SEITSEMÄS LUKU
"Huomenna häviämme me tuntemattomaan maailmaani."
En tahdo väsyttää niitä, jotka mahdollisesti lukevat tämän kertomuksen, selostamalla meidän komeata matkaamme Booth-höyrylaivalla; en halua myöskään kertoa Parassa viettämästämme viikosta. Tahdon kuitenkin lausua tunnustukseni Pereina da Pinta-yhtiön meille osoittamasta suuresta hyväntahtoisuudesta, kun tehtiin meidän varustuksiamme. Lyhyesti vain mainitsen, että jokimatkallamme pitkin leveätä sameata ja liejuista vesistöä kuljetti meitä hiukan pienempi höyrylaiva kuin se, joka oli tuonut meidät yli Atlantin. Viimeksi olimme me kulkeneet Obidos-salmesta ja saapuneet Manaos-kaupunkiin. Mr Shortman, brittiläisen ja brasilialaisen kauppayhtiön edustaja, pelasti meidät kaupungin vähän houkuttelevasta majatalosta. Hänen vierasvaraisessa haciendassaan me kulutimme aikaa siihen päivään asti, jona saimme avata professori Challengerin meille jättämän kirjeen. Ennenkun alan kertoa sen päivän yllätyksistä, tahtoisin vielä kuvata uhkamatkani tovereita ja niitä muita osanottajia, jotka jo olemme koonneet Etelä-Ameriikassa. Puhun vapaasti ja avomielisesti ja ainehistoni jätän teidän, Mc Ardle, käytettäväksenne ja hyväksyttäväksenne, koska tämä kyhäykseni teidän toimestanne joutuu maailmalle.
Professori Summerleen tieteelliset ansiot ovat siksi tunnetut, että en tahdo niitä enää toistaa. Hän on paremmin varustettu kestämään rasittavia tutkimusmatkoja, kuin ensi näkemältä voisi otaksua. Hänen pitkä laihajäntereinen ruumiinsa ei hevillä tunne väsymystä, ja hänen kuiva, puoleksi pisteliäs, usein hyvin epähieno esiintymistapansa ei välitä ympäristöstä. Vaikka hän on kuudenkymmenen seitsemän vuoden ikäinen, en ole koskaan kuullut hänen valittavan matkojemme vaivoja. Olin pitänyt retkikunnallemme vahinkona, että hän tuli mukaan, mutta nyt huomasin hänestä olevan ainakin yhtä paljon hyötyä kuin itsestäni. Luonteeltaan on hän karkea ja luulevainen. Hän ei alusta alkain ole salannut, että hän piti professori Challengeria täydellisenä petkuttajana, ja että me kaikki olimme lähteneet etsimään jotakin olematonta, sekä että me todennäköisesti kaikkien vaivojemme palkaksi saamme vain pettymyksiä ja vaaroja Etelä-Ameriikassa ja Euroopassa pilkkaa ja naurua. Koko matkan Southamptonista Manaokseen väsytti hän meitä puhumalla aina tätä samaa laihojen kasvojen vääristyessä ja ohuen pukinparran tutistessa. Jätettyämme laivan ja noustuamme maihin, on kaunis ja vaihteleva hyönteis- ja lintumaailma vienyt hänen koko huomionsa, sillä hän on suurenmoisen rehellinen tieteellisyyshartaudessaan. Kaiket päivät harhailee hän metsissä lintupyssy ja hyönteislippo olallaan ja iltaisin täyttää hän monet hankkimistaan eläimistä. Hänen toisarvoisiin ominaisuuksiinsa kuuluu myös se seikka, että hän pukeutuu hyvin huolimattomasti ja polttaa pientä piippunysää, jota ilman hänet harvoin näkee. Nuoruudessaan on hän ollut mukana erinäisillä tieteellisillä tutkimusmatkoilla — hän oli Robertsonin mukana Papuassa — eikä leiri- ja kanoottielämä ole hänelle tuntematon.
Lordi John Roxton ja professori Summerlee muistuttavat osaksi toisiaan, mutta osaksi ovat he toistensa täydelliset vastakohdat. Edellinen on kaksikymmentä vuotta nuorempi, mutta hänen kasvonsa ovat aivan yhtä laihat ja suoniset. Hänen ulkomuotonsa luulen kuvanneeni jo siinä luvussa, joka jäi Lontooseen. Hän on aina hieno ja pukeutuu aistikkaasti sekä ajelee partansa vähintäin kerran päivässä. Toimenmiesten tavoin on hän puheessaan hyvin lakooninen, mutta on nopea vastaamaan tehtyyn kysymykseen ja kärkäs yhtymään keskusteluun sekä lausuu mielipiteensä kummallisen jyrkästi, puoleksi huvittavasta. Hänen maailman- ja eritoten Etelä-Ameriikan tuntemuksensa on hämmästyttävän laaja, ja hän uskoo järkähtämättömäsi matkamme suuriin mahdollisuuksiin, eikä tätä uskoa järkytä professori Summerleen ivahymy. Hänen äänensä on lempeä ja esiintymistapansa hiljainen, mutta hänen tuikkiviin sinisiin silmiinsä kätkeytyy myös raivoisa viha ja järkkymätön päättäväisyys. Hän puhui vähän omista Brasiliassa ja Perussa saavuttamistaan ansioista, mutta sain niistä käsityksen huomatessani miten ihastuneina hänet ottivat vastaan jokiseudun asukkaat, jotka hänessä tervehtivät esitaistelijaansa ja suojelijaansa. Punaisen päällikön — niin he häntä kutsuivat — urotyöt kulkivat satuna kansan suussa, mutta todetkin asiat olivat kyllä hyvin kummallisia, kuten myöhemmin sain kuulla.
Lordi John oli joitakuita vuosia sitten käynyt Ei-Kenenkään-maassa, joka on Perun, Brasilian ja Colombian välisessä tuntemattomassa seudussa. Tällä alueella kasvaa villiä kautschukkipuuta, joka on, kuten Kongossa, tullut alkuasukkaille sellaiseksi vitsaukseksi, että sitä voi verrata ainoastaan heidän pakkotyöhönsä espanjalaisten hallussa olevan Darienin vanhoissa hopeakaivoksissa. Kourallinen ilkeitä "puolirotuisia" hallitsi maata, asesti halulliset intiaanit, teki muut orjikseen ja epäinhimillisesti kiduttaen pakotti heidät kokoamaan kautschukkia, joka sitten jokea myöten lähetettiin Paraan. Lordi Roxton ryhtyi noiden onnettomien puolustajaksi, mutta sai osakseen vain uhkauksia ja soimauksia. Silloin julisti hän todellisen sodan Pedro Lopezia, orjanomistajain johtajaa vastaan, keräsi karanneita orjia, asesti heidät ja toimeenpani sotaretken, joka päättyi siten, että hän omakätisesti tappoi tuon pelätyn "puolirotuisen" ja kumosi hänen edustamansa järjestelmän.
Eipä siis ollut ihme, että tuota punatukkaista, silkinhieno-äänistä ja siistiä miestä katseltiin hyvin uteliaasti tuon suuren Etelä-Ameriikan joen rantaseuduissa, vaikka tunteet olivat tietysti myös eroavia, sillä alkuasukkaitten kiitollisuus sai vastineekseen sen ryhmän vihamielisyyden, joka tahtoi rahallisesti hyötyä heidän ruumiinvoimistaan. Hänen edellisten kokemuksiensa tuottama käyttökelpoinen hyöty oli taito puhua "lingoa geralia", joka oli kummallinen sekoitus osaksi portugaliasta ja intiasta, ja jota käytetään koko Brasiliassa.
Olen jo ennen maininnut, että lordi John Roxton oli eräänlainen Etelä-Ameriikka-intoilija. Hän ei voinut innostumatta puhua tästä suuresta maasta, ja tuo innostus oli tarttuvaa, sillä huolimatta tietämättömyydestäni kuuntelin kuitenkin tarkkaavaisena ja uteliaana. Kunpa minä voisin kertoa kaiken niin lumoavasti kuin hän teki. Siinä oli yhdistyneinä asioitten tarkka tietäminen ja voimakas mielikuvitus, joka antoi sanoille niiden tenhovoiman, niin että vihdoin professorinkin ivallinen ja ennakkoluuloinen hymyily katosi ja hän alkoi tarkasti kuunnella. Lordi kertoi tästä mahtavasta joesta, joka jo aikaisin löydettiin — sillä muutamat ensimäisistä valloittajista matkustivat sitä myöten läpi koko etelä-ameriikkalaisen siirtomaan — mutta jonka alituisesti vaihtuvain rantojen takaiset alueet olivat aivan tuntemattomia.
"Mitä tuo on?" huudahti hän pohjoiseen päin osoittaen. "Metsää, rämeikköä, läpipääsemätöntä tiheikköä. Kuka voi tietää, mitä sinne kätkeytyy? Sanokaa, mitä? Ja tuolla etelässä sitten? Liejuisia metsäseutuja, joissa ei koskaan valkea mies ole käynyt. Kaikki on tutkimatonta ja ennen aavistamatonta. Paitsi jokien kapeita uomia ei mitään muuta tunneta. Kuka voi sanoa, mikä sellaisessa maassa onkaan mahdollista! Miksi ei ukko Challenger olisi voinut puhua totta?" Näiden kehoittavien sanojen johdosta palasi ivallinen hymyily professori Summerleen kasvoille, ja hän alkoi hiljaa ja epäävästi pudistella päätään, piippunysästään tupruavan savupilven takana.
Ja nyt lienen toistaiseksi sanonut kylliksi molemmista valkoisista seuralaisistani, joiden luonne ja viat — kuten omanikin — ilmenevät kyllä kertomuksen ohella. Mutta me olemme jo pestanneet joitakuita palvelijoita, jotka ehkä hyvinkin suuresti vaikuttavat kohtaloihimme. Ensimäkien oli Zambo-niminen neekeri, musta Herkules, yhtä myöntyväinen mutta myös yhtä älykäs kuin hevonen. Hänet pestasimme Parassa sen höyrylaivayhtiön henkilökunnasta, jonka palveluksessa hän oli oppinut puhumaan hiukan englantia.
Samoin me Parassa otimme palvelukseemme Gomezin ja Manuelin, kaksi joen yläjuoksussa asuvaa sekarotuista, jotka juuri olivat tulleet sieltä lastinaan punapuita. He olivat molemmat asuneet elämänsä ajan joen ylävesistöissä, jonne me juuri aioimme lähteä, ja tämän tähden lordi John otti heidät palvelukseemme. Gomezilla oli vielä se etu, että hän osasi puhua englantia. Nämä miehet olivat halukkaat olemaan oppaina, keittämään ruokaa, soutamaan ja palvelemaan kaikella tavalla viidentoista dollarin kuukausipalkalla. Sitäpaitsi oli meillä palveluksessamme kolme Mojo-intiaania Boliviasta. Tämän seudun asukkaita pidetään parhaina kalastajina ja laivanrakentajina. Etevintä niistä kutsuimme me heimonsa mukaan Mojoksi ja toiset saivat nimen José ja Fernando. Kolme valkeata miestä, kaksi sekarotuista, yksi neekeri ja kolme intiaania muodosti siis retken henkilökunnan, joka Manaoksessa odotti ohjeita ennenkun lähtisi oudolle matkallensa.
Pitkä viikko loppui vihdoinkin, ja odotettu hetki koitti. Kuvitelkaa istuvanne Hacienda St. Ignation hämärässä arkihuoneessa, kahden peninkulman päässä Manaoskaupungista sisämaahan päin. Ulkopuolelta heijastui auringonvalon keltainen messinkiloiste, jota vastaan palmupuiden varjot lankesivat tummina ja voimakkaina. Ilma oli täynnä hyönteisten alituista surinaa — troopillinen, monta oktaavia käsittävä kuoro — mehiläisten syvästä möyrybassosta moskiittien heikkoon piipitykseen. Toisella puolella verantaa oli perattu, kaktusaitauksen ympäröimä ja kukkivien pensaskasvien koristama puutarha, jossa suuret siniset perhoset ja pienet hunajalinnut lentelivät somina kaarroksina kukasta kukkaan. Me istuimme tuolla huoneessa pöydän ympärillä, ja edessämme oli suljettu paperikäärö.
Kuoreen oli professori Challengerin terävällä käsialalla kirjoitettu sanat:
"Ohjeita lordi John Roxtonille seurueineen. Avattava Manaossa viidentenätoista päivänä heinäkuuta täsmälleen kello kaksitoista."
Lordi Roxton oli pannut kellon eteensä pöydälle.
"Vielä täytyy meidän odottaa seitsemän minuuttia", sanoi hän. "Tuo kunnon vanhus on hyvin tarkka." Professori Summerlee hymyili pilkallisesti tarttuessaan kääröön.
"Aivan yhtä hyvin voimme avata tämän nyt tai seitsemän minuutin perästä, asia ei siitä muutu", sanoi hän. "Kaikki on keinottelua ja mielettömyyttä, johon ikävä kyllä tämän kirjoittaja useasti on tehnyt itsensä syypääksi."
"Sitä ei voi avata, meidän täytyy noudattaa pelin sääntöjä", sanoi lordi Roxton. "Me olemme täällä professori Challengerin luvalla, ja olisi hävittömän kehnosti tehty, ellemme noudattaisi sananmukaisesti hänen määräyksiään."
"Tämä vasta on kaunista!" kivahti professori harmistuneena. "Enhän tiedä mitä tuossa paperikäärössä on, mutta jos siitä emme saa kyllin vakuuttavia ja todistavia tietoja, niin palaan minä takaisin Parasta Bolivialla. Minulla on toki tärkeämpääkin tehtävää kuin koluta ympäri maailmaa ja kumota tuon mielipuolen väitteitä. Nyt, Roxton, on kai jo määrä-aika."
"Niin on", sanoi lordi John. "Nyt on aika." Hän otti kynäveitsen taskustaan ja avasi kuoren. Siitä otti hän kokoonkäännetyn paperiarkin, käänsi sen auki ja levitti pöydälle. Siihen ei ollut mitään kirjoitettu. Hän käänsi sen. Myös toinen puoli oli tyhjä. Me katsoimme toisiimme sanattomiksi hämmästyneinä. Hiljaisuuden katkaisi professori Summerlee puhkeamalla äänekkääseen nauruun.
"Tämähän on julkinen tunnustus", huusi hän. "Mitä me vielä pyydämme. Mies tunnustaa olevansa keinottelija. Nyt meillä ei ole muuta tehtävää kuin palata kotimaahamme ja paljastaa hänet julkeana petturina."
"Näkymätöntä mustetta", arvelin minä.
"Enpä luule", sanoi lordi Roxton ja piti paperia päivää vasten. "Nuori ystäväni, teitä on turha yrittää pettää. Minä takaan että ei koskaan ole mitään tälle paperille kirjoitettu."
"Saanko astua huoneeseen?" kuului jylisevä ääni parvekkeelta.
Valojuovan yli oli kulkenut hartiakkaan olennon varjo. Tämä ääni! Tuo tavaton hartiain leveys! Hämmästyksestä änkyttävinä hypähdimme me seisomaan, kun Challenger, pyöreä poikamainen olkihattu päässään, Challenger, kädet housuntaskuissa ja puolikengät ulospäin kääntyneissä jaloissaan näyttäytyi ovella. Hän heitti päätään taapäin ja seisoi tuossa säteilevässä auringonpaisteessa muinaisassyrialaisine partoineen, ja luonteenomaisen ylimielisyytensä pilkistäessä puoleksi suljettujen silmäluomien alta.
"Pelkään" sanoi hän kelloonsa vilkaisten, "tulevani joitakuita minuutteja liian myöhään. Tunnustan, että jättäessäni tämän kirjeen teille, aioin estää teitä avaamasta sitä, sillä luulin ehtiväni ajoissa luoksenne. Tämä ikävä myöhästymiseni johtuu osaksi epävarmasta luotsista osaksi matkaamme estäneestä hiekkasärkästä. Pelkään että virkaveljeni, professori Summerlee, on saanut pilkkaamisen aihetta."
"Tunnustan, sir", sanoi lordi John vakavana, "että tuntui helpoitukselta nähdä teitä täällä, sillä matkamme olisi muuten päättynyt hyvin nolosti. Mutta en vieläkään ymmärrä, miksi te olette käyttäytynyt näin?"
Jättäen vastaamatta tuli professori Challenger puristamaan tervehdykseksi minun ja lordi Roxtonin kättä, kumarsi hieman halveksuvasti professori Summerleelle ja vaipui korituoliin, joka ritisi ja ratisi hänen painonsa alla.
"Onko kaikki valmista matkaamme varten?" kysyi hän.
"Voimme lähteä huomenna."
"Siinä tapauksessa me myös lähdemme. Ette tarvitse mitään kirjallisia neuvoja, kun teidän korvaamattomana apunanne on minun mukana-oloni. Alusta asti olen päättänyt olla itse johtajana tutkimusmatkallanne. Kuten tulette näkemään, voisivat kartat hyvin huonosti korvata minun älyäni ja neuvojani. Pieni petokseni kirjekäärön suhteen johtuu taas siitä, että jos olisin teille aikomukseni ilmaissut, olisitte te kaikin keinoin koettaneet saada minua luopumaan matkastani."
"Minun mielestäni ei teillä siinä suhteessa ollut mitään pelättävää", sävähti professori Summerlee, "onhan niin monta mahdollisuutta päästä yli Atlantin."
Challenger löi häntä olalle suurella karvaisella kädellään.
"Olen aivan varma, että terve järki teille sanoo menetelleen! oikein sekä että oli parasta minun näin itse huolehtia itsestäni, eikä näyttäytyä ennenkun minua tarvittiin. Se hetki on tullut. Tästä lähin olen minä retkikunnan käskijänä, ja minun täytyy pyytää teitä vielä tänä päivänä järjestämään matkavalmistuksenne, niin että aikaisin aamulla voimme lähteä. Minun aikani samoinkuin teidänkin, vaikka vähemmässä määrin, on kallista. Ehdotan senvuoksi, että kulkisimme niin nopeasti kuin mahdollista, kunnes minä olen näyttänyt teille sen, jota tulitte tänne katsomaan.
"Lordi John Roxton oli vuokrannut meille suuren höyrylaivan nimeltä Esmeralda, joka kuljettaisi meidät jokea ylöspäin. Ilmaston suhteen oli samantekevää, mihin vuodenaikaan lähdimme matkaan, sillä lämpömäärä vaihteli seitsemänkymmenen viiden ja yhdeksänkymmenen asteen [Fahrenheit = 23-33 Celcius] välillä sekä kesällä että talvella, ilman sanottavaa lämmön eroitusta. Sateen laita on aivan toinen. Joulukuusta toukokuuhun kestää sade-aika, ja sillä ajalla nousee joki noin neljäkymmentä jalkaa yli tavallisen pintansa. Se kuohuu yli rantojen, leviää suuriksi laguuneiksi yli äärettömien maa-alueiden ja muodostaa laajan alkuasukkaitten Gapoksi nimittämän alan, joka on liian soista jalan kulkea ja liian matalaa laivan päästä sen yli. Noin kesäkuussa alkaa vesi alentua ja on matalimmillaan loka- ja marraskuussa. Meidän matkamme sattui siis kuivana vuodenaikana, jolloin tuo suuri joki sivujokineen oli normaalitilassaan.
"Virta on tässä melko vähäinen, sillä putous peninkulman matkalla on vain kahdeksan tuumaa. Ei mikään vesistö voi olla soveliaampi laivakululle kuin tämä kaakkoistuulella, jolloin purjelaiva voi kulkea aina Perun rajoille asti ja sitten liukua takaisin virran mukana. Matkamme sujui hyvin, sillä Esmeraldan voimakas koneisto ei ollut tietääkseenkään veden virtavuudesta ja me menimme yhtä nopeasti eteenpäin kuin tyvenellä sisämerellä. Kolme vuorokautta laivamme puski luodetta kohti virtaa ylöspäin, joka sielläkin tuhannen penikulman päässä suustaan oli niin leveä, että sen keskeltä katsottuina molemmat rannat vain kapeina juovina häämöittivät taivaanrannassa. Neljäntenä päivänä Manaoksesta lähtömme jälkeen me poikkesimme eräälle sivujoelle, jonka suu oli yhtä leveä kuin pääjoen. Se kapeni kuitenkin nopeasti ja parin päivän perästä me tulimme erääseen intiaanikylään, jolloin professori välttämättä tahtoi, että me nousisimme maihin ja Esmeralda lähetettäisiin takaisin Manaokseen. Hän väitti meidän pian saapuvan niin virtaiseen kohtaan, että höyrylaivalla oli mahdoton päästä eteenpäin. Hän lisäsi kuiskaten, että me nyt lähenimme tuntemattoman maan rajapyykkejä ja mitä vähemmän meillä oli ennakkoluuloja sitä parempi. Hän vaati meiltä kunniasanamme, että emme julkaisisi emmekä millään muotoa ilmaisisi kenellekään, mille kohdalle kartalla matkamme on meidät vienyt, ja myöskin palvelijakunnan täytyi ottaa se valallensa. Tämän tähden kirjoitan minä jonkun verran hämäräperäisesti ja tahdon jo edeltäkäsin sanoa lukijoille, että mahdollisesti piirrettävissä kartoissa tulee kyllä paikan suhde lähiseutuihin merkittäväksi oikein, mutta kompassin merkit ovat tahallaan sekoitetut, jotta ne eivät mitenkään voisi olla oppaina itse maahan. Olkootpa professori Challengerin syyt asian salassa pitoon mitkä tahansa, ei meillä ollut muuta neuvoa kuin hyväksyä ne, sillä hän olisi mieluummin luopunut koko retkestä kuin perustellut meille asettamiaan ehtoja.
"Elokuun toisena päivänä me katkaisimme viimeisen siteen, joka oli yhdistänyt meitä muuhun maailmaan, lähettämällä Esmeraldan takaisin. Neljä päivää oli siitä kulunut, me olimme vuokranneet intiaaneilta kaksi suurta kanoottia, jotka oli tehty niin kevyestä aineesta — bamburuo'on kuoresta —, että me voimme ne vaivatta nostaa minkä esteen yli tahansa. Näihin me olimme lastanneet kaikki tavaramme ja pestanneet kaksi intiaania auttamaan soutamisessa. Kuulin niiden olleen samat — Ataca ja Ipetu — jotka olivat olleet professori Challengerin mukana hänen edellisellä matkallaan. He kauhistuivat jo ajatellessaankin uutta samanlaista matkaa, mutta päällikkö on täällä patriarkkaalisen itsevaltias, ja jos hän pitää asian edullisena, on se heti ratkaistu. Huomenna me siis häviämme tuntemattomaan maailmaan. Tämän selostukseni lähetän kanootilla myötävirtaan, ja tämä voi olla viimeinen tieto meistä niille, jotka jännityksellä seuraavat matkamme vaiheita. Sopimuksemme mukaan lähetän nämä teille, Mc Ardle, ja saatte te muutella ja korjailla näitä mielenne mukaan. Päättäen professori Challengerin esiintymistavan varmuudesta — huolimatta professori Summerleen alituisesta epäluulosta — tulee hän vielä näyttämään väittämänsä asiat tosiksi, ja olen vakuutettu että pian saamme kokea mitä kummallisimpia asioita."
KAHDEKSAS LUKU
"Uuden maailman etuvartiot."
Kotona olevat ystävämme varmaan iloitsevat kanssamme, sillä me olemme saavuttaneet päämäärämme ja voimme lausua, että professori Challengerin esitys tähän asti on osoittautunut totuudenmukaiseksi. On kyllä totta, että emme vielä ole ylätasangolla, mutta me olemme saapuneet sen juurelle ja professori Summerleekin on tullut hiukan epävarmemmaksi. Ei hän hetkeäkään vielä ole myöntänyt, että hänen kilpailijansa olisi oikeassa, mutta hän ei ole enää niin itsepäinen väitteissään, vaan useimmiten vaikenee arvostelevasti. Tartun kertomukseni lankaan siinä kohden, johon viime kerralla sen jätin. Meidän täytyy lähettää kotiinsa eräs intiaanimme, joka on loukannut itsensä, ja minä jätän kirjeeni hänelle, vaikka luulenkin, ettei se koskaan tule perille.
Kun viimeksi kirjoitin, aioimme juuri jättää intiaanikylän, jonne olimme tulleet Esmeraldalla. Minun täytyy alkaa tiedonantoni ikävin uutisin, sillä ensimäinen henkilökohtainen epämiellyttäväisyys — en puhu mitään professorien välisestä alituisesta torasta — sattui meille sinä iltana ja oli jo vähällä saada traagillisen lopun. Olen jo ennen maininnut englantia puhuvan puolirotuisemme, Gomezin, — hyväntahtoisen kelpo miehen mutta taipuvaisen uteliaisuuteen, jonka ominaisuuden luulen olevan hyvin yleisen sellaisilla ihmisillä. Viimeisenä iltana hän taisi piiloutua lähelle sitä majaa, jossa me teimme suunnitelmiamme, ja sieltä keksi hänet kauhea neekerimme Zambo, joka on uskollinen kuin koira ja vihaa hirveästi puolirotuisia; Zambo raahasi hänet meidän eteemme. Gomez tarttui veitseen, ja ellei neekeri olisi ollut niin väkevä ja ajoissa huomannut hänen aiettaan, olisi hän nyt vainaja. Asia päättyi torumiseen, ja molempien riitaveljien täytyi sopia kättä lyöden, ja minä toivon rauhan palautuvan. Molemmat oppineet herramme taas riitelivät hellittämättömästi ja katkerina, Täytyy tunnustaa, että Challenger on riidanhaluinen, mutta Summerleella on terävä, pisteliäs kieli, joka pahentaa asian. Eilen illalla sanoi Challenger, että häntä ei koskaan huvittanut kulkea Thimes-kujaa ja silmäillä virtaa ylöspäin, sillä on surullista katsoa lopulliseen päämaaliinsa. Hän on nimittäin vakuutettu siitä, että hänen luunsa joutuvat Westminster Abbeyhin. Summerlee vastasi happamasti hymyillen, että veli siis tietää, missä Millbankin vankila on sijainnut. Challengerin itserakkaus oli siksi suuri, että mikään tuollainen ei häntä loukannut. Hän vain hymyili partaansa ja toisti: "Oh, todellakin! Todellakin!" myöntyväisellä äänellä kuten puhutaan lapsille. Ja lapsia he ovatkin molemmat — toinen äksy ja kärtyinen, toinen kauhea ja raakamainen, vaikka molemmat nerokkaina miehinä olivat joutuneet aikansa tiedemiesten eturiviin. Äly, luonne, sielu — vasta tultuaan tuntemaan elämää voi huomata, kuinka erilaisia nuo kolme ovat.
Jo seuraavana päivänä me todella lähdimme matkaan. Kaikki tavaramme saimme mahtumaan molempiin kanootteihin ja itse majoituimme niihin siten, että sovun vuoksi asetimme professorit erikseen. Minä jouduin professori Challengerin toveriksi; hän oli mitä parhaimmalla tuulella, liikkui kuin kuumeessa, ja hänen kasvonsa loistivat pelkkää hyväntahtoisuutta. Olen jo oppinut tuntemaan hänen mielialojensa vaihtelut, enkä ollenkaan hämmästyisi, vaikka ukkonen jyrähtelisi päivän paistaessakin. On mahdotonta olla iloinen, ja yhtä mahdotonta olla surullinen hänen seurassaan, sillä joka hetki tuntee väristyttävää pelkoa siitä, milloin hänen vaarallinen luonteensa tekee jonkun äkkikäänteen.
Kaksi päivää me matkasimme vastavirtaa, pitkin jokseenkin suurta jokea; se oli noin satasen kyynärää leveä ja väriltään tumma mutta läpinäkyvä, niin että tavallisesti pohja näkyi. Amazonjoen sivujoet ovat enimmäkseen tällaisia, muutamat taas ovat valkeita ja läpinäkymättömiä, riippuen maasta, jonka läpi ne virtaavat. Tummat todistavat huonoa kasvullisuutta, kirkkaat taas savista maaperää. Kaksi kertaa olimme vähällä osua pyörteisiin ja koskiin ja meidän täytyi väistää niitä kantamalla kanootteja puoli peninkulmaa. Vesistön molemmilla rannoilla kasvavat puut olivat ikivanhoja, ja jokseenkin helposti voi tunkeutua niiden läpi, joten meidän oli helppo kantaa kanoottejamme. En koskaan unohda tämän matkan juhlallista salaperäisyyttä. Puiden korkeus ja runkojen paksuus oli minulle, kaupunginlapselle, aivan uskomatonta. Ne kohosivat komeina pilareina korkeuteen, kunnes me suunnattoman etäällä päittemme yläpuolella erotimme hämärästi niiden haarautuvan göötiläisinä ylöspyrkivinä polvekkeina, muodostaen yllemme laakean katon, jonka läpi joku yksinäinen auringonsäde pääsi pujahtamaan ja heitti kapean loistavan juovan tuohon majesteetilliseen pimeyteen. Astuessamme tuota lahonneitten kasvien muodostamaa paksua pehmeätä mattoa, hiipi sieluumme harras hiljaisuus kuten luostariholvin hämärässä, ja professori Challengerinkin äänekäs puhelu muuttui kuiskaukseksi. Yksin ollen en olisi tiennyt näiden jättiläispuiden nimiä, mutta molemmat tiedemiehemme neuvoivat meitä maallikoita. Tämä maa on kasvullisuutensa puolesta maailman rikkain seutu, mutta hyvin köyhä animalisen elämän tuotteista. Kauniit orkideat ja kummallisen väriset jäkälät ympäröivät puitten juuria, ja harhailevan auringonsäteen sattuessa kultaiseen allamandaan tai kirkkaanpunaiseen tacsoniaan tai ipomoean tummaan sineen, oli vaikutus suorastaan sadunomainen. Näissä metsäseuduissa pyrkii elämä, joka kammoaa pimeyttä, aina kohti valoa. Jokainen kasvi, pieninkin, yrittää ylöspäin ja ellei itse jaksa, turvautuu se voimakkaamman ja pitemmän veljensä apuun. Tavalliset köynnöskasvit ovat suuria ja reheviä, ja monet muut kasvit, jotka eivät muualla tiettävästi kiertele, oppivat täällä taidon päästä synkän metsän läpi. Niinpä esim. tavallinen nokkonen, jasmiini ja jacitara-palmu köynnöstyvät setripuiden runkoihin ja saavuttavat niiden huiput. Näissä majesteetillisissa holvikäytävissä kulkiessamme emme nähneet jälkeäkään animalisesta elämästä, mutta päittemme yläpuolella eli auringonpaisteessa käärmeitä, apinoita, lintuja ja laiskiaisia kurkistellen syvyyteen meidän pieniä horjuvia olentojamme. Aamun valjetessa huusivat mölyapinat kuorossa ja päivemmällä kuului vain hyönteisten surina kuin etäinen kosken pauhu, ja kaikki oli puunrunkojen ylhissä saleissa hiljaista. Kerran nähtiin sentään vääräsäärinen vaaniva eläin — joko muurahaisnieliäinen tai -karhu vaivalloisesti kömpimässä eteenpäin varjojen keskellä. Tämä oli ainoa Amazon-metsässä näkemäni elonmerkki.
Ja kuitenkin oli tässä salaperäisessä hämärässä jotain kummallista, joka todisti ettei ihmiselämäkään ollut meistä kaukana. Matkamme kolmantena päivänä kuulimme me kummallisen, syvän sykkivän äänen ilmassa, rytmillisen ja juhlallisen, joka hiljeni ja taas kuului koko aamupäivän. Molemmat veneet lipuivat eteenpäin vain muutaman kyynärän päässä toisistaan kuullessamme ensi kerran tuon sykinnän, ja intiaanimme istuivat hiljaa ja liikkumattomina kuin pronssiin valetut, innokkaasti kuunnellen ja kauhun kuvastuessa kasvoilla.
"Mitä tämä on?" kysyin minä.
"Rumpuja", vastasi lordi Roxton huolettomasti, "sotarumpuja. Olen ennenkin niiden äänen kuullut."
"Niin, sir, sotarumpuja", lisäsi Gomez. "Villejä intiaaneja; ne vaanivat meitä joka askeleellamme, kunnes saavat meidät tapetuiksi."
"Kuinka ne voivat meitä vaania?" kysyin katsoen tyhjään avaruuteen.
Puolirotuinen kohotti leveitä olkapäitään. "Sen tietävät paraiten intiaanit itse. Heillä on omat keinonsa. He vaanivat meitä. He puhuvat rumpukieltä keskenään. Tappavat meidät, jos vain voivat."
Saman päivän iltapäivänä — taskualmanakkani väitti sen olevan tiistain, elokuun 18 päivän — kuului vähintäin kuusi tai seitsemän rumpua eri tahoilta. Välistä olivat lyönnit nopeat, toisinaan ne taas harvenivat, toisinaan kuuli aivan selvästi, että ne olivat kysymyksiä ja vastauksia — kaukaa idästä kuului nopea staccato-pärinä, johon pohjoisesta vastasi ukkosmainen jylinä. Tässä alituisessa pauhinassa oli jotakin hermojatärisyttävää ja uhkaavaa, mikä näytti muodostuvan tavuttain sanoiksi: "Me tapamme teidät, jos voimme!" joka toistui loppumattomasti. Ei ainoatakaan ihmisolentoa näkynyt. Luonnonrauha ja lohdullinen tyyneys heijastui ympärillämme, mutta kaukaa kuului kanssaihmistemme viestinä: "Me tapamme teidät, jos vain voimme!"
Koko päivän rummut pauhasivat, milloin jylisten, milloin kuiskaten, ja niiden merkitys kuvastui soutajiemme kasvoilla. Näyttipä ylpeän puolirotuisenkin mieli olevan hyvin järkytetty. Mutta ensi kerran olivat Summerlee ja Challenger rohkeuden, nimittäin tieteellisen rohkeuden, edustajia. He pysyivät tyyninä kuin Darwin Argentinassa gauchojen keskellä ja Wallace malajilaismetsästäjien parissa. Armelias luonto on niin järjestänyt, että ihmisaivot eivät voi ajatella samalla kertaa kahta asiaa, niin että ollessaan tieteellisen innostuksen vallassa ei ihminen kiinnitä huomiotansa henkilökohtaisiin vaaroihin. Välittämättä noista salaisesti uhkaavista koko päivän kestävistä äänistä, panivat molemmat professorit merkille jokaisen näkemänsä linnun, jokaisen rannalla kasvavan pensaan, ja olivat monasti kiukkuisesti eri mieltä, jolloin Summerlee mutisi ja Challenger pauhasi, mutta kumpainenkaan ei kuullut intiaanien rummutusta; he istuivat yhtä rauhallisina kuin ennen poltellessaan savukkeita St. James Streetin varrella olevassa Royal Society-klubissa. Vain kerran alkoivat he puhua intiaaneista.
"Miranha- tai Amajucaintiaaneja", sanoi Challenger osoittaen peukalollaan kaikuvaan metsään.
"Aivan oikein, sir", vastasi Summerlee. "Saamme varmaan todeta, että näiden heimojen puhekieli on polysyntetistä, ja että ne itse ovat mongooleja."
"Tietysti on se polysyntetistä", sanoi Challenger sääliväisestä "Mikäli minä tiedän ei näissä seuduissa ole olemassakaan mitään muuta kielityyppiä, ja minä olen kuitenkin tutkinut niitä yli sadan. Teidän mongoolisuusteoriaanne epäilen suuresti."
"Ja minä kun luulin, että hyvin rajallisetkin vertailevan anatomian tiedot olisivat näyttäneet sen todeksi", sanoi Summerlee katkerasti.
Challenger nosti leukaansa, niin että vain parta näkyi hatunreunan alta. "Epäilemättä sen tieteenhaaran rajalliset tiedot johtaisivat sellaisiin tuloksiin, mutta henkilö, jolla on tyhjentävät tiedot, johtuu toisiin lopputuloksiin." He vilkaisivat toisiinsa uhmaten, ja koko ajan kuului heidän ympärillään kuiskaus: "Me tapamme teidät — me tapamme teidät, jos vain voimme!"
Sinä yönä ankkuroimme me kanoottimme raskailla kivillä virran keskelle ja valmistauduimme mahdollisen hyökkäyksen varalta. Mutta mitään ei tapahtunut, ja päivän koittaissa me jatkoimme matkaamme rummunpärinän hiljalleen tauotessa. Kolmen aikaan iltapäivällä me saavuimme jyrkän, enemmän kuin peninkulman pituisen vesiputouksen kohdalle, jossa professori Challengerin venhe viime matkalla oli kaatunut. Tässä oli ensimäinen joskin vähäpätöinen todistus hänen kertomuksensa totuudesta.
Intiaanit kantoivat ensin meidän kanoottimme, sitten tavaramme nuoren metsän läpi, joka täällä oli hyvin taajaa, ja me neljä valkoihoista kuljimme pyssy olalla heidän ja niiden vaarojen keskellä, jotka mahdollisesti uhkasivat meitä metsässä. Ennen iltaa olimme onnellisesti väistäneet vesiputouksen ja tulleet siitä noin kymmenen englannin peninkulman päähän, ja yöksi me pysähdyimme. Olimme silloin minun laskuni mukaan kulkeneet noin sata peninkulmaa sivujokea myöten sen jälkeen kun jätimme pääjoen.
Aikaisin seuraavan päivän aamuna alkoi matkamme varsinaisin ja tärkein osa. Jo aamunkoitosta asti oli professori Challenger ollut hyvin levoton ja pälyillen katsellut molempiin joen jyrkänteisiin.
Äkkiä hän huudahti hyvillään ja osoitti erästä puuta, joka omituisesti käyristyneenä taipui yli joen.
"Miksi te tuota sanotte?" kysyi hän.
"Sehän on assai-palmu", sanoi Summerlee.
"Aivan niin. Tämä assai-palmu on tienviittani. Salainen ovi on puolen peninkulman päässä täältä joen toisella rannalla. Ei mitään koloa ole puiden välissä. Se seikkahan juuri on niin ihmeellinen ja salaperäinen. Tuolla, missä näette vaaleanvihreitä kaisloja tummanvihreiden kasvien välissä, tuolla suurten puitten keskellä on minun oma tuntemattomaan maailmaan johtava oveni. Menkäämme sinne, niin saatte nähdä!"
Todellakin omituinen paikka. Löydettyämme tuon vaaleanvihreän ruovikon osoittaman kohdan työntelimme me kanoottejamme muutamia satoja kyynäröitä ruovikon läpi ja silloin aukeni eteemme uusi tyven suvanto, jossa vesi kirkkaana ja läpinäkyvänä kareili hietapohjalla. Tähän laskeva pieni joki oli noin kaksikymmentä kyynärää leveä, ja kasvullisuus sen rantamilla hyvin rikas. Ei kukaan, joka ei olisi huomannut, että ruovikko jonkun matkan päässä vaihtui pensaisiin, olisi voinut aavistaa, että siellä oli sellainen vesistö, eikä uneksiakaan sellaisesta satumaasta, joka siellä avautui.
Sillä satumaa se oli — ihmeellisin satumaa, mitä ihmisen mielikuvitus voi esiin loihtia. Komeat kasvit yhtyivät meidän päittemme yläpuolella poimuuntuneina toisiinsa muodostaen luonnollisen suojuksen, ja tämän vihreän kaarikatoksen alla virtasi kultaisessa hämärässä vihreä läpikuultava joki, kauniina jo itsestäänkin, mutta noiden harvinaisten valoläikähdysten kaunistamana, jotka kuin siivilöityinä ja vaimennettuina tunkeutuivat läpi katoksen. Kristallinkirkkaana, peilityynenä ja vihreänä päilyi joki lehtikatoksensa alla, ja jokainen aironveto synnytti tuhansia kristallileikkeleitä sen loistavalle pinnalle. Tämä oli sopiva tie ihmeitten maahan. Kaikki intiaanien jäljet olivat kadonneet, mutta animalista elämää ilmeni enemmän, ja eläinten kesyys todisti, että täällä asti ei yksikään metsästäjä ollut koskaan käynyt. Toimeliaat pienet mustat samettiapinat, joilla oli lumivalkeat hampaat ja loistavat veitikkamaiset silmät, lörpöttelivät meidän ohi kulkiessamme. Toisinaan alligatori syöksyi rantaäyräältä veteen. Kerran kurkisteli meitä tummakarvainen tapiiri pensaikosta ja mennä lönkytteli sitten metsään. Mutta näimmepä myös keltaisen notkean suuren puuman hiipivän vesakossa, ja sen vihreät ilkeät silmät säkenöivät vihaa, kun se näki meidät. Lintumaailma oli sangen rikas, erityisen paljon oli kahlaajia; haikarat ja ibikset kerääntyivät valkoisiksi ja punaisiksi ryhmiksi rantojen puunkaroille ja kristallikirkkaassa vedessä, jota me sousimme, vilisi kaikenmuotoisia ja -värisiä kaloja.
Kolme päivää kuljimme me tässä vihreässä tunnelissa. Etäämpää saattoi tuskin erottaa, missä vihreä vesi loppui ja vihreä holvikaari alkoi. Luonnon rauhaa eivät täällä häirinneet ihmisten jäljet.
"Täällä ei ole intiaaneja. He pelkäävät Curuparia", sanoi Gomez.
"Curupari on metsien henki", selitteli Roxton, "mutta sillä nimellä tarkoitetaan yleensä pahoja henkiä, Intiaaniraukat luulevat, että täällä on jotain pelättävää, eivätkä sen vuoksi tule tänne päin."
Kolmantena päivänä huomasimme ilmeisesti, että kauan emme voisi jatkaa kanoottikulkuamme, sillä uoma tuli yhä matalammaksi. Tämän tästä veneemme tarttui pohjaan. Lopulta me vedimme veneet ruovikkoon ja vietimme siellä yötä. Seuraavana aamuna lähdimme, lordi Roxton ja minä, tarkastusmatkalle kulkien metsän läpi joen suuntaan, mutta kun vesi yhä väheni, palasimme me takaisin ja ilmoitimme professori Challegerin arvelun todeksi, nimittäin että olimme kulkeneet kanooteillamme niin pitkälle kuin oli mahdollista. Me vedimme ne sen vuoksi maihin, piilotimme ne pensaikkoon ja löimme kirveillämme lähellä oleviin puihin rasteja, jotta palatessamme voisimme ne löytää. Sen jälkeen jaoimme me kannettavamme — pyssyt, ampumavarat, ruokatavarat, teltan, huovat ja monet muut kapineet — sälytimme ne hartioillemme ja aloimme taivaltaa matkamme vaivalloisinta osaa.
Heti alussa sävähtivät meidän ruutitynnyrimme, kunnon professorit, ilmi kiistaan, Challenger oli meihin yhdyttyään ollut koko seurueen johtajana, ja se seikka oli koko ajan ilmeisesti suututtanut Summerleeta. Kun hän nyt määräsi virkaveljellensä erityisen velvollisuuden aneroidi-barometrin kantamisen — niin puhkesi kauan pidätetty rajuilma valloilleen.
"Pyydän kysyä, sir", sanoi Summerlee teeskennellyn tyynesti, "millä oikeudella te annatte tällaisia määräyksiä?"
Challenger katsoa mulkoili häneen pöyhistelevästi.
"Minä teen sen, professori Summerlee, koska olen retkikunnan johtaja."
"Minun täytyy sanoa, sir, että minä en tunnusta teitä sellaiseksi."
"Todellakin!" Challenger kumarsi kömpelön ivallisesti. "Tahtoisitteko täsmälleen määritellä minun asemani?"
"Kyllä, sir. Te olette mies, jonka totuudenmukaisuutta epäillään, ja tämä komitea on tullut tänne ottamaan asiasta selkoa. Te, sir, matkustatte tuomarienne seurassa."
"Oi, mitä pitää minun kuulla", sanoi Challenger ja istuutui kanootin reunalle, "Siinä tapauksessa te taivallatte eteenpäin, ja minä tulen jäljessä niin kuin minua haluttaa. Ellen minä ole johtaja, ei kukaan voi vaatia, että minä johtaisin."
Onneksi oli joukossamme kaksi nerokasta miestä lordi Roxton ja minä — jotka estimme oppineita professorejamme riidanhaluisuutensa ja houkkamaisuutensa tähden lähettämästä meitä tyhjin toimin Lontooseen takaisin. Mutta kyllä tarvittiin monet puheet, monet rukoukset ja selvitykset heitä rauhoittamaan. Viimein marssi Summerlee uhmailevasti hymyillen piippuinensa edellä ja Challenger astua köpitti mutisten perässä. Juuri näihin aikoihin huomasimme me sattumalta, että nuo molemmat oppineet eivät voineet sietää Edinburghissa vaikuttavaa tohtori Illingworthia. Siitä hetkestä asti käytimme tätä pelastuskeinonamme; jos epäsopua syntyi professoriemme kesken, mainitsimme me ohimennen tuon skotlantilaisen zoloogin nimen, jolloin molemmat riitapukarit tulivat heti ystäviksi ja yksimielisinä lausuivat suuren halveksumistunteensa yhteistä kilpailijaansa kohtaan.
Hanhenmarssissa kuljimme edelleen pitkin jokiäyrästä. Joki kapeni tavalliseksi puroksi ja lopulta hävisi suureen, sienimäiseen, vihreämättäiseen rämeikköön, johon me vajosimme polvia myöten. Seutu oli aivan moskiittiparvien ja muiden epämiellyttävien hyönteisten vallassa, niin että iloitsimme suuresti päästyämme kovalle maalle ja löydettyämme tien, jota kulkien voimme välttää tuon myrkyllisen nevan. Etäämmälle kuului kuin urkujen soittoa, niin kovaääninen oli hyönteisten surina.
Toisena päivänä siitä kun olimme jättäneet kanootit huomasimme, että seudun maisemat muuttivat luontoa. Tiemme kohosi keskeytymättä, ja vähitellen metsät harvenivat ja menettivät troopillisen rehevyytensä. Lietteisen Amazontasangon suunnattoman suuret puut väistyivät täällä fenix- ja kookospalmujen tieltä. Kosteammissa syvännepaikoissa levittelivät mauritiapalmut miellyttävästi riippuvia lehtiään. Me matkustimme aivan kompassin mukaan, ja pari kertaa professori Challenger joutui kiistaan molempien intiaanien kera, jolloin — toistaaksemme professorin harmistuneet sanat — koko seurue yksimielisesti "luotti enemmän kehittymättömien villi-ihmisten puutteelliseen vaistoon kuin eurooppalaisen sivistyksen korkeimpaan tuotteeseen." Kolmantena päivänä näyttäytyi todeksi, että olimme menetelleet oikein, kun Challenger myönsi tuntevansa useita merkkejä ensimäiseltä matkaltaan; eräässä kohdassa keksimme me tulen mustaamia kiviä, jotka epäilemättä olivat leiripaikan jäännöksiä.
Kuljimme yhä ylöspäin ja meiltä meni kaksi päivää ennenkun pääsimme erään kivisen rinteen yli. Kasvikunta oli taas muuttunut, ja elfenluupuu oli ainoa, jota täällä vielä kasvoi, paitsi ääretöntä määrää orkideoja, joiden joukossa opin tuntemaan harvinaisen Nuttonia Vexillorian ja cattleian sekä odontoglossumin ihanat ruusunhohtavan tulipunaiset kukat. Piikivipohjaisia ja sanajalkarantaisia puroja pulppusi esiin kukkulan kapeista solista, ja joka ilta leiriydyimme me jonkun joenpoukaman rantamalle, josta pyydystimme itsellemme herkulliseksi illalliseksi pieniä siniselkäisiä, kooltaan ja muodoltaan Englannin forelleja muistuttavia kaloja.
Yhdeksäntenä päivänä siitä, kun olimme jättäneet kanoottimme, kuljettuamme noin satakaksikymmentä englannin peninkulmaa loppuivat puut vähitellen ja niiden sijalla kasvoi vain pensaita. Mutta nyt tuli eteemme oikea bambumetsä, niin taaja, että meidän täytyi raivata tietä itsellemme intiaanien leveäteräisillä puukoilla. Tämän esteen läpi tunkeutuminen vei meiltä aikaa koko päivän kello seitsemästä aamulla kahdeksaan illalla — paitsi kahta parin tunnin keskeytystä. Ei voi ajatella mitään ikävämpää ja yksitoikkoisempaa puuhaa, sillä kaikkein avonaisimmillakaan paikoilla en nähnyt muuta kuin korkeintaan kymmenen kyynärää eteeni, ja tiheimmillä kohdilla oli näköalani lordi Roxtonin pumpulinutun selkäpuoli ja puiden keltaiset putket molemmilla sivuillani. Ylhäältä pilkisti kapea valojuova ja viisitoista jalkaa päittemme yläpuolella näyttivät putkien huiput huojuvan tummansinistä taivasta vasten. En tiedä, mitkä eläimet asuvat tällaisissa tiheikkömetsissä, mutta usein kuulimme me suurten petojen liikkuvan läheisyydessämme. Juuri pimeän maille laskeutuessa pääsimme me pois bambumetsästä ja leiriydyimme heti lopen väsyneinä tuon raskaan päivätyön tehtyämme.
Aikaisin seuraavana aamuna olimme taas liikkeellä ja huomasimme maan jälleen muuttaneen luonnettaan. Takanamme kohosi bambumuuri. Edessämme aukeni laaja tasanko, joka hiukan kohosi ja oli täpösen täynnä sanajalkapuita. Aaltoilevana tuo maisema levittäytyi; vasta kaukana näytti sen katkaisevan pitkä mutkitteleva harjanne. Sille ehdimme me päivällisen aikaan, mutta sen takaa tuli näkyviin vain matalahko laakso, joka vähitellen kohosi aina taivaanrantaan asti. Mutta nyt sattui jotain, joka voi olla sangen tärkeätä — mutta myös aivan arvotontakin.
Professori Challenger, joka viimeksi pestattujen intiaanien kera astui seurueen etunenässä, pysähtyi äkkiä ja osoitteli innokkaasti oikealle. Samassa huomasimme me noin peninkulman matkan päässä jonkun suuren, tumman linnun, joka hitaasti siipiään räpytellen nousi maasta ja leijaili poispäin kadoten valtavien sanajalkojen sekaan.
"Näittekö sitä?" huusi Challenger haltioissaan. "Summerlee, näittekö sitä?"
Hänen virkaveljensä katsoa tähysteli siihen suuntaan, jonne eläin oli kadonnut.
"Miksi te tuota sitten luulitte?" kysyi hän.
"Olen vakuutettu siitä, että se oli pterodaktylus."
Summerlee alkoi nauraa hohottaa.
"Lorua! Sehän oli haikara, mikäli minä olen ikinä sellaista nähnyt."
Challenger oli niin suunniltaan, että hän ei voinut puhua. Hän heilautti taakkansa selkäänsä ja jatkoi matkaansa. Lordi Roxton tuli luokseni ja näytti entistä totisemmalta. Hänen kädessään oli hänen zeiss-kaukoputkensa.
"Huomasin linnun ennenkun se lensi puiden väliin", sanoi hän. "En käy päättämään, mikä lintu se oli, mutta metsästäjäkokemuksieni perustalla voin väittää, etten ole koskaan eläissäni sellaista nähnyt."
Näin ovat asiat. Olemmeko todellakin tuntemattoman maailman kynnyksellä ja lienemmekö tosiaan kohdanneet sen uuden maan etuvartiot, josta johtajamme puhuu? Olen kertonut teille tapauksen sellaisenaan, ja te tiedätte nyt yhtä paljon kuin minäkin. Tämä oli ainoa merkillinen tapahtuma, sillä muuta erikoista ei ole sattunut.
Ja nyt, arvoisat lukijani, sikäli kuin niitä koskaan saan, olen kuljettanut teitä leveätä jokea ylöspäin, läpi korkean ruovikon ja vihreän tunnelin, pitkää palmuja kasvavaa rinnettä pitkin, läpi bambutiheikön ja halki sanajalkakentän. Määränpää oli nyt edessämme.
Noustuamme harjanteelle, järjestyksessä jo toiselle, aukeni eteemme palmuja kasvava tasanko, ja me näimme tuon saman korkeitten punertavien kallioitten rivin, joka oli minulle kuvasta tuttu. Minulla on se nyt tätä kirjoittaessani edessäni, eikä kukaan epäile, ettei se olisi sama. Sen lähin osa on noin seitsemän peninkulman päässä leiripaikastamme, ja sitten jatkuu se silmänkantamattomiin. Challenger käydä tassuttelee edestakaisin kuin kilpataistelukukko, ja Summerlee vaikenee mutta näyttää yhä epäilevän. Yksi päivä vielä, ja ainakin jotkut epäilykset ovat haihtuneet. Josén mukana, jonka käden läpi tunkeutui katkennut bamburuoko ja joka välttämättä tahtoo päästä kotiinsa, lähetän minä tämän kirjeeni ja toivon sydämestäni, että se joskus joutuisi teidän käteenne. Kun tilaisuus sattuu, kirjoitan heti jatkoa.
YHDEKSÄS LUKU
"Kuka olisi voinut sellaista aavistaa?"
Meille on tapahtunut jotain kauheata. Kuka olisi voinut sellaista aavistaa? En näe mitään huoltemme loppua. Voi käydä niin, että olemme pakoitetut viettämään koko elämämme tällä ihmeellisellä, saavuttamattomalla paikalla. Minä olen vielä niin päästäni pyörällä, että tuskin voin selvästi ajatella enemmän nykyisyyden tosiasioita kuin tulevaisuuden mahdollisuuksia. Minun hämmästyneet aistini näkevät kaiken tapahtuneen aivan hirvittävänä ja vastaiset hetket näyttävät pimeiltä kuin yö.
Eivät milloinkaan ole ihmiset joutuneet vaikeampaan asemaan eikä ole mitään hyötyä siitäkään, että ilmoittaisimme paikan maantieteellisen aseman ja kehoittaisimme ystäviämme lähettämään tänne apuretkikunnan. Vaikkapa he sen voisivat tehdä, olisi meidän kohtalomme kaikkien inhimillisten laskelmien mukaan ratkaistu jo paljon ennen retkikunnan saapumista Etelä-Ameriikkaan.
Suoraan sanoen olemme aivan yhtä kaukana ihmisten tarjoamasta avusta, kuin jos olisimme kuussa. Jos me pelastumme, riippuu se vain meidän henkilökohtaisista ominaisuuksistamme. Seuralaisinani on kolme etevää miestä, joilla on terävä pää ja lannistumaton rohkeus. Vain tämän tosiasian perustalla on ainoa toivomme. Vain katsellessani tovereitteni huolestumattomia kasvonpiirteitä minä näen valoa tässä pimeydessä. Muuten toivon, että minäkin ulkonaisesti kyllä olen yhtä huolettoman näköinen kuin hekin. Sisällisesti olen täynnä vaaranpelkoa.
Sallikaa minun niin yksityiskohtaisesti kuin mahdollista kertoa teille niiden tapahtumain sarjat, jotka johtivat tähän onnettoman tilanteeseen.
Lopettaessani viime kirjeeni minä mainitsin, että me olimme seitsemän peninkulman päässä punervain kallioitten julmasta jonosta, mikä epäilemättä kaarsi professori Challengerin kuvailemaa ylätasankoa. Kallioitten korkeus näytti minusta nousevan muutamin paikoin yli sen määrän, minkä professori oli maininnut, sillä jotkut niistä kohosivat aina tuhannen jalan korkeuteen, ja ne olivat ihmeellisen uurteisia, sillä tavalla, kuin minun luuloni mukaan, on laita basalttiylängöissä. Jotakin samantapaista saa nähdä Salisbury Cracsissa Edinburgin luona. Huipulla näki selviä kasvullisuuden merkkejä — äyräs oli pensaitten reunustama ja korkeita puita näkyi loitompana. Niin pitkälti kuin voi nähdä, ei ollut huomattavissa mitään, mikä olisi viitannut eläimellisen elämän olemassaoloon.
Sinä iltana me sijoitimme telttamme aivan kallion alle karulle ja autiolle paikalle. Seinämät yläpuolellamme eivät olleet ainoastaan äkkijyrkät vaan vieläpä ne yläosassaan kaartuivat ulospäin, niin että ei voinut olla puhettakaan kiipeämisestä. Läheisyydessämme oli se korkea ja kapea pylväsmäinen kallio, josta minä kai jo mainitsin tämän kertomuksen alussa. Se muistuttaa leveätä punaista kirkontornia. Sen huippu on ylätasangon kanssa samalla korkeudella, mutta suuri kuilu eroittaa ne toisistaan. Pylvään päässä kasvoi korkea puu. Sekä pylväskallio että varsinainen kallio olivat verraten matalat — luulen, että ne eivät nousseet yli viiden- tai kuudensadan jalan.
"Juuri tuonne", sanoi professori Challenger puuta osoittaen, "oli pterodaktyli lentänyt. Minä kiipesin puoliväliin kalliota enenkun ammuin sen."
Kun Challenger puhui pterodaktylistään katsoin minä professori Summerleeta ja olin hänessä ensi kerran huomaavinani joitakuita alkavan luottamuksen ja katumuksen merkkejä. Hänen ohuet huulensa eivät vetäytyneet pilkkahymyyn, päinvastoin hänen kasvoissaan kuvastui jännitys ja hämmästys. Myöskin Challenger sen huomasi ja iloitsi voiton esimausta.
"Tietystikin", sanoi hän töykeän sarkastiseen tapaansa, "professori Summerlee arvelee, että minä puhuessani pterodaktylistä tarkoitan haikaraa — kuitenkin sellaista haikaraa, jolla ei ole höyheniä vaan nahkamainen iho, kalvomaiset siivet ja hampaita leuoissa." Hän virnisteli ja iski silmää sekä kumarteli, kunnes hänen kollegansa käänsi selkänsä ja meni tiehensä.
Nautittuamme seuraavana aamuna yksinkertaisen aamiaisen, kahvia ja maniokia — meidän täytyy säästää varastoamme — pidimme me sotaneuvottelun harkiten miten parhaiten voisimme päästä yllämme kohoavalle tasangolle.
Challenger toimi puheenjohtajana ja käyttäytyi niin juhlallisesti kuin olisi hän ollut hovioikeuden presidentti. Kuvitelkaa hänet suurella kivellä istuvana hullunkurinen pieni olkihattu päässänsä, puoliksi sulkeutuneitten silmäluomien alta sinkoavan ylhäisen katseensa meitä hallitessa, samalla kun hänen suuri partansa huojui sinne tänne, hänen hitaasti käsitellessään meidän nykyistä asemaamme ja vastaisia liikkeitämme.
Hänen edessään olisitte nähneet meidät kolme, — minut, päivänpolttamana, nuorena ja voimakkaana jalkamatkan ja ulkoilmaelämän vaikutuksesta; Summerleen juhlallisena mutta vielä kriitillisenä, tuo ikuinen piippu suussansa; lordi Roxtonin, miehen, terävän kuin partaveitsi hoikkine, notkeine muotoineen pyssynkahvaan nojautuneena ja haukankatseensa innokkaasti puhujaan kiinnitettynä. Takanamme seisoivat eri ryhmissä molemmat tummat puolirotuiset sekä pieni intiaanijoukko, mutta edessämme ja yllämme kohosivat nuo mahtavat, punervat kallioseinämät, jotka estivät meitä pääsemästä määrämme päähän.
"Minun ei tarvitse sanoa", huomautti johtajamme, "että minä täällä viimeksi käydessäni yritin kaikkia keinoja päästäkseni kalliolle, ja missä minä epäonnistuin, siinä ei kaiken todennäköisyyden nimessä kellään toisellakaan ole onnistumisen mahdollisuuksia, sillä minä olen tottunut vuorikiipeilijä. Silloin minulla ei ollut mitään niistä kojeista, joita nyt varovaisuuden vuoksi olen ottanut mukaani. Niiden avulla tiedän varmasti pääseväni tuon irrallisen kalliopylvään huippuun, mutta kun suuri kallio on siitä erillään, on turhaa sinne noustakaan. Viime kerralla minua kiirehti sadeajan lähestyminen ja varastojeni vaillinaisuus. Nämä seikat rajoittivat aikaani ja huomautan vain, että olen tutkinut vuorenseinämän kuuden penikulman pituudelta tästä itään enkä löytänyt mitään tietä tuonne ylös. Mitä nyt tekisimme?"
"Minun nähdäkseni on olemassa vain yksi järjellinen ratkaisu", sanoi professori Summerlee. "Jos te olette tutkinut vuoren itäisen kyljen, täytyy meidän seurata sen vasenta sivustaa etsien sieltäpäin ylöspääsymahdollisuuksia."
"Aivan oikein", sanoi lordi Roxton. "Tämä ylätasanko ei luultavasti ole kovinkaan suuri ja meidän on parasta kiertää sitä kunnes joko löydämme tien, jota myöten helposti pääsemme tuonne ylös, tai sitten tulemme takaisin lähtöpaikallemme."
"Minä olen jo sanonut tälle nuorelle ystävällemme", sanoi Challenger, joka aina puhui minusta kuin kymmenvuotiaasta koulupojasta, "että kaikkien helposti kuljettavien teitten olemassaolo on sula mahdottomuus jo siitä yksinkertaisesta syystä, että jos kulkutie olisi olemassa, ei huippu olisikaan eristetty eivätkä sellaiset ehdot siellä vallitsemassa, jotka ovat niin ihmeellisesti vaikuttaneet yleisiin säilymisenlakeihin. Minä kuitenkin myönnän, että voi löytyä paikkoja, joista taitava kiipeilijä voi päästä huipulle mutta joista kömpelö ja raskas eläin ei mitenkään voi laskeutua maahan. On aivan varmaa, että löytyy kohta, josta voi kiivetä ylätasangolle."
"Kuinka sen niin varmasti tiedätte, sir?" kysyi professori Summerlee terävästi.
"Koska edeltäjäni, ameriikkalainen Maple White, on päässyt sinne kiipeämään. Kuinka hän muuten olisi voinut nähdä tuon pedon, jonka hän piirsi luonnoskirjaansa?"
"Nuo teidän pakinanne poikkeavat syrjään todistettujen faktojen tieltä", intti professori Summerlee itsepäisesti. "Myönnän, että teidän ylätasankonne on olemassa, koska olen sen nähnyt, mutta vielä en ole tullut vakuutetuksi siitä, että se voisi tarjota nähdäksemme mitään elämän ilmauksia."
"Sillä mitä te, sir, myönnätte tai olette myöntämättä on määrättömän pieni merkitys. Olen kuitenkin ilahtunut huomatessani että kuitenkin ylätasanko on mahtunut käsityskykyynne." Hän katseli ylös sitä kohden ja meidän hämmästykseksemme hyppäsi heti alas kiveltä, kävi käsiksi Summerleen kaulukseen ja väänsi hänen kasvonsa ylöspäin. "Katsokaa nyt, sir", huusi hän käheänä innostuksesta, "Joko teille nyt käy selväksi, että ylätasangolla on meille näytettävänä animalista elämää?"
Minä olen maininnut, että tuuhea, vihreä pensasseppele kiersi pitkin kallion reunaa. Näistä pensaista pistihe nyt esiin musta kiiltävä esine. Kun se hitaasti ojentautui ja jäi riippumaan kuilun ylle, huomasimme me sen olevan suuren käärmeen, jolla oli omituisen litteä, lapiomainen pää. Se liikkui huojuen yläpuolellamme minuutin ajan ja aamuaurinko kimalteli sen liukkaista kiemurtelevista silmukoista. Sitten se hitaasti vetäytyi taaksepäin ja katosi. Summerleesta oli tämä niin mielenkiintoista, että hän vastaansanomatta oli antanut Challengerin kääntää hänen päänsä ylöspäin. Mutta nyt työnsi hän virkaveljensä luotaan ja saavutti tavallisen arvokkaisuutensa.
"Minua ilahuttaisi suuresti, professori Challenger", sanoi hän, "jos voisitte esittää päähänpistonne käymättä kiinni kurkkuuni. Ei edes ylen yleisen pytonormin ilmaantuminen voi mielestäni oikeuttaa teitä käyttämään sellaisia vapauksia."
"Mutta elämää on tuolla ylhäällä joka tapauksessa", vastasi toinen aivan riemuitsevasti. "Ja kun minä nyt teistä jokaiselle — olkoon joukossamme kuinka ennakkoluuloisia ja typeriä yksilöitä tahansa — olen kouraantuntuvalla tavalla todistanut tämän tärkeän johtopäätöksen oikeudellisuuden, olen minä sitä mieltä, että teemme parhaiten lähtiessämme liikkeelle, vasemmalta puolelta hakeaksemme nousupaikkoja kalliolle."
Maa kallion juurella oli kivistä ja epätasaista, niin että eteenpäinkulku oli hidasta ja vaivalloista. Äkisti me kuitenkin näimme jotain, joka vaikutti meihin virkistävästi. Löysimme vanhan leiripaikan jäännöksiä, muutamia tyhjiä Chicagon leimalla merkittyjä säilykerasioita, pullon, jonka kyljestä vielä voi lukea sanan "Konjak", rikkinäisen rasianaukaisijan ja joukon muita jätteitä, jotka todistivat matkamiesten käyneen paikalla. Rääsyinen revelty sanomalehti näkyi olevan Chicago Democrat, mutta siinä ei ollut päivänmäärää.
"Se ei ole minun", sanoi Challenger. "Se on varmaan Maple Whiten."
Lordi Roxton oli mielenkiinnolla katsellut suurta saniaispuuta, joka varjosti leiriä. "Katsokaahan tätä", sanoi hän. "Minä luulen, että se on tarkoitettu tienviitaksi."
"Varmasti se on tienviitta", sanoi Challenger. "Mitä muuta se voisi olla? Kun meidän tienraivaajamme huomasi olevansa vaarallisella matkalla, jätti hän tähän tämän merkin, jotta se, joka mahdollisesti seuraisi hänen jälkiään, tietäisi mitä tietä hän on kulkenut. Ehkä tuonnempanakin tapaamme samanlaisia osoituksia."
Niin tapahtuikin, mutta ne olivat laadultaan kauheita ja kovin yllättäviä. Aivan vuoren juurella kasvoi jono bamburuokoja, samanlainen, jonka läpi matkallamme olimme kulkeneet. Monet niistä olivat kaksikymmentä jalkaa pitkiä, ja niiden kärjet suippenivat niin teräviksi, että ne olivat aivankuin vaarallisia keihäitä. Me kuljimme bambumetsän sivua myöten, mutta silloin minä näin jotakin valkoista sen keskellä. Tutkiessani huomasin sen olevan lihattoman pääkallon. Se oli irtaantunut luurangosta, joka oli jonkun askeleen päässä maassa. Käyttäen intiaanien suuria puukkoja raivasimme tieltämme puita senverran, että voimme tarkemmin tutkia tämän murhenäytelmän yksityisseikkoja. Vaatteista ei ollut enää paljon tietoa, mutta lahonneissa jaloissa oli kengänriekaleita jäljellä, ja niistä voi päättää kuolleen olleen eurooppalaisen. Luiden joukosta löysimme New-Yorkissa olevan Hudsonin liikkeen valmistaman kellon ja perät kynävarsineen. Myös oli siellä hopeainen savukekotelo, jonka kuoreen oli kaiverrettu "J. C. — A. E. S." Metallin kiilto todisti, että onnettomuus ei ollut tapahtunut kovin kauan sitten.
"Kukahan hän mahtaa olla?" kysyi lordi Roxton. "Miesraukka, joka ainoa hänen luistaan on ruhjoutunut."
"Ja bambu kasvaa hänen pirstoutuneitten kylkiluittensa välissä", sanoi Summerlee. "Kyllähän se kasvaa nopeasti, mutta käsittämättömältä minusta tuntuu, että tämä kuollut ruumis on voinut maata tässä siksi, että ruoko on kasvanut kaksikymmentä jalkaa."
"Miehen identtisyyttä en epäile", sanoi professori Challenger. "Kulkiessani virtaa ylöspäin, ennenkun saavutin teidät haciendassa, kyselin tietoja Maple Whitesta. Parassa eivät tienneet mitään. Hänen skitsikirjassaan oli kuva, joka esitti häntä syömässä aamiaista erään papin kanssa Rosariossa, ja siitä sain tienviitan etsiessäni. Onnistuin saamaan tietoja tästä papista, ja vaikka hän oli hyvin halukas kiistelemään ja pani pahakseen, kun minä huomautin, mikä käänteentekevä vaikutus nykyaikaisella tieteellä on hänen uskonoppiinsa, antoi hän minulle tarpeelliset selvitykset. Maple White kulki Rosarion kautta neljä vuotta sitten ja kaksi vuotta ennemmin, kun minä näin hänen kuolleen ruumiinsa. Silloin hän ei ollut yksinään, vaan ystävänsä, erään ameriikkalaisen, nimeltä James Cover, kera, joka oli odottanut veneessä, eikä pastori niin ollen ollut häntä tavannut. Luulen senvuoksi, että ei ole epäilemistäkään, että nämä eivät olisi James Coverin maalliset jäännökset."
"Eikä myöskään ole epäilemistäkään, millä tavalla hän kuoli. Hän on pudonnut tai työnnetty kallionreunalta ja on pudotessaan tullut seivästetyksi. Kuinka voisi muuten selittää nuo ruhjotut luut ja kuinka hänet olisivat lävistäneet hänen päänsä yläpuolelle ulottuvat piikit?"
Seisoimme sanattomina noita pirstoutuneita jäännöksiä katsellen ja tuntien todeksi lordi Roxtonin sanat. Kallion uhkaava reuna pistihe yli bambuviidakon. Varmasti oli hän pudonnut tuolta maahan. Mutta oliko hän todella pudonnut? Oliko tapahtunut onnettomuus? Vai jo alkoivat pelottavat ja onnettomuutta ennustavat mahdollisuudet keräytyä tämän tuntemattoman maan ympärille.
Me astuimme vaieten edelleen ja puikkelehdimme kallioitten ympäri, jotka olivat tasaisia ja keskeytymättömiä kuin etelänapamaitten jääkentät. Viiden peninkulman matkalla en nähnyt en rakoa enkä koloa. Mutta yht'äkkiä keksimme jotakin, joka antoi meille uutta toivoa. Sateensuojaisessa kallionsyvennyksessä oli nuoli, joka osoitti länttä kohti.
"Taas Maple White", sanoi professori Challenger. "Hänellä näytti olleen aavistus, että hänen jälkiään aletaan tutkia."
"Hänellä oli siis varastossaan liitua?"
"Löysin hänen matkalaukussaan olleitten tavaroitten joukosta laatikon värillisiä liituja. Muistuttelen, että valkeata oli vain lyhyt pätkä jäljellä."
"Siinä meillä on varma todistus", sanoi professori Summerlee. "Emme voi muuta kuin seurata hänen ohjaustansa ja kulkea länteen päin."
Kuljettuamme noin viisi peninkulmaa löysimme taas toisen nuolen vuorenseinämässä. Tässä vuori ensi kerran muodosti pienen halkeaman. Siinä oli vielä toinenkin eteenpäin viittaava merkki, joka näytti osoittavan, että etsittävä kohta oli korkeammalla kuin meidän jalkaimme alla oleva maa.
Seisoimme juhlallisessa paikassa, sillä vuorenseinämät olivat niin jättiläismäiset ja sinisestä taivaasta näkyvä juova niin kapea ja vihertävän vuorenreunan varjostama, että vain hämärä valonheijastus lankesi pohjaan. Emme olleet syöneet moneen tuntiin ja olimme äärettömästi uupuneet kulkemisesta kivisellä tiellä ja epäsäännöllisestä matkasta, mutta hermomme olivat niin jännittyneet, että emme voineet pysähtyä. Annoimme intiaanien tehtäväksi leirin pystyttämisen, ja me neljä molempien puolirotuisten kera tunkeuduimme ahtaaseen solaan.
Sen suu oli vain neljäkymmentä jalkaa leveä ja kapeni äkkiä loppuen terävään kulmaan, joka oli aivan liian jyrkkä ja liukas kiivettäväksi. Tätä ei tienraivaajamme ollut voinut tarkoittaa. Me käännyimme takaisin — koko sola oli noin neljännespeninkulman pituinen — ja äkkiä keksi lordi Roxtonin terävä katse jotakin erinomaista. Ylhäällä varjossa oli tummempi pyöreä kohta. Sehän ei voinut olla muu kuin luolan suu.
Vuoren juurella oli tässä kohden joukko irtonaisia kiviä ja niiden avulla voimme kiivetä. Päästessämme kolon luo, hälvenivät kaikki epäilykset. Siinä oli vuorikäytävän suu, ja sitä paitsi sen toisessa sivussa oli tuo sama osoittava nuoli. Tästä paikasta Maple White ja hänen onnettomuustoverinsa olivat vuorivaelluksensa alkaneet.
Olimme aivan liian innostuneita palataksemme leiriin — ensimäisen tutkimusmatkan täytyi alkaa heti. Lordi Roxtonilla oli laukussaan sähkölyhty, ja se oli meidän valoneuvonamme. Lordi kulki etunenässä ja me seurasimme hänen kantapäillään.
Luola oli ilmeisesti veden syövyttämä, sillä sen seinämät olivat kiiltävät ja lattia pyöreiden kivien peittämä. Se ei ollut sen korkeampi, kuin että mies töin tuskin voi seistä siellä taivuttamatta selkäänsä. Sen pituus suoraan vuoren sisään päin oli viisikymmentä syltä, mutta sitten se muodosti 45 asteen kulman. Pian se tuli yhä kaltevammaksi, ja meidän täytyi nelin kontin ryömiä eteenpäin irtonaisten kivien yli, jotka pahasti pyöriskelivät kulkiessamme. Äkkiä huudahti lordi Roxton. "Luola on tukossa!" sanoi hän.
Me tungeskelimme hänen selkänsä takana ja näimme kellervän valojuovan avulla muurin murtunutta basalttia, joka ulottui aina kattoon asti. "Katto on sortunut!"
Turhaan irroitimme me muutamia pienempiä kiviä. Tästä oli seurauksena vain se, että suuremmat kivet irtausivat sekä olivat vähällä vieriä ja murskata meidät. Oli selvää, että emme kyenneet estettä poistamaan. Maple Whitea päämääräänsä johtanut tie ei ollut enää kuljettavissa.
Kovin apein mielin ryömimme me pimeän tunnelin läpi ja palasimme leiriin.
Ennenkun jätimme solan tapahtui kuitenkin jotakin, jonka seuraukset vaikuttivat ratkaisevasti.
Seisoimme rotkossa neljänkymmenen jalan päässä luolan suusta, kun äkkiä suunnattoman suuri kivi vieri ohitsemme hirveätä vauhtia. Itse emme voineet nähdä mistä päin se putosi, mutta palvelijamme, puolirotuiset, jotka olivat seisoneet luolan suun kohdalla, sanoivat, että se oli vierinyt heidän ohitsensa ja sen vuoksi oli sen täytynyt pudota ylätasangolta. Silmätessämme ylöspäin, emme voineet kalliolla huomata mitään liikettä. Ei kuitenkaan ollut epäilemistäkään, että kivi oli meitä kohti tähdätty, ja tämä taas ilmeisesti todisti, että ylätasangolla oli ihmisiä — pahansuopia ihmisiä.
Me peräydyimme kiireesti rotkosta innokkaasti puhellen uudesta kokemuksestamme ja sen vaikutuksesta suunnitelmiimme. Tilanne oli jo ennestään arveluttava, ja jos vielä luonnonesteisiin yhtyy ihmisten tahallinen vastustus, niin on osamme toivoton. Eikä sittenkään juolahtanut mieleemme, tuota muutamia satoja jalkoja päämme yläpuolella olevaa vehreyttä pälyillessämme, kääntyä takaisin Lontooseen tutkimatta sen salattuja syvyyksiä.
Tarkastellessamme asemaamme olimme yksimielisiä siitä, että oli parasta jatkaa kulkemista ylätasangon ympäri ja koettaa löytää tie tuonne ylös. Vuorenreunama, jonka korkeus oli huomattavasti vähentynyt, oli jo alkanut suuntautua enemmän pohjoista kohden, ja ympyrän piirin kaartumisesta päättelimme, että ympärysmitta ei voinut olla kovinkaan suuri. Pahimmassa tapauksessa olisimme muutaman päivän perästä lähtökohdassamme.
Sinä päivänä marssimme me noin kaksikymmentäkaksi peninkulmaa, mutta ei tapahtunut mitään toivomaamme muutosta. Lienee sopiva mainita, että aneroidibarometrimme näyttää meidän olevan kolmetuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella, sillä me olemme taukoamatta kohonneet ylöspäin sen jälkeen kun jätimme kanoottimme, Kasvi- ja eläinkunta on muuttunut aivan toisenluontoiseksi. Olemme osaksi vapautuneet noista kauheista hyönteisistä, jotka ovat troopillisten seutujen matkustajien pahin vaiva. Muutamia palmuja ja joukko sanajalkalajeja on vielä jäljellä, mutta Amazonseutujen puut ovat loppuneet. Näillä karuilla kallioilla oli hauska löytää konvolvuluksia, ristikukkia ja begonioita, jotka kaikki herttaisesti muistuttivat kodistamme. Siellä oli aivan saman värinen punainen begonia, jonka olen nähnyt erään Streathamin huvilan ikkunassa — mutta nyt huomaan takertuneeni liian yksityisluontoisiin asioihin.
Sinä iltana — puhun edelleen kiertokulkumme ensi päivästä — koimme jotakin, joka täydellisesti kumosi kaikki epäilyksemme.
Kun te, hyvä mr Mc Ardle, nyt luette tätä, niin tulette huomaamaan, että sanomalehti ei ole minua lähettänyt matkaan syyttä suotta, vaan professorin annettua julkaisuluvan, saa maailma valmistautua kuulemaan jotakin perin kummallista. En tahdo julaista näitä artikkeleja, ennenkun voin Englantiin tullessani tuoda mukanani varmat todistuskappaleet. Muussa tapauksessa minut kyllä leimattaisiin sanomalehtitoimen Münchhauseniksi. Olen vakuutettu, että te ajattelette niinkuin minäkin, ettekä aseta sanomalehtemme mainetta tällaiseen uhkayritykseen, ennenkun voimme ottaa vastaan sen arvostelujen ja luulevaisuuden myrskyn, jonka tällaiset kirjoitukset ehdottomasti nostavat. Tämän ihmeellisen selostuksen, joka vanhassa sanomalehdessä voisi saada jonkun ääretöntä huomiota herättävän päällekirjoituksen, täytyy siis piiloutua toimittajan pöytälaatikkoon odottamaan aikaansa.
Tuo sattumus tuli ja meni kuin salamanleimaus, eikä sillä ollut seurauksia — paitsi meidän henkilökohtaisiin mielipiteisiimme.
Tapahtui näet seuraavaa. Lordi Roxton oli ampunut ajoutin, joka on pieni sianmuotoinen eläin, ja kun intiaanit olivat saaneet toisen puolen, paistoimme me toista puolta nuotiossa. Hämärän laskeuduttua oli ilma tullut koleaksi, ja olimme kaikki vetäytyneet hyvin lähelle roihua. Ei ollut kuutamoa mutta tähdet loistivat, niin että voi eroittaa kappaleen matkaa tasangolle päin. Silloin äkkiä tulla viuhui pimeästä, tuosta mustasta yöstä jokin, joka suhisi kuin aeroplani. Koko joukkueemme peittyi nahkamaisten siipien varjoon, ja minä näin äkkiä pitkän, käärmemäisen kaulan, punaisen, nälkäisen silmäparin ja näykkivän nokan, jossa hämmästyksekseni loisti rivi valkeita hampaita. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli olento kadonnut — sekä meidän illallisemme. Suuri musta varjo, läpimitaltaan kaksikymmentä jalkaa, leijaili ilmassa; parin sekunnin ajan estivät nuo suunnattomat siivet tähtiä näkymästä, mutta sitten eläin hävisi kallion reunan taakse. Istuimme joka ainoa äänettömänä nuotion ympärillä, kuten Vergilius kertoo sankareitten istuneen raivotarten heitä lähestyessä. Summerlee ensimäisenä otti puhevuoron.
"Professori Challerger", sanoi hän särkyneellä, liikutuksesta väräjävällä äänellä, "minun täytyy pyytää teiltä anteeksi. Sir, olen menetellyt väärin ja pyydän, että unhoittaisitte kaiken menneen."
Oli kaunista puhua noin, ja ensi kerran nuo miehet puristivat toistensa kättä. Näin paljon voitimme, nähtyämme ensimäisen pterodaktyluksen. Vähät siitä vaikka menetimmekin illallisen, kun näimme kaksi sellaista miestä sovussa.
Mutta vaikka esihistoriallista elämää olikin vuorella, niin todennäköisesti sitä ei ollut ylen runsaasti, sillä seuraavina kolmena päivänä me emme enää nähneet mitään. Me vaelsimme hedelmättömän ja vastenmielisen maa-alan läpi, jossa vaihtelivat kiviset erämaat ja autiot nevat, ja kallioitten pohjois- ja itärinteillä asusti villiä lintuja. Tältä kohdalta on paikka melkein luoksepääsemätön, ja ellemme olisi löytäneet kovahkoa pengermää, joka kiersi jyrkänteen rinnettä, olisi meidän täytynyt palata takaisin. Monta kertaa ulottui liete ja muta aina vyötäisiimme asti kahlatessamme eteenpäin vanhassa puoleksi troopillisessa suolammessa. Asiaa pahensi melkoisesti se seikka, että jaracaca-käärme — koko Etelä-Amerikan myrkyllisin ja vaarallisin — oleskeli mielellään näissä seuduissa. Kerta kerran perästä tuli niitä vastaamme kiemurrellen ja kaarrellen löyhkäävän suon pintaa pitkin, ja meidän täytyi aina pitää pyssymme ampumakunnossa ollaksemme valmiina hyökkäysten varalta. Eräs rämeikössä oleva, jäkälää kasvava syvennys kangastelee alati mielessäni kaameana muistona. Se lienee ollut noiden petojen pesäpaikka, ja koko rinne vilisi niitä. Kaikki matelivat ne meitä kohti, sillä jaracaca-käärme pyrkii aina kohti ihmisiä. Niitä oli aivan liian paljon voidaksemme ne ampua, sentähden läksimme me käpälämäkeen ja juoksimme kunnes lopen uupuneina vaivuimme maahan. En koskaan unohda näkyä, joka nähtäväksi aukeni, kun sitten katsahdimme taaksemme. Etäällä kauheitten seuraajiemme päät ja kaulat pistivät esiin kaislain keskestä. Olemme kutsuneet paikkaa jaracaca-suoksi sillä kartalla, jota valmistelemme.
Täällä olivat kalliot kadottaneet punaisen värinsä ja muuttuneet suklaan ruskeiksi; huippujen kasvullisuus ei ollut niin rehevää, ja kallion korkeus näytti täällä olevan vain noin kolme- tai neljäsataa jalkaa, mutta mitään keinoa ei ollut päästä ylöspäin. Päinvastoin seinämät näyttivät vielä entistä jyrkemmiltä.
"Mutta lienee toki varmaa", sanoin minä miettiessämme asemaamme, "että sateen jollakin tavoin täytyy päästä juoksemaan alas ylätasangolta. Vuorissa täytyy olla vesikanavia."
"Nuori ystävämme on hetkeksi jättänyt pimeyden ja elää elämänsä valohetkeä", sanoi professori Challenger taputtaen minua olalle.
"Totta kai veden jonnekin täytyy joutua", penäsin yhä.
"Hän ei luovu vakaumuksestaan. Surullisinta on, että me omin silmin olemme nähneet, että vuorilta ei tule mitään vesikanavia."
"Minne vesi sitten joutuu?" kysyin.
"Luulen voivamme varmasti otaksua, että koska vesi ei pääse ulospäin, täytyy sen juosta sisäänpäin."
"Ylätasangon keskellä olisi järvi?"
"Oletan niin."
"On todennäköistä, että järvisyvänne on entinen kraateri", sanoi Summerlee. "Koko muodostuma on ilmeisesti vulkaaninen. Mutta haluanpa päästä selville, viettääkö ylätasanko keskustaansa kohti, ja onko sen keskessä järvi, joka on salaojittunut maanalaisten kanavien kautta Jaracaca-suon liejuun."
"Ehkä haihtuminen estää vedenpinnan kohoamisen", huomautti Challenger, ja niin syventyivät molemmat oppineet herrat tieteelliseen väittelyyn, joka maallikolle oli pelkkää hepreaa.
Seitsemäntenä päivänä päätimme vuorikierroksemme, sillä saavuimme ensimäiseen, erillistä vuoripilaria vastapäätä olevaan leiriimme. Mielemme oli jokseenkin apea, sillä olimme etsineet tarkkaan, ja oli aivan varma, että ei ainoastakaan kohdasta voi notkeinkaan ihminen menestyksellisesti kiivetä. Paikasta, johon Maple White oli piirtänyt liitumerkkinsä, ja josta hän oli kiivennyt ylös, oli nyt aivan mahdoton nousta.
Mitä oli tehtävä? Ruokavarastomme, jota ampumamme metsänriista lisäsi, oli vielä runsas, mutta kerran tulisi sekin päivä, jolloin se loppuisi. Parin kuukauden perästä on sadeaika, ja silloin meidän täytyisi lähteä leiristämme. Kallioseinä oli marmoriakin kovempaa, ja aikamme ja työvälineemme eivät olisi riittäneet, jos olisimme yrittäneet hakata portaat noin korkealle. Ihmekö siis, jos me sinä iltana katselimme synkkinä toisiimme ja monta sanaa vaihtamatta ryömimme huopiemme alle.