"Aivan oikein. Te kai kuulitte lordi John Roxtonin lausuvan muutamia hyvin epäonnistuneita huomautuksia, jotka näköjään viittailivat siihen, että löytyisi jotain — jotain yhtäläisyyttä —"
"Kyllä, minä kuulin."
"Minun ei tarvitse sanoa, että jos jotain sellaista tulisi julkisuuteen — jos tapahtumain kuvauksessanne ilmenisi jotakin tuontapaista pilaa, panisin sen hyvin pahakseni."
"Aion ehdottomasti pysytellä totuudessa."
"Lordi Johnin huomautukset ovat välistä sangen haaveellisia, ja hän voi selvittää kaikkein mahdottomimmalla tavalla sen kunnioituksen, jota alhaisimmat rodut aina osoittavat arvokkuutta ja luonnetta kohtaan. Ymmärrättekö tarkoitukseni?"
"Täydellisesti."
"Luotan teidän tunnollisuuteenne." Pitkän vaitiolon jälkeen hän lisäsi: "Tuo kuningas oli todellakin aivan erikoinen ilmiö — varsin kaunis ja älykäs henkilö. Eikö teidänkin mielestänne?"
"Sangen merkillinen ilmiö", sanoin minä.
Ja keventynein mielin professori uudelleen nukahti.
NELJÄSTOISTA LUKU
"Ne saavutukset olivat todellisia."
Me olimme luulleet, että vainoojamme, apinamiehet, eivät tienneet meidän piilopaikastamme mitään, mutta tulimme pian huomaamaan että olimme erehtyneet. Metsässä ei kuulunut risahdustakaan, ei yksikään lehti värähtänyt. Mutta meidän olisi pitänyt ottaa oppia ensimäisestä kokemuksestamme ja muistaa, kuinka viekkaasti ja sitkeästi nuo olennot voivat vartioida ja väijyä aina sopivan hetken koittoon asti. Minä en voi joutua lähemmäksi kuolemaa, kuin olin tuona aamuna, tulkoon osakseni elämässäni kohtaloita millaisia tahansa. Mutta kerronpa järjestyksessä kuinka kaikki kävi.
Kaikki me heräsimme väsyneinä ja voimattomina eilispäivän kauheitten mielenliikutusten ja riittämättömän ravinnon vaikutuksesta. Summerlee oli edelleen niin heikko, että hän tuskin pysyi jaloillaan, mutta tuossa vanhassa miehessä oli annos vihaista tuikeutta, joka ei suostunut tunnustamaan minkäänlaista lamautumista. Yhteisen neuvottelun jälkeen me päätimme vielä pari tuntia pysyä paikallamme, syödä hyvin ansaitsemamme aamiaisen ja sitten lähteä vaeltamaan Keskusjärven ympäri ylätasangon toiseen laitaan noille luolille, joissa minun havaintojeni mukaan intiaanit asuivat. Olimme varmat siitä, että meidän vapauttamaimme intiaanien suositus takaisi meille heidän tovereittensakin lämpimän vastaanoton. Sitten me työmme tehtyämme ja tultuamme yhä paremmin tuntemaan Maple Whiten Maata keskittäisimme kaikki ajatuksemme tuohon elämällemme niin tärkeään ongelmaan, miten pääsisimme pakenemaan ja palaamaan kotia. Itsensä Challengerin oli tunnustaminen, että olimme täyttäneet tehtävämme ja että ensimäinen velvollisuutemme oli saattaa sivistyneelle maailmalle tieto tekemistämme hämmästyttävistä löydöistä.
Me voimme nyt lähemmin tarkastella noita pelastamiamme intiaaneja. He olivat pienikasvuisia, jänteviä, notkeita ja hartevia, heillä oli sileä musta tukka, joka oli nahkapaulalla sidottu niskaan ja heidän lantioverhonsa olivat niinikään nahkaiset. Heidän kasvonpiirteensä olivat tasaiset, hyvinmuodostuneet ja hyvänluontoiset. Heidän korvanipukkansa, jotka nyt roikkuivat reveltyinä ja verisinä, todistivat, että niihin oli kiinnitetty koristuksia, jotka apinamiehet nyt olivat ryöstäneet. Heidän puheensa, jota me emme ymmärtäneet, sujui virtanaan heidän keskustellessaan keskenään, ja kun he osoittivat toisiaan ja kerran toisensa jälkeen toistivat sanan "Accala", ymmärsimme me, että tämä oli heidän kansansa nimi. Toisinaan pelko ja viha vääristivät heidän kasvonsa ja he puristivat nyrkkejänsä kohti ympäröiviä metsiä ja huusivat: "Doda! Doda!", joka luultavasti oli heidän vihollistensa nimi.
"Mikä on mielipiteenne heistä, Challenger?" kysyi lordi John. "Päivänselvää on ainakin, että tuo pikku vekkuli, jonka otsalta hiukset ovat ajellut, on muita arvokkaampi." Tosiaan oli ilmeistä, että tuo mies erosi toisista, eivätkä he koskaan rohjenneetkaan puhua hänelle osoittamatta syvää kunnioitusta. Hän näytti olevan nuorin heistä ja kuitenkin hän oli niin ylpeä ja ylhäinen, että kun Challerger laski suuren kätensä hänen päänsä päälle, vavahti hän kuin hevonen kannustettaessa, hänen tummat silmänsä salamoivat ja hän vetäytyi jonkun matkan päähän professorista, Laskien käden rinnallensa hän arvokkaasti lausui tämän jälkeen useita kertoja sanan "Maretas". Professori ei ollut milläänkään vaan tarttui lähintä intiaania olkapäähän ja alkoi pitää hänestä esitelmää, aivankuin hän olisi ollut spriihin pantu esine luentosalissa.
"Tämä kansakunta", sanoi hän korkealla äänellä, "tutkittakoon sen pääkallon muotoa, kasvojen kulmaa tai muita tunnuksia, ei ole suinkaan alhaisasteinen, päinvastoin meidän on asetettava se huomattavasti korkeammalle tasolle kuin kaikki tähän asti tuntemani etelä-ameriikkalaiset heimot. On mahdotonta selittää, kuinka tuollainen rotu olisi voinut täällä kehittyä. Muuten on olemassa sellainen juopa apinaihmistenkin ja tällä ylätasangolla vielä elävien primitiivisten eläinten välillä, että ei voi olettaa heidänkään täällä voineen kehittyä."
"Miten kummalla he sitten ovat tänne joutuneet?" kysyi lordi John
Roxton.
"Sitä kysymystä tullaan varmasti innokkaasti pohtimaan kaikissa Euroopan ja Ameriikan tieteellisissä seuroissa", vastasi professori. "Minun tulkintani, minkä arvoinen se sitten lieneekin" — hän pöyhisti rintaansa tavattomasti ja katseli ympärilleen ärsyttävän kopeasti sanoessaan viimeiset sanat — "on sellainen, että kehitys on jatkunut tälle maalle omituisten ehtojen vallitessa aina luurankoisten tasolle saakka ja että vanhat lajit ovat säilyneet ja eläneet yhdessä uudempien kanssa. Me löydämme täältä esim. niin nykyaikaisia eläimiä kuin tapiirin — jolla on kunnioitettavan pitkä sukuluettelo —, suuren hirven ja muurahaisnieliäisen yhdessä jurakauden matelijalajien kanssa. Tämähän on ilmeistä. Ja nyt me tapaamme apinaihmisen ja intiaanin. Mitä sanookaan tiede heidän ilmaantumisestaan? Minä voin selvitykseksi esittää vain ulkoakäsin tapahtuneen maahantulon. On luultavaa, että Etelä-Ameriikassa on elänyt ihmisenmuotoinen apina ja että se ammoisina aikoina on löytänyt tiensä tälle paikalle sekä kehittynyt täällä kohtaamiksemme olennoiksi, joista muutamat" — tässä hän loi silmänsä minuun — "ovat ulkomuotonsa ja ruumiinrakenteensa puolesta siksi edistyneitä, että jos niillä olisi vastaava määrä älyllisyyttä, ne olisivat — en epäile sitä sanoa — kunniaksi mille nykyään elävälle rodulle tahansa. Mitä intiaaneihin tulee, niin päättelen minä niiden olevan viimeisiä alhaalta tulleita vaeltajia. Nälänhädän ahdistamina tai vainottuina he ovat paenneet tänne korkealle. Kohdattuaan täällä villipetoja, pakenivat he noihin nuoren ystävämme kuvailemiin luoliin, mutta he ovat saaneet olemassaolostaan taistella kovaa kamppailua villipetojen ja ennen muita apinaihmisten kanssa, jotka ovat pitäneet heitä tungettelijoina ja sotineet heitä vastaan säälimättömästi ja suuremmille eläimille tuntemattomalla viekkaudella. Tästä myös selviää, että intiaanien luku on sangen rajoitettu. No niin, hyvät herrat, olenko tulkinnut arvoituksen oikein vai löytyykö ehkä vielä joku hämärä kohta?"
Professori Summerlee oli niin perin heikko, että hän ei jaksanut riidellä, mutta hän kiivaasti pudisti päätänsä osoittaakseen omaavansa aivan toisen mielipiteen. Lordi John pyyhkäisi ohutta tukkaansa ja teki tiettäväksi, ettei hän voinut ryhtyä mihinkään kiistaan, kun häneltä puuttui siihen edellytykset. Mitä minuun tulee, siirsin minä tapani mukaan keskustelun aivan jokapäiväisille ja käytännöllisille aloille, huomauttamalla, että yksi intiaaneista oli kadoksissa.
"Hän on mennyt noutamaan vettä", sanoi lordi John. "Me annoimme hänelle tyhjän läkkirasian ja hän lähti niine hyvineen."
"Vanhalle leirillekö?" minä kysäsin.
"Ei, vaan tuolle puitten välissä olevalle purolle. Sinne on korkeintaan parisataa kyynärää. Miten kauhean kauan hän viipyy."
"Minä lähden ottamaan selvää hänestä", sanoin minä. Otin pyssyni ja aloin astella puroa kohden jättäen ystäväni valmistamaan vaatimatonta aamiaistamme. Teistä ehkä tuntuu että menettelin varomattomasti edes täksi pieneksi ajaksi jättäessäni oivallisen suojapaikkamme, mutta teidän täytyy muistaa, että me olimme monen peninkulman päässä apinakaupungista, että, sikäli kuin silloin tiesimme, apinamiehet eivät olleet keksineet piilopaikkaamme ja että minä en missään tapauksessa peljännyt heitä kun minulla oli pyssy kädessäni. Minä en vielä ollut oppinut tuntemaan heidän viekkauttaan ja voimaansa.
Kuulin puron lorisevan vähän matkan päässä, mutta sen ja minun välillä oli tiheikkönä kasvavia pensaita ja puita. Aioin juuri raivata tieni niitten halki kohtaan, joka oli tovereitteni näköpiirin ulkopuolella, kun erään puun alla vesakossa näin jotakin punaista. Kun tulin lähemmäksi kauhistuin nähdessäni siinä kaipaamani intiaanin kuolleena. Hän virui kyljellään polvet koukussa ja pää eriskummallisella tavalla vääntyneenä, niin että näytti siltä kuin hän olisi katsellut oman olkapäänsä ylitse. Minä päästin kirkaisun ilmoittaakseni ystävilleni, että jotain oli hullusti, riensin paikalle ja kumarruin katsomaan kuollutta. Suojelusenkelini oli varmaan silloin vierelläni, sillä jonkunlainen pelontapainen vaisto tai mahdollisesti joku lehtien kahahdus sai minut katsomaan ylös. Puitten lehvät ulottuivat melkein minun päähäni asti, ja niitten lomista ojentautui hitaasti kaksi pitkää väkevää punakarvaista kättä. Vain silmänräpäys ja nuo suuret, luihut kädet olisivat kiertyneet kaulaani. Minä hypähdin taaksepäin, mutta vaikka liikkeeni olivat nopsat, olivat nuo kädet vieläkin nopsemmat. Äkillisen hyppyni takia niiden kohtalokas ote tosin jäi saamatta mutta toinen niistä tarttui niskaani, toinen kasvoihini. Minä kohotin molemmat käteni suojellakseni kurkkuani, mutta seuraavana hetkenä oli suuri kämmen lipunut kasvoilleni ja levittäytynyt siihen. Minä melkein kohosin maasta ja tunsin sietämätöntä painetta, joka pakotti pääni yhä enemmän ja enemmän takakenoon, kunnes niskan pingoittuminen tuli suuremmaksi, kuin mitä voin kestää. Olin pyörtymäisilläni, mutta kiskoin kuitenkin kaikin voimin apinaihmisen kättä, saadakseni sen irti leuastani. Kohottaessani katseeni näin kauheat kasvot kylmine, vaaleansinisine silmineen, jotka katsoivat omiini. Noissa hirveissä silmissä oli jotakin hypnoottista. En jaksanut kauemmin tehdä vastarintaa. Kun peto tunsi, että minä hänen otteessaan lamauduin, välkkyi pari suden hampaita ja peljättävä suu vetäytyi hymyyn, leuan ote tuli lujemmaksi ja sitä painettiin yhä enemmän ylös- ja taapäin. Kevyt, opaalinvärinen sumu laskeutui silmieni eteen ja oli kuin pienet hopeakellot olisivat soineet korvissani. Kumeasti ja kaukaa kuului pyssynlaukaus ja minulla oli jonkunlainen käsitys siitä että pudota mätkähdin maahan ja jäin siihen tiedottomana ja liikkumattomana.
Tullessani tajuihini makasin selälläni nurmella pensastossa olevassa piilopaikassamme. Joku oli tuonut purosta vettä ja lordi John Roxton kostutteli kasvojani, professorien huomattavasti levottomina koettaessa pitää päätäni pystyssä. Hetken aikaa pilkisteli esiin ihminen noitten tieteellisten naamioitten takaa. Pikemmin säikähdys kuin mikään suoranainen vahinko oli aiheuttanut pyörtymiseni, ja puolen tunnin perästä, huolimatta särkevästä päästäni ja kankeasta niskastani, minä taas olin pystyssä valmiina ottamaan vastaan mitä tahansa.
"Teidän henkenne oli hiuskarvan varassa", sanoi lordi John. "Kun minä kuulin teidän huutonne ja näin päänne puolittain vääntyneenä sekä koipenne ilmassa sätkyttelevän, luulin minä, että seurueemme oli tullut yhtä henkeä pienemmäksi. Minä kiireessä ampua paukautin petoa kohti, mutta hän joka tapauksessa päästi teidät käsistään ja katosi kuin nuoli. Totta totisesti, toivoisinpa, että minulla olisi viisikymmentä pyssyillä asestettua miestä! Silloin minä tekisin lopun koko tuosta inhoittavasta roskaväestä ja jättäisin tämän maan hiukan siistimmäksi kuin mikä se oli tullessamme tänne."
Oli siis aivan ilmeistä, että apinaihmiset olivat jollain tavalla keksineet meidän piilopaikkamme ja että meitä vartioitiin joka taholta. Meidän ei suuresti tarvinnut peljätä heitä päivän aikana, mutta pimeän tultua he luultavasti ryntäisivät kimppuumme, niin että oli parasta koettaa mahdollisimman pian päästä pois heidän läheisyydestään. Kolmella puolellamme oli tiheää metsää ja siellä he voivat väijyä meitä. Mutta neljännellä puolella — sillä joka vietti järveä kohti — kasvoi parhaastaan vain matalaa pensaikkoa ja joku harva puu, joiden väliin siellä täällä jäi aivan avoimia kohtia. Juuri tuota tietä minä olin kulkenut yksinäisellä retkelläni ja se vei suoraan intiaaniluolille. Kaikkien mahdollisten syitten perustalla meidän oli valittava tämä suunta.
Vaikealta tuntui meistä vain vanhan leirimme jättäminen, ei ainoastaan sinne jääneitten varastojen takia, vaan vielä enemmän sentähden, että meidän näin ollen täytyi luopua yhteydestä Zambon kanssa, joka oli ainoa meitä muuhun maailmaan yhdistävä rengas. Meillä oli tosin riittävä määrä patruunia ja kaikki pyssymme, niin että me ainakin jonkun aikaa voisimme tulla toimeen omin neuvoin, ja sitäpaitsi me toivoimme voivamme pian palata ja jälleen päästä yhteyteen neekerin kanssa. Hän oli varmasti luvannut pysyä paikoillaan ja me emme epäilleet, etteikö hän pitäisi sanaansa.
Varahin iltapäivällä me lähdimme taipaleelle, Nuori ylimys kulki ensimäisenä tietä näyttäen, mutta hän jyrkästi kieltäytyi kantamasta mitään kuormaa. Heti hänen jäljessään astuivat molemmat henkiinjääneet intiaanit, meidän vähäiset kompeemme selässään.
Me neljä valkoista miestä muodostimme jälkijoukon ja ladatuin pyssyin me kuljimme valmiina ampumaan. Lähtiessämme matkaan kuului takanamme olevista tiheistä, synkistä metsistä äkkinäinen kiljunta, joka voi merkitä pakomme herättämää raivoa tai pilkkaavaa halveksumista. Katsoessamme taaksemme näimme vain puitten tiheät lehvät, mutta tuo pitkällinen ulvonta puhui niiden suojassa vaanivien vihollistemme määrättömästä paljoudesta. Me emme kuitenkaan huomanneet mitään vainoamisaikeita ja pian olimme tulleet tasaiselle kentälle ja siis heidän valtansa ulkopuolelle.
Kulkiessani siinä meistä neljästä viimeisenä, en voinut olla hymyilemättä, katsellessani omituisen näköisiä tovereitani. Oliko tuo komeutta rakastava lordi John Roxton, joka kerran oli istunut Albanyssa persialaisten mattojen ja kallisarvoisten taulujen keskellä värillisten lamppujen ruusunhohteisessa valaistuksessa? Ja oliko tuo sama valtavan vaikutuksen tekevä professori, joka oli pöyhistellyt suuren mahonkisen kirjoituspöytänsä takana kirjastossaan Enmore Parkissa? Ja lopuksi oliko tämä sama juhlallinen ja ryhdikäs herra, joka oli käyttänyt puheenvuoroa kokouksessa Zoologisella laitoksella? Kolme kaikkein resuisinta souvaria Surreyn kylätiellä ei olisi voinut olla näitä pahemman näköiset. Me olimme tosin olleet ylätasangolla vasta viikon päivät, mutta meidän varavaatteemme olivat alhaalla leirissä ja tämä viikko oli ollut meille kaikille kovin vaikea — vähimmin vaikea kuitenkin minulle, joka en ollut joutunut apinaihmisten käsiteltäväksi. Kaikki kolme ystävääni olivat kadottaneet päähineensä ja olivat sen tilalle sitoneet nenäliinoja, heidän vaatteensa roikkuivat riepuina, ja heidän ajamattomat, likaiset kasvonsa olivat muuttuneet melkein tuntemattomiksi. Sekä Summerlee että Challenger ontuivat aika lailla, ja minä puolestani olin vielä niin väsynyt aamullisesta kauhukokemuksestani, että vaivoin jaksoin laahustaa eteenpäin, ja kaulani oli kankea kuin tukki tuon murhaintoisen pedon puristuksen jäljiltä. Me olimme todellakin surullinen seurue ja minua ei lainkaan hämmästyttänyt huomatessani, että intiaanimme silloin tällöin kääntyivät meitä katselemaan kauhun ja hämmästyksen kuvastuessa heidän kasvoillaan.
Illan suussa me saavuimme järven rannalle ja päästyämme pensaikosta kirkkaan vedenkalvon näkyviin, päästivät intiaanimme äänekkään ilokirkaisun ja osoittelivat innokkaasti järvelle. Ja meitä kohtasi todellakin ihmeellinen näky. Peilikirkkaalla järvellä kiiti kokonainen suuri laivasto kanootteja meidän rantaamme kohti. Ne olivat usean peninkulman päässä, kun me ensiksi ne huomasimme, mutta ne lähestyivät sangen nopeaan, niin että soutajat pian voivat eroittaa keitä me rannalla seisojat olimme. Samassa he päästivät kaikuvan riemuhuudon, ja me näimme heidän nousevan teljoilta ja hurjasti heiluttavan keihäitä ja airoja. Mutta sitten he taas kävivät käsiksi työhönsä, lipuivat lentäen meitä vielä erottavan vesimatkan yli ja ryntäsivät meidän luoksemme, heittäytyen voimallisin tervehdyshuudoin nuoren ylimyksen jalkoihin. Lopulta muudan heistä, vanhahko mies, jolla oli suurilla loistavilla lasihelmillä koristetut kaula- ja rannerenkaat ja mustatäpläinen, merenpähkinänvärinen kaunis talja harteille heitettynä, kiiruhti esiin ja syleili pelastamaamme nuorukaista. Hän katsoi sitten meihin ja teki muutamia kysymyksiä, jonka jälkeen hän hyvin arvokkaasti lähestyi meitä ja syleili meistä kutakin vuorotellen. Hänen käskystään heittäytyi koko heimo kasvoilleen maahan osoittaakseen meille kunnioitustaan. Minä puolestani tunsin tulevani ujoksi ja hämilleni näin nöyrähenkisen palvomisen esineeksi jouduttuni ja samoja tunteita voin lukea Roxtonin ja Summerleen kasvonpiirteistä, mutta Challenger oikein lekotteli ja levittäytyi kuin kukka päivänpaisteessa.
"Tosin tuo on kehittymätöntä kansakuntaa", sanoi hän ja siveli partaansa heitä katsellessaan, "mutta heidän käyttäytymistapansa korkeammalla asteella olevia henkilöitä kohtaan kelpaisi meidän edistyneemmille eurooppalaisillemme esikuvaksi. Luonnonihmisen vaistot ovat ihmeellisen välittömät."
Oli ilmeistä, että alkuasukkaat olivat sotaretkeltä, sillä kullakin intiaanilla oli keihäs, luulla terästetty pitkä bamburuoko, ja eräänlainen kivinen nuija tai taistelukirves, joka oli kiinnitetty vyötäröille. Synkät, kiukkuiset katseet, joita he loivat meidän juuri jättämäämme metsään, ja heidän alituinen "Doda"-sanan toistamisensa todistivat selvästi, että he olivat muodostaneet apuretkikunnan ja lähteneet matkaan pelastaakseen vanhan ylimyksen pojan tai kostaakseen hänen kuolemansa, sillä kaikesta voi päättää tuon nuoren miehen siksi. Koko heimo ryhtyi nyt neuvottelemaan istuutuen ympyrään; me taas otimme paikkamme lähistölle asettautuen eräälle basalttimöhkäleelle ja seurasimme sieltä keskustelujen kehitystä. Kaksi tai kolme soturia puhui ja lopuksi meidän nuori ystävämme piti voimallisen juhlapuheen, jota hän säesti niin puhuvilla kasvonilmeillä ja liikkeillä, että me ymmärsimme kaikki, aivankuin olisimme osanneet hänen kieltänsä.
"Mitä hyödyttää palata?" hän sanoi. "Ennemmin tai myöhemmin sen kuitenkin täytyy tapahtua. Teidän toverinne ovat tapetut. Mitä siitä vaikka minä olenkin onnellisesti palannut? Toiset ovat kuitenkin saaneet surmansa. Meillä ei koskaan ole minkäänlaista turvallisuutta. Nyt me olemme kokoontuneet ja valmiina." Ja sitten hän osoitti meitä. "Nuo muukalaiset ovat meidän ystäviämme. He ovat suuria taistelusankareita ja vihaavat apinaihmisiä yhtä kiihkeästi kuin mekin. He hallitsevat" — tässä hän viittasi taivasta kohden — "he hallitsevat ukkosta ja salamaa. Koska muulloin meillä on tarjona tällainen etu? Rynnätkäämme heidän kimppuunsa ja joko kuolkaamme nyt tai vastedes eläkäämme turvallisesti. Kuinka muuten häpeämättä voisimme palata naistemme luo?"
Nuo pienet punanahkaiset soturit kuuntelivat tarkasti puhujan sanoja ja hänen lopetettuaan suosionhuudot puhkesivat esiin ja miehet heiluttelivat alkuperäisiä aseitaan ilmassa. Vanha ylimys astui meidän luoksemme ja teki meille muutamia kysymyksiä osoittaen metsiin päin. Roxton antoi hänelle merkin, että hän odottaisi vastausta, ja kääntyi sitten meidän puoleemme.
"Teidän asianne on päättää miten menettelette", sanoi hän. "Minulla puolestani on vielä hanhi kynittävänä tuon apinakansan kanssa, ja jos juttu päättyisi siten, että me kerta kaikkiaan lopettaisimme heidän olemassaolonsa, niin eipä taitaisi olla maaemolla siitä suurta surua. Minä lähden noitten pikku vekkulien matkaan enkä totisesti aio jättää heitä pulaan. Mitä te sanotte, nuori mies?"
"Tietysti tulen mukaan."
"Ja te, Challenger?"
"Kaikella muotoa aion avustaa."
"Entä te, Summerlee?"
"Minusta tuntuu siltä, että me sangen huomattavasti poikkeamme tämän retkikunnan tarkoitusperistä, lordi John. Minä vakuutan teille, että jättäessäni professorinpaikkani Lontoossa ei silmämääränäni ollut lähteä villijoukon etunenässä sotaretkelle ihmisiä muistuttavien apinoitten siirtokuntaa vastaan."
"Näin ihmeellisesti voi kuitenkin joskus käydä", sanoi Roxton hymyillen. "Nyt on sitäpaitsi juuri siitä kysymys, ja mikä on teidän päätöksenne?"
"Tämä on sangen epäiltävä yritys", sanoi Summerlee tapansa mukaan taipuisana kysymysten perinpohjaiseen pohtimiseen, "mutta jos te kaikin annatte suostumuksenne, en ymmärrä, kuinka yksinäni voisin jäädä tähän paikoilleni."
"Asia on siis ratkaistu", sanoi Roxton, jonka jälkeen hän kääntyi ylimyksen puoleen ja löi kädellään pyssyänsä.
Vanhus puristi meidän käsiämme intiaanien riemuitessa ja huutaessa kovemmin kuin ennen koskaan. Oli liian myöhäistä ryhtyä samana iltana rynnäkköön, ja siksi intiaanit asettautuivat nopeasti viritetyn nuotion ympärille. Kaikilla puolilla alkoivat nyt heidän tulensa välkkyä ja savuta. Muutamat heistä, oltuaan hetken aikaa poissa, palasivat ajaen edellään suurta iquanodonia. Samoin kuin muilla oli tälläkin kyljessään suuri asfalttiläikkä, ja vasta nähtyämme erään alkuasukkaista nousevan ja omistajan ilmein antavan suostumuksensa eläimen teurastamiseen, tajusimme me vihdoinkin, että nämä tavattoman suuret eläimet olivat nautakarjan tapaan yksityisomaisuutta, ja nuo meille niin paljon päänvaivaa tuottaneet merkit olivatkin omistajain leimoja. Kun ne olivat avuttomia, hitaita ja ruohoasyöviä eläimiä, joilla oli tavattoman suuret jäsenet mutta perin pienet aivot, voi niitä lapsi paimentaa ja ajaa. Muutaman hetken perästä tuo suunnaton eläin oli teurastettu ja sen kimpaleita riippui kymmenisellä leiritulella yhdessä suurten suomuisten ganoidikalojen kanssa, jotka keihäillä seivästämällä oli pyydystetty järvestä.
Summerlee oli paneutunut nukkumaan hiekalle, mutta me muut kuljeskelimme järven rantamalla koettaen saada lisää tietoja tästä ihmeellisestä maasta. Kaksi kertaa me tapasimme sinisiä savikuoppia, jollaisia olimme nähneet pterodaktylien rimmellä. Ne olivat vanhoja vulkanisia ilmareikiä ja jostain syystä ne herättivät Roxtonin suurta mielenkiintoa. Challengerin mieltä taas erikoisesti kiinnitti kuohuva, pulpahteleva mutalähde, jonka pinnalle joku kummallinen kaasu muodosti suuria, halkeilevia rakkuloita. Hän pisti lähteeseen onton putken ja huudahti ihastuksissaan kuin koulupoika, kun hänen viedessään palavan tulitikun putken päähän kuului kova pamaus ja näkyi sininen liekki. Vielä enemmän hän ihastui, kun hän, suljettuaan nahkaisella tupolla putken pään, sai sen kaasun täyttämänä nousemaan ilmaan.
"Palavaa ja epäilemättä ilmaa kevyempää kaasua. Minä uskallan varmasti väittää, että siinä on suuri määrä vetyä tai ehkä jotain muuta kevyttä kaasua, jota tieteemme ei vielä tunne. G.E. Challengerin keinot eivät ole vielä läheskään loppuneet, nuori ystäväni. Vielä minä varmaan voin teille näyttää, kuinka suuri nero voi käyttää koko luontoa hyväkseen." Hän kopeili jostakin salaisesta aikeestaan, mutta ei puhunut siitä sen enempää.
Rannalla emme nähneet mitään niin ihmeellistä, kuin mitä edessämme karehtiva suuri vedenkalvo nähtäväksemme tarjosi. Meitä oli niin paljon ja olimme pitäneet sellaista meteliä, että olimme pelottaneet pois kaikki elävät olennot, ellen ota lukuun muutamia pterodaktylejä, jotka leijailivat korkealla yllämme, vaanien itselleen teurastetun eläimen jäännöksiä; muuten ympäröi leiriämme täydellinen hiljaisuus. Toisin oli Keskusjärven laita, jonka pinta hehkui ruusunvärisenä laskevan auringon sitä valaistessa. Siellä kiehui ja kohoili harvinaisen elämän ilmiöitä. Suuria, liuskakiven värisiä selkiä ja korkeita, piikkisiä selkäeviä nousi näkyviin hopeisen vaahdon ympäröiminä, ja seuraavana hetkenä ne taas painuivat syvyyteen. Etäiset hiekkasärkät kuhisivat omituisia ryömiviä olentoja, valtavia kilpikonnia, kummallisia sisiliskoja, ja joukossa näkyi myös tavattoman suuri litteä olio, joka muistutti suunnatonta matelevaa, värisevää suuresta rasvaisesta nahasta tehtyä mattoa, hiljalleen järveä kohti hivuutumassa. Siellä täällä pilkisti vedestä esiin korkeita käärmeenpäitä, jotka kiitivät eteenpäin pieni vaahtoinen hevosenkenkä edessään ja kauan värehtivä vanavesi jäljessään, kohoten ja laskien miellyttävissä joutsenentapaisissa aaltokaarteissa. Kun yksi näistä eläimistä oli tulla kohahtanut meistä vain muutaman sadan sylen päässä olevalle hiekkasärkälle ja näyttänyt meille sukkulamaisen ruumiinsa ja pitkän käärmeenkaulan takana olevat suuret evänsä, Challenger ja Summerlee, jotka olivat kävelleet meidän luoksemme, puhkesivat hämmästyksen ja ihastuksen kaksinlauluun.
"Plesiosaurus! Makeanveden-plesiosaurus!" huudahti Summerlee. "Ajatelkaahan että minä saan nähdä tällaisen näyn. Ikionnelliset olemme me, kunnon veli Challenger, kaikkien maailman alusta eläneitten eläintieteilijäin rinnalla!!"
Vasta kun yö oli tullut ja villien liittolaistemme tulet alkoivat hehkua pimeässä, meidän molemmat tiedemiehemme irroittautuivat tämän muinaisjärven herättämästä innostuksestaan.
Heti päivän valjettua alettiin leirissämme liikkua ja tunnin perästä olimme lähteneet unohtumattomalle sotaretkellemme. Minä olen usein aprikoinut, että minusta vielä aikaa voittaen voisi tulla sotakirjeenvaihtaja. Mutta niin hurja ei ole mielikuvitukseni koskaan ollut, että olisin voinut uneksiakaan mistään sentapaisesta taistelusta, joka nyt tuli kuvattavakseni. Kas tässä ensimäinen pikaviesti taistelutantereelta.
Rivimme olivat yöllä vielä vahvistuneet, sillä luolilta oli tullut uusi lähetys alkuasukkaita, ja meitä oli nyt noin neljän- tai viidensadan miehen voimainen joukko samoamassa eteenpäin. Muutamia tiedustelijoita pantiin kulkemaan rivien edellä ja heidän jäljessään muu väki taajana armeijana nousi pensaita kasvavaa rinnettä, kunnes saavuttiin metsän rintaan. Täällä jakaantuivat miehet keihäänheittäjien ja kaarella-ampujain kahteen ohueen, kevytliikkeiseen riviin. Roxton ja Challenger sijoittautuivat oikean siiven päähän Summerleen ja minun ottaessa paikkamme äärimmäisiksi vasemmalle. Tämä oli kivikauden aikainen sotajoukko jota me seurasimme taisteluun — me, joilla varustuksina oli St. James's Streetiltä ostetut pyssynrakennustaiteen viimeiset tuotteet.
Meidän ei kauan tarvinnut odottaa vihollisiamme. Hurja, rämäkkä kirkuna kuului metsän laidasta, ja äkisti ryntäsi esiin joukko apinamiehiä aseinaan nuijia ja kiviä, aikeissa murtaa intiaanien rintaman keskuksen. Heidän rynnäkkönsä oli urhoollinen mutta mieletön, sillä suurina, vääräsäärisinä ja kömpelöinä he eivät voineet aukealla kentällä olla tasavoimaisia kissamaisen notkeitten vastustajiensa kanssa. Oli kauheata nähdä noiden hurjien petojen vaahtoavin suin ja kiiluvin silmin ryntäävän tavoittamaan ketteriä vihollisiaan, jotka aina väistyivät heidän tieltänsä, samalla kun nuoli toisensa jälkeen iskeytyi heidän omaan ruumiiseensa. Eräs suuri apinamies juoksi ohitseni tuskasta mylvien ja ainakin kymmenisen nuolta rinnassaan. Armeliaisuudesta lennätin kuulan hänen otsaansa, ja hän kaatua mätkähti aloepuitten sekaan. Tämä oli ainoa ampumani panos, sillä hyökkäys oli kohdistunut rintaman keskukseen, ja intiaanit olivat ilman meidän, apuamme torjuneet sen. En luule että yksikään näistä metsänrannasta esiin rynnänneistä apinoista palasi sinne takaisin.
Mutta vielä verisemmäksi taistelu muuttui tultuamme puitten keskeen. Ainakin tunnin ajan siitä kun olimme päätyneet metsään kesti raivoista kahakkaa, ja meidän oli joskus vaikea pitää puoliamme. Juosten esiin pensaista apinamiehet nuijineen kävivät intiaanien kimppuun ja ehtivät joskus iskeä heistä kolme, neljä kuoliaaksi, ennenkun heidät saatiin keihästetyiksi. Heidän hirveät iskunsa musersivat kaiken, mikä tielle sattui. Tuollainen isku teki lopun Summerleen pyssystä ja seuraava isku olisi ruhjonut hänen pääkallonsa, ellei eräs intiaani olisi työntänyt keihästään pedon sydämeen. Toiset apinamiehet, jotka istuivat yllämme olevissa puissa, heittelivät maahan kiviä ja pölkkyjä ja pudottautuivat joskus itsekin kädet suorina meidän yllemme ja tappelivat hurjasti, kunnes ne saatiin tapetuiksi. Kerran jo liittolaisemme ankarasti ahdistettuina alkoivat horjua, ja elleivät meidän pyssymme olisi niin hyvin tehneet tehtäväänsä, olisivat he varmasti joutuneet alakynteen. Mutta nyt vanha ylimys taas kokosi joukkonsa ja ne ryntäsivät niin vimmatusti, että apinamiehet alkoivat horjua ja väistyä tieltä. Summerleehan oli kadottanut aseensa, mutta minä pamauttelin niin nopeasti kuin voin, ja toiselta sivustalta kuului toverien laukausten mäjähtely. Ja sitten tuli sekasorto ja pako. Kirkuen ja ulvoen nuo suuret eläimet pakenivat pensaikoissa kaikkiin suuntiin, meikäläisten kiljuessa hurjan ihastuksen valtaamina, nopeasti vainotessaan pakenevia vihollisiaan. Kaikki lukuisten sukupolvien aikana käydyt kahakat, kaikki tähän ahtaaseen historiaan sisältyvä viha ja julmuus, kaikki rääkkäysten ja vainojen muistot saisivat nyt tänä päivänä sovituksensa. Vihdoinkin ihminen pääsisi oikeuksiinsa ja ihmiseläin saisi sille kuuluvan aseman. Vaikka pakenijat miten koettivat rientää, olivat he liian hitaita välttääkseen nopsia vainolaisiaan ja joka taholta noista tiheistä metsistä me kuulimme riemuitsevaa kiljuntaa, jousenjänteen soinnahtelua ja rasahtelua ja jyminää, mikä syntyi, kun apinamiehet putosivat piilopaikoistaan puista.
Minä liityin muihin nähdessäni, että Roxton ja Challenger olivat tulleet meidän puolellemme.
"Nyt on juttu selvänä", sanoi Roxton. "Päätöksen me kai jätämme heille. Luulenpa että mitä vähemmän siitä näemme, sitä paremmin nukumme ensi yönä."
Challengerin silmät hehkuivat sotaista innostusta.
"Meillä on ollut suuri etuoikeus", sanoi hän tassutellessaan edestakaisin kuin kilpataistelukukko, "saada olla mukana historiallisesti ratkaisevassa taistelussa — eräässä noista kamppailuista, jotka ovat muodostaneet maailman kohtalon. Mitä, hyvät ystävät, on, jos kansakunta voittaa toisen? Jonninjoutavaa mitättömyyttä. Kävi kuinka kävi, tulos on aina sama. Mutta tällaiset hurjat taistelut, jolloin aikojen aamuna luola-asukkaat voittivat tiikerikansan tai elefantit ensi kerran saivat kokea, että heillä oli voittajansa ja lannistajansa — ne toivat matkassaan todellisia saavutuksia, jotka olivat jonkin arvoisia. Ihmeellinen kohtalo on tuonut meidät tällaisen sodan todistajiksi ja avustajiksi. Ihminen tulee nyt tämän ylätasangon hallitsijaksi kaikiksi ajoiksi."
Tarvittiin raudanlujaa uskoa päämäärään, jotta voi hyväksyä näin traagillisten keinojen käytön. Kun me yhdessä kuljimme metsän halki, näimme me röykkiöittäin apinamiehiä, jotka kangistuneina, keihäitten ja nuolien lävistäminä viruivat. Siellä täällä näkyi myös pieni ryhmä murskattuja intiaaneja; ihmiseläin oli tässä asettunut vastarintaan ja myynyt henkensä kalliista. Edessämme kuului yhä kiljuntaa ja mölinää, joka osoitti paon suuntaa. Apinamiehet olivat ajetut kaupunkiinsa ja siellä he olivat ryhtyneet viimeiseen vastarintaan; taas heidät oli lyöty ja me tulimme oikeaan aikaan nähdäksemme kauhean loppukohtauksen. Noin kahdeksankymmentä tai sata apinamiestä — viimeiset eloonjääneet uroot — oli ajettu kalliojyrkänteen reunalla olevalle kentälle, meidän toissapäiväisen urotyömme näyttämölle. Meidän saapuessamme olivat keihäillä asestetut intiaanit kaartaneet heidät puoliympyrään ja lyhyen hetken perästä oli kaikki ohitse. Kolme- tai neljäkymmentä urhoollisinta sai surmansa paikallaan. Toiset kirkuen ja vääntelehtien pakoitettiin syöksymään alas noita samoja kuudensadan jalan syvyydessä olevia teräviä bamburuokoja kohti, joihin he ennemmin olivat heittäneet vankinsa. Challenger oli ollut oikeassa: ihminen oli tästä lähtien Maple Whiten Maan hallitsija. Apinamiehet olivat hävitetyt sukupuuttoon, apinakaupunki oli tuhottu, naaraat ja poikaset joutuivat orjuuteen ja lukuisten sukupolvien aikana käyty pitkällinen kilpataistelu oli saanut verisen päätöksen.
Meille voitto toi paljon etuja. Vielä kerran voimme käydä leirillämme ja päästä varastoillemme. Vielä kerran voimme ilmoittaa itsestämme Zambolle, jota etäältä näkemänsä apinoitten maahansyöksyminen oli suuresti kauhistuttanut.
"Pois sieltä, massa — pois sieltä!" huusi hän, silmiensä ollessa lentämäisillään kuopistaan. "Paha henki varmasti otta, jos viipy siellä."
"Siinä puhui järjen ääni", sanoi Summerlee vakaumuksella. "Olemme saaneet jo tarpeeksemme seikkailuista, ja sellaiset eivät sovi meidän luonteellemme eivätkä asemallemme. Oletan teidän pitävän sananne, Challenger. Tästälähtien te omistatte kaiken tarmonne siihen, että pääsisimme pois tästä kauhistuttavasta maasta ja voisimme palata sivistyneeseen maailmaan."
VIIDESTOISTA LUKU
"Silmämme ovat nähneet suuria ihmeitä."
Minä kirjoitan tätä päivä päivältä, mutta toivoen, että ennenkun pääsen loppuun, on aurinko jo päässyt pilkahtamaan pilvien lomista. Me olemme täällä yhä edelleen tietämättä mitään poispääsymahdollisuuksia, ja tämä vaikuttaa meihin hyvin masentavasti. Voin kuitenkin hyvin kuvailla mielessäni, että vielä tulee päivä, jolloin me iloitsemme siitä, että meidän oli pakko pysytellä täällä niin kauan, sillä täten tulimme tuntemaan yhä uusia tämän paikan ihmeitä ja saimme lisätietoja sen elävistä olennoista. 15
Intiaanien voitto ja apinamiesten häviö oli kohtaloittemme käännekohta. Itse asiassa me siitä hetkestä asti olimme ylätasangon herroja, sillä alkuasukkaat katselivat meitä pelon ja kiitollisuuden sekaisilla tunteilla, kun me ihmeellisillä keinoillamme olimme auttaneet heitä tuhoamaan verivihollisensa. Omasta puolestaan heillä ehkä olisi voinut olla ilon syytä, jos olisivat saaneet niin kauhistuttavan epäluotettavat olennot lähtemään tiehensä, mutta itse he eivät ehdotelleet meille mitään keinoja, millä olisimme päässeet alamaan tasangoille. Ennen oli — sikäli kuin ymmärsimme heidän merkkejään — ollut olemassa vuorikäytävä, jota myöten voi päästä paikalle ja sen toisen suun me olimme nähneet alhaalta käsin. Tätä vuorikäytävää pitkin sekä intiaanit että apinaihmiset epäilemättä olivat kiivenneet huipulle, ja Maple White tovereineen oli tullut samaa tietä. Viime vuonna, kauhean maanjäristyksen sattuessa, oli kuitenkin käytävän yläosa luhistunut ja kadonnut jäljettömiin. Intiaanit voivat vain pudistaa paitansa ja kohottaa olkapäitään, kun me teimme tiettäväksi, että olisimme halunneet päästä alas. On mahdollista, että he eivät voi, mutta kukatiesi he eivät tahdokaan auttaa meitä täältä pois.
Voittoisan sotaretken loputtua ajettiin apinakansan viimeiset jäännökset ylätasangon toiseen ääreen — heidän valitushuutonsa olivat hirvittäviä — ja heidät sijoitettiin intiaaniluolien läheisyyteen, jossa he tästä lähtien tulisivat isäntäinsä valvomiksi työjuhdiksi. Pimeän tultua voi tästä vankileiristä kuulla pitkällistä vaikerrusta.
Kahden päivän kuluttua taistelusta olimme me liittolaisinemme palanneet ylätasangon ylitse ja pystyttäneet leirimme heidän kallioittensa juurelle. He koettivat saada meitä muuttamaan heidän luoliinsa, mutta tähän ei Roxton millään muotoa tahtonut suostua, koska me hänen vakuutustensa mukaan silloin olisimme joutuneet heidän valtaansa, jos he olisivat olleet mieleltään petollisia. Me säilytimme siis riippumattomuutemme ja aseemme olivat aina valmiina kaiken mahdollisen varalta, vaikkakin meillä oli mitä parhaimmat suhteet villien kanssa. Me kävimme myös usein vieraskäynneillä heidän luolissaan, jotka olivat sangen merkillisiä asumuksia, vaikkakaan emme voineet ratkaista, olivatko ne ihmiskäsin tehtyjä vai luonnon muodostamia. Ne olivat kaikki samassa rivissä, erään hauraan kivilajin muodostuksia, joka näytti olevan jonkunlainen lomakerros yläpuolella punerviksi kallioiksi muodostuneen basaltin ja alapuolisen kovan graniittiperustan välillä. Luola-aukot olivat noin kahdenkymmenen jalan korkeudessa maankamarasta ja niihin päästiin pitkiä kiviportaita myöten, jotka olivat niin kapeat ja jyrkät, ettei mikään suuri eläin voinut nousta niitä. Sisältä olivat luolat lämpöisiä ja kuivia ja etääntyivät eri kauaksi suoraan vuoren sisään. Seinät olivat sileitä ja niiden koristuksiksi oli hiillytetyillä kepeillä piirretty mainioita kuvia ylängön ihmeellisistä eläimistä. Jos kaikki elämä tästä maasta loppuisi, niin saisivat tulevaisuuden tutkijat näitten luolien seinistä toki todistuksia noitten tavattomien eläinten dinosaurioitten, iguanodonien ja joutsenliskojen — hiljattaisesta olemassaolosta maanpäällä.
Saatuamme tietää, että alkuasukkaat pitivät noita valtavan suuria iguanodoneja kesynä karjanaan ja että ne olivat vain pelkkiä vaeltavia lihavarastoja, olimme tulleet siihen luuloon, että ihminen, jopa noinkin alkeellisesti varustettu, oli anastanut tasangon ylivallan. Tulimme kuitenkin pian näkemään, ettei asianlaita ollut tällainen, vaan että hän sai olla siellä vain armosta. Kolmantena päivänä siitä kun olimme tuoneet leirimme intiaaniluolien lähistölle sattui onnettomuus. Challenger ja Summerlee olivat tuona päivänä lähteneet järvelle, jossa muutamat alkuasukkaista heidän johtaminaan keihästivät suurten liskolajien edustajia. Lordi Roxton ja minä olimme jääneet leiriin, joukon intiaaneja ollessa asettuneina luolien edustan ruohoiselle rinteelle, missä he tekivät kukin askareitaan. Äkkiä kaikui räikeän meluisa merkinanto ja sana "Itopu!" kuului sadoilta huulilta. Joka taholta tuli miehiä, naisia ja lapsia, jotka kaikki ryntäsivät etsimään turvaa ja kiitivät hurjaa vauhtia portaita ylöspäin.
Kun me kohotimme katseemme, näimme me heidän heiluttavan käsiään ja viittovan meitä kiirehtimään luoksensa. Me olimme kumpikin tarttuneet kivääreihimme ja juoksimme katsomaan mikä oli hätänä. Lähimmästä lehdosta syöksyi samassa esiin kaksitoista tai viisitoista intiaania. He juoksivat henkensä edestä ja heidän kintereillään tulla möyrästi kaksi hirveätä petoa, juuri samoja, jollainen minuakin oli vainonnut yksinäisellä vaelluksellani. Muodoltaan ne muistuttivat suunnattomia sammakoita ja ne liikkuivat omituisesti loikaten, mutta niiden mittasuhteet olivat kuulumattoman valtavat, suuremmat kuin suurimmankaan elefantin. Me olimme ennen nähneet niitä vain pimeässä, ja ne ovatkin yöeläimiä, jotka näyttäytyvät päivisin vain silloin kun niitä niiden koloissa hääritään. Nyt me olimme aivan hämmästyksen lamauttamia nähdessämme ne, sillä niiden täplikkäällä, käsnäisellä nahalla oli aivan kalamainen loisto, ja auringonvalo heijasti siitä alituisesti vaihtelevan sateenkaarivälkkeen eläimen liikkuessa.
Meillä ei kuitenkaan ollut paljon aikaa niiden katselemiseen, sillä kädenkäänteessä ne olivat saavuttaneet pakenijat ja aikaansaivat suurta hävitystä heidän joukossaan. Niiden keinona oli koko painollaan rynnätä uhrinsa päälle ja jättää se siihen vertavuotavana ja murskattuna hypätäkseen sitten seuraavan päälle. Nuo onnettomat intiaanit huusivat kauhusta, mutta vaikka he kuinka juoksivat, olivat he avuttomia näitten jättiläiseläinten säälimätöntä päättäväisyyttä ja uskomatonta ketteryyttä vastaan. Toinen toisensa jälkeen he sortuivat maahan ja heitä oli jäljellä enää tuskin puoli tusinaa, kun toverini ja minä olimme ehtineet auttamaan heitä. Meidän apumme heitä kuitenkin vähän hyödytti ja itse jouduimme nyt samaan vaaraan. Parin sadan kyynärän päästä me tyhjensimme pyssymme lennättäen petoihin kuulan toisensa jälkeen. Seuraukset olivat joka tapauksessa samat, kuin jos olisimme viskelleet heitä paperipalloilla. Näitten matelijain hidas luonto ei suuresti välittänyt haavoista, ja niiden gangliot, jotka eivät ole yhteydessä aivojen kanssa vaan ovat selkäytimen haarautumia, ovat nykyaikaisilla aseilla saavuttamattomissa. Ainoa minkä voimme oli se, että saimme niiden eteenpäinmenon estetyksi, johtamalla niiden huomion pyssyjemme pamauksiin ja tulenliekkeihin, ja täten saimme alkuasukkaille ja itsellemme aikaa rynnätä pelastaville portaille. Mutta missä kahdennenkymmenennen vuosisadan räjähtävät kuulat olivat tehottomia, siinä alkuasukkaitten strophantus-nesteeseen kastetut myrkytetyt nuolet, joihin vielä lisäksi oli hierottu mädännyttä lihaa, tekivät vaikutuksensa. Tuollaisista nuolista ei metsästäjällä ollut suurtakaan hyötyä, sillä niiden vaikutus oli tämäntapaisten eläinten hitaan verenkierron takia varsin vitkallinen, niin että eläin ennen taintumistaan olisi ehtinyt surmata vainoojansa.
Mutta nyt kun molemmat hirviöt tulivat jäljessämme aina portaille asti, lensi niitä vastaan oikea nuolisade luolan kustakin aukosta. Lyhyen hetken perästä ne olivat muuttuneet aivan sulkapeittoisiksi, mutta osoittamatta mitään tuskanmerkkejä ne voimattomassa raivossa kuopivat ja tömistivät uhriensa luo johtavia portaita, onnistuivat pääsemään jonkun kyynärän ylöspäin, mutta lipuivat taas maahan. Lopuksi kuitenkin myrkky alkoi vaikuttaa. Toinen eläimistä päästi kumeasti jylisevän valituksen ja laski suuren litteän päänsä maahan. Toinen alkoi ulvoen ja kirkuen tuskasta hypellä, mutta pian sekin suistui pitkäkseen haavoittuneena vääntelehtien, ja muutaman hetken perästä se virui kankeana ja liikkumattomana.
Äänekkäästi riemuiten kiirehtivät nyt intiaanit alas luolistaan ja panivat toimeen hurjan voittotanssin kuolleitten eläinten ympärillä, melkein hulluina ilosta, kun oli onnistuttu kaatamaan kaksi heidän vaarallisimmista vihollisistaan. Samana iltana he hakkasivat palasiksi ja veivät pois ruumiit, ei syötäväksi — sillä myrkky vaikutti yhä edelleen — vaan jotta ne eivät tartuttaisi mitään ruttomaista sairautta. Suuret matelijasydämet — parin sohvatyynyn kokoiset — jätettiin kuitenkin paikoilleen, ja ne yhä hitaasti sykkivät, laajentuen ja kokoonvetäytyen, osoittaen kauheata, ruumiista erillistä elämää. Vasta kolmantena päivänä niiden toiminta lakkasi ja nuo hirveät elimet olivat hiljaa paikallaan.
Joskus, kun saan läkkirasiaa paremman kirjoituspöydän ja tuhruista lyijykynää sekä viimeistä ryvettynyttä muistiinpanokirjaa paremmat kirjoitusneuvot, minä annan täydellisemmän kuvauksen Accala-intiaaneista, heidän parissaan viettämästämme ajasta ja Maple Whiten Maan ihmeellisistä olosuhteista. Muistini ei tällöin tule minua koskaan pettämään, sillä niin kauan kuin elän ja hengitän, tulee jokaisen täällä sattuneen seikan ja kokemuksen muisto säilymään yhtä selvänä ajatuksissani kuin lapsuuden varhaisimmat merkilliset tapahtumat. Mitkään uudet vaikutteet eivät voi piirtyä niin syvälle mieleeni. Kun saan aikaa, tulen kuvailemaan sitä ihmeellistä, järvellä viettämäämme kuutamoyötä, jolloin nuori ichthyosaurus — kummallinen puoleksi hylkeen, puoleksi kalan näköinen olento, jolla oli luun peittämät silmät kuonon kummallakin puolella ja kolmas silmä pään keskellä — takertui erään intiaanin verkkoon ja oli kaataa kanoottimme, ennenkun me onnistuimme saamaan sen maihin. Samana yönä vihreä vesikäärme lennähti ylös vedenkalvosta ja silmukoissaan vei syvyyteen Challengerin venheen soutajan. Tulen myöskin kertomaan siitä suuresta, valkeasta, yöllisestä eläimestä — vielä tänäänkään emme tiedä oliko se nelijalkainen eläin vai matelija — joka eli järven itäpuolella olevassa tympäisevän liejuisessa rimmessä ja pimeässä liikkui sinne tänne levittäen ympärillensä heikkoa fosforivaloa. Intiaanit pelkäsivät sitä niin suuresti, ettemme saaneet heitä lähtemään mukaamme sinne; itse kävimme siellä kahdesti ja kummallakin kerralla näimme eläimen, vaikkakaan emme saaneet raivatuksi itsellemme tietä tuolle upottavalle rimmelle, missä se oleili. Voin vaan sanoa, että se näytti lehmää suuremmalta ja sillä oli omituinen myskinhaju. Tulen myöskin kertomaan siitä suuresta linnusta, joka eräänä päivänä ajoi Challengeria takaa aina luolien vapaakaupungille asti — se oli suuri juokseva lintu, paljon strutsia korkeampi, jolla oli korppikotkan kaula ja niin kauhistuttavan näköinen pää, että lintu oli kuin kulkeva kuolema. Challengerin kiivetessä portaille lintu ojensi nokkansa ja sieppasi hänen toisen kengänpohjansa aivankuin veitsellä leikaten. Mutta sillä kertaa nykyaikaiset aseet näyttäytyivät käyttökelpoisiksi, ja tuo suuri lintu, joka jaloista päähän oli yhdentoista jalan mittainen, sen nimi on phororachus, jos saa uskoa hengästynyttä mutta äärimmäisen ihastunutta professoria — sortui Roxtonin ampumana maahan liehuvien höyhenien ja kolisevien luitten sekamelskana, inhoittavien keltaisten silmien mulkoillessa tuosta kaaoksesta. Saisinpa vain elää ja nähdä tuon lattean, julman kallon kerran omassa lokerossaan muitten voitonmerkkien joukossa Albanyssa. Lopuksi en olisi hiukan selostamatta toxodonia, tuota valtavaa, kymmenen jalan suuruista marsua, ulkoisine torahampaineen, jonka me kerran tapoimme, sen juodessa järven rannalla. Kaikkea tätä minä kerran perinpohjaisemmin kuvailen, ja hermoja-ärsyttäneiden päivien lomiin liitän noitten ihanien kesäiltojen kuvauksia, jolloin me, kirkkaan sinisen taivaan yllämme kaareutuessa, hyvinä tovereina lojuimme korkeassa ruohikossa ja ihmettelimme pilvissä leijailevaa ihmeellistä lintua sekä kummallisia, tuntemattomia eläimiä, jotka ryömivät esiin koloistaan meitä katselemaan, suurten pensaitten aivan nääntyessä mehuisten hedelmäin painoon ja somien kukkien pilkistellessä ruohikosta. Mielinpä myös kertoa noista pitkistä, kuutamoisista öistä, joina me keinuimme suuren järven hohtavalla pinnalla, vavisten ja hämmästyneinä katsellen satumaisten hirviöitten molskahduksista syntyviä suuria pyörylöitä sekä vihertävää hohdetta syvyydessä, mikä syntyi jonkun eriskummallisen eläimen liikkuessa tuolla alhaalla pimeän rajoilla. Näihin kuvaelmiin mieleni ja kynäni vielä tulevaisuudessa palaavat, antaakseni niistä silloin yksityiskohtaisemman selonteon.
Mutta, kysytte te luultavasti, miksi näitä tarkasteluja ja miksi tällaista viivyttelyä, kun teidän ja toverienne olisi yötä päivää pitänyt suunnitella keinoja, miten päästä palaamaan ulkopuoliseen maailmaan? Vastaan siihen, että yksikään meistä ei ollut toimimatta tähän suuntaan, mutta kaikki meidän ponnistelumme olivat tähän asti rauenneet tyhjiin. Erään asian olimme pian tulleet huomaamaan. Intiaanit eivät millään muotoa tahtoneet auttaa meitä lähtöaikeissamme. Kaikissa muissa suhteissa he olivat meidän ystäviämme — voisipa melkein sanoa: meidän nöyriä orjiamme — mutta kun otettiin kysymyksenalaiseksi, eivätkö he tahtoisi auttaa meitä valmistamaan ja kuljettamaan siltaa erottavan kuilun ylitse, tai kun koetimme saada heitä antamaan meille nahkavöitä tai köynnöksiä punoaksemme niistä köyttä, kohtasi meitä hyväntuulinen mutta ehdoton kielto. He hymyilivät, vilkuttivat silmiään, puristivat paitansa eivätkä antaneet suostumustaan. Tuo vanha ylimyskin epäsi yhtä jyrkästi meidän pyyntömme, ja ainoastaan Maretas, pelastamamme nuorukainen, katseli meitä miettiväisenä ja liikkeillään merkitsi, että hänestä oli ikävää, kun meidän toiveitamme vastustettiin.
Aina siitä asti, kun apinaihmiset niin ratkaisevasti oli voitettu, he pitivät meitä jonkunlaisina yliluonnollisina olentoina, joilla oli voitto ihmeellisen aseensa putkessa, ja he uskoivat, että niinkauan kun me olisimme heidän luonaan, heitä onni seuraisi. Meille tarjottiin ilmaiseksi pieni punaposkinen vaimo ja oma luola kullekin, jos vain unohtaisimme oman kansamme ja kaikiksi ajoiksi jäisimme ylängölle. Tähän asti olimme olleet heille ystävällisiä, vaikkakin toiveemme kävivät toiseen suuntaan, mutta olimme aivan selvillä siitä, että meidän oli pidettävä salassa kaikki alaslaskeutumishankkeemme, sillä meillä oli syytä peljätä, että hätätilassa voitaisiin käyttää väkivaltaa meidän pysyttämiseksi paikallamme.
Dinosaurioitten vaarasta huolimatta — mikä ei ole varsin suuri muulloin kun öisin, sillä, kuten jo olen huomauttanut, ne ovat elintavoiltaan parhaasta päästä yöeläimiä — olen kahdesti viime viikkojen aikana käynyt vanhalla leirillämme tapaamassa neekeriämme, joka edelleen suorittaa vartiopalvelusta vuoren juurella. Minä tähystelin allani olevaa laajaa tasankoa nähdäkseni siellä pyytämämme apujoukon lähestyvän, Mutta tuo suuri kaktusta kasvava alue levittäytyi tyhjänä ja autiona aina bambupensaitten etäiseen näköalanrajaan saakka.
"Pian ne tulee, massa Malone. Ennenkun viikko on loppu, intiaanit pala, tuo köysiä ja ottama teidät alas." Tällainen oli Zambon rohkaiseva vakaumus.
Minulle sattui jotain hieman outoa palatessani tältä toiselta leirimatkaltani, joka pakotti minut olemaan yönkin poissa tovereitteni parista. Minä palasin taas tuota tuttua tietä ja olin päässyt arviolta peninkulman matkan päähän pterodaktylien rimmeltä, kun äkisti näin minua lähestyvän hyvin merkillisen ilmiön. Se oli mies, joka kulki taivutettujen putkien telineessä, niin että hän joka puolelta oli kuin kellomaisen häkin ympäröimä. Kun olin tullut lähemmäksi, jouduin vielä enemmän ihmeisiini tuntiessani miehen lordi John Roxtoniksi. Kun hän huomasi minut, ryömi hän pois eriskummallisesta verhostaan ja tuli luokseni hymyillen, vaikkakin, kuten minusta näytti, hieman hämillään.
"Kas hyvää päivää, nuori ystävä", sanoi hän, "kukapa olisi arvannut täällä toisemme tapaavamme?"
"Mitä merkillistä te puuhailette?"
"Olen käynyt katsomassa ystäviäni pterodaktylejä", sanoi hän.
"Mutta miksi?"
"Ne ovat mieltäkiinnittäviä eläimiä, eivätkö olekin? Mutta eivät lainkaan seuranhaluisia. Kauhean epäkohteliaita vieraille, kuten hyvin muistanette. Otin sentähden hartioilleni tämän häkin, joka estää heitä liiaksi lähentelemästä minua."
"Mutta mitä te aiotte tehdä tuolla rimmellä?" kysyin minä.
Hän katsoi minua terävästi ja minä näin hänen katseessaan jonkinlaista epäröimistä mutta myöskin vihastusta.
"Ettekö luule, että muutkin kuin professorit tahtovat saada selvää asioista ja olosuhteista?" sanoi hän viimein. "Minä tutkistelen noita simasuita. Olkoon tämä kylläksi sanottu."
"Älkää panko pahaksenne", sanoin minä.
Hänen hyvä tuulensa palasi ja hän alkoi nauraa.
"En minä pane pahakseni, nuori ystävä. Minä aion hankkia Challengerille kesyn tuollaisen. Se on eräs aikeeni. Ei, en tahdo teitä mukaani. Minulla ei ole mitään hätää häkissäni, mutta teidän laitanne on toinen. Hyvästi näkemiin. Illaksi palaan leiriin."
Hän erosi minusta ja minä näin hänen katoavan puitten sekaan tuossa ihmeellisessä häkissään.
Lordi John Roxtonin tuossa tapaamuksessamme osoittama ihmeellinen käytös ei kuitenkaan ollut mitään sen rinnalla, miten professori Challenger viime aikoina oli ruvennut esiintymään. En voi vaieten sivuuttaa sitä, että hänessä oli jotakin intiaaninaisten mielestä erinomaisen viehättävää, ja hänellä oli aina kädessään suuri, tuuhea palmunoksa, jolla hän hätisteli heitä pois kuin kärpäsiä, heidän tullessaan liian tungettelevaisiksi. Nähdä hänen operetti-sulttaanin tavoin mahtavuutensa vertauskuva kädessään marssivan ulospäin käännetyin varpain ja suuri musta parta liehumassa edessään, iso liuta suurisilmäisiä nuoria intiaanityttöjä jäljessään, oli kuva, jota tökerömpää ja hullunkurisempaa en tältä ajalta muista. Mitä Summerleehen tulee, tunsi hän suurta mielenkiintoa ylängön hyönteis- ja lintumaailmaan, ja hän käytti kaiken aikansa — paitsi sitä huomattavaa osaa, joka omistettiin Challengeria vastaan tähdättyjen solvausten latelemiseen, kun tämä ei toimittanut meitä pois pälkähästämme — eläimiensä puhdistamiseen ja täyttämiseen.
Challengerilla oli tapana joka aamu lähteä yksinään kävelylle ja palata takaisin merkitsevän juhlallisin ilmein, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku suuri yritys yksinään harteillaan. Eräänä päivänä hän tuli luoksemme palmunoksa kädessään ja ihailijattariensa joukko kintereillään sekä vei meidät salaiselle työpaikalleen tehdäkseen selvää meille aikeistaan.
Paikka oli palmulehdon keskessä oleva pieni aukeama. Lehdossa pulppusi sellainen kuohuva liejulähde, jota jo kerran olen kuvaillut. Sen reunamilla oli levällään joukko nahkaviilekkeitä, joita oli leikelty iguanodonin taljasta, sekä suuri ilmaton rakko, joka näytti olevan järvestä pyydystetyn suuren kalaliskon kuivattu vatsalaukku. Rakko oli toisesta päästään neulottu umpeen ja vastakkaisessa päässä oli vain pieni reikä. Muutamia bamburuokoja oli pistetty reikään ja ruokojen toiset päät olivat yhteydessä lähteen liejusta pulpahtelevien kaasukanavien kanssa. Pian alkoi käpristynyt kalvo laajeta ja osoittaa sellaisia kohoamistaipumuksia, että Challenger katsoi parhaaksi kiinnittää sitä pitelevät köydet viereisten puitten runkoihin. Puolessa tunnissa oli muodostunut melko iso ilmasäiliö, ja köysien kiristymisestä ja tempoutumisesta voi päättää, että sillä oli huomattavan suuri kantovoima. Challenger, kuin onnellinen isä esikoisensa äärellä, hymyillen ja itsetietoisen tyytyväisenä partaansa sivellen katseli tehelmäänsä. Summerlee ensin keskeytti hiljaisuuden.
"Ei suinkaan teidän tarkoituksenne, Challenger, mahda olla sellainen, että meidän pitäisi nousta tuohon hökötykseen?" sanoi hän happamasti.
"Tarkoitukseni, rakas Summerlee, on täten osoittaa teille tämän laitteeni kantovoimaisuus, ja tultuanne siitä vakuutetuiksi voitte ilman epäilystä käyttää hyväksenne sen tarjoamia mahdollisuuksia."
"Heittäkää tuollaiset päähänpistot heti mielestänne", sanoi Summerlee hyvin riidanhaluisesti. "Eivät mitkään maailman voimat saisi minua yhtymään mokomaan hassutukseen. Lordi John, minä toivon, että ette myönny tällaiseen mielettömyyteen."
"Keinot ovat monet, täytyy myöntämäni", sanoi päällikkömme.
"Tahtoisin halusta nähdä kuinka se toimii."
"Sen te pian tulette näkemään", sanoi Challenger. "Olen tässä muutamina päivinä käyttänyt aivojeni kaiken voiman laskeutumisongelman ratkaisemiseen. Olemme vakuutetut siitä, että kiipeämällä emme voi päästä vuoriseinää alas ja mitään tunnelia ei ole olemassa. Me olemme yhtä kyvyttömiä rakentamaan siltaa kuilun ylitse pylväskalliolle, josta tulimme ylängölle. Miten sitten voisin keksiä keinon päästäksemme täältä pois? Joku aika sitten minä huomautin tälle nuorelle ystävällemme, että tavattoman kevyttä kaasua tulvi esiin liejulähteestä. Ilmapalloajatus tuli silloin mieleeni. Minä tunnustan, että tiiviin kaasusäiliön keksiminen tuotti minulle paljon tutkimista ja päänvaivaa, mutta näiden mateli joitten valtavien sisälmysten tarkastelu saattoi minut selviämään ongelmasta. Kas tässä on tulos!"
Hän vei toisen kätensä rääsyisen takkinsa etukappaleelle ja osoitti toisella ylpeästi keksintöänsä.
Kaasupussi oli nyt paisunut laajuussuhteiltaan varsin huomattavaksi sekä huojui ja tempoi kiinnittimiään. "Tämä on sulaa hulluutta!" intti Summerlee. Roxton sitävastoin oli peräti innostunut. "Hänellä on pää oikealla paikallaan!" kuiskasi hän minulle ja sanoi sitten ääneen Challengerille: "Mutta miten on gondoolin laita?"
"Se tulee nyt olemaan huomioni lähinnä seuraava esine. Olen jo suunnitellut kuinka se valmistetaan ja kiinnitetään. Sitä ennen kuitenkin näytän teille, että laite voi kantaa kunkin meistä erikseen."
"Te kai tarkoitatte että kaikki samalla kertaa?"
"En. Suunnitelmani on sellainen, että kukin laskeutuu erikseen kuin laskupurjeella, ja pallon vetää takaisin eräänlainen koneisto, jonka minä vaikeudetta tulen täydellistyttämään. Jos se voi kantaa ja laskea alas yhden ihmisen, on se täyttänyt kaikki vaatimukset, mitä sille voidaan asettaa. Nyt minä näytän teille, mihin se kelpaa."
Hän osoitti erästä kohtalaisen suurta basalttikiveä, jossa oli syvä kouru keskessä, niin että siihen voi helposti kiinnittää köyden. Köyden olimme tuoneet mukanamme ylängölle käytettyämme sitä apunamme kiivetessämme pylväskalliolle. Se oli ainakin sadan jalan pituinen ja ohkaisuudestaan huolimatta hyvin kestävä. Hän oli tehnyt nahasta jonkunlaisen vyön, josta riippui monia nahkasäikeitä. Tämä vyö asetettiin pallon laelle ja riippuvat säikeet koottiin sen alapuolelle, niin että paine tuli jakaantumaan suurelle pinnalle. Basalttimöhkäle sidottiin kiinni säikeisiin ja nuora sai riippua siitä alas, Challengerin kuitenkin ensin kiedottua sen kolmeen kertaan käsivartensa ympärille.
"Nyt minä näytän teille palloni kantovoiman", sanoi professori iloisen odotuksensa ihastuttamana. Sanottuaan tämän leikkasi hän veitsellään poikki kaikki kiinnittimet.
Koskaan ei retkikuntamme ole ollut suuremmassa häviämisen vaarassa. Pullistunut pallo lennähti kauhealla vauhdilla ilmaan. Häthätää tempautui Challenger maankamaralta ja raahautui mukaan. Minä töin tuskin ehdin iskeä käsivarteni hänen vyötäisillensä, kun jo itse kohosin ilmaan. Pihtinä tarttui nyt lordi John minun koipeeni, mutta minä tunsin, että hänkin kohosi maasta. Silmänräpäyksen ajan jo olin näkevinäni neljä seikkailijaa nuoraan ripustetun makkaranipun muotoisena rivinä leijailevan yli tutkimansa maan. Mutta onneksi köyden jännityskyvyllä sentään oli rajansa, vaikkakaan ei sellaista näyttänyt olevan tuon lurjusmaisen kaasun kantovoimalla. Se katkesi ja me olimme ryökkiönä maassa nuoranpalasten ympäröiminä. Kun me tuosta rytäkästä vihdoin selviydyimme jaloillemme, näimme me korkealla sinitaivaalla pienen tumman täplän; basalttimöhkäle siinä nousi avaruuteen.
"Ihanata!" huudahti koskaan kauhistumaton Challenger hieroessaan loukkaantunutta käsivarttaan. "Erittäin perinpohjainen ja täysin tyydyttävä näyte! En ollut voinut ajatella tällaista menestystä. Hyvät herrat, lupaan viikossa valmistaa toisen pallon, ja te voitte olla varmat siitä, että kotimatkamme alkaa täysin taatulla ja turvallisella taipaleella."
Tähän asti olen järjestyksessä kuvannut kaikki sattuneet tapahtumat. Nyt minä lopetan kertomukseni vanhassa leirissämme, jossa Zambo meitä niin kauan on odottanut. Kaikki vastuksemme ja vaaramme ovat nyt takanamme etäisinä kuin uni noilla suurilla punertavilla kallioilla, jotka kohoavat päittemme yläpuolella. Me olemme vahingoittumattomina päässeet laskeutumaan alas, vaikkakin aivan odottamattomalla tavalla, ja kaikki on nyt hyvin. Kuuden viikon tai kahden kuukauden perästä olemme Lontoossa, ja ehkäpä tämä kirje ei tule käsiinne paljoa ennen sitä, kun itse olemme ehtineet perille. Meidän sydämemme jo malttamattomina lyövät ja ajatuksemme edeltäkäsin rientävät tuohon meille niin rakkaaseen suurkaupunkiin. Ja sentään — mitkähän seikkailut meitä siellä odottavatkaan, kuinka kertomuksemme otetaan vastaan? Vaistoni sanoo minulle, että kokemuksiemme viimeisestä luvusta voi tulla kaikkein jännittävin ja vaiherikkain.
Sen päivän iltana, jona Challengerin omakätisesti rakentama pallo oli tuottanut meille tuon kuvailemani vaarallisen seikkailun, tapahtui meidän kohtaloissamme muutos. Olen jo sanonut, että vain pelastamamme nuori ylimys oli osoittanut myötätuntoa lähtöyrityksillemme. Hän oli ainoa, jolla ei ollut halua pidättää meitä vieraassa maassa vastoin omaa tahtoamme. Tämän oli hän sanonut meille ilmehikkäällä merkkikielellään. Sinä päivänä tuli hän leirillemme heti pimeän langettua maille ja hän jätti minulle — jostain syystä, luultavasti siitä, että hän ja minä olimme enimmin samanikäiset, hän aina oli kääntynyt minun puoleeni — pienen tuohikäärön, jonka jälkeen hän juhlallisesti osoitti ylempänä olevaa luolariviä, pani sormen huulillensa pyytäen asian salassa pitämistä ja hiipi taas takaisin kansansa luokse.
Minä otin tuohipalasen nuotion ääreen ja me tutkimme sitä kaikin miehissä tulen valossa. Se oli noin jalan levyinen ja sen sisäsivulle oli piirretty muutamia viiruja, jotka minä huolellisesti olen kopioinut.
Ne olivat hiilellä selvästi kuvatut tuolle valkealle pinnalle, ja ensin minä melkein luulin niillä olevan jonkunlaisen musikaalisen merkityksen, arvellen niiden olevan joitakin nuotteja.
"Mitä lienevätkin, siitä vain olen vakuutettu, että ne ovat sangen tärkeitä meidän kohtalollemme", sanoin minä. "Sen luin hänen kasvoistaan, kun hän jätti käärön minulle."
"Ellei tuo nuori mies vaan ole luonnontilassa oleva velikulta", huomautti Summerlee. "Luulisin että senluontoinen oliolaji on voinut syntyä jo hyvin alhaisella kehitysasteella."
[Intiaanikartta luolista tuohipalaselle piirrettynä.]
"Ilmeisesti tämä on jonkunlaista kirjoitusta", sanoi Challenger.
"Se on aivan kuin helppohintaisen tavaran hintataulukko", arveli lordi John, joka myös kurottautui sitä katsomaan. Mutta sitten hän ojensi kätensä ja sieppasi hintataulukon itselleen.
"Tulkitsinpa todentotta arvoituksen väärin!" huudahti hän. "Tuo pikku poika arvasi heti paikalle! Katsokaa tänne! Kuinka monta näitä merkkejä onkaan? Kahdeksantoista. Yläpuolellamme olevassa vuorenseinämässähän on juuri kahdeksantoista luola-aukkoa."
"Hän viittasi luolia kohden antaessaan minulle piirustuksen", sanoin minä.
"Se ratkaisee asian. Tämä on luolien kartta. Niitä on kahdeksantoista, ne ovat rivissä vierettäin, jotkut niistä ovat lyhyitä, jotkut syviä, jotkut haarautuneita, aivan sellaisia kuin miksi olemme ne nähneet. Tämä on tosiaan kartta ja tässä on tuon kohdalla risti. Mitähän tuo risti merkinnee? Se on piirretty sen luolan paikalle, joka pistää muita syvemmälle vuoreen."
"Se luola ulottuu varmaan läpi vuoren", huudahdin minä.
"Luulenpa että nuori ystävämme on ratkaissut arvoituksen oikein", sanoi Challenger. "Jos ei luola aukeutuisi vastakkaiselle puolelle, niin en ymmärrä miksi tuo nuorukainen, joka kaikesta päättäen tarkoittaa meidän parastamme, olisi kiinnittänyt meidän huomiomme siihen. Jos se tosiaan ulottuu läpi vuoren ja aukeutuu vastaavalla kohdalla sen toisella puolella, niin siitä ei voi olla maahan sataa jalkaa enempää."
"Sata jalkaa", mutisi Summerlee.
"Meidän köytemme on kai toki pitempi kuin sata jalkaa", huudahdin minä. "Varmasti voisimme sitä tietä päästä maahan."
"Mutta ajatelkaa luolissa olevia intiaaneja", huomautti Summerlee.
"Noissa luolissa intiaanit eivät asu", sanoin minä. "Niitä käytetään vain latoina ja varastohuoneina. Miksi emme heti lähtisi ottamaan selvää asiasta?"
Ylätasangolla kasvaa muudan kuiva, pihkainen puulaji — eräs araucaria, sanoo botanistimme — jota intiaanit käyttävät soihtuna. Me kokosimme kukin kimpun noita oksia ja nousimme rikkaruohoa kasvavia portaita myöten sille luolalle, joka kartalla oli merkitty ristillä. Se oli tyhjä, kuten olin sanonut, ainoastaan joukko suurensuuria nahkasiipiä lentää kahisteli ympärillämme meidän kulkiessa eteenpäin. Kun emme millään muotoa tahtoneet herättää intiaanien huomiota, hapuilimme pimeässä, kunnes olimme päässeet muutamien polvekkeitten taa ja ehtineet kyllin syvälle luolaan. Vasta sitten me sytytimme soihdut. Olimme komeassa, kuivassa tunnelissa, jonka harmaat seinät olivat sileät ja vertauskuvallisten piirrosten koristamat. Yllämme kaareutui holvimainen katto ja jalkojemme alla välkkyi valkea hiekka. Me kiiruhdimme nopeasti eteenpäin, mutta äkkiä me katkerasti pettyneinä huudahdimme ja pysähdyimme. Äkkijyrkkä kallioseinä, jossa ei ollut edes sen kokoista halkeamaa, että rotta olisi siitä päässyt pitemmälle, kohosi edessämme.
Murheellisina me katselimme odottamatonta estettä. Tämä ei ollut minkään luonnonmullistuksen seuraus, kuten tuon kohoavan tunnelin sulkeva seinä. Tämä oli aivan sivuseinien kaltainen. Tässä oli nyt ja oli aina ollut umpikuja.
"Älkää sentään kadottako rohkeuttanne, ystävät", sanoi Challenger. "Voittehan ainakin turvautua ilmapalloon, jonka olen lupautunut käytettäväksenne valmistamaan."
Summerlee valitti ääneen.
"Voisikohan olla mahdollista, että olisimme tulleet väärään luolaan?" minä huomautin.
"Älkää sitä kuvitelkokaan, nuori mies", sanoi Roxton osoittaen sormellaan karttaa. "Seitsemästoista oikealta, toinen vasemmalta. Kyllä se on juuri tämä luola."
Minä katsoin hänen osoittamaansa merkkiä ja päästin äkisti ilohuudon,
"Nyt minä ymmärrän, miten asiat ovat! Seuratkaa minua! Seuratkaa minua!"
Soihtu kädessä kiirehdin takaisin samaa tietä jota olimme tulleet.
"Tässä", sanoin minä osoittaen muutamia edessämme olevia tulitikkuja, "tässä me sytytimme soihdut. Tähän suuntaan menemällä pitäisi meidän löytää oikealta kädeltä luolan pitempi haarautuma."
Niin kävikin. Emme olleet kulkeneet kolmeakymmentäkään kyynärää, kun seinässä avautui suuri musta aukko. Astuimme sen sisään ja huomasimme olevamme edellistä paljon suuremmassa luolakäytävässä. Henkeä pidättäen ja äärimmäisen jännitettyinä riensimme me eteenpäin monta sataa kyynärää. Äkkiä näimme holvikaarroksen mustasta pimeydestä punaisen valon pilkoittavan. Hämmästyneinä pysähdyimme. Oli aivan kuin palava salpa olisi asettunut tiellemme ja sulkenut sen. Nyt me syöksyimme sitä kohti. Ei ääntä, ei lämpöä, ei liikettä ollut havaittavissa, mutta yhä hehkui tuolla tuo suuri loistava valo, hopeoiden koko luolan ja muuttaen hiekan hehkuviksi jalokiviksi. Vasta tullessamme lähemmäksi näimme sen pyöreän reunan.
"Totta totisesti, sehän on kuu!" huusi lordi John. "Nyt, pojat, nyt on tultu vuoren läpi, nyt on tultu vuoren läpi!"
Se oli todellakin täysikuu, joka paistoi suoraan kalliossa olevasta aukosta. Tämä oli huomattavan suuri halkeama, isokokoista akkunaa leveämpi ja aivan riittävän laaja meille. Kun me kurkottauduimme siitä alas, huomasimme me, ettei alaslaskeutuminen tulisi muodostumaan erittäin vaikeaksi ja ettei ollut järin pitkältä maahan. Ei ollut kumma, ettemme alhaalta käsin olleet huomanneet aukkoa, sillä kalliot sitä suojasivat ja sitäpaitsi sen alapuolista kallioseinää myöten olisi ollut mahdoton kiivetä ylöspäin, joten meillä ei tuolloin ollut mitään erikoista halua tarkastella lähemmin tätä paikkaa. Nyt me joka tapauksessa tulimme vakuutetuiksi siitä, että me köyden avulla voisimme päästä alas, ja suuresti iloissamme palasimme leiriimme tekemään seuraavaksi illaksi matkavalmistuksiamme.
Kaiken mitä teimme täytyi tapahtua nopeasti ja salaa, koska intiaanit vielä tänä viime hetkenä voisivat estää lähtömme. Varastomme, pyssyjä ja patruunia lukuunottamatta, meidän täytyi jättää sinne. Mutta Challengerilla oli yhtä ja toista vaikeasti käsiteltävää tavaraa, jota hän innokkaasti tahtoi saada mukaansa, varsinkin eräs kolli, josta en saa mainita mitään, tuotti meille vaivaa enemmän kuin muut yhteensä. Päivä kului hitaasti, mutta pimeän tullessa me olimme valmiit lähtemään taipaleelle. Suurella vaivalla saimme tavarat rapuista ylös ja katsoimme sitten taaksemme, luoden viimeisen silmäyksen tuohon ihmeelliseen maahan, joka kai pian kadottaa eriskummallisen viehätyksensä ja joutuu metsästäjien ja malminlouhijain saaliiksi mutta joka meille kullekin on ollut lumouksen ja romantiikan satumaa, maa, jossa me olemme paljon uskaltaneet, paljon kärsineet ja paljon oppineet — meidän maamme, jota me aina mielellämme omaksemme kutsumme. Vasemmalla puolellamme olevista lähiluolista heijastui punertava, iloinen valo, hälveten laajaan maisemaan. Allamme olevalta rinteeltä kuului intiaanien naurua ja lauluja. Etäämpänä kohosivat metsät ja ylängön keskellä pimeässä heikosti hohtaen levittäytyi tuo suuri järvi, eriskummallisten hirviöitten kasvattaja. Seistessämme siinä kuului räikeä, vinkuva ääni, jonkun velhomaisen eläimen huuto kautta pimeyden. Oli kuin Maple Whiten Maa olisi huutanut meille jäähyväisiksi. Me käännyimme ja kiirehdimme luolaan, josta oli tuleva meidän kotiin vievä tiemme.
Kahden tunnin perästä olimme tavaroinemme ja omaisuuksinemme kallion juurella. Ainoastaan Challengerin kollit olivat tuottaneet meille jonkunverran vaikeuksia. Päästyämme alas jätimme kaikki siihen ja riensimme kiireen kaupalla Zambon leirille. Aikaisin aamulla sitä lähenimme, mutta näimme paikalla yhden nuotiotulen asemesta ainakin kaksitoista sellaista. Apujoukko oli tullut. Sen muodosti kaksikymmentä virralta tullutta intiaania, ja he toivat mukanaan paaluja, köyttä ja kaikkea muuta, mitä voitaisiin tarvita sillan rakentamiseen kuilun ylitse. Tavaroittemme kuljetus tulee näinollen ainakin käymään helposti huomenna lähtiessämme paluumatkalle Amazonjokea kohti.
Kiitollisin ja nöyrin mielin minä nyt siis lopetan selostukseni. Silmämme ovat nähneet suuria ihmeitä ja kokemamme koettelemukset ovat jalostaneet sielujamme. Kukin meistä on tavallaan tullut paremmaksi ja ajattelevaisemmaksi ihmiseksi, Voi käydä niin, että saavuttuamme Paraan jäämme sinne hankkimaan itsellemme vaatteita ja yhtä ja toista muutakin. Siinä tapauksessa tulee tämä kirje perille yhtä postivuoroa ennen minua, Muutoin se tulee Lontooseen samana päivänä kuin minäkin. Kummassakin tapauksessa toivon, kunnon mr Ardle, pian saavani puristaa teidän kättänne.