"Nuori ystävämme", sanoi Challenger ja naureskeli niin että hänen punaiset poskensa pullottivat kuin omenat, "omaa nuorallatanssijan avuja, jotka olisivat sopimattomia — jonkun ylemmän ja vaikuttavamman toimialan ihmisille. Minä suostun hänen päätökseensä."
"Totta totisesti, nuori mies, te löitte naulan päähän!" sanoi lordi Roxton taputtaen olkapäätäni. "En voi ymmärtää, kuinka emme sitä ennen keksineet. Meillä on valoisaa vielä noin tunnin ajan, ja jos otatte muistikirjanne mukaanne, voitte heittää nopean yleissilmäyksen yli tasangon. Minä asetan nämä kolme ampumatavaralaatikkoa puun juurelle, ja sitten me hinaamme teidät alimmalle oksalle."
Hän nosti minua laatikoille, mutta samassa tuli Challenger ja antoi minulle semmoisen sysäyksen, että minä nuolena lennähdin puuhun. Kietoen molemmat käteni oksan ympäri, teiskaroin jaloillani, ja viimein sain kun sainkin nilkkani ja sitten polveni oksalle. Vielä kolme suurta oksaa oli voitettavana ja sitten oli helppo päästä eteenpäin, ja minä kiipesinkin sellaista vauhtia, että pian en nähnyt enää maata lainkaan vaan pelkkä vihreä puunlehvikkö oli alapuolellani. Silloin tällöin sattui esteitä ja kerrankin sain kymmenen jalan mitan kiivetä köynnöskasvia pitkin, mutta kaikki kävi hyvin, ja Challengerin jylisevä ääni kuului kuin syvyydestä. Puu oli tavattoman suuri, eikä vieläkään näkynyt lehtikatos ylläni harvenevan. Kavutessani näin sivullani kömpelön esineen, jota arvelin joksikin parasitiksi. Pistin pääni oksien rakoon nähdäkseni paremmin, mikä se oli, mutta hämmästyin ja pelästyin niin äärettömästi, että olin vähällä pudota puusta.
Parin kolmen jalan päässä katselivat minua eräät kasvot. Eläin oli ryöminyt parasitin taa ja kurkisti sieltä juuri kun minä katsoin toiselta puolelta. Ne olivat ihmiskasvot, ainakin inhimillisemmät kuin minkään ennen näkemäni apinan. Ne olivat pitkät, vaaleahkot ja käsnäiset, kuono leveä, alaleuka ulkoneva ja siinä karkea parta. Tuuheiden pensasmaisten kulmakarvojen alapuolella tähystelevät silmät olivat eläimelliset ja julmat, ja kun eläin aukasi kitansa muristakseen minulle kirouksia, kuten luulin, huomasin, että sillä oli koukkuiset, terävät koiranhampaat. Silmänräpäyksen ajan leimusivat nuo kauheat silmät vihaa ja uhkausta. Mutta äkkiä niihin tuli ääretön pelon ilme. Oksat taittuivat, kun tuo ruma eläin syöksyi pakoon. Näin vilahdukselta karvaisen ruumiin, joka muistutti punertavaa sikaa, ja sitten se hävisi lehvien ja oksien sekaan.
"Miten on laitanne?" huusi lordi Roxton alhaalta. "Onko jokin hullusti?"
"Näittekö?" huusin minä kiedottuani käteni oksan ympäri ja joka hermoni jännittyneenä.
"Jokin rytisi aivankuin te olisitte pudonnut. Mitä siellä tapahtui?"
Olin niin järkytyksissäni tämän apinan äkillisestä ja oudosta ilmaantumisesta, että aioin jo kavuta alas kertomaan tovereilleni kokemukseni. Mutta olin jo päässyt niin korkealle, että olisi ollut nöyryyttävää kääntyä takaisin toimittamatta asiaansa.
Hengähdettyäni kotvan ja koottuani uusia voimia jatkoin kiipeämistä. Kerran astuin lahonneelle oksalle ja jäin riippumaan käsieni varaan, mutta ylipäänsä kävi nousu hyvin. Vähitellen harveni lehväkatos, ja kasvoihini tuntuva tuulenhenki todisti, että olin korkeammalla kuin metsän muut puut. Olin päättänyt olla katsomatta ympärilleni, ennenkun olin ehtinyt latvaan asti, ja sen vuoksi kiipesin aimo vauhtia kunnes sain käsiini ylimmän, huojuvan oksan. Istahdin tanakasti mukavaan haarautumaan ja katsahdin sitten tämän ihmeellisen maan eriskummallista panoraamaa.
Aurinko oli juuri laskemassa läntisen taivaanrannan taa, ja ilta oli valoisa ja kirkas, niin että koko ylätasanko oli selvästi nähtävissä. Täältä ylhäältä katsottuna se näytti olevan munamaisen pyöreä, kolmekymmentä englannin peninkulmaa pitkä ja kaksikymmentä leveä. Muuten itse laki oli aivan savutorven muotoinen, sillä kaikki sivut viettivät keskessä olevaa jokseenkin suurta järveä kohti, Tämä järvi päilyi vihervänä ja ihanana iltavalaistuksen värittämänä. Sitä kehysti leveä kaislareunusta ja sen pinnan särkivät keltaiset hiekkasärkät, jotka loistivat kuin kulta lempeässä auringonvalossa. Joitakin pitkiä olentoja, liian suuria alligatoreiksi, liian pitkiä kanooteiksi oli näiden hietikkojen reunoilla. Kaukoputkella katsoessani minä kyllä näin, että ne olivat eläviä olentoja, mutta niiden muotoa en voinut erottaa.
Edessäni oli metsien ympäröimä iguanodonien notko ja kauempana näkyi pyöreä alue, joka epäilemättä oli pterodaktylien räme. Toisella puolella oleva maisema tarjosi aivan toisenlaisia nähtävyyksiä. Täällä ulkosivun basalttimuodostumat kaartuivat sisäpuolelle noin parinsadan jalan korkuisena lohkeamana, jonka edessä oli metsää kasvava rinne. Näiden punaisten kallioitten juurella vähän maankamaraa korkeammalla voin kaukoputkella nähdä rivin tummia reikiä, joita arvelin luolien aukoiksi. Yhdessä sisäänkäytävässä häämöitti jotakin valkoista, mutta tarkemmin en sitä voinut erottaa. Istuin piirtäen niin kauan kuin aurinko oli taivaalla ja lakkasin vasta pimeän tultua, jolloin en enää nähnyt ympärilleni. Sitten kipusin alas tovereitteni luo, jotka innokkaasti odottivat minua tuon suuren puun juurella. Kerran minäkin olin retkikunnan sankari. Minä yksin olin tämän keksinyt, minä yksin työn suorittanut, ja tässä nyt oli kartta, joka korvaisi meille kuukauden sokean hapuilemisen tuntemattomien vaarojen keskellä. Jokainen tovereistani puristi kohteliaasti kättäni. Mutta ennenkun he alkoivat käsitellä kartan yksityisseikkoja täytyi minun heille kertoa kohtaukseni apinan kanssa.
"Se on ollut täällä koko ajan", sanoin.
"Mistä te sen tiedätte?" kysyi lordi Roxton.
"Siitä, että minulla koko ajan on ollut sellainen tunne, että meitä joku pahansuopa olento vaanii. Mainitsin siitä jo professori Challengerille."
Nuori ystävämme sanoi todellakin jotakin sentapaista. Hän on meistä ainoa, jolla on kelttiläinen tempperamentti, ja senvuoksi on hänellä tuollaisia vaikutteita.
"Telepatian koko teoria —" alkoi Summerlee täyttäen piippuansa.
"On liian laaja tässä käsitellä", keskeytti Challenger päättävästi. "Sanokaa nyt" — hän puhui kuin piispa pyhäkoululapselle — "huomasitteko sattumalta, voiko tuo eläin taivuttaa peukalonsa käden sisäsivun ylitse?"
"En, sitä en todellakaan huomannut."
"Oliko se hännällinen?"
"Ei ollut."
"Oliko sillä tarttumajalat?"
"Otaksun, että se ei olisi voinut niin nopeasti liikkua oksissa, jollei se olisi niihin myös tarttunut jaloin."
"Etelä-Ameriikassa elää, ellen erehdy — noin kolmekymmentä kuusi eri apina lajia, mutta ihmistä muistuttava apina on siellä tuntematon. Nyt kuitenkin saadaan selville, että sellainen löytyy tässä maassa, eikä se ole tuo harvinainen gorilla-muunnos, jota on tavattu vain Afriikassa ja Itämailla." — Olin vähällä keskeyttää hänet tokaisemalla, että olin nähnyt tämän eläimen serkun Kensingtonissa. — "Tämä on sitäpaitsi parrakas ja väritön, ja viimemainittu seikka panee olettamaan, että se on viettänyt päivänsä puiden suojassa. Meidän on ennen muuta ratkaistava kysymys onko tämä olento lähempänä apinaa vai ihmistä, Jälkimäisessä tapauksessa lähenee se sitä tyyppiä, jota jokapäiväisessä puheessa kutsutaan 'puuttuvaksi renkaaksi'. Ensimäinen velvollisuutemme on ratkaista tuo ongelma."
"Ei voi tulla kysymykseenkään," sanoi Summerlee tiukasti. "Kun me nyt mr Malonen älyn ja notkeuden avulla" — minun täytyy toistaa hänen sanansa — "olemme saaneet kartan, on ensimäinen ja ainoa velvollisuutemme koettaa terveinä ja ehjin nahoin päästä pois tästä kauheasta paikasta."
"Sivistyksen lihapatoja", mutisi Challenger.
"Sivistyksen mustepulloja, sir. Meidän tehtävämme on uskoa aikakirjoille näkemyksemme ja jättää muille seikkaperäisempi tutkimus. Siitähän olimme yksimielisiä jo ennenkun mr Malone antoi meille kartan."
"Hyvä," sanoi Challenger, "minä myönnän tulevani rauhallisemmaksi, kun saan varmuuden siitä, että tutkimusmatkamme tulokset joutuvat ystäviemme tietoon. Vielä en tiedä mitään poispääsy-keinoa, mutta en ole vielä milloinkaan käsitellyt ongelmaa, jota eivät kekseliäät aivoni olisi voineet ratkaista. Minä lupaan huomenna suunnata kaiken huomioni paluukysymykseen."
Ja silleen sai asia jäädä. Mutta samana iltana valmistettiin nuotion ja yhden ainoan kynttilän valossa tämän kadonneen maan ensimäinen kartta. Jokainen yksityisseikka, jonka minä vartiotornistani olin hätäisesti merkinnyt muistiin, sai nyt tarkasti määrätyn paikkansa. Challengerin lyijykynä kaareili tuon suuren tyhjän paikan yli, joka tarkoitti sisäjärveä.
"Kuinka me tämän nimitämme?" kysyi hän. "Miksi emme ikuistuttaisi tähän teidän nimeänne?" sanoi Summerlee happamalla tavallaan.
"Minä toivon, sir, että minun nimeni tulee saamaan muita henkilökohtaisempia hyvityksiä jälkimaailmalta", vastasi Challenger jyrkästi. "Typerinkin ihminen voi ikuistuttaa nimensä liittämällä sen johonkin vuoreen tai jokeen. Sellaista muistomerkkiä minä en tarvitse."
Summerlee veti suunsa hymyyn aikoen tehdä uuden hyökkäyksen, mutta lordi Roxton riensi nopeasti väliin.
"Teidän, nuori mies, on annettava järvelle nimi", sanoi hän. "Te näitte ensimäisenä sen, ja jos te tahdotte kutsua sitä 'Malonen järveksi', niin on teillä, toden totta, oikeus siihen."
"Aivan oikein. Nuori ystävämme saa antaa järvelle nimen", sanoi
Challenger.
"Siinä tapauksessa", sanoin minä ja tunsin punastuvani, "annan sille nimen 'Gladyn järvi'."
"Eikö teidän mielestänne 'Keskusjärvi' olisi sopivampi?" huomautti
Summerlee.
"Minä pidän edellistä parempana," Challenger katsoi minuun osanottavasti ja ravisti suurta päätään. "Lapset ovat lapsia", sanoi hän. "Olkoon sen nimi 'Gladyn järvi'."
KAHDESTOISTA LUKU
"Metsässä oli kaameata."
Olen jo sanonut — tai ehkä en olekaan sitä sanonut, sillä muistoni pettää minut usein nykyisin — että olin tavattoman ylpeä, kun kolme tovereitteni kaltaista miestä kiitti minua, arvellen minun pelastaneen tai ainakin kerrassaan parantaneen aseman. Ollen nuorin joukosta en ainoastaan ikääni vaan myös kokemuksiin, luonteeseen, tietoihin ja kaikkeen siihen nähden, joka tekee ihmisestä miehen, olin ensin ollut syrjäasemassa. Mutta nyt pääsin oikeuksiini. Oi, kuinka tämä tuntui ihanalta! 'Ylpeys käy lankeemuksen edellä', sanoo sananlasku, ja sen minäkin sain kokea. Tuo itsetyytyväisyyden tunne, lisääntynyt itseluottamus saattoi minut samana yönä mitä kauheimpaan seikkailuun, jonka pelkkä muistaminenkin tekee minut sairaaksi.
Kerronpa koko tapahtumain sarjan. Olin niin innostunut onnistuneesta kiipeämismatkastani, että en voinut nukkua. Summerlee oli vartiana ja istui kokoonkyyristyneenä pienen leiritulen luona. Hän oli ihmeellisen kulmikkaan näköinen, pyssy oli hänen polvillaan ja pukinpartansa heilahteli pään nuokkuessa. Lordi Roxton nukkui hiljaa eteläameriikkalaiseen ponchoonsa [hihaton takki] kääriytyneenä, ja Challenger kuorsasi niin että kaiku metsästä vastasi. Täysi kuu paistoi kirkkaasti ja ilma oli raikas ja kylmä. Miten ihanaa olisikaan tehdä tällaisena yönä pieni kävelyretki. Ja niin syntyi ajatus: "Miksikä ei!" Hiipisin hiljaa täältä, tulisin Keskusjärvelle, palaisin ennen aamiaista tarkat tiedot paikasta mukanani — eikö minua silloin pidettäisi seurueen tärkeimpänä henkilönä? Ja Summerleen mielipide voittaisi, keksittäisiin joku poispääsy-keino ja sitten palattaisiin Lontooseen tietoisina ennen muuta ylätasangon keskusmysteriosta, jossa vain yksin minä olisin käynyt. Minä ajattelin Gladya ja hänen lausettaan "sankarityöt ympäröivät meitä." Olin kuulevinani hänen äänensä, kun hän sanoi tuon. Ajattelin myös Mc Ardlea. Kuinka mainioita kolmenpalstan kirjoituksia sanomalehteen! Mitkä ylenemisen mahdollisuudet! Ensi suuren sodan kirjeenvaihtajan paikkaa tarjottaisiin varmasti minulle. Tartuin pyssyyn — patruunia oli taskuni täynnä — ja työnnettyäni piikkipensaat syrjään piilopaikkamme kulkuaukon kohdalta, pujahdin nopeasti metsään. Heitin silmäyksen tiedottomaan Summerleehen, kelvottomaan vartiaan, joka yhä istui nuokkuen kuin kiinalainen porsliininukke hiipuvan hiiloksen äärellä.
Olin tuskin kulkenut sata kyynärää, kun jo syvästi kaduin äkkinäistä päätöstäni. Olen ehkä jo monasti tässä selostuksessa maininnut, että minulla on liian suuri kuvittelukyky ollakseni rohkea, mutta että minä hirveästi pelkään näyttää pelkurilta. Ja tuo tunne ajoi minua eteenpäin. En voinut luikerrella takaisin toimittamatta jotakin. Vaikkapa toverini eivät olisi minua kaivanneetkaan, eivätkä koskaan saaneet tietää heikkouttani, jäisi sieluuni sittenkin ainaiseksi sietämätön häpeän tunne. Ja kuitenkin minä väristin asemaani ajatellessani ja olisin antanut kaikki mitä minulla oli suoriutuakseni kunnialla leikistä.
Metsässä oli kaameata. Puut olivat niin taajassa, niiden lehvät levittäytyivät niin laajalti, että en voinut nähdä kuutamosta muuta kuin että korkeimmat oksat siellä täällä muodostivat taidokasta filigraanikudosta tähtikirkasta taustaa vastaan. Kun silmät olivat ehtineet tottua pimeään, huomasin että puiden välit olivat milloin tummempia, milloin vaaleampia — toiset niistä voi erottaa, toiset taas olivat sysimustia kuin luolain suut, ja minä kauhulla ohikulkiessani väistin niitä. Minä ajattelin tuon kiusatun iguanodoksen raivokasta ulvontaa — tuota pöyristyttävää huutoa, mikä oli metsässä kaikunut. Ajattelin myös tuota vertatihkuvaa käsnäistä kärsää, jonka olin vilahdukselta nähnyt lordi Roxtonin soihdun valossa. Ja nyt minä olin sen eläimen metsästysmailla. Koska tahansa voi se hyökätä esiin pimeästä ja heittäytyä kimppuuni — tuo nimetön kauhea hirviö. Pysähdyin, otin patruunan taskustani ja aioin ladata aseeni. Mutta mitä huomasinkaan! Kiireessä olin ottanut haulipyssyn kiväärin sijasta.
Taas tunsin että minun täytyisi kääntyä takaisin. Tässähän minulla nyt oli oivallinen syy epäonnistumiseeni — syy minkä tähden ei kukaan pitäisi minua pelkurina. Mutta ylpeyteni nousi vastustamaan jo tuota sanaakin "epäonnistua". Minä en voinut, en saanut tehdä noin. Kivääri oli yhtä hyödytön kuin haulipyssykin sellaisten vaarojen varalle, jotka minua ehkä uhkasivat. Jos palaisin leiriin vaihtamaan asetta, niin tuskin pääsisin huomaamattomasti pujahtamaan takaisin. Ja jos minut nähtäisiin, tulisi siinä kaikenlaisia selvittelyjä, enkä minä enää saisi koettani pysymään omana tietonani. Hetken epäiltyäni mursin luontoni ja jatkoin matkaani käyttökelvoton pyssy kainalossani.
Metsän pimeys oli herättänyt levottomuuttani, mutta vielä enemmän kammotti minua kuun valkea aavemainen valovirta. Pensaisiin piiloutuneena kurkistelin iguanodonien puutonta notkoa. Ei ainoatakaan hirviötä näkynyt. Mahdollisesti tuon yhden surullinen kohtalo oli karkoittanut toiset pois laitumiltaan. Sumuisessa hopeanhohtoisessa yössä en nähnyt minkään elävän olennon jälkeäkään. Tulin senvuoksi rohkeammaksi ja riensin tuon pienen kentän poikki. Sen toisella puolella löysin taas joen, joka oli minun oppaani. Se oli iloinen seuralainen, riemullisesti se huppelehti juostessaan, aivan kuin kotiseutuni rakas vanha puro, jonka äärellä ennen lapsena olin huvikseni illoin onkinut. Tätä seuraten tulisin varmaan järvelle ja päinvastaiseen suuntaan kulkien saapuisin sitä myöten takaisin leiripaikallemme. Usein täytyi minun jättää se näkyvistäni taajan metsän takia, mutta aina kuulin sen lorinan ja loiskeen.
Vähitellen varsinainen metsä harveni ja pensaat sekä siellä täällä kohouvat korkeat puut tulivat sijalle. Voin senvuoksi nopeasti rientää eteenpäin ja nähdä itse, vaikka minua ei nähty. Minä astuin juuri pterodaktylusten rämeen ohitse, kun kuulin räpyttävien siipien suhinaa ja läheltäni lähti lentoon yksi noita suuria eläimiä, joiden siipien väliä on vähintäin kaksikymmentä jalkaa. Kun se leijaillessaan sattui varjostamaan kuuta, ja valo lankesi sen kaivomaisten siipien läpi, näytti tuo eläin lentävältä luurangolta valkeata troopillista sädeloistoa vastaan. Minä ryömin pensaiden suojaan, sillä tiesin kokemuksesta, että tuon eläimen yksi ainoa huuto kokoaa satoja samanlaisia inhoittavia olentoja pääni ympärille. Vasta kun se oli laskeutunut maahan, uskalsin minä hiipien jatkaa matkaani.
Yö oli ollut jokseenkin hiljainen, mutta kun minä nyt pyrin eteenpäin, kuului korviini kumea, jymisevä ääni, taukoamaton humina. Se kasvoi yhä ja viimein se kuului aivan läheltäni. Seisoessani hiljaa oli ääni tasainen ja keskeytymätön, aivan kuin sen aiheuttaja olisi pysynyt paikallaan. Se oli kuin kiehuva kattila tai poriseva suuri pata. Pian keksin mistä se johtui. Näin järven tai oikeammin lammikon, sillä se ei ollut suurempi kuin Trafalgar Squarella oleva vesiallas. Suuri pikimäinen aine, jonka pinta nousi ja laski suurina kaasukuplina, oli lammikon sisällyksenä. Sen yläpuolella oleva ilma värisi kuumuudesta ja ympäröivä maa oli niin polttavaa, että sitä tuskin voi käsin koskettaa. Oli aivan selvää, että suuri vulkaaninen purkaus, joka ajast'aikoja sitten oli muodostanut tämän kummallisen ylätasangon, ei ollut vielä kokonaan tyhjentänyt voimaansa. Mustuneita kiviä ja laavakasoja olin jo ennenkin nähnyt ylätasangon rehevän kasvullisuuden keskessä, mutta tämä asfalttilampi oli ensimäinen täysin pätevä todistus; tässä oli nyt vanhan kraaterin suu. Minulla ei ollut aikaa lähemmin tutkia sitä, sillä minun täytyi rientää, jos aioin ehtiä aamuksi takaisin leiriin.
Kamala oli tuo retki, eikä sen muisto koskaan mielestäni hälvene. Minä milloin hiljaa hiivin eteenpäin, milloin melkein ryömin pysähtyen pamppailevin sydämin joka kerta kun kuulin oksien taittuvan jonkun petoeläimen kulkiessani edelläni. Toisinaan kohosi äkkiä näkyviin suuria mykkiä varjoja, jotka tuntuivat astuvan sametinhienoin käpälin, mutta sitten ne taas hävisivät. Monasti minä kyllä pysähdyin aikoen kääntyä takaisin, mutta joka kerta voitti ylpeyteni pelon, ja minä ponnistelin eteenpäin saavuttaakseni päämääräni.
Vihoviimein — kelloni oli silloin yksi yöllä — näin veden välkkyvän viidakon pensaiden lomitse ja kymmenen minuutin perästä olin Keskusjärven rannalla. Minua janotti kovasti ja niinpä laskeuduin juomaan tuota raikasta kirkasta vettä. Leveä poljettu tie johti rantaan, joten minä ilmeisesti olin eläinten juomapaikalla. Aivan lähellä vedenkalvoa oli suuri erillinen laavalohkare. Minä kiipesin sille, ja sen kupeella maaten oli minulla mainio näköala joka suuntaan.
Heti ensi silmäyksellä näin jotakin perin kummallista. Kun kuvasin suuren puun latvasta aukeutuvaa näköalaa, sanoin huomanneeni vastassa kohoavien kallioitten juurella rivin tummia täpliä, joita arvelin luolien suiksi. Katsoessani nyt samoja kallioita näin kaikkialla pyöreitä valoläikköjä, punertavia selvästi eroavia pyörylöitä, jotka pimeässä muistuttivat linjalaivan kanuunanreikiä. Ensin luulin ilmiötä jostakin vulkanisesta purkauksesta syntyneeksi laavahehkuksi, mutta sitä se ei voinut olla. Jos tuolla olisi ollut liikkeellä vulkanisia voimia, olisi niiden alkukohdan täytynyt sijaita syvyydessä eikä ylhäällä kallionkoloissa. Mitä ihmettä tuo mahtoi olla? Kummallista mutta nytpä sen keksin. — Näiden punaisten pilkkujen täytyi heijastua luolissa palavasta valosta — ihmiskäsien sytyttämistä valkeista. Tällä ylätasangolla oli siis ihmisiä! Minkä loistavan havainnon olinkaan tehnyt. Onnistunut oli tutkimusmatkani! Nytpä meillä tosiaan oli uutisia Lontoossa kerrottaviksi!
Kauan minä siinä makasin tarkastellen noita punaisia lepattavia valopilkkuja. Vaikka ne olivat noin kymmenen peninkulman päässä minusta, voin kuitenkin selvästi havaita, kuinka ne toisinaan kirkkaina loistivat ja toisinaan pimenivät jonkun kulkiessa niiden ohi. Mitä olisinkaan antanut, jos olisin voinut ryömiä heidän luokseen, tutkiskella heitä ja viedä tovereilleni pienen kuvauksen tässä ihmemaassa asuvan rodun ulkonäöstä ja luonteenlaadusta! Nythän en sitä mitenkään voinut tehdä, mutta emme me millään muotoa saattaisi poistua tältä ylätasangolta, ottamatta tästä asiasta todellista selkoa.
Gladysjärvi — minun oma järveni — päilyi peilikirkkaana, ja kuun kilot heijastuivat sen kalvossa. Järvi oli jokseenkin matala, sillä monin paikoin kohosi hiekkasärkkiä vedenpinnasta, jolla minä alituiseen näin elonmerkkejä, milloin vain vesipyörylöitä, milloin jonkun ilmaan singahtavan hopeasuomuksisen kalan, milloin jonkun uivan merihirviön koukkuisine vuolukivenvärisine selkineen. Kerran näin keltaisella hietikolla jonkin olennon, joka muistutti suurta kömpelöruumiista ja pitkäkaulaista joutsenta ja joka velttona astua tallusteli eteenpäin. Äkkiä se hyppäsi veteen ja heti senjälkeen näin siitä vain taipuneen kaulan ja terävänokkaisen pään, ja vinhaa vauhtia se kiiti yli veden. Ja sitten se sukelsi kadoten näkyvistäni.
Mutta pian siirtyi katseeni noista kaukana tarkkaamistani ilmiöistä johonkin, joka kulki aivan ohitseni. Kaksi vyötiästä muistuttavaa eläintä oli tullut juomapaikalle ja kyykistynyt vedenrajaan. Niiden juodessa lipoi niiden pitkä, liikkuva kieli suuhun ja suusta ulos. Komea haarasarvinen hirvi, ylpeä eläin, joka esiintyi kuin kuningas, tuli naaraansa ja kahden vasikan kera juomaan asettuen vyötiäisten viereen. Toista niin komeata eläintä ei ole varmaan koko maailmassa, sillä ainakin ne hirvet, joita minä ennen olen nähnyt, olisivat ulottuneet tätä tuskin rintaan asti. Äkkiä se varoittavasti pärskähytti ja katosi joukkoineen kaislikkoon, ja samalla myös vyötiäiset pötkivät pakoon. Uusi mitä peloittavin eläin lähestyi astellen tietä pitkin.
Ensin minä ihmettelin, missä ennen olin nähnyt tuon kömpelön olennon, sen koukkuisen kolmikulmaisen selän ja ihmeellisen lintumaisen pään, joka ulottui melkein maahan asti. Mutta sitten minä äkkiä muistin. Tämähän on stegosaurus — juuri sama eläin, jonka kuvan Maple White on piirtänyt luonnoskirjaansa ja joka ensimäisenä veti Challengerin huomion puoleensa. Tuossa se nyt oli — mahdollisesti vielä aivan sama eläin, jonka amerikkalainen taiteilija oli tavannut. Maa tömisi sen äärettömän painon alla, ja kun se ahmi vettä kitaansa, vastasi läiskinään hiljaisen yön kaiku. Viisi minuuttia se oli niin lähellä minun laavalohkarettani, että olisin käteni ojentamalla voinut koskettaa sen selässä törröttäviä inhoittavia särmiä. Mutta sitten se mennä hölkötti pois kadoten kalliolohkareitten keskeen.
Katsoessani kellooni näin sen jo olevan puoli kolme, joten minun siis täytyi lähteä paluumatkalle. Minun oli helppo määrätä matkani oikea suunta, sillä koko ajan olin tarkannut, että pieni puro tuli olemaan aivan lähellä vasemmalla puolellani, ja se laski Keskusjärveen kivenheiton matkan päässä siitä suuresta kivestä, jolla minä olin pitkänäni. Lähdin siis matkaan sangen hyvilläni, sillä olin mielestäni tehnyt suuren työn ja minulla oli tovereilleni tuliaisina melko kaunis osinkolisä uutisia. Arvokkain uutinen oli tietysti noiden tulella valaistujen luolien havaitsemus ja tieto siitä, että niissä eli joitakin luola-asukkaita. Mutta sitäpaitsi voin vielä kuvata Keskusjärveä. Voin vakuuttaa, että siinä eli paljon ihmeellisiä eläimiä, ja että olin nähnyt monia muinaisaikaisia lajeja, joita ei koskaan ennen oltu tavattu. Kulkiessani ajattelin, että eipä mahtanut olla maailmassa monta ihmistä, jotka olisivat viettäneet tätä ihmeellisemmän yön ja sen kuluessa enemmän laajentaneet inhimillisen tietämisen piiriä.
Minä kapusin rinnettä ylös ja olin ehkä ehtinyt matkani puolitiehen, kun ajatukseni palasivat nykyiseen asemaani, kuullessani ihmeellistä ääntä takanani. Se oli korskahtelevaa murinaa, hillittyä, syvää ja äärettömän uhkaavaa. Varmasti oli joku tuntematon eläin läheisyydessäni, mutta kun en mitään nähnyt, kiirehdin ainoastaan askeleitani. Olin tätä vauhtia kulkien ehtinyt ehkä noin puoli englanninpeninkulmaa, kun ääni taas kuului takaani, mutta nyt uhkaavampana. Sydämeni lakkasi lyömästä, kun älysin, että eläin, oli se sitten mikä tahansa, ajoi minua takaa. Polveni tutisivat ja hiukseni nousivat pystyyn. Oli aivan luonnollista, että nämä hirviöt paloittelivat toisiaan oman olemassaolonsa turvaamiseksi, mutta hämmästyttävä ja kauhua herättävä oli ajatus, että ne kääntyisivät nykyajan ihmistä vastaan ja seuraisivat tarkasti vaanien luomakunnan herran jälkiä. Muistin heti nuo vertatihkuvat kasvot, jotka olimme nähneet lordi Roxtonin soihdun valossa, ja tämä muistikuva oli kuin kaamea näky Danten Helvetin alimmista kerroksesta. Vapisevin polvin ja tuijottavin silmin seisoin tähyten kuun valaisemaa tietä takanani. Kaikki oli hiljaista kuin unen maisemassa. Kuun hohde ja mustat varjot olivat ainoa, minkä erotin. Mutta läpi hiljaisuuden kaikui taas läpitunkevana ja uhkaavana, entistä voimakkaammin tuo kurluttava ratiseva ääni. Nyt eläin aivan selvästi oli päässyt jälilleni ja lähestyi minua joka hetki.
Olin aivan herpautunut ja katselin yhä äsken kulkemaani tietä. Silloin minä sen äkkiä näin. Se liikkui pensaitten keskessä saman kentän toisella puolella, jonka yli minä juuri olin tullut. Voin havaita suuren mustan haahmon, joka sitten hyppäsi kuun valaisemalle alueelle. Sanon tahallani "hyppäsi", sillä eläin liikkui voimakkailla takaraajoillaan kengurun tapaisesti pystyasennossa etujalkojen ollessa taipuneina sisäänpäin. Se oli äärettömän suuri ja voimakkaan näköinen, aivan kuin takajaloillaan seisova elefantti, mutta eläimen isokokoisuudesta huolimatta sen liikkeet olivat tavattoman nopeat, Ensin nähdessäni sen muodon arvelin sitä vaarattomaksi iguanodoniksi, mutta vaikka tiesinkin perin vähän näistä asioista, huomasin kuitenkin pian, että se oli aivan toisenlainen eläin. Suuren kasvissyöjän hirvimäisen pään sijassa oli tällä leveät litteät rupikonnamaiset naamaosat, jotka paljon muistuttivat leirissämme vieraillutta hirviötä. Sen villi huuto ja kauhistuttava tahdonvoima saivat minut vakuutetuksi siitä, että tämä oli nyt suuri lihaasyövä dinosaurus, kauhein eläin, mikä milloinkaan on maata polkenut. Liikkuessaan laskeutui tuo hirviö nuuskimaan maata noin joka kahdenkymmenen kyynärän päässä. Se vainusi minun jälkiäni. Toisinaan se vähän erehtyi, mutta sitten se taas palasi sille tielle, jota minä olin äsken tullut.
Vielä nytkin kohoavat suuret hikikarpalot otsalleni tätä kauheata ilmiötä muistellessani. Mitä tehdä? Mitätön haulipyssy oli kädessäni. Siitä ei ollut apua. Epätoivoissani etsiskelin katseillani kalliota tai suurta kiveä, mutta olin pensaisella ahomaalla, jossa kasvoi vain ohuita nuoria puita, ja tiesin että seuraajani olisi voinut katkaista melko suurenkin puun niinkuin oljenkorren. Ainoa mahdollisuuteni oli pako. En voinut esteettömästi kulkea rosoisella epätasaisella tanterella, mutta kun lohduttomana katsahdin ympärilleni, keksin kovaksi poljetun tien, joka kulki minun polkuni poikki. Tutkimusmatkoillamme olimme nähneet monta tuollaista eläinten tietä. Jos nyt sitä pitkin lähtisin pakenemaan, voisin ehkä pelastautua, sillä minä olen hyvä pikajuoksija. Heitin kelvottoman pyssyni luotani ja juoksin nyt puoli englanninpeninkulmaa ennätyksellä, jota en ennen ollut voinut saavuttaa. Jalkojani särki, rinta kohosi ja kaulani oli haljeta ilman puutteesta, mutta tuo eläin oli jäljissäni, minun täytyi juosta, yhä juosta. Viimein minä pysähdyin melkein kykenemättömäksi liikuttamaan jäsentäkään. Luulin jo välttäneeni vaaran. Takanani oleva tie oli tyhjä. Mutta silloin taas pensaat kahisivat, kuului jättiläismäisten jalkojen töminää, hirviön keuhkojen huohotusta, ja taas oli se siis lähelläni. Se oli aivan kintereilläni. Olin mennyttä miestä.
Miten tyhmästi olinkaan tehnyt, kun en ennemmin ollut lähtenyt käpälämäkeen. Ensin oli se seurannut jälkiäni vaistonsa avulla, ja senvuoksi oli se joutunut hitaammin. Mutta kun minä lopulta lähdin juoksemaan, oli se todella huomannut minut, ja nyt sitä johti näkönsä, sillä poljettu tie osoitti pakoni suunnan. Kun se oli päässyt mutkan ohi, lähti se tulemaan kauheata vauhtia. Kuu valaisi sen suuret tapillaan olevat silmät, kauheat hammasrivit välkkyivät sen avonaisesta kidasta ja kynnet kiilsivät voimakkaissa etukäpälissä. Kirkaisten kauhusta minä käännyin ja ryntäsin hurjaa vauhtia eteenpäin. Takanani kuului yhä selvemmin pedon raskas läähättävä hengitys. Joka hetki luulin sen tarrautuvan selkääni. Joku ryskähti, minä putosin, yhä putosin, ja sitten kaikki hiljeni ja pimeni.
Herättyäni tiedottomasta tilastani, joka ei kuitenkaan ollut voinut kestää kauempaa kuin muutaman minuutin, tunsin inhoittavaa pistävää löyhkää. Kurottaessani käteni pimeässä osui se suureen lihakappaleeseen, ja toinen käteni tapasi kauhean ison luun. Yläpuolellani näin kaistaleen tähtikirkasta taivasta, ja sen valossa huomasin makaavani syvän kuopan pohjassa. Hitaasti nousin pystyyn ja aloin tunnustella, miten oli laitani. Koko ruumiini oli arka ja kankea, mutta ei mikään jäsen ollut vioittunut. Kun sekaiset aivoni olivat päässeet selville asemastani, katsahdin kauhuissani ylöspäin odottaen näkeväni tuon kauhean pään kelmeätä sineä vasten. Mutta hirviötä ei näkynyt eikä mitään ääntä kuulunut tuolta ylhäältä. Aloin vähitellen liikuskella tunnustellen paikkaa, jonne niin sopivalla tavalla olin syöksynyt.
Kuten jo sanoin, olin kuopassa, joka oli jyrkkäreunainen, tasapohjainen ja noin kahdenkymmenen jalan levyinen. Sen pohjalla oli suuria lihakappaleita, useimmat mätänemisen viimeisellä asteella. Ilma oli myrkyllinen ja ilettävä. Kuljeskellessani noiden lahoavien jäännösten seassa, töyttäysin jotakin kovaa esinettä vasten ja tulin huomaamaan, että suuri pylväs oli hakattu keskelle hautaa. Se oli niin korkea, että en ulottunut sen kärkeen, ja sen pinta tuntui rasvaiselta.
Äkkiä muistin että minulla oli tulitikkulaatikko taskussani. Raapaisin tulen ja voin nyt saada käsityksen paikasta, jonne olin pudonnut. Sen tarkoituksesta ei voinut olla epäilystäkään. Tämä oli — ihmiskäden kaivama salakuoppa. Keskellä oleva pylväs oli noin kymmenen jalkaa pitkä, kärjellinen ja siihen seivästettyjen eläinten hyytyneen veren mustaama. Hajallaan viruvat jätteet olivat peräisin uhreista, jotka oli kiskottu pois paalusta, jotta se olisi taas valmiina pyydyksenä seuraaville hautaan syöksyville. Muistin silloin Challengerin sanoneen, että tällä ylätasangolla ei voinut asua ihmisiä, koska niitten heikoilla aseillaan olisi ollut mahdoton puolustautua täällä eleleviä petoja vastaan. Mutta nyt tämänkin asian oikea laita tuli selville. Asukkailla oli pienisuisia luolia, jonne suuret sauriot eivät voineet tunkeutua, sitäpaitsi he kehittyneine aivoineen olivat keksineet panna pauloja ja rakentaa oksilla peitettyjä salahautoja juuri kovaksi poljetuille eläinpoluille ja siten surmata pedot heidän voimastaan ja notkeudestaan huolimatta. Ihminen oli sentään ja pysyi luomakunnan herrana.
Notkean miehen ei ollut vaikea kiivetä vierua seinämää ylös, mutta kauan minä epäilin ennenkun uskalsin nousta tuon kauhean pedon ulottuville. Kuinka voin olla varma siitä, ettei se vaani pensaikossa odotellen paluutani? Sain kuitenkin uutta rohkeutta muistaessani Challengerin ja Summerleen keskustelun suurten saurioitten tavoista. Molemmat olivat yksimielisiä siitä, että nämä hirviöt olivat vailla aivoja, että äly ei ollut saanut tilaa niiden pienten pääkallojen loukoissa, ja että jos ne olivat hävinneet maailmasta, oli siihen ollut syynä niiden oma tyhmyys, joka teki ne kykenemättömiksi seuraamaan vaihtelevia elinehtoja.
Jos nyt eläin olisi ollut minua väijymässä, olisi tämä todistanut sen käsittäneen tapauksen, ja tämä taas osoittaisi kykyä yhdistää syy ja seuraus. Paljon luultavampaa oli, että eläin, joka toimi ailahtelevan raateluvaistonsa johtamana, luopui metsästyksestä sitten kun minua ei enää näkynyt ja hetken hämillään odotettuaan ryhtyi väijymään toista saalista. Minä kiipesin haudan reunalle ja katselin ympärilleni. Tähdet himmenivät, taivas yhä valkeni ja lauha aamutuuli puhalsi ihanasti kasvoihini. Vihollistani ei näkynyt eikä kuulunut. Hitaasti nousin haudasta ja istuin maahan ollen joka hetki valmiina hyppäämään takaisin piilopaikkaani, jos joku vaara uhkaisi. Täydellinen hiljaisuus ja koittava päivä rohkaisivat mieltäni, ja minä aloin hiipiä hiljaa sitä tietä, jota olin tullutkin. Jonkun matkan päästä löysin pyssyni ja pian senjälkeen puron, joka taas tuli oppaakseni. Monen monta kertaa vilkuilin pelokkaana taakseni kulkiessani kotiinpäin.
Mutta äkkiä johduin muistamaan tovereitani, joiden luota illalla olin lähtenyt. Läpi kirkkaan ja tyynen aamuilman kuului kaukaa yhden ainoan pyssynlaukauksen synnyttämä pamaus. Pysähdyin kuuntelemaan, mutta sitten oli taas kaikki hiljaa. Ensin tulin levottomaksi ja pelkäsin jonkun onnettomuuden sattuneen. Mutta sitten olin keksivinäni asialle yksinkertaisemman ja luonnollisemman selvityksen. Nythän oli jo täysi päivä. Aivan varmaan he olivat huomanneet, että minä en ollut leirissä, luulleet minun eksyneen metsään ja ampuneet minulle merkinantolaukauksen. Kyllähän me olimme sopineet, että ei kenenkään pitäisi ampua, mutta jos he luulivat minun olevan vaarassa, eivät he tuota ajattelisi. Nyt täytyi minun kaikin mokomin rientää heitä rauhoittamaan.
Olin raukea ja lopen uupunut, enkä senvuoksi voinut kulkea niin nopeasti kuin olisin tahtonut, mutta lopulta saavuin kuitenkin tuttuihin seutuihin. Vasemmalla puolellani levittäytyi pterodaktylien rimpi, edessäni iguanodonien viidakko, Nyt erotti minut Fort Challengerista vain kapea metsäkaistale. Hälventääkseni tovereitteni levottomuutta huusin heille iloisella äänellä. Mutta en saanut mitään vastausta. Rohkeuttani lamautti tuo onnettomuutta ennustava hiljaisuus. Aloin juosta. Tuossa oli leiri edessäni, sellaisena kuin sen jätin, mutta käytävä oli auki. Syöksyin sisään. Kauhistuttava näky kohtasi katsettani tuona viileänä aamuhetkenä. Kaikki matkatavaramme olivat hujan hajan maassa. Toverini olivat teillä tietämättömillä, ja sammuneen nuotion vieressä inhoittava verilätäkkö värjäsi nurmen punaiseksi.
Jouduin tämän odottamattoman kauhunkuvan nähdessäni aivan suunniltani ja olin menettää järkeni. Muistan hämärästi kuin unennäköä, että syöksyin metsään, harhailin tyhjän leirin ympärillä ja hurjana huusin tovereitani nimeltä. Mutta hiljaisesta metsästä ei kuulunut mitään vastausta. Jouduin mitä suurimpaan epätoivoon ajatellessani, että en koskaan enää saisi heitä nähdä, että olin nyt yksin ja turvattomana tässä kauhujen maassa pääsemättä täältä pakenemaan, ja että minun nyt olisi pakko elää ja kuolla näitten hirviöitten luolassa. Olin aivan sekaisin, niin että raastoin hiuksiani ja taoin päätäni. Nyt vasta minä älysin, kuinka suuressa määrin olin luottanut seuralaisiini, Challengerin tyyneen itsetietoisuuteen ja lordi Roxtonin ylimieliseen, hymyilyttävään kylmäverisyyteen. En tiennyt, mitä minun piti tehdä, ja minnepäin lähteä.
Istuttuani hetkisen aivan tylsänä, päätin tutkia tovereitteni onnettomuuden laatua ja syytä. Leirissä vallitseva kauhea epäjärjestys todisti, että heidän kimppuunsa oli hyökätty, ja kuulemani pyssynlaukaus ilmoitti minulle koska tämä tapahtui. Kun vain yksi laukaus ammuttiin, täytyi kaiken tapahtua silmänräpäyksessä. Pyssyt olivat maassa ja lordi Roxtonin haulikossa oli vielä patruuna jäljellä. Challengerin ja Summerleen huovat olivat lieden luona, josta päättäen heidät oli yllätetty unessa. Ampuma- ja ruokatavaralaatikkomme olivat hujan hajan valokuvakoneitten ja levyjen sekamelskassa, mutta mitään niistä ei ollut hävinnyt. Sen sijaan kaikki säiliöistä puretut runsaat ruokatavaramme olivat kadoksissa. Päätin että hävitystyön tekijät olivat eläimiä, sillä alkuasukkaat olisivat tietysti ottaneet mukaansa niin paljon kuin mahdollista.
Mutta jos tässä olisi temmeltänyt vaikkapa vain yksi ainoakin eläin, niin mitä olikaan silloin tapahtunut tovereilleni. Raivostunut peto olisi varmasti repinyt heidät kappaleiksi ja jättänyt jätteet sinne tänne. Tuo kauhea verilätäkkö puhui väkivallasta. Sellainen hirviö, jonka minä olin yöllä nähnyt, voisi kantaa saaliinsa pois kevyesti kuin kissa hiiren. Siinä tapauksessa olivat toiset toverit seuranneet mukana. Mutta silloin he tietysti olisivat ottaneet pyssyt mukaansa. Mitä enemmän minun sekaiset ja väsyneet aivoni koettivat asiaa selvitellä, sitä hämärämmäksi se kävi. Harhailin metsässä, mutta en löytänyt merkkiäkään, joka olisi ohjannut minua oikealle tolalle. Kerran jo eksyinkin ja vain sattumalta, kauan harhailtuani löysin leirin.
Äkkiä juolahti mieleeni ajatus, joka hiukan minua rauhoitti. En ollut sentään aivan yksin maailmassa. Vuoren juurella kuulomatkan päässä odotti uskollinen Zambo. Menin ylätasangon reunalle katsomaan häntä. Aivan oikein! Tuolla hän istui huopiensa keskessä nuotion ääressä. Mutta hämmästyin suuresti nähdessäni jonkun toisen istuvan häntä vastapäätä. Hetken aikaa jyskytti sydämeni ilosta, sillä luulin jonkun tovereistamme päässeen täältä sinne. Mutta pian se toivo petti. Nouseva aurinko valaisi miehen kasvot. Hän oli intiaani. Huusin suurella äänellä ja heilutin nenäliinaani. Heti katsoi Zambo ylöspäin, antoi merkin kädellään ja oli valmis kiipeämään kalliohuipulle. Jonkun minuutin perästä seisoi hän aivan lähellä minua ja kuunteli syvästi järkytettynä kertomaani tapausta.
"Itse paholainen heidät ottanut, massa Malone", sanoi hän. "Te olette sen maassa, ja se otta teidät vielä kaikki. Paras totella minu, massa Malone, ja tulla pois sieltä, muuten otta se teidät myös."
"Kuinka pääsen pois, Zambo?"
"Ottakaa köynnöskasvia puista, massa Malone, heittäkää tänne. Minä lyö ne johonkin kantoon, ja silta valmis."
"Sitä me olemme kyllä ajatelleet, mutta täällä ei ole niin vahvoja köynnöskasveja, että ne kannattaisivat meitä."
"Lähettäkää noutamaan köyttä, massa Malone."
"Kenen minä lähettäisin ja minne minä lähettäisin?"
"Intiaanikyliin, sir. Paljon nahkaköyttä intiaanikylissä. Tuolla alhaalla olevan intiaanin voitte lähettää."
"Kuka hän on?"
"Yksi meidän intiaani. Toiset hänet pieksi ja otti hänen palkan. Hän tuli takaisin meidän luo. Hän valmis viemään kirjeen, noutamaan köyttä — teke mitä vaan."
"Vie kirjeen! Miksikä ei? Hän ehkä voisi hankkia apua. Joka tapauksessa hän huolehtisi siitä, että me emme turhaan ole elämäämme uhranneet ja että meidän tieteelliset saavutuksemme joutuvat kotona olevien ystäviemme tietoon. Minulla oli kaksi kirjettä valmiina odottamassa. Päätin käyttää päiväni kolmannen kirjeen kirjoittamiseen, joka selostaisi nykyisiä kokemuksiani. Ja nämä kirjeet intiaani sitten saattaisi maailmalle. Käskin siis Zambon tulemaan takaisin illalla ja vietin nyt surullisen ja ikävän päivän selostamalla edellisen yöni kokemuksia. Kirjoitin myös muutamia riviä erikseen, ja ne intiaanin piti jättää ensimäiseksi kohtaamalleen valkealle miehelle tai kapteenille. Vannotin siinä vastaanottajaa toimittamaan meille köyttä, koska henkemme riippui siitä. Nämä kirjoitukset sekä kukkaroni, jossa oli kolme sovereigniä, heitin illalla Zambolle. Rahaa saisi intiaani kaksin kerroin, jos hän palaisi takaisin köyttä tuoden.
"Ja nyt te, hyvä mr Mc Ardle, ymmärrätte, millä vaikealla tavalla tämä tiedonanto tulee käsiinne, ja saatte myös tietää totuuden, vaikkapa ette enää koskaan saisi mitään kuulla onnettomasta kirjeenvaihtajastanne. Nyt illalla olen liian väsynyt ja alakuloinen tehdäkseni uusia suunnitelmia. Huomenna täytyy minun keksiä jokin keino, miten voin pysytellä Zambon leirin yhteydessä etsiskellessäni onnettomia tovereitani."
KOLMASTOISTA LUKU
"Näky, jota en koskaan unhota."
Juuri kun aurinko laski tänä alakuloisena iltana, näin minä intiaanin yksinäisen haahmon allani olevalla suurella tasangolla. Hän oli meidän pelastuksemme ainoa heikko toivo, ja millä seurasin häntä katseillani, kunnes hän haihtui illan sumuihin, jotka auringon viime säteitten punertamina kohosivat minun ja etäisen virran väliin.
Oli jo aivan pimeä kun minä palasin hävitetylle leirillemme, ja viimeinen minkä näin oli Zambon tulen punainen loimu — alangon ainoa valopilkku, samoinkuin tuo uskollinen palvelija oli minun synkeän mieleni ainoa lohdullinen tukikohta. Ja kuitenkin minä nyt tunsin olevani iloisempi kuin mitä olin ollut tämän ankaran kohtalon iskun minua kohdattua. Tuntui toki hyvältä ajatella, että nyt maailma ainakin saisi tietää, mitä me olimme toimineet, niin että pahimmassa tapauksessakaan eivät nimemme hukkuisi ruumiittemme mukana, vaan jälkimaailma saisi ne tietää yhdessä vaivojemme tulosten kanssa.
Kauheata oli nukkua tässä hirvittävässä leirissä, mutta ei ollut muutakaan keinoa. Varovaisuus olisi kyllä vaatinut pysyttelemään valveilla, mutta uupunut ruumiini sai minut vakuutetuksi siitä, ettei se olisi mahdollista. Minä kiipesin suuren gingkopuun oksalle, mutta en löytänyt mitään varmaa kiinnekohtaa, ja varmaan olisin pudonnut niskani nurin, jos olisin siellä nukahtanut. Laskeuduin takaisin maakamaralle ja tuumin mitä voisin tehdä. Lopuksi suljin leirin sisäänkäytävän ja sytytin nuotion; syötyäni sitten tukevan aterian vaivuin uneen, josta herääminen oli laadultaan yhtä odottamaton kuin mieluinen. Aikaisena aamuhetkenä juuri päivän koittaessa laski joku kätensä olkapäälleni. Rynnättyäni pystyyn ja tempaistuani pyssyni jokainen hermoni jännittyneenä minä huudahdin ilosta tuntiessani aamun sarastuksessa lordi John Roxtonin, joka oli laskeutunut polvillensa minun viereeni.
Se oli hän — ja kuitenkaan se ei ollut hän. Jättäessäni hänet viimeksi oli hän ollut mieleltään tyyni, asultaan moitteeton ja vaateparreltaan siisti. Nyt hän oli kalpea, katse oli hurja ja hengitys läähättävä, ikäänkuin hän olisi juossut kauan ja kovaa. Hänen laihat kasvonsa olivat revellyt ja veriset, hänen vaatteensa roikkuivat riekaleina ja mitään lakkia hänellä ei ollut. Minä tuijotin häntä hämmästyneenä, mutta hän ei antanut minulle tilaisuutta kysymysten tekoon. Hän haali kokoon varastojamme puhuessaan.
"Kas niin, pitäkää nyt kiirettä, nuori mies!" huusi hän. "Ottakaa molemmat pyssyt. Minulla on toiset kaksi. Ja kaikki patruunat mitä vaan saatte mukananne kulkemaan. Täyttäkää taskunne! Edelleen vähän ruokaa! Puoli tusinaa läkkirasioita saa riittää. Hyvä on! Älkää huoliko nyt puhua tai ajatella mitään! Pankaa jalat allenne, muuten olemme hukassa!"
Voimatta unenpöpperöisenä käsittää mitä tämä kaikki merkitsi, juoksin minä kuin mieletön hänen jäljessään metsässä, pyssy kummassakin kainalossa ja erilaiset kompeet käsissäni. Hän syöksyi paksujen pensaikkojen halki kunnes päätyi tiheään vesakkoon. Sinne hän rynkäisi piikeistä välittämättä, heittäytyi suin päin pensaitten keskeen ja veti minut kyyrysilleen kanssansa.
"Kas täällä on hyvä!" hän läähätti. "Täällä olemme turvan takana. Aivan varmaan he ohjaavat tiensä leirille. Tämä aie on tietysti heidän ensimäisensä, Mutta me vältämme heidät täällä."
"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyin minä vähän vedettyäni henkeä.
"Missä ovat professorit? Ja ketkä meitä vainoavat?"
"Apinaihmiset", vastasi hän. "Ne ovat julmia petoja! Älkää korottako ääntänne, sillä niillä on hyvä kuulo myöskin terävä näkö, mutta, sikäli kuin olen voinut huomata, ei hajuaistia, joten minä en usko heidän voivan nuuskia meitä täältä. Missä te, nuori ystävämme, olette ollut? Oli hyvä, että pääsitte koko rytäkästä."
Lyhyesti minä kuiskailin, mitä olin kokenut, nähnyt ja kuullut.
"No ei sekään hauskaa ollut", sanoi hän kuultuaan kertomukseni dinosauriosta ja kuopasta. "Seutu ei oikein sovi lepokodin paikaksi, vai mitä arvelette? Mutta minulla ei ollut mitään käsitystä sen mahdollisuuksista, ennenkun nuo hornanhenget hyökkäsivät kimppuumme. Ihmisiä syövät papuanit saivat minut kerran käsiinsä, mutta ne olivat perin herttaisia tuon hylkiömäisen joukon rinnalla."
"Kertokaahan miten kaikki on tapahtunut", pyysin minä.
"Oli aikainen aamu. Oppineet ystävämme olivat juuri heränneet. He eivät olleet vielä edes joutuneet riitaan. Mutta silloin alkoi sataa apinoita. Niitä putosi eräästä puusta kuin omenoita. Luultavasti ne olivat pimeän aikana kokoontuneet, kunnes yllämme oleva suuri puu ei enää kestänyt niiden painoa. Minä ammuin niistä yhden, mutta ennenkun olimme ehtineet tointua hämmästyksestämme, olivat ne iskeneet kyntensä meidän hartioihimme. Minä kutsuin niitä apinoiksi, mutta niillä oli sauvoja ja kiviä käsissä ja ne räkättivät aivan kuin olisivat puhuneet. Lopputulos oli se, että he sitoivat meidän kätemme selän taa käännöskasveilla ja me totesimme heidän olevan kaikkia muita eläimiä korkeammalla kehityskannalla. Apinaihmisiä he ovat, puuttuvia renkaita, jotka minä toivoisin vielä nytkin puuttuviksi. He kantoivat pois haavoittuneen toverinsa — se vuoti verta kuin teurastettu porsas — ja heittäytyivät kyyrysilleen meidän ympärillemme, ja jos koskaan jääkylmä murhaamisvimma kuvastuu joillakin kasvoilla, niin kyllä nyt heidän. He olivat suuria juntikoita, ihmisten kokoisia ja paljon voimakkaampia. Heillä oli ihmeellisen lasimaiset silmät punaisten, sierettyneitten silmäluomien alla, ja niin he siinä nyt kyttäsivät ja katsoa muljottivat meihin taukoamatta. Challenger ei vähistä säikähtele, mutta jo hänkin hieman kömmähti. Hän pääsi sentään jaloilleen ja kiljui heille, että he kävisivät käsiksi ja tekisivät lopun näytelmästä. Minä luulen, että tapauksen äkkinäisyys oli pannut hänen päänsä hiukan pyörälle, sillä hän raivosi ja kiroili aivankuin olisi ollut järjiltään. Jos apinat olisivat olleet joukko hänen rakastamiaan sanomalehtimiehiä, ei hän olisi voinut solvata heitä pahemmin."
"No, mitä ne tekivät?" Minä olin aivan järkytetty tästä tavattomasta kertomuksesta, jonka toverini kuiskasi korvaani, hänen terävän katseensa koko ajan väijyessä ja ladatun pyssyn ollessa ampumavalmiina.
"Minä luulin että viimeinen hetkeni oli tullut, mutta heille näytti tulleen toinen tuuma. He räkättivät ja puhuivat täyttä päätä keskenään. Sitten eräs heistä tuli Challengerin luokse. Nyt te varmaan hymyilette kun sanon, että he olivat aivan sukulaisten näköisiä. Minä en olisi tätä uskonut, ellen olisi omin silmin nähnyt. Tuo vanha apinauros oli heidän johtajansa — eräänlainen punainen Challenger, jolla oli kaikki ystävämme kauneustunnukset vain vielä jonkunverran enemmän kehittyneinä. Hänellä oli sama lyhyt ruumiinrakenne, samat leveät hartiat, pyöreä rintakehä, ilman kaulaa, suuri punertava parta, takkuiset kulmakarvat ja silmissään sama ilme 'mitä tulimmaista te minusta tahdotte?' sekä kaikki muutkin hänen omituisuutensa. Kun apinauros asettautui Challengerin viereen ja laski kätensä hänen olkapäällensä oli yhtäläisyys aivan hämmästyttävä. Summerlee oli vähän hysteerinen ja nauroi kunnes alkoi itkeä. Apinaihmiset nauroivat hekin — ainakin alkoivat he narskuttaa niin että se tuntui naurulta — ja sitten he ryhtyivät kuljettamaan meitä metsän läpi. Pyssyihin ja laatikkoihin he eivät koskeneet arvelivat kai niitä vaarallisiksi — mutta kaikki irtonaiset ruokavaramme he ottivat mukaansa. Summerlee ja minä saimme osaksemme jokseenkin huonoa kohtelua matkalla — jonka voi huomata ihostani ja vaatteistani — sillä he kuljettivat meitä suorinta tietä orjantappuroitten ja pensaitten läpi; heidän oma ihonsa on paksun nahan tapaista. Mutta Challengerilla ei ollut mitään hätää. Neljä heistä kantoi häntä olkapäillään ja hän matkusti kuin roomalainen keisari, Mitä se oli?"
Omituinen, napsuttava ääni, joka muistutti kastanjetteja, kuului etäältä.
"Siellä ne ovat!" sanoi seuralaiseni ja latasi toisen kaksoispyssyn. — "Pankaa tekin kaikki panokset pyssyihin, sillä me emme antaudu elävinä, emme missään tapauksessa. Kas tuollaista ääntä he pitävät ollessaan vihaisia. Totisesti, me tuotamme heille mielipahaa, jos he käyvät kimppuumme. Me emme antaudu kädenkäänteessä. Kuuletteko nyt niiden räkätystä?"
"Etäältä."
"Heidän urkkijajoukkueitansa on kyllä hajaantuneina kaikkialle metsään. Minähän keskeytin onnettomuustarinani. Pian olivat he saattaneet meidät kaupunkiinsa — tuhatkunta oksista ja lehdistä punottua majaa, jotka sijaitsevat suuria puita kasvavassa lehdossa lähellä jyrkänteen reunaa. Sinne on tästä kolme tai neljä engl. peninkulmaa. Nuo saastaiset elukat sormeilivat minua kaikkialta ja minusta tuntuu kuin en enää koskaan saisi itseäni puhtaaksi. He sitoivat meidät nuoriin — se joka käsitteli minua osasi tehdä solmuja kuin merimies — ja niin me jäimme makaamaan jalat pystyssä, yhden juntikan nuija kädessä vartioidessa meitä. Kun minä sanon 'me' tarkoitan minä Summerleeta ja itseäni. Vanha Challenger istui puussa, söi hedelmiä ja näytti pitävän hyvin hauskaa. Velvollisuuteni on kuitenkin tunnustaa, että hän myös hankki meille vähän hedelmiä ja omin käsin hellitti kahleitamme. Jos olisitte nähnyt hänen istuvan tuolla ylhäällä ja narskuttavan kaksoisveljensä kanssa ja voimakkaalla bassoäänellään laulavan: 'Kaikukohon laulu maamme, niinkuin ukko jyrisee' — sillä kaikenlainen musiikki tuntui heitä suuresti huvittavan ette olisi voinut pidättää nauruanne, mutta, kuten hyvin ymmärrätte, meillä ei ollut suurta naurunhalua. Hän sai muutamin rajoituksin tehdä mitä hän tahtoi, mutta meitä vartioitiin ankarasti. Meille kaikille oli suureksi lohdutukseksi, kun tiesimme teidän juoksevan vapaana ja huolehtivan arkistosta.
"Ja nyt, nuori mies, saatte kuulla jotakin hyvin merkillistä. Te sanotte nähneenne ihmisten jälkiä, nuotiopaikkoja, loukkuja ja muuta sellaista. Voitteko uskoa, kun sanon, että me olemme nähneet itse alkuasukkaita. Oikeita kuvatuksia he olivat, pieniä poloisia, masentuneita raukkoja, mutta sitä ei sovi suinkaan ihmetellä. Nuo oikeat ihmiset näyttävät asuvan sillä ylätasangon puolella, missä te näitte luolia — ja apinaihmisille taas kuuluu tämä puoli. Alituinen sota käy heidän välillään. Sellaiset ovat olosuhteet, jos minä ne olen oikein ymmärtänyt. Eilen näyttävät apinamiehet saaneen saaliikseen tusinan oikeita ihmisiä ja kuljettaneen heidät vankeina kaupunkiinsa. Ette ole milloinkaan kuullut mitään, mitä voisitte verrata näiden eläinten räkätykseen ja kiljunaan. Ihmiset olivat pieniä punaisia miehiä, ja niitä oli niin purtu ja kynsitty, että ne tuskin pääsivät kulkemaan. Apinamiehet tappoivat kaksi heistä paikalla — yksinkertaisesti tempaisivat toiselta kädet irti — ja tuo näytti kovin vastenmieliseltä. Urhoollisia pikku veitikoita he vaan olivat, tuskin kuuli ainoatakaan valitushuutoa. Mutta me voimme sangen pahoin katsellessamme tuota. Summerlee pyörtyi ja itsensä Challengerin oli vaikea pysytteleidä puussa. Nyt kai ne ovat lähteneet loitommaksi, vai miten teistä tuntuu?"
Me kuuntelimme tarkasti, mutta metsän syvää rauhaa keskeyttivät vain lintujen huudot. Lordi John jatkoi kertomustaan.
"Onni teille, kun pelastuitte tästä kirotusta sattumasta. Tuo intiaanisaalis saattoi heidät unohtamaan teidän olemassaolonne, muuten he varmasti olisivat kiiruhtaneet takaisin leiriin, ja silloin olisi ollut teidän vuoronne. Tietystikin he, kuten sanotte, ovat koko ajan istuneet puussa ja pitäneet meitä silmällä, ja he tiesivät aivan hyvin, että me emme ole tavallisia ilmiöitä täällä. Nyt he eivät kuitenkaan osanneet ajatella muuta kuin uutta saalistansa, ja sentähden minä, eikä joukko apinoita, herätti teidät aamulla. Kauheita asioita tapahtui sitten. Kaikki on kuin pahaa unta. Te kai muistatte ylätasangon juurella olevan bambupiikki-pensaikon, missä me näimme tuon ameriikkalaisen miehen luurangon? Se on aivan apinakaupungin alapuolella ja juuri sinne saavat heidän vankinsa hypätä. Jos tutkisimme tarkoin, löytäisimme varmaan suuren joukon luurankoja sieltä. Heillä on jonkunlainen raivattu paraatipaikka ylhäällä jyrkänteen reunalla, ja menot suoritetaan hyvin juhlallisesti. Kurjat pakanat saavat hypätä alas toinen toisensa jälkeen, ja suurimman hauskuutuksen tuottaa katseleminen, murskautuvatko he vain kuoliaaksi, vai seivästyvätkö bamburuokoihin. He veivät meidätkin katsomaan näytelmää, ja koko lauma asettui jyrkänteelle. Neljä intiaaneista hyppäsi, ja ruo'ot lävistivät heidät kuin sukkapuikko voikimpaleen. Ei ollut lainkaan kummallista, että ruoko kasvoi tuon löytämämme onnettoman yankeen reiden lävitse. Tämä oli inhoittavaa, mutta mieltäkiinnittävää samalla. Tunsi eräänlaista viehätystä, kun näki heidän noin sukeltavan syvyyteen, vaikkakin ajatteli, että meidän vuoromme oli kai hypätä ensi kerralla.
"Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. He säästivät kuusi intiaania täksi päiväksi — niin olin minä ymmärtävinäni asian — ja luulenpa tarkoituksen olleen sellaisen, että me olisimme näytöksen loistokohta. Challenger ehkä välttäisi kohtalonsa mutta Summerlee ja minä olimme merkityt. Heidän kielensä oli enemmän kuin puoleksi viittomista, joten ei ollut vaikeata heitä ymmärtää. Minä huomasin ajan tulleen tehdäkseni jotain meidän pelastukseksemme. Olin jo varemmin aprikoinut asiaa, ja yhtä ja toista oli minulle selvinnyt. Kaikki riippui minusta, sillä Sumerleesta ei ollut mihinkään, ja paljon paremmin ei ollut Challengerinkaan mahdollisuuksien laita. Vain kerran he kohtasivat ja silloinkin joutuivat riitaan keskenään, kun eivät olleet samaa mieltä näitten punapäisten petojen tieteellisestä luokittamisesta. Toinen väitti, että tämä eläinlaji oli Javan dryopithecus, toinen taas, että se oli pithecanthropus. Selvää hulluutta, arvelin minä — eikö totta? Mutta, kuten sanoin, minulle oli selvinnyt yhtä ja toista, jota ehkä voisi käyttää yhteiseksi hyödyksi. Ensiksikin, nämä eläimet eivät puuttomalla maalla voineet juosta niin nopeasti kuin ihmiset. Niillä on, nähkääs, lyhyet, väärät jalat ja raskas ruumis. Vieläpä Challengerkin voisi niistä edistää muutaman kyynärän sadan matkalla ja te ja minä olisimme heidän silmissään aivan ilmiömäisiä pikajuoksijoita. Lisäksi tulee se seikka, että he eivät ymmärrä mitään pyssyistä. Minä en usko heidän käsittäneen, kuinka se haavoittui, jota minä ammuin. Voisimmepa vain päästä käsiksi pyssyihimme, olisi kaikki mahdollista.
"Minä nousin sentähden aamulla varahin, potkaisin vartiaani selkään, niin että hän suistui suullensa, ja livistin täyttä vauhtia leirille. Siellä minä löysin teidät ja pyssyt ja tässä me nyt olemme."
"Mutta professorit!" huudahdin minä aivan järkytettynä.
"Niin, kas kyllä me kiiruhdamme sinne noutamaan heitä. Minä en voinut ottaa heitä mukaani. Challenger istui puussa ja Summerlee ei ollut enää tarpeeksi voimissaan. Ainoa mahdollisuus oli hakea pyssyt ja koettaa vapauttaa heidät. On kyllä mahdollista, että he kostonvimmoissaan ovat lyöneet heidät kuoliaaksi. En kuitenkaan usko, että he haluaisivat koskea Challengeriin, mutta Summerleen tilasta en käy takuuseen. Hänet he kuitenkin joka tapauksessa olisivat lopettaneet — siitä olen aivan varma, niin että minä en ainakaan ole pahentanut hänen asemaansa. Mutta kunnia vaatii meitä kiirehtimään sinne takaisin ja tekemään kaiken voitavamme. Nuori ystävä, valmistukaa siis kaikkein pahimpaan, sillä on aivan epätietoista mitä ennen iltaa tapahtuu."
Olen koettanut selostaa lordi Johnin katkonaisen puheen, hänen lyhyet, voimalliset lauseensa ja hänen puolittain leikillisen, puolittain ylimielisen ajatustensa ilmaisutavan, mikä oli niin hänen kaltaisensa. Mutta hän olikin syntynyt johtajaksi. Kun vaara oli suurimmillaan, hänen huolettomuutensa vain eneni, ja hänen lauselmissaan ilmeni entistä suurempi voima, hänen kylmät silmänsä kipenöivät hehkuvaa eloisuutta ja hänen ylöspäin kierretyt viiksensä liikahtelivat tuimasti ja iloisesti. Hänen intonsa antautua vaaroihin, hänen seikkailujen jännittäväisyydestä nauttiva luontonsa, hänen mielipiteensä että jokainen elämässä meitä kohtaava vaara on vain urheilun muoto, kamppaus oman itsen ja kohtalon välillä, kuoleman ollessa veikan varana, kaikki tämä teki hänet sellaisina hetkinä korvaamattomaksi toveriksi. Me aioimme juuri nousta piilopaikastamme, kun äkisti tunsin hänen kätensä ranteellani.
"Toden totta", hän kuiskasi, "tuossa niitä nyt tulee!"
Paikalta, missä olimme pitkänämme, näimme runkojen ja oksien muodostaman pylväskäytävän holvineen. Tällä kertaa apinamiehet liikkuivat käyden. He tulivat hanhenmarssissa väärine saarineen ja kyttyräselkineen, käsien silloin tällöin viiltäessä maata, ja yhtenään he kurottelivat paitansa oikealle ja vasemmalle eteenpäin nilkuttaessaan. Niiden kumarainen asento vähensi niiden pituutta, mutta otaksun minä niiden olleen ainakin viiden jalan mittaisia; kädet olivat pitkät ja rinta valtavan suuri. Monilla niistä oli sauvat käsissään ja etäältä katsoen ne muistuttivat pörröisiä, epämuodostuneita ihmisolentoja. Hetken näin ne selvästi, sitten ne taas katosivat näkyvistäni pensaitten taa.
"Ei tällä kertaa", sanoi lordi John, joka oli tarttunut pyssyynsä. "Meidän on parasta olla hiljaa, kunnes he ovat lopettaneet etsimisensä ja poistuneet. Sitten ottakaamme pohti, voisimmeko päästä takaisin heidän kaupunkiinsa ja osua heidän kaikkein arimpaan kohtaansa. Häärätkööt nyt aikansa, me lähdemme sitten liikkeelle."
Me käytimme aikamme avaamalla yhden säilykerasioistamme ja käymällä käsiksi aamiaiseemme. Toverini ei ollut sitten eilisaamun nauttinut muuta kuin vähän hedelmiä ja söi nyt kuin nälkiintynyt ainakin. Lopulta me taskut täynnä patruunia ja pyssy kummassakin kädessä lähdimme salaiselle retkellemme. Ennen sitä me kuitenkin huolellisesti panimme merkille pensaikossa olevan piilopaikkamme ja sen aseman Fort Challengerista katsoen, jotta me tarpeen tullessa voisimme löytää sinne takaisin. Hiljaa hiivimme me pensaitten välissä kunnes pääsimme kallion reunalle, vanhan leirimme lähistölle. Täällä me pysähdyimme ja lordi John teki minulle selvää suunnitelmistaan.
"Niin kauan kun tiheä metsä meitä ympäröi, ovat nuo lurjukset meidän herrojamme", sanoi hän. "He voivat huomata meidät, mutta me emme näe heitä. Mutta avoimella kentällä on asianlaita toinen. Siellä me voimme liikkua heitä nopeammin. Sentähden täytyykin meidän niin paljon kuin mahdollista pysytteleidä puuttomalla maalla. Ylätasangon ulkoreunoilla kasvaa vähemmän puita kuin sen sisäosissa. Sitä pitkin meidän siis on kuljettava. Kulkekaa hitaasti, pitäkää silmät auki ja pyssy valmiina. Ja ennen kaikkea, älkää antautuko vangiksi niin kauan kun teillä on yksikin patruuna jäljellä. Muistakaa että tämä on viimeinen neuvoni."
Kun me tulimme kallion reunalle, pilkistin minä alas ja näin uskollisen, mustan Zambomme, joka istui kivellä tupakoimassa. En tiedä mitä olisinkaan tahtonut antaa saadakseni huutaa häntä luokseni ja kertoa hänelle, miten meidän laitamme oli, mutta se olisi ollut hyvin varomatonta, sillä vihollisemme olivat ehkä kuulomatkan päässä. Tuntui kuin metsät olisivat ihan vilisseet apinaihmisiä; tämän tästä kuulimme heidän ihmeellisesti narskuttavan räkätyksensä. Me aina silloin kätkeydyimme lähimpään pensaaseen ja olimme hiljaa, kunnes äänet lakkasivat kuulumasta. Meidän kulkumme sujui näinollen sangen hitaasti ja ainakin kaksi tuntia oli kulunut, ennenkun minä lordi Roxtonin hitaista liikkeistä huomasin, että lähestyimme määräpaikkaa. Hän viittoi minulle, että makaisin hiljaa paikallani, ja ryömi itse eteenpäin. Seuraavana hetkenä oli hän taas luonani, kasvojensa innosta vavahdellessa.
"Tulkaa!" sanoi hän. "Kiiruhtakaa! Minä toivon Jumalan nimessä, ettemme tule liian myöhään!"
Tunsin vapisevani hermostuneesta jännityksestä ryömiessäni eteenpäin hänen vierellään ja pensaitten välistä silmäillessäni edessäni olevaa paikkaa.
Näkemääni en koskaan unhoita. Kaikki oli niin velhomaista, niin mahdotonta, etten tiedä miten sitä kuvailisin, en liioin kuinka sen itsekään voin uskoa, jos saan elää ja muutaman vuoden perästä istun Savage-klubin sohvalla ja annan katseeni lipua Thimesin säännöllisen yksitoikkoisilla rantamilla. Minä tiedän että tämä silloin tuntuu minusta hurjalta painajaiselta, kuumehoureen kauhukuvalta. Minä sen kuitenkin nyt kuvailen, kun se tuoreelta on muistossani, ja ainakin löytyy yksi — tarkoitan vieressäni kostealla nurmella lojuvaa miestä — joka tietää etten valehtele.
Suuri avoin kenttä oli edessämme — muutamia satoja syliä kunnakkin — ja viheriä turve sekä matalat saniaiset peittivät sen aina kallion reunaan saakka. Kenttää reunusti puitten puoliympyrä, johon oli oksien lomiin, toinen toisensa yläpuolelle rakennettu lehvistä punottuja majoja. Jos kuvailee mielessään varissiirtokuntaa, missä kukin pesä on pieni talo, saa käsityksen näystä. Majojen ovilla ja puitten oksilla kuhisi apinakansaa, jotka suuruussuhteista päättäen olivat naaraita ja poikasia. He olivat taulun taustana ja kaikki he vilkkaalla mielenkiinnolla katselivat samaa näytelmää, joka kauhistutti ja järkytti meitä.
Kentälle oli lähelle kallion reunaa kokoontunut muutamiin satoihin nouseva joukko noita pörröisiä, punapäisiä hyyppiöitä. Monet niistä olivat tavattoman suuria ja kammottavan näköisiä. Eräänlainen kuri vallitsi joukossa, sillä kukaan ei yrittänytkään särkeä muodostunutta säännöllistä riviä. Sen edessä oli pienoinen intiaanijoukko; ne olivat todellisia punanahkoja, joiden iho välkkyi auringon paisteessa kuin kiilloitettu vaski. Pitkä, laiha valkea mies seisoi heidän vieressään pää painuneena ja käsivarret ristissä, ja koko hänen olentonsa todisti hänen olevan pelon ja kauhun vallassa. Ei voinut erehtyä; tämä oli professori Summerleen luiseva haahmo.
Vankien murheellisen ryhmän edessä ja ympärillä näkyi muutamia apinamiehiä, jotka tarkasti heitä vartioivat, niin että heidän oli mahdoton päästä pakenemaan. Mutta jyrkästi erillään kaikista muista ja lähellä jyrkännettä seisoi kaksi olentoa, jotka olivat niin tavattomia ja näissäkin olosuhteissa niin hullunkurisen näköisiä, että ne ehdottomasti kiinnittivät huomiota puoleensa. Toinen oli toverimme, professori Challenger. Hänen takkinsa jäännökset riippuivat repaleina hänen olkapäillään, mutta hänen paitansa oli kadonnut aivan jäljettömiin ja hänen suuri partansa sekoittautui hänen valtavan rintansa mustaan pörröön. Lakkinsa hän oli kadottanut, ja matkamme aikana kasvanut tukka liehui hurjassa epäjärjestyksessä hänen päänsä ympärillä. Yksi ainoa vuorokausi näytti muuttaneen hänet, nykyaikaisen sivistyksen korkeimman tuotteen, kaikkein edustavimmaksi Etelä-Ameriikan villi-ihmiseksi. Hänen vieressään seisoi hänen herransa, apinamiesten kuningas. Hän oli, kuten lordi John oli sanonut, professorimme jäljennös kaikessa, vain sillä eroituksella, että väritys tässä mustan sijasta oli punainen. Sama lyhyt, leveä haahmo, samat raskaat olkapäät, sama käsivarsien eteenpäin riippuminen, sama tuuhea rinnalle lainehtiva parta. Ainoa huomattava ero oli silmäkulmien yllä; apinamiehen vierevä otsa ja matalana kaartuva pääkallo muodosti jyrkän vastakohdan eurooppalaisen leveälle otsalle ja suurenmoiselle pääkallolle. Muuten kuningas joka suhteessa oli professorin hullunkurinen irvikuva.
Kaikki tämä, joka on vaatinut niin pitkän ajan tullakseen kuvailluksi, selvisi minulle parina silmänräpäyksenä. Mutta meillä olikin muuta mietittävää, sillä muudan jännittävä näytelmä oli juuri käynnissä. Kaksi apinamiehistä oli tarttunut erääseen intiaaneista ja raahasi häntä jyrkänteelle. Kuningas kohotti kätensä merkiksi. He tarttuivat tuon onnettoman käsiin ja jalkoihin ja heilahuttivat häntä pari kertaa edestakaisin tavattoman väkivaltaisesti. Kauhealla vauhdilla lennättivät he nyt tuon kurjan raukan reunaman yli. Hän ihan kohosi kaarena ilmaan ennenkun alkoi vajota. Kun hän katosi näkyvistä, ryntäsi koko seurue, vartioita lukuunottamatta, jyrkänteen reunalle, ja tuli syvä hiljaisuus, jonka seuraavana hetkenä keskeytti hurjan ihastuksen kiljunta. He juoksivat kehässä ja kieputtivat pitkiä karvaisia käsiään ilmassa mylvien riemusta. Sitten he taas vetäytyivät reunalta etäämmälle, asettautuivat riviin ja odottivat seuraavaa uhria.
Tällä kertaa oli Summerleen vuoro. Kaksi hänen vartioistaan tarttui hänen ranteisiinsa ja raastoi hänet julman väkivaltaisesti ylänteen äärelle. Hänen hontelo ruumiinsa ja pitkät säärensä sätkyttelivät ja ponnistelivat vastaan, aivankuin hän olisi ollut kananpoika, jota vedetään ulos häkistä. Challenger oli kääntynyt kuninkaan puoleen ja mielettömänä väänteli käsiänsä. Hän kerjäsi, pyysi ja rukoili toverinsa hengen puolesta. Apinamies työnsi hänet töykeästi luotaan ja puristi päätänsä. Se oli hänen viimeinen tietoinen liikkeensä tässä maailmassa. Lordi Johnin pyssy pamahti, ja kuningas vaipui maahan punaisena, matelevana massana.
"Ammu, poikaseni, ammu!" huusi toverini.
Arkipäiväisimmänkin ihmisen sielussa on ihmeellisiä punaisia onkaloita. Minä olen luonteeltani hellämielinen ja monasti ovat silmäni kostuneet, kun olen kuullut haavoittuneen koiran ulvovan. Mutta nyt minut valtasi verenhimo. Minä olin hypähtänyt pystyyn ja tyhjensin ensin toisen pyssyn, sitten toisen, latasin ja ammuin uudelleen ja tuossa touhussani kiljuin ja huusin murhaamisintoa puhkuen. Me kaksi saimme aikaan hirmuisen hävityksen neljällä pyssyllämme. Molemmat Summerleeta hallinneet vartiat olivat kaatuneet ja itse hän horjui sinne tänne kuin päihtynyt, hämmästyksessään voimatta käsittää, että hän taas oli vapaa. Apinamiesten tiheät joukot juoksivat puoleen ja toiseen, ihmetellen, mistä tämä hävityksen kauhistus tuli ja mitä se mahtoi merkitä. He huojuivat, liikehtivät, kirkuivat ja rohistuivat kaatuneitten kasaan. Äkillisen päähänpiston saaneina ryntäsivät he sitten kiljuvana laumana puihin suojaa hakemaan, jättäen tantereelle suuren joukon surmattuja tovereitaan. Vangit olivat nyt yksinään jääneet kentän keskelle.
Challengerin nopeasti toimivat aivot olivat käsittäneet tilanteen oikein. Hän tarttui hämmentyneen Summerleen käsivarteen ja molemmat juoksivat meitä kohden. Kaksi vartioista yritti liikata jäljessä, mutta lordi Johnin kuulat kaasivat heidät. Me kiiruhdimme ystäviämme vastaan ja pistimme heidän kummankin käteen ladatun pyssyn. Mutta Summerleen voimat olivat lopussa. Hän töintuskin jaksoi hoiperrella eteenpäin. Apinamiehet alkoivat jo tointua tyrmistyksestään. Niitä tuli esiin pensaista aikeissa sulkea meidän paluutiemme. Challenger ja minä vedimme Summerleeta mukanamme ja tuimme häntä kumpikin puoleltamme, lordi Johnin turvatessa paluumatkamme, ampumalla kerta kerran perästä pensaikoista pilkisteleviä ilkeästi irvisteleviä päitä. Englannin peninkulman matkan nuo räkättävät pedot olivat kintereillämme. Mutta silloin taukosi vaino, sillä alettiin tuntea meidän voimamme eikä tahdottu pitemmälti antautua varmasti tapaavan pyssyn uhreiksi. Kun me vihdoin olimme päässeet leiriimme, katsoimme me ympärillemme ja huomasimme olevamme yksinämme.
Niin me luulimme, — mutta erehdyimme. Tuskin olimme sulkeneet orjantappuraveräjämme ja puristaneet toistemme käsiä sekä heittäytyneet pitkäksemme kuulimme me jalkojen töminää ja heti senjälkeen hiljaista uikutusta oven ulkopuolelta. Lordi John ryntäsi esiin pyssy kädessä ja aukaisi veräjän. Siinä nyt nuo neljä henkiinjäänyttä pientä intiaania makasivat edessämme, pelosta vavisten, mutta samalla rukoillen meiltä suojelusta. Ilmehikkäällä kädenliikkeellä eräs heistä osoitti ympäröiviä metsiä, tarkoittaen, että ne olivat täynnä vaaroja. Senjälkeen lankesi hän lordi John Roxtonin eteen, kietoi kätensä hänen jalkojensa ympärille ja painoi kasvonsa niitä vastaan.
"Kas nyt tulimmaista", huudahti päällikkömme ja aivan hämillään kierteli viiksiänsä, "mitä merkillistä me teemme näille ihmisille. Nouseppas nyt, ukkoriepu, äläkä hankaa kasvojasi saappaitani vasten."
Summerlee istui jo täyttämässä vanhaa piippuansa tupakalla.
"Meidän on vietävä heidät turvaan", sanoi hän. "Te olette temmaisseet meidät muut kuoleman kidasta. Kunniani kautta, se ei ollut huonosti tehty!"
"Aivan erinomaista!" sanoi Challenger. "Aivan erinomaista! Emme ainoastaan me yksilöinä, vaan koko Euroopan tiede on teille tästä kiitollisuuden velassa. Minä en epäile sanoa, että professori Summerleen ja minun kuolema olisi aiheuttanut suuren aukon nykyaikaisen eläintieteen historiaan. Teidän nuori ystävänne ja te itse olette tehneet erinomaisen työn."
Hän katsoi meihin, tutun isällisen hymyn kuvastuessa kirkkaana hänen kasvoillaan, mutta kyllä Euroopan tiede vaan olisi hämmästynyt, jos se olisi nähnyt valitsemansa suosikin, tulevaisuutensa toivon takkuisille hiuksineen, paljaine rintoineen ja riekaleisine vaatteineen. Suuri läkkirasia oli hänen polviensa välissä ja hyppysissään oli hänellä iso kappale austraalialaista lampaanlihaa. Intiaani katsoi häneen, mutta huudahti äkkiä, kumartui syvälle ja turvaa etsien takertui lordi Johnin jalkaan.
"Älä pelkää, poikaseni", sanoi päällikkö ja taputti edessään olevaa takkuista päätä. "Hän ei rohkene katsella teitä, Challenger, ja, totta totisesti, siinä ei mitään kummaa. No noh, rauhoituhan nyt, mies parka, hän on ihminen niinkuin me muutkin."
"Mutta hyvä sir!" huudahti professori.
"On teidän onnenne, Challenger, että te olette vähän muista poikkeava. Jos ette olisi ollut niin kuninkaan näköinen, niin —"
"Kunniani kautta, lordi Roxton, te otatte kovin suuria vapauksia."
"Vaan tämä on totta."
"Pyydän teitä, sir, siirtymään toiseen aineeseen. Teidän huomautuksenne eivät kuulu asiaan ja ovat aivan käsittämättömiä. Keskustelun alaisena ollut kysymyshän oli tämä: Mitä teemme näille intiaaneille? Parastahan olisi viedä heidät kotiin, kun vaan tietäisimme, missä he asuvat."
"Siitä kyllä on meillä tieto", minä keskeytin. "He asuvat
Keskusjärven tuollapuolella luolissa."
"Tämä nuori ystävämme tietää missä he asuvat. Sinne on varmaan pitkä matka täältä."
"Ainakin kaksikymmentä peninkulmaa."
Summerlee päästi valitushuudon:
"Minä ainakaan en jaksa kävellä sinne. Minusta tuntuu kuin vielä kuulisin noiden petojen narskuttavan jäljessämme."
Kun hän sanoi tämän, kuulimme me todellakin kaukaa metsän kätköpaikoista apinamiesten räkättävää kirkunaa. Intiaanit alkoivat taas hiljaa uikuttaa peloissaan.
"Meidän täytyy lähteä matkaan ja reippaasti sittenkin!" sanoi lordi
John Roxton. "Te, nuori ystävä, tahtonette ystävällisesti auttaa
Summerleeta. Intiaanit saavat kantaa varastoa. Kas niin, tulkaa nyt,
ennenkun he näkevät meidät."
Vähemmässä kuin puolessa tunnissa olimme ehtineet pensaikossa olevaan pakopaikkaamme ja ryömineet sinne. Koko päivän me kuulimme apinamiesten kiukkuisia huutoja siltä taholta, missä meidän leirimme oli, mutta kukaan heistä ei tullut meidän luoksemme, ja väsyneet pakolaiset, sekä valkeat että punaiset, lepäsivät pitkään syvään uneen vaipuneina. Itse olin nukahtanut illalla sikeästi, kun joku ravisti käsivarttani, ja näin Challengerin polvistuneena vierelläni.
"Tehän pidätte päiväkirjaa kaikesta, mitä matkalla tapahtuu, ja tarkoituksenne on julkaista se vast'edes, mr Malone?" sanoi hän hyvin vakavasti.
"Minä olen matkalla yksinomaan sanomalehtimiehenä", vastasin.