Kadonnut mies

KADONNUT MIES

Kirj.

J. S. Fletcher

Suomentanut

Alpo Kupiainen

Alkuperäinen nimi: Missing Man

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

1. Viimeinen juna itäänpäin 2. Kenen muotokuva tämä on? 3. Mahdollinen omaisuus 4. Timanttinen kaulaketju 5. Poliisilaitoksen luettelo 6. Mustenäytteitä 7. Musta samettinauha 8. Fligwood's Rents 9. Lääkepullo 10. Salaperäinen vieras 11. Lady Riversreade 12. Toisella nimellä madame Listorelle 13. Kuka hän oli? 14. Kiristystäkö? 15. Paljastuksia 16. Vielä lisää 17. Revityt nimiliput 18. Sähkösanoma 19. Lontoon-tie 20. Yhteenvieviä jälkiä 21. Kirjallinen määräys 22. Kunnianarvoisa asianajaja 23. Little Smith-kadun emäntä 24. Piharakennus 25. Kuollut! 26. Waterloo-asemalla 27. Vakuutus

ENSIMMÄINEN LUKU

Viimeinen juna itäänpäin

Hetherwick oli sinä iltana syönyt päivällistä eräiden Cadogan-tarhan alueella asuvien ystäviensä seurassa ja viipynyt niin kauan keskustelemassa isäntänsä kanssa, että oli tullut jo puoliyö, ennenkuin hän poistui tämän luota ja lähti poikamies-asuntoonsa Templen lakiopisto-kortteliin. Oikeastaan hän ennättikin Sloane-aukion varrella olevalle rautatieasemalle vain sekunnin murto-osaa aikaisemmin, kun jo viimeinen itäänpäin menevä juna vihelsi lähtömerkin. Junassa oli matkustajia tuskin lainkaan; se vaunu, johon hän astui — ensimmäisen luokan tupakkaosasto — oli muutoin tyhjä; siihen ei tullut ketään silloinkaan, kun juna saapui Victoria-asemalle. Mutta St. Jamesin puiston pysäkillä ilmestyi vaunuun kaksi miestä, jotka istuutuivat Hetherwickiä vastapäätä.

Hetherwick oli nuori lakimies, joka aikoi antautua rikosasiain alalle, ja huomioiden tekemisen kyky oli hänen vahvoja puoliaan: tarkkaileminen ja havaintojen nojalla aprikoiminen kävivät häneltä aivan itsestään. Senvuoksi ja kenties myöskin siitä syystä, ettei hänellä juuri sillä hetkellä ollut mitään muuta ajattelemista, hän istuessaan piti silmällä tulokkaita. Hänestä oli tällainen puuhailu mielenkiintoista, huvittavaa ja koko lailla edullistakin, ja hyvin mielellään hän aina koetti ratkaista, mikä ja minkälainen joku henkilö oli.

Näistä hänen tarkkailtavikseen joutuneista miehistä vanhempi oli kookas ja tukeva mies, jolla oli tervevärinen iho ja joka näöstä päättäen oli kuusikymmen- tai kuusikymmentäviisivuotias. Hänen lyhyeksi leikattu hopeanharmaa tukkansa, huolellisesti hoidetut, harmaat viiksensä ja yleensä valpas ja eloisa ulkomuotonsa saivat Hetherwickin päättelemään, että hän oli tai oli ollut jollakin tavoin yhteydessä armeijan kanssa; tätä vaikutusta tehostivat vielä miehen hyvä ryhti, suorat hartiat ja koko olemus, joka osoitti, että hän oli kauan ja läheisesti ollut harjoitus- ja paraatikentän tuttavana. Kenties, tuumi Hetherwick; hän oli toimestaan eronnut aliupseeri, rykmentin vääpeli tai joku sentapainen. Tätä arvelua vahvisti muuten se seikka, että miehellä oli komea kävelykeppi, jonka pää oli kruununmuotoinen, joko kullasta tai kullatusta hopeasta. Myöskin hänen vaatteuksessaan oli jotakin sotilaallista; hän oli täsmällisesti puettu uudesta ja kirkkaasta, oikealta puolelta hiukan hankautuneesta silkkihatusta aina välkkyviksi kiillotettuihin kenkiin saakka. Hän oli hyvin säilynyt, herttaisen näköinen, rattoisa mies, nähtävästi hyvin tyytyväinen itseensä, perin elämänhaluinen ja eläisi kaikesta päättäen hyvin vanhaksi.

Toinen mies oli kokonaan toisenlaatuinen. Erotus alkoi vaatteista: jolleivät ne olleetkaan suorastaan viheliäiset, niin ainakin ne olivat nukkavierut, paljon käytetyt, kehnosti hoidetut ja huonosti puetut; mies oli ilmeisesti huolimaton, halveksi vaateharjaa eikä välittänyt siitä silmäänpistävästä seikasta, että hänen liinavaatteensa olivat kuluneet ja likaiset. Hän oli laiha, hintelä mies eikä varmastikaan painanut puoltakaan siitä kuin hänen kunnioitusta herättävä, hyvin ravittu seuralaisensa; hänen kellankalpeilla kasvoillaan oli riutunut ilme ja kokonaisuudessaan hän teki köyhissä oloissa elävän ihmisen vaikutuksen. Hetherwickin arvelun mukaan hän kuitenkin oli tavallista lahjakkaampi mies; hänen silmänsä olivat suuret ja älykkäät, nenä kaunismuotoinen, leuka voimakas ja päättäväinen. Paljaat kädet olivat sirot ja suhteelliset, sormet pitkät, hoikat ja suipot. Hetherwick pani miehen sormista merkille kaksi seikkaa: ensiksi ne olivat alituisesti rauhattomassa liikkeessä, ja toiseksi ne olivat kovin tahraiset, ikäänkuin mies olisi äskettäin sekoittanut värejä tai käsitellyt kemiallisia aineita. Ja siiten hän äkkiä huomasi isomman miehen käsissä ja sormissa samanlaisia tahroja — sinisiä, punaisia ja keltaisia läikkiä.

Astuessaan vaunuun miehet keskustelivat keskenään ja jatkoivat puheluaan istuuduttuaan paikoilleen. Hetherwick ei voinut olla kuulematta heidän sanojaan.

"Se on omituisin tapaus koko virka-aikanani", virkkoi kookas mies. "Tunsin hänet heti, kun silmäni osuivat valokuvaan. Kuinkas monta vuotta siitä onkaan? Kymmenen luullakseni — niin, kymmenen. Niinpä niin! Tunsin hänet varmasti. Kun saavumme hotelliini, näytän teille kuvan — leikkasin sen irti ja pistin sen talteen — ja te tunnette hänet siitä yhtä heti kuin minäkin — panen siitä veikkaan vaikka mitä! Siitä on mahdoton erehtyä!"

Puhuja käytti leveätä pohjoisten seutujen murretta, joka Hetherwickin mielestä oli täysin sopusoinnussa miehen tukevan ulkomuodon kanssa. Mutta toisen miehen puhetavasta kävi ilmi, että hän oli syntyperäinen lontoolainen.

"Kyllä minäkin uskon tuntevani hänet", vastasi hän taipuisasti. "Muistan sen naisen hyvin selvästi, vaikkakin olen nähnyt hänet vain kerran tai kahdesti."

"Hän on todella hienon näköinen nainen — ja kaunotar! — sellainen ei hevillä unohdu", selitti toinen. "Eivätkä vuodet nykyisin näytä kovin paljon muuttavan naisen ikää. Joka tapauksessa tunsin hänet! — 'Tepä se olettekin, rouvaseni', ajattelin heti, kun aukaisin sanomalehden. Mutta pidin kuin pidinkin asian omina tietoinani! Ei sanaakaan poikani tyttärelle, vaikka hän istui vastassani, kun tein havaintoni. Ei — ei yhdellekään ihmiselle! — ennen kuin tänä iltana. Sellaisista asioista ei lörpötellä — ei totisesti!"

"Juuri niin", myönsi pienempi mies. "Teidän mieleenne kai tietystikin johtui, että minä todennäköisesti muistan hänet ja silloiset tapahtumat. Kummallista! Perin kummallista! Ja nyt otaksuttavasti — mitä aiotte tehdä?"

"Siinäpä se!" vastasi toinen. "Onhan siitä kylläkin kulunut kymmenen vuotta. Mutta kuten tiedätte, ei merkitsisi mitään, vaikka olisi vierähtänyt kaksikymmentä vuotta. Sittenkin —"

Tässä kohdassa hän hiljensi äänensä hyvin matalaksi kuiskaukseksi ja kumartui toverinsa puoleen, joten Hetherwick ei kuullut jatkoa. Mutta hänestä näytti, että vaikka pienempi mies oli kuuntelevinaan hyvin tarkkaavasti, hänen ajatuksensa olivat kuitenkin kokonaan toisaalla. Hänen pitkät, tahraiset sormensa alkoivat liikkua entistä rauhattomammin, ja ennen kuin juna ehti Westminsterin kohdalle, vilkaisi hän kahdesti kelloonsa. Vielä kerran senjälkeenkin Hetherwick huomasi hermostuneen käden vavahdellen siirtyvän liivintaskuun päin. Hän sai sellaisen vaikutelman, että mies tarkkasi kookasta, puheliasta toveriaan omituisen salamyhkäisesti, ikäänkuin odottaen, että sattuisi jotakin epävarmaa, mutta todennäköistä, ja kummastellen sen viipymistä. Hän oli salaa vaanivan näköinen, ja vaikka hän silloin tällöin nyökkäsikin päätään ikäänkuin myöntymykseksi toisen kuiskauksiin, oli Hetherwick kuitenkin varma, että hän joko oli omissa aatoksissaan taikka ei välittänyt toverinsa puheista. Jos silmistä ja sormista sai päättää, oli miehen mieli muualla.

Juna porhalsi Westminsterin asemalle, viipyi puoliminuuttisensa ja lähti jälleen liikkeelle. Kookas mies jatkoi kuiskailuaan, ollen yhäti kumartuneena puhekumppaninsa puoleen, ja nauraa hihitti silloin tällöin, ikäänkuin olisi kertonut jotakin mehevää juttua tai laskenut sukkeluuden. Mutta äkkiä ja ilman minkäänlaista varoittavaa merkkiä hänen helposti luistavalta näyttävä puheensa katkesi jyrkästi. Hän tuijotti hurjasti ympärilleen. Hetherwick näki hänen silmänsä välähdyksen, kun hänen katseensa lipui vaunuosaston ympäri, eikä ikänään unohtanut sen kauhistuneen ihmettelevää ilmettä. Näytti siltä kuin miehen silmien eteen olisi salamannopeasti ilmestynyt joku hirmuolio. Hän aukaisi vasemman kätensä ja painoi sillä rintaansa ja kurkkuaan; toisesta kirposi kultanuppinen kävelykeppi, ja se ojentui eteenpäin ikäänkuin torjumaan iskua. Sitten se putosi lyijynraskaana kupeelle; myöskin toinen käsi herpaantui ja retkahti tarmottomana alas, ja ennen kuin Hetherwick ennätti liikahtaakaan, vaipui kookas ja tukeva vartalo takaisin nurkkaansa, ja silmät sulkeutuivat.

Hetherwick ponnahti pystyyn ja huusi toiselle miehelle:

"Ystävänne! Katsokaa!"

Mutta toinen mies katsoi jo. Myöskin hän oli hypähtänyt seisomaan ja kumartui nyt tunnustelemaan kookkaan miehen rannetta. Hän jupisi jotakin, mistä Hetherwick ei saanut selvää.

"Mitä sanoitte?" tiedusti Hetherwick kärsimättömänä. "Hyvä Jumala — meidän on tehtävä jotakin! Mies on — mikä hänen on? Halvausko?"

"Halvaus!" vastasi toinen. "Niin — varmastikin — halvaus. Hänellä oli kohtaus — vähäistä pahoinvointia — vähää ennen kuin tulimme junaan. Ah! Junahan pysähtyy. Charing Cross? Tunnen erään lääkärin, joka asuu täällä lähellä."

Junan vauhti väheni. Hetherwick kiskaisi auki viereiseen osastoon vievän oven — hän oli nähnyt siellä junailijan ja viittasi tälle.

"Joutukaa!" hän kutsui. "Tänne! Täällä on muuan mies sairas — luultavasti kuolemaisillaan! Tulkaa tänne!"

Junailija tuli — verkkaisesti. Mutta nähtyään nurkkaan lyyhistyneen miehen hän riensi ulko-ovelle ja antoi merkin ulkona seisoville asemahenkilöille. Vaunuun saapui juoksujalkaa virkapukuinen toimitsija.

"Mikä on hätänä?" hän kysyi. "Kohtauksen saanut matkustaja? Onko hänellä ketään seurassaan?"

Hetherwick vilkaisi ympärilleen, etsien tahrasormista miestä. Mutta tämä oli jo poistunut vaunusta ja kiiruhti parhaillaan asemasillalla ulko-ovelle vieville portaille. Hän huusi olkansa ylitse taakseen joitakuita sanoja, viitaten samalla ylöspäin.

"Tohtori! Lähellä!" hän selitti. "Tulen takaisin viiden minuutin kuluttua! Kantakaa hänet ulos!"

Mutta saapuvilla sattui olemaan lääkäri. Ennen kuin tahrasorminen oli kunnolleen ehtinyt näkyvistä, oli viereisistä vaunuosastoista saapunut väkeä, ja eräs mies tunkeutui etualalle.

"Olen lääkäri", hän sanoi lyhyesti. "Antakaa tilaa, tehkää hyvin!"

Toiset katselivat äänettöminä tulokkaan kiireisesti tutkiessa liikkumatonta potilasta. Äkkiä hän pyörähti ympäri.

"Tämä mies on kuollut!" hän virkkoi, puhuen nopeasti ja varmasti.
"Onko hänen seurassaan ketään?"

Rautatievirkailijat katsahtivat Hetherwickiin. Mutta tämä pudisti päätään.

"Minä en tunne häntä", hän vastasi. "Hänen seurassaan oli eräs toinen mies. He tulivat yhdessä vaunuun St. Jamesin puiston pysäkillä. Te näitte toisenkin", hän jatkoi, kääntyen junailijaan päin. "Hän hyppäsi junasta silloin, kun te tulitte tänne, ja juoksi portaita myöten ylös, sanoen menevänsä noutamaan jotakuta läheisyydessä asuvaa lääkäriä."

"Kyllä minä näin hänet ja myöskin kuulin hänen sanansa", myönsi junailija, vilkaisten portaihin ja uloskäytävään päin. "Mutta hän ei ole palannut", hän lisäsi.

"Olisi parasta kantaa vainaja ulos", sanoi tohtori. "Viekää hänet jonnekin asemasillalle!"

Tällä välin oli vaunuun saapunut asemapoliisi. Hän ja rautatieläiset kantoivat kuolleen asemasillan poikki odotushuoneeseen. Arvellen, että häntä kenties tarvittaisiin, Hetherwick seurasi jälessä tohtorin seurassa. Hetherwickistä tuntui katkeran ivalliselta se, että juna huolettoman ja välinpitämättömän tasaisesti lähti liikkeelle, heti kun he olivat päässeet ulos.

"Hyvä Jumala!" hän mutisi enemmän itsekseen kuin vieressään astelevalle miehelle. "Tuo mies-parka oli elossa ja, mikäli minä saatoin erottaa, mitä parhaissa voimissa ja hyvällä tuulella vain muutamia minuutteja sitten!"

"Epäilemättä!" huomautti tohtori kuivasti. "Mutta nyt hän on kuollut.
Miten se kävi?"

Hetherwick kertoi hänelle kaikki lyhyesti.

"Ja toinen mies on — tipotiessään!" virkkoi tohtori. "Hm! Mutta kenenkään mieleen ei otaksuttavasti juolahtanut pidättää häntä. Entä jos hän ei tulekaan takaisin — mitäs sitten?"

"Ette kai epäile, että tässä on tehty rikos?" huudahti Hetherwick.

"Asianhaarat ovat omituiset", selitti hänen toverinsa. "Tekisi mieleni sanoa, että mies vain kuoli! Hän kuoli niin äkkiä kuin ihminen voi kuolla, ikäänkuin hänet olisi ammuttu tai sananmukaisesti räjäytetty sirpaleiksi. Se ilmenee kaikesta siitä, mitä te olette kertonut minulle, ymmärrättehän? Ja kysymyksessä saattaa olla — myrkytys. Palaako se toinen mies? Jollei —"

Silloin Hetherwick alkoi aprikoida, palaisikohan toinen mies. Hän ei ollut tullut takaisin kymmenen, ei viidentoista eikä kolmenkymmenen minuutin kuluttua. Mutta toisia oli saapunut, rientäen harmaaseinäiseen odotussaliin ja keräytyen sen pöydän ympärille, jolle vainaja oli nostettu. He olivat enimmäkseen viranomaisia ja poliiseja, ja pian tuli myöskin eräs poliisilääkäri mukanaan poliisikomisarjus, muuan Matherfield-niminen mies, joka tunsi Hetherwickin. Molempien lääkärien tarkastaessa vainajaa toistamiseen veti Matherfield Hetherwickin syrjään. Viimemainittu esitti selostuksensa uudelleen, tällä kertaa mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Matherfield kuunteli, pudistellen päätänsä.

"Se toinen mies ei palaa!" hän sanoi. "Hän on nyt ollut poissa puoli tuntia. Luuletteko hänen tietäneen, että vainaja oli kuollut, ennen kuin hän laittautui tiehensä?"

"Sitä en osaa väittää", vastasi Hetherwick. "Kaikki kävi niin äkkiä, että se oli ohitse, ennen kuin käsitin, mitä oli tapahtunut. Mutta varmasti näin toisen miehen nopeasti, mutta tarkoin tutkivan kuollutta. Sitten hän suorastaan syöksähti ovelle — hän oli ulkona ja juoksemassa portaita ylöspäin, ennen kuin juna ehti lopullisesti seisahtua."

"Voitteko kuvata häntä, herra Hetherwick?" tiedusti komisarjus.

"Kuvatako häntä? Kyllä. Ja tunnen hänet myöskin", vakuutti Hetherwick. "Hänellä oli mieleenpainuvat piirteet. Tuntisin hänet jälleen missä hyvänsä."

"Hyvä on, meidän on koetettava saada hänet käsiimme", virkkoi Matherfield. "Mutta nyt meidän on toimitettava vainaja ruumishuoneeseen ja pidettävä huolta siitä, että hänet tutkitaan tarkoin, joten saamme tietää, mitä hänelle on tapahtunut. Teidän olisi parasta tulla mukaan, herra Hetherwick — oikeastaan tarvitsenkin teitä.".

Hetherwick lähti — synkän kulkueen jälessä, astellen molempien lääkärien seurassa. Hänen oli taaskin kerrottava näkemänsä poliisilääkärille. Tämä kuten kaikki muutkin pudisti epäilevästi päätään kuullessaan kellertäväkasvoisen miehen katoamisesta.

"Se oli pelkkä veruke", hän virkkoi. "Läheisyydessä ei asu ainoatakaan lääkäriä. Ettekö saanut minkäänlaista vihiä — nimittäin heidän keskustelustaan — kuka vainaja on? Mainittiinko yhtään nimeä?"

"En kuullut mainittavan ainoatakaan nimeä", vastasi Hetherwick. "He eivät käyttäneet nimiä puhutellessaan toisiaan. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuka mies on."

Sen olisi hänkin halunnut tietää, jossakin oli vainajalla tietystikin ystäviä. Hän oli puhunut hotellistaan — ehkä siellä joku odotti hänen tuloaan, joku sellainen, jolle tieto hänen kuolemastaan aiheuttaisi ankaran säikähdyksen ja ehkä raskasta huolta. Ja melkeinpä pelokkaan huolestuneena hän odotti poliisien tutkiessa kuolleen miehen taskuja.

Pian kertyi viereiselle pöydälle monenlaisia esineitä. Miehellä oli lompakko, jossa oli runsaasti rahaa, ja lisäksi oli rahaa irrallaan hänen taskuissaan. Vielä nostettiin esille komea kultakello paksuine perineen ja muistokoteloineen, kirjeitä ja papereita täyteen ahdettu taskukirja. Lisäksi tuli näkyviin kaikkea muuta tavaraa, jota hyvissä varoissa olevalla miehellä on mukanaan — sikarikotelo, hopeinen tulitikkulaatikko, hopeinen kynäkotelo, kynäveitsi ja niin edelleen. Oli selvää, että vainaja oli ollut hyvässä asemassa. Mutta komisarjus työnsi syrjään arvoesineet, kiinnittäen huomionsa ennen muuta taskukirjaan, josta hän kiireisesti otti esille kirjeet. Sekuntia myöhemmin hän kääntyi Hetherwickin ja lääkärien puoleen, nyökäyttäen päätään pöydällä viruvaan liikkumattomaan ruumiiseen päin.

"Tässä on hänen nimensä ja osoitteensa", hän ilmoitti, osoittaen kädessään olevia kirjekuoria. "Robert Hannaford, Malterin yksityinen hotelli, Surrey-katu, Strand. Kuten näette, tässä on useita sinne osoitettuja kirjeitä ja kaikki äskettäin päivättyjä. Meidän on käytävä siellä — siellä on ehkä hänen vaimonsa tai muita omaisia. Mikähän mies hän lienee? Luultavammin maaseutulainen. Mutta —"

Hän laski kirjeet pöydälle ja otti käteensä kellon — upean, kultakuorisen ajanmittarin — ja aukaisi takakuoren. Sen sisäpintaan oli hienosti kaiverrettu kirjoitus. Komisarjukselta pääsi huudahdus.

"Ahaa!" virkkoi hän. "Sitä hieman aavistinkin hänen ulkonäkönsä perusteella. Meikäläisiä miehiä! Katsokaas — 'Poliisimestari Robert Hannafordille hänen erotessaan lahjoittanut Sellithwaiten virkamieskunta'. Sellithwaite — missä se onkaan?"

"Yorkshiressä", vastasi eräs lähellä seisovista miehistä.
"Lounais-Ridingin piirissä."

Matherfield sulki kellon ja pani sen syrjään.

"No niin", hän sanoi, "ilmeisesti hän on Sellithwaiten entinen poliisimestari Hannaford Yorkshiresta ja asuu nyt Malterin hotellissa. Minun on poikettava siellä. Koska te, herra Hetherwick, viimeisenä näitte hänet elossa, toivon teidän lähtevän mukaani sinne — sehän on matkan varrella Templeen mennessänne."

Uteliaisuutta lähentelevä, ei vaivaava, vaan pakottava tunne sai Hetherwickin suostumaan tähän pyyntöön. Pian hän ja Matherfield astelivat yhdessä pitkin Thamesin rautatietä, keskustellen äskeisestä tapahtumasta ja aprikoiden Hannafordin äkillisen kuoleman syytä.

"Syyn saanemme tarkalleen tietää puolenpäivän aikaan", huomautti Matherfield. "Tietystikin toimitetaan ruumiinavaus. Mutta se toinen mies? Ehkäpä saamme täältä jotakin vihiä hänestä. Kenenkähän täällä kohtaamme? Toivoakseni emme hänen vaimoansa…"

TOINEN LUKU

Kenen muotokuva tämä on?

Malterin pienen yksityisen hotellin oven avasi isäntä itse, tyyni, hillitty mies, joka näytti entiseltä hovimestarilta. Hän oli hidaspuheinen mies eikä ollut ennättänyt vastata Matherfieldin varovaiseen, herra Robert Hannafordia koskevaan tiedusteluun, kun jo eräs pienen eteishallin ovista avautui ja aukkoon ilmestyi tyttö, joka kuultuaan komisarjuksen kysymyksen astui heti esille ikäänkuin vastatakseen.

Hetherwick tunsi tytön. Hän oli nähnyt tämän edellisenä iltapäivänä erään pintapuolisen tuttavansa, lakimiestoverinsa Kenthwaiten seurassa Suihkukaivo-pihalla. Kenthwaite oli ilmeisesti isäntänä, näytellen tytölle lakiopiston paikkoja. Hetherwick olikin ohimennessään kuullut Kenthwaiten kertovan seurakumppanilleen jotakin vanhojen rakennusten ja niitä ympäröivien pihojen historiasta. Sitten oli Hetherwickin huomio kiintynyt tyttöön. Tämä oli komea nainen, pitkä, solakka ja viehättävä; kasvojen ja vartalon eittämättömän kauneuden lisäksi hänellä näytti olevan keskinkertaista suurempi määrä luonteenlujuutta ja älykkyyttä; ja hän kuunteli oppaansa esityksiä silminnähtävästi huvitettuna ja ymmärtävänä. Hetherwick oli otaksunut, että hän ehkä oli joku Kenthwaiten serkku, joka asui maaseudulla ja oli mahdollisesti ensimmäistä kertaa käymässä Lontoossa, joka tapauksessa Hetherwick oli sivuuttaessaan tytön silmäillyt tätä siksi tarkoin, että nyt tunsi hänet heti. Hän huomasi myöskin tytön tuntevan hänet. Mutta toinen asia oli tärkeämpi — ja tyttö kävi siihen suoraan käsiksi.

"Kysyvätkö nämä herrat isoisääni?" hän tiedusti, astuen yhä likemmäksi ja kääntäen katseensa hotellin omistajasta vieraisiin. "Hän ei ole saapunut kotiin —"

Hetherwick oli iloinen kuullessaan, että vainaja oli tytön isoisä. Olihan sekin tosin läheinen sukulaisuussuhde, mutta ei niin läheinen kuin olisi saattanut olla. Ja hän havaitsi, että komisarjuskin tunsi huojennusta.

"Olemme kysymässä herra Robert Hannafordia", vastasi Matherfield.
"Onko hän teidän isoisänne — entinen Sellithwaiten poliisimestari
Hannaford? Juuri niin — olen kovin pahoillani siitä, että minun on
tuotava teille hänestä ikäviä sanomia."

Hän keskeytti puheensa ja silmäili tyttöä tarkkaan, ikäänkuin olisi tahtonut varmistua siitä, että tämä jaksaisi kuulla uutisen tyynesti. Ilmeisesti rauhoituttuaan siinä suhteessa hän jatkoi päättävästi:

"Ymmärrättekö. Se on — niin, pahin sanoma. Asianlaita on siten —"

"Onko isoisäni kuollut?" keskeytti tyttö. "Jos niin on, niin olkaa hyvä ja puhukaa suoraan — minä en pyörry, eikä minulle tapahdu muutakaan sentapaista. Mutta — tahdon tietää!"

"Valitettavasti minun on ilmoitettava, että hän on kuollut", vastasi
Matherfield. "Hän kuoli äkkiä junassa Charing Crossin asemalla.
Epäilemättä halvaus. Oliko hän terve, kun näitte hänet viimeksi?"

Tyttö kääntyi hotellin omistajan puoleen, joka kuunteli keskustelua ilmeisesti kummastuneena.

"En ole eläissäni nähnyt terveemmän näköistä miestä kuin hän oli poistuessaan tuosta ovesta kello puoliseitsemän!" huudahti Malter. "Hän oli perin reipas ja pirteä!"

"Isoisäni voi oikein hyvin", selitti tyttö tyynesti. "En muista hänen koskaan voineen pahoin — hän oli hyvin vahva ja elinvoimainen ihminen. Suvaitsetteko kertoa minulle, miten kaikki kävi?"

Matherfield kertoi, kääntyen silloin tällöin Hetherwickiin saadakseen vahvistusta sanoilleen. Lopuksi hän teki kysymyksen:

"Kukahan lienee se mies, jonka herra Hetherwick näki isoisänne seurassa? Muistatteko ketään, johon se kuvaus sopii?"

"En! En ketään", vastasi tyttö. "Mutta isoisäni tunsikin Lontoossa sellaisia ihmisiä, joita minä en tunne. Hän on ollut liikkeellä aika paljon koko ajan, siitä pitäen kun tulimme tänne kolme päivää sitten — hän etsi asuntoa."

"No niin, meidän on löydettävä se mies", huomautti Matherfield. "Luonnollisestikin, jos olisitte kuvauksesta tuntenut jonkun henkilön —"

"En", vakuutti tyttö taaskin. "En tunne ketään sellaista miestä.
Mutta haluatteko, että lähden kanssanne — hänen luokseen?"

"Se ei ole tarpeellista — teidän sijassanne en lähtisi tänään", vastasi Matherfield. "Käväisen täällä jälleen huomenna. Siihen asti jättäkää kaikki meidän ja lääkärien huoleksi. Teillä on kaiketi ystäviä Lontoossa?"

"Kyllä, kyllä meillä on ystäviä — jopa sukulaisiakin", sanoi tyttö.
"Minun on heti ilmoitettava heille tapahtumasta."

Matherfield nyökkäsi ja kääntyi ovelle. Mutta Hetherwick vitkasteli.
Hän ja tyttö katsoivat toisiansa. Äkkiä Hetherwick puhkesi puhumaan:

"Näin teidät tänään iltapäivällä Suihkukaivo-pihalla; seurassanne oli herra Kenthwaite, jota tunnen hiukan. Onko hän sattumalta sukulaisianne, joista äsken mainitsitte? Jos niin on, niin voisin, jos tahdotte, ilmoittaa hänelle asiasta; asumme lähekkäin."

"Ei", vastasi tyttö, "hän ei ole sukulainen. Tunnemme hänet.
Ilmoittakaa hänelle, tehkää hyvin, jollei siitä koidu teille vaivaa."

"Siitä ei ole vaivaa lainkaan", selitti Hetherwick, "ja — jos rohkenisin — toivoisin, että sallisitte minun pistäytyä täällä huomenna tiedustamassa, voisinko jollakin tavoin auttaa teitä."

Tyttö loi häneen nopean kiitollisen katseen.

"Olette kovin ystävällinen", hän virkkoi. "Kyllä."

Hetherwick ja poliisikomisarius poistuivat pienestä hotellista ja lähtivät yhdessä astelemaan katua pitkin. Matherfield näytti harkitsevan ankarasti. Heidän käveltyään jonkun matkaa Thamesin rantatietä ja edelleen Fleet-katua pitkin kuului tornikellon lyönti.

"Minusta tuntuu", huudahti Matherfield äkkiä, "minusta tuntuu, herra
Hetherwick, että tämä on — murha!"

"Luuletteko, että hänet on myrkytetty?"

"Todennäköisesti! Niin, nähkääs, tietystikin myrkytetty. Meidän täytyy saada se mies käsiimme! Ettekö muista mitään lisäpiirteitä hänestä antamaanne kuvaukseen?"

"Olette kuullut jo kaikki, mitä minulla on kertomista. Perin täydellisesti ja täsmällisesti olettekin. Tekisi mieleni väittää, ettei teidän pitäisi olla kovinkaan vaikeata saada hänet pidätetyksi — kuvaukseni perusteella."

Matherfield päästi äännähdyksen, joka oli puolittain naurahdus, puolittain ähkäisy.

"Voi, hyvä Jumala!" hän sanoi, "jonkun henkilön tavoitteleminen Lontoosta on samanlaista kuin neulan etsiminen heinäsuovasta! Tarkoitan tietystikin, että joskus on niin, useimmissa tapauksissa. Esimerkiksi tämä veitikka rientää Charing Crossin aseman portaille ja katoaa — minne? Hän on yksi ihminen seitsemän miljoonan miehen ja naisen seassa. Kuitenkin —"

Sitten he erosivat, ja Hetherwick palasi miettivänä kotiinsa, paneutui levolle ja virui yhäti syvissä mietteissä vuoteessaan, ennenkuin sai unta silmiinsä. Hän nukkui sinä yönä huonosti, mutta kohta kello kahdeksan jälkeen hän oli Kenthwaiten huoneistossa. Kenthwaite oli pukeutumassa ja nautti aamiaista samalla kertaa. Täyteen ahdettu asiakirja-salkku ja avonainen aikataulu osoittivat, että hänellä oli kiire junalle. Mutta hän keskeytti puuhansa, jääden suu auki ja silmät levällään töllistelemään kuullessaan Hetherwickin uutisen.

"Hannaford — kuollut!" hän huudahti. "Oh, hiisi — mutta hänhän oli terve kuin pukki eilen puolenpäivän aikaan, Hetherwick! Hän ja hänen pojantyttärensä kävivät eilen luonani, ja minä tarjosin heille murkinan — olen peräisin Sellithwaitesta, kuten tiedätte, joten luonnollisestikin tunnen heidät. Hannafordin oli poistuttava heti murkinan jälkeen — joku kohtaus — joten minä näyttelin tytölle näitä paikkoja hiukan. Hän on kaunis tyttö — ja älykäs. Nimi Rhona. Häntä kannattaa ihailla. Ja vanhus on kuollut! Siunatkoon!"

"Minusta tuntuu jokseenkin varmalta, että kysymyksessä on rikos", huomautti Hetherwick.

"Siltä näyttää hyvin suuressa määrin", vastasi Kenthwaite, ryhtyen jatkamaan kaksinkertaista tehtäväänsä. "Niin", hän lisäsi, "mutta, ikävä kylläkin, minä en voi millään tavoin olla neiti Hannafordille avuksi tänään — minun on mentävä ajamaan erästä ikävää kihlakunnan käräjien juttua, hyvä ystävä, ja minulla on hädin tuskin aikaa ehtiäkseni junaan. Mutta huomenna — ehkä sinun sopii olla hänen tukenaan tänä aamuna?"

"Kyllä", vastasi Hetherwick. "Minulla ei ole mitään tekemistä. Aion pistäytyä siellä hetkisen kuluttua. Asia on luonnollisesti minusta mielenkiintoinen. Se on omituinen juttu."

"Omituinen! Siltä totisesti tuntuu", myönsi Kenthwaite. "No niin — kerro neiti Hannafordille, että otan osaa hänen suruunsa, ja vakuuta hänelle, että jos päästyäni irti tehtävästäni voin toimittaa mitään — tiedäthän mitä puhua."

"Hän sanoi, että hänellä on sukulaisia Lontoossa", huomautti
Hetherwick.

"Serkkuja — tätejä — jotakin siihen suuntaan — luullakseni Tootingin tien tuolla puolen", selitti Kenthwaite. "Kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan! Hetherwick, minun on riennettävä juoksujalkaa!"

Hän nielaisi kahvinsa tähteet, sieppasi salkun ja syöksi tiehensä; Hetherwick palasi omaan asuntoonsa ja söi aamiaisensa verkkaisesti. Ja koko ajan hän pöydässä istuessaan mietti edellisen keskiyön tapahtumia, erityisesti tahrasormisen miehen äkillistä katoamista. Hetherwickistä tuntui miehen häviäminen osoittavan, että hän oli syyllinen. Hän ajatteli seuraavasti: se mies, joka karkasi Charing Crossilla, oli sukkelasti ja ovelasti myrkyttänyt tämän toisen miehen jollakin sellaisella aineella, joka vaikutti vasta jonkun ajan kuluttua, mutta sitten teki tehtävänsä hämmästyttävän nopeasti. Hetherwick oli sotapalveluksessa ollessaan useammin nähnyt ihmisten kuolevan kuin halusi muistaa. Hän oli nähnyt miehien saavan kuulan päähänsä ja toisten sydämeensä. Mutta yksikään niistä miehistä — joista jotkut olivat kaatuneet hänen rinnallaan — ei ollut kuollut niin yllättävän äkkiä kuin Hannaford. Ja hän joutui seuraavaan päätelmään: jos tahrasorminen mies oli myrkyttänyt Hannafordin, niin hänellä oli harvinaisen perusteelliset tiedot myrkyistä.

Hän poikkesi Surrey-kadulle kello kymmenen. Neiti Hannaford, ilmoitti hotellin omistaja, oli mennyt tätinsä, erään rouva Keeleyn, seurassa katsomaan isoisä-vainajansa ruumista — joku poliisiviranomainen oli noutanut heidät. Mutta hän oli käskenyt sanomaan kaikille, jotka ehkä kävisivät häntä tapaamassa, ettei hän viipyisi poissa kauan. Ja Hetherwick jäi odottamaan pienessä, himmeävärisessä kahvilahuoneessa; hän halusi tehdä Rhona Hannafordille eräitä kysymyksiä ja ilmoittaa hänelle muutamia seikkoja. "Perin surullinen tapaus, sir", huomautti hotellin omistaja, joka hyöri järjestelemässä aamiaispöytään. "Hirveä loppu niin erinomaisen terveelle miehelle kuin herra Hannafordille!"

"Kovin surullinen", yhtyi Hetherwick. "Eilen illalla tai pikemminkin tänä aamuna kerroitte herra Hannafordin olleen mitä parhaassa voinnissa ja mitä parhaalla tuulella lähtiessään kaupungille illansuussa."

"Niin juuri, sir! Hän oli rattoisa, ystävällinen herrasmies ja piti pilailusta. Kun avasin hänelle oven, laski hän naureskellen leikkiä kanssani — ei mieleenikään johtunut, sir, etten enää näkisi häntä elossa!"

"Ette kai tiedä, minne hän oli menossa?"

"En, sir. Eikä hänen pojantyttärensäkään — hän on näppärä nuori nainen, sir — tiedä sitä. Neito meni teatteriin tätinsä seurassa — saman naisen, joka saapui varhain tänä aamuna. Ensi töiksemme sähkötimme onnettomuussanoman hänelle, ja hän riensi tänne heti paikalla. Mutta herra Hannaford — niin, en tiedä, minne hän lähti viettämään iltaansa. Hän oli milloin kotosalla, milloin ulkona, enimmäkseen ulkona kaikkina näinä kolmena päivänä, jotka he ovat olleet täällä. Tietääkseni hän etsi vuokrattavaa taloa."

Rhona Hannaford palasi pian muassaan äidillisen näköinen nainen, jonka hän esitteli tätinään, rouva Keeleynä. Silloin Hetherwick muisti, ettei hän ollut esitellyt itseään. Korjatessaan tätä laiminlyöntiään hän sai tietää Kenthwaiten maininneen Rhonalle, kuka hän oli, kun hän sivuutti heidät edellisenä iltapäivänä. Hän kertoi Kenthwaiten lähettämän sanoman ja tarjosi tämän poissa ollessa palvelustaan.

"Olette kovin hyväntahtoinen", vastasi Rhona. "Mutta minun nähdäkseni ei ole mitään tekemistä. Poliisit näyttävät huolehtivan kaikesta — se komisarjus, joka eilen illalla oli täällä, oli äskettäin hyvin ystävällinen, mutta, kuten hän sanoi, ei voida tehdä mitään ennenkuin tutkinnon jälkeen."

"Niin", virkkoi Hetherwick. "Ilmoittiko hän milloin se pidetään?"

"Huomenaamulla. Minun pitäisi muka mennä sinne."

"Myöskin minä menen", huomautti Hetherwick. "Teiltä vaaditaan vain muodollisia tietoja. Minulla on enemmän kertomista. Toivoisinpa voivani kertoa enemmän kuin voin."

Molemmat naiset katsahtivat häneen kysyvästi.

"Tarkoitan", jatkoi hän, "että toivoisin estäneeni sen toisen miehen poistumasta junasta. Ette kai ole kuulleet poliiseilta mitään hänestä — siitä miehestä?"

"Emme. Häntä ei ole löydetty eikä hänestä ole saatu mitään tietoja tähän mennessä. Mutta te ehkä tiedätte sellaista, mitä hyvin mielelläni haluaisin tietää. Tehän näitte jonkun aikaa tämän miehen isoisäni seurassa, eikö niin?"

"St. Jamesin puiston luota Charing Crossille."

"Kuulitteko heidän keskusteluaan tai katkelmia siitä?"

"Koko paljon — aluksi. Myöhemmin alkoi isoisänne puhua kuiskaamalla, ja sitten en kuullut mitään. Mutta yhtenä syynä pistäytyessäni nyt luoksenne oli se, että saisin kertoa teille kuulemani, ja toisena se, että saisin kysyä teiltä muutamia seikkoja sen johdosta. Herra Hannaford puhui tälle nyt kadoksissa olevalle miehelle jostakin valokuvasta. Ilmeisesti oli kysymyksessä joku nainen, jonka hän, teidän isoisänne, oli tuntenut kymmenen vuotta sitten ja jonka toinenkin mies oli tuntenut. Isoisänne lupasi hotelliinsa saavuttuaan näyttää muotokuvan toiselle, jonka hän vakuutti varmasti tuntevan sen. Onko herra Hannaford maininnut siitä mitään teille? Tiedättekö, aikoiko hän tuoda tänne jonkun ystävänsä viime yönä? Ja tiedättekö mitään jostakin sellaisesta valo- tai muotokuvasta, johon hän viittasi?"

"Siitä, että hän aikoi tuoda tänne jonkun ystävänsä, ei minulla ole aavistustakaan. Mutta erään valokuvan tai oikeammin painetun jäljennöksen sellaisesta, olen kyllä nähnyt. Siitä tiedän jonkun verran."

"Mitä?" tiedusti Hetherwick innokkaasti.

"Asia on näin", vastasi tyttö. "Isoisälläni, joka, kuten nyt jo kai varmasti tiedätte, oli monta vuotta Sellithwaiten poliisimestarina, oli tapana leikata otteita sanomalehdistä — pikku pätkiä, rikosjuttujen selostuksia ja niin edelleen. Hänellä oli useita lippaita täynnänsä sellaisia leikkeleitä. Kun tuonnottain tulimme kaupunkiin, näin hänen leikkaavan muotokuvan junassa lukemastaan kuvitetusta lehdestä ja pistävän sen taskukirjansa väliin — erään taskukirjansa väliin, olisi minun sanottava, sillä hänellä oli niitä kaksi tai kolme. Tarkastaessani tänään kaikenlaisia esineitä, jotka hän oli jättänyt hajalleen yläkerrassa olevan makuuhuoneensa pukeutumispöydälle, huomasin hänen yhden taskukirjansa välissä saman valokuvan, jonka hän junassa leikkasi. Se on varmaankin sama, jota te tarkoitatte — hän on hyvin kaunis, huomattavan näköinen nainen."

"Voisinko saada nähdä sen?" pyysi Hetherwick.

Parin minuutin kuluttua hänellä oli leikkele kädessään — paperipalanen, joka oli sirosti irroitettu sitä ympäröineen tekstin yhteydestä ja johon painettu kuva esitti nähtävästi viidenneljättä tai neljänkymmenen vuoden ikäistä, ilmeisesti korkeassa asemassa olevaa ja varmasti, kuten Rhona Hannaford oli huomauttanut, kasvoiltaan kaunista ja huomattavaa naista. Sitä katsellessaan alkoi Hetherwickin silmistä kuvastua aavistavaa miettimistä, mutta sitä ei saanut aikaan itse kuva; hänen vain vilkaistuaan siihen kiintyi hänen huomionsa muutamiin sen reunoihin lyijykynällä kirjoitettuihin sanoihin:

"Minun käsittelemäni kymmenen vuotta sitten!"

"Onko tämä isoisänne käsialaa?" kysyi hän äkkiä.

"Kyllä, se on hänen", vakuutti Rhona. "Hänen tapanaan oli lyijykynällä merkitä muistiinpanoja ja selityksiä leikkeleihinsä — kaikenlaisia huomautuksia."

"Eikö hän maininnut teille mitään tästä kuvasta leikatessaan sen irti?"

"Ei — hän ei virkkanut siitä mitään. Näin hänen irroittavan sen ja kuulin hänen nauraa hihittävän pistäessään sen talteen, mutta hän ei maininnut siitä mitään."

"Ettekö tiedä, kuka tämä nainen on?"

"En suinkaan. Näettehän, ettei sen alla ole nimeä. Sanomalehdessä otaksuttavasti se oli, mutta hän ei leikannut muuta kuin kuvan ja reunuksen kaistaleen. Mutta päättäen hänen kirjoittamistaan sanoista tämä on jonkun sellaisen naisen kuva, joka joskus on ollut selkkauksessa järjestysvallan kanssa."

"Ilmeisesti!" jupisi Hetherwick ja istui sitten äänettömänä minuutin tai pari silmäillen kuvaa.

"Nähkääs", puhkesi hän äkkiä puhumaan, "toivoakseni sallitte minun osaltani koettaa edistää tämän jutun selvittämistä — luonnollisestikin haluatte, että se saadaan selväksi, ja aluksi pyydän teitä luovuttamaan tämän leikkeleen minulle. Älkääkä toistaiseksi hiiskuko kellekään — ei poliiseille eikä muillekaan utelijoille — että se on minulla. Tahtoisin puhella siitä Kenthwaiten kanssa. Ymmärrättekö? Koska olin saapuvilla, kun isoisänne kuoli, haluaisin ratkaista hänen kuolemansa salaperäiseltä tuntuvan arvoituksen, jos annatte tämän huostaani —"

"Hyvin mielelläni!" huudahti Rhona. "Mutta luuletteko, että siinä on ollut rikollista peliä, ettei hänen kuolemansa ollut luonnollinen, ettei sen syynä ollut vain sydänhalvaus vaan —"

Pienen kahvilahuoneen ovi avautui ja Matherfield pilkisti sisään. Huomattuaan siellä Hetherwickin hän viittasi tätä tulemaan eteissaliin ja sulki oven nuoren lakimiehen jälkeen. Hetherwick näki päältäpäin, että hänellä oli paljon uutisia, ja hänen mieleensä johtui heti tahrasorminen mies.

"No?" virkkoi hän kiihkeästi. "Oletteko saanut sen veitikan käsiinne?"

"Niin, hänetkö? Emme!" vastasi Matherfield. "Hänestä ei ole kuulunut eikä näkynyt merkkiäkään — tähän mennessä! Mutta tohtorit ovat suorittaneet ruumiinavauksen. Eikä heidän lausuntonsa jätä epäilyksen varaakaan. Myrkytetty!"

Matherfield hiljensi äänensä kuiskaukseksi lausuessaan viimeisen sanansa. Ja vaikka Hetherwick olikin valmistautunut kuulemaan tämän uutisen, säpsähti hän kuitenkin — tämän ilmoituksen jyrkkyys vaikutti samalla tavalla kuin olisi hänelle avattu näky hämyiseen, utuiseen kaukaisuuteen. Hän vilkaisi takanaan olevaan oveen.

"Luonnollisestikin on noille sisälläolijoille se ilmaistava", sanoi Matherfield, arvaten hänen ajatuksensa. "Se on varma asia. Lääkärimme epäili sitä alusta asti, ja hänen apunaan oli sisäministeriön erikoistuntija tarkastusta suoritettaessa — he väittävät, että vainaja on kuollut jostakin myrkystä — en ymmärrä niitä asioita — jota hänelle oli annettu kaksi tai kolme tuntia ennen kuolemaa, ja että kun se vaikutti, niin sen vaikutus oli salamannopea."

"Salamannopea", mutisi Hetherwick miettivästi. "Vaikutti salamannopeasti — osuvasti sanottu. Minä voin todistaa, että niin se teki!" Matherfield tarttui ovenripaan.

"No niin", hän virkkoi, "minun on kai parasta ilmoittaa se näille naisille. Sitäpaitsi haluaisin saada tietää eräitä seikkoja vainajan pojantyttäreltä. Olen tavannut hänet — ja hänen tätinsä — aikaisemmin — tänä aamuna. Sain selville, että Hannaford on huoltanut ja kasvattanut tätä tyttöä ja että tyttö on lopetettuaan koulunkäyntinsä ollut hänen luonaan Sellithwaitessa, joten hänen pitäisi tietää herra Hannafordista enemmän kuin kenenkään muun. Ja minun on hankittava tietoja niin paljon kuin suinkin. Tulkaa mukana sisälle!"

KOLMAS LUKU

Mahdollinen omaisuus

Molemmat naiset, sekä vanhempi että nuorempi, pysyivät rauhallisina Matherfieldin kertoessa sanomaansa. Rhona ei virkkanut mitään. Mutta rouva Keeley puhkesi puhumaan ponnekkaasti.

"Ei kestään ihmisestä ole milloinkaan pidetty enemmän — joka piirissä!" Hän huudahti. "Kuka olisi halunnut riistää häneltä hengen?"

"Juuri siitä meidän on otettava selkoa, hyvä rouva", selitti Matherfield. "Ja minun on saatava mahdollisimman paljon tietoja — varmastikin voi neiti Hannaford kertoa minulle koko joukon. Katsotaanpa, mitä tiedämme tänä aamuna kertomienne seikkojen nojalla. Herra Hannaford on ollut Sellithwaiten poliisimestarina joitakuita vuosia. Äskettäin hän erosi ja sai eläkkeen. Hän päätti sijoittua asumaan Lontooseen, ja hän ja te, neiti Hannaford, tulitte Lontooseen etsimään asuttavaksenne sopivaa taloa, saavuitte kolme päivää takaperin ja majoituitte tähän hotelliin. Se on kai oikein? No hyvä — selostakaapa sitten minulle, mitä hän puuhaili viimeisten kolmen päivän aikana! Mitä hän teki? Missä hän vietti aikansa?"

"En osaa kertoa teille kovinkaan paljoa", vastasi Rhona. "Hän oli ulkosalla suurimman osan päivästä ja enimmäkseen yksin. Olin hänen seurassaan kaupungilla vain kahdesti — kerran, kun kävimme ostoksilla, ja toisen kerran, kun pistäydyimme herra Kenthwaiten asunnossa Templessä. Minun tietääkseni hän etsi vuokrattavaa taloa — kävi taloasioitsijoiden luona ja niin edelleen. Hän oli kaupungilla aamuisin, iltapäivisin ja iltaisin."

"Eikö hän koskaan maininnut teille, missä oli ollut ja keitä tavannut?"

"Ei. Hän oli sellainen mies, joka pitää asiansa omina tietoinaan.
Minulla ei ole aavistustakaan, mihin hän meni tai keitä hän tapasi."

"Eikö hän virkkanut mitään siitä, mihin hän aikoi mennä edellisenä iltana?"

"Ei. Hän sanoi vain, että hän lähti kaupungille ja että tapaisin hänet täällä palatessani teatterista, johon aioin mennä rouva Keeleyn kanssa. Me tulimme takaisin tänne kohta yhdentoista jälkeen, mutta hän ei ollut kotona kuten tiedätte."

"Ettekö koskaan kuullut hänen puhuvan, että hänellä oli vihamiehiä?"

"Luullakseni hänellä ei ollut ainoatakaan vihamiestä koko maailmassa. Hän oli oikein hyväntahtoinen mies, ja hänestä pidettiin paljon niissäkin piireissä, joiden kanssa hän joutui tekemisiin poliisimestarina."

"Eikä hänellä otaksuttavasti myöskään ollut raha-asiallisia vaikeuksia? Eikä mitään huolia — mitään sellaista mikä olisi vaivannut häntä?"

"En usko, että hänellä oli minkäänlaisia huolia", vakuutti Rhona varmasti. "Hän ajatteli todella riemumielin Lontooseen asettumista. Mitä taas tulee rahavaikeuksiin, niin niitä hänellä ei ollut. Hän oli hyvissä varoissa."

"Hän oli aina säästäväinen ja tarkka mies", huomautti rouva Keeley.
"Niin kyllä, varsin hyvissä varoissa — lukuun ottamatta eläkettään."

Matherfield vilkaisi Hetherwickiin, joka oli kuunnellut tarkkaavasti kaikkia kysymyksiä ja vastauksia. Edellisen katse tuntui kehoittavan viimemainittua sekaantumaan puheluun.

"Mieleeni juolahti eräs seikka", virkkoi Hetherwick, kääntyen Rhonaan. "Tiedättekö, oliko isällänne asunnon etsimisen lisäksi mitään muita liikeasioita suoritettavina Lontoossa? Junassa häntä katsellessani hän näytti minusta olevan toimelias, tarmokas mies eikä suinkaan sellainen, joka luovuttuaan toimestaan jää lepäämään tyyten toimettomana. Aikoiko hän tietääksenne ryhtyä yrittämään jotakin, liittyä johonkin liikehommaan?"

Rhona harkitsi jonkun aikaa.

"Ei mihinkään liikeyritykseen", hän vastasi vihdoin. "Mutta eräs seikka saattaa olla yhteydessä sen kanssa, mihin viittasitte. Isoisälläni oli oma mielipuuhansa. Hän teki kokeita vapaa-aikoinaan."

"Minkälaisia kokeita?" kysäisi Hetherwick. Sitten hän äkkiä muisti molempien miesten sormissa olleet tahrat, jotka hän oli pannut merkille edellisenä yönä. "Kemiallisiako?" hän ehätti lisäämään.

"Niin, kemiallisia", myönsi tyttö kummastuneen näköisenä. "Mistä sen tiesitte?"

"Huomasin tahroja hänen käsissään ja sormissaan", selitti Hetherwick. "Samoin oli myöskin hänen seurassaan olleella miehellä. No niin — entä sitten?"

"Hänellä oli pieni laboratorio puutarhassamme Sellithwaitessa", jatkoi Rhona. "Siellä hän vietti kaikki joutohetkensä — niin hän oli tehnyt vuosikausia. Viime aikoina hän koetti keksiä jotakin — en tiedä mitä. Mutta vähää ennen lähtöämme Sellithwaitesta hän kertoi minulle ratkaisseensa tehtävänsä, ja suorittaessaan matkavalmistuksia ja seuloessaan papereitaan hän näytti minulle sinetöidyn kuoren, jonka hän ilmoitti sisältävän suuren keksintönsä yksityiskohtaisen selostuksen — hän väitti, että siinä oli mahdollinen omaisuus ja että hän kuolisi rikkaana miehenä. Näin hänen panevan kuoren taskukirjansa väliin, joka hänellä oli aina muassaan."

"Se oli kai sama taskukirja, jota tarkastin viime yönä", huomautti Matherfield. "Sen välissä ei ollut sinetöityä kuorta eikä sellaistakaan, josta sinetti olisi murrettu. Siellä oli vain kirjeitä, kuitteja ja vähäarvoisia papereita."

"Sitä ei ole myöskään hänen muiden taskukirjojensa välissä", selitti Rhona. "Tarkastin itse kaikki hänen tavaransa varhain tänä aamuna — kaikki täällä olevat tavarat. Eilen se kuori hänellä varmasti oli — hän otti jotakin taskustaan murkinoidessamme herra Kenthwaiten seurassa eräässä ravintolassa Fleet-kadun varrella, ja silloin näin sen. Se oli iso, neliskulmainen kuori; hän oli vetänyt sen etusivulle kaksi paksua, punaista viivaa, ja sen takapuoli oli runsaasti sinetöity mustalla lakalla."

"Tapahtuiko se eilen, niinkö sanoitte?" kysyi Matherfield terävästi. "Eilen keskipäivällä? Juuri niin! Koska se siis oli hänellä eilen puolenpäivän aikaan eikä ollut hänen taskuissaan viime yönä eikä ole hänen tavaroittensa seassa tässä talossa, niin on päivänselvää, että hän menetti sen eilen sanokaamme kello kahden ja puoliyön välillä. Mutta kenelle? Siitä seikasta on meidän otettava selkoa! Mutta oletteko varma, ettei hän laskenut leikkiä sanoessaan, että hänen keksintönsä saattoi olla kokonaisen omaisuuden arvoinen?"

"Aivan päinvastoin, hän oli perin tosissaan", vastasi Rhona. "Harvinaisen tosissaan. Hän ei suostunut kertomaan minulle, mitä se oli, eikä ilmaisemaan minulle mitään ykstyiskohtaisia tietoja — ilmoitti vain ratkaisseensa tehtävän ja tehneensä keksinnön, jota varten hän oli työskennellyt vuosikausia, ja sanoi, että salaisuus oli kuoressa ja rajattoman rahasumman arvoinen. Kysyin häneltä, mitä hän tarkoitti rajattomalla rahasummalla, ja hän vastasi: 'No niin, ainakin satatuhatta puntaa — ajan mittaan'."

Molemmat miehet vilkaisivat toisiinsa; koko seurue vaikeni.

"Ah!" äänsi Matherfield vihdoin. "Salaisuus, joka on sadantuhannen punnan arvoinen — ajan mittaan. Siihen on syvennyttävä — perin pohjin. Mitä arvelette, herra Hetherwick?"

"Niin", vastasi Hetherwick. "Teillä kai ei ole aavistustakaan siitä, oliko isoisänne ryhtynyt toimenpiteisiin esittääkseen keksintönsä tarjolle — tai aloittanut keskusteluja sen myymisestä? Eikö! No, voitteko sanoa, minkälaisen talon isoisänne olisi halunnut vuokrata Lontoosta? Tarkoitan, kuinka suuren vuokran hän olisi ollut valmis maksamaan."

"Siihen voin minä vastata", puuttui rouva Keeley puheeseen. "Hän mainitsi minulle tahtovansa hyvän talon — todella hyvän — sopivassa esikaupungissa, ja hän oli valmis maksamaan vuosivuokraa aina kolmeensataan puntaan saakka."

"Aina kolmeensataan puntaan vuodessa", kertasi Hetherwick. Hän ja Matherfield vilkaisivat toisiinsa merkitsevästi. "Näyttää siltä kuin hän olisi ollut varma melkoisista tuloista tai kuin hän jo olisi muuttanut keksintönsä rahaksi tai olisi ollut varma voivansa tehdä sen."

"Juuri niin", myönsi Matherfield. "En tietystikään tunne vainajan varallisuussuhteita, mutta hänen eläkkeensä suuruuden tiedän — ja kolme sataa puntaa vuodessa on — aika paljon! Hm! Meidän on koetettava saada selko siitä sinetöidystä kirjekuoresta."

"Minusta tuntuu, Matherfield", huomautti Hetherwick, "että meidän on ennen kaikkea saatava selville, missä Hannaford liikkui viime yönä sen jälkeen, kun hän lähti tästä hotellista, siihen saakka, kun hän kuoli junassa."

"Siihen työhön on jo käyty käsiksi", vastasi Matherfield. "Meillä on kokonainen pieni armeija liikkeellä. Mutta koska tarvitsemme kaiken sen avun, jonka voimme saada, aion hälyttää myöskin sanomalehtimiehet, herra Hetherwick, sillä sanomisto on aina suuriarvoinen tällaisissa seikoissa, ja jos neiti Hannafordilla on viime aikoina otettu valokuva isoisästään, niin pyydän sitä häneltä lainaksi, jotta se voitaisiin julkaista lehdissä. Saattaahan sen tuntea joku sellainen, joka viime yönä näki vainajan jonkun muun seurassa."

Rhonalla oli vähää ennen Sellithwaitesta lähtöä otettu valokuva, jossa vainaja oli siviilipuvussa, ja hän antoi Matherfieldille sitä muutamia kappaleita. Se ilmestyi samana iltana Meteorissa ja muissa iltalehdissä ja seuraavana aamuna eräissä päivälehdissä. Senjohdosta saapui muutamia tunteja myöhemmin kuulusteluun muuan mies, joka varmasti vakuutti nähneensä Hannafordin aikaisin murhailtana. Hänen ilmestymisensä oli ainoa huomattava piirre näissä tutkintotuomarin suorittamissa välttämättömissä alkuvalmistuksissa; ennen hänen esiintymistään ei ollut käynyt ilmi mitään, mitä Hetherwick ei jo olisi tietänyt. Hän oli itse ollut todistamassa; häntä kummastutti jonkun verran, ettei tutkintotuomari eivätkä poliisit kiinnittäneet kovinkaan suurta huomiota hänen naisen muotokuvaa koskevaan selostukseensa; he näkyivät pitävän Hannafordin huomautuksia pelkkinä puheliaina muisteloina jostakin rikollisesta. Myöskin Rhona oli esiintynyt, toistaen kaikki, mitä oli kertonut Matherfieldille ja Hetherwickille Malterin hotellissa: poliisien ja tutkintotuomarin mielestä olivat kadonnut sinetöity kuori ja sen sisältämä salaisuus hyvin tärkeä tekijä jutussa. Sitten olivat molemmat lääkärit asiantuntijoina antaneet lausuntonsa kuoleman syystä — se oli supistunut varmaksi selitykseksi, että Hannaford oli kuollut jostakin hienosta myrkystä, mutta täsmällisten yksityiskohtien esittäminen siirrettiin seuraaviin kuulusteluihin, jolloin asiantuntijat voisivat selostaa lähemmin tutkimuksensa tuloksia, ja kuulustelunpitäjä oli julistamaisillaan, että jatkokuulustelu tapahtuisi kahden viikon kuluttua, kun todistaja-aitioon opastettiin mies, joka oli tullut saliin ja keskustellut viranomaisten kanssa; hänen kertomuksensa sisälsi paljon valaisevia tietoja, mutta oli samalla omiaan tekemään tapauksen yhä salaperäisemmäksi.

Tämä mies oli hyvin kunnioitettavan näköinen, keski-ikäinen henkilö, joka ilmoitti nimekseen Martin Charles Ledbitter, olevansa vakuutuskonttorin johtaja Westminsterissä ja asuvansa Suttonissa, Surreyssa. Hänen tapansa oli, hän kertoi, matkustaa joka ilta Victoria-asemalta Suttoniin seitsemän ja kahdenkymmenen junassa. Tavallisesti hän saapui Victoria-asemalle vähää ennen seitsemää ja nautti lasin teetä ravintolassa. Niin hän teki myöskin toissa iltana. Hänen juodessaan teetään tarjoilupöydän ääressä astui saliin vanhahko mies, asettuen seisomaan lähelle häntä; hän uskoi, että tämä mies oli epäilemättä juuri sama, jonka kuva oli ollut joissakuissa edellisen illan ja sen aamun lehdissä. Hän oli siitä ehdottoman varma. Hän oli ensinnäkin pannut merkille miehen tahraiset sormet, kun tämä otti käsiinsä tilaamansa lasin wiskyä ja soodaa; samalla häntä oli ihmetyttänyt ristiriita miehen sormien ja hienon yleisvaikutelman ja tamineiden komeuden välillä. Samoin hän oli huomannut miehen kultanuppisen kävelykepin, jonka nuppi oli kruununmuotoinen. He olivat seisoneet vierekkäin muutamia minuutteja; sitten oli mies poistunut. Minuutin tai parin perästä hän oli nähnyt miehen uudelleen — tällä kertaa kirjamyymälän oikealla sivustalla, ilmeisesti odottamassa jotakuta henkilöä.

Tässä kohdassa alkoi kertomus todella käydä mielenkiintoiseksi; kaikki salissaolijat jännittivät silmiään ja korviaan, kun kuulustelija teki suoran kysymyksen:

"Odottamassa jotakuta? Näittekö hänen kohtaavan jonkun henkilön?"

"Näin!"

"Kertokaa näkemänne!"

"Kaikki kävi näin. Kun lähestyin kirjamyymälää ostaakseni iltalehden, seisoi ravintolassa näkemäni mies lähistöllä. Hän katseli ympärilleen, mutta piti etupäässä silmällä asematoimistojen ja junasiltojen väliselle laajalle aukeamalle vieviä käytäviä. Kerran tai pari hän vilkaisi kelloonsa. Asemakello oli silloin noin kymmenen minuuttia yli seitsemän. Mies näytti kärsimättömältä ja liikkui rauhattomasti sinne tänne. Menin hänen ohitseen kirjamyymälälle. Kun käännyin palaamaan takaisin, seisoi hän muutaman metrin päässä minusta pudistaen erään toisen miehen kättä. Heidän kättelytavastaan päättelin, että he olivat vanhoja ystävyksiä, jotka eivät kenties olleet tavanneet toisiaan vähään aikaan."

"Oliko heidän tervehdyksensä sydämellinen?"

"Minä nimittäisin sitä sydämellisyyden tuhlaamiseksi."

"Osaatteko kuvata toista miestä?"

"Voin kuvata, minkälaisen yleisvaikutuksen he molemmat tekivät. Vastatullut oli pitkä mies, pitempi kuin Hannaford, mutta ei niin vankkarakenteinen. Hänellä oli ulsterikankainen päällystakki, jossa oli vyö takana ja jonka väri oli joko hyvin tumman sininen tahi musta. Päässä hänellä oli silkkihattu, uusi ja kiiltävä. Minusta hän näytti komeasti puetulta — hienot kengät ja käsineet ja niin poispäin — ymmärrättehän, nopealla silmäyksellä saatu yleisvaikutelma. Mutta hänen kasvonpiirteistään en osaa sanoa mitään."

"Miksi ette?" tiedusti kuulustelija.

"Koska hänellä ensiksikin oli tavattoman isot, siniset silmälasit, jotka täydelleen verhosivat hänen silmänsä, ja koska toiseksi hänen kaulansa ja leukansa ympärille oli kiedottu paksu, valkea kaulaliina, joka samalla peitti hänen kasvojensa alaosan. Hänen hattunsa lierin ja takkinsa kauluksen välin täyttivät kaulahuivi ja silmälasit kokonaan!"

Kuulustelija oli pettyneen näköinen. Hänen mielenkiintonsa todistajaa kohtaan tuntui haihtuvan.

"Huomasitteko mitään muuta?" kysyi hän.

"Vain sen, että vastatullut tarttui Hannafordin käsivarteen ja että he lähtivät astelemaan vasemman puoliseen eteissaliin päin, ilmeisesti keskustellen vakavasti keskenään. Sen jälkeen en heitä enää nähnyt."

"Lopuksi haluaisin tehdä teille vielä yhden kysymyksen", virkkoi kuulustelija. "Sanoitte olevanne varma siitä, että sanomalehdissä julkaistu kuva oli Victoria-asemalla näkemänne miehen. Oletteko nähnyt vainajan ruumiin?"

"Olen. Poliisit veivät minut sitä katsomaan, kun ilmoittauduin todistajaksi."

"Ja tunsitte sen näkemänne miehen ruumiiksi?"

"Aivan varmasti! Siitä ei mielessäni ole pienintäkään epäilystä."

Viittä minuuttia myöhemmin oli jutun jatkokäsittelyn päivä määrätty, ja ne, joita asia lähimmin koski, keräytyivät ryhmäksi tyhjentyvässä salissa, keskustellen äskeisen todistajan kertomuksen johdosta. Matherfield oli miltei riemastuneen toiveikas.

"Tämä on jo parempaa, paljon parempaa!" hän selitti, hykerrellen käsiään, ikäänkuin odottaen voivansa kouraista niillä jotakuta. "Nyt tiedämme, että Hannaford sinä iltana kohtasi ainakin kaksi miestä. On helpompi löytää kaksi kuin yksi!"

Rhona, joka oli saapunut kuulusteluun Hetherwickin saattamana, näytti kummastuneelta ja kysyi: "Kuinka niin?"

"Herra Hetherwick käsittää sen", vastasi Matherfield nauraen. "Hän selittää sen teille."

Mutta Hetherwick ei virkkanut mitään. Hän vain aprikoi — yhäti aprikoi — kukahan oli se nainen, jonka muotokuva oli hänen taskussaan.

NELJÄS LUKU

Timanttinen kaulaketju

Kuulustelua lähinnä seuranneiden päivien aikana lujittui Hetherwickin mielessä yhä varmemmaksi se vakaumus, että Hannafordin muistikirjan välistä löytyneen kauniin ja huomattavan näköisen naisen muotokuvan leikkaamisella ja talteenpanolla oli suurempi merkitys kuin miltä ensi silmäyksellä näytti. Hän palautti mieleensä kaikki, mitä Hannaford oli siitä puhunut muutamina lyhyinä minuutteina ennen äkillistä kuolemaansa. Miksi hän oli niin innokkaasti tahtonut näyttää sitä toiselle miehelle? Aikoiko hän viedä tämän toisen hotelliinsa nimenomaan saadakseen näyttää sen hänelle — niin myöhään yöllä? Miksi kuvan herättämät muistot kiinnittivät — ilmeisesti — niin suuressa määrin hänen mieltään ja nähtävästi huvittivat häntä? Ja mitä oikeastaan tarkoittivat leikkeleen reunaan lyijykynällä merkityt sanat? — Minun käsittelemäni kymmenen vuotta sitten! Millaisissa oloissa tämä nainen oli ollut Hannafordin käsiteltävänä? Ja kuka hän oli? Kuta enemmän Hetherwick pohti, sitä varmemmaksi hän kävi, että tämä asia oli tärkeämpi kuin minä poliisit sitä pitivät. He eivät olleet välittäneet mitään Hetherwickin selostamasta, junassa tapahtuneesta keskustelusta — se, oli Matherfield sanonut, ei ollut mitään muuta kuin entisen poliisimestarin muistelmapakinaa; vanhat ihmiset muka mielellään puhelevat menneistä tapahtumista. Matherfield pani merkitystä koko seikalle ainoastaan siinä suhteessa, että se tuntui osoittavan Hannafordin jo kymmenen vuotta takaperin tunteneen kadonneen miehen, kuka hän sitten lieneekin ollut.

Viikon kuluttua loppuun eivät poliisit olleet saaneet tästä miehestä mitään tietoja. Ei myöskään oltu saatu vähääkään vihiä siitä henkilöstä, jonka Ledbitter vannoi nähneensä Hannafordin seurassa Victoria-asemalla. Lontoon etsivänosaston, Scotland Yardin, taitavimmat miehet olivat olleet yhtä mittaa uutterassa työssä, mutta eivät olleet saaneet mitään selville. Vain yksi henkilö oli nähnyt edellisen miehen, senjälkeen kun hän kiiti Charing Crossin portaille, huutaen menevänsä noutamaan lääkäriä, nimittäin maanalaisen rautatien aseman edustalla palvelusvuorollaan oleva poliisikonstaapeli. Hän oli huomannut miehen juoksevan asemalta ja rientävän minkä jaloista pääsi Villierskadulle; poliisi oli luullut häntä myöhästyneeksi matkustajaksi, joka ehätti tavoittamaan viimeistä omnibusvaunua Thamesin rantatiellä. Siihen päättyivät hänestä kaikki tiedot ja kaikki jäljet. Kookkaan miehen jäljille, jolla oli isot, siniset silmälasit ja valkea kaulahuivi, ei lainkaan päästy eikä saatu hänestä vihiäkään Ledbitterin kertomuksen lisäksi. Ledbitter oli kuitenkin ehdottomasti luotettava todistaja ja oli epäilemättä nähnyt Hannafordin tämän miehen seurassa. Oli niin ollen varmaa, että Hannaford oli viimeisillä elintunneillaan ollut kahden miehen seurassa, joita kumpaakaan ei löydetty. Hänen kuolemaansa seuranneiden neljänkolmatta tunnin kuluessa oli vapaaehtoisesti ilmoittautunut useita henkilöitä, jotka olivat olleet asioissa tai puheissa Hannafordin kanssa tämän saavuttua Lontooseen. Mutta kaikkien näiden henkilöiden kertomusten yhteisenä, merkillepantavana piirteenä oli se, ettei kukaan heistä tiennyt mitään Ledbitterin näkemästä pitkästä eikä Hetherwickin näkemästä nukkavieruisesta miehestä eikä myöskään siitä salaisuudesta, joka Hannafordilla oli mukanaan sinetöidyssä kuoressa. Tästä kuoresta oli sanomalehdissä ollut runsaasti selostuksia — mutta ei ilmestynyt ketään, joka olisi tiennyt siitä mitään. Ja kun entisen poliisimestarin hautajaisista oli vierähtänyt viikko, näytti hänen eittämätön murhansa joutuvan niiden monien salaperäisten tapausten joukkoon, joita ei koskaan saada selville.

Mutta Hetherwick alkoi syventyä koko sieluineen tähän juttuun, johon hän oli niin omituisesti päistikkaa sekaantunut. Hänellä oli silloin joutoaikaa; hänellä oli myöskin riittävästi maallista omaisuutta, ja hän halusi paljoa enemmän tutkia alaansa sielutieteelliseltä kannalta kuin ansaita rahaa harjoittamalla ammattiaan. Siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli kuullut lääkärien selvittäneen, että Hannaford oli myrkytetty, hän tunsi, että tässä oli murhajuttu, joka hänen oli pengottava pohjia myöten — se kiehtoi häntä. Ja koko ajan, kun hän mietti sitä ja sommitteli siitä olettamuksia, pyöri hänen mielessään kuva, joka oli hänen taskussaan. Kuka oli se nainen — ja mitä vainaja muisti hänestä?

Eräänä aamuna Matherfieldin ohimennen pistäydyttyä Hetherwickin asunnossa ilmoittamassa, etteivät poliisit olleet saaneet mitään selville, pani viimemainittu äkkiä hatun päähänsä ja lähti Surrey-kadulle. Hän tapasi Rhona Hannafordin täydessä touhussa valmistautumassa poistumaan Matlerin hotellista. Tyttö aikoi ainakin jonkun aikaa asua rouva Keeleyn luona. Hetherwick kävi suoraan käsiksi asiaan, jonka tähden oli tullut.

"Haluaisin puhua siitä naisen kuvasta, joka oli isoisänne muistikirjan välissä", hän alkoi, "ja joka nyt on minulla. Minkälaisesta julkaisusta hän sen leikkasi? Ilmeisestikin sanomalehdestä."

"Niin, mutta en tiedä, mistä lehdestä", vastasi Rhona. "Sen vain tiedän, että hän sai sen postissa samana aamuna, jona tulimme tänne. Posti saapui juuri silloin, kun olimme lähdössä asemalle. Hän työnsi kirjeensä ja sanomalehtensä — niitä oli monta — päällystakkinsa taskuun ja avasi ne junassa. Kuvan hän leikkasi matkalla Lontooseen. Lehden hän heitti pois muiden muassa. Hänellä oli tapana ostaa paljon sanomalehtiä ja leikata niistä muotokuvia."

"No niin — luultavasti siitä voidaan saada selko", jupisi Hetherwick, ajatellen ääneen. Hän vilkaisi ympäri huonetta, joka osoitti, että Rhona oli lähtöpuuhissa. "Te aiotte siis mennä asumaan tätinne luo?" hän huomautti.

"Jonkun aikaa — kyllä", vastasi tyttö.

"Toivoakseni sallitte käydä teitä katsomassa", pyysi Hetherwick. "Tämä juttu kiinnittää mieltäni peräti, ja kenties on minulla joskus kerrottavana siitä teille jotakin."

"Se olisi meistä hyvin mieluista", sanoi Rhona. "Annan teille osoitteen. En kuitenkaan aio olla joutilaana — jollette tule iltaisin, niin olen otaksuttavasti poissa kotoa."

"Minkälaista työskentelyä suunnittelette?" tiedusti Hetherwick.

"Arvelen ryhtyä kanslia- tai konttoritöihin", selitti Rhona.
"Asia on siten, että harjaannuin sellaisiin jo Sellithwaitessa.
Osaan konekirjoitusta, kirjeenvaihtoa, kirjanpitoa, ranskan- ja
saksankieltä — minulla on varsin hyvät tiedot ja taidot."

"Älkää pitäkö minua uteliaana", virkkoi Hetherwick äkkiä. "Isoisänne ei toivottavasti unohtanut teitä jälkisäädöksessään — olen kuullut, että hän oli tehnyt sellaisen."

"Kiitos!" vastasi Rhona. "Hän ei unohtanut. Hän määräsi kaikki minulle. Nyt minulla on noin kolmesataa puntaa vuodessa — pikemminkin enemmän. Mutta eihän minun silti pidä istua joutilaana homehtumassa, eikö niin?"

"Hyvä!" kehui Hetherwick. "Mutta — jospa se sinetöity kuori löydettäisiin! Jos se kerran oli sadantuhannen punnan arvoinen hänelle, on se sadantuhannen arvoinen hänen ainoalle perilliselleenkin. Sitä kannattaa etsiä!"

"Löydettäneenköhän mitään?" arveli tyttö. "Koko juttu on verhottu salaperäisyyteen, eikä minulla ole aavistustakaan sen ratkaisusta."

"Aika!" lohdutti Hetherwick. "Ja — kärsivällisyys."

Pian hän poistui ja poikkesi Brick Courtille, jossa Kenthwaiten asunto sijaitsi.

"Onko sinulla tärkeätä tekemistä?" hän kysyi astuessaan sisään.

"Ei mitään", vastasi Kenthwaite. "Antaa tulla vain!"

Hetherwick istuutui ja sytytti piippunsa.

"Tunnet Sellithwaiten, eikö niin?" hän virkkoi saatuaan tupakan suitsuamaan. "Olethan samasta kaupungista?"

"Syntynyt ja kasvanut siellä ja kihloissa erään sikäläisen tytön kanssa", vastasi Kenthwaite. "Pitäisipä tuntea! Mitä siitä?"

"Olitko siellä kymmenen vuotta sitten?" tiedusti Hetherwick.

"Kymmenen vuotta sitten. En — paitsi loma-aikoinani. Kymmenen vuotta sitten olin koulussa. Miksi kysyt?"

"Muistatko niiltä ajoilta mitään Sellithwaitessa tapahtunutta rikosjuttua, johon oli sekaantunut hyvin kaunis nainen — otaksuttavasti vastaajana?"

"En! Mutta niihin aikoihin olin enemmän kiintynyt krikettiin kuin rikoksiin. Ajatteletko sitä naista, josta Hannaford puhui junassa tietymättömissä olevalle vekkulille?"

"Juuri niin! Minusta tuntuu, että se on tärkeämpi seikka kuin poliisit luulevat."

"Se ei minua ihmetyttäisi. Katsokaammepa! Hannaford puhui tästä naisesta — mitä hän puhuikaan?"

"Että nainen oli käynyt hänen käsiensä lävitse kymmenen vuotta sitten."

"No niin, sehän on selvää! Jos hän kävi Hannafordin käsien lävitse kymmenen vuotta sitten, kun viimemainittu oli poliisimestarina, niin sen täytyi tapahtua Sellithwaitessa. Ja Sellithwaitessa täytyy olla selostuksia, erikoistietoja ja niin edelleen."

Hetherwick nyökkäsi ja poltti äänettömänä piippuaan jonkun aikaa.

"Taidanpa lähteä käymään siellä", hän virkkoi vihdoin.

Kenthwaite tuijotti hänen ihmeissään.

"Niin kiintynytkö juttuun!" hän huudahti.

"Se on omituinen tapaus", vastasi Hetherwick. "Tahtoisin saada sen selvitetyksi."

"No niin, sinnehän on vain neljän tunnin matka King's Crossilta", huomautti Kenthwaite. "Ja lisäksi se on mielenkiintoinen kaupunki. Vanha kuin vuoret ja niin uudenaikainen kuin suinkin saattaa. Erinomainen hotelli — 'Valkoinen karhu'. Ja sanonpa sinulle erään seikan, tulevaiseni veli, Michael Hollis, on siellä asianajajana. Annan sinulle hänelle osoitetun suosituskirjeen, ja hän opastaa sinua siellä ja auttaa sinua kaikessa, missä tarvitset."

"Olet kelpo mies!" kiitti Hetherwick. "Kirjoita se!"

Kenthwaite istuutui kirjoittamaan ja ojensi sitten kirjeen
Hetherwickille.

"Mitä sinä oikeastaan koetat ottaa selville?" hän kysyi, kun
Hetherwick oli kiittänyt häntä ja nousi seisomaan poistuakseen.

"Kaikki mitä voin siitä naisesta ja sen, miksi Hannaford leikkasi hänen kuvansa sanomalehdestä", vastasi Hetherwick. "Näkemiin! Käyn luonasi palattuani."