YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Lontoon-tie
Noin viisikymmentä minuuttia myöhemmin kiiti iso, voimakaskoneinen auto, jonka Penteney oli vuokrannut Kingswayn varrelta, Riversreade courtin edustalle. Hetherwickille selvisi, ettei lady Riversreaden puhelinilmoitus ollut lainkaan liioiteltu. Emäntä itse riensi heitä vastaan; miehiä seisoskeli pengermällä, ja toisia näkyi puistossa, pari virkapukuista poliisimiestä seurasi lady Riversreadea hänen työhuoneestaan, jossa Hetherwick otaksui heidän olleen neuvottelemassa. Ja rouvan katse suuntautui ensimmäiseksi juuri Hetherwickiin; hän puhutteli vierasta, ennenkuin Penteney ehti suorittaa hätäistä esittelyä.
"Olen nähnyt teidät ennen!" hän huudahti äkkiä. "Olitte sihteerini, neiti Featherstonen, seurassa Victoria-asemalla sunnuntai-aamuna. Oletteko hänen sulhasensa?"
"En!" vastasi Hetherwick. "Mutta olemme läheisiä ystävyksiä."
"No niin, neiti Featherstone on poissa — ja niin myöskin sisareni, madame Listorelle", jatkoi lady Riversreade. "Niin on asianlaita! Tuntui siltä kuin ette olisi oikein uskonut, kun soitin teille", hän lisäsi, kääntyen Penteneyn puoleen, "mutta siinä ei ole epäilyksen varaa — heidät on ryöstetty, ihan ikkunaini edessä. Eikä meillä ole vähääkään vihiä, ei minkäänlaisia jälkiä."
"Ei vielä, tarkoitatte kai", vastasi Penteney tyynesti. "Mutta kertokaahan kaikki! Yksityiskohtaisesti!"
"Yksityiskohtaisesti!" kertasi lady Riversreade. "Emme tunne mitään yksityiskohtia! En tiedä muuta kuin sen, että sisareni saapui eilen illalla Hampshiresta viipyäkseen täällä muutamia päiviä. Tänään aamiaisen jälkeen hän ja neiti Featherstone lähtivät puiston halki hoitolaan, jättäen minut tänne — aioin mennä heidän jälessään jonkun minuutin kuluttua. Ja meninkin — vajaan kymmenen minuutin perästä. Mutta kun tulin hoitolaan, ei heitä ollut siellä, ja Mitchell, ovivahti, ilmoitti, etteivät he olleet tulleet. He eivät olleet tulleet! Vihdoin palasin tänne ottaakseni selkoa, oliko ehkä sattunut jotakin ja olivatko he palanneet jotakin toista tietä. Mutta he eivät olleet täälläkään. Sitten aloin tiedustella heitä. Muuan palvelijatar, joka oli katsellut yläkerran ikkunasta, kertoi nähneensä auton huimaa vauhtia kiitävän yhdistävää tietä pitkin viertotielle päin kohta madame Listorellen ja neiti Featherstonen lähdettyä talosta. Ja varmastikin heidät on viety juuri siinä autossa! Tämä on taaskin tuon Baseverien puuhaa!"
"Puhelimessa mainitsitte jotakin sellaista, että autossa oli nähty outoja miehiä", huomautti Penteney.
"Niinkö? Niin, kyllä, sama tyttö oli muka ollut erottavinaan, että autossa istui kaksi miestä", vastasi lady Riversreade. "Luonnollisestikin he olivat outoja."
Penteney kääntyi poliisin puoleen, samalla kertaa nykäisten Hetherwickia käsivarresta. "Mielestäni on meidän parasta mennä puistoon tarkastamaan, onko siellä missään kamppailun merkkejä", hän ehdotti. "En pidä madame Listorellea enkä neiti Featherstonea sellaisina henkilöinä, jotka todennäköisesti antaisivat kuljettaa itsensä pois panematta vastaan. Oletteko jo ollut siellä?" hän lisäsi vanhemmalle miehistä. "Nimittäin sillä tiellä, jolla auto nähtiin?"
"Emme vielä, sir; saavuimme juuri äsken", vastasi toinen.
"Tulkaa mukaan sitten!" kehoitti Penteney Hetherwickin ja poliisien poistuessa eteissalista, viivytteli hetkisen ja kuiskasi joitakuita sanoja lady Riversreadelle; sitten hän kiiruhti seurueen etunenään. "Tännepäin!" hän komensi, opastaen Hetherwickia pitkin pengermää. "Tiedän, mitä tietä hoitolaan tavallisesti mennään. Koko matka on lakeata ja avointa paitsi yhdessä kohdassa, ja siellä on ryöstön täytynyt tapahtua."
Hetherwick kiinnitti erikoisesti huomiotaan tiehen, jota myöten Penteney johti seuruettaan. Se vei suoraan puiston halki kartanon pengermän juurelta lähelle hoitolan pääovea. Ja kartanosta katsottuna näytti siltä, että se oli aivan tasainen ja mutkaton. Mutta melkein talojen keskivälissä oli siinä melkoinen halkeama, jota jalkamies ei voinut huomata ennen kuin hyvin läheltä. Puiston halki etelästä pohjoiseen kulki maantie-leikkaus — yhdistävä tie, johon lady Riversreade oli viitannut — jonka pohjalle puistosta kummaltakin puolelta veivät koristeelliset portaat. Mitään, mitä tällä tiellä tapahtui, ei voitu nähdä puistosta paitsi ihan leikkauksen reunalta, sen Hetherwick heti oivalsi. Mutta parin-, kolmensadan metrin päässä portaista puiston maaperä aleni leikkauksen pohjalla olevan tien tasalle, ja siellä tie näkyi sekä kartanon yläkerran että hoitolan ikkunoista.
Penteney pysähtyi portaiden ylimmälle astuimelle.
"Jos naiset on ryöstetty, kuten totisesti näyttää käyneen", hän sanoi seuralaisilleen, "niin se on tehty täällä. Asema on seuraavanlainen. Valtatie vie puiston pohjoispuolitse, kuten te kaikki tiedätte. Mutta myöskin eteläpuolella on hyvä tie, ja kaivettu tie yhdistää ne toisiinsa. Auto on voinut saapua sieltä, seisahtua tänne ja odottaa naisten tuloa. Heidän oli pakko laskeutua näitä portaita, mennä tien poikki ja nousta toisella reunalla olevia portaita ylös päästäkseen puiston toiseen puoliskoon. Heidät on kai pakotettu astumaan autoon näiden portaiden juurella — auto lähti liikkeelle ja oli valtatiellä minuutin tai parin perästä ryöstön jälkeen! Mutta siinä on pulma! Kaikki se on varsin helppo tehdä — kun on voimaa takana. Otaksuttavasti vangit pakotettiin autoon uhkaamalla heitä revolvereilla."
"Niin se kai on käynyt, sir", myönsi vanhempi poliisimies. "Heillä ei ollut valitsemisen varaa — nais-rukat! Ja kuten sanoitte, he olivat autossa ja kaukana täältä — kilometrien päässä — ennen kuin oikein käsittivät, mitä oli tapahtunut."
"Mennään tielle tarkastamaan sitä!" virkkoi Penteney.
Mutta portaiden juurella ei näkynyt mitään. Tämä tie, samoin kuin kaikki tiet ja polut Riversreade courtin alueella, oli täydessä kunnossa, ja tuskin tomuhiukkasta oli sen puhtaalla, keinotekoisesti tasoitetulla ja silitetyllä pinnalla: ottelusta ei totisesti voinut erottaa jälkeäkään.
"Juuri niin on käynyt, sen saatte uskoa", huomautti Penteney Hetherwickille heidän silmäillessään ympärilleen. "Miehet odottivat täällä revolveri kädessä, pakottivat naiset nousemaan autoon ja menivät itse jälessä; kolmas mies, rikostoveri, ohjasi auton pois. Kunpa vain saisimme täsmällisempiä tietoja autosta ja miehistä!"
"Tietä myöten tulee vanha mies, joka näyttää katselevan meitä", huomautti Hetherwick vilkaistuaan taakseen. "Ehkä hänellä on jotakin kerrottavaa. Onhan joka tapauksessa jonkun näillä seuduilla asuvan ihmisen täytynyt nähdä auto."
Vanhus, ilmeisesti työmies, lähestyi ryhmää, silmäillen vuoroin yhtä, vuoroin toista. Hän oli sen näköinen, että hänellä oli jotakin ilmoitettavaa.
"Oletteko te, hyvät herrat, etsimässä tietoja siitä autosta, joka liikkui täällä tänä aamuna?" hän kysyi tullessaan likelle heitä. "Kuulin, että sitä oli kyselty, ja senvuoksi lähdin tänne."
"Olemme", vastasi Penteney. "Tiedättekö jotakin?"
Mies osoitti puistoon sinnepäin, missä maantieleikkaus katosi puiden ja pensaiden väliin.
"Asun tuolla", hän selitti. "Majani on tuolla, sen maantien toisella puolella, johon tämä yhtyy; puutarhani on sen varrella. Työskennellessäni puutarhassani tänä aamuna — kello lienee ollut silloin noin puoli kymmenen — saapui maantietä myöten auto, joka kääntyi tähän leikkaukseen. Kenties on se sama, josta puhutte."
"Epäilemättä", myönsi Penteney. "Ja olemme teille hyvin kiitollisia.
Mutta minkälainen auto se oi!? Suljettu vai avonainen?"
"Niin, se oli umpinainen, samanlainen kuin vanhanaikaiset vaunut, joita ei enää nykyisin nähdä", sanoi vanhus. "Mutta siitä huolimatta näin sen sisälle. Siellä oli kaksi herrasmiestä."
"Kaksi herrasmiestä, vai niin", kertasi Penteney. "Juuri niin. Ja vaunun ulkopuolella tietysti ohjaaja?"
"Niin kyllä; ulkopuolella oli ohjaaja. Hän oli puettu liveriin — näytti herrasmiehen palvelijalta. Komea poika!"
"Osaatteko kuvailla niitä herrasmiehiä?"
"En tosiaankaan — mutta kaksi heitä oli; he istuivat taka-istuimella, näin heidät ja myöskin näin auton pyörtävän juuri tälle tielle."
"Minkälainen oli auto?" tiedusti Penteney. "Minkävärinen se oli?"
"No, panettepa te minut tiukalle! Se saattoi olla harmahtava — tai sitten kellahtava, vaaleankeltainen taikka likaisenharmaa — en osaa oikein täsmälleen sanoa. Mutta vaalea se oli."
"Vaalea — harmaa, keltainen tahi likaisenharmaa — joku niistä väreistä?"
"Varmasti! Missään nimessä se ei ollut tumma. Mutta se mies, joka sitä ohjasi — hän oli puettu tummaan liveriin — sen panin erikoisesti merkille, koska hän oli niin komea. Vihreä! Sen värinen hänen pukunsa oli, ja siinä oli kultanauhoja. Näytti ihan herttualta, juuri niin! Ja kun kuulin puistossa kyseltävän, niin ajattelin, että minun oli tultava kertomaan siitä."
Penteney palkitsi miestä muutamilla hopeakolikoilla ja kääntyi seuralaistensa puoleen, pudistaen päätään.
"Vaalea auto, jossa istui kaksi miestä ja jota ohjasi tummanvihreään, kultapunoksiseen liveriin puettu mies!" hän toisti kuvauksen. "Siinä lieneekin melkein kaikki tiedot, mitä voimme saada. Ja — jos tämä on edeltäpäin huolellisesti suunniteltu temppu, niin ohjaaja muuttaa liveriä vähän matkan päässä — sujauttaa toisen takin sen päälle. Mutta —"
He palasivat kartanoon, neuvotellen keskenään. Nähtävästi he eivät voineet tehdä muuta kuin toimittaa tiedusteluja ympäristössä. Penteney ei uskonut niiden tuottavan kovinkaan hyviä tuloksia.
"Kun ajattelee, että joka aamu nähdään seudulla tuhansittain autoja", hän huomautti, "niin kuinka voi olettaa, että kukaan, maalainenkaan, kiinnittää erikoista huomiota johonkin määrättyyn autoon. Asiasta ei voi olla epäilystäkään — he ovat pujahtaneet turvaan!"
Tuntui olevan pakko päästää naisten ryöstö julkisuuteen poliisien ja sanomiston kautta. Kartanon läheisyydessä ei kukaan muu paitsi palvelijatarta ja vanhaa mökkiläistä ollut nähnyt autoa ja siinä olleita henkilöitä. Mutta iltapäivällä, Hetherwickin ja Penteneyn valmistautuessa lähtemään Lontooseen, saapui taloon eräs mies, joka pyysi tavata lady Riversreadea. Lady Riversreade meni hänen puheilleen; molemmat vieraat seurasivat häntä; eteissalin ovella oli vanhanpuoleinen kunnianarvoisan näköinen mies, joka oli tullut keveillä rattailla. Hän selitti kuulleensa, mitä Riversreade courtissa oli sinä aamuna tapahtunut, ja hän arveli voivansa kertoa jotakin, sillä hän oli varma nähneensä talonsa ohitse kulkevan sellaisen auton, jollaista poliisit tiedustelivat.
"Missä talonne sijaitsee?" kysyi lady Riversreade.
"Noin kolme kilometriä Dorkingin tuolla puolen, mylady, Lontoon-tien varrella. Olen puutarhuri; nimeni on Thomas Chillam. Ollessani puutarhani portin edustalla tänä aamuna luullakseni noin kello kymmenen näin vaaleavärisen auton saapuvan Dorkingista päin erittäin vinhaa vauhtia, paljo nopeammin kuin sillä olisi ollut oikeus! Katselin sitä tarkoin, mylady. Mutta juuri kun se tuli asuntoni kohdalle, ajoi muuan mies lammaslauman sivukujalta, joka yhtyy tiehen jonkun metrin päässä puutarhastani, ja auton oli pakko hidastuttaa nopeuttaan. Ja siten näin siinä olevat ihmiset."
"No?" virkkoi lady Riversreade. "Keitä siellä oli?"
"Siellä oli kaksi miestä, mylady, etu-istuimella ja kaksi naista taka-istuimella. Sehän oli kylläkin umpinainen auto, mutta näin kuitenkin heidät kaikki neljä varsin selvästi. Minusta näytti, että he joko riitelivät tai olivat kiivaassa sananvaihdossa keskenään — joka tapauksessa he puhuivat kaikki. Mutta vaikkakin auto lampaiden tähden hidastutti vauhtiaan, kiiti se kuitenkin aika kyytiä ja oli yhdessä tuokiossa ohitseni, häipyen Lontoon-tielle. Mutta yhtä kaikki ennätin nähdä heidät kyllin hyvästi tunteakseni toisen miehistä ennen näkemäkseni."
"Täällä lähistölläkö?" huudahti lady Riversreade.
"Ei, mylady", vastasi Chillam. "Lontoossa. Asia on niin, mylady, että minulla ja eukollani on täysikasvuinen tytär palveluksessa Lontoossa Grosvenor-tarhassa. Silloin tällöin käymme häntä tapaamassa ja olemme yön tai kaksi siellä lähellä. Ja luonnollisestikin katselemme ympäristöä. Sen miehen olen niillä matkoilla nähnyt pari, kolme kertaa Victoria-aseman seutuvilla — tunsin hänet heti nähdessäni hänet tänä aamuna, ja —"
"Kuvailkaahan, minkälainen hän on!" pisti Penteney väliin. "Niin hyvin kuin osaatte."
"No niin, sir, olen äkkinäinen sellaisessa, mutta hän on pitkä, komea, muodikkaasti puettu, parrakas ja viiksikäs mies — vieläkin pitempi kuin te ja tuo toinen herra, sir. Olen nähnyt hänet Victoria-kadulla — kenties panin hänet merkille juuri hänen pituutensa tähden."
"Mutta oletteko varma, että juuri sen miehen näitte autossa tänä aamuna?"
"Teidän ei tarvitse lainkaan epäillä sitä, sir! Olen siitä yhtä varma kuin siitäkin, että näen teidät. Niin juuri!"
Hetherwick esitti kysymyksen.
"Entä toinen autossa istuva mies? Panitteko hänet merkille?
Muistatteko hänen ulkomuotoaan?"
Chillam mietti hetkisen.
"Muistan, että hän oli kalpeakasvoinen", hän sanoi vihdoin, "ja hänellä oli korkea silkkihattu".
Chillamin poistuttua Hetherwick kääntyi seuralaistensa puoleen.
"Kuulostaa siltä kuin toinen olisi ollut Ambrose ja toinen Baseverie. Mitähän konnanjuonta he nyt punovat? Penteney — meidän on laittauduttava takaisin Lontooseen!"
KAHDESKYMMENES LUKU
Yhteenvieviä jälkiä
Tuntia myöhemmin he seisauttivat autonsa Matherfieldin päämajan edustalle ja menivät sisälle kysymään häntä. Kun Matherfield jonkun aikaa kestäneen etsinnän jälkeen oli tuotu heidän luokseen, hykersi hän käsiään heidät nähdessään.
"Tulette ihan parhaiksi!" hän huudahti. "Olen saanut tietoja —
Ambrosesta!"
Matherfield oli ilmeisesti odottanut, että vieraat osoittaisivat syvää mielenkiintoa, jolleivät suorastaan innostusta, kuullessaan hänen ilmoituksensa, ja hän jäi ihmeissään tuijottamaan, kun toisten kasvot pysyivät synkkinä ja huolestuneina.
"Mutta te — tehän näytätte siltä kuin teillä olisi huonoja uutisia!" hän kummasteli. "Onko jotakin hullusti?"
"Ei johtunut mieleeni, että olisimme voineet soittaa teille Riversreade courtista", vastasi Hetherwick äkkiä, oivaltaen, että Matherfieldillä nähtävästi ei ollut aavistustakaan siitä, mitä sinä päivänä oli tapahtunut. "Mutta luulin Dorkingin poliisien tekevän sen. Jotakin hullustiko? Totisesti! Ja siinä saattaa Ambrose olla mukana — saimme tietoja, jotka tuntuvat sopivan häneen. Asia on niin", hän jatkoi, selostaen sitten lyhyesti tapahtuman Matherfieldille. "Sellainen se juttu!" hän päätti esityksensä. "Olen varma siitä, että tämä on Baseverien ja Ambrosen hommaa — ryöstää kaksi naista keskellä kirkasta päivää! Matherfield, teidän on löydettävä heidät!"
Matherfield oli kuunnellut Hetherwickin kertomusta hyvin tarkkaavasti ja siirsi nyt katseensa Penteneyhin ja sitten painettuun kuulutukseen, joka oli hänen kirjoituspöydällään. "Luulenpa suunnilleen käsittäväni koko jutun", hän virkkoi oltuaan hetken vaiti. "Nuo vintiöt luulevat — tai luulivat — saaneensa käsiinsä lady Riversreaden! He haluavat lunnaita tietystikin. He ottivat myöskin neiti Hannafordin, koska hän sattui olemaan siellä. Mutta sensijaan he — ja siinä heitä luonnisti paremmin kuin te, hyvät herrat, uskonettekaan, sen voin vakuuttaa — ryöstivät lady Riversreaden sisaren. Mutta kuinka paljon sisarukset — jopa kaksoissisarukset — muistuttavatkaan toisiaan, niin lopulta täytyy heidän eronsa tulla ilmi. Tällä hetkellä — ehkä jo aikoja sitten — nuo miehet ovat varmaankin huomanneet ryöstäneensä väärän naisen! Ja kysymys on siitä, mitä he sitten tekevät."
"Minusta tuntuu, että tällä hetkellä paljoa tärkeämpi kysymys on, missä naiset ovat", huudahti Hetherwick. "Ajatelkaa, millaisessa vaarassa he ovat!"
"No, no, herra Hetherwick, en usko minkään vaaran uhkaavan heitä henkilökohtaisesti", tyynnytti häntä Mathertield. "He ovat eittämättä roistojen kynsissä, mutta luultavasti heitä ei kohdella millään tavoin huonosti — olkaa aivan rauhallinen siinä suhteessa! Nykyisin ei enää menetellä niin; kaikki käy kohteliaasti ja mahdollisimman hienotuntoisesti. Missä he muka ovat? Kah, jossakin osassa Lontoota! Ja Lontoossa on seitsemän miljoonaa asukasta ja satojatuhansia asuttuja taloja — he ovat kuin neula heinäsuovassa, hyvät herrat!"
"Heidät on löydettävä!" kertasi Hetherwick itsepäisesti. "Teidän on pantava koko koneistonne liikkeelle! Tämä ei saa —"
"Malttakaas hiukan, Hetherwick!" keskeytti Penteney ja kääntyi sitten Matherfieldin puoleen. "Mainitsitte saaneenne tietoja tuosta Ambrosesta. Mitä sitten?"
Matherfield taputti pöydällään olevaa painettua kuulutusta.
"Käskin levittää tätä kaikkialle tänä aamuna", hän vastasi. "Ja tietystikin ovat sanomalehdet myöskin auttaneet. No niin, vähää ennen teidän tuloanne minut kutsuttiin puhelimeen. Puhuja oli muuan Killiner-niminen mies, joka sanoi olevansa Vihreän Jousimiehen majatalon isäntä Wood-kadun varrella Westminsterissä —"
"Taaskin Westminster!" huudahti Hetherwick. "Se näyttää olevan keskipiste!"
"Ja perin hyvä asia on, että on jonkinlainen keskipiste", sanoi Matherfield. "Kun etsintä alkaa supistua rajoihin, niin on jonkun verran mahdollisuuksia. No niin, aioin kertoa, että tämä mies soitti minulle; hän selitti, että jos pistäytyisin hänen luonaan, niin hän luultavasti voisi antaa minulle tietoja kuulutuksessa mainitusta miehestä. Hänen sanottavansa oli muka liian pitkä puhelimessa juteltavaksi. Vastasin olevani hänen luonaan kohtapuoleen ja olin juuri lähdössä, kun te saavuitte. En luonnollisestikaan tiedä, mitä hänellä on kerrottavaa — se saattaa olla tärkeää, mutta voi olla mitätöntäkin. Ehkä te, hyvät herrat, haluatte tulla mukaan ja kuulla, mitä hän tietää?"
"Minä haluaisin, mutta en voi", vastasi Penteney. "Minun on mentävä toimistooni tiedustamaan, ovatko lady Riversreade ja sikäläiset poliisit saaneet lisätietoja. Mutta pysytäänhän kosketuksissa, Matherfield — ilmoittakaa minulle kuulemanne!"
"Minä tulen mukaanne", virkkoi Hetherwick. "Westminster!" hän jupisi taaskin Penteneyn poistuttua. "Näyttää siltä kuin tuo Ambrose olisi tunnettu siinä piirissä."
"Se on todennäköistä!" myönsi Matherfield. "Mutta, kuten tiedätte, herra Hetherwick, siinä piirissä on muutamia hämäriä kohtia! Sellaiset ihmiset, jotka tuntevat Westminsteristä vain loistavat osat, kuten Abbeyn, parlamenttitalon, Victoria-kadun ja niin edelleen, eivät aavistakaan, että niiden takana on joitakuita oikein aikamoisia vanhoja kujia! Mutta näytän teille ne, kun ehdimme sinne. Matkamme varrella sivuutamme pari kelpo näytettä."
Puhuessaan hän veti päällystakkia ylleen valmiina lähtemään, mutta ennenkuin hän ennätti panna nappeja kiinni, astui huoneeseen konstaapeli, tuoden käyntikortin.
"Hän haluaa tavata erikoisesti teitä ja heti paikalla", hän ilmoitti.
"Odottaa ulkopuolella."
"Tuokaa hänet tänne — pian!" komensi Matherfield. Hän työnsi kortin kirjoituspöytänsä ylitse Hetherwickille. "Loordi Morradale!" hän huudahti. "Mikä mies hän on?"
"Hän on kihloissa madame Listorellen kanssa", kuiskasi Hetherwick.
"Hampshirelainen ylimys."
Matherfield silmäili odottavasti avonaiseen oveen. Sisään astui kiireisesti lyhyenläntä, tukevahko mies, joka pikemminkin näytti hyvinvoivalta ja tyytyväiseltä Cityn liikekeskuksen mieheltä; hän loi Hetherwickiin ja tämän kumppaniin terävän, tutkivan katseen, joka lopuksi kiintyi Matherfieldiin.
"Herra Matherfieldko?" hän kysyi. "Juuri niin. Olen loordi Morradale — niin, tietysti, lähetin käyntikorttini, juuri niin! No niin, herra Matherfield, sain tavattoman tiedon lady Riversreadelta. Hän oli soittanut kotiini Hill-kadun varrelle tänä aamuna, mutta olin Cityssä ja sain hänen sanomansa vasta myöhään iltapäivällä. Hän väittää, että hänen sisarensa, madame Listorelle on ryöstetty! Ryöstetty — mieletöntä!"
"Ikävä kyllä, se ei ole mieletöntä eikä mahdotontakaan, mylord", selitti Hetherwick. "Olen aivan varma, että madame Listorelle ja lady Riversreaden sihteeri, neiti Featherstone, on ryöstetty. Olin Riversreade courtissa suurimman osan päivää, eikä asiassa ole sijaa epäilykselle — naiset vei sieltä kolme miestä nopealla autolla, ajaen Lontooseen päin. Se on tosiseikka!"
"Mutta hyvä Jumala!" huudahti loordi Morradale. "Keskellä selvää päivää! Ja kahdennellakymmenennellä vuosisadalla! Mutta eikö heidän jäljilleen ole päästy?"
"Tähän mennessä ei, mylord. Olemme tietystikin nostaneet tapahtumasta mahdollisimman ankaran hälyn, ja kaikki miehemme ovat liikkeellä. Mutta se on vaikea juttu", jatkoi Matherfield. "Todennäköisesti naiset on viety johonkin Lontoon taloon ja heitä pidetään nyt siellä vankina. Voitaisiin luonnollisesti myöskin otaksua, että ryöstäjät pitivät madame Listorellea hänen sisarenaan. He aikoivat saada käsiinsä lady Riversreaden ja vaatia hänestä lunnaita." Loordi Morradale suipisti huuliaan ja hieroi leukaansa. Sitten hän pudisti päätään. Lopuksi hän loi Hetherwickiin terävän katseen, silmäillen häntä kiireestä kantapäähän. "Hm!" hän äänsi. "Niin! Tämä herrasmies? Hän ei ole kai teidän väkeänne, Matherfield."
"Ei, mylord. Hän on herra Hetherwick, lakimies, jonka mieltä suuresti kiinnittävät eräät tämän jutun yhteydessä olevat seikat. Herra Hetherwick oli kanssani Riversreadessa, ja voitte puhua vapaasti hänen kuultensa."
Loordi Morradale katsahti Hetherwickiin ystävällisesti ja ymmärtävästi. Sitten hän vilkaisi oveen, ja Matherfield ehätti sulkemaan sen.
"Kiitos!" virkkoi loordi Morradale. "On hyvä puhua kenenkään sivullisen kuulematta. Hm! Luullakseni minun on parasta ilmaista teille eräs asia, Matherfield. Totta kyllä, esittämänne olettamus, että roistot luulivat madame Listorellea hänen sisarekseen, on järkeenmenevä. Mutta en usko, että he erehtyivät niin. Luulen heidän varsin hyvin tietäneen, kenet ryöstivät. Saatte olla varma, että he olisivat vieneet myöskin lady Riversreaden, jos hän olisi sattunut olemaan saapuvilla. Mutta madame Listorellea he tavoittivat."
"Jos mylord suvaitsisi selittää —" pyysi Matherfield.
"Teen sen. Juuri senvuoksi tulin tänne. Ajattelin voivani ohjata teidät oikean otuksen jäljille. Olette kenties kuullut, että madame Listorelle ja minä aiomme mennä avioliittoon? No niin, sen mukaisesti tunsin hänen asioitaan koko hyvin. No, tietänettekö, että madame Listorelle on henkilökohtaisesti ostanut ja myynyt jalokiviä toisten laskuun? Se on hänen erikoisalansa."
"Olen kuullut siitä puhuttavan, mylord", vastasi Matherfield.
"No niin. Aivan äskettäin madame Listorelle osti Pariisista upean jalokivikoristeen, joka aikanaan oli ollut erään Venäjän keisariperheen jäsenen omaisuutta. Hän toi sen tänne Lontooseen, aikoen piakkoin joko lähettää tai viedä sen Amerikkaan asiakkaalleen. Tästä kaupasta, ikävä kyllä, mainittiin sanomalehdissä. Minun luuloni on, että nuo vintiöt ovat ryöstäneet madamen saadakseen mainitut jalokivet käsiinsä. Ymmärrättekö?"
"Ahaa!" huudahti Matherfield. "Ymmärrän, mylord! Se saattaa asian toiseen valoon. Mutta eihän madame Listorellella toki ollut jalokiviä mukanaan?"
Loordi Morradale iski viekkaan näköisesti silmää kummallekin kuulijalleen.
"Ei!" hän virkkoi. "Ei toki! Mutta roistot laskivat, että he saatuaan hänet valtaansa voisivat taivuttaa hänet luovuttamaan ne heille — lyhyesti sanoen, pakottaa hänet ilmaisemaan niiden säilytyspaikan. Jos he ovat epätoivoisia, mistään välittämättömiä konnia, jotka eivät säikähdä mitään, niin luultavasti he saavat madamen alistumaan — ja silloin he tarjoavat teille tilaisuuden napata heidät kiinni!"
"Millä tavoin, mylord?" tiedusti Matherfield kiihkeästi.
Loordi Morradale loi toisiin luottavan katseen.
"Tähän tapaan", hän vastasi. "Madame Listorelle talletti jalokivet varmuuden vuoksi Imperialin kassaholviin. Hän on vuokrannut sieltä lokeron. No, ettekö oivalla, mihin tähtään? Nämä miehet saavat kenties hänet pakotetuksi luovuttamaan heille tarpeellisen avaimen ja allekirjoittamansa, holvien hoitajille osoitetun määräyksen, että sen näyttäjän on sallittava avata madamen holvilokero ja ottaa sieltä määrätty lipas, jonka sisällä jalokivet ovat. Niin luulen käyvän. Ja teidän pitää heti mennä Imperialin kassaholvien virkailijoiden puheille, varoittaa heitä siitä, minkä oletan tapahtuvan, ja ryhtyä itse toimenpiteisiin sellaisen sanantuojan silmälläpitoa ja hänen seuraamistaan varten. Eikö niin?"
"Tai käskeä pidättää hänet heti", sanoi Matherfiled.
"Ei! Sitä minä en tekisi", selitti loordi Morradale. "En tosin ole poliisimies, mutta vihjauksen osaan antaa. Sensijaan, että mies vangittaisiin — hänellä, se on muistettava, on madamen allekirjoittama valtakirja — jos nimittäin kaikki käy luuloni mukaan — käskisin varovasti seurata häntä. Sillä otaksuttavasti hän palaa sinne, missä madame ja nuori neiti — mikä hänen nimensä onkaan — ovat vankeina! Vai mitä?"
Matherfield pudisti päätään.
"Sitä epäilen, mylord", hän vastasi. "Jos asiat kehittyvät teidän arvelemaanne suuntaan — ja teorianne on hyvin todennäköinen — niin sen hän tekisi kaikkein viimeiseksi! Saatuaan jalokivet haltuunsa —"
"Unohdatte yhden seikan", keskeytti loordi Morradale. "He käyttävät otaksuttavasti satunnaista apuria! Vai kuinka?"
"Niin, se on kyllä luultavaa", myönsi Matherfield. "Joka tapauksessa huolehdin siitä, että Imperialin kassaholvin virkailijoita varoitetaan ja että sen ovea pidetään valppaasti huomenaamulla silmällä. Mutta — voihan kaikki jo olla suoritettu! Aikaa on ollut runsaasti naisten ryöstön jälkeen."
"Ei!" sanoi loordi Morradale. "Tähän mennessä ei ole tapahtunut mitään. Pistäydyin Imperialissa tänne tullessani. Siellä ei oltu nähty madame Listorellea, eikä sinne ollut saapunut häneltä mitään sanomaa tänään. Ja nyt ovat holvit suljetut yöksi."
"Varoititteko virkailijoita sitten?" tiedusti Matherfield.
"En. Arvelin parhaaksi tavata teidät ensiksi. Varoituksen antaminen ja kaikki muu sopii paremmin teidän tehtäväksenne."
"Se on hyvä, mylord. Olen teille perin kiitollinen käynnistänne", virkkoi Matherfield. "Ilmoitamme teille kaikesta, mitä tapahtuu — Hill-kadulle. Ja nyt", hän jatkoi loordi Morradalen lähdettyä, "Westminsteriin, herra Hetherwick, 'Vihreään Jousimieheen' sen isännän Killinerin puheille!"
'Vihreä Jousimies' oli hyvä majatalo, jossa oli tarjoilutiski. Tämän lasiseinämien takana seisoi keski-ikäinen teräväkatseinen mies, joka heti tulijat nähtyään avasi vierashuoneeseen vievän oven ja opasti heidät yksityisasuntoonsa. Mitään virkkamatta hän osoitti kuulutusta, jossa tiedustettiin Ambrosea.
"Niin", sanoi Matherfield. "Juuri niin. Sain ilmoituksenne.
Luuletteko tuntevanne tämän miehen?"
"Tuossa kuulutuksessa olevan kuvauksen mukaan kyllä", vastasi isäntä. "Luullakseni hän on eräs mies — kaikesta päättäen herrasmies — joka viimeisten kuuden kuukauden aikana jokseenkin säännöllisesti kävi ravintolassani. Näin häntä vähäväliä viime kesän loppupuolelta asti — mutta viimeksi noin kolme viikkoa sitten."
"Ette sen jälkeen, niinkö?" kysyi Matherfield. "Kolme viikkoa sitten?"
"Suunnilleen. Niin — hän ei ole käynyt täällä senjälkeen. Mutta siihen saakka hän pistäytyi luonani aina neljä tai viisi kertaa viikossa. Komea, hieno mies — olette tuossa kuulutuksessa kuvaillut häntä tosiaankin sattuvasti. En tiedä hänen nimeään — vaihdoin kyllä tervehdyksen hänen kanssaan, mutta siihen tuttavuutemme supistuikin. Hän saapui aina samaan aikaan — yhden ja puolikahden välillä. Joskus hän otti lasin karvasta olutta ja leikkelevoileivän tai kaksi, joskus taas wiskyä ja soodaa sekä pari tai kolme korppua. Nautti kaikki seisoalta ja poistui. Ei puhunut koskaan paljoa. Pidin häntä jonakin herrasmiehenä, jolla oli toimi läheisyydessä ja joka halusi keskellä päivää haukata palasen ja juoda ryypyn ja siksi tuli tänne. Mutta minulla ei ole aavistustakaan, minkälainen liike hänellä saattoi olla lähiympäristössä. Hän ei tehnyt kauppamiehen vaikutusta, ymmärrättehän? Tekisi mieleni väittää, että hän oli jonkun vapaan ammatin harjoittaja. Aina perin hyvästi puettu — muodikkaasti. Mutta yhden omituisen seikan panin hänestä merkille."
"Minkä sitten?" tiedusti Matherfield. "Kaikesta on apua!"
"Niin", vastasi isäntä. "Huomasin, että hänen käsissään ja sormissaan oli tahroja — kaiken värisiä. Joskus ne olivat selvempiä kuin muulloin. Mutta aina niitä oli."
"Hm!" äänsi Matherfield. Hän ja Hetherwick vilkaisivat toisiinsa ymmärtävästi. Ja kun he muutamia minuutteja myöhemmin poistuivat majatalosta, kääntyi Matherfield Hetherwickiin päin varman näköisenä. "Alan tuntea, että loppu on lähellä! Tunnen sen, vaikkakaan en näe. Tahroja sormissa, kas siinä! Olemme ennenkin kuulleet niistä mainittavan, herra Hetherwick. Ja sanonpa teille, mitä se merkitsee. Jossakin täällä lähistöllä on paikka, jossa käsitellään kemikalioita — salaisesti, luulisin. Yksi siellä puuhailevista miehistä on Ambrose ja kenties Baseverie toinen. Ja juuri siellä Hannaford ja Granett olivat olleet sinä iltana, ja siellä he olivat saaneet myrkkyä — ja siellä epäilemättä ovat myöskin ryöstetyt naiset tällä hetkellä! No niin, tulkaa minua tapaamaan, heti kun lähdette liikkeelle huomenaamulla!"
Hetherwick ei osannut keksiä itselleen enää mitään muuta tekemistä sinä iltana. Hän käväisi senvuoksi syömässä päivällistä ja käveli sitten verkkaisesti asuntoonsa. Hänen vierashuoneessaan oli valoa, ja oven avattuaan hän tapasi siellä Mapperleyn, ilmeisesti häntä odottamassa, ja Mapperleyn seurassa kiharapäisen, isonenäisen, mutasilmäisen, nuoren juutalaisen.
YHDESKOLMATTA LUKU
Kirjallinen määräys
Hetherwick oivalsi heti, että Mapperleyllä oli uutisia ja että tämä odotti häntä kertoakseen ne. Mutta hän ei tarkastanut niin paljon Mapperleytä kuin tämän seuralaista. Kuten Hetherwick tämän jutun selvittelyn aikana oli huomauttanut useammalle kuin yhdelle henkilölle, salasi Mapperley terävät lahjansa harvinaisen jokapäiväisen ulkokuoren alle: tavallisesti hän näytti nuorelta mieheltä, jonka ajatukset harvoin kohosivat matalaa tasoa korkeammalle. Mutta juutalainen oli kokonaan toisen näköinen — Hetherwick ei ollut aivan varma siitä, oliko hän lintu vai kala. Koko hänen ulkonäkönsä, kirkkaista, mustista silmistä alkaen, aina pitkiin, hoikkiin, likaisiin sormiin saakka, todisti terävyyttä ja oveluutta, ja ennen kuin Mapperley virkkoi mitään, aavisti hänen esimiehensä, että hänen konttoristinsa oli tästä Israelin pojasta saanut arvokkaan liittolaisen.
"Halloo, Mapperley!" tervehti Hetherwick. "Odottamassa minua? Teillä kai on uutisia?"
Vakavana ja muodollisena Mapperley osoitti sormellaan juutalaista.
"Herra Isidor Goldmark, sir", hän esitteli, "ystäväni. Sain hänet avustamaan itseäni Baseverien ja Vivianin jutussa. Asia on niin, sir, että hän tuntee Vivianin, vai kuinka, Issy?"
"Jonkun verran!" vastasi Goldmark virnistäen.
"Ja hän tuntee myöskin Baseverien", jatkoi Mapperley. "Ainakin ulkonäöltä. Senvuoksi pyysin häntä - palkkiosta — pitämään silmällä, milloin Baseverie jälleen ilmestyisi näyttämölle ja hänen saavuttuaan tarkkailemaan häntä — väijymään häntä. Ja Issy on nähnyt Baseverien tänä iltana ja seurannut häntä. Sitten Issy tuli luokseni, ja minä saatoin hänet tänne."
"Hyvä!" kiitti Hetherwick. "Istuutukaahan kumpikin, kuuntelen sanottavaanne." Hän istahti omaan nojatuoliinsa ja katseltuaan uudelleen juutalaista päätteli mielessään, että tämä oli luotettava todistaja. "Mitä hommaatte Vivianissa?" hän tiedusteli. "Oletteko siellä palveluksessa?"
Goldmark vilkaisi Mapperleyhin ja hymyili viekkaasti. Mapperley nyökkäsi.
"Kaikki jää meidän keskiseksi", hän rauhoitti. "Ei mikään leviä muualle."
"Luonnollisesti kaikki on meidän keskistä — ja salaista", vahvisti
Hetherwick. "Haluaisin vain tarkalleen tuntea Vivianin ja herra
Goldmarkin väliset suhteet."
"Ne ovat niin sanoakseni puoliviralliset", vastasi juutalainen. "Asia on niin, että suoritan tehtäviä kerhon vieraitten puolesta — kilparatsastus-asioissa, nähkääs. Liikun paljon edestakaisin illan mittaan. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän", vakuutti Hetherwick. "No niin. Tunnetteko Baseverien?"
"Yhtä hyvin kuin oman nenäni", selitti Goldmark.
"Kuinka kauan olette tuntenut hänet?"
"Jonkun aikaa."
"Tiedättekö mikä mies hän on?"
"Siitä minulla ei ole aavistustakaan, herra, eikä kellään muullakaan, mikäli minä tiedän. Elää järjestään, sanoisin, jos kysyisitte minulta. Kelmi!"
"Ette kai tiedä hänen asuntoansakaan?"
"En, herra. En tiedä muuta kuin sen, että hän silloin tällöin käy
Vivianissa."
"Näittekö hänet tänä iltana?"
"Kyllä, herra — ihan varmasti!"
"Mihin aikaan?"
"Kello kahdeksan maissa, herra — sikäli kuin voin arvioida."
"No mitä tapahtui?"
"Kaikki kävi näin, herra. Hän saapui kello kahdeksan, kuten mainitsin. Olin siellä — minulla oli asiaa eräälle toiselle vieraalle. Baseverie, hän ei jäänyt sinne. Hän ei viipynyt siellä kolmea minuuttia, ja siellä ollessaan hän näytti minusta hieman levottomalta — epäluuloiselta. Hän vilkui varovasti taakseen ja ympärilleen. Sitten hän lähti — ja minä seurasin häntä tämän Mapperleyn antamien ohjeiden mukaan."
"Minne hän meni?"
"Niin, herra, kerron teille kaikki yksityiskohtaisesti — kun ryhdyn sentapaiseen hommaan, suoritan sen kunnollisesti. Hän kääntyi Candlestick-solasta kujalle ja pistäytyi ottamassa ryypyn eräässä sen varrella sijaitsevassa kapakassa. Sitten hän meni Trafalgar-aukion maanalaisen rautatien asemalle. Olin hänen kintereillään, kun hän osti junalipun —"
"Hetkinen! Tunteeko hän teidät?"
"Hän saattaa juuri parhaiksi tuntea minut ulkonäöltä, mutta ei niin hyvin, että hän voisi epäillä mitään, jos hän näkisikin minut takanaan. En ole koskaan ollut asioissa hänen kanssaan, emmekä ole puhelleet keskenämme."
"No niin, jatkakaa! Minne hän osti matkalipun?"
"Warwick Avenuelle, herra. Sinne ostin minäkin tietysti. Sinne saavuttuamme seurasin häntä — turvallisen välimatkan päässä. Hän kääntyi kanavalle, meni sillan yli ja poikkesi St. Maryn rakennusryhmälle. Ja sinne hän meni sisälle."
Hetherwick vilkaisi Mapperleyhin. Tämä suvaitsi nyt iskeä silmää esimiehelleen, kunnioittavasti, mutta viekkaasti.
"Hän siis meni St. Maryn rakennusryhmään, niinkö?" sanoi Hetherwick.
"Suoraa päätäkö?"
"Suoraa päätä, herra — pääovesta. Kadun vastaiselta puolelta näin hänen puhuttelevan liveripukuista miestä — ovenvartijaa tai mikä hän lienee. Erotin sen selvästi lasioven lävitse. Sitten he yhdessä menivät hissillä ylös. Odotin senvuoksi vähän aikaa nähdäkseni, palaisiko hän. Hän palasi."
"Pianko?" kysäisi Hetherwick.
"Hän viipyi sisällä noin kymmenen minuuttia. Sitten hän tuli ulos, yksin. Tällä kertaa hän lähti toiseen suuntaan. Seurasin häntä Paddington Greenin halki Edgware-tien maanalaiselle asemalle, mutta siellä — no niin, puhuakseni totta, herra, siellä kadotin hänet näkyvistäni! Siellä oli melkoisen paljon väkeä, ja minä luulin hänen menevän etelään. Mutta varmaankin hän lähtikin länteen. Joka tapauksessa eksyin hänestä tyyten."
"No niin — luullakseni on tästäkin näkemästänne jo apua", kehui Hetherwick. "Mutta älkää hiiskuko tästä kellekään, Goldmark!" Hän kutsui Mapperleyn toiseen huoneeseen, antoi hänelle palkkiota avusta ja odotti, kunnes juutalainen konttoristin saattamana oli poistunut. "Yksitoista!" hän huomautti vilkaistuaan kelloonsa Mapperleyn palattua. "Mapperley, lähdemme ulos — St. Maryn rakennusryhmälle. Käytyämme siellä ja pistäydyttyämme sisällä olisi teidän parasta tulla muassani tänne ja yöpyä hätävara-vuoteelle — tarvitsen teitä huomenaamulla, jollen erehdy."
Yksi Mapperleyn päähyveitä oli se, että hän oli aina valmis lähtemään minne tahansa ja tekemään mitä hyvänsä. Hän seurasikin heti Hetherwickia Middle Temple-kujan päähän, löysi vuokra-auton viidessä minuutissa ja tarjoutui istumaan valveilla tai nukkumaan missä tahansa sen yön ja seuraavankin, jos tarvittaisiin.
"Taitaa alkaa tuntua kuumalta, sir", hän virkkoi, kun he lähtivät ajamaan käskettyään ohjaajan viedä heidät Paddington Greenille. "Asiat näyttävät olevan pääsemässä päätökseen."
"Kyllä — mutta en usko teidän tuntevan kaikkea", vastasi Hetherwick. Senjälkeen hän selosti konttoristilleen lyhyesti senpäiväiset tapahtumat, esittäen lopuksi Matherfieldin teorian, jonka tämä oli tuonut esille 'Vihreästä Jousimiehestä' lähdettyä. "Olette näppärä poika, Mapperley", hän lisäsi. "Mitä arvelette?"
"Ymmärrän Matherfieldin katsantokannan", vastasi Mapperley, "ja kykenen seuraamaan hänen ajatussuuntaansa. Hän ajattelee seuraavaan tapaan. Lontooseen saavuttuaan Hannaford halusi edullisesti luovuttaa keksimänsä uuden musteen valmistusohjeen. Hän joutui kosketuksiin Ambrosen kanssa, jonka hän tietystikin oli jo aikaisemmin tuntenut Sellithwaitessa. Ambrose esitteli hänet eräille henkilöille, jotka joko myyvät tai valmistavat kemikalioita ja joista yksi epäilemättä on Baseverie ja joilla näyttää olevan laboratorio tai sentapainen jossakin paikoin Westminsterin piirissä. Murha-iltana Ambrose kohtasi sopimuksen mukaan Hannafordin Victoria-asemalla ja vei hänet laboratorioon. Otaksuttavasti Hannaford jätti sinetöidyn kuoren, joka tällöin jo oli avattu, näiden miesten haltuun. Otaksuttavasti hän myöskin — luultavasti piloillaan — kertoi siellä, mitä hän sanomalehdestä leikkaamansa kuvan nojalla oli huomannut, nimittäin että rouva Whittingham ja madame Listorelle olivat sama henkilö. Ja sitten sekaantui juttuun — Granett."
Hetherwickilta pääsi huudahdus, joka ilmaisi paria, kolmea tunnetta, muun muassa hämmästystä.
"Niin!" hän virkkoi. "Granett! Totisesti. Hänet olin unohtanut!"
"Minä en", huomautti Mapperley, naurahtaen ilkamoivasti. "Granett — ja hänen murhansa — ovat olennaisena tekijänä. Ajattelen seuraavasti. Tiedämme, että Hannaford kohtasi Ambrosen tuona tärkeänä iltana. Epäilemättä Ambrose vei hänet siihen huoneistoon, johon äsken viittasin ja jonka sijaitsemispaikka on tuntematon. Luultavasti Hannaford viipyi siellä iltamyöhään. Mutta uskon, että hän poistui sieltä Granettin seurassa!"
"Niin!" huudahti Hetherwick. "Käsitän."
"Tiedämme", jatkoi Mapperley, "että Granett sinä iltana kävi tapaamassa rohdoskauppiasta, joka antoi hänestä tietoja; tiedämme myöskin, että hän ja rohdoskauppias pistäytyivät yhdessä ottamassa ryypyn, eroten ravintoloiden sulkemisaikana, jolloin Granett rohdoskauppiaan kertoman mukaan lähti Victoria-kadulle päin. Minun luullakseni Granett sitten kohtasi Hannafordin — sattumalta. He olivat tunteneet toisensa Sellithwaitessa. He joutuivat puheisiin — Granett kertoi Hannafordille, että häntä oli onnistanut huonosti. Hannaford oli ilmeisesti hyväsydäminen mies, ja luultavasti hän auttaakseen Granettia teki kaksi tekoa. Hän antoi Granettille sen viiden punnan setelin —"
"Se oli lähtöisin Vivianista", ehätti Hetherwick keskeyttämään.
"Niin varmasti", myönsi Mapperley. "Mutta me tiedämme, että Hannaford oli ollut Vivianissa — epäilemättä Baseverien seurassa. Hänet oli sinne vienyt Baseverie, mikä saa minut varmasti uskomaan, että pari, kolme päivää ennen kuolemaansa hän oli ollut tekemisissä sekä Baseverien että Ambrosen kanssa. Hannaford sai sen viisipuntasen vaihtaessaan rahaa Vivianissa. Ja kuultuaan Granettin tarinan antoi sen hänelle. Mutta hän teki muutakin — mikä oli paljoa tärkeämpää — mikä on paljoa tärkeämpää — meille!"
"Mitä?" kysyi Hetherwick.
"Hän palasi samaan paikkaan, josta hän oli juuri lähtenyt, ja vei Granettin mukanaan!" vastasi Mapperley empimättä. "Hän tiesi, että Granett oli harjaantunut ja kyvykäs kemisti; hän arveli voivansa hankkia Granettille toimen näiden miesten palveluksessa, joiden hän oletti aikovan ostaa hänen keksintönsä. Silloin lienee kello ollut vain vähän yli puoliyksitoista. Missäpä muualla kuin siellä olisivat Hannaford ja Granett voineet todennäköisesti olla siitä lähtien siihen saakka, kun he astuivat teidän vaunuunne St. Jamesin puiston kohdalla? He olivat tietystikin siellä — Ambrosen ja Baseverien seurassa."
"Niinkuin te sen esitätte, on se hyvin otaksuttavaa", virkkoi
Hetherwick. "Kaksi ja puoli tuntia — mitä he sillä aikaa hommasivat?"
"Nyt tulemme pääasiaan!" huudahti Mapperley. "Minun luuloni on, että Hannaford oli saanut tappavaa myrkkyä jo silloin, kun hän ensi kerran poistui noiden miesten luota. Heillä oli kaksikin syytä myrkyttää hänet — tai toisin sanoen, hän oli uskonut heille kaksi salaisuutta, joista toinen koski madame Listorellea, toinen hänen omaa keksintöään. He tahtoivat säilyttää molemmat omassa hallussaan ja hyötyä niistä kummastakin. Keksintö on epäilemättä melkoisen arvokas, ainakin Hannaford uskoi niin. Ja he arvelivat voivansa kiristää rahaa madamelta ja hänen sisareltaan lady Riversreadelta. Ennenkuin Hannaford lähti heidän luotaan, he senvuoksi myrkyttivät hänet — pirullisen taitavasti ja ovelasti — tietäen, että kuluisi niin ja niin monta tuntia, ennen kuin myrkky vaikuttaisi ja että Hannaford silloin olisi varmasti hotellissaan, paneutunut vuoteeseen ja kuolisi nukkuessaan. Mutta — hän tulikin takaisin heidän luokseen ja toi toisen miehen muassaan! Siispä senkin miehen oli kuoltava!"
Hetherwick harkitsi hetkisen äänettömänä.
"Se on oikein hyvä teoria, Mapperley", hän lausui vihdoin. "Mutta se saattaa olla pelkkä teoria. Minkä tähden Granett juoksi tiehensä Charing Crossilla?"
"Sen tähden, että hän tiesi Ambrosen asuvan siellä lähellä, John-kadulla", vastasi Mapperley arvelematta. "Mahdollisesti hän oli tietänyt sen jo aikaisemmin; kenties hän sai tietää sen vasta sinä iltana. Mutta — hän tiesi sen! Todennäköisesti hän uskoi Ambrosen palanneen kotiinsa Westminsteristä. Ambrose oli ehkä lähtenyt sieltä ennen Hannafordia ja Granettia. Voimme joka tapauksessa pitää jotakuinkin varmana, että jättäessään teidät kuolevan tai kuolleen miehen luokse Granett juoksi suoraa päätä Ambrosen asunnolle, joka oli vain muutamien minuuttien matkan päässä."
"Miksi hän ei tullut takaisin?" kummasteli Hetherwick. "Haluaisin saada selville kaikki todennäköiset syyt."
"Olen miettinyt sitäkin", vastasi Mapperley. "Luultavasti hän ei tavannut Ambrosea kotosalla. Mutta siihen mennessä hänellä oli ollut aikaa ajatella. Hän arvasi, että jos hän palaisi, niin hän tapaisi siellä poliiseja ja että häneltä kyseltäisiin. Häntä saatettaisiin epäillä. Ja niinpä hän meni kotiinsa muassaan pullo, jossa Ambrose oli antanut hänelle tilkkasen wiskyä, ja — kuoli nukkuessaan, kuten miehet olivat laskeneet Hannafordille käyvän."
"Miksi olisi Ambrose vienyt sen pullon Westminsteriin?" kysyi
Hetherwick.
"Miksi hän ei olisi sitä tehnyt?" tokaisi Mapperley. "Henkilö, joka käyttää kiihoitusainetta, nauttii sitä vähintäänkin kolmesti päivässä — säännöllisesti. Hänen oli pidettävä pullo muassaan. Otaksuttavasti on samassa paikassa useampiakin samanlaisia tyhjiä pulloja."
"Missä se paikka on?" huudahti Hetherwick. "Missä?"
"Se on löydettävä", sanoi Mapperley auton pysähtyessä. "Mutta tämä on tässä."
Hetherwick opasti kumppaninsa Paddington Greenin poikki talolle, josta hän ja Matherfield olivat pitäneet silmällä vastapäätä olevaa vuokrakasarmia. Vaikka olikin myöhäistä, oli majatalon pitäjä vielä jalkeilla ja suostui Hetherwickin pyynnöstä lähtemään mukaan ystävänsä, rakennusryhmän isännöitsijän, puheille. Tämä oli illallisella. Hän söi edelleen, samalla kun Hetherwick, saaden siveellistä tukea majatalon pitäjältä, selitti hänelle asioita, mutta vihdoin hän antoi poskiensa jäädä pullolleen nielemättömästä ruoasta, jääden ällistyneenä ja ymmärtävän näköisenä tuijottamaan tärkeimpään vieraaseensa.
"Hitto soikoon! Aavistinkin, etteivät sen miehen asiat olleet oikealla kannalla!" hän jyräytti, iskien veitsensä päällä pöytää. "Sillä vaikka hän olikin täydellinen herrasmies, niin kuitenkin epäilin häntä vähän! Mutta hän puhui niin todenmukaisesti: hän tuli muka madamen puolesta noutamaan tämän asunnosta jotakin; hänellä oli madamen avaimet, ja hän antoi minulle madamen lähettämän kirjeen, jossa minun käskettiin päästää mies hänen asuntoonsa! Mitä muuta voin vaatia — ja mitä muuta tehdä — asiain niin ollen? Kysyn teiltä!"
Isännöitsijä otti povitaskustaan kirjekuoren, jonka luovutti Hetherwickille. Se oli taivaansininen, erittäin hienoa lajia, kuten sisällä oleva paperikin. Mutta siinä pisti heti silmään muuan erikoinen seikka. Postiarkin yläosasta oli viistoon leikattu pois puolentoista tuuman levyinen kappale, jossa kaiketi oli ollut jokin nimi tai osoite. Muuten kirje sisälsi vain lyhyen määräyksen, että sen tuoja oli päästettävä madame Listorellen asuntoon.
"Onko tämä madamen käsialaa?" kysyi Hetherwick.
"Varmasti", vakuutti isännöitsijä.
Hetherwick ojensi kirjeen kuorineen Mapperleylle, joka oli ojentanut kätensä saadakseen sen.
"No niin. Toivoisin teidän sallivan minun vilkaista madamen asuntoon", hän pyysi. "On sattunut hyvin ikävä seikka, ja —"
"Kyllä te voitte käydä siellä — kun minä olen muassanne", vastasi isännöitsijä empimättä. Hän nousi seisomaan ja opasti heitä vasemmalle päin, vieden heidät pian komeaan asuntoon, jonka sähkövalot hän kiersi palamaan. "Minun nähdäkseni ei täällä ole mitään viassa", hän huomautti. "Mies ei ollut täällä kymmentä minuuttia eikä vienyt pois mitään raskasta, mitä hänellä sitten lieneekin ollut taskuissaan."
Hetherwick ja Mapperley tarkastivat huonetta. Kaikki näytti olevan hyvässä järjestyksessä ja niinkuin olla pitikin — sisustus osoitti, että huoneen asukas oli hienostunut ja taiteellinen nainen, joka ilmeisesti piti järjestyksestä ja säntillisyydestä. Mutta arkihuoneen keskellä sijaitsevassa kirjoituspöydässä oli laatikko auki, ja sen kohdalla oli hajallaan joitakuita arkkeja madame Listorellen kirjepaperia; arkeissa oli painettuna hänen osoitteensa ja nimensä. Niiden vieressä oli muutamia samalla tavoin merkittyjä kuoria. Hetherwickin päähän juolahti eräs aate: hän otti pari arkkia ja pari kuorta, pistäen ne taskuunsa.
Kun he muutaman minuutin kuluttua jälleen olivat autossa, jonka he olivat antaneet odottaa, ja matkalla Hill-kadulle, jonne Hetherwick oli käskenyt nyt ajaa, kääntyi Mapperley esimiehensä puoleen, naurahtaen viekkaasti, ja näytti jotakin kädessään olevaa esinettä katulampun valossa, jonka he juuri silloin sivuuttivat.
"Mikä se on?" tiedusti Hetherwick.
"Madame Listorellen lähettämä määräys", vastasi Mapperley hihittäen. "Isännöitsijä ei huomannut, että puhalsin sen kuorineen kaikkineen ihan hänen silmiensä editse! Mutta niin tein — ja tässä se on!"
"Mitä aiotte sillä tehdä?" kysyi Hetherwick. "Mitä on mielessänne?"
Mutta Mapperley vain hihitti uudelleen ja vastaamatta mitään pisti sinisen kuoren sisältöineen jälleen taskuunsa.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Kunnianarvoisa asianajaja
Loordi Morradale, joka Lontoossakin noudatti maalaisaatelismiehen kunniallisia tapoja, oli paneutunut makuulle, kun Hetherwick ja Mapperley saapuivat hänen asunnolleen, mutta hän ilmestyi vieraitten luokse viipymättä yllään yöpuku ja aamunuttu sekä kuunteli innokkaana, kun Hetherwick selosti äskeisiä puuhiaan.
"Pakotettuna!" hän jupisi, nyökäyttäen päätään kertomuksen jatkuessa.
"Hänet on pakotettu siihen. Jos nimittäin määräys ei ole väärennetty."
Mapperley otti esille isännöitsijän nenän editse sieppaamansa paperiarkin ja ojensi sen loordille virkkamatta mitään.
"Niin, se on madame Listorellen käsialaa!" huudahti loordi Morradale. "Se on hänen, siitä ei ole epäilystäkään. Sitä on vaikea väärentää. Niin, kyllä — se on hänen! No niin, se todistaa äskeiset sanani oikeiksi, herra Hetherwick — hänet on pakotettu kirjoittamaan se! Hän — ja nuori nainen, neiti — neiti — Featherstone, niinhän se oli — ovat heidän vallassaan ja hänen on ollut pakko tehdä se. Ja nyt he kirjoituttavat hänellä määräyksen Imperialin kassaholvien hoitajalle. Meidän on ennätettävä sinne ennen heitä. Varhain — niin aikaisin kuin suinkin huomenaamulla. Tulkaa tapaamaan minua Matherfieldin luo — luultavasti hän tahtoo tulla mukaan! Hyvä Jumala! Millainen roistojoukkue! Missähän Lontoon kolkassa nuo naisraukat lienevät?"
"Juuri se meidän pitäisi kaiken tämän avulla saada selville", sanoi Hetherwick. "Minä en niin paljon ole huolissani konnien himoamista arvoesineistä kuin —"
Loordi Morradale katsahti häneen ymmärtävästi.
"Neiti Featherstonen turvallisuudesta?" hän täydensi. "Ymmärrän — kyllä ymmärrän! Ja minäkin olen huolissani madame Listorellen tähden. No niin, kuten sanoitte, pitäisi tämän auttaa meitä. Mutta kuulkaahan — meidän täytyy olla varovaisia — hyvin varovaisia! Emme saa antaa Matherfieldin — tiedättehän, millaisia poliisit ovat — emme saa antaa hänen toimia liian äkkipikaisesti. Jos joku tulee Imperialiin, niin todennäköisesti hän sieltä menee noiden lurjusten pesäpaikkaan. Silloin meidän on seurattava — seurattava!"
"Siitä olen yhtä mieltä", vakuutti Hetherwick.
"Kello yhdeksän siis Matherfieldin luona!" muistutti loordi lopuksi.
"Jospa pääsisimme otuksen jäljille ja ajomme onnistuisi!"
Nämä metsästäjän tapaiset sanat korvissaan Hetherwick ja Mapperley poistuivat ja palasivat Middle Templeen lepäämään loppuyöksi; toinen vuoteessaan, toinen työhuoneen sohvalla. Mutta kun Hetherwickin herätyskello kilisi puoli kahdeksan aikana ja hän pilkisti viereiseen huoneeseen herättääkseen konttoristinsa, oli Mapperley kadonnut. Pielukset, matot ja huovat, joista hän oli laittanut itselleen mukavan yösijan, oli kaikki pantu somasti laskoksiin ja hyvään järjestykseen. Kasan päälle oli neulalla kiinnitetty paperiarkki, johon oli jotakin kirjoitettu sinisellä kynällä.
Ette kai tarvitse minua tänä aamuna; menen tärkeälle asialle. Odottakaa minulta tietoja kello kahdentoista seuduissa. M.
Mutisten itsekseen, ettei hänellä ollut kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä hänen konttoristillaan oli mielessä, Hetherwick pukeutui kiireisesti, nautti hätäisesti aamiaista ja riensi kohtaamaan Matherfieldia ja loordi Morradalea. Hän tapasi nämä yhdessä; heidän seurassaan oli tyyni totisen näköinen mies, joka oli puettu harvinaisen synkkäväriseen pukuun, ja jonka Matherfield esitteli etsiväkersantti Quigmanina. Matherfield kävi suoraan käsiksi asiaan.
"Loordi Morradale kertoi juuri eileniltaisista seikkailuistanne,
herra Hetherwick, ja alan aavistaa, mitä todennäköisesti tapahtuu.
Se mies, joka eilen oli käynyt madamen asunnossa, oli tietystikin
Baseverie — se on selvä. Mutta mitä luulette hänen noutaneen?"
"En voi väittää keksineeni sitä", vastasi Hetherwick, katsahtaen toisiin. "Mutta luullakseni hän kävi hakemassa määrättyjä avaimia pakotettuaan madamen ilmaisemaan niiden säilytyspaikan. Ne olivat kai hänen holvilokeronsa avaimet."
"Ei!" huomautti Matherfield, pudistaen päätään tietävän näköisenä ja hymyillen ovelasti Quigmanille. "Ei, ei hän niitä tahtonut. Hänen käyntinsä syy oli perin yksinkertainen. Hän tarvitsi madamen kirjepaperia! Hän tiesi varsin hyvin, että jos hänen oli mieli viedä kassaholvien hoitajalle määräys, jonka nojalla sen esittäjä saisi avata madame Listorellen lokeron, niin sen piti olla, kuten ranskalaiset muistaakseni sanovat, en règle — vai mitä? Sen piti olla kirjoitettu hänen omalle kirjepaperilleen, hänen käsialallaan ja niin edelleen. Ymmärrättekö?"
"Luultavasti olette oikeassa, ja luultavasti hän sai paperia", myönsi Hetherwick. "Madamen kirjoituspöydän laatikko, joka sisälsi kirjepaperia, oli vedetty auki, ja osa sen sisältöä oli pöydällä. Ja melkein tarkoituksetta pistin pari arkkia ja kuorta taskuuni — kas tässä! Minulla oli heikko aavistus — että niistä saattaisi olla jotakin hyötyä."
"Niinpä kylläkin, siitä saatte olla varma", vakuutti Matherfield, vilkaisten Hetherwickin näyttämiin papereihin. "En lainkaan epäile sitä, että joku, joka edustaa madame Listorellea ja esittää hänen kirjepaperilleen ja hänen käsialallaan kirjoitetun valtakirjan, saapuu tänä aamuna Imperialiin. Mutta se ei ole Baseverie eikä Ambrose!"
"Joku vieras henkilökö?" sanoi Hetherwick.
"Saamme nähdä. Mutta nyt", jatkoi Matherfield, katsahtaen kelloon, "on meidän laittauduttava tapahtumien näyttämölle. Imperialin kassaholvit sijaitsevat Kingswayn varrella — Holbornin puolisessa päässä — hyvin sopivalla paikalla meidän tehtäväämme nähden, sillä sen lähellä on maanalaisen radan asema; sen läheisyydessä liikkuu paljon väkeä, emmekä me herätä huomiota. Menettelemme seuraavaan tapaan. Loordi Morradale ja minä menemme sisälle, selitämme holvien hoitajille asian ja käskemme heidän heti ilmoittaa meille, jos odotettu lähetti saapuu. Annamme miehen —"
"Tai naisen", pisti Quigman vakavana väliin.
"Juuri niin, kumppani, se saattaa olla nainenkin", myönsi Matherfield. "Se on hyvin todennäköistä! Annamme hänen ottaa lokerosta haluamansa esineet ja lähteä tiehensä; me kaikki neljä seuraamme hänen kintereillään. Sillä aikaa kuin loordi Morradale ja minä olemme sisällä, olette te, herra Hetherwick, ja Quigman ulkopuolella, keskustellen keskenänne, ikäänkuin sattumoisin. Kun tulemme ulos — teidän molempien on pidettävä tarkasti silmällä sisäänkäytävää — osoitan minä teille, ketä olemme seuraamassa, ja teidän on pysyttävä hänen jälessään, minne hyvänsä hän menee. Mutta älkää tulko lähelle meitä — me olemme toisella, te toisella puolen katua. Jos väijyttävämme ottaa ajurin tai nousee omnibusvaunuun, on meidän tehtävä samoin. Mutta minulla on syytä uskoa, että hän kävelee."
"Miten lähdemme — kaikki yhdessäkö?" tiedusti Hetherwick. "Emmehän — se on vain pelkkä oletus — voi tietää — etteivät nämä henkilöt — heitä saattaa olla useampiakin — pidä meitä silmällä."
"Olen ajatellut sitäkin", vastasi Matherfield. "Ei. Menemme kukin itsekseen. Kello on nyt viisitoista minuuttia yli yhdeksän. Imperialin kassaholvien ovet avataan vasta kello kymmenen — missään tapauksessa ei kukaan pääse sinne sisälle ennen sitä aikaa. Lähdemme täältä liikkeelle yksi erältään. Kukin laittautuu Kingswayn päähän miten parhaaksi näkee. Heti sinne saavuttuani menen suoraan sisään ja pyrin johtajan puheille. Loordi Morradale tekee samoin niin pian kuin ehtii — me tapaamme toisemme johtajan huoneessa. Te kaksi puolestanne menette sinne miten haluatte — lentäkää, jos voitte, tai kävelkää pitkin syrjäkatuja! Mutta kohtaatte toisenne Imperialin sisäänkäytävän kohdalla täsmälleen kello kymmenen muka sattumalta, olette jäävinänne puhelemaan keskenänne ja pidätte silmällä ovea, tarkastaen kaikkia tulijoita ja menijöitä. Onko selvää? Siispä liikkeelle — yksi kerrallaan!" Tultuaan kadulle ja jäätyään omiin hoteisiinsa Hetherwick käveli vähän matkaa ja huusi sitten ajurin. Hän hymyili ajajalle tuttavallisesti.
"Teidän on autettava minua kuluttamaan neljäkymmentä minuuttia", hän selitti noustuaan rattaille. "Ajelkaa ympäri — missä haluatte — mutta meidän on oltava Holbornin ravintolan kulmassa täsmälleen kaksi minuuttia vaille kymmenen. Käsitättekö?"
Ajuri käsitti ja alkoi verkkaisesti ajaa pitkin pääkatuja ja valtaväyliä. Kaksi minuuttia vaille kymmenen hän pysähdytti ajoneuvonsa Holbornin ja Kingswayn kulmaukseen ja myhäili kyydittävälleen.
"Se kävi sekunnilleen, sir", hän ilmoitti, nyökäyttäen päätään läheiseen kelloon päin.
"Kelpo mies!" kehui Hetherwick, maksaen kyytipalkkaa jonkun verran yli taksan. Sitten hänen mieleensä välähti ajatus. "Kuulkaahan!" hän jatkoi tutunomaisesti. "Minun — ja erään toisen miehen — on ehkä seurattava muuatta henkilöä täällä piakkoin. Ajakaa vähän matkan päähän tuonne kadulle, pitäkää lippuanne alhaalla merkiksi, ettette ole vapaa, ja odottakaa; jos tarvitsen teitä, niin olen lähellä."
Mies osoitti ymmärtävänsä nyökkäämällä ja iskemällä silmää sekä ajoi hieman edemmäksi katukäytävän vierelle. Hetherwick lähti hitaasti astelemaan Kingswayn läntistä reunaa myöten. Juuri kun kello löi kymmenen, hän näki loordi Morradalen ilmestyvän yhdeltä suunnalta ja menevän kassaholvien pelottavan näköisestä ja juuri avatusta ovesta sisälle; Matherfield saapui toiselta taholta. Katsahdettuaan toisaalle Hetherwick huomasi vakavakasvoisen Quigmanin astelevan Parker-kadun nurkasta häntä kohti. Hetherwick meni häntä vastaan.
"Kas vain!" hän huudahti, näytellen hieman siltä varalta, että jotkut vihamieliset silmät tarkkailisivat häntä. "Ihan minuutilleen. Meidän kai olisi oltava muka keskustelevinamme, vai kuinka? Toiset menivät juuri äsken sisään."
"Näin heidät, sir", vastasi Quigman, seisahtuen katukäytävän reunakivelle ja ollen kiinnittävinään huomionsa kaikkeen muuhun, mutta ei siihen, mitä hän todellisuudessa tähyili. "Niin! Mutta nyt on kysymys siitä, milloin he tulevat ulos. Se saattaa tapahtua muutamien minuuttien kuluttua, mutta siihen saattaa kulua tuntikausiakin!"
"Tunnutte olevan taipuvainen ottamaan kaikki synkältä kannalta", huomautti Hetherwick.
"Tämä on kolkkoa hommaa", jupisi Quigman. "Väijyminen ei ole minun työalaani. Mutta Matherfield tahtoi erikoisesti juuri minut mukaan."
"Minkä tähden?" kysyi Hetherwick.
"Tunnen erityisen hyvin Lontoon tämän osan asianajajat ja heidän konttoristinsa", selitti Quigman. "Se on alani. Matherfield arvelee, että lokeron avaamismääräyksen tuo joku asianajaja."
"Hyvä Jumala! Niinkö?" huudahti Hetherwick. "Jopa jotakin! Mutta —"
"On perin edullista noille veitikoille, jos he saavat asianajajan käskyläisekseen, ymmärrättehän", virkkoi Quigman. "Kukapa voisi epäillä korkeimmassa oikeudessa toimivaa asianajajaa? Ja kun tunnen jokseenkin tarkoin heidät kaikki — tuolla tuleekin heistä yksi kadun toisella puolella", hän jatkoi äkkiä. "Tuo pitkänpuoleinen, laiha, kalpeakasvoinen mies — näettekö? Silmäilkää häntä, mutta älkää olko katsovinanne sinne päinkään! Lieneekö hän juuri odottamamme henkilö?"
Hetherwick katsahti osoitettuun suuntaan. Etelästä päin asteli ripeästi nuorehko mies, jolla oli silmälasit nenällään, silkkihattu päässä, aamutakki yllään ja muassaan kaikki muut ammattiin kuuluvat varukset. Hän oli hyvin lempeän ja ystävällisen näköinen eikä hänen olisi voinut mitenkään uskoa sekaantuneen pimeihin juoniin ja salaperäisiin puuhiin. Hetherwick lausuikin sen julki.
"Niinpä kyllä, mutta eihän koskaan voi olla varma!" järkeili Quigman alakuloisesti. "Mutta, kuten sanoin, tunnen hänet. Hän on Garrowell — St. Martinin kujan varrella asuva asianajaja. Pitänyt omaa asianajotoimistoa noin neljä vuotta. Sopuisa nuori mies — rauhallinen. Mutta hän menee tuonne sisälle, näettekö?"
Hetherwick katsoi. Juuri sillä hetkellä meni rakennukseen useita henkilöitä, mutta Garrowellin silkkihattu ja luisut olkapäät pistivät helposti silmään muiden joukosta.
"Arvattavasti se on juuri hän!" huomautti Quigman huokaisten. "Juuri sopiva mies peijattavaksi! Viaton, epäluuloton herrasmies. Mutta ehkä se ei sittenkään ole hän. Ihmiset käyttävät näitä kassaholveja paljon nykyisin."
Garrowell katosi ovesta sisälle. Tähyilijät odottivat. Kului viisi, kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä minuuttia; sitten tuli Garrowell ulos. Hän oli rauhallinen kuten ainakin asiansa toimittanut henkilö. Häntä ei seurannut kukaan; häntä ei näkynyt kukaan tarkkailevan — rakennuksesta. Mutta Hetherwick pani merkille, että vaikka hänellä ei mennessään ollut kädessään muuta kuin sateenvarjo, hänellä nyt oli pieni, neliskulmainen, nahkapäällyksinen lipas. Se kädessään hän tuli kadun poikki suoraan Hetherwickia ja Quigmania kohti.
"Meidän ei ole tarvis lähteä minnekään, sir", kuiskasi etsivä. "Älkää olko huomaavinannekaan — mutta pitäkää häntä silmällä!"
Läheltä katsottuna Garrowell näytti jonkun verran hajamieliseltä. Mutta kun hän katukäytävälle tullessaan sattui katsahtamaan ylöspäin, osui hänen katseensa Quigmaniin, joka nosti hattuaan.
"Hyvää huomenta, herra Garrowell", sanoi etsivä. "Kaunis aamu, sir."
"Huomenta, Quigman", vastasi Garrowell. "Perin kaunis ilma."
Hän nyökkäsi hymyillen ja jatkoi matkaansa, kääntyen Parker-kadulle. Quigman vilkaisi Hetherwickiin ja pudisti päätään. "Se ei ole hän!" hän supatti. "Matherfield ei tule perässä. Ja kuten sanoin, voimme saada odottaa — tuntikausia!"
Mutta kun oli kulunut vielä kymmenen minuuttia, ilmestyivät Matherfield ja loordi Morradale yhdessä kadun vastaisella puolella olevasta ovesta. Heitä saattoi kynnykselle hymyilevä ja puheleva virkailija. Erottuaan hänestä he tulivat suoraan kadun poikki. Ja Hetherwick oivalsi heti, että he molemmat olivat hämmästyneet — ehkäpä ymmällä. Matherfield huusi heille heti jouduttuaan kyllin lähelle.
"Tämäpä omituinen juttu! Näittekö äsken virallisen näköistä miestä, joka tuli tuolta ja jolla oli pieni nahkalipas kädessään?"
"Näimme herra Garrowellin, asianajajan, St. Martinin kujan varrelta", vastasi Quigman. "Hän kääntyi Parker-kadulle."
"Garrowell se oli", myönsi Matherfield. "Myöskin minä tunnen hänet. Niin" — hän kääntyi Hetherwickin puoleen — "juttu on kummallinen. Garrowell tunnettiin tuolla kadun toisella puolella — hän on käynyt madame Listorellen puolesta ennenkin siellä. Samoin hän tuli äskenkin, esitti tavanmukaisen, madamen kirjepaperille kirjoitetun valtakirjan, meni lokerolle, otti pikku lippaan ja poistui. Garrowell — perin kunnianarvoinen asianajaja!"
"Miksi ette käynyt puheisiin hänen kanssaan ja kyselleet häneltä?" tiedusti Hetherwick.
Matherfield ja loordi Morradale vilkaisivat toisiinsa.
"Ei siellä", sanoi edellinen. "Näyttää — niin, näyttää siltä kuin madame todellakin olisi lähettänyt hänet, kuin hän olisi käynyt madamen asialla!"
"Tietystikin madame oli lähettänyt hänet!" huudahti Hetherwick. "Mutta se tapahtui pakosta! Koko juoni on ovelasti suunniteltu! Nuo vintiöt luultavasti tiesivät, että madame oli silloin tällöin turvautunut Garrowelliin ja pakottivat hänet kirjoittamaan tälle kirjeen, liittäen siihen hänelle osoitetun valtakirjan tulla tänne ja määräyksen holvilokerojen virkailijoille! Ettekö käsitä?"
"Hyvä Jumala! Tuossa puheessa on perää, Matherfield", virkkoi loordi Morradale. "Mutta se ei pälkähtänyt päähäni! Kunniasanallani, uskoin hänen todella tulleen suoraan madamen luota. En oikein ymmärtänyt syytä, mutta toisaalta, kuten Matherfield mainitsi, perin kunnianarvoinen asianajaja — hm?"
"Asia on pian ratkaistu!" huudahti Matherfield. "Mennään Garrowellin toimistoon. On parempi, että pohdimme sitä siellä kuin että olisimme puhutelleet häntä täällä. Joka tapauksessa on jalokivilipas hänellä. Quigman, kutsukaa ajuri!"
"Minua odottaa täällä ajuri", ilmoitti Hetherwick. Hän antoi merkin äskeiselle kyyditsijälleen, joka pian oli heidän luonaan. "Minun luullakseni", hän jatkoi, kun kaikki olivat istuutuneet paikoilleen ja rattaat lähteneet liikkeelle, "on Garrowell saattanut mennä suoraa päätä johonkin määrättyyn paikkaan ja luovuttaa lippaan pois! Meidän olisi pitänyt seurata häntä."
"Sitä en usko", pani Matherfield vastaan. "Koko juttu on kummallinen, kokonaan toisenlainen kuin odotin. Loordi Morradale väittää, ettei hän ole koskaan kuullut madamen käyttäneen Garrowellin apua, mutta kassalokerojen hoitajien kertoman mukaan mies on käynyt siellä kaksi tai kolme kertaa madamen valtuuttamana. Mutta pian saamme selon Garrowellilta itseltään."