähtelevän ja niiden päiden pistävän esiin viidakon puiden yläpuolella. Sitten ne hävisivät näkyvistämme.
Minä katsahdin tovereihini. Lordi Roxton tähysteli sormi pyssyn hanassa, ja hänen terävässä katseessaan kuvastui metsästäjän into. Mitä hän olisikaan tehnyt saadakseen tuollaisen pään Albanyyn tupakkahuoneensa seinälle, lieden yläpuolelle, ristiinsidottujen airojen viereen! Ja kuitenkin järki esti häntä, sillä tämän tuntemattoman maan ihmeitten tutkiminen onnistuisi meiltä vain sillä ehdolla, että maan asukkaat eivät saisi tietää meistä mitään. Molemmat professorit olivat mykkiä ihastuksesta. Innoissaan olivat he tietämättään tarttuneet toisiaan käsistä ja seisoivat kuin kaksi lasta ihmettä katselemassa. Challengerin poskia kaunisti enkelimäinen hymy, ja Summerleen virnistelevät kasvot pehmensi hämmästyksen ja kunnioituksen tunne.
"Nunc dimittis!" huudahti hän viimein. "Mitähän tästä sanotaan Englannissa?"
"Veli Summerlee, minä tiedän kyllä mitä Englannissa tullaan sanomaan", — lausui Challenger. "Väitetään yleisesti, että te olette kirottuja valehtelijoita ja tieteen puoskareita — aivan niinkuin te ja monet muut sanoitte minusta."
"Mutta kun meillä on valokuvia, joita voimme näyttää heille?"
"Väärennettyjä, Summerlee. Kömpelösti väärennettyjä!"
"Mutta jos meillä on itse eläin mukanamme?"
"Sitten he kai uskovat. Voi kyllä tapahtua, että Malone ja muut Fleet Streetin lörpöttelijät ovat pakoitetut piankin julistamaan maailmalle meidän kunniamme. Elokuun kahdentenakymmenentenätoisena päivänä näimme me viisi elävää iguanodonia Maple Whiten Maassa eräässä notkossa. Kirjoittakaa tämä muistikirjaanne, nuori ystäväni, ja lähettäkää uutinen lehdellenne."
"Ja valmistukaa sitten kiitokseksi tekemään tuttavuutta toimittajan saappaananturoitten kanssa", sanoi lordi Roxton. "Asiat näyttävät hiukan toisilta katsottuina Lontoon latitudilta, poikaseni. Hyvin moni jättää kokemuksensa kertomatta, koska hänellä ei ole toivoa tulla ymmärretyksi. Ja mitä moitittavaa siinä on? Jonkun kuukauden kuluttua tuntuu tämä meistä itsestämmekin unennäöltä. Miksi te nimititte eläimiä?"
"Iguanodoneiksi", sanoi Summerlee. "Niiden jalanjälkiä on kaikkialla Hastingsin hiekkakivissä Kentissä ja Sussexissa. Olosuhteet ovat muuttuneet, ja nuo pedot ovat jo kuolleet. Täällä sitävastoin elinehdot ovat entisellään ja täällä pedot vielä elävät."
"Jos me täältä ehjin nahoin pois pääsemme, niin on minulla tuollaisen elukan pää mukanani," sanoi lordi Roxton. "Luulenpa että Somali-Ugunda yhdistyksen jäsenet olisivat viheriäisiä kateudesta, jos he sen näkisivät. — En tiedä, mitä te, hyvät ystävät, arvelette, mutta minusta tuntuu, että me nyt kuljemme jokseenkin heikolla jäällä."
Minulla oli sama salaperäisyyden ja ympäröivän vaaran tunne. Puiden varjot uhkasivat, ja silmätessämme niiden oksia täytti kauhu ja pelko mielemme. Näkemämme suuret ihme-eläimet olivat tosin kömpelöitä ja sävyisiä, jotka eivät ketään yrittäneetkään vahingoittaa, mutta tässä kummallisuuksien maassa olisi ehkä toisia — hurjia, petomaisia eläinlajeja, jotka vuorten ja metsikköjen kätkössä sijaitsevista pesistään voisivat hyökätä kimppuumme. Tiesin peräti vähän esihistoriallisen ajan merkillisyyksistä, mutta muistan kuitenkin eräästä kirjasta lukeneeni, että silloin oli olemassa eläimiä, jotka käyttivät elantonaan leijonia ja tiikereitä aivan niinkuin kissa elää rottia ja hiiriä syömällä. Voisihan Maple Whiten Maankin metsissä olla sellaisia! Kohtalojen kirjaan oli kirjoitettu, että meidän samana aamuna — ensimäisenä uuteen maahan jouduttuamme piti tulla huomaamaan mitkä moninaiset ja kummalliset vaarat meitä todella olivat uhkaamassa. Sattui inhoittava seikkailu, jota minä kauhulla muistelen. Jos — kuten lordi Roxton sanoi — iguanodonien notkelma kerran tuntuu meistä unennäöltä, niin varmaan pterodaktylien rimpi ahdistaa mieltämme kuin painajainen. Mutta kuvaanpa asiat, niinkuin ne tapahtuvat.
Me samosimme hyvin hitaasti eteenpäin, osaksi siitä syystä, että lordi Roxton kulki edellä vakoilemassa ennenkun antoi meille luvan tulla jäljessään, osaksi siitä syystä, että melkein joka toisella askelella jompikumpi professoreista huudahtaen ihastuksesta kumartui tutkimaan jotakin ennestään tuntematonta kukkaa tai hyönteistä. Olimme kaiken kaikkiaan kulkeneet ehkä pari kolme Englannin peninkulmaa pysytellen puron oikealla puolella, kun saavuimme jokseenkin laajalle puuttomalle kentälle. Kaistale metsää päättyi kalliolouhikkoon ja koko tasanko oli vierinkivien peittämä. Me lähestyimme hitaasti noita kallioita kulkien pensaiden keskitse, jotka ulottuivat vyötäisiimme asti; silloin me äkkiä kuulimme kummallista matalaa vaakkumista ja viheltävää ääntä, joka keskeytymättömästi täytti ilman ja tuntui tulevan aivan meidän edestämme. Lordi Roxton kohotti kättään sen merkiksi että meidän täytyi pysähtyä, jonka jälkeen hän itse — kumartuneena juosten — pian raivasi itselleen tien kalliolohkareille. Me näimme hänen katsovan alaspäin ja tekevän käsillään hämmästyksen eleitä. Koko hänen olentonsa osoitti, että siellä oli jotakin ihmeellistä mutta samalla vaarallista.
Hiivimme hänen luokseen ja kumarruimme katsomaan tuonne suurten kivien väliin. Näimme silloin suuren syvänteen, joka mahdollisesti muinoin oli ollut ylätasangon tuolivuori-aukko. Se oli maljan muotoinen ja sen pohjassa, muutamia satoja kyynäröitä siltä paikalta, jossa me seisoimme, näkyi vihreävaahtoisia kaislareunaisia vesilätäköitä. Paikka oli itsessään satumaisen merkillinen, mutta sen asukkaat saattoivat sen muistuttamaan jotakin Danten seitsemän kerroksen kohtausta. Paikka oli pterodaktylien tyyssija. Meidänkin nähdäksemme oli niitä siellä satoja. Aukeaman koko pohja ja lätäkköjen ympärykset vilisivät niiden poikasia ja iljettäviä naaraita, jotka hautoivat nahkamaisia kellertäviä muniaan. Tästä rääkyvästä räpyttelevästä inhoittavien matelijoiden joukosta lähti tuo ilman täyttävä epämiellyttävä ääni, sekä löyhkäävä ummehtunut ilma, joka teki meidät aivan sairaiksi. Mutta hirvittävät harmaat ja ryppyiset koiraat istuivat kukin omalla kivellänsä muistuttaen enemmän kuolleita kuivattuja muumioita kuin eläviä eläimiä. Ne istuivat aivan liikkumattomina, niiden punaiset silmät vain pyörivät, ja silloin tällöin ne sieppasivat hiirenloukkusuuhunsa jonkun ohi lentävän korennon. Niiden suuret kaivomaiset siivet yhtyivät toisiinsa käsivarren mutkassa, niin että ne muistuttivat kauheisiin hämähäkinseitin värisiin huiveihin kääriytyneitä jätti-eukkoja, joiden inhoittavat päät kurkoittautuivat esiin. Suuret ja pienet yhteenlaskettuina oli noita kauheita eläimiä kolossa ainakin tuhatkunta.
Tiedemiehemme olisivat mielellään jääneet tänne vaikka koko päiväksi, siinä määrin oli heille mielenkiintoinen tämä tilaisuus, joka tarjosi heidän tutkittavakseen esihistoriallisten aikakausien elämää. He kiinnittivät huomionsa kivikkoon heitettyjen kalojen ja kuolleitten lintujen jäännöksiin, joista voi vetää johtopäätöksen, minkälaista ruokaa nämä olennot syövät. Kuulin heidän onnittelevan toisiaan selvitettyään kysymyksen, minkätähden juuri tämän lentävän lohikäärmeen muinaisjälkiä tavataan niin runsain määrin muutamilla pienillä aloilla, kuten esimerkiksi Cambridge Greenin hiekkariutoilla; nythän oli nähty, että ne elävät laumoittain.
Lopuksi Challenger innoissaan, näyttääkseen Summerleelle jotakin, kurkoittautui yli kallionpartaan ja oli vähällä tuottaa meille kaikille perikadon. Heti paikalla päästi lähin koiras kimeän viheltävän huudon ja lentää pyrähytti kaksikymmentä jalkaa pitkine kalvomaisine silpineen ilmaan. Naaraat ja poikaset ryömivät toistensa luo lätäkköjen lähelle, samalla kun vartioivain urosten koko lauma kohosi lentämään. Oli ihmeellistä nähdä satalukuisen lauman noita suunnattoman suuria ja innoittavan näköisiä olentoja joutsenten tavoin terävin leikkaavin siivenlyönnein nousevan ilmaan; mutta me huomasimme pian, ettei tämä näky tuottanut meille pitkäaikaista nautintoa. Alussa nuo rujot eläimet leijailivat suuressa kehässä päästäkseen vakuutetuiksi vaaran todellisesta suuruudesta. Mutta sitten ne laskeutuivat yhä alemmaksi ja alemmaksi, piiri tuli yhä ahtaammaksi ja lopulta kaartelivat ne aivan meidän ympärillämme; niiden suurten vuolukivenväristen siipien kuiva ratiseva viuhina täytti ilman sellaisella äänten paljoudella, että mieleeni muistui Hendonin aerodromi kilpasoutupäiviltä.
"Nopeasti metsää kohti ja pysytelkää yhdessä!" huusi lordi Roxton heiluttaen pyssynperäänsä. "Nuo konnat tarkoittavat täyttä totta."
Sinä silmänräpäyksenä kun me aioimme paeta, suppeni piiri niin pieneksi, että lähimmät siivenkärjet olivat vähällä lyödä meitä kasvoihin. Me koetimme iskeä eläimiä pyssyillämme, mutta siitä ei ollut apua. Äkkiä pisti esiin sähisevä pitkä kaula vuolukivenharmaasta renkaasta, ja julma ammottava nokka kurkottautui meitä kohti. Ja sitä seurasi toinen ja kolmas. Summerlee huusi ja vei käden kasvoilleen, joista purskahti verta. Tunsin aivankuin naskali olisi pistetty niskaani, ja kova isku sai minut horjahtamaan. Challenger kaatui ja kun minä kumarruin häntä nostamaan, sain taas iskun takaapäin ja suistuin hänen päällensä. Samassa silmänräpäyksessä kuulin lordi Roxtonin pyssyn paukahtavan, ja kohottaessani päätäni näin yhden eläimen raadelluin siivin ryömivän maassa sähisten ja sätkytellen, suu ammollaan ja mulkoilevat silmät veristävinä — muistuttaen keskiaikaisten maalauksien paholaista. Sen toverit olivat kohonneet korkeammalle pelästyttyään tuota kauheata ääntä, ja räpyttelivät nyt siipiään meidän päittemme yläpuolella.
"No nyt!" huusi lordi Roxton. "Nyt on henki pelastettava!"
Me hoipertelimme pensasmetsän läpi, mutta juuri kun ehdimme puitten läheisyyteen, olivat raivottaret taas kimpussamme. Summerlee työnnettiin kumoon, mutta me nostimme hänet nopeasti pystyyn ja vedimme hänet mukanamme puunrunkojen suojaan. Kun olimme onnellisesti sinne päässeet, olimme pelastuneet, sillä eläinten suurilla siivillä ei ollut täällä liikkumistilaa. Kun me sitten ontuen kuljimme leiriin päin piestyinä ja lamautuneina, näimme me niiden korkealla sinitaivaalla metsäkyyhkysten näköisinä lentelevän ja aivan varmaan seuraten silmillänsä meidän matkaamme. Kun me tulimme syvemmälle metsään, luopuivat ne metsästyksestä, ja me emme nähneet niitä enää.
"Perin mielenkiintoinen ja vakuuttava kokemus", sanoi Challenger pysähtyessämme purolle ja ryhtyi hautomaan ajettunutta polveansa. "Olemme päässeet täydellisesti selville, Summerlee, vihastuneen pterodaktyluksen tavoista."
Summerlee kuivaili verta otsassaan olevasta uurroksesta, ja minä samalla aikaa sidoin niskalihaksissani olevaa epämieluista haavaa. Lordi Roxtonin takin olkakappale oli repaleina, mutta pedon hampaat olivat vain hipaisseet hänen ihoansa.
"On huomattava", jatkoi Challenger, "että nuori ystävämme on eittämättömästi saanut iskun niskaansa, kun sitä vastoin lordi Roxtonin takki on kynsin revitty. Minä puolestani sain korvapuustin niiden siivistä, joten olemme kokeneet kuinka eri tavoilla he hyökkäävät vihollisen kimppuun."
"Me olemme hädin tuskin pelastaneet henkemme", sanoi lordi Roxton vakavana, "ja minä puolestani en voi kuvitella inhoittavampaa tapaa lähteä tästä maailmasta kuin joutua tuollaisten petojen uhriksi. Minun täytyi ampua, mutta ei ollut enää mitään muuta keinoa."
"Jos te ette olisi sitä tehnyt, emme me nyt istuisi tässä", sanoin minä syvällä vakaumuksella.
"Ehkäpä siitä ei ollut mitään vahinkoa", sanoi hän. "Näissä metsissä kuuluu kyllä usein paukahtavia ääniä puitten kaatuessa ja taittuessa, niin että ne muistuttavat pyssynlaukausta. Mutta jos olette kanssani samaa mieltä siinä, että meillä yhden päivän osaksi on kyllin ollut jännitystä, niin teemme viisaimmin, kun riennämme leiriimme huuhtomaan karbolilla haavojamme. Kukapa tietää, mitä vaarallisia myrkkyjä noilla pedoilla voi olla inhoittavissa leuoissaan."
Varmaankaan ei kukaan maailman luomisesta asti ole kokenut sellaista päivää kuin tämä. Aina odotti meitä joku uusi yllätys. Kun me puron vartta pitkin lopulta päädyimme omaan notkoomme ja näimme leiriämme ympäröivän pienoisen barrikadin, luulimme seikkailujemme vihdoinkin loppuneen. Mutta saimmepa vielä ankaran ajattelemisen aiheen, ennenkun pääsimme levolle. Fort Challengerin kulkutie oli koskematon, vallitukset ehjät, ja kuitenkin oli siellä poissaollessamme käynyt jokin ihmeellinen ja voimakas olio. Ei ainoakaan jalanjälki ollut osoittamassa sen laatua, ainoastaan gingkopuun taipunut oksa saattoi meidät aavistamaan, miten se oli tullut ja mennyt. Sen ilkeydestä ja voimasta antoi kyllä selvän näytteen varaston epäjärjestys. Tavaramme olivat heitetyt sikin sokin, suuri säilykerasia oli rikottu ja sen sisällys ryöstetty. Yksi patruunalaatikko oli aivan rikkimuserrettu ja metalliprojektiilit särjettyinä sen vieressä. Taas täytti uhkaavan vaaran tunne sielumme ja kauhistuneina katselimme meitä ympäröivien puitten tummia varjoja, joissa mahdollisesti piileskeli joitakin kauheita olentoja. Rauhoittavaa oli silloin kuulla Zambon äänen ja, ehdittyämme ylätasangon reunalle, nähdä hänen istuvan ja hyväntahtoisesti virnistelevän vastapäisen pylväskallion huipulla.
"Kaikki hyvin, Challengerin joukko, kaikki hyvin!" huusi hän. "Minä pysy täällä. Ei pelkä. Te löytä minu aina täältä, kun tahto."
Hänen rehelliset mustat kasvonsa sekä tuo suurenmoinen näköala, jonka ääret ulottuivat lähes Amazonjoen sivu-uomalle saakka, muistutti meille voimakkaasti, että me vielä olimme tämän maan kamaralla kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, eikä meitä oltukaan jonkun lumouksen kautta siirretty toiseen sivistymättömään kiertotähteen. Oli vaikea uskoa, että tuo etäisen taivaanrannan sinipunerva juova ei ollut kovinkaan kaukana suuresta joesta, jossa suuret höyrylaivat liikkuivat ja jonka äärillä ihmiset tekivät pikku askareitaan, samalla kun me, eläen menneitten aikojen kummallisten eläinten parissa, voimme vain katsella tuonne kauas ja uneksia kaikesta siitä, mitä elämä siellä voi tarjota.
Vielä yksi tuon ihmeellisen päivän muistoista väikkyy mielessäni, ja minä lopetan kirjeeni sillä. Molemmat professorit, joiden mielialaa kärsimämme vammat ja vahingot varmaankin olivat masentaneet, alkoivat väitellä, olivatko nuo ahdistajamme pterodaktylusten vai dimorfodonien sukua, ja joutuivat kiivaaseen sanasotaan. Päästäkseni kuulemasta tuota menin hiukan etäämmälle ja istahdin kaatuneelle puunrungolle tupakoimaan, kun lordi Roxton tuli käyden minua kohti.
"Kuulkaa nyt, Malone", sanoi hän, "muistatteko tuon petojen onkalon?"
"No varmasti minä sen muistan."
"Sehän oli jonkinlainen vulkaninen aukeama, eikö niin?"
"Epäilemättä", sanoin.
"Panitteko merkille, millaista oli sen maanlaatu?"
"Pelkkiä kalliomöhkäleitä ja kiviä."
"Mutta veden partailla, jossa kasvoi kaislaa?"
"Siinä oli maa sinertävää. Se oli hyvin saven näköistä."
"Aivan niin. Sinisen saven täyttämä vulkanisen torven suu."
"Mitä siitä nyt enää?" kysyin.
"No muuten vaan, muuten vaan", sanoi hän palaten pitkin askelin väittelevien miesten luo, joiden äänet kuuluivat yhtenäiseltä duetolta. Summerleen korkeat kimeät sävelet erottautuivat selvästi Challengerin heleästä bassosäestyksestä. En olisi kiinnittänyt huomiotani lordi Roxtonin kysymyksiin, mutta kuulin hänen vielä yönkin aikana mutisevan itsekseen: "Sinistä savea — savea vulkanisessa torvessa!" Nämä olivat viimeiset kuulemani sanat; sitten minä lopen väsyneenä vaivuin syvään uneen.
YHDESTOISTA LUKU
Kerran minäkin olin sankari.
Lordi Roxton oli lausunut oikean otaksuman arvellessaan, että noiden kauheiden eläinten puremat olivat myrkyllisiä. Ensimäisen seikkailumme jälkeisenä aamuna ylätasangolla saimme sekä Summerlee että minä potea kovia tuskia ja kuumetta, ja Challengerin polvi oli niin hellä ja ajettunut, että hän tuskin voi nilkuttaa eteenpäin. Me pysyimme senvuoksi koko päivän leirissämme, ja lordi Roxton, meidän vähillä voimillamme häntä auttaessa, koetti kohottaa ja lujittaa linnoituksemme piikkiseiniä, jotka olivat meidän ainoa turvamme. Muistan että minulla koko päivän oli se tunne, että meitä tarkasti pidetään silmällä, vaikka en voinut tietää millä tavalla.
Tämä tuntemus oli niin voimakas, että minä kerroin siitä professori Challengerille, joka kuitenkin pani sen kuumeesta johtuneen kiihtymyksen tiliin. Yhtä mittaa minä pälyilin ympärilleni varmana siitä, että jotain täytyisi näkyä, multa katseeni osui vain piikki-aidan tummaan pensaikkoon ja yllämme humiseviin kaamean synkkiin puihin. Siitä huolimatta tuli yhä voimakkaammaksi tuo tunteeni, että jokin ilkeämielinen olento oli läheisyydessämme meitä väijymässä. Ajattelin intiaanien taikauskoa, ajattelin Curupuria — metsien vaanivaa henkeä — ja olin valmis uskomaan, että me olimme vihoittaneet tuon kauhean olennon, tunkeuduttuamme hänen etäisimpään pyhäkköönsä.
Sinä yönä — kolmantena Maple Whiten Maassa viettämistämme — koimme me jotakin, joka teki meihin syvän vaikutuksen ja saattoi meidät tuntemaan kiitollisuutta lordi Roxtonia kohtaan siitä, että hän niin väsymättömästi oli työskennellyt saadakseen meidän olomme mahdollisimman turvalliseksi. Nukuimme sammuneen nuotiomme ympärillä, kun meidät äkkiä herätti kauhea huuto ja kiljunta, jonka kaltaista en ole ikänäni kuullut. En osaa mihinkään verrata tuota kamalaa rähäkkää, joka tuntui lähtevän muutaman sadan kyynärän päästä leiristämme. Se oli yhtä korviasärkevä kuin lokomotiivin vihellyspilli, mutta kun tämän ääni on kirkas, konemaisen terävä, oli se laajempi ja syvempi sekä hirveintä vaaraa ja pelkoa todistava. Me tukimme korvamme käsillämme estääksemme tuota hermoja tärisyttävää ääntä särkemästä niitä. Kylmät hikikarpalot nousivat otsalleni, ja kokemaini vaikutelmien kamaluus sai minut voimaan pahoin. Kidutetun elämän kaikki kärsimykset, sen kauhu ja kirous, sen lukemattomat surut tuntuivat yhdistyneen tähän kaameaan tuskantäyteen huutoon. Ja tämän kimeän kirkunan ohella kuului toinen katkonaisempi ääni, matala, käheä nauru, edellisen jylisevänä, sekaisena, ilkkuvana säestyksenä. Kolme neljä minuuttia kesti tuo inhoittava kaksinlaulu, pelästyneitten lintujen alkaessa puiden lehvissä pyrähdellä. Ja sitten se loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Kauan aikaa me istuimme sanattomina. Vihdoin lordi Roxton heitti risukimpun hiillokseen, ja tulen loimu valaisi toverieni vakoilevat katseet ja heitti lepattavan valon yllämme riippuviin suuriin oksiin.
"Mitä se oli?" kuiskasin minä.
"Siitä saamme pohtia aamulla", sanoi lordi Roxton. "Se oli meitä hyvin lähellä — aivan notkon alueella."
"Me olemme nyt saaneet kuulla esihistoriallisen murhenäytelmän, kokeneet sellaisen draaman, joka esitettiin jonkun jura-lagunin rantakaislikossa, kun toinen lohikäärme tappoi ja nujersi toisen pohjamutaan", sanoi Challenger vakavammalla äänellä, kuin olin koskaan kuullut hänen puhuvan. "Onneksi luotiin ihminen viimeiseksi. Alkuaikoina oli liikkeellä sellaisia voimia, että ei mikään inhimillinen mahti eivätkä mitkään keinotekoiset aseet olisi voineet niitä vastustaa. Mitä olisivat miehen linko ja nuoli mahtaneet taistelussa sellaisia voimia vastaan, joita olemme tänä yönä tulleet tuntemaan! Yksinpä uudenaikainen pyssykin olisi todennäköisesti ollut tehoton tuollaisten hirviöitten suhteen."
Summerlee kohotti äkisti kättänsä.
"'Hiljaa!" huudahti hän. "Minä kuulen koko ajan jotakin."
Hiljaisuudesta kuului tasaisia tassuttelevia askeleita. Selvästi jokin eläin lähestyi — pehmeitten mutta painavien, varovasti maahan laskettujen käpäläin tömähdellessä. Se hiipi hitaasti leirin ympäri ja pysähtyi käytävän suulle. Eläimen hengitys kuului matalana nousevana ja laskevana huohotuksena. Vain heikko aita erotti meidät tuosta yön aaveesta. Me olimme kaikin tarttuneet pyssyihimme, ja lordi Roxton oli vetänyt syrjään erään aidan oksista avatakseen tirkistysreiän.
"Pyhän Yrjänän nimessä!" kuiskasi hän. "Minä luulen näkeväni hirviön!"
Minä kumarruin katsomaan hänen olkansa yli. Tosiaan, minäkin näin sen. Puiden tummista varjoista erottautui jotakin vielä tummempaa — jotakin suurta, uhkaavaa, horjuvaa — jokin villiä voimaa ja ilkeyttä puhkuva olento. Se oli ainoastaan noin hevosen korkuinen, mutta nuo hämärät ääriviivat todistivat kestävyyttä ja voimaa. Läähättävä hengitys, tasainen ja kuuluva kuin työskentelevän höyrykoneen ääni, todisti, että sillä oli jättiläisvoimainen elimistö. Kerran kun se liikahti, olin näkevinäni kauhistuttavan vihreän silmäparin leimuavan. Lehdet vapisivat aivan kuin eläin olisi pyrkinyt eteenpäin.
"Luulen että se aikoo hypätä", sanoin minä ja jännitin liipasinta.
"Älkää ampuko! Älkää ampuko!" kuiskasi lordi Roxton. "Pyssynlaukaus yön hiljaisuudessa kuuluu peninkulmain matkan päähän. Säästäkää se viime valtiksi."
"Jos peto pääsee aidan yli, olemme kuoleman omat", sanoi Summerlee ja puhuessaan hänen äänensä muuttui hermostuneeksi nauruksi.
"Se ei saa tulla tälle puolelle", sanoi lordi Roxton, "mutta ampukaa vasta viime hädässä. Ehkä minä saan tuon veitikan nöyrtymään. Joka tapauksessa aion koettaa."
"Ja nyt teki hän rohkeimman teon, minkä elämässäni olen nähnyt. Hän kumartui nuotiolle, otti palavan oksan ja pujahti käytävään tekemästään laskuportista pimeyteen. Eläin läheni heti kauheasti mylvien. Lordi Roxton ei epäillyt hetkeäkään, vaan riensi kepein askelin sitä vastaan ja linkosi leimuavan kekäleen sen otsikkoon. Näin nyt vilaukselta hirmuiset jättiläissammakon kasvot, joiden iho oli käsnikäs, ja lerpattavan, verisen suun. Silmänräpäyksessä se ryntäsi metsään päin, ja meidän kauhea vieraamme oli kadonnut."
"Minä arvasin ettei hän pidä valkeasta", sanoi lordi Roxton hymyillen palatessaan luoksemme ja heittäessään oksan nuotioon.
"Teidän ei olisi pitänyt antautua sellaiseen vaaraan?" huusimme hänelle kaikin.
"Muu ei auttanut. Jos se olisi päässyt tänne joukkoomme, olisimme me ampuneet toisiamme, koettaessamme hätyyttää sitä. Jos taas olisimme ampuneet aidan yli ja haavoittaneet sitä, olisi se kyllä pian ollut kimpussamme puhumattakaan siitä, että me olisimme herättäneet koko seudun yö-unestaan. Pää-asiahan on että olemme jokseenkin onnellisesti selvinneet koko jutusta. Mikähän tuo veitikka mahtoi olla?"
Oppineet herrat katsahtivat toisiinsa epäillen.
"Minä puolestani en voi sitä varmasti luokittaa", sanoi Summerlee ja otti tulen piippuunsa nuotiosta.
"Evätessänne lausuntonne, osoitatte te melkoista tieteellistä vaiteliaisuutta", sanoi Challenger pöyhkeän alistuvaisesti. "Itse koetan käyttää ymmärrettävää sanamuotoa ja teen sen todenmukaisen väitteen, että me tänä yönä olemme olleet tekemisissä jonkun lihaasyövän dinosauruksen kanssa. Olen jo ennen viittaillut siihen suuntaan, että niitä eläisi tällä ylätasangolla."
"Meidän ei pidä unohtaa", huomautti professori Summerlee, "että on ollut olemassa paljon esihistoriallisia olentoja, jotka eivät koskaan ole tulleet meidän tietopiiriimme. Olisi julkeata väittää, että me voimme antaa heti nimen kaikille olennoille, joita me mahdollisesti täällä tapaamme."
"Aivan niin. Meidän täytyy tyytyä oletettuun luokitteluun. Huomenna saamme varmaan uusia todistuksia, jotka ehkä ovat vakuuttavampia. Mutta ennen sitä käykäämme jatkamaan keskeytynyttä untamme."
"Mutta ei ilman vartiaa", tokaisi lordi Roxton päättävästi. "Tällaisessa maassa on hyvä olla aina varuillaan. Tästälähin on kullakin kahden tunnin vartiopalvelus."
"Minä alan, polttelenpahan samalla piippuani", sanoi professori
Summerlee.
Ja sen yön perästä emme uskaltaneet koskaan nukkua ilman vartiaa.
Aamulla me pian huomasimme, mistä oli aiheutunut tuo kauhea meteli, joka meidät yöllä oli herättänyt. Iguanodon-kenttä oli ollut julman teurastuksen näyttämönä. Luulimme ensin, nähdessämme vihreällä nurmikolla suuria verilätäköitä ja lihankappaleita, että paljon eläimiä oli tässä saanut surmansa, mutta kun lähemmin tutkimme jäännöksiä, huomasimme, että koko tämä teurasvarasto muodosti yhteensä vain yhden suunnattoman suuren eläimen, jonka toinen ehkäpä ei suurempi mutta raatelevaisempi peto oli voittanut.
Professorimme antautuivat syvämietteisiin todisteluihin ja laskelmiin tutkien tarkasti kaikki nämä palaset, joissa näkyi terävien hampaitten tai suurien kynsien jälkiä.
"Me emme voi vielä sanoa lopullisesti ratkaisuamme", sanoi professori Challenger istuessaan suuri valkoinen lihankappale polvellaan. "Jotkut merkit panevat ajattelemaan sapelihampaista tiikeriä, jollaisia vielä tapaamme breccialuolissamme, mutta tämä eläin oli varmasti suurempi ja matelijain luokkaan kuuluva. Minä puolestani olen taipuvainen pitämään sitä allosauriona."
"Tai megalosauriona", sanoi Summerlee.
"Niin juuri. Mikä lihaasyövä dinosaurio hyvänsä. Niiden joukkoon kuuluvat animalisen elämän kaikkein kauheimmat tyypit, mitä milloinkaan on elänyt maapallomme kirouksena ja museoitten siunauksena." Hän nauroi äänekkäästi omalle sukkeluudelleen, sillä vaikka hän ylimalkaan ei käsittänyt leikinlaskua, piti hän mitä onnistuneimpina omia kömpelöitä sanasutkauksiaan.
"Mitä varovaisempia olemme sitä parempi", sanoi lordi Roxton kuivasti. "Emmehän tiedä kuka tai mitä on läheisyydessämme. Jos tuo äskeinen veitikka palaa syömään aamiaistaan ja yllättää meidät täällä, niin silloin ei paljon naureta. Kesken kaiken, mikä tuo iguanodonin ihossa oleva merkki on?"
Suomuksisessa vuolukiven värisessä nahassa vähän lapaluun yläpuolella oli kummallinen asfalttimaisesta aineesta muodostunut rengas. Ei kukaan meistä voinut ymmärtää sen merkitystä, vaikka Summerlee luuli huomanneensa samanlaisia pari päivää sitten näkemissämme poikasissa. Challenger ei sanonut mitään vaan oli hyvin ylpeän ja ylimielisen näköinen, ikäänkuin tahtoen näyttää, että hän olisi kyllä voinut puhua, jos vain olisi tahtonut. Lordi Roxtonin täytyi viimein pyytää häntä avaamaan suunsa.
"Jos teidän armonne todellakin hyväntahtoisesti suvaitsee, niin minä mielelläni lausun mielipiteeni", sanoi hän hyvin ivallisesti. "En ole tottunut kuulusteltavaksi tavalla, jota te, mylord, pidätte sopivana. En ymmärtänyt, että minun olisi pitänyt pyytää teiltä lupa harmittomaan pilaani."
Vasta kun lordi nöyrästi oli pyytänyt anteeksi, heltyi tuittupäinen ystävämme. Kun hänen kiihoittuneet tunteensa olivat rauhoittuneet, alkoi hän puhua pitäen kaatuneella puunrungolla seisten meille pienen luennon tapansa mukaan sellaisella äänellä, että olisi luullut sen olevan tarkoitettu tuhatpäisen kuulijakunnan arvokkaaksi valistukseksi.
"Olen taipuvainen hyväksymään ystäväni, professori Summerleen, mielipiteen, että nämä merkit ovat asfalttia. Koska tämä ylätasanko on vulkaaninen muodostuma ja asfaltti on plutonisten voimain vaikutuspiiriin kuuluva aine, en epäilekään, ettei sitä olisi ollut vapaana juoksevassa tilassa, ja eläin on ollut sen kanssa kosketuksessa. Paljon tärkeämpi on kysymys tämän lihaasyövän pedon olemassaolosta. Mehän osapuilleen tiedämme, että tämä ylätasanko ei ole tavallista englantilaista kreivikuntaa suurempi. Tällä rajoitetulla alueella on lukemattomien vuosien aikana elänyt paljon eläintyyppejä, jotka jo ovat kadonneet muusta maailmasta. On päivän selvää, että jos nuo lihaasyövät hirviöt niin pitkien aikamäärien kuluessa olisivat saaneet esteettömästi lisääntyä, olisivat ne syöneet loppuun ruokavaransa, ja olisi heidän täytynyt luopua elintavoistaan ja eläinruoasta, tai kuolla nälkään. Me näemme, että niin ei ole tapahtunut. Meidän täytyy siis olettaa, että luonnon tasapaino on säilynyt jonkun vastavaikutuksen avulla, mikä rajoittaa näiden eläinten lukua. Perin mieltäkiinnittävä kysymys, joka odottaa ratkaisuansa, on senvuoksi tuon vastavaikutuksen ja sen käytäntöönsoveltuneisuuden keksiminen. Toivon että me myöhemmin saamme tilaisuuden tutkia lähemmin lihaasyöviä dinosauruksia."
"Ja minä toivon, että emme enää ikinä niitä näkisi."
Professori kohotti vain kulmakarvojaan aivankuin tekee koulumestari, kun joku ilkeä koulupoika on tehnyt nenäkkään huomautuksen.
"Ehkäpä professori Summerleella on jotakin sanomista tämän asian yhteydessä", sanoi hän ja oppineet herrat kohosivat nyt ohennettuihin tieteellisiin ilmapiireihin, joissa syntyneisyysmäärien mahdollisuudet mitattiin elantotarpeiden vähentyneellä käytöllä, olemassaolon taistelua tutkittaessa.
Sinä aamupäivänä me kartoitimme osan ylätasankoa, ja välttäen pterodaktylien rimpeä me pysyttelimme puron itäpuolella. Sillä taholla oli maa vielä taajan metsän peittämää, niin että me vaivoin pääsimme eteenpäin.
Tähän asti ollen kuvannut ainoastaan Maple Whiten Maan kauhuja, mutta oli sillä muunlaisiakin kokemuksia meille tarjottavana. Koko aamupäivän kuljimme me ihanien kukkien keskessä — huomasin, että ne useimmiten olivat joko valkeita tai keltaisia, mitkä värit professorien selvityksen mukaan olivat kukkaismaailman alkuperäisimmät. Monin paikoin oli maa aivan niitten peittämä, ja nilkkoihin asti me vajosimme tuohon ihmeelliseen pehmeään mattoon, jonka tuoksu oli niin suloinen ja voimakas, että se aivan huumasi. Tuttu Englannin mehiläinen surisi ympärillämme. Monet puut, joiden lehvien alitse me kuljimme, ja joista toiset olivat tuttuja lajeja, toiset outoja muunnoksia, nuokkuivat hedelmien painamina. Tarkastaen millaisia puita eläimet karttoivat, vältimme me myrkyttymisen vaaran ja saimme hyvältämaistuvan lisän ruokaamme. Kulkiessamme näimme metsiköissä paljon polkuja, joita villipedot olivat tehneet, ja pehmeämmissä kohdissa oli kummallisia jalanjälkiä, muun muassa iguanodoksen. Eräässä viidakossa näimme kerran noita jättiläispetoja, ja lordi Roxton voi kiikarinsa avulla todeta, että myös näiden iholla oli asfalttitahroja, vaikka ei samoissa ruumiinosissa, kuin aamulla näkemillämme eläimillä. Tätä ihmettä emme voineet selvittää.
Me tapasimme monta eläinlajia, kuten piikkisikoja, suomuisia muurahaiskarhuja ja monivärisiä pitkäkoipisia villisikoja. Vilahdukselta näimme erään kukkulan yli vinhaa vauhtia juoksevan suuren tummanruskean eläimen. Se juoksi niin nopeasti, että emme voineet erottaa yksityiskohtia. Mutta jos se, kuten lordi Roxton väitti, kuului hirvien sukuun, niin oli se yhtä suuri kuin ne suunnattomat irlantilaiset hirvet, joita silloin tällöin kaivetaan esiin kotimaani rämeistä.
Tuon salaperäisen leirissämme tapahtuneen kotitarkastuksen jälkeen me aina palasimme sinne hyvin arkoina. Tällä kerralla oli kuitenkin kaikki koskemattomana. Samana iltana me pidimme laajan neuvottelun nykyisestä asemastamme, ja minun täytyy se juurtajaksain toistaa, koska se johti meidät saamaan täydellisempää tietoja Maple Whiten Maasta, kuin mitä olisimme monen viikon tutkimusmatkoilla voineet itsellemme hankkia. Summerlee aiheutti ensin väittelyn. Hän oli ollut koko päivän hyvin riidanhaluinen, ja nyt sanoi lordi Roxton varomattomasti jotakin meidän huomispäivän tehtävistämme, ja se sai hänen pahantuulensa puhkeamaan ilmoille.
"Mitäkö me teemme tänään, huomenna ja aina tästälähin? Me etsimme tietysti keinoa päästäksemme pois tästä loukusta, johon olemme joutuneet. Te kaikki mietitte, miten pääsisitte tunkeutumaan yhä syvemmälle tähän maahan. Minä pidän parempana, että ajattelemme poispääsyä."
"Minua ihmetyttää, sir", raivosi Challenger sivellen majesteetillista partaansa, "että tiedemies voi ajatella noin epäjalosti. Te olette nyt maassa, joka kunnianhimoista luonnontutkijaa houkuttelee enemmän kuin mikään muu maa maailman luomisesta asti, ja te ehdotatte, että me lähtisimme pois ja jättäisimme kaiken tutkimattomaksi saatuamme vasta mitä pinnallisimpia tietoja. En olisi sentään sellaista odottanut teiltä, professori Summerlee."
"Teidän täytyy muistaa", vastasi Summerlee katkerasti, "että Lontoossa on suuri auditorioni jokseenkin kelvottoman viransijaisen käsissä. Tämä tekee minun asemani toiseksi kuin teidän, professori Challenger, sillä mikäli minä tiedän ei teille ole koskaan uskottu mitään kasvatustehtävää."
"Aivan oikein", sanoi Challenger, "olisi pyhyyden loukkausta käyttää ala-arvoisiin toimiin tällaisia aivoja, jotka kykenevät mitä korkeimpaan itsenäiseen tutkimustyöhön. Olen sentähden kieltäytynyt kaikista koulutoimista, joita minulle on tarjottu."
"Esimerkiksi?" kysyi Summerlee ivallisesti. Lordi Roxton riensi väliin kääntääkseen puheen muihin asioihin.
"Minun mielestäni tekisimme kunnottomasti, jos lähtisimme Lontooseen, ennenkun olemme lähemmin tutkineet maata."
"Minä en liioin uskaltaisi mennä toimitukseen, vielä vähemmin ukko. Mc Ardlen näkyviin", sanoin minä. — Tehän suotte anteeksi, että minä selostan sananmukaisesti, vai kuinka, sir? — "Hän ei koskaan antaisi minulle anteeksi, että niin paljon palstantäytettä jäisi käyttämättä. Sitäpaitsi, mitäpä hyödyttää tuosta asiasta kiistellä, kun me emme kuitenkaan voi päästä täältä pois, vaikka tahtoisimmekin."
"Nuori ystävämme korvaa monet sivistyksensä aukot luontaisen terveen järkensä avulla", huomautti Challenger. "Me emme sekaannu hänen surkuteltavan ammattinsa harrastuksiin, mutta, kuten hän sanoo, me emme voi päästä pois täältä, joten on turha vaiva puhua asiasta."
"On turha vaiva tehdä mitään muuta kuin sitä", mutisi Summerlee piippunysänsä takaa. "Sallikaa minun huomauttaa, että meidän tulollamme on ollut määrätty tarkoitus, jonka meille Lontoon Zoologisen laitoksen kokous on uskonut. Oli tutkittava professori Challengerin väitelmien totuudenmukaisuutta. Velvollisuuteni on tunnustaa, että me nyt voimme todistaa ne tosiksi. Varsinainen tehtävämme on siis päättynyt. Tämän ylätasangon yksityisseikat taas ovat siksi moninaiset, että tarvittaisiin suuri retkikunta asiaankuuluvine varustuksineen tutkimaan niitä. Jos me nyt ryhtyisimme tuohon työhön, olisi siitä ainoana mahdollisena seurauksena vain se, että me emme koskaan palaisi takaisin edistämään tiedettä tällä hankkimallamme lisällä. Professori Challenger hän keksi keinon, millä me pääsimme tälle ylätasangolle. Nyt meidän tulee vaatia häneltä yhtä suurta kekseliäisyyttä, päästäksemme takaisin siihen maailmaan, josta olemme tulleetkin."
Myönnän että professori Summerleen tekemä ehdotus oli hyvin järkevä. Myös Challenger kallisti korvansa tuolle huomautukselle, että hänen vihollisensa eivät koskaan tulisi kumotuiksi, jos hänen väitelmiensä todenperäisyysvakuutukset jäisivät julistamatta.
"Laskeutumis-kysymys on ensi näkemältä hyvin peloittava", sanoi hän, "mutta luulen kuitenkin, että järki voi sen ratkaista. Taivun olemaan samaa mieltä kollegamme kanssa siinä, että pitkä-aikainen oleskelu Maple Whiten Maassa ei ole hyödyllistä, vaan täytyy meidän pian ottaa puheeksi alaspääsyn mahdollisuudet. Minä kieltäydyn kuitenkin ehdottomasti lähtemästä täältä, ennenkun olemme edes pintapuolisesti tutkineet maata ja meillä on mukanamme kotiin vietäväksi osapuilleenkaan luotettava kartta."
Professori Summerlee puhkui kärsimättömyyttä.
"Olemme nyt tuhlanneet kaksi päivää maan tutkimiseen", sanoi hän, "emmekä tiedä yhtään enemmän sen topografiasta. Tasanko on tietysti kauttaaltaan metsän peittämä ja kestäisi kuukausia ennenkun ehtisimme tunkeutua sen läpi ja tutkia sen eri osien aseman ja suhteet. Toinen olisi asianlaita, jos sen keskikohdalla olisi jokin vuorenhuippu, mutta mikäli olemme nähneet, viettää maa tästä joka suunnalle. Mitä kauemmas menemme, sitä vähemmän on mahdollisuuksia yleissilmäyksen saamiseen."
Silloin minä keksin oivan ajatuksen. Katseeni sattui valtavan suureen kuhmuiseen gingkopuun runkoon ja sen komeisiin haaroihin. Koska tämän runko oli kaikkia muita puita vahvempi, täytyi puun olla myös naapureitaan korkeampi. Kun kerran ylätasangon reuna joka puolelta kohosi, niin voisihan tämä valtava puu olla koko maata hallitseva vartiotorni! Aina pienestä poikapahaisesta, jona juoksentelin Irlannissa, olen ollut rohkea ja taitava puunkiipeilijä. Toverini olivat etevämpiä vuorta kiivettäessä, mutta kun minä pääsin puun oksille, niin olin heidän mestarinsa. Kun vain ensin saisin jalkani alimmalle oksalle, niin kyllä totta totisesti keinottelisin itseni latvaan. Toverit ihastuivat tästä ajatuksesta.