Blenkinsop ja Penteney tulivat äkkiä takaisin ja istuutuivat, Blenkinsop kirjoituspöytänsä ääreen ja Penteney lähelle häntä. Ja Blenkinsop kääntyi heti vieraiden puoleen. Hänen käytöksensä oli muuttunut; nyt hän näytti mieheltä, joka hyvin kiihkeästi haluaa saada vaikean kysymyksen ratkaistuksi.
"Olemme päättäneet puhua teille avoimesti", hän aloitti heti. "Se on, kertoa teille kaikki, mitä tästä asiasta tiedämme. Te, herra Matherfield, poliisilaitoksen edustajana, pitänette ilmaisemiamme tietoja tietystikin vain teille uskottuina. Minun ei tarvinne pyytää teitä, herra Hetherwick, pitämään kaikkea, mitä täällä sanotaan — kuten ymmärrätte! No niin, aluksi tahdon heti painaa mieleenne erään seikan, ehdottomasti vääjäämättömän tosiseikan. Lady Riversreade ei ole se nainen, joka kymmenen vuotta takaperin tunnettiin Sellithwaitessa rouva Whittinghamina, eikä Hannafordkaan luullut niin!"
"Mitä?" huudahti Matherfield. "Mutta —" hän pyörähti Hetherwickiin päin. "Kuuletteko?" hän lisäsi. "Mutta mehän tiedämme —"
"Antakaa herra Blenkinsopin jatkaa", sanoi Hetherwick tyynesti. "Hän selittää kai kaikki."
"Juuri niin", myönsi Blenkinsop. "Ja aloitan, koettamalla selvittää joitakuita mieleenne pujahtaneita erehdyksiä. Lady Riversreade ei ole rouva Whittingham. Se muotokuva, jonka Hannaford leikkasi sanomalehdestä, ei ollut lady Riversreaden."
Sen kuullessaan Hetherwick pakostakin hätkähti.
"Kenen se sitten oli?" hän kysyi. "Sillä totisesti minä luulin sitä häneksi."
Blenkinsop kumartui ja veti auki kirjoituspöytänsä laatikon. Asiakirjanipusta hän otti esille sanomalehden, joka oli huolellisesti taitettu kokoon ja varustettu huomautuslipulla. Levitettyään sen hän laski sen vieraitten eteen, osoittaen sinisellä kynällä merkittyä kuvaa. Hetherwick tunsi sen heti taskukirjansa välissä olevan kuvan kaksoiskappaleeksi. Mutta niissä oli tärkeä eroitus: Hannaford oli jättänyt pois tekstin leikkaamansa kuvan alta, mutta Blenkinsopin näyttämässä se oli. Hän säpsähti taaskin lukiessaan: Madame Anita Listorelle.
"Tämän kuvan Hannaford leikkasi sanomalehdestä", selitti Blenkinsop.
"Se ei ole lady Riversreaden kuva."
"No sitten se on hänen kaksoisolentonsa kuva!" huudahti Matherfield. "Lyön vetoa vaikka kuinka suuresta summasta, että jos kysytte sadalta ihmiseltä, jotka ovat nähneet lady Riversreaden, onko tämä hänen kuvansa, he vastaavat myöntävästi ja ovat valmiit vannomaan sen!"
"Tämä", sanoi Hetherwick välittämättä kumppaninsa purkauksesta, "näkyy esittävän erästä madame Listorellea, joka oheenpainetussa tekstissä selitetään kuuluisaksi jalokivien tuntijaksi. No, saanko esittää suoran kysymyksen, joka on yhteydessä keskusteluaiheemme kanssa? Kuka on madame Listorelle?"
Blenkinsop hymyili oraakkelimaisesti.
"Madame Listorelle", hän vastasi, "on lady Riversreaden kaksoissisar!"
KUUDESTOISTA LUKU
Vielä lisää
Blenkinsopin äkillinen ilmoitus, joka muutamien viime minuuttien keskustelun johdosta ei tullut Hetherwickille aivan aavistamatta, näytti kohdanneen Matherfieldin yllättävänä kuin salaman leimaus. Hänen suunsa avautui; silmät menivät levälleen; hän käännähti Hetherwickiin päin, ikäänkuin oltuaan eksyksissä sekavassa sokkelossa olisi äkkiä huomannut vapauteen johtavan tien.
"Oh, niin se on, niinkö?" hän huudahti. "Kaksoissisar, vai niin?
Sitten — mutta jatkakaa, herra Blenkinsop; alan käsittää asioita."
"Se panee epäilemättä ymmälle — sivullisen", vastasi Blenkinsop. "Selittääkseni sen on minun turvauduttava perhetarinaan. Lady Riversreade ja madame Listorelle ovat toistan vielä, kaksoisia. Heidän isänsä oli aikanaan kapteenina useissa kauppalaivoissa — vanhoissa purjealuksissa — ja liikkui paljon maailmassa. Hän meni avioliittoon amerikkalaisen naisen kanssa, ja hänen molemmat tyttärensä syntyivät Galvestonissa Teksasin valtiossa. Heidät kasvatettiin Amerikassa — mutta ei ole ollenkaan tarpeellista syventyä heidän aikaisen nuoruutensa yksityiskohtiin —"
"On eräs yksityiskohta, josta haluaisin selvyyttä, jos suvaitsette", pisti Hetherwick väliin. "Rouva Whittinghamilla, joka oli Sellithwaitessa kymmenen vuotta takaperin, oli ranteessaan monivärinen, tatuoitu käärmeen kuva. Hän käytti mustaa samettinauhaa sen peitteenä. Nyt —"
Blenkinsop kääntyi liikekumppaniinsa päin hymyillen.
"Ajattelin, että se tulisi puheeksi", hän virkkoi. "No niin, herra Hetherwick, jos haluatte sen tietää, niin ilmoitan, että molemmilla sisarilla on samanlainen tatuoitu kuva. Se oli vanhan merikarhun, heidän isänsä työtä — päähänpisto ja hupsu olikin. Hän antoi tatuoita ne tyttäriensä ollessa vielä hyvin nuoria; vanhemmalla iällä ne ovat heitä kovasti harmittaneet. Kumpainenkin heistä käyttää nyt käärmeen verhona samettista rannerengasta — sen tiedän."
"Kertokaa edelleen, tehkää hyvin!" pyysi Hetherwick. "Se kohta on selvä nyt."
"Huomaan, että olette toimittanut tiedusteluja omasta puolestanne", sanoi Blenkinsop. "No niin, koska olemme päättäneet ilmoittaa teille kaikki, pysymme myöskin sanassamme. Siirtykäämme siis Sellithwaiten juttuun! Olette otaksuttavasti kuullut siitä vain yhden toisinnon — kenties Hannafordilta; kenties olette lukenut sen vanhoista sanomalehdistä tai ehkä olette hankkineet tietonne itse paikalta — se on meistä sivuasia. Mutta te ette ole kuullut sen naisen kertomusta, joka silloin oli rouva Whittingham. Se esittää tapahtumat kokonaan toisissa väreissä. Erinäisistä syistä, jotka eivät kuulu meihin vähääkään, rouva Whittingham — se oli hänen laillinen nimensä siihen aikaan — majaili jonkun aikaa Sellithwaitessa. Hän teki useita kauppoja sikäläisen jalokivikauppiaan kanssa; lopuksi hän osti mieheltä timanttisen kaulaketjun kolmestatuhannesta yhdeksästäsadasta punnasta. Hän antoi kauppiaalle tämän summan suuruisen maksuosoituksen, varmasti luottaen, että silloin, kun se esitettäisiin hänen käyttämässään pankissa Manchesterissa, olisi sinne saapunut määrätty summa rahaa Amerikasta. Sattui odottamaton mutka — rahat eivät saapuneet — maksuosoitus palautettiin. Jalokivikauppias turvautui poliisiin — Hannaford, sikäläinen poliisimestari, hankki vangitsemismääräyksen ja vainusi rouva Whittinghamia käsiinsä. Hän pidätti rouvan, mutta tämä pääsi häneltä karkuun, poistui Englannista, palaten Amerikkaan. Jonkun aikaa hänellä oli rahallisia vaikeuksia. Mutta hän ei unohtanut velkojaan ja lähetti lopuksi sellithwaitelaiselle jalokivikauppiaalle timanttisen kaulaketjun sovitun hinnan ja summalle kahdeksan vuoden koron viiden prosentin mukaan. Hänellä on kauppiaan kuitti lähettämistään rahoista. Se siitä välikohtauksesta — tiesikö Hannaford suorituksesta vai eikö, siitä ei minulla ole aavistusta. Olemme taipuvaiset uskomaan, ettei hän tiennyt. Mutta — kaulaketjun hinta suoritettiin ja runsaasti."
"Voinen yhtä hyvin ilmoittaa, että tiedän sen", huomautti Hetherwick.
"Sain siitä tiedon suoranaisesti."
"Se on hyvä. Olette siis käynyt Sellithwaitessa", virkkoi Blenkinsop, hymyillen taaskin ovelan älykkääseen tapaansa, "ja nyt johdumme viimeaikaisiin tapahtumiin, jotka ovatkin paljoa tärkeämmät. Vähän aikaa takaperin — sanokaamme Hannafordin saapuessa Lontooseen — oli lady Riversreaden ja madame Listorellen asema seuraava. Lady Riversreade, sir John Riversreaden leski, oli perinyt miesvainajansa melkoisen omaisuuden, asettunut asumaan Riversreade courtiin Surreyhin ja perustanut kotinsa läheisyyteen hoitolan haavoittuneita upseereja varten, jonka edustajana Lontoossa on tämä ystäväni ja liikekumppanini, majuri Penteney. Hänen sisarellaan madame Listorellella oli vuokra-asunto Paddingtonissa ja toinen New Yorkissa. Hän oleskeli etupäässä New Yorkissa, mutta käymäseltään joskus Lontoossa ja joskus Pariisissa. Tosiasiallisesti madame Listorelle on jalokivien tuntija ja harjoittaa niiden kauppaa. Mutta hän on äskettäin mennyt kihloihin ja menee pian avioliittoon erään tunnetun päärin, vanhanpuoleisen, hyvin varakkaan miehen kanssa. Se on mahdollisesti suurelta osalta vaikuttanut niihin tapahtumiin, joista nyt aion kertoa teille."
"Otaksuttavasti minun mielestäni, Blenkinsop — ei mahdollisesti", oikaisi Penteney. "Otaksuttavasti — varmasti!"
"Otaksuttavasti, siis — todennäköisesti!" myönsi Blenkinsop. Hän kumartui kirjoituspöytänsä ylitse kuulijoittensa puoleen. "Ja nyt, hyvät herrat, olkaa hyvin tarkkaavaisia, sillä nyt joudun tämän jutun todella tärkeisiin kohtiin, jotka erikoisesti kuuluvat poliisilaitoksen alalle. Noin kaksi viikkoa takaperin pyrki lady Riversreaden puheille — hän oli silloin Riversreade courtin läheisyydessä sijaitsevan hoitolansa yksityiskonttorissa — eräs mies, joka käytti tohtori Cyprian Baseverien nimellä varustettua käyntikorttia. Lady Riversreade luuli, että käyntikortin omistaja oli lääkäri, joka halusi tutustua hoitolaan, ja mies päästettiin hänen luokseen. Pian lady Riversreade pääsi selville, ettei vieras ollutkaan tullut siinä tarkoituksessa kuin hän oli kuvitellut. Mies puhui hänelle omituisia asioita. Aluksi hän antoi lady Riversreaden tietää perinpohjin tuntevansa lady Riversreaden sisarelle Sellithwaitessa sattuneen kaulaketjuselkkauksen. Lady Riversreade, joka tunsi koko jutun, käsitti miehen saaneen tietonsa suoraan alkulähteestä. Mies myöskin vihjasi, että madame Listorellen olinpaikka ja kihlaus olivat hänen tiedossaan; lyhyesti sanoen, hän osoitti hyvin tutustuneensa sisarusten, sekä lady Riversreaden että hänen sisarensa, perheoloihin. Sitten hän paljasti korttinsa selvemmin. Hän selitti lady Riversreadelle, että eräs lontoolainen joukkue oli saanut tietoonsa Sellithwaiten jutun: vangitsemismääräyksen, pidätyksen ja karkaamisen, että he myös tunsivat madame Listorellen kihlauksen loordi — sanokaamme nyt aluksi loordi X:n — kanssa ja että he vaativat palkkiota vaikenemisestaan. Toisin sanoen, he tahtoivat kiristää rahaa. Jollei heille maksettaisi heidän vaatimaansa summaa, niin he menisivät loordi X:n luokse, esittäisivät hänelle asian, kertoisivat hänelle, että hän oli kihloissa naisen kanssa, joka heidän selityksensä mukaan voitiin maamme lakien mukaan vielä pidättää ja tuomita petoksesta."
"Eikö häntä voida?" kysäisi Matherfield äkkiä. "Tällaisissa tapauksissa ei luullakseni ole mitään vanhentumisaikaa, herra Blenkinsop. Syytös ei kai raukea, vaikka kuluisi kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta!"
"Olen jo maininnut, että Sellithwaiten juttu oli tiliasia", vastasi Blenkinsop. "Aikomus ei ollut pettää, ja koko rahaerä suoritettiin korkoineen asianmukaisesti. Mutta se ei ole nyt tärkeätä — kysymys on siitä, miten Baseverie esitti sen lady Riversreadelle. Lady Riversreade ei tietystikään tuntenut lakia, ja hän tuli levottomaksi sisarensa tähden. Hän kysyi Baseverielta, mitä tämä vaati. Mies sanoi silloin suoraan voivansa sopia miesten kanssa — jos lady Riversreade toimittaisi rahat. He olivat, hän väitti, jollakin tavoin hänen vallassaan, ja hän voisi käyttää sitä hyväkseen. Lady Riversreade tahtoi tietää, minkälainen se valta oli; hän ei suostunut ilmaisemaan sitä. Sitten hän tiedusti, kuinka paljon mies vaati, mutta tämä ei ilmoittanut sitäkään. Baseverie sanoi vain, että jos hän olisi valmis toimittamaan rahat miesten suun tukkimiseksi, niin hän, Baseverie, koettaisi seuraavan viikon aikana pakottaa heidät suostumaan kohtuulliseen maksuun ja pistäytyisi lady Riversreaden luona seuraavana perjantaina ilmoittamassa hänelle, mitä joukkue vaati. Lady Riversreade sopi hänen kanssaan siitä."
"Ja kysyi toivottavasti neuvoa sillä välin", jupisi Matherfield.
"Hänen olisi pitänyt luovuttaa mies poliisille heti paikalla!"
"Ei — hän ei pyytänyt neuvoa", jatkoi Blenkinsop. "Madame Listorelle oli Pariisissa — majuri Penteney oli asioissa maaseudulla. Lady Riversreade odotti Baseverien toista käyntiä. Tultuaan toistamiseen mies ilmoitti joukkueensa vaatimuksen — kolmekymmentätuhatta puntaa. Hän määritteli myöskin, millä tavoin se olisi suoritettava — hänen esittämänsä menettely olisi tehnyt mahdottomaksi saada selvää rahojen vastaanottajista. Mutta nyt oli lady Riversreade paremmin valmistautunut — hänellä oli ollut ajatusaikaa. Hän odotti majuri Penteneytä seuraavana päivänä ja tiesi sisarensa palaavan Pariisista seuraavana maanantaina. Senvuoksi hän sanoi Baseverielle antavansa vastauksen maanantaina, jos tämä sopisi hänen kanssaan jostakin kohtauspaikasta Lontoossa. Vihdoin he päättivät tavata toisensa Vivianissa Candlestick-solan varrella. Baseverie poistui. Seuraavana päivänä lady Riversreade kertoi majuri Penteneylle kaikki, mitä oli tapahtunut. Senjohdosta majuri meni lady Riversreaden seurassa Vivianiin maanantai-iltana. He odottivat tunnin yli määräajan. Baseverieta ei näkynyt —"
"Niinpä niin!" mutisi Matherfield. "Hän ei tahtonut näyttäytyä — koska majuri oli mukana!"
"Ehkä niin", myönsi Blenkinsop. "Joka tapauksessa häntä ei näkynyt, ei kuulunut. Niin ollen lady Riversreade poistui, jättäen majuri Penteneyn jälkeensä. Minun sopinee mainita, että majuri viipyi siellä vielä jonkun aikaa, etsien valppaasti katseillaan miestä, jota lady Riversreade oli kuvaillut hänelle yksityiskohtaisesti — miehen ulkomuoto on huomiotaherättävä, mikäli olen kuullut. Mutta hän ei nähnyt Baseveriesta jälkeäkään."
"Ei!" huudahti Matherfield pilkallisesti. "Ei tietysti! Mutta lady
Riversreade olisi hänet tavannut — jos hän olisi mennyt yksin!"
"No niin, siinä se asia", jatkoi Blenkinsop. "Nyt palaamme lady Riversreadeen. Hän ajoi sisarensa asuntoon Paddingtoniin, ja tapasi madame Listorellen, joka oli juuri palannut Pariisista. Hän kertoi sisarelleen kaikki, mitä oli tapahtunut. Madame Listorelle päätti heti lähteä New Yorkiin noutaakseen sikäläisestä asunnostaan eräitä papereita, jotka varmasti osoittaisivat, että hän oli täysin viaton Sellithwaiten jutussa. Jätettyään lady Riversreaden asuntoonsa madame Listorelle matkusti Southamptoniin ennen kello viittä seuraavana aamuna — no?"
Matherfield ähkäisi syvään ja löi kädellään otsaansa.
"Niin!" hän jupisi. "Juuri niin! Totisesti! Mutta jatkakaa — jatkakaa, sir!"
"Näytte olevan kovin ihmeissänne", sanoi Blenkinsop. "Mutta — Southamptonissa hän tilasi matkalipun sille nimelle, jota hän aina käytti matkoillaan — tyttönimelleen — Tartaricilla, jonka piti lähteä samana päivänä iltapuolella. Sen tehtyään hän meni erääseen hotelliin puoliselle. Sitten hän alkoi pohtia asioita rauhallisemmin. Ja loppujen lopuksi hän, sensijaan että olisi matkustanut New Yorkiin, meni takaisin laivayhtiön konttoriin, peruutti pilettitilauksensa ja lähti junassa loordi X:n maatilalle Wiltshireen sekä kertoi loordille koko jutun. Sieltä hän sähkötti sisarelleen, mitä oli tehnyt, ja illalla kirjoitti hänelle. Tällä välin oli lady Riversreade varhain aamulla palannut Riversreade courtiin. Majuri Penteney meni hänen seurassaan. Lady Riversreade uskoi Baseverien varmasti tulevan häntä tapaamaan. Ja mies tuli! Mutta hän ei tavannut lady Riversreadea, vaan majuri Penteneyn — yksin. Ja majuri Penteney puhui hänelle ensin vähän aikaa suoraa kieltä ja sitten, kuvaannollisesti puhuen, potkaisi hänet ulos, käskien hänen tehdä pahimpansa. Mies lähti — saatuaan varoituksen, että jos hän vielä joskus näyttäytyisi siellä, hänet jätettäisiin poliisien käsiin."
Matherfield ähkäisi taaskin, mutta nyt hänen harminsa syy oli ilmeisesti toisenlainen.
"Erehdys, sir — suuri erehdys!" hän huudahti, pudistaen päätään
Penteneylle. "Teidän ei olisi pitänyt päästää sitä vintiötä sillä
tavoin! Teidän olisi pitänyt luovuttaa hänet poliisille heti. Mennyt?
Nyt on mahdotonta tietää, missä hän on!"
Penteney nauroi.
"Niinköhän? Emme sentään ole aivan niin typeriä kuin näytämme,
Matherfield", hän vastasi. "Kun tiistaiaamuna lähdin Dorkingiin lady
Riversreaden seurassa, oli muassani sukkela mies, johon voin luottaa.
Hän näki Baseverien sekä tulevan että menevän. Luullakseni saamme
Baseverien käsiimme millä hetkellä tahansa. Miehemme ei päästä häntä
näkyvistään!"
"Vai niin? Se on parempi, sir, paljoa parempi!" sanoi Matherfield. "Se on paikallaan! Sellaista veitikkaa olisi pidettävä silmällä yötä päivää. Entä sitten, hyvät herrat, tämä palkkio? Ajatus sen julistamisesta sai tietysti alkunsa tämän Baseverien vehkeilystä. Mutta — miten oikeastaan? Puhuiko hän lady Riversreadelle Hannafordista?"
"Ei!" vastasi Blenkinsop. "Aioin juuri kertoa, kuinka tulimme julkaisseeksi ilmoituksen. Koko sunnuntai-iltapäivän ja -illan sekä osan maanantaiaamua lady Riversreade, majuri Penteney ja minä neuvottelimme tästä asiasta. Selitän heti aluksi, miten ja minkätähden ajattelimme sen olevan yhteydessä Hannafordin murhan kanssa, josta kaikki tietystikin olimme lukeneet sanomalehdistä."
"No miten? Minkä tähden?" kysäisi Matherfield.
"Seuraavasta syystä", vastasi Blenkinsop. Hän naputti kirjoituspöytäänsä antaakseen pontta puheelleen ja silmäili samalla Matherfieldia tarkasti. "Siitä syystä, että Baseverie väitti, että kiristäjäjoukkueen hallussa oli alkuperäinen määräys rouva Whittinghamin vangitsemisesta!"
Hetherwickin teki mieli ponnahtaa pystyyn ja huudahtaa ääneen. Hän kuitenkin hillitsi itsensä, mutta Matherfield ei ollut niin maltillinen.
"Ahaa!" hän äänsi terävästi. "Ahaa!"
"Siinä Baseverie astui harha-askeleen", jatkoi Blenkinsop. "Siitä hänen ei olisi pitänyt hiiskua mitään. Mutta hän teki sen — epäilemättä hän piti rikasta naista helppona saaliina. No, alkaessamme neuvotella me tietysti tunsimme Sellithwaiten jutun tarkoin; tiesimme myöskin sen, että siihen aikaan oli poliisimestarina Hannaford ja että vangitsemismääräys oli hänellä; oli varsin todennäköistä, että hän oli säilyttänyt sitä muistikirjansa välissä ja että se oli ollut hänen taskussaan hänen saapuessaan Lontooseen. Heti mieleen johtuva päätelmä oli senvuoksi, että ne miehet, joilla pidätysmääräys nyt oli, olivat otaksuttavasti saaneet sen väärillä keinoilla Hannafordilta ja sekaantuneet hänen murhaansa. Ja vielä enemmänkin — oliko Baseverien mainitsemaa joukkuetta olemassakaan? Eikö joukkue todennäköisesti ollut — Baseverie?"
"Niin!" mutisi Matherfield. "Olen sitä ajatellut!"
"Mutta", jatkoi Blenkinsop, "oli mahdollisuus, että joukkue oli olemassa. Tutkimme perin pohjin kaikki sanomalehti-selostukset. Huomasimme, ettei Hannafordin puuhista tiedetty juuri mitään siitä alkaen, kun hän saapui Lontooseen, hänen kuolemaansa saakka. Ainoa mies, joka olisi voinut kertoa Hannafordin hommista tämän kuoliniltana — Granett — oli kuollut, ilmeisesti myrkytettynä kuten Hannafordkin. Nämä asianhaarat — ne ovat kai herättäneet teidänkin huomiotanne — johtivat meidät uskomaan, että Hannaford oli täällä Lontoossa solminnut tuttavuuksia epäilyttävää lajia olevien ihmisten kanssa. Ja yksi asia oli ehdottoman varma — jos pidätysmääräys todella oli joukkueella tai Baseveriella, niin se oli saatu Hannafordilta! Vai mitä?"
"Se pitänee paikkansa", vahvisti Hetherwick. "Sen täytyi olla häneltä lähtöisin joko suoraan tai kiertoteitse."
"Meidän luullaksemme joukkue tai Baseverie sai sen suoraan häneltä", selitti Blenkinsop. "Me otaksumme, että jos on olemassa joukkue, niin Baseverie on sen toimiva, ehkäpä johtava jäsen, että Hannaford ennestään tunsi hänet tai jonkun muun jäsenen, että Hannaford oli hänen tai heidän seurassaan kuolemansa edellisenä iltana, että hän piloillaan kertoi heille huomanneensa madame Listorellen ja rouva Whittinghamin samaksi henkilöksi ja että he myrkyttivät hänet — ja Granettin, joka oli saapuvilla — säilyttääkseen salaisuuden yksinomaan itsellään sekä kiristääkseen sillä rahaa madame Listorellelta ja tämän sisarelta lady Riversreadelta. Sellainen on teoriamme pääpiirteissään — ja juuri senvuoksi me maanantaina puolenpäivän aikaan julkaisimme ilmoituksen. Arvelimme pitää asiat aluksi omina tietoinamme, ja jos saisimme pätevät todistukset, luovuttaa ne poliisille. Nyt tiedätte kaikki. Jos joukkue on olemassa, niin saattaahan joku jäsen, joka voi tyydyttävästi vierittää syyn niskoiltaan, viidentuhannen punnan tähden kavaltaa toiset; saattavathan myöskin tapahtumat kehittyä huippuunsa, ennen kuin me saamme selvät todistukset Baseverieta vastaan —"
"Vieläkin toivoisin, että joko lady Riversreade tai majuri Penteney olisi jättänyt hänet poliisien käsiin!" kiivasteli Matherfield. "Katsokaas —"
"Teidän on muistettava, ettei Baseverie vaatinut mitään itselleen", keskeytti hänet Penteney. "Hän esiintyi välittäjänä. Mutta miehemme on varma — toimestaan eronnut etsivä — ja —"
Samassa avautui ovi, ja huoneeseen astui konttoristi kädessään sähkösanoma. Blenkinsop repi kuoren auki, luki hätäisesti sanoman ja viskasi sen pöydälleen, huudahtaen harmistuneesti:
"Tämä on mieheltämme!" hän ilmoitti. "Lähetetty Doverista. Hän oli seurannut Baseverieta sinne — mutta Baseverie on livahtanut häneltä karkuun!"
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Revityt nimiliput
Penteney astahti eteenpäin ja otti sähkösanoman käteensä. Hetkisen kuluttua hän antoi sen Hetherwickille.
"Sepä kova onni!" hän tuskitteli. "Ja niin odottamatta! Vintiö on tietystikin pujahtanut mantereelle."
Matherfield luki sähkösanoman Hetherwickin olan ylitse.
"Seurasin häntä tänne viime yönä. Majoituin samaan hotelliin, mutta hän pääsi livistämään varhain tänä aamuna. Palaan nyt."
"Teidän olisi pitänyt palkata kaksi miestä", sanoi Matherfield. "Yksi ei ole kylliksi — tällaisessa tapauksessa. Mutta asia on, kuten jo äsken huomautin — tämä mies olisi pitänyt panettaa kiinni heti. Mutta —"
Hän nousi pystyyn, ikäänkuin kaikki puhuttavat olisi jo puhuttu, ja siirtyi ovea kohti. Mutta lattian puolivälissä hän pysähtyi.
"Ilmoittakaa minulle, jos joku tulee tänne vaatimaan luvattua palkkiota!" hän pyysi. "Se asia kuuluu poliisien alaan, kuten ymmärrätte."
Liikekumppanukset, joita sähkösanoma ilmeisesti harmitti kovasti, nyökkäsivät.
"Ilmoitamme siitä teille heti", lupasi Blenkinsop. "Ette luonnollisestikaan hiisku kellekään mitään siitä, mitä olemme kertoneet?"
"Olkaa huoleti!" vastasi Matherfield. "Se ei ole ainoa yksityisluontoinen, salainen piirre tässä jutussa, sen vakuutan." Kadulla hän kääntyi Hetherwickiin päin. "No niin! Olemme selvittänyt muutamia seikkoja, herra Hetherwick — tai oikeammin nuo kaksi selvittivät ne meille. Mutta olemmeko päässeet yhtään lähemmäksi sen kysymyksen ratkaisua, johon haemme vastausta — kuka myrkytti Robert Hannafordin?"
"Minun mielestäni olemme!" väitti Hetherwick. "Ainakin minä olen!
Joko Baseverie itse myrkytti hänet tai tietää, kuka sen teki!"
"Tietää, kuka sen teki!" kertasi Matherfield. "Niin! Se on todennäköisempää. En usko, että hän sen teki — siinä tapauksessa hän ei olisi niin valmis tunkeutumaan etualalle."
"Minä en ole siitä niin kovin varma", huomautti Hetherwick. "Päättäen siitä, mitä olemme hänestä kuulleet, hän tuntuu olevan julkea ja uskalias konna. Otaksuttavasti hän luuli saavansa lady Riversreadesta helpon saaliin; luultavasti hän myöskin arveli, että nainen, jolla on niin paljon rahaa, ei paljoakaan surisi kolmenkymmenentuhannen menetystä. Yksi asia on kuitenkin varma — Baseverie tietää sen, mitä me haluamme tietää. Mutta — hän on tipotiessään!"
"Kenties — kenties!" hoki Matherfield. "Ja kenties ei. Penteneyn palkkaama mies seurasi häntä Doveriin ja häipyi siellä jäljiltä, mutta silti ei ole sanottua, että Baseverie on matkustanut mannermaalle. Jos Baseverie on niin ovela veitikka kuin miltä hän tuntuu, niin hän on laskenut yhteen kaksi ja kaksi, kun majuri Penteney varoitti häntä pysymään poissa Riversreade courtin läheisyydestä. Todennäköisesti hän arvasi, että Penteney käskisi pitää häntä silmällä; ehkä hän huomasi vainuajansakin. Jos hänellä on vähääkään järkeä, niin hän sitten juoksutti miestä jonkun aikaa perässään ja lopuksi pujahti eroon. Ei! Minä luulisin Baseverien olevan jälleen Lontoossa. Jotensakin on asia niin, herra Hetherwick. Mutta mistäs tämä on? Tuossa tulee yksi miehistäni meitä vastaan. Jätin tiedon, mistä minut löydettäisiin."
Hetherwick katsahti eteenpäin ja näki heitä kohti tulevan miehen, joka silminnähtävästi oli siviilipuvussa oleva poliisi. Hän oli tyynen näköinen, jäyhäpiirteinen mies, mutta hänen yksinkertaisista kasvoistaan kuvastui selvästi, että hänellä oli uutisia.
"No, Marler?" tiedusti Matherfield, kun mies saapui heidän luokseen.
"Onko jotakin tapahtunut?"
Tässä Lincoln's Inn Fieldsin rauhallisessa kulmauksessa ei ollut ketään lähettyvillä, mutta sittenkin mies vilkaisi ympärilleen, ikäänkuin kovin peläten kuulijoita, ja alkoi sitten puhua kuiskaamalla.
"Luultavasti olen löytänyt sen rohdoskauppiaan. Ainakin siltä näyttää. Pistäydyin tänä aamuna Maiden Lanen varrella erään Macpherson-nimisen rohdoskauppiaan myymälässä. Näytin hänelle lääkepullojen rikkinäisten nimilippujen valokuva-jäljennökset ja kysyin häneltä, osaisiko hän antaa minulle mitään tietoja niistä. Hän taitaa olla perin varovainen mies, tarkasti jäljennöksiä pitkän aikaa virkkamatta mitään. Sitten hän sanoi oiettavansa, että olin poliisimies ja niin edelleen; minun oli tietysti pakko selittää hänelle vähä — vain vähä. Sitten hän aivan äkkiä pamautti: 'Kuulkaas, ystäväni, teidän olisi parasta ilmaista minulle suoraan, onko tämä Hannafordin myrkyttämisen yhteydessä.' Silloin luonnollisesti myönsin, että, kahden kesken sanottuna, se oli. 'Eikö juttu ole Matherfieldin hoidettavana?' kysyi hän. 'Lähettäkää Matherfield tänne. Teille en puhu mitään. Sen, mitä minulla on sanottavaa, sanon Matherfieldille.' Palasin senvuoksi päämajaan, ja siellä minulle kerrottiin, että olitte lähtenyt Lincoln's Inn Fieldsille."
"Hyvin tehty, nuori mies!" kehui Matherfield. "Jos olette löytänyt oikean miehen, niin kyllä muistan teitä. Mikä hänen nimensä olikaan — Macpherson, Maiden Lanen varrella? No hyvä! Sitten lähdenkin heti häntä tapaamaan. Ei sanaakaan kellekään, Marler!" lisäsi hän miehen kääntyessä poistumaan. "Kieli hampaiden takana! No, tässä nyt on yksi asia niinkuin olla pitääkin, herra Hetherwick", jatkoi hän hihittäen ja hykertäen käsiään. "Tämä on parempi kuin kaikki, mitä kuulimme Penteneyn toimistossa! Kunhan vain saan tietää sen miehen nimen ja osoitteen, jota varten se lääke oli valmistettu, niin uskon pääseväni aimo harppauksen eteenpäin. Mutta tulkaa mukaan — mennään yhdessä käymään rohdoskauppiaan luona."
Maiden Lanen varrella oleva myymälä, jonka eteen he pian pysähtyivät, oli pieni, vanhanaikainen liike; sen ikkunoissa ei ollut juuri muuta kuin tavanmukaiset värilliset pullot ja kadunpuolista, kapeata seinää koristamassa vain nimi "Macpherson", joka komeili haalistunein kultakirjaimin ajan kalvamassa kilvessä. Myymälä oli pimeä ja ummehtunut; Hetherwick sai pinnistää silmiään nähdäkseen pitkän, laihan, vanhanpuoleisen miehen, joka silmälasit nenällään seisoi hyvin täsmällisen ja siistin näköisenä ainoan myyntipöydän takana, silmäillen häntä ja Matherfieldia äänettömänä.
"Herra Macphersonko?" tiedusti Matherfield. "Sepä hyvä! Hyvää huomenta, sir. Nimeni on Matherfield — komisarjus Matherfield. Muuan miehistäni kertoi —"
"Hetkinen!" keskeytti rohdoskauppias. Hän meni myymälänsä takaosassa olevan verhon taakse, palaten sieltä pian mukanaan nuori mies, jolle hän kuiskasi pari sanaa. Sitten hän antoi merkin vierailleen, avasi peränurkassa olevan oven ja vei heidät yksityiseen vastaanottohuoneeseensa. "Täällä saamme olla rauhassa, herra Matherfield", hän sanoi. "Ja epäilemättä on asianne hyvin salainen."
"Sinnepäin", myönsi Matherfield, kun hän ja Hetherwick istuutuivat pienen pöydän ääreen. "Mutta konstaapeli jo kaiketi puhui teille jonkun verran. Hän kertoi näyttäneensä teille valokuva-jäljennökset eräistä revityistä nimilipuista, jotka ovat Hannafordin jutussa esiintyvän pullon kupeessa, ja että te ne nähtyänne tahdoitte tavata minua. No niin, sir, nyt olen tässä."
"Niin, juuri niin, herra Matherfield, juuri niin, pilkulleen", vastasi rohdoskauppias, kiertäen pöydän kohdalla palavaa kaasuliekkiä isommaksi. "Niin, totisesti!" Myöskin hän istahti pöydän ääreen ja pani pitkät, hoikat sormensa ristiin. "Niin, ja te arvelette, herra Matherfield, että tuo pullo on jossakin yhteydessä Hannafordin myrkyttämisen kanssa?"
"Olen vilpitön teitä kohtaan, herra Macpherson", virkkoi Matherfield. "Mutta sallikaa minun ensin kysyä teiltä jotakin! Oletteko lukenut tätä juttua koskevat sanomalehtiselostukset?"
"Olen, herra Matherfield — niin, kaikki, mitä olen saanut käsiini."
"Sitten tietänette, että samoin kuin Hannaford myrkytettiin myöskin eräs toinen mies — Granett — joka oli Hannafordin seurassa sinä yönä, jolloin se kaikki tapahtui. Tämä herrasmies on sama, joka oli silloin maanalaisessa junassa samassa vaunussa kuin Hannaford ja näki Hannafordin kuolevan sekä Granettin poistuvan muka noutamaan lääkäriä."
"Hän on siis kai herra Hetherwick", päätteli kemisti, kumartaen kohteliaasti. "Niin, juuri niin!"
"Te näytte lukeneen kuulustelun selostukset", huomautti Matherfield hymyillen. "No niin, kuten sanoin, myöhemmin tavattiin Granett kuolleena. Löysin lääkepullon ja lasin hänen vuoteensa vierestä. Niissä molemmissa oli ollut wiskyä, mutta asiantuntijoiden lausunnon mukaan oli niissä myöskin ollut myrkkyä — jäljet, he väittivät, olivat epäämättömän selvät. No, siinä lääkepullossa oli kaksi revittyä nimilippua — ylemmässä, kuten valokuva-jäljennöksestä näette, on ollut nimi — siitä on jälellä vain ristimänimen alkukirjain C ja sukunimen ensimmäinen kirjain A. Kaikki muu on poissa. Ja nyt haluan tietää, oletteko te se rohdoskauppias, joka valmisti pullossa olleen lääkkeen tai virkistysaineen tai mitä se lienee ollut, ja jos olette, kuka on se henkilö, jota varten sen valmistitte ja jonka nimien alkukirjaimet ovat C ja A. Ymmärrättekö?"
"Kyllä, kyllä, herra Matherfield!" vastasi rohdoskauppias innokkaasti. "Käsitän jokaisen sananne, ja perin selvää puheenne onkin. Ja olen valmis antamaan teille kaikki tiedot mitä voin, mutta ensin haluaisin tiedustaa teiltä erästä hyvin tärkeää asiaa. Jos olette lukenut parin viime päivän sanomalehtiä, herra Matherfield, niin tiedätte, että eräs Lincoln's Inn Fieldsin laidalla sijaitseva asianajotoimisto on luvannut viidentuhannen punnan suuruisen palkkion —"
"Tiedän sen hyvin, herra Macpherson", keskeytti hänet Matherfield naurahtaen ja salavihkaa vilkaisten Hetherwickiin. "Herra Hetherwick ja minä tulimme suoraan mainitusta toimistosta. Tahdotte kai tietää, onko sama asia, ilmaisetteko tietonne minulle vaiko heille? Haluatte olla varma, ettette siten menetä palkkiota?"
"Aivan niin, herra Matherfield, aivan niin!" myönteli rohdoskauppias kiihkeänä. "Arvasitte tarkoitukseni täsmälleen. Sillä tietystikin, kun on sellainen palkkio —"
"Jos ilmoitatte meille sellaisia seikkoja, joiden nojalla syyllinen voidaan vangita ja tuomita, herra Macpherson, niin voitte olla varma palkkiosta", vakuutti Matherfield. "Ja herra Hetherwick takaa sanani, siitä olen varma."
"Se riittää, hyvät herrat, se riittää!" huudahti Macpherson, kun Hetherwick oli jupissut myöntävästi. "Niin, se on kummallinen, synkkä juttu, enkä lainkaan aavistanut sekaantuvani siihen, ennen kuin konstaapelinne pistäytyi luonani tänä aamuna, herra Matherfield. Mutta sitten minulle selvisi! Ollakseni lyhytpuheinen sanon teille heti, että pullossa olleen vahvistuslääkkeen valmistin minä!"
Matherfield hieroi käsiään vastakkain.
"Hyvä!" hän virkkoi tyynesti. "Hyvä! Ja nyt sitten tärkein kysymys!
Ketä varten?"
"Eräälle tohtori Charles Ambroselle hänen omasta määräyksestään", vastasi Macpherson. "Se on jonkunlainen elvyke. Ensimmäisen kerran valmistin sitä hänelle kaksi vuotta sitten; senjälkeen olen valmistanut sitä hänelle useita kertoja. Viimeisen kerran se tapahtui noin kuusi viikkoa takaperin. Kaikki päivämäärät ovat kyllä kirjoissani; voin näyttää teille ne."
"Malttakaas vähän!" kehoitti Matherfield. "Se ei ole niin varsin tärkeää — vielä. Tohtori Charles Ambrose, niinkö? Onko teillä hänen osoitteensa?"
"Kyllä, varmasti!" vastasi rohdoskauppias. "Hänen osoitteensa on
John-katu 59, 3B."
"Adelphissa!" esitti Matherfield täydennykseksi.
"Adelphissa, juuri niin, John-katu 59, 3B, Adelphi", toisti
Macpherson. "Myöskin se on kirjoissa."
Matherfield jäi äkkiä tuijottamaan lattiaan äänettömänä. Nostaessaan päänsä taaskin pystyyn hän katsoi Hetherwickia silmiin.
"Eikö Granett huutanut, että hän tunsi erään läheisyydessä asuvan lääkärin, syöksyessään pois junasta Charing Crossin maanalaisella asemalla?" hän kysyi. "Ainakin kai saitte sen vaikutuksen, että hän tiesi jonkun lääkärin siellä lähellä?"
"Hän sanoi selvästi: läheisyydessä", vakuutti Hetherwick. "Kah, arveletteko —"
Matherfield keskeytti hänet heilauttamalla kättään ja kääntyi jälleen rohdoskauppiaaseen päin. "Oletteko nähnyt tämän tohtori Charles Ambrosen?" hän kysäisi äkkiä.
"Olen toki, herra Matherfield, useita kertoja", vastasi mies. "Mutta kun nyt johduin sitä ajattelemaan, en äskettäin."
"Milloin viimeksi?" tiedusti Matherfield.
"Muistaakseni silloin, kun hän käväisi täällä ja käski minun valmistaa hänelle uuden pullon virkistyslääkettään", sanoi Macpherson mietittyään jonkun aikaa. "Kuten juuri äsken mainitsin, on siitä ehkä kuusi viikkoa. Mutta kirjoissa —"
"Älkää vielä välittäkö kirjoista! Minkänäköinen tämä tohtori Charles
Ambrose on?"
"Pitkä, komea, hienopiirteinen mies — luullakseni noin nelikymmenvuotias. Iho, tukka, silmät, parta tummat. Viikset ja parran hän on leikkauttanut — niin, ulkomaalaisen tapaan. Oikeastaan hän muistuttaakin enemmän espanjalaista kuin englantilaista."
"Mutta onko hän englantilainen?"
"Olen aina pitänyt häntä englantilaisena; hän puhuu kieltämme kuin englantilainen — se on, kuten yläluokkaan kuuluva englantilainen. Kerran hän mainitsi olevansa Oxfordissa opiskelleita — puhelimme yliopistoista."
"Oliko hän hyvin puettu?"
"Kyllä vain, kyllä hän oli! Muodikas, hieno mies."
"Oletteko koskaan nähnyt häntä puettuna väljään, tummaan päällystakkiin, kaula ja kasvojen alaosa kiedottuina isoon, valkeaan, silkkiseen kaulaliinaan?"
"Kyllä olen nähnyt hänet sellaisessa asussa! Koleina iltoina. Tosiaan, myöskin sen hän kertoi minulle, että hänen kurkkunsa oli herkkä tulehtumaan."
"Hän suojasi itseään hyvin kaulaliinalla, vai mitä?" virkkoi
Matherfield.
"Juuri niin! Hänellä oli se käydessään täälläkin."
Matherfield loi Hetherwickiin merkityksellisen katseen.
"Hän on sama mies, joka kohtasi Hannafordin Victoria-asemalla sinä iltana! Se mies, jonka Ledbitter näki, mutta jota kukaan ei ole nähnyt senjälkeen!" hän huudahti. "Miljoona yhtä vastaan siitä! Mutta kuka hän on?"
"Tiedätte hänen nimensä ja osoitteensa", huomautti Hetherwick.
"Niin — mutta tiedän myös, ettei tämä herra Macpherson ole nähnyt häntä äskettäin!" tokaisi Matherfield kuivakiskoisesti. "Kuinka usein, herra Macpherson, te häntä tavallisesti näitte? Tarkoitan: näittekö häntä yleensä muulloin kuin silloin, kun hän kävi liikkeessänne?"
"Kyllä. Olen nähnyt hänet kadulla", vastasi rohdoskauppias. "Olen myöskin nähnyt hänen menevän Ruleen ja Romanoon sekä tulevan sieltä."
"Toisin sanoen", päätteli Matherfield, "hän oli varsin hyvin tunnettu Thamesin rantatien tässä päässä. En nyt ole varma siitä, etten itsekin ole nähnyt sellaista miestä — musta, silkille välkkyvä, huolellisesti hoidettu parta, aina perin komeasti puettu. Mutta — herra Macpherson ei ole tavannut häntä viime aikoina! Hm! Tiedättekö, harjoittiko hän tointansa, herra Macpherson?"
"Siitä en osaa sanoa mitään, herra Matherfield. Kun hän nimitti itseään tohtori Ambroseksi, otaksuin, että hän otti vastaan potilaita; mutta en lainkaan tiedä, minkälainen hänen oppiarvonsa oli ja minkälaiset hänen tutkintonsa olivat."
Matherfield vilkaisi kirjariviin, joka oli huoneen seinustalla olevan pöydän yläpuolella.
"Onko teillä jotakin uutta lääkäriluetteloa?" hän kysyi. "No, hyvä! Katsotaanpa sieltä! Etsikää sieltä hänen nimensä, herra Hetherwick!" jatkoi hän rohdoskauppiaan otettua kirjan hyllyltä. "Olette tottuneempi käsittelemään kirjoja kuin minä. Otetaanpa selville, onko siellä hänestä mitään!"
Selailtuaan jonkun aikaa luettelon lehtiä Hetherwick pudisti päätään.
"Täällä ei ole lainkaan Charles Ambrosen nimeä", hän ilmoitti.
"Etsikää vaikka itse!"
Matherfield silmäili osoitettua paikkaa eikä virkkanut mitään.
Macphersonilta pääsi hämmästyksen huudahdus.
"Niinpä niin, hän lienee ulkomaalainen sittenkin", hän huomautti. "Mutta minä en olisi pitänyt häntä ulkolaisena, ja varmasti hän sanoi minulle suorittaneensa tutkinnon Oxfordissa."
"Olkoonpa ulkolainen tai oxfordilainen, minun on saatava hänestä enemmän tietoja!" selitti Matherfield, nousi seisomaan ja tarttui keppiinsä päättäväisen näköisenä. "Niin, herra Macpherson, olemme teille kiitollisia, ja jos tämä johtaa tuloksiin — ymmärrätte! Mutta tällä hetkellä noudattakaa varovaisuutta, josta te skotlantilaiset olette niin kuuluisia — vai mitä?"
Kadulla Matherfield laski kätensä Hetherwickin kyynärvarrelle.
"Herra Hetherwick", hän lausui juhlallisesti, "olemme jäljillä — vihdoinkin! Niin totta kuin nimeni on Matherfield, olemme päässeet jäljille! Nyt lähdemme John-kadulle Adelphiin — ja olen valmis lyömään vetoa vaikka kuinka paljon siitä, että mies on kadonnut!"
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Sähkösanoma
Hetherwick seurasi kumppaniaan Thamesin rantatien poikki Adelphiin ja siihen taloon, johon he aikoivat — vanhaan, adamsilaiseen rakennukseen, joka nyt oli jaettu vuokra-asunnoiksi. Matherfield ei vaivautunut nousemaan ylempiin kerroksiin; hän etsi käsiinsä isännöitsijän ja tiedusti häneltä; mies pudisti päätään.
"Tohtori Ambroseko, sir?" hän kertasi. "Niin, kyllä, tohtori Ambrose asuu täällä — 3 B:ssä. Mutta hän ei ole asunnossaan, hän ei todellakaan ole kotosalla. Hän on ollut poissa noin kolme viikkoa — en tiedä, missä hän on."
Luotuaan Hetherwickiin merkitsevän silmäyksen Matherfield veti isännöitsijän syrjään ja puheli hänelle hetkisen; pian mies poistui portaita myöten pohjakerrokseen, josta he olivat hänet noutaneet.
"Asiat sujuvat hyvin", huomautti Matherfield, iskien silmää. "Hän vie meidät Ambrosen asuntoon. Sanoinhan, ettemme tapaisi Ambrosea täältä. Ei toki! Luulisin hänen livistäneen!"
"Entä jos hän palaa — meidän ollessamme täällä?" virkkoi Hetherwick.
"Jospa hän sen tekisi!" vastasi Matherfield hihittäen. "En mistään muusta olisi niin mielissäni! Jos hän tulisi, niin pyytäisin häntä pienelle kävelylle kanssani — selittämään muutamia asioita. Mutta hän ei näyttäydy! Mutta tuossa on isännöitsijä. Mennään yläkertaan!"
Isännöitsijä ilmestyi jälleen avainkimppu kädessään ja opasti heidät vanhan talon ylimmässä kerroksessa olevaan asuntoon. Avattuaan oven hän astui sivuun.
"Teidän ei tarvitse odottaa", selitti Matherfield. "Suljen oven poistuessamme ja ilmoitan siitä teille."
Heti isännöitsijän poistuttua hän meni sisään Hetherwick kintereillään ja sulki sitten huolellisesti oven heidän jälkeensä. Mutta vilkaistuaan ympärilleen arkihuoneessa, johon he olivat tulleet — se oli hieman siivoton ja kehnosti kalustettu — Hetherwick astui suoraan takan luokse ja osoitti uunin reunuksen yläpuolella riippuvaa, vanhuuttaan tahrautunutta ja haalistunutta valokuvaa.
"Tuossa on heti selvä ja merkitsevä todistuskappale!" hän huudahti.
"Tiedättekö, mikä tuo on, Matherfield?"
Matherfield katsoi osoitettuun suuntaan ja pudisti sitten päätään.
"Minulla ei ole siitä hämärintä aavistustakaan", hän vastasi. "Näen, että se on jonkun vanhan kirkon valokuva — siinä kaikki."
"Se on kuuluisa Sellithwaiten seurakunnan kirkko!" selitti Hetherwick. "Yksi Englannin kauneimpia kirkkoja! Katselin sitä — vain pikimmältään — käydessäni siellä. No niin, miksi on tämän miehen huoneessa Sellithwaiten kirkon kuva? Hannaford oli Sellithwaitesta."
"Se on joka tapauksessa tärkeä seikka", myönsi Matherfield. "Tänään pääsemme todella eteenpäin!" Hän silmäili valokuvaa tarkemmin. "Upea, vanha rakennus, kuten sanoitte", hän jatkoi. "Yksistään se, että hän on ripustanut kuvan seinälleen, todistaa, että hän on kiintynyt siihen. Sellithwaitelainen, todennäköisesti. Mutta siitä kaikesta saamme kyllä selon. Tarkastetaanpa nyt huonetta!"
Hetherwickin mielestä ei siellä ollut paljoakaan nähtävää. Asunnossa oli arkihuone, makuuhuone ja pieni kylpyhuone. Kalustus oli yksinkertainen, vanha ja jokseenkin kulunut; koko sisustus viittasi siihen, ettei huoneen asukas ollut kovinkaan varakas; ainoana varallisuuden merkkinä olivat pukeutumispöydän kalusto, hieno, joskin paljon käytetty seurustelupuku, joka oli heitetty sängynlaidalle ja huolellisesti laskoksiin taitetut ja silitetyt vaatteet makuuhuoneessa. Arkihuoneen hyllyllä oli joitakuita kirjoja, etupäässä lääketieteellisiä teoksia, muutamia henkilökuvia, pääasiallisesti opistolais- ja koululaisryhmiä, seinillä; keskellä lattiaa oli pöytä, jolla oli sekaisin kirjoja, kirjoitusvehkeet ja paperia. Matherfield alkoi penkoa niitä.
"Katsokaahan tuota!" hän huudahti äkkiä, osoittaen irtolehti-kalenteria, joka oli asetettu nojalleen kirjoituspöydän reunustaa vasten. "Huomatkaa päivämäärä! Maaliskuun kahdeksastoista! Juuri sinä päivänä Hannaford sai leponsa. Tai, ihan täsmällisesti puhuen, se oli edellinen päivä. Oikeastaanhan Hannaford kuoli yhdeksäntenätoista — kello — paljonkos se olikaan! — joka tapauksessa hyvin varhain aamulla. Mitä tästä käy selville? Se, ettei Ambrose ole ollut täällä kahdeksannestatoista päivästä lähtien. Siis — halloo!"
Käännellessään imuparperilehtiön ympärillä viruvia irtonaisia papereja hän oli äkkiä saanut käteensä sähkösanoman; yhtä äkkiä hän sysäsi sen Hetherwickille.
"Katsokaas!" hän huudahti. "Sepä löytö! Paras — tähän mennessä!"
Hetherwick luki viattomalta näyttävän sanoman:
'Se sopii. Kohtaan teidät Victorian kirjamyymälän luona tänä iltana kuten ehdotitte.
Hannaford.'
"Entä päiväys?" sanoi Matherfield kiihkeänä. "Maaliskuun kahdeksastoista! Nyt se on selvä. Se mies, joka kohtasi Hannafordin Victoria-asemalla, pitkä, kaulahuiviin kiedottu mies, jonka Ledbitter näki, oli Ambrose! Se on — varma!"
"Siltä tuntuu", vahvisti Hetherwick. Hän tarkasti yhäti sähkösanomaa. "Lähetetty Fleet-streetiltä kello kaksitoista ja viisitoista samana päivänä", hän mutisi. "Niin — siinä ei näytä olevan paljoa sijaa epäilylle. Mikähän mies tämä Ambrose on?"
"Siitä saamme pian tietoja!" vakuutti Matherfield reippaasti. "Nyt tuo sähkösanoma taskuun, ovi jälleen lukkoon, vielä jokunen sana isännöitsijän kanssa ja sitten hankkimaan niitä tietoja, joihin viittasitte! Tulkaa mukaan! Myöhemmin hankin kotitarkastusmääräyksen ja tutkin tämän asunnon perin pohjin. Mutta nyt liikkeelle!"
Alakertaan tultuaan Matherfield meni uudelleen isännöitsijän puheille.
"Mainitsitte tohtori Ambrosen olleen poissa jonkun aikaa", hän alkoi.
"Onko se harvinaista?"
"No, ei niin varsin", vastasi mies. "Aina siitä saakka, kun hän saapui tänne pari, kolme vuotta sitten, hän on usein ollut poissa jonkun aikaa. Luullakseni hän pistäytyi Pariisissa tuon tuostakin. Mutta muistaakseni hän ei tätä ennen ole kertaakaan ollut poissa kauempaa kuin viikon yhteen menoon."
"Hän oli ilmeisesti lääkäri", huomautti Matherfield. "Kävikö täällä hänen luonaan koskaan potilaita?"
Isännöitsijä pudisti päätään.
"Ei", hän vastasi. "Häntä tapaamassa ei täällä käynyt juuri ketään — en muista ketään paitsi niitä, jotka hän illalla toi mukanaan polttamaan piipun tai pari, ymmärrättehän. Tavallisesti hän lähti kaupungille varhain aamulla ja palasi kotiin myöhään — hyvin myöhään."
"Entä hänen ateriansa?" tiedusti Matherfield.
"Hän ei syönyt täällä — jollei hän itse valmistanut itselleen kahvikuppia aamulla", selitti isännöitsijä. "Kaikki ateriat ulkosalla — aamiainenkin. Sunnuntaisin samoin kuin arkipäivisin. Näimme häntä hyvin harvoin."
"Kuka siivoaa hänen huoneensa, laittaa kuntoon vuoteen ja niin edelleen?" kysyi Matherfield.
"Vaimoni", vastasi isännöitsijä. "Hän suorittaa kaiken sen."
"Ja kuinka pitkään aikaan hänellä ei ole ollut mitään tekemistä?"
"Kaiketi kolmeen viikkoon, niin se on. Tohtori ei milloinkaan virkkanut mitään lähtiessään — hän vain lähti. Palatessaan hän aina pistäytyi alhaalla ilmoittamassa tulleensa takaisin. Mutta koskaan hän ei ole ollut poissa näin kauan kuin tällä kertaa. Juuri tänä aamuna, vähää ennen teidän tuloanne, huomautti vaimoni minulle, että se tuntuu oudolta."
"Miksi niin?"
"Siksi, ettei hän ole ottanut mitään mukaansa. Poistuipa hän aikaisemmin vaikka kuinka lyhyeksi ajaksi, aina vei hän mukaansa käsilaukun, puhtaita liinavaatteita, parranajo-vehkeet ja muuta semmoista — hän oli erikoisen tarkka ulkoasustaan — aina puettu keikarimaisesti ja puhdas paita joka aamu. Hänellä olikin aina aika suuri pesulasku!"
"Tuntuiko hänellä olevan käytettävissään runsaasti rahaa?" kysyi
Matherfield. "Vai päinvastoinko?"
"Sitä en voi oikein sanoa", vastasi isännöitsijä. "Hän maksoi aina säännöllisesti vuokransa meille ja pesulaskunsa, mutta mistään muusta on meidän mahdoton tietää mitään. Mutta, kuten mainitsin, hän näytti aina herrasmieheltä."
"Ymmärrän!" virkkoi Matherfield. "No niin — iltapäivällä näette minut jälleen."
Hän asteli Thamesin rantatielle ja käski siellä Hetherwickin nousta ensimmäiseen tapaamaansa vuokra-autoon.
"Mihin nyt?" tiedusti Hetherwick, kun Matherfield oli seurannut häntä autoon lausuttuaan ohjaajalle jotakin.
"Nyt menemme, sir, Hallam-kadulle, lääkintähallituksen virastoon", vastasi Matherfield kerkeästi. "Olen ennenkin saanut penkoa lääkärien entisyyttä ja tiedän, mistä saan mahdollisimman tarkat tiedot heistä. Nyt otan selvää tohtori Charles Ambrosesta — luonnollisestikin siinä tapauksessa, että hän on englantilainen lääkäri."
"Otaksuttavasti hän ei ole", arveli Hetherwick, "samoin kuin
Baseveriekaan ei ole".
"Ahaa, Baseverie!" huudahti Matherfield. "Tällä hetkellä en muistanut koko sitä miestä. No niin, kun nyt kerran olemme siinä puuhassa, niin katsotaanpa, saammeko kaivetuksi joitakin tietoja hänestäkin. Tänä aamuna olemme saaneet aikaan koko paljon, herra Hetherwick!" hän jatkoi, hykertäen tyytyväisenä käsiään. "Olemme saaneet jotakuinkin varmasti todistetuksi, että juuri Ambrose kohtasi Hannafordin Victoria-asemalla, ja tiedämme, että Macpherson valmisti juuri hänelle sen pullon, jossa Granettin huoneesta löydetty myrkky oli. Ja nyt saamme toivottavasti lisää valaistusta hämäryyteen!"
Pian oli Hetherwick huoneessa, jossa paitsi häntä ja Matherfieldia oli yksitotinen virkamies. Nähtyään Matherfieldin valtakirjan ja kuultuaan hänen selityksensä tiedustelun syistä alkoi hän selailla luetteloitaan. Sitten hän poistui huoneesta ja viipyi poissa jonkun aikaa. Palatessaan hän toi kaksi paperiliuskaa, jotka hän ojensi Matherfieldille.
"Käskin kirjoittaa haluamanne tiedot", hän sanoi, "joten voitte tutustua niihin, milloin haluatte. Te" — hän hymyili kylmästi — "tahtoisitte arvattavasti kovin mielellänne löytää nämä miehet käsille."
"On perin todennäköistä, sir, että ennenkuin tämä päivä on mennyt mailleen, tavattoman kiihkeästi haluan saada heidät molemmat käsiini!" vastasi Matherfield, ja näytti melkein siltä kuin hän olisi iskenyt silmää. "Enemmän kuin kiihkeästi!"
Totinen virkamies nyökkäsi ja hymyili jälleen. Matherfield ja Hetherwick lähtivät. Kadulle päästyään Matherfield vilkaisi ympärilleen.
"Herra Hetherwick", hän sanoi, "kello on jo paljon yli kaksitoista, ja minä söin aamiaista ennen kahdeksaa — minun on nälkä! Poiketaan ensimmäiseen tiellemme osuvaan, siistiin ruokalaan ja tilataan jotakin haukattavaa! Ja siellä silmällemme näitä papereita."
Pian hän vei Hetherwickin erääseen ravintolaan; huomautettuaan pitävänsä oluesta ja juustosta siihen aikaan päivästä hän tilasi niitä ja vetäytyi kodikkaaseen nurkkaukseen, mihin Hetherwick seurasi häntä otettuaan wiskyä ja soodaa.
"Työskentelymme menestykseksi, herra Hetherwick!" esitteli Matherfield, kohottaen lasiaan. "Nyt minulla on varma tunne, että liitämme ketjuun renkaan toisensa jälkeen. Mutta katsotaanhan, mitä näihin paperilappuihin on piirustettu."
Hän laski paperikaistaleet pöydälle, jonka ääressä he istuivat. Kumpikaan ei ollut varsin monisanainen, mutta Hetherwickista niiden suora ja koristelematon sisältö oli kylläkin suurimerkityksinen.
"Charles Ambrose, lääk. kand. (Oxf.). Terveyshoidon tark., Cray port, Lancs., 1903-4; lääkärinä Whiteburn, Lancs., 1904-9; poliisilaitoksen lääkärinä, Sellithwaite, W.R., Yorksh., 1909-12; lääkärinä, Brondesbury, Lontoo, 1912-18. Poistettu luettelosta lääkintöhallituksen määräyksestä lääkärille sopimattoman käytöksen tähden, 1918."
"Se hänestä", mutisi Matherfield posket pullollaan leivästä ja juustosta. "Arvasin, että se olisi jotakin sentapaista! Ja nyt toiseen!"
"Cyprian Baseverie, lääk. & kir. lis. (Edinb.). Lääkärinä Birminghamissa, 1897-1902; Wyboroughissa, Northants, 1902-ix; Dalstonissa, N., 1911-17. Tuomittu petoksesta rikosasiain keskusoikeudessa 1917 ja poistettu luettelosta lääkintähallituksen määräyksestä 1918."
"Ho-hoo!" äänsi Matherfield. "Ollut jo lain kourissa, vai niin? Kas niin, herra Hetherwick, tietovarastomme karttuu, sir! Saamme selville yhä lisää. Baseverie on tuomittu rikollinen. Molemmat on pyyhitty pois lääkäriluettelosta. Ambrose on varmasti ollut Sellithwaitessa — ja aikamääristä päättäen hänen on täytynyt olla siellä Whittinghamjutun aikana. Lupaava pari — meidän tutkittavaksemme! Mitä arvelette?"
"Mietin sitä, tuntevatkohan nuo miehet toisensa", vastasi Hetherwick.
"Se ei minua ihmetyttäisi", sanoi Matherfield. "Otaksuttavasti he tuntevat ja ovat molemmat sekaantuneet tähän juttuun, rikostovereita, toistensa apulaisia. Mutta kun nyt tiedän heistä näin paljon, on minun helppo saada selville heistä vielä enemmän, erittäinkin Ambrosesta, joka on ollut poliisilaitoksen lääkärinä. Voin myöskin ottaa yksityiskohtaisen selon Baseverien rikoksesta. Pettänyt kai jotakin potilastaan, luulisin. Panen jo tänään iltapäivällä miehen tai kaksi työhön hankkimaan yksityiskohtaisia tietoja Baseveriesta ja Ambrosesta. Itse menen tietystikin tutkimaan Ambrosen asunnon John-kadun varrella läpikotaisin."
"Ja kaiketi Macphersonin todistuksen nojalla käskette etsiä
Ambrosea?" huomautti Hetherwick.
"Se on selvä! julkaisemme virallisen etsintäkuulutuksen, jossa kuvailemme hänet mahdollisimman hyvin", vastasi Matherfield. "Mutta sanonpa, että luullakseni on perin vaikeata päästä häneen käsiksi. Jos tahdotte kuulla yksityisen mielipiteeni, niin uskon hänen saaneen Hannafordin keksinnön selostuksen ja matkustaneen Atlantin toiselle puolelle muuttaakseen sen rahaksi."
"Se on hyvin todennäköistä", myönsi Hetherwick. "Entä Baseverie?"
"Nyt en niin paljoa välitä hänestä", selitti Matherfield. "Ambrose näyttää siltä mieheltä, joka minun on löydettävä — ainakin ensi aluksi. Mutta panen parhaani saadakseni Baseverienkin kynsiini. Jos nuo Penteneyt ja Blenkinsopit vain olisivat tulleet puhumaan meille eivätkä olisi ryhtyneet punomaan omia suunnitelmiaan, niin jotakin kunnollista olisi saatu aikaan. En olisi antanut sen miehen luikkia tiehensä!"
"Minun luuloni on", virkkoi Hetherwick, "että Baseverie ja Ambrose ovat yhdenvertaisia rikoskumppanuksia tässä jutussa. Ja — mistä tiedämme, etteivät he kohdanneet toisiaan Doverissa ja etteivät he ole pujahtaneet maasta yhdessä?"
Yhäti aprikoiden sitä Hetherwick seuraavana aamuna poikkesi Lincoln's Inn Fieldsin varrelle ja pyysi tavata jompaakumpaa johtajaa. Hänet opastettiin samaan huoneeseen, jossa Matherfield ja hän olivat edellisenä päivänä olleet keskustelemassa. Mutta hän tapasi majuri Penteneyn yksin. Blenkinsopilla, ilmoitti nuorempi liikekumppani, oli hoidettavina asioita oikeudessa sinä aamuna.
"Tulin kysymään", selitti Hetherwick, "oletteko saanut lisätietoja
Baseverien katoamisesta Doverissa".
Penteneyn kasvolihakset nytkähtivät.
"Olen entistä enemmän harmissani siitä!" vastasi hän. "Miehemme oli käyttäytynyt anteeksiantamattoman typerästi — ja kuitenkin hän on aina ennen ollut niin varma ja luotettava. Hän palasi eilen iltapäivällä allapäin, pahoilla mielin, kertoi meille kaikki ja sai oikein aimo läksytyksen. Aluksi hän oli toiminut hyvin. Hän oli seurannut ajettavaansa Riversreade courtista Dorkingiin, sieltä Redhilliin ja sieltä Doveriin, muuttaen pari kertaa ulkoasuaan. Baseverie majoittui johonkin hotelliin — en muista nyt nimeä — lähelle satamaa; varmana siitä, ettei Baseverie aavistanut olevansa seurattu, myöskin meidän miehemme sijoittui sinne. Ei mitään tapahtunut. Hän näki Baseverien sinä iltana päivällisellä, sittemmin tupakkahuoneessa, jopa hän pelasi Baseverien kanssa biljardiakin ja näki hänen menevän huoneeseensa makuulle; heidän huoneensa olivat vieretysten. Hän luuli varmasti tapaavansa miehen aamiaisella, mutta mentyään alas huomasi linnun lentäneen tiehensä jo ennen kello kuutta, kuten yövahti ilmoitti — tietymätöntä minne. Eikä miehemme löytänyt hänestä jälkeäkään asemalla, ei satamassa, ei missään."
"Huolimatonta silmälläpitoa", moitti Hetherwick.
"Pahempaa kuin huolimatonta!" vahvisti Penteney. "Kuten mainitsin, hän sai kuuman ripityksen. Mutta nyt —"
Blenkinsopin pöydällä olevan puhelimen kello kilisi. Pyytäen anteeksi
Penteney riensi vastaamaan. Hetkistä myöhemmin pääsi häneltä
tukahdutettu hämmästyksen huudahdus ja sitten heti kiihkeä kysymys.
Hän kääntyi äkkiä Hetherwickin puoleen.
"Hyvä Jumala!" hän huudahti. "Mitä tämä kaikki merkitsee? Puhelimessa on lady Riversreade. Hän kertoo, että hänen sisarensa, joka saapui eilen, ja neiti Featherstone on ryöstetty! Ryöstetty — tänä aamuna!"
Hetherwick ponnahti seisomaan, huudahtaen kiivaasti puolittain hämmästyneenä, puolittain epäillen. Mutta hänen ajatuksensa olivat jo Rhonan luona; hän näki mielessään tytölle tilanteesta koituvat vaarat selvemmin kuin Penteney saattoi nähdä.
"Mahdotonta!" hän virkkoi. "Ryöstetty! Keskellä valoisaa päivää? Ja — sieltä?"
Mutta Penteney oli yhäti innokkaana puhelimessa, kysellen ja vastaillen hätäisesti.
"Kyllä, kyllä!" hän saneli. "Tietysti — poliisille — kyllä! Tulen sinne suoraa päätä — autossa — käskekää poliisien toimia reippaasti!"
Laskien puhelintorven kädestään hän pyörähti kiivaasti Hetherwickiin päin.
"Minä pelkään, ettei se ole lainkaan mahdotonta", hän sanoi. "Lady Riversreade selitti, että heidät ryöstettiin matkalla kartanosta hoitolaan — hän on kuullut puhuttavan isosta autosta, jossa oli outoja miehiä. Lähden sinne heti — tässä jutussa piilee enemmän kuin ensi silmäyksellä näyttää."
"Minä tulen mukaan", tarjoutui Hetherwick. "Mistä saamme auton — nopeakulkuisen?"
"Läheisyydessä on autotalli — Kingswaylla", vastasi Penteney, temmaten joutuisasti yhden vaatekomerossa riippuvista matkatakeista. "Kas tässä — pukekaa joku näistä yllenne! Olette suunnilleen saman mittainen kuin minä, ja ilma on vielä viileä — automatkalla. Ja nyt matkaan! Olemme siellä vajaassa tunnissa. Nähkääs", hän jatkoi, kun he poistuivat toimistosta ja lähtivät juoksujalkaa Kingswaylle, "luulen jo osittain käsittäväni tämän, Hetherwick. Nuo vintiöt otaksuttavasti luulivat ryöstävänsä lady Riversreaden, mutta saivatkin erehdyksessä hänen sisarensa! He haluavat lunnaita, ymmärrättehän? Kiristysjuoni meni myttyyn — nyt he koettavat tätä. Ilmeisesti he ovat epätoivoisen hurjaa joukkoa!"
Mitään virkkamatta Hetherwick nyökkäsi myöntävästi. Hän aprikoi mielessään, pitäisikö ilmaista Penteneylle, että neiti Featherstone, josta hän oli äsken puhunut, oli sen miehen pojantytär, jonka salaperäinen murha näytti olevan äskeisten, yhtä salaperäisten tapahtumien alkuna. Se tosiasia, niin hänestä tuntui, tulisi ilmi ennemmin tai myöhemmin — ja saattaisi syntyä selkkauksia, kenties epämieluisiakin, kun lady Riversreade saisi tietää, että Rhona oli tullut hänen palvelukseensa urkkijaksi. Eikö ehkä olisi hyvä ottaa Penteney uskotuksi ja selittää hänelle, kuinka asiat olivat? Mutta tarkemmin harkittuaan hän päätti odottaa, kunnes he saisivat tietää, millä kannalla olot Riversreade courtissa oikeastaan olivat; vielä nytkin hänen oli lady Riversreaden ilmoituksesta huolimatta vaikea uskoa, että kaksi naista, toinen hänen tietääkseen lujaluonteinen ja neuvokas tyttö, toinen matkusteluihin ja seikkailuihin tottunut suurmaailman nainen, oli voitu ryöstää keskellä kirkasta päivää hyvin lähellä kahta isoa taloa — se tuntui? mahdottomalta.