Vastaukseksi otti professori esiin erään kirjan pöydältä.
"Tämä on hyvin lahjakkaan ystäväni Ray Lankesterin mainio erikoistutkielma", sanoi hän. "Täällä on kuva, jonka luulisin teitä huvittavan; Miltä jurakauden Dinosaur Stegosaurus näytti eläessään. — Yksin takajalka on kaksi kertaa niin suuri kuin täysi-ikäinen ihminen! Noo, mitä tästä sanotaan?"
Hän ojensi minulle avatun kirjan. Minä peräydyin pari askelta taaksepäin nähdessäni kuvan. Tämä hävinneen maailman uudelleen muovailtu eläin muistutti suuressa määrin tuntemattoman taiteilijan luonnosta.
"Tämä on epäilemättä perin kummallista", sanoin minä.
"Mutta ettekö myönnä, että se vaikuttaa ratkaisevasti?"
"Voihan yhtäläisyys olla satunnaistakin, tai ehkä tuo ameriikkalainen on nähnyt samallaisen kuvan ja säilyttänyt sen epäselvänä muistissaan. Aistihäiriön sattuessa on se voinut juohtua hänen mieleensä."
"Olkoon asianlaita vaikkapa niinkin", sanoi professori pitkämielisesti. "Tahdotteko ystävällisesti katsoa tätä luuta." Hän antoi nyt minulle kuolleen omaisuudesta huomattavimman jäännöksen. Luu oli noin kuusi tuumaa pitkä, peukaloani hiukan vahvempi ja toisessa päässä näytti olevan rustontapainen pitennys.
"Minkähän tunnetun luontokappaleen luu tämä on?" kysyi professori.
Minä tutkistelin sitä tarkalleen koettaen loihtia esiin puoleksi unohtuneita tietojani.
"Se voisi olla ihmisen tavallista vahvempi solisluu", sanoin minä.
Isäntäni kumosi otaksumani halveksivin kädenliikkein. "Ihmisen solisluu on taipunut. Tämä sitävastoin on suora. Sen pinnalla on syvennys, joka todistaa suuren jänteen kulkeneen sen poikki, eikä niin ole asianlaita solisluussa."
"Siinä tapauksessa täytyy minun tunnustaa, etten tiedä, mikä se on."
"Teidän ei tarvitse hävetä tietämättömyyttänne, sillä minä luulen, ettei koko South Kensington-museon henkilökunta voi sanoa tälle nimeä." Hän otti eräästä pillerirasiasta herneen kokoisen luun. "Minun ymmärrykseni mukaan", sanoi hän, "vastaa tämä ihmisruumiista otettu luu sitä, joka on teidän kädessänne. Tästä saatte käsityksen olennon suuruudesta. Rustomuodostuma todistaa, että tämä eläin ei ole mikään kivettynyt jäännös, vaan elää meidän päivinämme. Mitä te sanotte siitä?"
"Voisi ajatella, että elefantti —"
Hän teki torjuvan liikkeen aivankuin lauseeni olisi häneen sattunut kipeästi.
"Älkää puhuko elefanteista Etelä-Ameriikassa! Jokainen kansakoulun läpikäynyt —"
"No, joku muu etelä-ameriikkalainen eläin sitten", keskeytin häntä, "esimerkiksi tapiiri."
"Te, nuori mies, voitte kyllä olla varma siitä, että minä tunnen tieteeni alkuperusteet. Tämä luu ei voi olla tapiirin eikä minkään muunkaan eläinopissa mainitun eläimen. Se on hyvin suuren, voimakkaan ja — kaiken verrannollisuuden perustalla — hyvin julman eläimen, joka kyllä elää maapallolla, mutta ei ole vielä tullut tutkimusten huomioon. Joko nyt olette vakuutettu?"
"Minä olen ainakin hyvin innostunut."
"Silloin tilanne ei ole toivoton. Minä arvelen, että jossakin teissä piilee joku määrä älyä ja sitä meidän juuri on etsiskeltävä. Nyt me jätämme kuolleen ameriikkalaisen ja tarkastamme kuinka sitten kävi. Arvannette, että en voinut jättää Amazon-jokea lähemmin tutkimatta sitä. Muutamat seikat osoittivat, mistä päin kuollut vaeltaja oli tullut. Intiaanilegendat olisivat olleet mainioita oppaita, sillä minä huomasin että kaikkien jokiseudun heimojen kesken kerrottiin yleisesti jostakin tuntemattomasta maasta. Te olette tietysti kuullut puhuttavan Curupurista?"
"En, en koskaan,"
"Curupuri on metsien haltia, niin kauhea ja niin ilkeä, että sitä täytyy paeta. Ei kukaan voi kuvata sen muotoa ja rakennetta, mutta sen nimi herättää kauhua koko Amazon-seudussa. Kaikki heimot ovat yksimieliset Curupurin elinpaikoista. Siltä suunnalta oli ameriikkalainen tullut. Siinä oli jotakin kauhua herättävää. Minun tehtäväni oli ottaa asiasta selkoa."
"Mitenkä menettelitte?" Kevytmielisyyteni oli hävinnyt. Tämä voimakas mies vaati huomaavaisuutta ja kunnioitusta.
"Minä voitin alkuasukkaitten voimakkaan vastustuksen — vastustuksen sellaisen, joka meni niin pitkälle, että he eivät tahtoneet puhua koko asiasta enää mitään, ja viisaasti käyttäen houkutusta ja lahjoja pakkouhkailun ohella onnistuin saamaan kaksi henkilöä oppaikseni. Monien vaiheiden jälkeen, joita en enää huoli kuvata, kuljettuamme matkan, jonka pituutta en tahdo mainita, suuntaan, josta vaikenen, tulimme vihdoinkin seutuun, jota ei koskaan ole kuvattu, ja jossa ei kukaan muu kuin onneton edeltäjäni ollut käynyt. Tahdotteko ystävällisesti katsoa hiukan tätä?" Hän ojensi minulle puolilevynsuuruisen valokuvan. "Sen epäselvyys johtuu siitä", sanoi hän, "että veneemme virran yli kuljettaessa kaatui ja laatikko, jossa olivat meidän valmistamattomat filmimme, meni rikki surullisin seurauksin. Ne vioittuivat joka ainoa, ja se oli korvaamaton vahinko. Tämä on yksi niistä harvoista, joka osaksi pelastui. Teidän täytyy hyväntahtoisesti tunnustaa tämän selityksen totuudellisuus kaikkien puutteitten ja virheellisyyden suhteen. On paljon puhuttu väärennyksistä. En halua kumota sellaista syytöstä."
Valokuva oli todellakin sangen erehdyttävä. Epäystävällinen arvostelija olisi kyllä voinut selittää pahoin päin tahraisen pinnan. Se oli harmaan epäselvä maisema ja kun lähemmin aloin erottaa sen yksityisseikkoja, huomasin siinä pitkän, äärettömän korkean vuorijonon, joka elävästi muistutti kauempaa nähtyä vesiputousta. Etualalla oli viettävä osaksi metsää kasvava tasanko.
"Minä luulen, että tässä on aihe sama kuin tuossa maalatussa taulussa", sanoin minä.
"Se on sama paikka", vastasi professori. "Minä löysin ameriikkalaisen jäljet. Katsokaapa tätä!"
Hän näytti nyt lähempää otettua, vaikkakin hyvin vaillinaista kuvaa samasta maisemasta. Voin selvästi erottaa erillään seisovan puitten ympäröimän pyramiidin, joka oli erillään itse vuoresta.
"En epäile enää rahtuakaan", sanoin minä.
"Taas uusi voitto", lausui hän. "Eikö niin että jatkamme? Tahdotteko ystävällisesti katsoa tuon vuoripilarin huippua. Näkyykö siinä mitään?"
"Suunnattoman suuri puu."
"Ja puussa?"
"Suuri lintu", sanoin minä.
Hän ojensi minulle suurennuslasin.
"Niin", sanoin minä, "suuri lintu istuu puussa. Sillä näyttää olevan melko suuri nokka. Taitaa olla pelikaani."
"En voi onnitella teitä näkemiskykynne vuoksi", sanoi professori. "Pelikaani se ei ole, eikä edes mikään lintu. Ehkä teitä huvittaa kuulla, että juuri tuon minä onnistuin ampumaan. Tämä oli kokemuksistani säilyttämäni ainoa ehdoton todistuskappale, jonka onnistuin tuomaan mukanani tänne."
"Teillä on siis se? Tuosta saan siis selvän todistuskappaleen."
"Minulla on ollut se. Se monien muiden arvokkaitten esineiden kera hävisi surkeasti veneonnettomuudessa, joka pilasi valokuvani. Minä tartuin siihen kohisevissa pyörteissä ja siivenpala jäi käteeni. Maihin joutuessani olin tiedotonna, mutta suuremmoisen eksemplarini kurja jäännös oli turmeltumaton. Minä näytän sen teille."
Eräästä laatikosta otti hän esiin jotakin, joka minun mielestäni näytti olevan suuren yölepakon siiven yläosa. Se oli vähintäin kaksi jalkaa pitkä taipunut luu, polvekemainen kudelma alapuolellaan.
"Suunnaton yölepakko", ehdottelin minä.
"Ei sinne päinkään", sanoi professori ankarasti. "Minunlaiseni miehen, joka elää sivistyneessä tieteellisessä ilmapiirissä, on vaikea käsittää, että zoologian kaikkein ensimäiset alkeet ovat niin vähän tunnettuja. Voiko olla mahdollista, että te ette tunne noita vertailevan anatomian alkeellisimpiakaan tosiseikkoja, että linnun siipi vastaa käsivartta, kun lepakon siiven sitävastoin muodostaa kolme pitentynyttä sormea, joita kalvot yhdistävät. Näin ollen ei jalka vastaa käsivartta, ja näette kai itse, että tässä on vain yksi kalvo, joka riippuu yhdestä ainoasta luusta siis tämä ei voi olla lepakon luu. Mutta koska se ei ole lintu eikä lepakko, mikä se sitten on?"
Pieni tietovarastoni oli nyt lopullisesti tyhjä.
"En tosiaankaan tiedä", sanoin minä.
Hän aukaisi taas tuon äskeisen erinomaisen teoksen.
"Tässä", sanoi hän osoittaen tavattoman kummallista lentävää ihmettä, "on mainio tuota dimorfodonista tai pterodaktylista esittävä kuva; tämä eläin on lentävä matelija jurakaudelta. Seuraavalla sivulla on sen siipimekanikan piirustus. Olkaa hyvä ja verratkaa sitä kädessäni olevaan kappaleeseen."
Hämmästyksen laine huuhteli rintaani tehdessäni vertailuja. Nyt olin vakuutettu. Tästä ei voinut päästä minnekään. Yhteiset todisteet olivat valtavia. Skitsit, valokuvat, kertomukset ja tuo kappale jokaisen nähtävänä — asia oli ratkaistu. Sen minkä sanoin, sanoin lämmöllä, sillä minä käsitin, että professoria oli oikeudettomasti kohdeltu. Hän nojautui taaksepäin tuolissaan sulkien silmänsä; suvaitsevaisesti hymyillen lämmitteli hän äkkinäisen auringonpilkahduksen hetkellisessä valossa.
"Tämä on kummallisinta mitä koskaan olen kuullut!" sanoin, sillä sanomalehti- eikä tiedemiesihastukseni oli herätetty. "Tämä on jotakin valtavaa. Te olette tieteen Kolumbus, joka olette löytänyt salatun maan. En voi sanoa, kuinka olen pahoillani, että teitä ensin epäilin. Kaikki näytti niin mahdottomalta. Mutta nyt minä voin tarttua oikeisiin todistuskappaleisiin kun näen ne edessäni, ja näidenhän pitäisi kelvata kelle tahansa."
Professori kehräsi kuin kissa tyytyväisenä.
"Ja sitten, sir, mitä teitte te sitten?"
"Silloin oli sade-aika, mr Malone, ja varastoni olivat loppuneet. Minä osittain tutkin tuon valtavan kallion, mutta en keksinyt mitään keinoa, miten päästä sille. Nousu tuolle pyramiidin muotoiselle kalliolle, josta ammuin pterodaktyluksen, oli helpompaa. Koska olen jokseenkin tottunut alppikiipeilijä, onnistuin pääsemään sen huipulle, ja siitä oli hyvä näköala yli tuon suuremman kallion ylätasangon. Se näytti hyvin suurelta. En idässä enkä lännessä nähnyt tuon viheriöivän vuorenselkämän loppuvan. Alapuolella on maa soista ja karua, täynnä käärmeitä, hyönteisiä ja kuumehöyryjä. Se muodostaa luonnollisen suojan tuolle kummalliselle maalle."
"Näittekö mitään muita jälkiä elävästä elämästä?"
"En, sir, en nähnyt, mutta sen viikon aikana, jonka vietimme leiriytyneinä vuoren juurella, kuulimme toisinaan kummallisia ääniä ylhäältä."
"Ettekö nähnyt tuota ameriikkalaisen piirustamaa eläintä? Kuinka te tämän seikan selvitätte?"
"Meidän täytyy olettaa, että hän oli onnistunut pääsemään huipulle ja siellä nähnyt tämän. Me siis tiedämme, että sinne korkeuteen on tie. Me tiedämme myöskin, että sitä on vaikea kulkea, muutenhan eläimet olisivat tulleet sitä myöten maahan ja levinneet lähiseuduille. Onhan tämä aivan ilmeistä."
"Mutta miten voidaan selittää, että niitä on tuolla ylhäällä?"
"Sitä kysymystä ei olekaan helppo ratkaista", sanoi professori. "Ainoastaan yksi selvittämistapa on mahdollinen. Etelä-Ameriikka, kuten ehkä olette kuullut, on graniittimaanosa. Juuri tällä kohdalla on maan uumenissa ennen kaukaisessa muinaisuudessa tapahtunut valtava vulkaninen mullistus. Huomautan vain, että nämä vuoret ovat basalttipitoisia ja siis käyneet läpi liekkien. Noin Sussexin kokoinen alue on kohonnut kaikkine siinä olevine elävine olentoineen ilmaan ja jäänyt äkkijyrkkien ja niin kovien vuorenseinämien eroittamaksi, että ne syövyttävät muuta seutua. Mikä on ollut seurauksena? Luonnonlait ovat muuttuneet toisiksi. Ne moninaiset seikat, jotka vaikuttavat maailman olemassaolontaisteluun, ovat tässä tehdyt tehottomiksi tai ovat ne muuttaneet muotoa. On olemassa eläinlajeja, jotka kaikkialta muualta ovat hävinneet. Huomannette, että niin hyvin pterodaktylus kuin stegosaurus ovat jurakauden aikaisia eläimiä ja näinollen hyvin vanhoja. Noiden kummallisten satunnaisten seikkojen on onnistunut merkillisesti säilyttää ne maailmassa."
"Teidän todistuksenne näyttävät minusta kerrassaan ratkaisevilta.
Teidän täytyy vain jättää ne asianomaisiin virastoihin."
"Niin luulin minäkin kaikessa yksinkertaisuudessani", sanoi professori katkerasti. "Voin sanoa teille, kuinka siinä kävi. Joka käänteessä kohtasin vain epäilystä, milloin tyhmyydestä, milloin kateudesta johtuvaa. Minun luonteeni ei taivu kenenkään edessä matelemaan, enkä tahdo todeta tosiseikkoja silloin kun sanojani ei uskota. Ensimäisen ottelun jälkeen en ole alistunut esittämään omistamiani yhtäpitäviä todisteita. Aloin vihata koko asiaa — en tahtonut siitä puhua. Kun teidänlaisenne miehet, jotka edustavat suuren yleisön mieletöntä uteliaisuutta, tulivat häiritsemään minua omassa kodissani, en kyennyt heitä arvokkaasti ja tyynesti kohtelemaan. Myönnän olevani luonteeltani tulinen ja minä menetän tasapainoni, jos suutun. Pelkään, että te olette sen huomannut."
Peitin kasvoni käsilläni ja vaikenin.
"Vaimoni on tämän johdosta ehdotellut minulle yhtä ja toista, mutta sittenkin minä arvelen, että jokaisen kunnon miehen on tehtävä juuri niin. Tänään aion antaa näytteen tahdonkyvystä mielenkiihtymyksen hallitsijana, Kutsun teitä luennolleni." Hän otti pöydältä kortin ja antoi sen minulle. "Te kai tiedätte, että mr Percival Waldron, jokseenkin tunnettu ja suosittu luonnontutkija, luennoi tänä iltana kello puoli yhdeksän Zoloogisen laitoksen salissa aineesta 'Aikakausien todisteet.' Minua on pyydetty istumaan korokkeella ja ehdottamaan luennoitsijalle yhteinen kiitoslausunto. Sen tehdessäni aion mitä hienotunteisimmin ja täsmällisimmin lausua joitakuita tosiseikkoja, jotka herättävät auditoriumin huomiota ja ainakin joissakuissa kuulijoistani halun tunkeutua yhä syvemmälle aineeseen. En aio sanoa mielipidettäni millään tavalla kehoittavasti, ymmärrättekö, vaan ainoastaan koetan osoittaa, että juuret ovat paljon syvemmällä. Tulen olemaan äärettömän rauhallinen nähdäkseni voittaisinko sellaisella itsehillitsemisellä suosiollisempia tuloksia."
"Ja minä saan tulla sinne?" kysyin innokkaasti.
"Olette tervetullut", sanoi hän ystävällisesti. Hänen olennossaan oli nyt jotakin niin äärettömän voimakasta ja lämmittävää, että se vaikutti melkein valtavammalta kuin hänen vihansa. Hänen hyväntahtoinen hymynsä oli niin ihmeellisen miellyttävä, vaikka hänen poskensa äkkiä muuttuivatkin hänen puoliummessa olevien silmäinsä ja suuren mustan partansa välissä paistaviksi punaisiksi omenoiksi. "Tulkaa kaikella muotoa. On lohdullista ajatella, että minulla salissa on yksi puoluelainen, olkoonpa vaikka kuinka kykenemätön ja tietämätön itse aineesta. Sinne tulee paljon väkeä, sillä vaikka Waldron on lavertelija, on hänellä paljon ystäviä ja suosijoita. Ja nyt, mr Malone, on aikaani kulunut kanssanne enemmän kuin aioinkaan. Ihminen ei saa kätkeä itseensä sitä, mikä on aiottu maailmaa varten. Hauska tavata teitä luennolla. Ymmärrätte kai, että te ette saa julaista mitään mitä olen teille ilmaissut."
"Mutta Mc Ardle — sanomalehden toimitussihteeri tahtoo tietysti tietää, mitä olen tehnyt."
"Sanokaa hänelle mitä tahdotte. Muun muassa voitte sanoa hänelle, että jos hän aikookaan lähettää tänne jonkun toisen minua ahdistamaan, niin tulen häntä vastaan ratsupiiska kädessä. Luotan siihen, ettei mitään tästä paineta. Hyvä, minä uskon teihin. Siis Zoloogisen laitoksen salissa kello yhdeksän tänä iltana." Sain viimeisen vaikutteen punaisista poskista, sinisen mustasta aaltoilevasta parrasta ja kärsimättömistä silmistä, kun hän heilutti kättään minun jättäessäni huoneen.
VIIDES LUKU
"Ratkaisematon kysymys."
Ylimielisyyteni oli jokseenkin lannistettu tuon ensimäisen ruumiillisen ja toisen henkisen yhteenoton jälkeen professori Challengerin kanssa. Iskusta polttavassa päässäni takoi alituisesti ajatus, että tuon miehen puheessa oli jotakin totta, ja että tässä olisi äärettömästi Daily Gazettea varten kirjoitusaiheita, jos joskus saisin siihen tilaisuuden. Tyhjät ajoneuvot odottivat kadulla, minä hyppäsin niihin ja ajoin toimistoon. Mc Ardle oli paikallaan kuten aina.
"Noo", huusi hän odottavan näköisenä, "kuinka kävi? Nyt olette varmaan ollut kiirastulessa, nuori mies? Ei kai hän sentään menetellyt kovakouraisesti?"
"Me olimme pienessä käsikähmässä aluksi."
"Sellainen konna! Entä sitten?"
"Hän tuli pian puheliaammaksi ja me juttelimme hetkisen. Mutta minä en saanut hänestä mitään irti — mitään julkaistavaa."
"Sitä minä en usko. Hän loukkasi teitä ja se on saatettava julkisuuteen. Sellaista hirmuvaltaa ei suvaita, mr Malone. Meidän täytyy opettaa miehelle, mikä on sopivaa, Huomenna suuntaan pienen kirveltävän kirjoituksen häntä vastaan. Antakaa minulle vain aineksia, niin kyllä minä poltinraudalla merkitsen tuon miehen ainaiseksi. Professori Münchhausen — sopisikohan tuollainen päällekirjoitus? Sir John Mandeville redivivus — Cagliostro — kaikki historian pettureita ja ylvästelijoitä. Kyllä minä näytän, että hän on oikea keinottelija."
"Siihen minä en myönny."
"Miksi ette?"
"Sen tähden, että hän ei ole mikään keinottelija."
"Mitä kummaa?" huusi Mc Ardle ulvoen. "Ette kai väitä, että uskotte noita juttuja mammuteista, mastodonteista ja suurista merikäärmeistä?"
"Sellaisista en tiedä mitään enkä luule hänenkään niistä uneksivan.
Mutta minä uskon, että hän on keksinyt jotain uutta."
"Ryhtykää heti kirjoittamaan!"
"Tekisin mielelläni niin, mutta hän on uskonut minulle kaikki sillä ehdolla, että en mitään päästä julkisuuteen." Muutamin lyhyin lausein selitin, mitä professori oli kertonut. "Näin ovat asiat."
Mr Ardle näytti kummallisen epäilevältä. "Hyvä, mr Malone", sanoi hän viimein, "ei kai kuitenkaan tuota tämän illan kokousta tarvitse pitää salassa. Luulen että ei mikään lehti huolehdi siitä, sillä Waldronia on täällä monin kerroin selostettu eikä kukaan tiedä, että Challenger aikoo esiintyä. Siitä saamme hyvää ainesta, jos onni meitä suosii. Tehän menette sinne ja hankitte meille mahdollisimman tarkan selostuksen. Varaan tilaa lehdessä puoliyöhön asti."
Sinä päivänä oli minulla paljon tehtävää. Söin aikaisin päivällistä Savage-klubissa Tarp Henryn kanssa, ja osittain kerroin hänelle seikkailuni. Hän kuunteli epäilyksen hymyn värehtiessä hänen kuopalleen painuneissa kasvoissaan ja nauroi menehtyäkseen kuullessaan, että professori oli saanut minut uskomaan.
"Veli hyvä, eihän sellainen ole mahdollista todellisessa elämässä. Ei kuka tahansa aivan odottamatta tee suuria löytöjä unohtaen sitten takeet löytöjen todellisuudesta. Jättäkää nuo jutut romaaninkirjoittajille. Mies miettii samallaisia kepposia, joita näkee joka päivä eläintieteellisen puutarhan apinahuoneessa. Kaikki on pelkkää lorua."
"Mutta tuo ameriikkalainen runoilija?"
"Ei semmoista ole ikinä ollut."
"Näinhän hänen luonnoskirjansa."
"Challengerin luonnoskirja."
"Olisiko hän piirtänyt eläimen?"
"No varmasti. Kukas muu?"
"Mutta valokuvat?"
"Miten lienee valokuvien laita. Tehän sanoitte vain nähneenne linnun."
"Pterodaktyluksen."
"Hänhän niin sanoi. Hän pani teidät uskomaan, että se oli pterodaktylus."
"Entäs luut sitten?"
"Toinen oli otettu lihakattilasta ja somistettu tätä tilaisuutta varten. Jos on oikein kätevä ja asioihin perehtynyt, niin voi petkuttaa luilla yhtä hyvin kuin valokuvillakin."
Minusta alkoi tuntua vastenmieliseltä. Ehkäpä hän piankin olisi voittanut uskoni. Mutta silloin keksin onnellisen ajatuksen.
"Tahdotteko tulla kanssani kokoukseen", kysyin.
Tarp Henry näytti empivän.
"Hänestä ei enää pidetä, tuosta kunnon Challengerista", sanoi hän. "Monella on hänen kanssaan selvittämättömiä asioita. Hän on luullakseni Lontoon vihatuin mies. Jos lääketieteen ylioppilaita saapuu kokoukseen, niin varmasti syntyy meteli. En tahdo olla mukana tuollaisissa mellakoissa."
"Kyllä teidän pitäisi olla häntä kohtaan edes sen verran oikeudenmukainen, että kuuntelisitte, miten hän puolustaa itseänsä."
"Epäilemättä tekisin siinä oikein. No niin. Tulen kanssanne illalla."
Tullessamme saliin näimme, että osanotto oli paljon suurempi kuin olimme odottaneet. Pitkä rivi sähkövaunuja toi kokoukseen valkopartaisia professoreja vaatimattomampien jalankulkijani loppumattoman jonon alkaessa tungeksia holvatussa käytävässä. Kuulijakunta näytti siis tulevan sekä lukuisaksi että tieteelliseksi. Heti istuuduttuamme paikallemme huomasimme, että nuorekas, melkeinpä poikamainen mieliala vallitsi parvekkeella ja salin peräosassa. Luodessani silmäyksen ympärilleni huomasin monta penkkiriviä täpötäynnä noita mainittuja lääketieteen ylioppilaita. Varmaan olivat kaikki suuret sairaalat lähettäneet tänne joukon kuulijoita. Luentosalissa vallitsi hyväntahtoinen mutta vallaton mieliala. Laulettiin riemullisia laulunpätkiä, ja oudolta tuntui sellainen meno tieteellisen luennon johdatuksena; siellä täällä huomasi ivailunkin halua, ja se ennusti hauskaa iltaa vaikka arvatenkin hieman epämiellyttävää niille, jotka sattuivat joutumaan pilkan esineiksi.
Kun esimerkiksi vanha tohtori Meldrun, päässään kaikkien tuntema suuri hattunsa ylöspäin käännettyine reunoineen, näyttäytyi korokkeella, kysyttiin monelta taholta: "Mistä olette saanut tuon savutorven?" niin että hän heti otti hatun päästään ja hämillään piilotti sen tuolinsa alle. Luuvaloisen professori Wadleyn nilkuttaessa paikalleen kysyttiin mitä lempeimmällä äänellä salin joka puolelta, kuinka hänen varpaansa laita oli, ja hän näytti siitä huomattavasti vihastuvan. Innokkaimmiksi paisuivat mielenosotukset uuden tuttavuuteni, professori Challengerin, astuessa paikalleen korokkeen ensi rivin päähän. Kun ensimäinen vilahdus hänen mustasta parrastaan huomattiin, puhkesi sellainen tervehdyshuudahdusten myrsky, että aloin epäillä noiden joukkojen tulleen tänne, ei luennon takia, vaan kuultuaan huhuna, että professori ottaisi osaa keskusteluun.
Muutamat mieltyneet naurunpuuskaukset etummaisissa penkeissä istuvien hyvinpuettujen kuulijain taholta todistivat ylioppilaitten mielenosoitusten hyväksymistä. Tervehdykset eivät itse asiassa olleet muuta kuin huutamista, lihaa syövien eläinten häkistä kuuluvaa mylvinää, kun eläinraukat kuulevat ruokaa tuovan vartijan askelten lähestyvän. Tuo kaikki oli hyvin sopimatonta ja kuitenkin se minusta tuntui vain meluisalta tervetulon-toitotukselta; he vastaanottivat näin melskeisesti miehen, joka oli heitä enemmän huvittanut ja ihmetyttänyt kuin vihoittanut tai herättänyt heidän vastenmielisyyttään. Challenger hymyili laimeasti osoittaen suvaitsevaista halveksimista, aivankuin hyväntahtoinen mies kärsii pieniä nalkuttavia koiranpenikoita. Hitaasti hän istuutui, hengähti syvään niin että rintakehä huomattavasti laajeni, siveli hyväilevästi suurta partaansa ja katsahti silmät puoleksi ummessa hieman ylimielisesti yli salin, joka oli väkeä täynnä. Hänen tulostaan johtunut melu ei ollut vielä täysin tauonnut, kun puheenjohtaja, professori Ronald Murray, ja luennoitsija Waldron astuivat esiin ja toimitus alkoi.
Suokoon professori Murray minulle anteeksi, kun sanon, että hän, kuten kaikki muutkin englantilaiset, ei voi puhua kyllin kuuluvalla äänellä. Se seikka, että henkilöt, joilla on jotakin sanottavaa, eivät viitsi nähdä sen verran vaivaa, että oppisivat taidon saada puheensa kuulumaan, on yksi nykyajan kummallisia salaisuuksia.
Professori Murray suuntasi muutamia syvämietteisiä ajatelmia valkeaan kaulaliinaansa ja pöydällä olevaan vesipulloon samalla leikillisesti silmäten oikealla puolellaan olevaan hopeasauvaansa. Sen jälkeen hän istuutui ja mr Waldron, hyvin mainehikas ja suosittu luennoitsija, nousi puhumaan yleisen suosionsorinan kuuluessa. Hän oli ankara, laihanpuoleinen, karkeaääninen pönäkkä mies, mutta hänellä oli eräs mainio avu: hän osasi omaksua toisten ajatuksia ja esittää ne kyllin tajuttavasti jopa jännittävästikin asiaa ymmärtämättömille. Lisäksi hänellä oli taito esittää hupaisia käänteitä aivan odottamatta, niin että hänen käsitteleminään tasauspisteitten etenemiset ja luurankoisten muodostumat tuntuivat hyvin hauskoilta kiistakysymyksiltä.
Hän kehitteli ajatuksiaan selväpiirteisesti, toisinaan hyvin maalailevastikin, luomakuntaa ylhäältä katsoen. Hän kuvaili maapalloa — valtavaa määrää kiehumistilassa olevaa kaasupaljoutta, joka kierteli avaruudessa. Sitten kuvaili hän sen tiheytymistä, kokoonkutistumista, joka muodosti vuoret, hyöryä, joka muuttui vedeksi, ja sen näyttämön hitaasti edistyvää valmistumista, jolla elämän selvittämätöntä näytelmää esitetään. Itse elämän alkuperästä lausui hän vain joitakin epävarmoja ja varovaisia viittauksia. Hän piti jokseenkin epäilemättömänä, että elämän itu ei olisi voinut säilyä sellaisessa tulikoetuksessa. Sentähden on se tullut myöhemmin. Olisiko se syntynyt maapallon jäähtymisestä, epäorganisesta elämästä? Paljon mahdollista. Olisivatko sen idut tulleet tänne muualta, esimerkiksi meteoreista? Tuskin luultavaa. On viisainta, sanoi hän, kun sen seikan selvitykseksi ei määrätä mitään tarkkoja oppeja. Me emme voine — emme ainakaan tähän asti ole voineet laboratorioissamme saada organista elämää syntymään epäorganisista aineista. Kuolleen ja elävän luonnon välisen kuilun yli ei meidän kemiamme ole vielä siltaa kyennyt rakennuttamaan. Mutta luonnolla itsellään oli korkeampi ja kehittyneempi kemia, joka, tehden työtä äärettömin voimin pitkien ajanjaksojen aikana, varmaan on voinut päästä meille saavuttamattomiin tuloksiin. Tähän täytyy meidän pysähtyä.
Nyt johtui puhuja animalisen elämän aloille; tämä alkoi alhaisissa nilviäisissä ja heikoissa merieläimissä nousten yhä korkeammalle, askel askeleelta, matelijoitten ja kalojen kautta, kunnes viimein tultiin eläviä sikiöitä synnyttävään kengururottaan, imettäväisten, siis myös jokaisen kuulijan, ilmeiseen kantaisään. — "Ei, ei!" huusi eräs epäileväinen ylioppilas etäältä salista. — Jos tuo punakaulaliinainen nuori herra, joka luulee, että hänet on kuorittu munasta, tahtoisi odottaa häntä luennon päätyttyä, huvittaisi häntä tavattomasti sellaisen harvinaisuuden näkeminen. — Naurua. — Oli kummallista ajatella, että luonnon kautta aikakausien jatkuva kehitysprosessi päättyy tuon punaliinaisen miehen luomiseen. Mutta olisiko prosessi jo pysähtynyt? Voisiko tätä herraa pitää lopullisena tyyppinä — kehityksen pysyväisenä huippukohtana? Hän toivoi, että nuori mies punaisine kaulaliinoineen ei loukkaantuisi, kun hän — luennoitsija — otaksui, että vaikka tällä herralla olisi suuriakin avuja yksityiselämässään, ei sentään voitaisi pitää maailmankaikkeuden suurta prosessia oikein määriteltynä, jos he nyt täydellisesti lopettaisivat kuvaukseen hänestä. Evolutio, kehitys, ei ole mikään jo purkautunut voima, vaan vaikuttaa se yhä edelleen, vieläpä lienee yhä suurempia sen tuotteita odotettavissa.
Näin hetken ivailtuaan keskeyttäjäänsä yleisön nauraa hihittäessä, kääntyi hän jälleen kuvaukseensa ammoisien aikojen ilmiöistä, merien kuivumisesta, hiekkasärkkien synnystä, niiden laitapuolilla vallitsevasta jäykästä ja tahmeasta elämästä, täpötäysistä laguuneista, merieläinten taipumuksesta etsiä turvapaikkansa rämeisiltä rannoilta, niitä siellä odottavasta ruuan yltäkylläisyydestä ja tavattoman runsaasta kasvullisuudesta. "Näistä, hyvät herrat ja naiset", lisäsi hän, "polveutuvat nuo inhoittavat sisiliskolajit, jotka vielä peloittavat meitä Wealdonin ja Solenhofenin liuskakivitasangoilla, mutta jotka onneksi olivat kuolleet sukupuuttoon jo ennenkun ensimäinen ihminen eli meidän planeetallamme."
"Ei ole todistettu!" jylisi ääni korokkeelta.
Mr Waldron oli ankara kurinpitäjä ja voi ruoskia huumorillaan — kuten esimerkki punahuivisesta herrasta todistaa — ja senvuoksi oli vaarallista keskeyttää häntä. Tämä huudahdus tuntui hänestä kuitenkin niin tahdittomalta, että hän ei tietänyt, miten hänen piti tilanne käsittää. Niin käyttäytyy Shakespeare-ihailija mautonta Baron-kiihkoilijaa kohtaan ja astronomi, jota kiusaa intoileva maantonkija. Hän keskeytti hetkeksi puhettaan ja toisti: "Jotka olivat kuolleet sukupuuttoon ennenkuin ihminen esiintyi."
"Ei ole todistettu!" kajahti sama ääni vielä kerran.
Waldron katsoi ihmettelevästi korokkeella istuvien professorien rivin päästä päähän, kunnes hän keksi Challengerin, joka istui tuolissaan taaksepäin nojautuneena, silmät ummessa ja huvitetun näköisenä, aivankuin hän olisi hymyillyt unissaan.
"Ymmärrän!" sanoi Waldron kohauttaen olkapäitään, "ystäväni professori Challenger sanoi sen", ja yleisön nauraessa jatkoi hän luentoansa, aivankuin tämä seikka olisi selittänyt kaiken, eikä muuta olisi tarvittu.
Mutta siihen ei asia päättynyt. Mitä teitä luennoitsija osuikaan menneitten aikojen asumattomiin seutuihin, johtivat ne aina hänet lausumaan jotakin sukupuuttoon kuolleista olioista ja esihistoriallisesta ajasta, ja heti kuului professorin mylvinä. Kuulijakunta alkoi sitä odottaa ja karjua ihastuneena sen kuuluessa. Nuo ylioppilaita täynnä olevat penkit säestivät ja joka kerta kun Challengerin parta liikahti ennenkuin sana vielä oli ehtinyt kuuluville, huusivat sadat äänet: "Ei ole todistettu", johon kuului vastauksena ainakin yhtä monista suista: "Järjestykseen!", "Hävetkää!" Waldron oli kyllä karaistu luennnoitsija ja voimakas mies, mutta hän menetti otteensa. Hän alkoi empiä, kangertaa, toistaa ennen sanomaansa ajatusta, sotkeutui pitkään lauseeseensa ja kääntyi viimein raivoisana näiden häiriöitten aiheuttajan puoleen.
"Tämä on todellakin sietämätöntä!" huusi hän tähdäten vihaisen katseen korokkeelle. "Minun täytyy pyytää teitä, professori Challenger, luopumaan näistä tyhmistä ja epäkohteliaista keskeytyksistänne."
Salissa tuli hiljaista ja ylioppilaat istuivat ihastuksen valtaamina hiljaa, ollakseen todistajina Olympon korkeitten jumalien välillä syntyneessä riidassa. Challenger kohotti hitaasti suunnattoman ruumiinsa tuolista.
"Minä puolestani pyydän teitä, mr Waldron", sanoi hän, "herkeämään väittämästä sellaista, mikä ei ole täysin yhtäpitävää tieteellisten tosiasioiden kanssa."
Nämä sanat päästivät myrskyn valloilleen. "Hävetkää! Hävetkää!" "Antakaa hänen puhua!" "Ajakaa ulos hänet!" "Työntäkää hänet alas korokkeelta!" "Selvää pilaa!" huudettiin kahta puolta keskeltä naurun hälinää, johon sekoittui voimakkaita paheksumishuutoja. Puheenjohtaja oli hypännyt pystyyn, löi käsiään yhteen ja koetti tulla huomioonotetuksi. "Professori Challenger — henkilökohtaiset — mielipiteet — myöhemmin", olivat kiinnekohdat, jotka voi erottaa tuosta sekasotkusta. Alkuperäinen keskeyttäjä hymyili, siveli partaansa ja istuutui jälleen. Waldron, tulipunaisena ja taistelunhaluisena jatkoi luentoansa. Jos hän joskus lausui jonkin väitteen heitti hän vihaisen silmäyksen vastustajaansa. Tämä näytti nyt nukkuvan rauhallisesti äskeinen leveä onnellinen hymy kasvoillaan.
Viimein loppui luento — arvattavasti aikaisemmin kuin mitä oli aiottu, sillä yleissilmäys oli kiireellinen ja hajanainen. Todistelun lanka oli armottomasti kulunut ja kuulijakunta oli levoton ja odottavainen. Waldron istuutui, ja kuiskuteltuaan pari sanaa puheenjohtajan kanssa astui professori Challenger esiin ja meni korokkeen reunalle. Sanomalehteäni varten kirjoitin hänen puheensa muistiin sanasta sanaan.
"Hyvät naiset ja herrat", alkoi hän, salin takapenkeiltä häntä kaiken aikaa keskeytettäessä. "Pyydän anteeksi, tarkoitin naiset, herrat ja lapset. Anteeksiantamaton virhe, sillä unohdin huomattavan osan kuulijakunnastani", melua, jonka aikana professori seisoi käsi kohotettuna nyökäyttäen hyväntahtoisesti suurta päätään, aivan kuin olisi hän tahtonut antaa joukolle siunauksensa. — "Minua on pyydetty kiittämään sir Waldronia juuri kuulemastamme hyvin eloisasta ja suurta kuvittelukykyä todistavasta esityksestä. Siinä oli erinäisiä kohtia, joiden suhteen minä en voi olla samaa mieltä, ja velvollisuuteni oli toki huomauttaa siitä, kun sellaista esiintyi. Siitä huolimatta on mr Waldron hyvin toteuttanut aikeensa selostaessaan yksinkertaisella ja mieltäkiinnittävällä tavalla planeettamme historiaa yleisen olettamuksen perustalla. Kansantajuiset luennot ovat helposti kuunneltavia, mutta mr Waldron", — tässä hän hymyili ja vilkaisi luennoitsijaan — "suokaa anteeksi minulle, mr Waldron, väitteeni, että ne pakostakin ovat pinnallisia ja harhaan johtavia, koska niiden täytyy soveltua sivistymättömän kuulijakunnan käsittämiskykyyn." — Ironista riemua. — "Kansantajuisia luennoitsijoita voi verrata loiseläimiin." — Mr Waldronin harmistunut vastustava kädenliike. — "He tavoittelevat mainetta tai himoitsevat rahaa työstä, jonka heidän köyhät tuntemattomat veljensä ovat suorittaneet. Joku pieninkin uusi totuus, joka on saatu selville laboratoriossa, yksi ainoa kivi, joka on tieteen temppelirakennukseen liitetty, on arvokkaampi kuin tuollaiset esitykset, jotka voivat huvittaa vapaahetkinä, mutta eivät voi jättää mitään hyödyllisiä tuloksia. En lausu tätä yleistä totuutta millään muotoa erikoisesti halventaakseni mr Waldronia, vaan huomauttaakseni hänelle todellisista arvoista, ettei hän tekisi valtiorikosta." — Kun professori oli ehtinyt niin pitkälle, kuiskasi mr Waldron jotakin puheenjohtajalle, joka puoleksi kohottautui ja lausui joitakin tuimia sanoja vesipullollensa. — "Riittänee jo siitä asiasta!" — Äänekkäitä ja kestäviä suosiohuutoja. — "Siirryn aineeseen, joka on paljon mieltäkiinnittävämpi. Missä kohdissa minä, joka ennen kaikkea olen tutkija, asetin kysymyksenalaiseksi luennoitsijan lausuntojen oikeudenmukaisuuden? Tein sen kosketeltaessa maapallon animalisen elämän eräitten tyyppien olemassaoloa. En puhu aineesta ainoastaan dilettanttina, enkä, saanen sanoa, kansantajuisena luennoitsijana, vaan puhun niinkuin se puhuu, jonka tieteellinen omatunto pakottaa häntä pysymään kiinni tosiseikoissa, sanoessani että mr Waldron on aivan väärässä luullessaan, että koska hän itse ei ole nähnyt niin kutsuttuja esihistoriallisia eläimiä, niitä ei olisi olemassakaan. Ne ovat todellakin, kuten hän sanoi, meidän esi-isiämme, mutta ne ovat, käyttääkseni tätä lausetapaa, meidän aikalaisiamme esi-isiä, joita vielä voi löytää inhoittavine ja kauhistuttavine tuntomerkkeineen, kun vaan on kyllin voimakas ja peloton etsimään niiden olinpaikkoja. Olentoja, joiden luullaan kuuluvan jurakauteen,' ihme-eläimiä, jotka voisivat kerralla nielaista meidän suurimmat ja julmimmat imettäväisemme, on vielä olemassa." — Nyt kuului huutoja: "Pötyä!" "Todistakaa se!" "Kuinka te sen tiedätte?" "Ei pidä paikkaansa!" — "Kuinka minä tämän tiedän, kysytään. Tiedän sen siitä, että olen käynyt niitten salaisissa olinpaikoissa. Tiedän sen, koska olen nähnyt niistä muutamia." — Kättentaputuksia, levottomuutta. Eräs ääni: "Valehtelija!" — "Olenko minä valehtelija?" Yleinen raivokas riemu. "Kuulinko oikein? Sanoiko joku minua valehtelijaksi? Tahtooko se, joka kutsui minua valehtelijaksi, olla ystävällinen ja nousta seisomaan, että opin hänet tuntemaan." — Eräs ääni: "Täällä hän on, sir!" ja joukko ylioppilaita nosti ilmaan viattoman pienen silmälasiniekan, joka kaikin voimin rimpuili vastaan. "Uskalsitteko te kutsua minua valehtelijaksi?" — "En, sir, en!" huusi syytetty ja katosi kuin tuhka tuuleen. "Jos joku täällä salissa olijoista uskaltaa epäillä minun totuudenmukaisuuttani, puhun mielelläni pari sanaa hänen kanssaan luennon päätyttyä." — "Valehtelija!" — "Kuka sanoi niin?" — Taas nostettiin ilmaan tuo viaton huolimatta hänen rimpuilustaan, — "Minä tulen sinne teidän luoksenne —" Nyt huudettiin kuorossa: "Tule, rakas, oi tule!" Tästä keskeytyi puhe hetkeksi, jonka ajan puheenjohtaja seisoi huitoen molemmilla käsillään aivankuin olisi johtanut laulukuoroa. Professori, tulipunaisena kasvoiltaan pullistuneine sieraimineen ja ennenmainittuine partoineen, oli kauhean raivostunut. — "Jokainen suuri keksijä on kohdannut samanlaista epäluuloa — varma hullujen suvun tuntomerkki. Kun teille esitetään tosiasioita, ei teillä ole sitä sisäistä havaintokykyä, sitä kuvitteluvoimaa, joka auttaisi teitä käsittelemään asioita. Te voitte ainoastaan häväistä niitä miehiä, jotka ovat uskaltaneet elämänsä avatakseen uusia aloja tieteelle. Te vainootte profeettoja Galileita, Darwinia ja minua —" Kestävää riemua ja täydellinen keskeytys.
Tämän olen kirjoittanut hätäisistä muistiinpanoistani, jotka antavat heikon aavistuksen salissa vallinneesta sekamelskasta. Meteli oli niin ääretön, että muutamat naiset lähtivät jo käpälämäkeen. Vakaviin ja arvossapidettyihin senioreihinkin näytti sekä vallitseva henki että arvostelu tarttuvan, niin että joku valkopartainen mies nousi ja heristi nyrkkiään professorille. Koko luentosali porisi ja kiehui kuin pata tulella. Professori astui askeleen eteenpäin ja kohotti molemmat kätensä. Tuo näky oli niin valtavan miehekäs ja vaikuttava, että melu ja huuto alkoi vähitellen hiljetä hänen käskevän liikkeensä ja hallitsevan katseensa vaikutuksesta. Hänellä näytti olevan jotakin erikoista sanottavaa, ja kaikki hiljentyivät kuullakseen mitä hän aikoi lisätä.
"En tahdo teitä viivyttää", sanoi hän. "Se ei hyödyttäisi mitään. Totuus on totuus, ja se melu, jonka jotkut mielettömät nuoret miehet — ja jotkut melkein yhtä mielettömät seniorit — ovat nostaneet, ei voi vaikuttaa mitään asioihin." — Erinäisiä huudahduksia. — "Ja nyt asetan teidät koetukselle. Tahdotteko valita joukostanne yhden tai useampia henkilöitä edustajinanne lähtemään matkalle, jotta saataisiin selville esitysteni todellinen arvo?"
Mr Summerlee, vertailevan anatomian vanha koeteltu professori, pitkä laiha töykeä mies, nousi yleisön joukosta. Hän oli aivankuin kuivettunut teologi. — Hänen tarkoituksensa oli, sanoi hän, kysyä professori Challengerilta, oliko hän saavuttanut mainitsemansa tulokset kaksi vuotta sitten tekemällään matkalla Amazonjoen lähteille.
Professori Challenger sanoi ne siellä saaneensa.
Mr Summerlee halusi kuulla, kuinka oli mahdollista, että professori
Challenger väitti samoissa seuduissa tehneensä löytöjä, joiden ohi
Wallace, Bales ja monet tieteellisissä piireissä hyvin huomattavat
tutkimusmatkailijat olivat mitään keksimättä kulkeneet.
Professori Challenger vastasi, että mr Summerlee näytti sekoittavan Amazonjoen Thimesjokeen, mutta huomautti että edellinen oli jonkun verran suurempi. Ehkäpä mr Summerleeta huvittaisi tietää, sanoi hän, että Orinocon kera, joka siihen yhdistyy, syöksyy tämä vesimäärä viisikymmentätuhatta engl. peninkulmaa laajan alueen läpi, ja niin suurella alalla voi helposti käydä niin, että toinen ihminen löytää jotakin, jota toinen ei ole huomannut.
Katkerasti hymyillen selitti mr Summerlee, että hän on täydelleen käsittänyt eron Thimesin ja Amazonjoen välillä, josta johtuu, että jokainen edellistä koskeva väite voidaan tarkistaa, mutta ei silloin kun on puhe jälkimäisestä. Hän olisi professori Challengerille kiitollisuuden velassa, jos tämä voisi ilmoittaa sen maan latitudin ja longitudin, jossa noita esihistoriallisia eläimiä on olemassa.
Professori Challenger vastasi että hänellä oli syytä säilyttää toistaiseksi ominaan sellaiset tiedot, mutta että hän oli hyvin halukas ryhtymällä erinäisiin varovaisuustoimenpiteisiin ilmoittamaan ne kuulijakunnan valitsemalle komitealle. Tahtoiko mr Summerlee tulla tuohon komiteaan henkilökohtaisesti tutkiakseen hänen kertomuksensa arvoa?
Mr Summerlee: "Tahdon tulla." — Suurta suosiota.
Professori Challenger: "Siinä tapauksessa tahdon teidän käytettäväksenne hankkia sellaista ainesta, joka auttaa teitä löytämään tien. Koska mr Summerlee tahtoo tarkistaa minun esitystäni on tietysti oikein ja kohtuullista, että minä saan lähettää yhden tai kaksi henkilöä hänen mukanaan tarkistamaan hänen tiedonantojaan. En tahdo salata, että sillä matkalla saa kokea vaaroja ja vaikeuksia. Mr Summerleella pitäisi olla joku nuorempi kollega mukanaan. Onko vapaaehtoisia?"
Näin äkkiä sattuu toisinaan miehen elämässä suuria käänteitä. Kuinka olisin voinut tähän saliin astuessani aavistaa, että velvoittaisin itseni ottamaan osaa rajuimpaan seikkailuun, mistä koskaan olen voinut uneksia! Mutta Gladys — eikö hän ollut puhunut juuri tällaisista tilaisuuksista? Gladys olisi varmasti kehoittanut minua lähtemään. Olin hypähtänyt seisomaan. Minä puhuin enkä kuitenkaan ollut ajatellut, mitä minun piti sanoa. Vieressäni istuva Tarp Henry nyki minua takin liepeestä, ja kuulin hänen kuiskaavan: "Istu, Malone, älä tee itseäsi yleisön pilkan esineeksi!" Samalla näin, että eräs pitkä, laiha, jotakuta riviä edessäpäin istuva mies, jolla oli tumma punertava tukka, oli myös noussut. Hän mulkoili minuun kovin harmistunein katsein, mutta minä en antanut perään.
"Herra puheenjohtaja, minä tahdon tulla mukaan", toistin kerta kerran perästä.
"Nimi! Nimi!" huudettiin ympärilläni.
"Nimeni on Edward Duna Malone. Olen Daily Gazetten toimittaja ja lupaan olla täydelleen ennakkoluuloton todistaja."
"Mikä on teidän nimenne, sir?" kysyi puheenjohtaja pitkältä kilpailijaltani.
"Olen lordi John Roxton. Olen jo ennen matkustanut Amazonjokea sen lähteille, tunnen maan ja olen erikoisen sopiva tälle tutkimusmatkalle."
"Lordi John Roxtonin maine urheilijana ja matkailijana on laajalti tunnettu", sanoi puheenjohtaja, "mutta samalla olisi kyllä hyvä saada joku sanomalehtimies tällaisen retkikunnan mukaan."
"Siinä tapauksessa ehdotan minä", sanoi professori Challenger, "että molemmat nämä herrat seuraavat professori Summerleeta hänen matkallaan etsimään ja antamaan tietoja löytöjeni todellisuudesta."
Ja näin oli riemu- ja hurraahuutojen kaikuessa meidän kohtalomme ratkaistu, ja ovea kohti syöksyvän ihmisvirran mukana olin kulkeutunut salista aivan huumaantuneena minua niin äkkiä kohdanneesta suurenmoisesta tehtävästä. Tultuani kadulle näin vilaukselta joukon nauravia ylioppilaita katukäytävällä, ja kuinka joukon keskessä kohosi ja taas laski suuri tavaton sateenvarjo. Solvausten ja hurraahuutojen sekoittuessa toisiinsa vieri heti senjälkeen professori Challengerin auto katua alaspäin, ja minä astelin Regent Streetin kirkkaassa valaistuksessa muistellen Gladya ja ihmetellen uutta tulevaisuuttani.
Äkkiä tunsin jonkun koskettavan minua käsivarteen. Käännyin ja näin edessäni ilkamoivan käskevän silmäparin. Ne olivat tuon pitkäkasvuisen laihan miehen, joka oli tarjoutunut toverikseni kummalliselle tutkimusmatkalleni.
"Mr Malone, ellen erehdy", sanoi hän. "Meistähän tulee matkatoverit, eikö niin. Asuntoni on tuolla toisella puolella, Albanyssa. Ehkäpä teillä on puolituntinen minua varten; tahtoisin sanoa teille yhtä ja toista tärkeätä."
KUUDES LUKU
"Minä olin Herran ruoska."
Lordi John Roxton ja minä käännyimme yhdessä Vigo Streetille ja astuimme tuon kuulun aristokratisen variksenpesän hämärään porttisolaan. Pitkän puolipimeän käytävän päässä työnsi uusi ystäväni auki erään oven ja kiersi sähkönappulaa. Joukko lamppuja, jotka loistivat värillisten verhojen läpi, valaisi rikasvivahteiseksi suuren huoneen. Seisoessani avonaisessa ovessa katsellen eteeni sain ensimäiseksi vaikutuksen erinomaisesta mukavuudesta ja loistosta, joka yhtyi miehekkyyteen ja voimaan. Kaikkialla kävivät käsikädessä rikkaan miehen loisteliaisuus ja maku sekä nuorenmiehen piittaamattomuus ja järjestyksen puute. Lattialle oli levitetty kallisarvoisia nahkoja ja monivärisiä itämaalaisia mattoja. Maalauksia ja vaskipiirroksia, joiden suuren arvon ja harvinaisuuden minunkin tottumaton silmäni huomasi, upeili seinillä. Skitsejä nyrkkitaistelijoista, tanssijattarista ja rotuhevosista oli rinnakkain aistillisen Fragonardin, sankarillisen Girardetin ja Turnerin kuvien kera. Näiden monenlaisten koristusten lisäksi huomasin myös voitonmerkit, jotka heti toivat mieleen, että lordi Roxton oli yksi aikansa huomattavimpia ja monipuolisimpia urheilijoita ja voimamiehiä. Tummansininen ja vaaleanpunainen airo toisiinsa kiinnitettyinä puhuivat soutumestaruuksista, säiläin ja taistelukäsineitten todistaessa toista urheilulajia. Reunuksen tapaan oli seinälle asetettu komeita eläimenpäitä; niitä oli kaikista maanosista ja Lado Enclaven harvinainen sarvikuono työnsi ivallisesti huuliansa toisten ohi.
Keskellä suurta punaista mattoa oli Ludvig XIV:nnen aikuinen kultakoristeinen pöytä, ihana muinaiskalu, mutta nyt lasin jälkien ja savukkeitten turmelemana. Pöydällä oli hopeatarjotin savukekalustoineen sekä kullatussa pullossa jotakin juotavaa. Vaikeneva isäntäni täytti pari lasia. Osoitettuaan minulle tuolin ja pantuaan toisen laseista eteeni tarjosi hän minulle pitkän hienon havannan. Sen jälkeen istuutui hän minua vastapäätä ja katsoi kauan ja herkeämättä minuun ihmeellisine vilkuttavine häikäilemättömine silmineen, jotka olivat kylmät ja vaaleansiniset, aivan jääkerrostumain väriset. Savukkeestani nousevan kevyen sumun läpi näin hänen kasvojensa yksityiskohdat, ja ne olivat minulle monista valokuvista tutut — tuo voimakkaasti taipunut nenä, kuopallaan olevat ryppyiset posket, tummat punaiseen vivahtavat päälaelta ohuet hiukset, kierretyt miehekkäät viikset ja pieni piikkiparta ulkonevassa leuassa. Hänessä oli jotain, joka muistutti Napoleon III:nnesta, jotain Don Quixotesta, ja samalla jotakin perin tyypillistä maalla asuvalle englantilaiselle herrasmiehelle, tuolle vilkkaalle reippaalle ulkoilmanystävälle, joka rakastaa koiria ja hevosia. Hänen ihonsa olivat aurinko ja ilma muuttaneet tiilenruskeaksi. Hänen kulmakarvansa olivat tuuheat ja antoivat luonnostaan kylmille silmille villin leiman — vaikutus, jota lisäsi hänen kiinteä ryppyinen otsansa. Kasvot olivat laihat mutta hyvin voimakkaat — hän oli monasti näyttänyt, että vain harva englantilainen kykenee kestämään sellaisia ponnistuksia, kuin hän. Hän oli noin kuusi jalkaa pitkä, mutta näytti lyhemmältä harteittensa pyöreyden tähden. Sellainen oli lordi John Roxton tuossa minua vastapäätä istuessaan pureskellen tuimasti savukettaan ja tuijottaen minuun läpitunkevin katsein pitkän kiusallisen hiljaisuuden vallitessa.
"No niin", sanoi hän viimein, "nyt on arpa heitetty, nuori ystäväni." Hän puhui skotlantilaisesi murtaen. "Te ja minä olemme arvan nostaneet. Otaksun, ettei teillä saliin astuessanne ollut aavistustakaan tällaisesta — vai kuinka?"
"Ei aavistustakaan."
"Samoin oli minunkin laitani. Ei aavistustakaan. Ja nyt olemme pääsemättömissä. On vain kolme viikkoa siitä kun tulin kotiin Ugandasta; olen vuokrannut tilan Skotlannista, vuokrasopimuksen olen allekirjoittanut ja kaikki sitä mukaan. Kyllä tämä on kaunista, vai mitä te arvelette? Kuinka on teidän laitanne?"
"Tämä sattui minulle vallan sopivasti. Olen sanomalehtimies — Daily
Gazetten palveluksessa."
"Tosiaan — tehän sanoitte sen ilmoittautuessanne. Apropos, minulla on teille hiukan työtä, tahdotteko auttaa minua?"
"Varsin kernaasti."
"Eihän teillä ole mitään vastaansanottavaa, vaikka onkin kysymys pienestä vaarasta?"
"Millaisesta vaarasta?"
"On kysymys Ballingerista — hän on vaara. Olettehan kuullut hänestä puhuttavan?"
"En."
"Nuori mies, missä te olette elänyt? Sir John Ballinger on seutunsa paras hockey-pelaaja. Vain minä voin kilpailla hänen kanssaan tasaisella pinnalla, mutta jos on kysymys vastuksenottamisesta, niin on hän minua etevämpi. On tunnettu salaisuus, että milloin hän ei harjoittele, hän juo lujasti — ottaa häviönsä uudelleen, kuten hän sanoo. Tiistaina sai hän viinahulluuskohtauksen ja on sen jälkeen raivonnut kuin hornanhenki. Hänen huoneensa on tämän yläpuolella. Lääkärit sanovat, että tuo kunnon mies kuolee, ellei hän syö jotain, mutta kun hän makaa revolveri vieressä peitteellään ja vannoo ampuvansa kuusi kuulaa jokaiseen, joka häntä yrittää lähestyä, niin palvelijat ovat tehneet lakon. Häntä on vaikea käsitellä, ja hän ampuu mainiosti, mutta eihän voi antaa Grand Nationalin voittajan maata ja kuolla tuolla tavalla."
"Mitä aiotte tehdä?" kysyin.
"Minä olin ajatellut, että te ja minä käymme häneen käsiksi. Hän nukahtaa tietysti joskus, ja pahimmassa tapauksessa hän meistä toisen tappaa, — toinen voi silloin huolehtia hänestä. Jos voimme kietoa peitteen hänen käsiinsä ja sitten telefonoida vatsapumppua, voimme me saada tuon kunnon ystävän vatsaan sen ruuan, jota hän tarvitsee."
Tämä oli hiukan vastenmielinen ja odottamaton lisäys minun viikkotöihini. Itse en pidä itseäni kovinkaan rohkeana. Minulla on irlantilaisen voimakas kuvittelukyky, joka tuntemattoman ja koettelemattoman tekee kauheammaksi kuin se onkaan. Toiselta puolen olen kasvatettu häpeämään heikkoutta ja kauhua. Olen varma siitä, että voisin heittäytyä äkkijyrkänteeltä alas — kuten hunnit historian oppikirjan mukaan — jos rohkeuteni pantaisiin koetukselle. Ylpeys ja pelko vaikuttivat minuun eikä mikään rohkeus —. Vaikkakin jokainen hermoni pingoittui kauhusta ajatellessani tuota viskyä täynnä olevaa miestä, jonka luulin olevan seuraavassa ylemmässä kerroksessa, vastasin kuitenkin mitä surullisimmalla äänellä olevani valmis seuraamaan lordia. Kun lordi Roxton vielä kerran huomautti, kuinka vaarallinen yritys oli, aloin jo vihastua.
"Ei tämä asia puhumalla parane", sanoin. "Menkäämme."
Nousin ja hän teki samoin. Tyytyväisesti naurahtaen taputti hän minua pari kertaa rinnalle ja työnsi minut takaisin tuoliini.
"Hyvä on, poikaseni", sanoi hän. "Olette sopiva."
Katsoin häneen ällistyneenä.
"Jack Ballingerista olen jo tänä aamuna itse pitänyt huolen", sanoi hän. "Hän ampui reiän nuttuni hihaan onneksi hänen vanha kätensä vapisi — me saimme hänen ylleen pakkopaidan ja viikon perästä on hän terve taas. Enhän vain loukannut teitä, nuori mies? Näin meidän kesken sanottuna on tuo Etelä-Ameriikan juttu otettava vakavalta kannalta, ja tahdon saada sinne toverikseni miehen, johon voin luottaa. Panin teidät koetukselle, ja te kestitte sen oivallisesti. Nähkääs, kaikki riippuu teistä ja minusta, sillä ukko Summerleeta saamme alun pitäin hoidella kuin pientä lasta. Mutta — ettehän te vain ole se Malone, joka ehkä saa piakkoin Rugby-lakkinsa Irlannille?"
"Ehkä varajäsenenä."
"Olin tuntevinani teidät. Minä olin katsomassa kilpailuanne Richmondin kanssa — paras kilpailu koko sesongin aikana. En koskaan laiminlyö Rugby-kilpailua, sillä se jalkapallopeli on kaikkia muita miehekkäämpi. Mutta enhän pyytänyt teitä tänne puhuakseni kanssanne urheilusta. Ottakaamme selkoa matkasta. Thimesin etusivulla ovat laivankulut. Keskiviikkona kahdeksan päivän perästä lähtee Booth-höyrylaiva Paraan, ja jos voimme sopia professorin kanssa matkasta, niin luulen, että lähdemme silloin — vai kuinka? — Jaha, kyllä minä puhun hänen kanssaan. Kuinka on teidän matkavarustustenne laita?"
"Sanomalehteni huolehtii niistä."
"Osaatteko ampua?"
"Jokseenkin samalla tavalla kuin kaikki muutkin ylioppilaat."
"Armias, ovatko asiat niin hullusti? Te nuoret miehet opettelette viimeiseksi ampumaan. Te olette pistimettömien mehiläisten kaltaisia, kun on kysymyksessä pesän suojaaminen. Taidattepa tulla noloiksi jonakuna päivänä kun joku varastaa teiltä hunajanne. Etelä-Ameriikassa opitte kyllä tähtäämään oikein, sillä ellei professorimme ole hullu tai valehtelija, niin saamme nähdä ihmeellisiä asioita ennenkun tulemme takaisin. Minkälainen pyssy teillä on?"
Hän meni tammikaapille ja sen oven avautuessa näin loistavia kiväärinpiippurivejä, jotka tuossa muistuttivat urkupillejä.
"Minä tässä katson, mitä voin luovuttaa teille tykistöstäni", sanoi hän.
Ja niin otti hän toisen kauniin pyssyn toisensa jälkeen, aukaisi ja sulki hanoja ja hyväili niitä kuin äiti lastaan. "Tämä kaunis kapine teitä varmaan huvittaa. Minä ammuin tuon hirviön tällä." Hän osoitti sarvikuonoa. "Vain kymmenen kyynärää ja tuo olisi liittänyt minut omiin kokoelmiinsa.
"Toivon teidän tuntevan Gordonninne, sillä hän on hevosen ja pyssyn runoilija. Katsokaapa, tässä on mainio kapine: 470, kaukoputken näyttökyky, kaksinkertainen ejektori, kantaa vaakasuorassa suunnassa kolme ja viisikymmentä. Tätä pyssyä minä kolme vuotta sitten käytin perulaisia orjarääkkääjiä vastaan taistellessani. Minä olin niiden maanäärien Herran ruoska, sen takaan, vaikka sitä ei olekaan missään Sinisessä kirjassa sanottu. Sattuu tilaisuuksia, nuori mies, jolloin jokaisen täytyy nousta puolustamaan ihmisoikeutta ja oikeamielisyyttä, jos tahtoo jälkeenpäin tuntea täyttäneensä velvollisuutensa. Sen tähden ryhdyin pieneen sotaan omin voimin. Suunnittelin sen itse, kävin sen itse ja lopetin sen itse. Jokainen näistä koloista kertoo orjain murhaajasta — niitä on aikamoinen joukko, eikö totta? Tuo syvä jäi ammuttuani Pedro Lopezin, heidän kaikkien kuninkaansa, Putomayo-joella. — Mutta tässä on jotain aivan teitä varten." Hän otti esiin kauniin ruskean hopeahelaisen pyssyn. "Hyvä perä, tarkka ampumaan, viisi patruunaa kerrallaan. Tämän varaan voitte uskoa elämänne." Hän ojensi sen minulle ja sulki tammikaapin ovat. "Apropos", jatkoi hän istuu tuessaan, "mitä tiedätte professori Challengerista?"
"Näin hänet tänään ensikerran."
"Niin minäkin. Kummallista, että me molemmat kuljemme aivan oudon miehen käskettävissä. Hän tuntuu olevan kopea ukkoräähkä. Hänen tiedemiesveljensä, eivät tuntuneet olevan erityisesti ihastuneita häneen. Kuinka te innostuitte tähän asiaan?"
"Kerroin hänelle lyhyesti aamupäivälliset kokemukseni, ja hän kuunteli hyvin tarkkaavaisena. Sitten otti hän esiin Etelä-Ameriikan kartan ja levitti sen pöydälle.
"Minä luulen, että jokainen sana, minkä hän lausui teille, oli totta", selitti hän vakavana, "ja te arvaatte, että minä voin näitä asioita arvostella. Etelä-Ameriikka on maanosa, jota rakastan, ja luulen että ylipäänsä Darienin ja Fuegon välinen seutu on suurenmoisin, rikkain ja ihmeellisin maapallomme osa. Sitä ei vielä tunneta, eikä voida aavistaa mitä kaikkea siellä piilee. Olen matkustanut sen äärestä ääreen, olen viettänyt kaksi vuotta näissä seuduissa, juuri silloin kun kävin sotaa orjakauppiaita vastaan, josta äsken kerroin. Ollessani siellä kuulin todella monia samantapaisia juttuja — intiaanien perimätietoja y.m., mutta aivan varmaan perustuivat ne tosiasioihin. Mitä enemmän te, nuori mies, tulette tietämään tästä maasta, sitä paremmin ymmärrätte, että sieltä voi löytyä mitä tahansa — mitä tahansa. Siellä on joitakuita vesistöjä, joita väestö käyttää kulkuväylillään, mutta muuten on kaikki hämärän peittämää. Täällä Matto Grandessa" — hän näytti savukkeella erästä kartan osaa — "tai täällä yläkulmassa, jossa kolme maata yhtyy, ei mikään minua kummastuttaisi. Kuten hän, tuo professorikuvatus, sanoi, on siellä viisikymmentätuhatta peninkulmaa leveältä jokea, joka juoksee melkein Euroopan kokoisen metsän läpi. Te ja minä voisimme olla toisistamme yhtä kaukana kuin Skotlanti on Konstantinopelista ja kuitenkin olemme samassa suuressa brasilialaisessa metsässä. Ihminen on vain sinne tänne tuohon labyrinttiin jättänyt jälkiä itsestään. Joki nousee ja laskee lähes neljäkymmentä jalkaa ja puolet maata on ylipääsemätöntä nevaa. Miksi ei sellaisessa maassa voisi olla jotakin uutta ja ihmeellistä? Ja miksi me emme voisi sitä löytää? Sitäpaitsi", lisäsi hän noiden kummallisen laihojen kasvojen loistaessa ihastuksesta, "siellä on urheilun mahdollisuuksia. Minä olen kuin vanha pallo — kaikki valkea väri on minusta jo aikoja sitten kulunut. Elämä voi heitellä minua sinne tänne jättämättä minuun mitään merkkiä. Mutta urheilun uljuus, nuori mies, siinä on olemassaolon höyste. Sen merkeissä on elämä jälleen elämisen arvoista. Me alamme kaikki tulla aivan liian aroiksi, hitaiksi ja mukavuutta harrastaviksi. Olisipa minulla suuri autio maa ja avarat seudut kuljettavana, pyssy kädessäni ja etsittävänä jotain, joka on löytämisen arvoista. Olen ollut sotilaana, ilmapurjehtijana ja vaikka minä, mutta tuo eläinmetsästys, joka muistuttaa unta hummeri-illallisesta, on minulle ennenkokematon, uusi mielenkiihoitus." Hän nauroi ajatellessaankin sitä.
Ehkä olen aivan liian kauan kuvannut uutta tuttavuuttani, mutta hänestähän tulee matkatoverini pitkiksi ajoiksi, ja senvuoksi olen koettanut esittää hänet sellaisena, jollaiseksi hän näyttäytyi ensi kerran tavatessamme, olen koettanut kuvata hänen omituista personallisuuttaan ja hänen hauskaa puhe- ja ajatustapaansa. Saadakseni kokouksen selostuksen lehteen täytyi minun vihdoin lähteä hänen luotaan. Lähtiessäni istui hän tuossa ruusunpunaiselta hohtavassa huoneessa rasvaten mielipyssynsä lukkoa ja koko ajan hän myhäili ajatellessaan meitä odottavia seikkailuja. Olin päässyt selville siitä, että jos meitä vaarat olivat uhkaamassa, niin en olisi koko Englannista voinut löytää rohkeampaa ja kylmäverisempää miestä toverikseni.
Vaikka olinkin päivän monista vaiheista hyvin väsynyt, istuin kuitenkin kauan juttelemassa Mc Ardlen, uutistoimittajan kanssa, ja selitin hänelle koko tilanteen, jota hän piti niin tärkeänä, että asia oli kerrottava päällikölle, sir Georg Beaumontille. Sovittiin, että minä lähettäisin kotimaahan selostuksia seikkailuistani Mc Ardlelle osotettuina kirjeinä, ja nämä kirjeet sitten joko säännöllisesti julaistaisiin Daily Gazettessa tai piiloitettaisiin joksikin aikaa ja vasta sitten julaistaisiin riippuen professori Challengerin toivomuksesta, sillä emmehän tienneet, mitä ehtoja hän lisäisi niihin määräyksiin, jotka veisivät meidät tuntemattomaan maahan. Vastaukseksi puhelinkeskusteluumme emme saaneet muuta kuin raivoisan hyökkäyksen sanomalehteä vastaan ja lopuksi lupasi hän, että jos ilmoitamme, millä laivalla lähdemme, niin antaa hän juuri ennen lähtöä tarpeellisiksi katsomansa tiedot. Toiseen kysymykseemme emme saaneet vastausta, Hänen vaimonsa vaikeroiva ääni kuului puhelimessa, ja hän sanoi miehensä olevan jo kovin huonolla tuulella; olisi parempi, ettemme häntä enää kiusaisi. Kolmannen kerran päivemmällä koettaessamme soittaa kuului rätisevää ääntä, ja heti kohta keskusasema ilmoitti, että professori Challengerin johto on mennyt epäkuntoon. Luovuimme yrityksistä päästä hänen puheilleen.
Ja nyt, kärsivällinen lukijani, en voi enää puhua suorastaan sinulle. Tästälähin — jos joskus joku kertomus tästä matkasta joutuu luettavaksesi — tapahtuu se edustamani sanomalehden kautta. Jätän tämän selonteon ihmeellisen tutkimusmatkamme aiheuttimista toimittajalle, jotta siinä tapauksessa, etten minä koskaan hengissä palaisi kotimaahani, voitaisiin tästä saada muutamia luotettavia tietoja tapahtumista. Nämä viimeiset rivit kirjoitan höyrylaiva Franciskan salongissa, ja luotsi ottaa kirjeen mukaansa palatessaan ja jättää sen mr Mc Ardlelle. Ennenkun suljen muistikirjani, maalailen sinulle kuvan, joka on viimeinen muisto jättämästäni maasta. On kostea, sumuinen myöhäisen kevään aamu. Sataa tihuttaa. Kolme loistaviin sadetakkeihin kääriytynyttä olentoa rientää katua pitkin suuren höyrylaivan nostosiltaa kohti, sillä lähtöä osoittava lippu liehuu jo laivan katolla. Heidän edellään työntää kantaja käsirattaita, jotka ovat täynnä matka-arkkuja — huopia ja kiväärilaatikoita. Professori Summerleen pitkä melankolinen haamu kulkee tuolla laahustavin askelin ja pää riipuksissa jo vallan tyytymättömänä matkaan. Lordi Roxton astuu reippain askelin, ja hänen ohuet eloisat kasvonsa loistavat metsästyslaukun ja kaulaliinan takaa. Minä puolestani olin iloinen, että matkavalmistelujen ja sydäntäsärkevien jäähyväisten aika oli ohi, ja varmaan myös käytökseni sitä todisti. Äkkiä juuri kun olimme astuneet laivaan, kuului takaamme kauhea huuto. Professori Challenger lupauksensa mukaan tuli meitä saattamaan. Hän saapuu huohottaen, tulipunaisena ja vihoissaan.
"Ei kiitoksia", sanoo hän. "Tahdon päästä laivaan. Minulla on teille pari sanaa sanottavana. Älkää luulkokaan, että minua teihin liittäisi mitkään siteet, vaikka te lähdette tälle matkalle. Tahdon saada teidät ymmärtämään, että minulle tämä on aivan yhdentekevää, ja minä epään kaikki henkilökohtaisten sitoumusten vaatimukset. Totuus pysyy totuutena, ja teidän tiedonantonne, millaisia ne sitten tulevatkin olemaan, eivät vaikuta mitään, vaikka ne heikkolahjaisissa ihmisissä herättävätkin ihmetystä ja uteliaisuutta. Minun tiedonantoni neuvoineen ja opastuksineen ovat tässä käärössä. Teidän tulee avata se saavuttuanne Amazon-joen varrella sijaitsevaan Manaoskaupunkiin — mutta vasta kuoressa olevana hetkenä. Olenko kyllin selvästi lausunut ilmi ajatukseni? Panen kunnia-asiaksenne ennen esittämieni ehtojen tarkan noudattamisen. En minä millään muotoa estä teidän kirjeenvaihtoanne, mr Malone, koska teidän matkanne tarkoituskin on erinäisten tosiseikkain tarkastelu, mutta minä vaadin, että te ette koskettele määräpaikkaa koskevia yksityisseikkoja, ja toiseksi, että mitään ei julaista ennenkun te olette palannut. Hyvästi, sir. Te olette jonkun verran lieventänyt vihaani tuota kirottua ammattia kohtaan, johon te onnettomuudeksenne olette antautuneet. Hyvästi, lordi Roxton. Luuloni mukaan on tiede teille suljettu kirja, mutta voin onnitella teitä uusien metsästyskenttien johdosta, joita siellä tapaatte. Te varmaan Fieldissä kerrotte sitten laajasti, kuinka ammuitte ilmassa lentävän dimorfodonin. Hyvästi, professori Summerlee. Jos te vielä olette kehitysmahdollinen, jota minä, totta puhuakseni, epäilen, niin te palaatte Lontooseen varmasti viisaampana miehenä, kuin minä nyt jätätte tämän kaupungin."
Ja niin käännähti hän ympäri, ja laivan kannelta näin paria minuuttia myöhemmin tuon pienen jänterän miehen astumassa kaukana junaa kohti. Ja nyt olemme me ehtineet kappaleen Kanaalia lounaaseen. Kello soi viimeisen kerran kirjeiden hakua huomauttaen, ja se on luotsin hyvästijätön merkki. Senjälkeen käy matka yli kuohuvan: aallokon. Jumala siunatkoon kaikkia niitä, jotka jäävät kotimaahan, ja suokoon, että onnellisesti palaisimme.